Ihannemaa Suomi

 

Suomi Latvian esikuvana

 

Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.

 

     Yleissivistykseen, jos sellaista yhä on, kuulunee jo tieto siitä, että Turkissa Suomi nostettiin Kemal Atatürkin aikana ihanteeksi ja esikuvaksi menestyksellisesti modernisoituneesta sukulaiskansasta.

     Kuva Suomesta ja sen historiasta syntyi Turkissa venäläisen papin, Grigori Petrovin varsin fabuloivan ”Valkoliljojen maa -Suomi”-kirjan kautta. Siitä tuli pakollista lukemista Turkin upseerikouluissa (ks. Vihavainen: Haun valkoliljojen maa tulokset).

     Tiedetään myös, että Suomi nostettiin ihanteeksi koko Venäjän keisarikunnalle niiden liberaalien venäläisten toimesta, jotka yrittivät puolustaa pieniä kansoja ja omaa asiaansa taantumuksen ja isovenäläisen chauvinismin hyökkäyksiä vastaan.

     Hyvää Suomessa oli kaikkien sen ystävien mielestä vapaus ja siitä kumpuava kansalaismieli, joka ilmeni vapaaehtoisena kansansivistyksen harrastamisena. Suomen kansa oli heikoista lähtökohdistaan huolimatta noussut yhdeksi maailman sivistyneimmistä ja sen seurauksiin kuuluivat myös talouden uudenaikaistuminen ja hyvinvoinnin nousu.

     Suomessa todella arvostettiin sivistystä ja erityisesti kansallista sivistystä ja kansan syvien rivien sivistämistä. Siinä suhteessa meilläkin oli omat esikuvamme, jotka löytyivät erityisesti Tanskasta ja Ruotsista (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset ; Vihavainen: Haun kansankorkeakoulu tulokset). Sivistyneen kansalaisen ihanne oli korkealla.

     Sivistys tarkoitti paitsi maailmankulttuurin aarteiden omaksumista, myös kansalaishyveiden sisäistämistä. Joskus tuleekin mieleen, mitä vanhat kansankynttilät olisivat sanoneet nähdessään nykyisen itseään hemmottelevan ja nautinnoissa vegetoivan kansan, joka on saanut ns. korkeakoulusivistyksen, mutta jonka hengenravintona on tosi-TV.

     Mutta kerran olivat tavoitteet korkeammalla. Itämerenmaakunnat olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kahden tulen välissä. Sekä balttilaiset paroonit että venäläiset imperialistit halusivat vahvistaa herruutensa ja virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten osana nähtiin palvella etnografisena materiaalina suuremman sivistyskansan hyväksi.

     Kansallinen liike lähti siitä, että ellei paikallisen rahvaan sivistystaso nouse, se todella sulautuu ja painuu sortajan mielivallan alaiseksi tahdottomaksi massaksi. Sivistyskamppailussa tarvittiin myös esikuvia. Oliko jossakin kansa, joka olisi ollut samassa tilanteessa ja onnistunut kansallisen sivistyksen ja modernin yhteiskunnan luomisessa?

     Sekä Virossa että Latviassa löydettiin sama esikuvallinen ihannemaa: se oli Suomi.

     Suomen lähtökohdat muistuttivat melkoisesti näiden maiden tai siis maakuntien omia: ne kuuluivat Venäjän keisarikuntaan ja niissä hallitseva luokka oli vierasheimoista: Virossa ja Latviassa saksalaista, Suomessa ruotsalaista.

     Suomen kansallinen herätys ja kansallinen liike alkoivat aikaisemmin kuin Baltiassa ja tietenkin Suomen suuriruhtinaskunnan autonominen asema oli jotakin muuta kuin se itsehallinto, joka balttilaisilla parooneilla oli. Suomen historiaan ei myöskään kuulunut maaorjuutta.

     Suomalaisen kansallisen kulttuurin tavattoman nopea synty ja sen huippusaavutusten yltäminen korkeimmalle kansainväliselle tasolle oli hyvin imponoiva esimerkki, joka huipentui juuri vuosisadan vaihteessa, sortokausien alkaessa.

     Suomen esikuvallinen erinomaisuus oli Latviassa havaittu jo aiemmin. Kuten kirjoittaja toteaa, koko latvialaisen lehdistön Suomi-kuva oli läpeensä myönteinen. Maastamme ei itse asiassa voinut löytää mitään varsinaista vikaa, mutta ihailtavia piirteitä sitäkin enemmän.

     Suomalaisten maa oli kyllä karua ja köyhää, mutta siitä huolimatta he saivat puristettua siitä kohtuullisen elintason, joka oli vain paranemaan päin. Toki myös kaameat nälkävuodet 1860-luvulla oli noteerattu ja kehotettu lukijoita mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan suomalaisia.

     Suomalaisten hyveellisyys oli hämmästyttävää: he olivat sitkeitä, ahkeria, siistejä, rehellisiä ja raittiita sekä sivistyneitä. Tässä maassa ei näkynyt juopuneiden rähinöintiä, ei korskeiden tšinovnikkien öykkäröintiä, ei eläinrääkkäystä, ei kerjäläisiä eikä varkaita. Ovia ei lukittu yöksi edes ulkorakennuksista. Hevosvarkaudet olivat aivan tuntemattomia.

     Tosin suomalaiset olivat kovin itsepäisiä ja uppiniskaisia sekä epäluuloisia vieraita kohtaan. Puutteisiin voi lukea myös sen, ettei oikeastaan juuri kukaan missään osannut enempää latviaa, venäjää kuin saksaakaan. Kommunikointi oli hankalaa ellei osannut ruotsia tai suomea. Ranskaa ei mainita, mutta sitähän sivistyneet luokat tuohon aikaan osasivat. Baltiassa sen kaiketi usein korvasi saksa.

     Suomalaisten erinomaisuus ulottui monien mielikuvituksessa koskemaan kaikkia suomalaisia ja ylittämättömän huippunsa suomalaisihailu lienee saavuttanut erään opettajan, J. Gresten kirjoituksessa, jossa sanotaan seuraavaa:

”Aina ja kaikkialla minulla opettajana on yksi kehotus ja yksi toivomus. Se kaikkein paras, mitä voin kansalleni toivottaa sisältyy lyhyeen rukoukseen: nuoret, kasvakaa tekin suomalaisten kaltaisiksi!”

 

     Mutta Suomessakaan ei kaikki lopulta mennyt kuin Strömsössä. Vuoden 1918 irvokas sota ja aseellinen nousu maailman demokraattisinta järjestelmää vastaan mursi ihanteelliset käsitykset kansasta ainakin suomalaisten omassa keskuudessa (vrt. Vihavainen: Haun alkio tulokset ). Myös Latviassa vasemmistolaiset piirit näkivät sodan luokkaväkivaltana, mitä se paljolta olikin. Kaikessa raakuudessaan.

     Maailmansodan aikana suomalaisia jääkäreitä eli siis suomalaisia saksalaisten apureina oli myös oleskellut Lavian alueella, mikä ei näytä juuri lehtiin asti päässeen. Kuitenkin suomalaisten päätös panna arpansa saksalaisten, latvialaisten perivihollisten puolelle herätti joissakin vasemmistolaisissa latvialaisissa närkästystä ja sitä pidettiin lyhytnäköisenä. Venäjän kanssahan piti aina toimeen tulla, kuten meilläkin sittemmin ymmärrettiin.

     Latvialaisethan itse kunnostautuivat kannattamalla Venäjän kansalaissodassa bolševikkeja ja kaksi latvialaista rykmenttiä, joihin anarkistinen ”svabodahenki” ei jostain syystä missään vaiheessa tarttunut, olivat jonkin aikaa bolševikkien tärkein tuki ja ehkä pelastivat koko heidän valtansa.

     Näiltä ajoilta lienee Suomeenkin jäänyt tunnettu käsitys latvialaisista poikkeuksellisen tehokkaina ja kylmäverisinä sotilaina, mikä ilmenee venäläisessä kirjallksuudessakin.

     Latvialaisten tutustuminen Suomeen tapahtui suuremmassa mitassa vasta vuoden 1905 jälkeen, kun heidän kotimaassaan oli veristen levottomuuksien jälkeen poikkeustila ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden oli viisainta poistua maasta.

     Myös Suomen tuohon aikaan kuuluisiin tuberkuloosiparantoloihin tuli monia tunnettuja latvialaisen kulttuurinedustajia, kuten myös venäläisiä eturivin kulttuurihenkilöitä.

     Tähän kirjaan pitää palata vielä huomenna, nyt riittäköön pari sanaa sen tekijästä. Hän on alun perin kääntäjä, joka Latvian itsenäistyttyä ansioitui monivuotisena maansa suurlähettiläänä Suomessa ja asuu nykyään Latviassa suomalaisen puolisonsa kanssa.

    Tätä kirjaa on syytä pitää yhtenä hänen suurena kontribuutionaan maidemme välisten suhteiden hyväksi. On outoa, että se on jäänyt niin huomaamattomaksi, että itsekin huomasin sen vaimoni kirjahyllystä vasta eilen.

     Tässä siis on tärkeä kirja, joka kannattaa jokaisen lukea. Ei siksi, että saisi lukea kehuja omasta maastaan niin vuolaasti, että alkaa noloittaa, vaan siksi, ettäse todella auttaameitä sijoittamaan oman maamme tarkemmin Euroopan kartalle ja opettaa meitä kohdistamaan katseemme sellaisiinkin asioihin, joiden merkitys liian helposti unohtuu.

      Kirjan merkitys on suurempi kuin vain sen sisältämän, sinänsä hyvin kiinnostavan aineiston esille tuominen. Tämä on hieno lahja Suomen valtiollisuuden satavuotisuudelle!  Kiitoksia, Anna!

Uuden ajan kynnyksellä

Kriisiaikaa

Santeri Alkio, Uusi aika. WSOY 1914, 265.

Santeri Alkio lienee ollut väliaikaisesti poissa eduskunnasta kirjoittaessaan käsillä olevan romaaninsa. Keväällä vuonna 1914 hän ainakin sieltä putosi, mutta pääsi sinne pian taas, hajotusvaaleissa 1917 ja suureen rooliin pääsikin.

Joka tapauksessa tätä romaania kirjoittaessaan hän oli jo kokenut poliitikko ja lehtimies, Ilkka-lehden ja maalaisliiton perustajia ja lehden päätoimittaja.

Alkio oli jossakin vaiheessa innostunut Tolstoin ajatuksista, mikä näkyy tästäkin kirjasta, mutta pysyi sentään kirkon jäsenenä. Muutenhan olisi tainnut kaikenlainen ura lopahtaa ainakin tuolla Laihian suunnalla.

Alkion tämän ajan sisäisestä elämästä ja vähän muustakin tarjoavat ainutlaatuista aineistoa hänen päiväkirjansa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alkio ), mutta tässä siis vain tuosta romaanista.

Romaanin nimihän lupaa kertomusta aikakauden vaihtumisesta,  siis perinnäisten käsitysten tulemisesta vanhanaikaisiksi ja uusien näköalojen aukeamisesta. Mitä ne mahtoivat olla tällaisena vuonna, kun itse asiassa aloitettiin maailmansota, joka todella paini maailman uusiksi? Romaania kirjoittaessaan Alkio ei kuitenkaan voinut asiaa vielä tietää.

Optimistinen henki kirjassa vallitseekin. Sen lähteet ovat mitä ilmeisimmin Ruotsissa ja Tanskassa, jossa pienviljelystä on alettu modernisoida hämmästyttävin tuloksin.

Tätä uutta toivoa symbolisoi symbolisoi yksi sana: Ugglehult.

Kyseessä on ruotsalainen mallitila. Sitä viljeli muuan C.M. Peterson, jonka samanniminen kirja oli juuri ilmestynyt myös suomeksi. Kirjassa kerrottiin, miten pienviljelijäkin pystyi kehittämään tilastaan elinkelpoisen ja siis tekemään elämäntavastaan mielekkään.

Ugglehultin ohella Alkion kirjassa mainitaan myös Rösiö (Per Rösiö), kyseessä oli niinikään ruotsalainen pienviljelijä, joka suhtautui maanviljelykseen erityisellä hartaudella: kyseessä ei ollut mikä tahansa työ, vaan lähinnä pyhä kutsumus. Tolstoitahan tämä muistutti.

Uusi aika tarkoittaa tässä kirjassa uuden toimeliaisuuden heräämistä uuden uskon ja toivon myötä. Kylä, joka oli vaipunut vanhoilleen ja joista nuoriso pakeni mikä Amerikkaan, mikä muualle, sai jälleen elämänuskoa ja näköaloja kehitykselleen.

Avainasemassa on nuori opettaja, kansankynttilä, joka virittää ensin hiipuneen nuorisoseuratyön ja järjestää nuorisolle mielekästä toimintaa perustamalla käsityöpiirin.

Kirja sisältää runsaasti kiintoisaa ajankuvaa. Muuan ajan ilmiö on se, jota Alkio nimittää sivistysvihaksi.

Kyseessä ei ole vain herraviha, vaikka opettajakin ”herraskaisuudessaan” selvästi erottuu yhteisestä kansasta. Opetusta vihataan sen itsensä takia.

Asia liittyy siihen, että oppia saaneet kuvittelevat olevansa parempia kuin sitä saamattomat, mikä tavallaan kääntää vanhan, patriarkaalisen maailman nurin niskoin. Vanha sukupolvihan on aina ollut se, jota on kunnioitettava ja kuunneltava.

Sitä paitsi kansakoulun käyneet laiskaantuvat, eivätkä enää pidä maatyötä arvolleen sopivana. He myös lähtevät herkästi pois kotoaan ja jättävät vanhempansa pulaan.

Kyseessä on todellinen ongelma, jonka kansakoulujen perustajat kohtasivat kaikkialla Suomessa, mutta yleensä se kuitenkin kuului 1800-luvun puolelle. Kallispalkkaisen virkamiehen –opettajan- palkkaus yleensä mullisti kunnan talouden eivätkä veronmaksajat eli käytännössä vanhat talolliset tunteneet saavansa siitä mitään vastiketta, päin vastoin.

Koulunkäyntiaktiivisuus vaihteli tämänkin opettajan aikana suuresti. Tavallistahan oli, että koulua käytiin sen verran kuin katsottiin tarpeelliseksi ennen oppivelvollisuuslakia.

Opettajan henkilökohtainen integriteetti ja kansanomaisuus saivat sitten aikanaan lapsetkin tulemaan kouluun ihan joukolla.

 Toinen vanhan ajan ilmiö olivat kyläennakkoluulot. Kyseessä oli yksittäisten kylien paikallispatriotismi: kuviteltiin oltavan muita parempia vaikkapa vain sillä perusteella, että joskus ennen oli seudulla tultu hyvin toimeen muihin verrattuna.

Kun tähän liittyi viljelymenetelmien vanhakantaisuus –vuoroviljelykin on vielä ihan uutta- oli tuloksena se, että kylä vajosi pysähtyneisyyteensä. Jopa höyläpenkit olivat hävinneet näkyviltä, kun puhdetöiden tekeminen oli lakannut pari vuosikymmentä sitten.

Tuloksena oli tylsä, raskas ja näköalaton maatyö, johon nuorisolla ei ollut mitään intoa.

Mutta uusi opettaja saa seudun heräämään. Esikuvana toimii tarunomainen Ugglehult, jonne peräti järjestetään opintomatka. Uutta uskoa maahan ja viljelyyn antaa uudenlainen suoviljely, jolla saadaan satoja hehtaareja lisää peltoa. Tarvitaan vain ankaraa työtä, mutta se palkitsee kohtuullisesti.

Alkio tunnetaan myös moralistina ja on kiintoisaa, miten kirjassa heijastuu tietty kollektivismin aate, joka paheksuu jyrkästi kaikenlaista keinottelua, joka sivumennen sanoen oli pian kirjan julkaisemisen jälkeen saavuttava ennennäkemättömät mittasuhteet.

Hyve kaikissa muodoissaan innoitti kirjoittajaa siinä kuin pahe häntä inhotti. Eräänä hyveen ilmenemismuotona esiintyy kirjassa vielä raittius kahvista.

Kahvihan on ulkomaista tuotetta ja sitä paitsi kallista. Miksi ihmisen pitäisi sitä juoda?

Niinpä opettaja lakkaa ostamasta kahvia talouteensa, mutta juo sitä sentään vieraissa, kun tarjotaan. Vasta muuan jämäkkä vanha isäntä opastaa hänet nollatoleranssin äärelle.

Joudun myöntämään, etten tässä kohden kykene seuraamaan kirjoittajaa, mutta se on ainakin myönnettävä, että hänen ajattelutapansa on aivan moderni…

Joka tapauksessa kahvilakot, jopa kyläkuntaiset, kuuluivat 1870-luvun lopulle, kun kallis aika teki monelle ihmisille kauppatilien hoitamisesta ylivoimaista. Niinpä ruvettiin itse paahtamaan ruiskahvia.

Tässä kirjassa mainitaan ohrakahvi, joka taisi maistua opettajallekin. Vielä Runebergin aikana aamulämmikkeeksi oli sen sijaan ollut tapana ottaa viinaryyppy, mutta siihen tapaan ei palattu ainakaan Alkion kirjassa, niin kotiomaisista aineesta kuin olikin kysymys.

Uusi aika oli tosiaan tulossa, kun Alkio kirjansa julkaisi. Se oli kuitenkin aika lailla toisenlainen kuin haaveiltiin. Kirjassa mainitaan, mielestäni paheksuvaan sävyyn, Amerikassa elettävän ihan pelkällä rahalla. Romaanin kuvaamassa pitäjässä sen sijaan oltiin aika pitkälti luontaistaloudessa ja kulutettiin siis sitä, mitä oli itse ja ilman keinottelua ansaittu.

Amerikka ei vielä ollut tullut Suomeen ja sikäläiset tutkijat ovat korostaneet, ettei konsumerismia tuohon aikaan vielä sielläkään nähty itsestään selvänä tulevaisuuden päämääränä.

Tolstoin moralismia tavoittelevalla itsenäisyyden ja omavaraisuuden ihanteella oli vielä jossakin muodossa kannattajansa lähes kaikkialla.

Mutta maailmansota seurausilmiöineen oli todellisuudessa se uuden ajan tekijä, joka kaiken muutti. Se muuten kouraisi jopa pasifisti Alkionkin syvimpiä vakaumuksia, jotka liittyivät väkivallattomuuteen.

Kansakunnan visiot

 

Unelma sivistyneestä kansakunnasta

 

Otsikko on sama kuin Samu Nyströmin kirjoittamassa Suomen kansalaisopistojen liiton satavuotishistoriassa. En nyt kuitenkaan ryhdy käsittelemään tuota kirjaa, joka kyllä ansaitsee sen tuonnempana. Totean joka tapauksessa, että tuollaisestakin asiasta on unelmoitu ja erityisesti siitä unelmoitiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, aikakauden omien edellytysten mukaisesti.

Käsiini sattui aittakirjaston aarteistosta Valvoja-lehden vuosikerta 1905, joka oli samalla lehden 25-vuotisjuhlanumero. Valvojaa voi pitää nykyisen Kanava-lehden edeltäjänä. Tuohon successio apostolicaan liittyvistä kiistoista ei tässä sen enempää. Mainitsen vain, että Matti Klinge-vainaja kyllä oli asiasta eri mieltä.

Vuosi 1905 oli dramaattinen. Toukokuun lopussa japanilaiset tuhosivat Venäjän laivaston Tsušiman salmessa ja Venäjällä vallankumouksellinen kuohunta pakotti keisarin hyväksymään duuman perustamisen, mikä julistettiin lokakuussa.

Suomen suurlakko liittyi Venäjän kuohuntaan ja meillä sen vauhdittamana saatiin valtiolliset sortotoimet lopetettua ja perustettiin seuraavana vuonna maailman demokraattisin kansanedustuslaitos, jossa naisillakin oli äänioikeuden ohella myös vaalikelpoisuus.

Vuosi 1905 oli vielä epävarmuuden ja kuohunnan aikaa, mutta tulevaisuuteen nähden oli jo syytä optimismiin, mihin katsaus menneeseen antoi sitäkin enemmän aihetta. Neljännesvuosisadan mittaan maailma oli muuttunut tavatonta vauhtia ja sen mukana myös niin koko Suomi (vrt. Vihavainen: Haun aikakauden alku murros tulokset).

Valtavasti oli edistynyt myös suomalaisuusliike ja jopa Suomen kansa, jonka sivistystaso oli olennaisesti noussut. Suomalainen lehdistö oli kasvanut erittäin nopeasti ja sen painosmäärä ylitti jo ruotsinkielisen.

Sitä paitsi suomen kieli oli kehittynyt nopeasti. Nyt siitä voi jo vakavasti puhua sivistyskielenä, jota käytettiin niin akateemisella kuin valtiollisella tasolla.

Vain 25 vuotta sitten oli suomalainen rahvas ollut vielä lähes läpikotaisin oppimatonta ja köyhää ja sen maailma oli rajoittunut enimmäkseen oman mökin ja naapuruston piiriin. Suomalaisuudella oli kaikki ne piirteet, joita liitämme alikehittyneisiin eli takapajuisiin maihin, joita on sittemmin ruvettu nimittämään kehitysmaiksi.

Nyt oli syytä kehitysoptimismiin, sillä suuri kansallinen projekti suomalaisten muuttamisesta sivistyskansaksi näytti olevan täysin mahdollinen. Siihen tietenkin liittyi kysymys kansan elintason kehittämisestä, mutta siihenkin näytti löytyvän vastaus: tehokas pienviljely (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset). Nykyaikaiselle industrialismille ei Suomessa ehkä ollut edellytyksiä, mutta hyvinvoivia pientiloja oli jo perustettu niin Tanskassa kuin Ruotsissa. Siinäpä perusta sivistyneelle kansalle!

Vuoden 1905 juhlanumerossaan, joka oli itse asiassa 200-sivuinen kirja, lehti tilittäytyy suurten päämääriensä ja periaatteidensa suhteen. Koko suomalaisen yhteiskunnan terävin kärki on haastettu esittämään mielipiteensä sellaisista asioista kuin ”kansallisuus ja ihkisyys” ja ”kansamme tehtäviä”.

Mukaan on kutsuttu myös useita ulkomaalaisia, jotka lausuvat tervehdyksensä lehdelle, Suomelle ja suomalaisille. Heidän puheenvuoronsa on julkaistu sekä alkukielellä että suomeksi.

Olisi tietenkin riskaabelia yrittää löytää kymmenien kirjoittajien puheenvuoroista yhtä ainoaa johtoajatusta, mutta yhä uudelleen niissä toistuu kansallisen yksimielisyyden vaatimus.

Sortokauden ja kielitaistelun repivät erimielisyydet ja eriseuraisuudet halutaan unohtaa ja alkaa yhdessä rakentaa maata. Vain entiset sortojärjestelmän palvelijat pysykööt poissa. Niin Hakaniemen mellakka kuin vuosi 1918 ovat vielä edessäpäin.

Mitä maan rakentaminen sitten on ja mihin se tähtää? Yhä uudelleen sanotaan tavalla tai toisella, että kyse on koko kansan sivistämisestä. Poikkeuksia on. Tolstoilainen Arvid Järnefelt näkee suurena tehtävänä maan jakamisen työläisille, joille se oikeasti kuuluukin. Muita konkreettisia ehdotuksia ovat niin suomenkielisen viikkolehden perustaminen, kuin uuden suomen kielen sanakirjan laatiminen.

Mitä kansallisuuden ja ihmisyyden suhteeseen tulee, nähdään ne yleisesti toisiaan täydentävinä eikä vastakkaisina asioina. Yksilö on kansaa varten ja kansa ihmiskuntaa varten, tiivistää J.R. Aspelin ja B.F. Godenhjelm päättää puheenvuoronsa sananparteen: ”Arvaa oma tilasi, annan arvo toisillekin”.

Sellainen kansalliskiihko, joka ei kunnioita toisten kansallisuuksien oikeuksia, tuomitaan yleisesti, oikea patriotismi ei sen sijaan ole ristiriidassa ihmiskunnan yhteisten etujen kanssa.

Aikakauden optimismin kiteyttää ehkä parhaiten Santeri Alkio, joka visioi ajan, jolloin ihminen pääsee kehittymään täyteen mittaansa, kunhan vain ”leipätaistelu” loppuu. Silloin kansat eivät enää kilpaile vallasta ja eduista, vaan kukin virittää ”oman äänensä ihmiskunnan suuressa konsertissa, innostuneena oman erikoistehtävänsä tärkeydestä ja yhteissoinnun viehättävästä ihanuudesta”.

”Kun köyhyys ja puute häviävät, ihmisten elämäntehtävänä tulee  olemaan tiede ja taide Silloin myöskin poroporvarillisen ja vihan kiihoittimet häviävät, humaaninen suhde ihmisten kesken tulee luonnolliseksi.”

Näin kuvittelee Alkio tulevaisuuden, jolla on utopian piirteitä. Sitä sopii verrata vaikkapa Nikolai Tšernyševskin utopiaan, jossa vapautetulla seksuaalisuudella on itse asiassa keskeinen asema (vrt. Vihavainen: Haun vera pavlovna tulokset). Tällaista suuntausta tavattiin meilläkin erinäisten radikaalien keskuudessa.

Mahtavat edistyksen voimat olivat maailmassa liikkeellä ja ihmiskunta näytti olevan menossa kohti yhteistä onnelaa, kuten voitiin vielä tuossa vaiheessa uskoa. Edistysusko sai pahoja vammoja ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kesti sen ja vieläpä sitä seuraavankin. Vasta viime vuosina on ollut selvästi nähtävissä sen hiipuminen, ainakin länsimaissa.

Itse arvioin 1980-luvun puolivälissä ilmestyneessä Suomen historian pikkujättiläisessä juuri tuon kirjoittamisajankohdan jäävän ihmisten mieleen taitekohtana, jolloin optimismin sijaan alkoi tunkeutua yleinen tulevaisuuden pelko ja pessimismi. ”Edistys” lakkasi olemasta ”kehityksen” synonyymi ja alettiin jo unelmoida paluusta menneeseen.

Miten arvioisimme tänään sen päämäärän toteutumista, jonka Valvojan kirjoittajat asettivat itselleen vuonna 1905? Kansan valistuneisuus, tietojen ja taitojen määrällä mitaten, on lisääntynyt uskomattoman paljon, mutta missä mielessä voidaan nyt puhua ”sivistyneestä kansakunnasta”?

Aineellinen hyvinvointi on nyt tasolla, jonka kaltaista ei voitu vuonna 1905 lainkaan kuvitella. Harrastaako kansa nyt tieteitä ja taiteita vapaana erilaisista puolueriidoista vai mitä se tekee nyt, kun sillä on mahdollisuudet mihin tahansa?

Varmasti kulttuurin harrastaminen on valtavan paljon laajempaa nyt, kuin silloin, ainakin mikäli kulttuuriksi on luettava myös sellainen roska, jota viihdeteollisuus tuottaa, tietokonepeleistä aina tosi TV ohjelmiin, jotka edustanevat alinta mahdollista tasoa.

Mutta ehkä voimme tässäkin tyytyä siihen, että ihmiset nyt ainakin saavat sitä, mitä itse haluavat tässä postmodernissa ja totuuden jälkeisessä maailmassa, jonka tulevaisuus ei näytä enää yksiselitteisesti valoisalta.

Tämä ei kuitenkaan muuksi muuta sitä asiaa, että elämme barbaarisessa kulttuurissa, jonka älyllinen ja moraalinen taso on koko ajan nopeasti laskemassa. Se utopia, johon vuoden 1905 miehet pyrkivät oli aivan muuta kuin se, mihin 2020-luvun naiset ovat päässeet.