Suomi Latvian esikuvana
Anna Žīgure, Graniittisen maan
jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut
Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.
Yleissivistykseen, jos sellaista yhä on,
kuulunee jo tieto siitä, että Turkissa Suomi nostettiin Kemal Atatürkin aikana
ihanteeksi ja esikuvaksi menestyksellisesti modernisoituneesta sukulaiskansasta.
Kuva Suomesta ja sen historiasta syntyi Turkissa
venäläisen papin, Grigori Petrovin varsin fabuloivan ”Valkoliljojen maa -Suomi”-kirjan
kautta. Siitä tuli pakollista lukemista Turkin upseerikouluissa (ks. Vihavainen:
Haun valkoliljojen maa tulokset).
Tiedetään myös, että Suomi nostettiin ihanteeksi
koko Venäjän keisarikunnalle niiden liberaalien venäläisten toimesta, jotka
yrittivät puolustaa pieniä kansoja ja omaa asiaansa taantumuksen ja isovenäläisen
chauvinismin hyökkäyksiä vastaan.
Hyvää Suomessa oli kaikkien sen ystävien
mielestä vapaus ja siitä kumpuava kansalaismieli, joka ilmeni vapaaehtoisena
kansansivistyksen harrastamisena. Suomen kansa oli heikoista lähtökohdistaan
huolimatta noussut yhdeksi maailman sivistyneimmistä ja sen seurauksiin
kuuluivat myös talouden uudenaikaistuminen ja hyvinvoinnin nousu.
Suomessa todella arvostettiin sivistystä
ja erityisesti kansallista sivistystä ja kansan syvien rivien sivistämistä.
Siinä suhteessa meilläkin oli omat esikuvamme, jotka löytyivät erityisesti
Tanskasta ja Ruotsista (ks. Vihavainen: Haun
mallitila tulokset ; Vihavainen:
Haun kansankorkeakoulu tulokset). Sivistyneen kansalaisen ihanne oli
korkealla.
Sivistys tarkoitti paitsi
maailmankulttuurin aarteiden omaksumista, myös kansalaishyveiden sisäistämistä.
Joskus tuleekin mieleen, mitä vanhat kansankynttilät olisivat sanoneet
nähdessään nykyisen itseään hemmottelevan ja nautinnoissa vegetoivan kansan, joka
on saanut ns. korkeakoulusivistyksen, mutta jonka hengenravintona on tosi-TV.
Mutta kerran olivat tavoitteet korkeammalla.
Itämerenmaakunnat olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kahden tulen
välissä. Sekä balttilaiset paroonit että venäläiset imperialistit halusivat
vahvistaa herruutensa ja virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten osana
nähtiin palvella etnografisena materiaalina suuremman sivistyskansan hyväksi.
Kansallinen liike lähti siitä, että ellei
paikallisen rahvaan sivistystaso nouse, se todella sulautuu ja painuu sortajan
mielivallan alaiseksi tahdottomaksi massaksi. Sivistyskamppailussa tarvittiin
myös esikuvia. Oliko jossakin kansa, joka olisi ollut samassa tilanteessa ja
onnistunut kansallisen sivistyksen ja modernin yhteiskunnan luomisessa?
Sekä Virossa että Latviassa löydettiin sama
esikuvallinen ihannemaa: se oli Suomi.
Suomen lähtökohdat muistuttivat melkoisesti
näiden maiden tai siis maakuntien omia: ne kuuluivat Venäjän keisarikuntaan ja
niissä hallitseva luokka oli vierasheimoista: Virossa ja Latviassa saksalaista,
Suomessa ruotsalaista.
Suomen kansallinen herätys ja kansallinen
liike alkoivat aikaisemmin kuin Baltiassa ja tietenkin Suomen
suuriruhtinaskunnan autonominen asema oli jotakin muuta kuin se itsehallinto,
joka balttilaisilla parooneilla oli. Suomen historiaan ei myöskään kuulunut
maaorjuutta.
Suomalaisen kansallisen kulttuurin
tavattoman nopea synty ja sen huippusaavutusten yltäminen korkeimmalle
kansainväliselle tasolle oli hyvin imponoiva esimerkki, joka huipentui juuri vuosisadan
vaihteessa, sortokausien alkaessa.
Suomen esikuvallinen erinomaisuus oli
Latviassa havaittu jo aiemmin. Kuten kirjoittaja toteaa, koko latvialaisen lehdistön
Suomi-kuva oli läpeensä myönteinen. Maastamme ei itse asiassa voinut löytää
mitään varsinaista vikaa, mutta ihailtavia piirteitä sitäkin enemmän.
Suomalaisten maa oli kyllä karua ja köyhää,
mutta siitä huolimatta he saivat puristettua siitä kohtuullisen elintason, joka
oli vain paranemaan päin. Toki myös kaameat nälkävuodet 1860-luvulla oli
noteerattu ja kehotettu lukijoita mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan suomalaisia.
Suomalaisten hyveellisyys oli hämmästyttävää:
he olivat sitkeitä, ahkeria, siistejä, rehellisiä ja raittiita sekä
sivistyneitä. Tässä maassa ei näkynyt juopuneiden rähinöintiä, ei korskeiden tšinovnikkien
öykkäröintiä, ei eläinrääkkäystä, ei kerjäläisiä eikä varkaita. Ovia ei lukittu
yöksi edes ulkorakennuksista. Hevosvarkaudet olivat aivan tuntemattomia.
Tosin suomalaiset olivat kovin itsepäisiä
ja uppiniskaisia sekä epäluuloisia vieraita kohtaan. Puutteisiin voi lukea myös
sen, ettei oikeastaan juuri kukaan missään osannut enempää latviaa, venäjää
kuin saksaakaan. Kommunikointi oli hankalaa ellei osannut ruotsia tai suomea.
Ranskaa ei mainita, mutta sitähän sivistyneet luokat tuohon aikaan osasivat.
Baltiassa sen kaiketi usein korvasi saksa.
Suomalaisten erinomaisuus ulottui monien
mielikuvituksessa koskemaan kaikkia suomalaisia ja ylittämättömän huippunsa suomalaisihailu
lienee saavuttanut erään opettajan, J. Gresten kirjoituksessa, jossa sanotaan
seuraavaa:
”Aina ja
kaikkialla minulla opettajana on yksi kehotus ja yksi toivomus. Se kaikkein
paras, mitä voin kansalleni toivottaa sisältyy lyhyeen rukoukseen: nuoret,
kasvakaa tekin suomalaisten kaltaisiksi!”
Mutta
Suomessakaan ei kaikki lopulta mennyt kuin Strömsössä. Vuoden 1918 irvokas sota
ja aseellinen nousu maailman demokraattisinta järjestelmää vastaan mursi ihanteelliset
käsitykset kansasta ainakin suomalaisten omassa keskuudessa (vrt. Vihavainen: Haun
alkio tulokset ). Myös Latviassa vasemmistolaiset piirit näkivät sodan
luokkaväkivaltana, mitä se paljolta olikin. Kaikessa raakuudessaan.
Maailmansodan aikana suomalaisia jääkäreitä
eli siis suomalaisia saksalaisten apureina oli myös oleskellut Lavian alueella,
mikä ei näytä juuri lehtiin asti päässeen. Kuitenkin suomalaisten päätös panna
arpansa saksalaisten, latvialaisten perivihollisten puolelle herätti joissakin
vasemmistolaisissa latvialaisissa närkästystä ja sitä pidettiin lyhytnäköisenä.
Venäjän kanssahan piti aina toimeen tulla, kuten meilläkin sittemmin
ymmärrettiin.
Latvialaisethan itse kunnostautuivat
kannattamalla Venäjän kansalaissodassa bolševikkeja ja kaksi latvialaista
rykmenttiä, joihin anarkistinen ”svabodahenki” ei jostain syystä missään vaiheessa
tarttunut, olivat jonkin aikaa bolševikkien tärkein tuki ja ehkä pelastivat koko
heidän valtansa.
Näiltä ajoilta lienee Suomeenkin jäänyt tunnettu
käsitys latvialaisista poikkeuksellisen tehokkaina ja kylmäverisinä sotilaina,
mikä ilmenee venäläisessä kirjallksuudessakin.
Latvialaisten tutustuminen Suomeen tapahtui
suuremmassa mitassa vasta vuoden 1905 jälkeen, kun heidän kotimaassaan oli
veristen levottomuuksien jälkeen poikkeustila ja poliittisesti aktiivisten
henkilöiden oli viisainta poistua maasta.
Myös Suomen tuohon aikaan kuuluisiin
tuberkuloosiparantoloihin tuli monia tunnettuja latvialaisen
kulttuurinedustajia, kuten myös venäläisiä eturivin kulttuurihenkilöitä.
Tähän kirjaan pitää palata vielä huomenna,
nyt riittäköön pari sanaa sen tekijästä. Hän on alun perin kääntäjä, joka Latvian
itsenäistyttyä ansioitui monivuotisena maansa suurlähettiläänä Suomessa ja asuu
nykyään Latviassa suomalaisen puolisonsa kanssa.
Tätä kirjaa on syytä pitää yhtenä hänen
suurena kontribuutionaan maidemme välisten suhteiden hyväksi. On outoa, että se
on jäänyt niin huomaamattomaksi, että itsekin huomasin sen vaimoni
kirjahyllystä vasta eilen.
Tässä siis on tärkeä kirja, joka kannattaa
jokaisen lukea. Ei siksi, että saisi lukea kehuja omasta maastaan niin
vuolaasti, että alkaa noloittaa, vaan siksi, ettäse todella auttaameitä
sijoittamaan oman maamme tarkemmin Euroopan kartalle ja opettaa meitä kohdistamaan
katseemme sellaisiinkin asioihin, joiden merkitys liian helposti unohtuu.
Kirjan merkitys on suurempi kuin vain sen
sisältämän, sinänsä hyvin kiinnostavan aineiston esille tuominen. Tämä on hieno
lahja Suomen valtiollisuuden satavuotisuudelle! Kiitoksia, Anna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.