Ihannemaa Suomi

 

Suomi Latvian esikuvana

 

Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.

 

     Yleissivistykseen, jos sellaista yhä on, kuulunee jo tieto siitä, että Turkissa Suomi nostettiin Kemal Atatürkin aikana ihanteeksi ja esikuvaksi menestyksellisesti modernisoituneesta sukulaiskansasta.

     Kuva Suomesta ja sen historiasta syntyi Turkissa venäläisen papin, Grigori Petrovin varsin fabuloivan ”Valkoliljojen maa -Suomi”-kirjan kautta. Siitä tuli pakollista lukemista Turkin upseerikouluissa (ks. Vihavainen: Haun valkoliljojen maa tulokset).

     Tiedetään myös, että Suomi nostettiin ihanteeksi koko Venäjän keisarikunnalle niiden liberaalien venäläisten toimesta, jotka yrittivät puolustaa pieniä kansoja ja omaa asiaansa taantumuksen ja isovenäläisen chauvinismin hyökkäyksiä vastaan.

     Hyvää Suomessa oli kaikkien sen ystävien mielestä vapaus ja siitä kumpuava kansalaismieli, joka ilmeni vapaaehtoisena kansansivistyksen harrastamisena. Suomen kansa oli heikoista lähtökohdistaan huolimatta noussut yhdeksi maailman sivistyneimmistä ja sen seurauksiin kuuluivat myös talouden uudenaikaistuminen ja hyvinvoinnin nousu.

     Suomessa todella arvostettiin sivistystä ja erityisesti kansallista sivistystä ja kansan syvien rivien sivistämistä. Siinä suhteessa meilläkin oli omat esikuvamme, jotka löytyivät erityisesti Tanskasta ja Ruotsista (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset ; Vihavainen: Haun kansankorkeakoulu tulokset). Sivistyneen kansalaisen ihanne oli korkealla.

     Sivistys tarkoitti paitsi maailmankulttuurin aarteiden omaksumista, myös kansalaishyveiden sisäistämistä. Joskus tuleekin mieleen, mitä vanhat kansankynttilät olisivat sanoneet nähdessään nykyisen itseään hemmottelevan ja nautinnoissa vegetoivan kansan, joka on saanut ns. korkeakoulusivistyksen, mutta jonka hengenravintona on tosi-TV.

     Mutta kerran olivat tavoitteet korkeammalla. Itämerenmaakunnat olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kahden tulen välissä. Sekä balttilaiset paroonit että venäläiset imperialistit halusivat vahvistaa herruutensa ja virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten osana nähtiin palvella etnografisena materiaalina suuremman sivistyskansan hyväksi.

     Kansallinen liike lähti siitä, että ellei paikallisen rahvaan sivistystaso nouse, se todella sulautuu ja painuu sortajan mielivallan alaiseksi tahdottomaksi massaksi. Sivistyskamppailussa tarvittiin myös esikuvia. Oliko jossakin kansa, joka olisi ollut samassa tilanteessa ja onnistunut kansallisen sivistyksen ja modernin yhteiskunnan luomisessa?

     Sekä Virossa että Latviassa löydettiin sama esikuvallinen ihannemaa: se oli Suomi.

     Suomen lähtökohdat muistuttivat melkoisesti näiden maiden tai siis maakuntien omia: ne kuuluivat Venäjän keisarikuntaan ja niissä hallitseva luokka oli vierasheimoista: Virossa ja Latviassa saksalaista, Suomessa ruotsalaista.

     Suomen kansallinen herätys ja kansallinen liike alkoivat aikaisemmin kuin Baltiassa ja tietenkin Suomen suuriruhtinaskunnan autonominen asema oli jotakin muuta kuin se itsehallinto, joka balttilaisilla parooneilla oli. Suomen historiaan ei myöskään kuulunut maaorjuutta.

     Suomalaisen kansallisen kulttuurin tavattoman nopea synty ja sen huippusaavutusten yltäminen korkeimmalle kansainväliselle tasolle oli hyvin imponoiva esimerkki, joka huipentui juuri vuosisadan vaihteessa, sortokausien alkaessa.

     Suomen esikuvallinen erinomaisuus oli Latviassa havaittu jo aiemmin. Kuten kirjoittaja toteaa, koko latvialaisen lehdistön Suomi-kuva oli läpeensä myönteinen. Maastamme ei itse asiassa voinut löytää mitään varsinaista vikaa, mutta ihailtavia piirteitä sitäkin enemmän.

     Suomalaisten maa oli kyllä karua ja köyhää, mutta siitä huolimatta he saivat puristettua siitä kohtuullisen elintason, joka oli vain paranemaan päin. Toki myös kaameat nälkävuodet 1860-luvulla oli noteerattu ja kehotettu lukijoita mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan suomalaisia.

     Suomalaisten hyveellisyys oli hämmästyttävää: he olivat sitkeitä, ahkeria, siistejä, rehellisiä ja raittiita sekä sivistyneitä. Tässä maassa ei näkynyt juopuneiden rähinöintiä, ei korskeiden tšinovnikkien öykkäröintiä, ei eläinrääkkäystä, ei kerjäläisiä eikä varkaita. Ovia ei lukittu yöksi edes ulkorakennuksista. Hevosvarkaudet olivat aivan tuntemattomia.

     Tosin suomalaiset olivat kovin itsepäisiä ja uppiniskaisia sekä epäluuloisia vieraita kohtaan. Puutteisiin voi lukea myös sen, ettei oikeastaan juuri kukaan missään osannut enempää latviaa, venäjää kuin saksaakaan. Kommunikointi oli hankalaa ellei osannut ruotsia tai suomea. Ranskaa ei mainita, mutta sitähän sivistyneet luokat tuohon aikaan osasivat. Baltiassa sen kaiketi usein korvasi saksa.

     Suomalaisten erinomaisuus ulottui monien mielikuvituksessa koskemaan kaikkia suomalaisia ja ylittämättömän huippunsa suomalaisihailu lienee saavuttanut erään opettajan, J. Gresten kirjoituksessa, jossa sanotaan seuraavaa:

”Aina ja kaikkialla minulla opettajana on yksi kehotus ja yksi toivomus. Se kaikkein paras, mitä voin kansalleni toivottaa sisältyy lyhyeen rukoukseen: nuoret, kasvakaa tekin suomalaisten kaltaisiksi!”

 

     Mutta Suomessakaan ei kaikki lopulta mennyt kuin Strömsössä. Vuoden 1918 irvokas sota ja aseellinen nousu maailman demokraattisinta järjestelmää vastaan mursi ihanteelliset käsitykset kansasta ainakin suomalaisten omassa keskuudessa (vrt. Vihavainen: Haun alkio tulokset ). Myös Latviassa vasemmistolaiset piirit näkivät sodan luokkaväkivaltana, mitä se paljolta olikin. Kaikessa raakuudessaan.

     Maailmansodan aikana suomalaisia jääkäreitä eli siis suomalaisia saksalaisten apureina oli myös oleskellut Lavian alueella, mikä ei näytä juuri lehtiin asti päässeen. Kuitenkin suomalaisten päätös panna arpansa saksalaisten, latvialaisten perivihollisten puolelle herätti joissakin vasemmistolaisissa latvialaisissa närkästystä ja sitä pidettiin lyhytnäköisenä. Venäjän kanssahan piti aina toimeen tulla, kuten meilläkin sittemmin ymmärrettiin.

     Latvialaisethan itse kunnostautuivat kannattamalla Venäjän kansalaissodassa bolševikkeja ja kaksi latvialaista rykmenttiä, joihin anarkistinen ”svabodahenki” ei jostain syystä missään vaiheessa tarttunut, olivat jonkin aikaa bolševikkien tärkein tuki ja ehkä pelastivat koko heidän valtansa.

     Näiltä ajoilta lienee Suomeenkin jäänyt tunnettu käsitys latvialaisista poikkeuksellisen tehokkaina ja kylmäverisinä sotilaina, mikä ilmenee venäläisessä kirjallksuudessakin.

     Latvialaisten tutustuminen Suomeen tapahtui suuremmassa mitassa vasta vuoden 1905 jälkeen, kun heidän kotimaassaan oli veristen levottomuuksien jälkeen poikkeustila ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden oli viisainta poistua maasta.

     Myös Suomen tuohon aikaan kuuluisiin tuberkuloosiparantoloihin tuli monia tunnettuja latvialaisen kulttuurinedustajia, kuten myös venäläisiä eturivin kulttuurihenkilöitä.

     Tähän kirjaan pitää palata vielä huomenna, nyt riittäköön pari sanaa sen tekijästä. Hän on alun perin kääntäjä, joka Latvian itsenäistyttyä ansioitui monivuotisena maansa suurlähettiläänä Suomessa ja asuu nykyään Latviassa suomalaisen puolisonsa kanssa.

    Tätä kirjaa on syytä pitää yhtenä hänen suurena kontribuutionaan maidemme välisten suhteiden hyväksi. On outoa, että se on jäänyt niin huomaamattomaksi, että itsekin huomasin sen vaimoni kirjahyllystä vasta eilen.

     Tässä siis on tärkeä kirja, joka kannattaa jokaisen lukea. Ei siksi, että saisi lukea kehuja omasta maastaan niin vuolaasti, että alkaa noloittaa, vaan siksi, ettäse todella auttaameitä sijoittamaan oman maamme tarkemmin Euroopan kartalle ja opettaa meitä kohdistamaan katseemme sellaisiinkin asioihin, joiden merkitys liian helposti unohtuu.

      Kirjan merkitys on suurempi kuin vain sen sisältämän, sinänsä hyvin kiinnostavan aineiston esille tuominen. Tämä on hieno lahja Suomen valtiollisuuden satavuotisuudelle!  Kiitoksia, Anna!

Turkki ja tattari

Turkki ja tattari

Askeri müzesi, Turkin sotamuseo, on suomalaisellekin kiinnostava paikka. Olihan se Suomen kaartikin aikoinaan marssinut ihan tuonne Konstantinopolin porteille. Vilua ja nälkää kärsien ja tautien ja taistelujen harventamana, kuten Torsten Ekman on viimeksi kuvaillut, oli tultu itse Suurturkin pesäpaikkaan, rankaisemaan Balkanin kristittyjä piinanneiden basibosukkien yllyttäjää ja taustavoimaa.

Hei rotaplii ja kara-kara kii!

kun me turkkilaisen tukkahan rynnättii!

Näinhän se sitten lauleli Suomen vanha väki myöhemmin manuveereilla. -Rotaplii? Komentokieli oli meilläkin venäjä ja kun huudettiin Rota! -Pli!, jyräytti kokonainen komppania laukauksen Berdaneistaan ja sankka savupilvi verhosi tienoon… Ja koska yhteislaukausta ei ammuta yhdessä paikassa, se kuuluu rätinän tapaan "kara-kara"!

1800-luvulla suomalaisetkin kävivät innolla yhdessä venäläisten kanssa rökittämässä kristikunnan vihollisia, turkkia ja tataareja, niin Kaukasiassa kuin Balkanilla. Toki muhamettilainen maailma oli ihan aidosti kristikunnan perivihollinen ja sen rynnistys Wienin porteilla oli torjuttu yhteisvoimin vielä niin myöhään kuin 1683. Turkin valtakunta sijaitsi etupäässä Aasiassa ja Afrikassa  ja edusti myös aasialaista barbariaa, johon kuuluivat orjuus, janitsaarit, haaremit, eunukit ja despotia.

 Valistunut Eurooppa oli tuon kaiken vastakohta ja niinpä oli vain luonnollista, että Euroopan vallat pakottivat heikentyneen Turkin myöntämään kansalaisilleen eksterritoriaalioikeudet. Eihän sivistynyttä eurooppalaista voinut jättää barbaarien armoille ja heidän lakiensa mukaan tuomittavaksi. Turkin alaisia olivat myös Maghrebin maat, jotka länsivallat alistivat sitten 1800-luvulla valtaansa. Kun Ranska 1830 valtasi Algerian, loppui viimein myös merirosvous, josta Ruotsikin oli joutunut kärsimään ja jopa maksanut suojelumaksua eli veroa.

Suomalaisiltakin jäi tuossa vaiheessa helposti unholaan se, että Turkki oli aikoinaan ollut sankarikuninkaamme tuki ja toivo, kun hän taisteli Pietari Suurta vastaan. Sulttaanin joukot jopa saivat Venäjän armeijan saarroksiin ja sen pelasti tuholta vain lahjonta, johon osallistui tsaarin jalkavaimo, myöhempi keisarinna Katariina I eli ”tsuhonka”, joka antoi tähän tarkoitukseen käytettäväksi koko sievoisen koruvarastonsa. Siitä hyvästä Pietari perusti erityisen, vain naisille jaettavan  kunniamerkin, jonka tunnuksena oli  ”za ljubov i otetshestvo”, rakkauden ja isänmaan puolesta.

Mutta se on jo toinen asia. Niin kristikunnan vihollisia kuin turkkilaiset olivatkin, kelpasivat he aina tilaisuuden niin vaatiessa myös liittolaisiksi muita kristittyjä vastaan. Jo ristiretkien aikana, ennen Osmanien valtakunnan syntyä, oli tällaista tapahtunut ja vielä Wilhelm II:n Saksa koetti nostattaa Turkin ja sen alamaiset pyhään sotaan Englannin imperialismia vastaan, eikä aivan ilman tuloksia.

Sotamuseo, kuten myös Turkin laivastomuseo, kertovat tietenkin voitoista, vaikka tappioitakaan ei yleensä voi jättää aivan huomiotta ja niitähän kuuluu kaikkien armeijoiden historiaan, jos rehellisiä ollaan. Meillä yleensä muistetaan turkkilaisten rökäletappiot: Lepanto, Navarino, Sinope…  Laivastomuseon aarteisiin kuuluu Lepantossa vuonna 1571 ryöstetty sulttaanin viiri, jonka Vatikaani palautti 1960-luvulla.

Mutta tietenkin Turkin laivasto myös menestyi. Varsin mainittava rooli sillä oli ensimmäisessä maailmansodassa, jolloin siihen liitettiin saksalaiset risteilijät Goeben ja Breslau. Avuksi tuli vielä sukellusvene U 21, joka harvensi vihollisen raskasta kalustoa tehokkaasti. Gallipolissa ympärysvallat saivat pahasti turpiinsa, mutta Venäjä, eritoten Helsingissä ja vallankin Virossa sittemmin vaikuttaneen Nikolai  Judenitshin johdolla menestyi paremmin ja tuhon toi vasta bolshevikkien maanpetoksellinen toiminta, josta Suomikin sai kiittää itsenäisyyttään.

”Euroopan sairas mies” ryhdistäytyi Kemal Atatürkin johdolla ja karisti yltään länsivaltojen holhouksen itsenäisyyssodassa, joka käytiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kuten tunnettua, Atatürk, joka on maassaan vieläkin todellinen kulttihahmo, otti nuorten upseerien esikuvaksi Suomen, jota venäläinen Grigori Petrov oli kuvannut ihannoidussa valossa kirjassaan ”Valkoliljojen maa”.

Petrovin kirjasta en huomannut mainintaa sotamuseossa, mutta sitäkin näkyvämmin olivat esillä Atatürk ja myös Enver pašša, germanofiilinen suurturkkilainen, sotaministeri ja seikkailija, joka sai loppunsa neuvosto-Turkestanissa yritettyään nostaa siellä heimoveljiä kapinaan.

”Turaanilainen aate” herätti 1920-luvulla kiinnostusta myös suomalaisissa opiskelijapiireissä, joita pangermanistien ja muiden kaikenkarvaisten arjalaisten kukkoilu harmitti. Suomalaisista ei panturanismi koskaan saanut kannattajia, vaikka me turkkilaisten mielestä olemmekin sukulaiskansaa. Kielen rakennehan näyttää siihen selvästi viittaavan.

Sitäkin vahvempi näyttää turaanilaisen aatteen voima olevan Turkissa, ainakin sotamuseossa. Jo museon aulassa tulevat vastaan turkinsukuisten kansojen liput, aina uiguureihin eli siis Kiinan Sinkiangiin (läntiseen provinssiin) saakka. Turkkilainen aluehan käsittää vanhan silkkitien varsilla olevat alueet, jolla kansat ovat aikoinaan vapaasti liikkuneet harjoittaen paimentolaisuutta ja rosvousta.

 Kaikkien näiden turkinsukuisten kansojen maineikas historia esitetään mahtavin kartoin, panoraamoin ja jopa muotokuvin (!). Se ulottuu hunneista ja seldzukeista osmaneihin ja suurten menestysten selitykseksi tarjotaan ylivoimaista sotataitoa, jolle ei löytynyt vertaa enempää Aasiassa kuin Euroopassa. Muita suuria teemoja ovat Konstantinopolin valtaus, josta on jäänyt myös esineellisiä todisteita, muun muassa osa ketjua, jolla Kultainen sarvi aikoinaan suljettiin.

Täällä, samoin kuin Hagia Sofiassa tulee mieleen, miten kummallista on, että ryöstämisestä jaksetaan ylpeillä vuosisadasta toiseen, kun taas varkautta hävetään. Ikään kuin ryöstön edellyttämä väkivalta jollakin erityisellä tavalla pyhittäisi ekspropriaation. Mutta, luoja paratkoon, eivät turkkilaiset tässä ainutlaatuisia ole.

Itse asiassa nykyinen Turkki näyttää olevan jälleen heräilevä jättiläinen, ehkä pikkujäittiläisten sarjassa, mutta sittenkin. Joka tapauksessa sen väkiluku ja kansantuote ovat noin puolet samassa sarjassa painivan Venäjän vastaavista ja saattaa olla, että Turkin kasvu on vakaammalla pohjalla.  Turkin katse näyttää suuntautuvan vanhan silkkitien suuntaan, jossa sille löytyy tuolla valtavalla alueella kymmeniä miljoonia heimoveljiä.

Kaukasiassa Turkin paine tunnetaan vuosisataisena asiana ja armenialaiset, jotka ensimmäisessä maailmansodassa joutuivat joukkomurhan uhriksi, selittävät olevansa yhäkin kristikunnan etuvartio. Jos vuoristo-Karabah joutuu Azerbaidzhanille, syntyy Aasiaan valtava yhtenäinen turkkilainen alue, panturaanilainen valtakunta…

Politiikkaa tekevät ihmiset eivätkä geopoliittiset lainomaisuudet, mikäli sellaisia olisi. Turkki ei ole päässyt Euroopan unioniin eikä sinne tietenkään myös kuulu, mutta se saattaa olla kiinnostunut korostamaan kansallista itsetuntoaan muilla keinoin. Venäjän kannattaa muistaa, että Krimin tataareilla on mahtava tukija, joka on myös alueen vanha omistaja. Myös Kiinassa lienee huomattu, että uiguureilla on Euroopan rajoilla suuri sukulaiskansa, jolle uskonveljien ja heimolaisten kohtalo ei ole yhdentekevä. Sattumoisin turkinsukuiset kansat, tataareita myöten, asuvat juuri sellaisilla alueilla, jotka ovat rikkaita hiilivedyistä.

Mutta kieli ja uskontokaan eivät vielä edes yhdessä riitä takaamaan yhteistä identiteettiä, kuten arabimaailmasta huomaamme. Sen sijaan ne voisivat paljonkin vahvistaa koalitiota, jonka johdossa voisi olla pitkälle modernisoitunut, taloudeltaan dynaaminen suurvalta, jollaiseksi Turkilla on omalla alueellaan eväitä enemmän kuin muilla. Vanhan suuruuden muistoilla on yhä käyttöä. Turkissa ne eivät ole pelkästään antieurooppalaisia ainakaan niin kauan kuin Atatürkin muisto on pyhä.

Mutta kaikki voi muuttua. Sotamuseo oli kiinnostava paikka, joka kertoo kansakunnasta omaa kieltään. Siellä on päivittäin myös tunnin pituinen janitsaariorkesterin konsertti. Kullekin kansakunnalle antavat nostalgista loistoa sen suuruutta symbolisoivat asiat, niin barbaarisia kuin ne saattavat ollakin: Ranskassa Suuri vallankumous ja terrori, Englannissa Ruusujen sota ja Cromwell,  Yhdysvalloissa sisällissota, Turkissa Konstantinopolin valloitus ja janitsaarit, Venäjällä Pietari Suuri ja Stalin…

Potkupallon puolustus

Potkupallon puolustus

Grigori Petrov, venäläinen pappi, joka toimi myös poliitikkona ja valittiin valtakunnanduumaan, julkaisi vuonna 1923 kirjan Suomi-valkoliljojen maa. Kirja ilmestyi aluksi serbiaksi ja myöhemmin monilla muilla kielillä. Turkiksi se on ilmestynyt peräti 16 painoksena –tähän mennessä.

Kirja kertoo pienestä kansasta, josta tuli modernisaation ihmelapsi. Tavattoman innovaatiokykynsä ja opinhalunsa ansiosta suomalaiset nousivat nopeasti kurjuudesta hyvinvointiin ja velttoudesta tehokkuuteen. Raa’at tavat hienostuivat ja ennen pitkää syntyi tilanne, jossa sana Suomi herätti suurta arvostusta kaikkein korkeimmissakin piireissä.

Kemal Atatürk, jonka elämäntyönä oli Eurooppalaistaa Turkki ja nostaa se keskiaikaisesta barbariasta eurooppalaisen sivistyksen piiriin, luki kirjan ja innostui siitä tavattomasti.

Siinähän oli sukulaiskansa, jolle eurooppalaistuminen ja modernisaatio onnistuivat aivan mallikelpoisesti, miksei siis meillekin?

Sitä, joka luulee, etteivät turkkilaiset ole sukulaiskansamme, kehottaisin opiskelemaan turkkia edes hiukkasen. Sen jälkeen alkaakin jo tuntua siltä, että todistustaakka on sillä, joka tykkänään torjuu tuon oletetun sukulaisuuden. Luulenpa, että kuulemme vielä uutisia tästä aiheesta.

Joka tapauksessa siis Kemal teki jättiläistyön eurooppalaistaessaan tuon valtakunnan, jota oli aina pidetty barbarian symbolina ja syystä olikin. Nythän muuan chauvinistinen höperö haluaa viedä maansa takaisin keskiaikaan ja ymmärrettäväähän se on tavallaan tämäkin, kun nykyistä eurooppalaista kulttuuria katselee. Hals- und Beinbruch, sanoo saksalainen.

Mutta palatakseni tuohon mainioon mieheen, Petroviin. Hänen mainitusta kirjastaan tuli pakollista lukemista turkkilaisissa upseerikouluissa ja hän kertoikin kirjassaan, miten jopa kasarmielämästä oli Suomessa saatu kitketyksi kiroilu ja muu raakuus. Snellman se oli, joka tämänkin urotyön teki, vakuuttaa auktorimme.

No, Snellman tai ei ja loppuipa kiroilu tai alkoi, mutta kirjassa on sangen monia mielestäni varteenotettavia näkemyksiä jos nyt liioitteluakin.

Siinä on muuankin kohta, jossa kerrotaan Suomen nuorison innostuneen sellaisesta tyhjänpäiväisestä harrastuksesta kuin urheilu. Pahaksi onneksi oli aivan erityisesti villiinnytty harrastamaan kaikkein kurjinta ja tyhjänpäiväisintä urheilua, nimittäin englantilaista jalkapalloilua.

Tämä typeryys saatiin sitten myös loppumaan ja muistaakseni sekin oli Petrovin mukaan Snellmanin ansiota, kuten lähes kaikki  muukin.

Niinpä suomalaiset, joutavasta harrastuksesta vapautuneina, saattoivat keskittyä itsensä sivistämiseen ja saavuttivatkin siinä suuria tuloksia.

Tässä tulee muistaa, että meikäläiset kansakoulut onnistuivat tekemään käytännöllisesti katsoen koko kansan lukutaitoiseksi jo viime vuosisadan alussa, mikä oli siihen aikaan hyvin merkittävä saavutus ja suorastaan poikkeuksellista. Jossakin Amerikassahan asiaa on vieläkin syytä kadehtia.

Samaan aikaan maamme kyllä sai melkoista mainetta myös urheilupiireissä ja jopa urheilun suurvaltana, mutta ilmeisesti Petrov, jonka sydämenasiana oli sivistys, jäi koko asiasta onnellisen tietämättömäksi.

Sitä paitsi ei se Suomen kultamitalisaalis koskaan nyt ihan valtava ollut. Nimittäin esimerkiksi Ruotsi sai niitä aina paljon enemmän, mikä meiltä tuntuu jostakin syystä unohtuvan. Mutta väliäpä hällä.

Joka tapauksessa siis Petrov inhosi potkupalloa aivan erityisen paljon ja ilmaisee asian tuossa kuuluisassa kirjassaan. En tiedä onko tämä vaikuttanut turkkilaisten asenteisiin kyseistä urheilua kohtaan. Näinhän asian soisi olevan.

Jos oikein muistan, Petrov ei kirjassaan konkretisoi sitä, mikä potkupallossa nyt niin erityisen pahaa tai kehnoa on. Ehkäpä hänelle teki häijyä katsoa, miten täysikasvuiset nuoret miehet kirmasivat nurmella ja mölisivät älyttömästi aina sen mukaan, mihin nahkakuula kulloinkin poukkosi.

Sen sijaanhan heidän olisi jo kuulunut istua kirjastossa tai konsertissa ja tutustua ihmiskunnan, se on eurooppalaisen sivistyksen suuriin saavutuksiin kautta aikojen. Eihän kulttuuri siirry noin vain polvesta polveen. Se on jokaisen kohdaltaan aina uudelleen omaksuttava, muuten sen tilalle tunkee barbaria.

No, tähän asti seuraan mielelläni Petrovia. Ruumiinkulttuuri on parhaimmillaan kyllä myös osa kulttuuria tuottaessaan terveitä ja reippaita kehoja, joilla on voimaa ja tarmoa sitten harrastaa myös elämän korkeampia asioita.

Sellaisiin eivät lapselliset palloleikit tietenkään kuulu ja Petrovin furor theologicus niitä vastaan on jotenkin ymmärrettävää myös sen pohjalta, miten muistan omien pietististen isovanhempieni tähän asiaan suhtautuneen.

Kehno asiahan meillä tässä nyt on käsillä, toki, etenkin väärin käytettynä. Mutta onko potkupallo kuitenkaan jollakin tavoin huonompi kuin muut ns. urheilun lajit? Sitä tahdon kysyä vakavasti.

Mieleeni tulee nimittäin esimerkiksi se kammottava lihasmuhkuroiden määrätön ja tarkoitukseton kasvattaminen, joka tunnetaan bodauksen (!) nimellä. Kun siihen vielä näyttää aina liittyvän kehon rumentaminen tuhrimalla siihen lähtemättömiä töherryksia räikeillä väreillä, voidaan kai sanoa saavutetun erään inhimillisen toimintakentän pohjimmainen pohja. Alemmas ei ihmisen turmelemisessa enää pääse.

Tähän barbariaan verraten potkupallo on lopultakin viaton harrastus kaikessa lapsellisuudessaan, mikä jopa saattaa olla sangen valloittavaakin.

Epäilemättä on normaaliälyiselle aikuiselle kiusaannuttavaa kuulla, miten aikamiehet puhkeavat valtavaan putkihuutoon lapsellisen palloleikin tiimellyksessä. Silloin kannattaa kuitenkin miettiä, eikö tämä ole tämän maailman ääliöille sittenkin parempi vaihtoehto kuin vaikkapa jokin väkivaltainen jengisota, jossa käytettäisiin pehmeiden kenkien sijasta erilaisia astaloita?

Petrov ei aikoinaan vielä elänyt siinä maailmassa, jossa potkupalloilu kuuluu harrastuksista harmittomimpaan päähän. Siihen tuhlattu aika ja raha edustavat tosin nykyään valtavia arvoja, mutta henkisesti ja fyysisesti sen tuottamat vammat ovat vähäisiä, ellemme ota huomioon sitä, mikä potkupalloilijan sivistyksestä jää puuttumaan hänen harrastuksensa takia.

Mutta, ja tämä on mielestäni tärkeää: jos potkupallon pelaaminen tai mikä muu urheiluharrastus tahansa pysyy kohtuullisissa rajoissa, se ei enää olekaan kansan syöpä, vaan sen elinvoimaa lisäävä tekijä!

Ihminen, jokia osaa oikein annostella aikansa, on viisas, kuten jo Saarnaaja aikoinaan totesi. Mutta siinäpä se ongelma juuri piileekin.

Meidän aikamme ei ole viisas, kaukana siitä. Juuri siksi sen maaninen keskittyminen potkupallon tapaisiin asioihin on niin haitallista. Mikäli sen sijaan pystyisimme pitämään kunniassa vanhan periaatteen, jonka mukaan urheilun tarkoituksena on turvata terve ruumis terveelle psyykelle, eikä muuta, olisimme saavuttaneet sen, mitä siltä kohtuudella voimme vaatia.

Potkupallo tällaisessa kohtuuden ystävien maailmassa kelpaisi hyvin muiden urheilulajien joukkoon yhtenä leikinomaisena liikunnan muotona, joka etenkin keskenkasvuisille sopii erityisen hyvin.