Latvia ei saanutkaan Suomesta liittolaista

 

Suomi pakenee Pohjolaan

 

Lisää pohdintoja Anna Žiguren kirjan johdosta (Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.)

 

     Anna Žiguren kirjaa lukiessa tuli mieleen ajatus, että kansa, jolla on tarve pyrkiä eteenpäin ja ylöspäin asemastaan, jota pidetään epätyydyttävänä joko ulkoisen painostuksen, sisäisen kehittymättömyyden tai molempien takia, tuntee todennäköisesti halua ja tarvetta etsiä esikuvia, jotka rohkaisevat ja antavat suuntaa.

     Kyseessä on siis kehittyvän kansa(kunna)n tarve. Sellainen kansakunta, joka taas jo tuntee saaneensa kaiken, alkaa luonnostaan valua alaspäin ja haaskata saavuttamaansa pääomaa, joka tuntuu ansiotta saadulta. Se on rappeutuvan kansan tie, jolle on ominaista katuvaisen aatelismiehen psykologia.

     Suomen esikuvina olivat aikoinaan Tanska ja Ruotsi. Suomen tulevaisuuden saattoi näköjään perustaa vain menestyvän pienviljelyksen varaan ja siitä oli Ruotsissa jo rohkaisevia esimerkkejä, muun muassa nimikuulu Ugglehult (ks. Vihavainen: Haun ugglehult tulokset).

     Tanskan kansanopistolaitos taas osoitti, miten pienikin kansa voi menestyksellisesti nostaa sivistystasoaan ja kehittää myös koko maailman ihaileman korkeakulttuurin. Siinä suhteessa toki myös Norja ja Ruotsi loistivat kirkkaina ns. sivistyneen maailman taivaalla: oli Griegiä, Ibseniä, Srindbergiä, Brandesia ja muita.

     Jopa Venäjällä vallitsi 1800-luvun lopulla todellinen Ruotsimania, joka itse asiasa kohdistui muihinkin pohjoismaihin, niiden välillä kun ei oikein osattu tehdä eroa. Anton Tšehovin aforismeista löydämme esimerkin: ”Hän opiskeli ruotsia vlodakseen lukea Ibseniä alkukielellä ja huomasi sitten,   että Ibsen oli mitätön kirjailija…”

     Mutta nyt puhe on siis Suomesta ja Latviasta. On selvää, että latvialaisten mielikuvituksessa Suomi nostettiin ansaitsemattomiin korkeuksiin ja että Suomen palvonta muistuttaa aikoinaan sosialistisiin maihin kohdistunutta ns. pyhiinvaeltajailmiötä. Jopa se, mitä kotona moitittiin, muuttui ihannemaassa arvostettavaksi.

     Itse sain tutustua tähän ilmiöön Venäjällä, jossa muuan sikäläinen ystäväni julkitoi katkeruutensa Suomen taistolaisia kohtaan, nämä kun olivat tulleet hänelle kehumaan Neuvostoliiton ihmeellisyyttä, jonka hän sattui tuntemaan omasta kokemuksestaan.

     Toki tuon tässä kuvatun ajan Suomessa, siis noin 150-100 vuotta sitten, varmasti todella oli yhtä ja toista omaleimaista ja myös arvostettavaa ja tavoiteltavaa, ainakin verrattuna nykypäivään, jolloin koko tuon aikainen menneisyytemme on uudelle sukupolvelle yhtä käsittämätöntä kuin halveksittavaakin.

     Tuolloin saatettiin joskus viitata myös kansakunnan elinvoimaan, josta todisti syntyneiden lasten suuri määrä. Sitä onkin aina pidetty kansallisen kukoistuksen varmana merkkinä, mutta nythän jo pelkkä sata ”kansallinen” riittää laukaisemaan hylkimisreaktion niissä maailmanhalaajissa, jotka häpeävät maamme korkeaa kehitystasoa ja etsivät esikuvia slummeista ja viidakoista.

     Kulttuurilla tarkoitettiin vielä sata vuotta sitten pyrkimystä hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Niiden kaikkien kohdalla oli tietenkin todettava vallitsevan tilanteen suuri epätäydellisyys ihanteisiin verrattuna, muitta ihanteita kohti pyrkiminen olikin se asian ydin.

     Joka tapauksessa siis latvialaisten ihannekuva Suomesta jatkoi olemassaoloaan myös maidemme itsenäistyttyä ja siitä paljastui yhä uusia puolia. Suomalaisten naisten vapaus, iloisuus ja kauneus asetettiin joskus esikuvaksi latvialaisille siskoille ja saatettiin todeta, ettei emansipaatiolla ole täällä mitään tilausta, kun se on jo suoritettu.

     Suomalaisten isänmaallisuus ja ”koko kansan” kannattamat suojeluskunta- ja lottajärjestö otettiin esikuviksi myös Latviassa. Suomalaisten suhde Saksaan, jota sävytti kiitollisuus vuona 1918 saadusta avusta ja kunnianosoitukset virolaisten ja latvialaisten arkkiviholliselle, Rüdiger von der Goltzille (ks. Vihavainen: Haun goltz tulokset )aiheuttivat ymmärtämisvaikeuksia ja jääkäriliikekin oli jättänyt mys. Libaussa (Liepaja) ikävämmät muistot kuin ”Jääkärin morsiamen” perusteella olisi voinut arvella.

     Maailmansotien ajan suuri kysymys maidemme välisissä suhteissa oli kuitenkin kysymys balttilaisesta eli reunavaltiosuuntauksesta.

     Kuten tunnettua, sillä oli aluksi meillä paljonkin kannatusta, mutta se kärsi romahduksen keväällä vuonna 1922, kun eduskunta jätti ratifioimatta ns. Varsovan sopimuksen, jossa Suomi olisi tullut osaksi Puolan johtamaa reunavaltioblokkia.

     Pakti ja saman tein koko hallitus kaatuivat, kun tämä ulkoministeri Holstin lempilapsi kärsi tappion. Kaatajiin kuului muun muassa Kansallinen kokoomuspuolue, joka katsoi, että Varsovasta johdettu liitto olisi vienyt Suomen Puolan johtamalle tielle, jolla vihollisina olisivat sekä Neuvostoliitto että Saksa.

Puolalla oli sitä paitsi haaveita valtavasta Intermarium-blokista, joka olisi hallinnut Itäämereltä merelle.

     Se ei olisi ilman sotaa mollut mahdollinen (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset  ). Liettuakaan, jolta Puola oli riistänyt Vilnan alueen, ei halunnut Puolan kelkkaan. Siihen aikaan Suomi varoi visusti liittymästä itäistä naapuria mahdollisesti ärsyttäviin koalitioihin. Eihän se sodalta pelastanut, mutta jälkikäteen katsoen niidenkin merkitys olisi ilmeisesti ollut olematon.

     Reunavaltiot uskoivat kuitenkin Suomen pelanneen korttinsa huonosti valitessaan seurakseen sen sijaan puolueettoman Pohjolan. Kun talvisota syttyi, herui sieltä apua vain rajoitetusti. Koska Viro ja Latvia olivat aluksi säästyneet enemmältä luovutettuaan vain sotilastukikohdat, saattoivat ne tuntea Suomeen nähden jopa jonkinlaista vahingoniloa.

     Ennen pitkää karu totuus kuitenkin paljastui ja Suomi, joka selvisi sodasta suuroin tappioin, jäi sentään itsenäiseksi.

     Pian alkoivat latvialaisiakin lehtien kirjoittelua ohjata Moskovan näkemykset ja sen jälkeen vähän aikaa saksalainen Gleichschaltung. Niiden aikojen kirjoittelu on jo vähemmän kiinnostavaa.

     Ohimennen voi todeta, että kirjoittelijat, joista moni oli Neuvostoliitolle myötämielinen, usein teloitettiin, kuten ns. maan tapa Neuvostoliitossa oli.