Maailman tyhmistyminen

Bydlo eli maailman tyhmistymisen verkkainen naudanmarssi

Venäjällä hyvin tunnettu nimimerkki Maksim Kalašnikov (Vladimir Kutšerenko), Izborskin klubin jäsen, jonka parhaiten voinee luokitella venäläiseksi kansallissosialistiksi, tunnetaan erityisesti tasa-arvoisuuden kriitikkona tai pikemmin vihollisena.

Kalašnikov kuuluu niihin ajattelijoihin, joiden lukemista ei oikein kehtaa kenellekään suositella, koska joku onneton silloin saattaa jäädä hänen aivoituksiensa koukkuun kuin ruutana lammessa tai juksattava turska suolapulssin jälkeisinä kesinä täällä Itämerellä.

Tilannehan on nykyään historiallisten lähteiden kannalta yleisestikin hyvin vaikea, kun suuri määrä vanhaa kirjallisuutta on tullut poliittisesti epäkorrektiksi. Kuinka voisi edes ajatella suosittelevansa vaikkapa natsismista kiinnostuneelle nuorisolle Hitlerin lukemista tai kommunismin tutkijoille Stalinin tai Leninin aikaansaannosten lukemista? Siitähän voisi pian joutua leivättömän pöydän ääreen.

Sosialistisen opiskelijaliiton ”Mustan kirjan” kirjoittajat tekivät aikoinaan täsmälleen kuten pitikin kannellessaan hallitukselle ja muille oletettavasti kiinnostuneille tahoille siitä, että yliopistossa kuului kursseihin kirjoja, jotka olivat epäkorrekteja, virheellisiä suorastaan. Asia nauratti koko vanhempaa polvea, koska nimenomaan itsenäisen ajattelun opettamista pidettiin tuolloin akateemisen opiskelun keskeisenä perusasiana. Eihän sellaista voinut oppia korrekteja lukukirjoja tankkaamalla.

Noiden päivien jälkeen asia on lakannut naurattamasta ja muuttunut täysin normaaliksi. Amerikassa ja sitä seuraten muuallakin on tehty lukemattomat määrät kanteluita siitä, että yliopistollisilla kursseilla on jouduttu lukemaan jotakin sellaista, joka on vastoin oikeaa ja totuudellista maailmankuvaa.

Mutta takaisin Kalašnikoviin. Hänen maailmansa avainkäsitteitä on býdlo - vetojuhdat. Alkuaan puolalainen sana tarkoittaa typerää ja tahdotonta massaa, jolle isäntä tekee mitä tahtoo. Juhdilla ei ole kykyä vastustaa tai edes kritisoida sitä mitä sille ylhäältä annetaan ja niinpä se valjastetaan eläessään taakkoja vetämään. Kuoltuaan sillä on biomassan arvo ja ennemmin tai myöhemmin isäntä sitten syö sen suuhunsa tai myy tarvitseville.

Kalašnikov syytää kirjoja sarjatulella, yhdessä muiden kanssa ja yksinään. Pari vuotta sitten hän on julkaissut kaksikin massojen typeryyteen keskittyvää teosta, Venäjän ja koko maailman tyhmistyminen. Uusi barbaria (Дебилизация России и всего мира. Новое варварство. Москва, Яуза 2013)  sekä Putinin Venäjän romahdus. Pimeyttä tunnelin päässä (Крах путинской России. Тьма в конце туннеля. Mосква, Яуза 2013). Muitakin ja uudempia on jo tietysti tullut, mutta ne eivät vielä ole pöydälläni, joten ei niistä nyt sen enempää.

Kalašnikovin uutteruus on ihailtavaa. Hän näyttää käyneen läpi valtaisan määrän eritoten läntistä uudemman kulttuurikehityksen mustamaalailua, josta hän on poiminut parhaat palat. Teksti muistuttaa elävästi sitä ”länsimaisen neuvostovastaisuuden kritiikkiä”, jota Neuvostoliitossa tuotettiin etenkin sen loppuvuosina. Se tuntui sitäkin vakuuttavammalta, kun kohde itse puhui itsestään.

Tässä kannattaa kuitenkin muistaa, ettei kirjoittaja Venäjääkään armahda, kuten jo kirjojen otsikoista näkyy. Debilizatsija-kirjassaan Kalašnikov nimenomaan väittää Venäjän kulkevan yleisen typeröitymisen kärkijoukossa.

Kalašnikov osaa kirjoittamisen taidon. Hän esittää provosoivan kysymyksen: mitä olisi mahtanut valistunut Jeesuksen ajan roomalainen sanoa, jos hänet siirrettäisiin tuhat vuotta eteenpäin ajassa ja hän saisi katsella, mitä maailmasta oli tuossa ajassa tullut.

Sokki olisi ollut täydellinen: missä ovatkaan komeat kaupungit leveine katuineen ja tavernoineen, vesijohtoineen ja kypylöineen, teattereineen ja forumeineen? Niitähän oli ollut maailma täynnä Britanniasta Eufratille!

Tuhannen vuoden kehityksen tuloksena jäljellä olikin vain ahtaita, asukkaiden virtsalle ja ulosteille haisevia loukkoja, joita asukkaat jostakin syystä kutsuivat ”kaupungeiksi”. Hienostuneiden patriisien sijasta parempaa väkeäkin edustivat vain pesemättömät barbaarit, jotka asuivat synkissä, nokiseinäisissä kivilinnoissa.

Missä oli kukoistava kauppa? Missä kirjastot? Missä järjestys ja rauha? Mitä olivat nuo ristiä kantavat ääliöt mustissa kaavuissaan ja nuo synkät rakennukset, jotka parodioivat entisiä valoisia temppeleitä? Miksi nuo mustakaapuiset ääliöt puhuivat uskomattoman kurjaa latinaa? Missä olivat filosofit ja kaunopuhujat, missä maantiede ja astronomia?

Siinäpä kysymyksiä. Pimeä keskiaika oli aikoinaan tullut antiikin sivilisaation tilalle ja ennen pitkää päädymme taas samanlaiseen tilaan, mikäli nykyinen kehitys jatkuu, uskoo kirjoittaja.

Nyt on historian näyttämölle taas astumassa ja jo astunutkin uusi barbaari. Kyseessä on rappion tuote, joka on paljon kauheampi kuin se barbaari, joka aikoinaan pyrki kohti valoa ja sinne työn ja taistelun kautta pääsikin.

Toisin kuin alkuperäinen barbaari, joka koko ajan oppi uutta, ei uusi kykene mitään oppimaan. Kyseessä on hirveä degradaation koe, joka suoritetaan ihmiskunnalla. Kaikesta todella inhimillisestä on tulossa marginaalista. Sen sijaan kaikki iljettävä, patologinen, idioottimainen ja mätä on julistettu normiksi, kirjoittaja toteaa.

Ajan suuria merkkejä on se, että 21. vuosisadalla on esikuvaksi otettu 1700-luvun kapitalismi ja kehitystä pyritään mukauttamaan sen normeihin. Deindustrialisaatio merkitsee sitä, että kyky luoda, ymmärtää ja valmistaa monimutkaisia kohteita alkaa hävitä. Yhä harvemmat tarvitsevat ja osaavat vaikeita taitoja ja sen mukaisesti lakkaavat ymmärtämästä ympäristönsä perusasioita.

Tietoisuus historiasta hämärtyy kokonaan, väittää kirjoittaja ja hauskuuttaa lukijaa kertomuksilla venäläisten kulujen ja yliopistojen kasvattien tenttivastauksista. Toki lännessä ollaan jo pitemmällä ja lukutaito alkaa monissa maissa jälleen harvinaistua.

Lapsiin uhrataan yhä enemmän energiaa, mutta he eivät saa leikkiä rauhassa ja keksiä omia leikkejään. Sen sijaan heitä dresseerataan kuin koiria ja heistä yritetään tehdä eteviä tanssissa, jalkapallossa ja ties missä muissa joutavissa taidoissa, joita he opettelevat minuuttiaikataulujen mukaan. Sen sijaan heiltä viedään vanhempien seura, joka olennaisesti edesauttaisi keskeisten asioiden kehittymistä.

Keskiaikaiset mallit ovat taas tulossa. Jälkiteollisen villi-ihmisen politiikka viljelee primitiivisiä tunnuksia ja esittelee simppeleitä jokapaikan ratkaisuja. Uuteen todellisuuteen kuuluvat kidutukset, etniset puhdistukset, kuolemanleirit, primitiiviset rotuennakkoluulot ja niin edelleen.

Eikö ihminen, joka saapuisi tähän päivään niinkin läheisestä menneisyydestä kuin vuodesta 1985 (Kalašnikov näyttää tässä tuntevan nostalgiaa kommunismiin) kauhistuisi näkemäänsä? Eikö jopa vuoden 2000 ihminen olisi syvästi järkyttynyt meidän aikamme näkemisestä?

Luulenpa, että näin olisi. Se euforinen edistysuskon aalto, joka pyyhki maapallon yli siihen aikaan kun kommunismia haudattiin ja kun Euroopan yhteisö laajeni soitellen Oodia ilolle, on nyt kuin pois pyyhkäisty. Amerikassa riemu historian lopusta taisi saada pahan särön jo kaksoistorneihin tehdystä hyökkäyksestä ja sen jälkeen suoritetut hyökkäykset primitiivisyyden ytimeen eli islamilaiseen Lähi- ja Keski-Itään, ovat vain vahvistaneet kuvaa siitä voimattomuudesta, joka piilee USA:n korskean julkisivun takana.

Tähän voisi lisätä, että barbaarinen maailma jatkaa nyt kiihtyvällä vauhdilla rappeutuvan pohjoisen kolonisointia etenkin Euroopassa. Näissä kirjoissa Kalašnikov ei vielä tuntenut nykyistä siirtolaistulvaa, mutta demografinen yhtälö on aivan selvä.

Kun kapitalismin yleinen kriisi ja demografinen kriisi törmäävät, tapahtuu kauheita. Demokratian perään kirjoittaja ei itke lainkaan, mutta postdemokratia lupaa kyllä vielä kauheampaa.

Miksi ihmeessä tämä pohjoisen pallonpuoliskon primitivisoituminen sitten on mahdollista? Kalašnikov tokaisee, että mikäli hän olisi salaliittoteorioiden kannattaja, hän uskoisi, että jokin kiinalaisten viisaiden kopla on kehitellyt koko strategian, jonka tarkoituksena on kilpailijan kukistaminen.

Itse asiassa kirjoittaja on eräässä vanhemmassa opuksessaan, jonka nimeä en nyt saa mieleeni, esittänyt vieläkin villimmän selityksen, josta kohta enemmän. Mutta itse kysymykset ovat kyllä oikeasti kiinnostavia ja kaipaavat vastausta:

Miksi läntinen, kristillinen maailma on lähtenyt itsetuhon tielle? Miksi siellä vihataan omaa kulttuuria ja sen peruspilaria, kristinuskoa? Miksi sinne haalitaan toisuskoista ja kaikelle länsimaiselle vihamielistä ainesta? Miksi oman kotimaisen tuotannon annetaan sammua ja siirretään se etelään jättäen miljoonat omat kansalaiset työttömiksi ja kurjistumaan? Kuka tästä kaikesta oikein hyötyy?

Venäjällä on sanonta: ”jos tähdet tuikkivat, niin se merkitsee, että joku se sitäkin tarvitsee”. Mutta kuka kumma tarvitsisi oman maansa ja kulttuurinsa tuhoamista?

Venäläisessä aatteellisessa ilmapiirissä kukoistavat kuin kotonaan teoriat, jotka sopivat näitäkin ongelmia selittämään. Sellaisen tarjoaa esimerkiksi tunnetun Izborskin klubin maineikas jäsen, nimimerkki Maksim Kalašnikov. Kuten nimimerkistäkin huomataan, tämä herra ei ole erityisen rauhanomaisesti asennoitunut.

Itse asiassa Kalašnikov, alias Vladimir Kutšerenko on avoimesti fasististen aatteiden kannattaja ja hänen kynästään ovat peräisin kaikkein hurjimmat skenaariot siitä, mitä Venäjän pitäisi tehdä päästäkseen maailmanherruuteen. Hän kannattaa myös uuden eliitin kasvattamista natsilaistyyppisissä napola-kouluissa ja yleensäkin rodunjalostusta. Olen näistä asioista toisessa yhteydessä kirjoittanut.

Mutta miten hän selittää länsimäisen kulttuurin aktiivisen itsetuhoprosessin? Kalašnikovin  mukaan maailmaa hallitsee varsin pieni upporikkaiden ihmisten klikki, joka ei tunnusta massoille minkäänlaista ihmisarvoa. Ne ovat sille vain välineitä omien päämäärien ajamiseksi.

Omana päämääränä näillä valituilla eiole sen vähäisempi asia kuin kuolemattomuus, ikuinen elämä. Ikuinen elämä on jo mahdollista, runoilee Kalašnikov, mutta ei kaikille, sillä se on tavattoman kallista. Miljardöörit sen sijaan voivat sen itselleen sallia ja se siis tapahtuu tavallisten kuolevaisten kustannuksella.

Ne, jotka muistavat antiikin myytin Tithonoksesta, saattavat hieman ihmetellä, miksi ikuinen elämä sinänsä voisi olla niin houkuttelevaa. Myytin mukaan Zeus lahjoitti Tithonokselle ikuisen elämän, mutta ikuista nuoruutta tämä ei ollut muistanut edes pyytää. Niinpä hän koki vanhuuden vaivat korkojen kanssa, jopa suorastaan loputtomasti, vaikka ilmeisesti olo helpottui siinä vaiheessa, kun hän oli niin kuihtunut, että jäljellä oli vain ääni.

No, mutta ehkäpä mytologiansa lukeneet nyt sitten toisella kerralla muistavat paremmin ja huolehtivat myös tuosta ikuisesta nuoruudesta, kun kerran rahaakin on tuhottomasti? Mielestäni ajatuksen uskottavuus kärsii jo siitä, että superrikkaita kuolee tämän tästä, Steven Jobs vain yhtenä esimerkkinä. Vai ovatko he säästäneet kantasolunsa ja odottelevat vain ylösnousemusta?

Taitaa kuitenkin olla niin, ettei rahalla vieläkään saa nuoruutta eikä edes hyvää vanhuutta. Se, joka on nähnyt internetissä kierrelleen, ilmeisen aitoperäisen kuvagallerian maailman rikkaimmista naisista, saattaa pikiemmin kauhistua niitä tuloksia, joita syntyy pyrkimällä rahan voimalla ikuiseen nuoruuteen. Eiköhän vanha sanaparsi siitä, ettei rahalla mitään todella arvokasta voi ostaa, ole tässäkin suhteessa yhä pätevä.

Kalašnikovin varsin villi teoria istuu kuitenkin kohtuullisen hyvin Izborskin klubin, sen juttutuvan pöytäkirjoihin, joka edustaa Venäjän politiikan lunatic-fringeä. Siellähän ovat niin Suur-Venäjän rakentaja Aleksandr Prohanov, lapsellisten geopoliittisten kaavioiden piirtelijä Aleksandr Dugin, ”venäläisestä miljardista” eli sikäläisestä väestöräjähdyksestä haaveileva Nikolai Starikov ja onhan siellä muuan suomalainen dosenttikin. Samoihin valokuviin hän ainakin on itsensä tunkenut. Aikamoinen sakki siis. Mutta muistetaan kuitenkin, että porukkaan mahtuu myös nobelisti: fyysikko Alferov.

Venäläisen uudemman viisauden mukaan länsimainen kapitalismi joka tapauksessa perustuu kalvinistiselle uskolle pienestä valittujen ja taivaan valtakuntaan predestinoitujen joukosta, jonka ei tarvitse kantaa mitään vastuuta kansojen suuresta joukosta, koska se joka tapauksessa joutuu helvettiin ansionsa mukaan.

Nämä valitut siis ainakin saattaisivat pyrkiä kuolemattomuuteen hinnalla millä hyvänsä ja viis veisata kaikista muista. Helvetin rupusakki menköön likaisine kenkineen juuri sinne, minne Jumala sen on suuressa viisaudessaan jo osoittanut.

Ortodoksisella Venäjällä kaikki on toisin. Kuten slavofiilit jo aikanaan osoittivat, sille on ominaista yhteisvastuu, kollektivismi ja sankarillisuus: kaveria ei jätetä, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta!

Tämä kuulostaa hienolta, mutta mikä onkaan todellisuus? Miten uskottavaa on väittää, että superrikkaat kansan kustannuksella eläjät ovat vain länsimainen ilmiö ja Venäjällä tuntematon? Ja kuka ottaa tosissaan sen väitteen, että Venäjällä vallitsee suuri yhteisvastuun henki, joka ilmenee kaikkien huolenpitona kaikista tai edes valtion huolenpitona vähäosaisista?

Luultavasti tällaisia käsityksiä on ollut mahdollista myydä suurellekin osalle kansaa. Kyllähän tuo debilisoitu bydlo ottaa aina vastaan sen, mitä sille annetaan.  Ei Venäjän propagandakoneisto aivan avuton olekaan, etenkään kotimaassaan, vaikka meistä usein saattaisi siltä tuntua kaiken maailman dosenttien jaarituksille nauraessamme. Mutta television vastavoimana toimii Venäjälläkin jääkaappi, joka ainakin panee rajat kaikkein estottomimmalle kuluttajan todellisuuden kaunomaalailulle.

Salaliittoteorioita ei sen sijaan kukaan kykene tarkistamaan. Jos niihin haluaa uskoa, on se mahdollista. Pikainen kurkistus nettiin todistaa, että tätä porukkaa riittää niin meillä kuin muualla. Mikäli Kalašnikovin kirjoja käännettäisiin suomeksi, olisi meillä kohta lahko, joka kiivaasti kannattaisi hänen näkemyksiään.

Mutta vielä yksi kysymys. Kenelle tulevaisuus kuuluu? En väitä, että olisin saanut näistä kirjoista asiaan tolkullista vastausta.

Putinin Venäjän loppua ennustavassa kirjassaan kirjoittaja selittää, että uusi totalitarismi on tuleva postdemokratian tilalle ja liberalismi ja demokratia häviävät ikuisiksi ajoiksi. Tätä merkitsee se pimeys tunnelin päässä, jota voisen kirjan nimi tarkoittaa. Ilmeisesti kyseessä tulee sitten olemaan se ääliöiden (pridurkov) maailma, joka on nyt tänne pohjoiseen hyvää vauhtia tulossa. Mutta eivät kaikki ihmiset tasa-arvoisia ole eivätkä tule olemaan.

Joka tapauksessa ihmisen evoluutio näet jatkuu ja seuraava aste on ilmeisesti oleva kogi-espery (коги-эсперы), ”kognitaarit”, joilla on ekstrasensorisia ja maagisia kykyjä… Tulevaisuus taitaakin itse asiassa olla aika kiinnostava?

Kansa kaduilla

 

Laumat liikkeellä

 

Voiton päivästä on Venäjällä kehitetty puolen vuosisadan aikana melkoiset riekkujaiset, joiden henki on tietysti ”erikoisoperaation” johdosta entisestään kehittynyt omaan suuntaansa.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää. Mikä tahansa kansa, joka käy sotaa, taantuu henkisesti yhä lähemmäs eläimellisiä, sanoisinko, perusarvoja. Kun ”meitä lyödään”, nousee jokaisessa raivo ja tarve lyödä takaisin.

Laumassa inhimillinen typeryys liittyy luontevasti aggressioon, kuten jokainen vappumarsseja seurannut tietää. Lauma koostuu elukoista (bydlo, ks. Vihavainen: Haun suuren murroksen vuosi tulokset ), eikä tämä suinkaan koske vain Venäjän kansaa. Pelkään vain sitä päivää, kun tuo metamorfoosi saadaan meilläkin aikaan.

Mutta onhan näistä jo tullut kirjoiteltua. Pistänpä tähän taas uusinnan parin vuoden takaa:

 

maanantai 9. toukokuuta 2022

Kaikella on hintansa

 

Voittomania

 

Venäläisessä facebookissa on nyttemmin näkynyt uudissana pobedobesije (победобесие). Se itse asiassa merkitsee voittoon assosioituvaa raivohulluutta. Sanahan viittaa riivaajaa tarkoittavaan sanaan bes (бес). bešenyj tarkoittaa raivohullua.

Voiton päivä eli Puna-armeijan ja neuvostokansan natsi-Saksasta Suuressa Isänmaallisessa sodassa 1941-1945 saavutetun voiton juhla (праздник победы Красной армии и советского народа над нацистской Германией в Великой Отечественной войне 1941—1945 годов) on nykyään Venäjän ylivoimaisesti suurin kansallinen juhlapäivä.

Sitä on vietetty yhtäjaksoisesti vapaapäivänä vuodesta 1965 lähtien. Siihen on liittynyt suuri, Punaisella torilla pidetty paraati, jota Neuvostoliiton romahdettua pidetyn tauon jälkeen alettiin taas viettää vuodesta 1995 lähtien.

Juhlinta on käynyt sittemmin vuosi vuodelta yhä mahtavammaksi ja alkanut jo saada todella sairaita muotoja, joita alussa mainittu termi hyvin sopii kuvaamaan.

Olen muutaman kerran seurannut juhlintaa Moskovassa ja Pietarissa ja aiemmin juhla oli varsin arvokas ja siinä saattoi tuntea aidon surujuhlan tunnelman, kuten vastaavina suomalaisinakin sodan muistopäivinä.

Sitten kaikki alkoi muuttua. Noin kymmenen vuotta sitten alkoi niin sanotun kuolemattoman rykmentin esiintyminen. Siinähän ihmiset kantoivat sodassa olleiden sukulaistensa kuvia. Samoihin aikoihin näin mukana ensimmäiset sotilaiksi puetut pikkulapset.

Eräälläkin imeväisellä oli armeijan väreihin maalatut rattaat, johon oli kiinnitetty parikin tykinputkia esittävää tötteröä. Kaikki sen nähneet nauroivat herttaisesti, mutta se oli vasta alkua.

Nyt voi netistä löytää videoita, joissa esikouluikäiset marssivat univormuissa ja leikkiaseiden kanssa. Tädit ovat samaan muotiin pukeutuneita ja esittävät touhukkaasti sotilaita. Tietojeni mukaan tämä muoti on levinnyt jo kaikkialle ja aikuiset ovat siihen aivan yhtä innostuneita kuin ymmärtämättömät lapsetkin.

Vertausten tekeminen totalitaarisiin maihin on tarpeetonta. Jos jokin ääntelee kuin ankka, vaappuu kuin ankka ja näyttää ankalta, on syytä olettaa, että se on nimenomaan ankka. Sitä paitsi se haiseekin siltä.

Tässä takavuosina tuli aina joskus venäläisten kanssa puheeksi voiton päivän merkitys. Ymmärsin, että se merkitsi symbolisesti ennen muuta Venäjän ja muidenkin Neuvostoliiton kansojen pelastumista natsibarbarialta ja samalla suuren surun päivää, niiden kaikkien (lähes 27 miljoonan) ihmisen muiston kunnioittamista, jotka menehtyivät tuon sodan aikana. Noin puolet heistä oli sotilaita.

Sodan valtavan hävityksen ja veriuhrien jälkeen kaikki sen kokeneet poikkeuksetta vannoivat: ei koskaan enää. Jengeni Jevtušenkon pateettinen runo Haluavatko venäläiset sotaa? kajahti ilman muuta aidolta. Eihän kukaan voinut sellaista haluta, ainakaan sen kokeneet.

Mutta ajan mittaan ilmaantui myös tämän kuluneeksi käyneen laulun parodioita: kun pateettinen baritoni laulaa kertosäkeen hotjat li russkije, hotjat li russkije -vojny…? kertoo kuoro, että kyllä ne haluavat: hotjat, hotjat, hotjat!

Niin on ääni kellossa muuttunut. Ilmeisesti nuoret huligaaniainekset olivat aloitteen tekijöinä, kun kulovalkean tavoin alkoi levitä uusi iskulause: voidaan ottaa uusiksi! (možem povtorit).

Aivan ilmeisesti tämä porukka oli loputtomasta venäläisestä sotaa koskevasta kirjallisuudesta pystynyt omimaan vain yhden asian: mutta mepä voitettiin! 26 miljoonaa: no, sehän on vain luku…

Olihan se voitto sekin, täysin mielettömillä uhreilla hankittu. Suurimmat miesten tapattajat, raakalaismaiset ja lahjattomat johtajat kuten marsalkka Žukov, nousivat palvotuiksi sankareiksi -eivät suinkaan ne mosurit, jotka koko verisen työn tekivät ja kaiken kärsivät.

 Rintamamiehet, jotka aikalaistodistajien mukaan olivat uskoneet, että sodan jälkeen olotkin sitten vapautuvat ja kolhoosit puretaan, saivat huomata, että sodan jälkeen ruuvia sen kuin kiristettiin. Voittaja oli pikemmin Stalin ja hänen hirmuvaltansa kuin Venäjän kansa, joka näki nälkää vielä vuosia tuon voiton jälkeen.

Ihmisen aivot, kaikessa etevyydessään, ovat lopultakin hyvin taipuvaiset aivan primitiivisiin asioihin. Alkeellisinta tasoa edustaa se emotionaalinen palkinto, joka saadaan pelkän ”oman” tunnuksen näkemisestä. Somessahan tällaisia tunnuksia ovat emojit, natseilla sellainen oli hakaristi. Venäjällä se on nyt Z.

Tämä Z viittaa juuri nyt rikolliseen hyökkäyssotaan, jota käydään veljeskansaa vastaan. Huolimatta tuon sodan tragikoomisesta epäonnistumisesta se ainakin viittaa omiin, ”meikäläisiin”, jotka käyvät viholliseksi valittua kansaa vastaan taistelua elämästä ja kuolemasta.

Olennaista tällaisessa taistelussa on se, että siinä syntyy omia uhreja, joiden tietenkin julistetaan olevan vapaaehtoisesti annettuja, oman kansan pelastamiseksi välttämättömiä, jotta muut säästyisivät, pelastuisivat. Makaaberin voittomanian ilmapiirissä tällainen menee perille kuin häkä päähän.

Venäläisessä historiatietoisuudessa on usein esiintynyt käsite ”venäläisellä verellä ostettu”. Tällainen venäläisellä verellä ostettu alue oli myös hurraapatrioottien ajattelussa autonomian ajan lopulla Suomi, jonka saamia etuoikeuksia ja ”separatismia” ei väsytty paheksumasta juuri siksi, että uljaiden venäläisten sankarien uhri oli mukamas siten häpäisty, annettu turhaan.

Samaan aikaan kun lietsotaan makaaberia vainajakulttia, leviää taas somessa ja jopa korkeilla virkapaikoillakin mieletön väite, jonka mukaan Venäjä ei ole koskaan hyökännyt minnekään. Se on aina vain puolustautunut ja siinä samalla sitten laajentanutkin alueitaan, jotenkin hyvin luonnollisesti ja ikään kuin rauhanomaisesti.

Olen huomannut, että tämä idiotismi on löytänyt kannattajia jopa Suomesta. Toki jokainen myöntää, että ainakin talvisodan aloittivat venäläiset, mutta tosi uskovainen muistaa aina, että sota oli ihan legitiimi, kun Suomi ei antanut periksi naapurin geopoliittisille tarpeille.

En viitsi tässä puhua Suuren Pohjan sodan tai Suomen sodan ”valapattoisesta” alkamisesta, saati aiemmista konflikteista. Riittää kun toteaa, että tuollaiset väitteet osoittavat, miten surullisen helposti isänmaallisilla iskulauseilla voidaan ajaa alkeellisimmankin perustiedonkin yli ainakin Venäjällä. Vastaavia tapauksia voi löytää muualtakin, mutta sehän ei asiaa paranna.

Tosiasia on, että Venäjä on nyt käymässä imperialistista rosvosotaa Ukrainaa vastaan ja näyttää päättäneen omien ja vihollisten sotilaiden ja siviilien veren hinnalla ostaa itselleen lisää maata.

Pidän selvänä, että vuodatetun veren määrä huomioidaan rauhaa solmittaessa. Suomi puolustautui odottamattoman menestyksellisesti talvisodassa ja tuotti viholliselle valtavat tappiot. Loistava, voittamaton puna-armeija, kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa, ei koskaan päässyt edes niille rajoille, jotka Suomen oli hyväksyttävä väkivallan edessä.

Mutta pakkohan ne oli hyväksyä. Molotov puheessaan sodan päätyttyä selitti valloitusten suuruutta sillä, ettei ennen sotaa esitettyihin vaatimuksiin (saati nyt sodan aikana tehtyyn lahjoitukseen) voinut enää tyytyä, kun paljon verta oli vuotanut ilman Neuvostoliiton syytä…

Paljon verta on nytkin vuotanut, mutta venäläisten typerin osa, joka aktiivisesti kannattaa sotaa (sen määräksi jotkut arvioivat vain noin 15 prosenttia) sen kuin hurraa sodalle, jossa menehtyy paitsi tuhansia ja taas tuhansia nuoria miehiä, myös paljon täysin sivullisia siviileitä.

Koko kansaa ei suinkaan kannata leimata sotahulluiksi ja koetan lohduttautua sillä ajatuksella, että näissä oloissa, joissa ihminen voidaan tuomita vankilaan mielivaltaiseksi ajaksi pelkästä sodan sanomisesta sodaksi, ovat mielipidetutkimusten antamat valtavat sodan kannatusluvut vailla todellista katetta.

Venäjän kansan järkensä säilyttäneissä piireissä on sekä Venäjä että meidän muidenkin toivo. Sodan jälkeen täytyy uusien kasvojen tulla korvaamaan ne vähämieliset tyrannit, jotka ovat tahallisesti ja vakain tuumin syösseet oman maansa ja pian koko maailmankin onnettomuuteen.

Saavatko suuret tappiot voittomaniasta kärsivän kansan järkiinsä? Vaikea sanoa. Yli kymmenen prosentin ihmismenetykset, jotka Neuvostoliitto koki toisessa maailmansodassa, eivät riittäneet antamaan pitkäaikaista rokotusta sotahulluutta vastaan. Mikä määrä voisi riittää nyt?

On pelättävissä, että kun ihminen petomaistuu (venäjän kielessä on mainio tätä merkitsevä sana ozveret), vaatii vuodatettu veri vain lisää verta. Haluaako kansa koko Novorossijan? Koko Ukrainan? Sen lisäksi enkä myös Moldavian? Montako ruumista saavutettua pinta-alayksikköä kohti voidaan hyväksyä? Entäs kun vihollinen maksaakin samalla mitalla ja Moskovassa ja Pietarissa alkaa paukkua oikein kunnolla?

Hinta on kova, mutta senhän maksavat ne, joilla on onni päästä sankareiksi ja perinteisesti ne eivät saakaan valittaa, hymy huulillaan ne aina ovat kuolleet, sikäli kuin nyt hiiltyneistä ilmeistä saa selvää. Mummotkin ovat internetin klipeissä kiihtyneet hengeltään kovin sankarillisiksi. Henki hengestä ja kaksi parhaasta.

Voitonmania, johon teki aluksi mieli suhtautua ymmärtäväisesti, tuntuu nykyiselle asteelle kehityttyään olevan hyvin pahanlaatuinen tauti, jonka parannuskeinoa ei vielä tunneta. Se voi olla kova kuuri.

 

Villiä vappua!

Villinä ja vapaana

Nykysuomalainen ajatusmaailma näyttää panevan villeyden eteen ilman muuta positiivisen etumerkin. Siinä on romantiikkaa, joka ilmeisesti viime kädessä periytyy tuolta J.-J. Rousseaun ajatusmaailmasta. saakka Villi on jalo, koska hän on turmeltumaton. Hän on myös vapaa, koska häntä eivät koske enempää lait ja uskonnot kuin sovinnaisuudet ja moraalisäännöt. Siinä meille mallia!

Luulen, että muutos vanhan luonnonläheisen elämänmuodon jälkeen on tässäkin ollut suuri. Muistan hyvin, miten agraarisen 1800-luvun arvot aikanaan omaksunut mummoni suhtautui petoeläimiin: niskat nurin ja sillä siisti.

Ehkä hieman paradoksaalisesti maanviljelys oli nimenomaan taistelua luontoa vastaan, tietenkin jälkimmäisen asettamissa rajoissa. Joka tapauksessa talonpoika jos kuka ymmärsi mitä Stalinin lempibiologi Mitšurin tarkoitti sanoessaan, ettei luonnolta kannata odottaa armopaloja, sitä on väännettävä väkisin se, minkä ihminen tarvitsee.

Tässä agraarisessa maailmassa mikään villi ei ollut jaloa vaan päinvastoin edusti sitä elementtiä, joka koko ajan tunki päälle ja yritti viedä takaisin sitä, mitä siltä oli onnistuttu valloittamaan: rikkaruohot, petoeläimet ja tuholaiset olivat vitsauksia siinä kuin taudit ja hallat.

Tämän menneen maailman sankari oli se ahertaja, joka muokkasi eli kultivoi villin luonnon mielensä mukaiseksi ja sai ansaitsemansa palkan, elleivät korkeammat voimat tehneet työtä tyhjäksi.

Urbaanista etenkin vihreästä näkökulmasta tuo maan muokkaaja on pelkkä väkivallan tekijä, joka ahertaa ja ähertää (Linkolan termi) tarkoituksettomasti alkuperäistä, jaloa luontoa tuhoten, vaikka ruoka olisi saatavissa marketista. Harmful drudge, Samuel Johnsonia soveltaen.

Arvelin alussa, että villeyden ihailu olisi romanttista juurta, johon ilmeisesti sisältyy rousseaulaista kaunaa järjen käyttöä vastaan. Villi on vapaa ja alkuperäinen olio. Eikö hän oikeastaan mahtanekin olla se kuuluisa tyhjä taulu, jolle Rousseaun seuraajat voivat kirjoittaa haluamansa? Mikäli näin on, saattaa juuri villeydessä olla ihmiskunnan toivo. Hänhän sopiikin meille malliksi!

Jostakin syystä tämä kuulostaa minusta oudolta ja tuntui kiinnostavalta ajatella, miten villeyteen liittyvät mielikuvat heijastuvat eri kielten sanastoissa, jotka kukaties kantavat mukanaan kaukaisempaa viisautta kuin ne muodit, joiden mukaan virittäydymme puhuessamme nykyisin kulttuurista, alkuperäiskansoista ja muista arvokkaista ja arvottomista asioista.

Mieleen tulee heti, että venäjän sana diki (дикий) kantaa mukanaan aivan erilaisia konnotaatioita kuin suomen sana villi. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, se on vahvasti pejoratiivinen ja liittyy ennen muuta sivistymättömyyteen ja käsittämättömään typeryyteen. Ihminen, joka on villi, ei ole niinkään se suomalainen, pöydällä humalassa tanssiva tyyppi, kuin jostakin Jumalan selän takaa ihmisten ilmoille revitty ääliö, joka ei ymmärrä mistään mitään. Tosin nämä kaksi taitavat juuri tässä kyllä myös assosioitua hyvin toisiinsa.

Saksassa asia taitaa olla hieman toisin. Lützowin vapaajoukkojen toimintaa ranskalaisia aikoinaan pois ajettaessa kuvataan termillä Lützows wilde, verwegene Jagd, joka ymmärtääkseni viittaa ennen muuta hurjaan menoon suomalaisittain sanoen. Hulluushan siinä on lähellä, mutta ymmärrettynä positiivisesti, kun näet ranskalaiset olivat niitä vihollisia, joille sopikin olla muuta kuin kohtelias.

Nythän olemme viime aikoina entistä paremmin oppineet senkin läksyn, että ihminen on eläin. Sen johdosta nousee tietenkin heti kysymys, millainen eläin hänen pitäisi olla? Venäläinen ja puolalainen sana bydlo viittaavat kesytettyyn eläimeen, nimenomaan juhtaan ja se edustaa ihmisen näkökulmasta erityisesti tyhmyyttä.

Venäjän skotina taas on aika lailla samansävyinen haukkumasana kuin svin- sika. Ihmiselle ei siis ole sopivaa tulla verratuksi ainakaan karjaan, näiden kielten puhujien keskuudessa, vaikka karja toki on niin sanoakseni jossakin määrin sivistettyä.

Entä ranska? Bête on alun perin tullut latinan sanasta bestia, kuten sen sirkonfleksikin kertoo. Kun sitä käytetään ihmisestä, se tarkoittaa tyhmää. Bêtise on vastaavasti tyhmyyttä, joten latinan antama mielleyhtymä villiin eläimeen (bestia fera) on tässä tapauksessa keskittynyt kuvaamaan noiden eläinten älyllisiä kykyjä eikä sen sijaan niiden muita, ehkä hyvinkin ihailtavia ominaisuuksia. Bête noire taas muistuttaa sitä vierasta sikaa, jonka lyöminen kuuluu asiaan.

Saksassa Bestie näyttää ennen muuta viittaavan alkukantaiseen kehitystasoon, ei välttämättä älyyn ja kykyyn. Luther mainitsi pöytäpuheissaan, että saksalaiset ovat italialaisten mielestä elukoita (Bestien), mikä kaiketi viittasi tapojen ja yleensä kulttuurin kehitystasoon eli tässä tapauksessa sen puutteelliseen hienostukseen. Saksalainen renessanssi oli vielä lapsenkengissään.

Mutta keksittiinpä tuo termi ottaa myös myönteiseksi ymmärrettynä uusiokäyttöön. Jo Nietzsche kuvaili tyypin nimeltä die blonde Bestie, vaalea peto. Ranskalainen kaiketi saattoi halutessaan ymmärtää termin tarkoittavan vaaleaa (blondia) hölmöläistä, mutta romanttista raakuuden ihannointiahan siinä oli. Natseille tyyppi kelpasi ihanteeksi.

Mutta miten ymmärtääkään villeyden meidän kaikkien toinen äidinkieli eli englanti? Äkkiä mieleen tulee lähinnä mainio kappale ”Cigarettes, whisky and wild, wild women”.  Viittaukseen tuntuu sisältyvän tietty alkukantaisuus, joka kuitenkin pysyy tietyissä rajoissa tai sitten ei. Nämä kolmehan uhkaavat turmiolla sitä alkuihmistä, joka on joutunut niiden valtaan.

Villit naiset eivät tässä tapauksessa sijoitu enempää petojen kuin hölmöjenkään kategoriaan, mutta ilmeisesti eivät myöskään kuulu kotieläimiin. ehkäpä juuri he sopivat tuomaan tänne sivistyksen piiriin tuulahduksen sieltä ihmiseläimen autenttisesta villeydestä, jonka kuvaus nykyään on jäänyt lähinnä falskin kulttuurivihamielisyyden asteelle, hieman Lappeenrannan (Villmanstrand) vaakunan tapaan.

Ehkäpä näin vappuna sopii nostaa malja juuri sen alkuperäisen ja aidon, kulttuuriin sopivan villeyden kunniaksi!

Yksinkertaista

 

Likbez

 

It’s elementary, my dear Watson, sanoi Sherlock Holmes ystävälleen käyttäen aito brittiläistä understatementia.

Hän antoi ymmärtää, että jo kuka tahansa alkeisoppia (vrt. elementary school) saanut olisi oikeastaan voinut tehdä saman johtopäätöksen, kuin tuo nerokas salapoliisi.

Myös venäjäksi sanottaisiin samassa tilanteessa elementarno (элементарно), mikä myös merkitsee samaa, mutta puhekielisemmässä yhteydessä ja mikäli asia koskee tiedon tasoa eikä niinkään kykyä johtopäätöksiin, voitaisiin myös sanoa eto likbez -se nyt kuuluu alkeistietoihin.

Tuo sanonta viittaa niinikään alkeisopetukseen ja on lyhenne sanoista likvidatsija bezgramotnosti -lukutaidottomuuden likvidointi.

Kyseessä oli valtava kampanja maailmansotien välisessä Neuvostoliitossa, kun koko valtavan maan moninaiset kansat opetettiin lukemaan. Sitä varten oli monille vielä luotava kirjaimistokin ja takapajuisena pidetty arabialainen kirjaimisto korvattiin Keski-Aasiassa aluksi latinalaisella.

Sen jälkeen se 1930-luvulla korvattiin kyrillisellä ja nythän ollaan taas palaamassa vanhoihin tapoihin, mutta tämä vie jo eri asiaan. Olipa siinä urakkaa, kun ensin opeteltiin lukemaan arabialaisilla kirjaimilla, sitten latinalaisilla ja pian vielä kyrillisillä. Siinä oli jotakin syvästi neuvostoliittolaista.

Mitä tulee tuohon lukutaitoon, se on venäjäksi gramotnost, mikä juontuu kreikan kirjettä merkitsevästä sanasta grammata, jonka johdannaisia näemme tänäänkin kaikkialla. Suomen raamattu ja viron raamat ovat samaa kantaa. Kun ihminen opetettiin lukemaan, käytettiin ilmausta obutšenie k gramote eli hänet johdatettiin kirjoitukseen.

Sanaa gramotnost käytetään puhekielessä myös asiantuntemuksen synonyyminä. Joku voi olla otšen gramotnyi, mikä nyt siis ei suinkaan tarkoita, että hän osaisi vain hyvin lukea.

Joka tapauksessa lukutaidottomuus, bezgramotnost oli kaikkien modernisaation ystävien kannalta kauhea asia. Lukutaidoton kansa eli itse asiassa vain älyttömän juhdan (bydlo) elämää, mitään järjellisiä poliittisia näkemyksiä sillä ei voinut olla ja voiko sen kohdalla edes puhua kuttuurista?

Maksim Gorki, joka oli äärimmäisen pettynyt venäläisen rahvaan päättömään mellastukseen vallankumouksen aikana, päätteli, ettei talonpoikaistolla ollut kulttuurin kanssa mitään tekemistä. Tästä sen villeydestä, joka viime kädessä johtui tuon luokan pikkuporvarillisesta (!) luonteesta, oli vallankumouksen vandalismissa ja sadismissakin pohjimmiltaan kyse.

Romanttiset slavofiilit ja narodnikit olivat sen sijaan nähneet kansan (narod) ihanteellisessa valossa ja palvoneet sen vaistomaista viisautta ja jaloutta, joka ilmeni kyläyhteisön vaistonvaraisessa sosialismissa.

Mutta bolševikeille ainoaa oikeaa pelastusta ja päämäärää merkitsi se pyhä sana, jonka Lenin luuli löytäneensä Marxin kirjoituksista. Talonpoikaisto oli pelastettava maalaiselämän idiotismista ja se saattoi tapahtua vain sivistyneen teollisuustyöväestön avulla.

Lukutaidottomuuden likvidointi, likvidatsja bezgramotnosti (likbez/ликбез) oli valtava operaatio, josta käytettiin myös nimitystä kulttuurivallankumous, kulturnaja revoljutsija. Tätä ei saa sekoittaa siihen tutkijoiden käyttämään samannimiseen käsutteeseen, jolla viitataan ensimmäisen 5-vuotissuunnitelman ideologiseen äärimmäisyyspolitiikkaan.

Venäjä oppi lukemaan pari-kolme sukupolvea myöhemmin kuin Länsi-Eurooppa tai Suomen ja Baltian maiden väestö, joka oli luterilaista. Virossa ja Liivinmaallakin lukutaitoprosentti nousi korkeaksi, mutta sen jälkeen olikin edessä umpikuja: toisin kuin Suomessa, ei siellä korkeampaa opetusta ollut tarjolla äidinkielellä. A.H. Tammsaaren jättiteoksessa Totuus ja oikeus asiaa kuvataan havainnollisesti.

Suomessa arvioitiin ennen vallankumousta lukutaitoisuuden olevan peräti 50-kertainen (!) Venäjään verrattuna. Suuriruhtinaskunnan ja Venäjän tilastothan julkaistiin erikseen, mutta oli se Moskovassa ja Pietarissakin 5-6 kertainen maaseutuun verrattuna (ks. Грамотность в дореволюционной России — Википедия (wikipedia.org)).

Mainittakoon, että Kurskin kuvernementissa oli naisten lukutaitoisuusprosentti eräänä vuonna vaivaiset 0.9%. Kuitenkin Kurskissa oli ollut jonkinlainen koulu jo 1000-luvulla.

Toki lukutaitoisuus suurissa keskuksissa ja etenkin nuorison keskuudessa oli ennen vallankumousta jo normaali asia.

Joka tapauksessa lukutaidon opettaminen vallankumouksen jälkeen koko Venäjän imperiumille oli valtava työ, joka suoritettiin bolševistiseen malliin, taistelutehtävänä. Koko siinä ideologiassahan oli vastakohtien välinen taistelu sisäänrakennettuna teemana ja kaikkia asioita pyrittiin toteuttamaan suurina kampanjoina (vrt. campaign -sotaretki, operaatio).

Puolue oli itse asiassa armeija, kuten Stalin sitä luonnehtikin ja sen toimintatapa oli aina taistelu, vieläpä armoton tuhoamistaistelu, jossa vain toinen antagonistisen ristiriidan osapuolista saattoi voittaa.

Sanaa likbez kannattaa ehkä vielä vilkaista. Sehän tarkoittaa lukutaidottomuuden likvidointia eli siis hävittämistä. Samaan aikaan, kun kampanja aloitettiin, likvidoitiin myös niin sanotut riistäjäluokat eli kulakit, kauppiaat ja pienyrittäjät.

Valtava operaatio onnistui. En ryhdy tässä selostamaan, millaiset lukumääriä olivat kyseessä. Niitä voi katsoa virallisista tilastoista (ks. Ликбез — Википедия (wikipedia.org). Niissä tietenkin oli runsaasti paisuttelua, mikä kuului systeemin luonteeseen. Кuitenkin myös aitoja tuloksia oli runsain mitoin ja Neuvostoliitto ylpeili niillä syystä.

Joka tapauksessa kannattaa miettiä, mitä kaikkea lukutaidon saavuttaminen muuhun Eurooppaan verrattuna hyvin myöhään merkitsi koko Venäjän kehityksen kannalta.

Kansansivistyksen ja akateemisen sivistyksen tasohan nousi maassa yllättävän nopeasti hyvin korkeaksi ja 1950-luvulla Sputnikin laukaisun jälkeen sitä alettiin kadehtia ja ihmetellä Amerikassa.

Kuitenkin se merkitsi sitä, että kansan suuri enemmistö koki todellisen kulttuurisokin, kun se revittiin traditionaalisesta kyläyhteisöstä uuteen, urbaaniin kaupunkielämään, jossa ajateltiin aivan toisella tavalla. Kun se oppi lukemaan, sen luettavaksi tarjottiin ennen muuta ideologisesti toimitettua tekstiä, jonka puhtautta vartioitiin suuren sensuurikoneiston avulla.

Suomessa lukutaito oli jo vuosisatojen ajan ainakin jossain määrin kuulunut myös maaseudun perinteisiin. Tosin ihmisiltä yleensä puuttui lukemista, eikä tuo taito yleensä ollut kehuttavalla tasolla, mikäli sitä oli. Kuitenkin venäläiset sotilaat saivat aiheen hämmästyä, kun he vuonna 1808 tapasivat suomalaisessa talonpoikaistalossa isännän lukemassa raamattuaan.

Sivumennen sanoen, noita raamattujakin oli kovin vähän ennen kuin Britannian ja ulkomaiden ramattuseura 1800-luvun alussa lahjoitti niitä meillekin tuhansittain. Muu suomenkielinen kirjallisuushan luotiin etupäässä vasta 1800-luvun lopulta alkaen.

Venäjällä kirjallisuutta venäjäksi kyllä oli ja ensimmäinen sanomalehtikin perustettiin jo Pietari Suuren aikana.

Venäjän lukutaidon ja lukuharrastuksen alkuajoista on olemassa mielenkiintoinen tutkimus, Jeffrey Brooksin When Russia Learned to Read: Literacy and Popular Literature 1861-1917. Siitä muun muassa ilmenee, että suurimpia bestsellereitä vallankumousta edeltävällä Venäjällä olivat Tolstoin ja Gorkin teokset.

Molemmat olivat radikaaleja ja Tolstoi oli myöhäisiän publisistiikassaan suorastaan äärimmäinen anarkisti, jonka merkitys kansan radikalisoijana ja vallankumouksen henkisen pohjan valmistajana saattaa olla suurikn. Ainakin Lenin piti sitä sellaisena.

Vaikka meidän on syytä muistaa, että meidänkin maassamme yleinen lukutaito ja sen mahdollistama laaja kansansivistys yhdistystoimintoineen ovat melko uusia asioita, olivat ne sentään Venäjällä vielä paljon uudempia, mikäli ajatellaan kansan syviä rivejä eikä vain eliittiä, joka kyllä pysyi aina uusimpien eurooppalaisten virtausten tasalla.

Lukutaidon merkitystä voi tuskin liioitella. Se oli se peruselementti, jolla modernin yhteiskunnan -myös diktatuurin- vasta saattoi perustaa.  Se oli sekä tehokkaan bolševikkivallan edellytys että se tekijä, joka lopulta nakersi sen uskottavuutta mahdollistaessaan ihmisten itsenäisen tutustumisen sekä puolueen pyhiin teksteihin että klassiseen maailmankirjallisuuteen.

Nyt lukutaidon väitetään olevan kriisissä länsimaissa ja kenties muuallakin. Ehkä se on liioittelua?

Tai ehkä siirrymme jonkinlaisiin uusiin koraanikouluihin, joissa tavoitteena ei ole itsenäisen ajattelun opettaminen, vaan ulkoa lukeminen. Se, joka osaa koko pyhän kirjan ulkoa, on sitten oppineista suurin -hafiz eli säilyttäjä.  Onhan meillä jo pyhät tekstimme olemassa, eikä niitä enää tarvitse uudelleen keksiä.