Kansojen keväässä

 

Intermarium

 

Puolan vahva mies Jozef Pilsudski oli visionääri. Kun Puola herätettiin henkiin yli sadan vuoden jälkeen, tapahtui se ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä kansojen keväässä, jossa kaikki itäisen Euroopan rajat pantiin uusiksi. Puolan ”oikeita” rajoja ei tiennyt kukaan.

Vanha keskiajan Liettua/Puola-Liettua oli käsittänyt valtavan maa-alueen Saksan keisarikunnan itäpuolella ja ollut tavallaan toinen, eurooppalaisempi Venäjä valkovenäläisine ja ukrainalaisine alueineen. Se ulottui jopa mereltä merelle, Itämereltä Mustalle merelle.

Pilsudskin visiona oli tämän liittovaltion tai valtioliiton Intermarium/ Miedzymorze herättäminen uudelleen henkiin. Baltian maiden ja Puolan ohella siihen olisivat kuuluneet myös Ukraina, Unkari, Romania, Moldova ja Tšekkoslovakia. Suurimmissa suunnitelmissa olivat mukana vielä myös Skandinavian maat ja Suomi sekä Balkan.

Tämä valtakunta olisi muodostanut jo kelpo vastapainon Venäjälle, josta suuria osia olisikin pitänyt irrottaa sen luomiseksi. Pilsudski halusi myös tukea Venäjän vallan alaisten kansojen vapausliikkeitä, olihan Puolakin ollut kauan tuossa kansojen vankilassa, kuten Venäjän keisarikuntaa yleisesti nimitettiin. Erityinen Prometheus-liikekin syntyi tuota vapautumista edistämään. On siitä joitakin merkkejä jäänyt historiaan.

Venäjällä, josta oli tullut Neuvostoliitto, oli kuitenkin myös oma, kilpaileva ja kansainvälisesti kilpailukykyinen ideologiansa, joka sekin oli vapausideologia. Sen visioima kuviteltu yhteisö oli kaikkien maiden proletaarien yhteenliittymä, jossa luokka merkitsi kaikkea ja kansallisuus ei mitään.

Suuret mullistukset, kuten ensimmäisen maailmansodan aiheuttama imperiumien hajoaminen, antavat pontta suurille visioille. Sellaiseksi nousi tuohon aikaan myös panturanismi, joka halusi yhdistää kaikki turkinsukuiset kansat, joita entisen Venäjän imperiumin alueella oli paljon. Aseellistakin toimintaa yriteltiin Neuvosto-Venäjän kaoottisina ensi vuosina.

Intermariumin tuli olla vastapaino venäläiselle ja saksalaiselle imperialismille, mutta karussa todellisuudessa sillä oli vähän vetovoimaa. Edes Puola ja Liettua eivät kyenneet elämään sovussa keskenään, vaan kävivät jopa lyhyen sodan, jonka tuloksena Puola otti itselleen Vilnan alueen, mikä pilasi sen suhteet Liettuaan.

Niin sanottu reunavaltiopolitiikkakaan Itämeren itäosissa ei menestynyt, kun Liettua jäi siitä pois ja pian myös Suomi. Vuonna 1922 ulkoministeri Holsti allekirjoitti Puolan kanssa poliittisen Varsovan sopimuksen, joka johti heti hallituskriisiin ja jäi ratifioimatta.

Suomi ei halunnut mukaan Puolan seikkailupolitiikkaan, mikä samalla olisi merkinnyt saksalaisvastaista politiikkaa. Vaikka Saksa Versailles’n sopimuksen jälkeen oli aseista riisuttu ja maahan lyöty, ymmärrettiin sillä kuitenkin olevan merkitystä enemmän kuin rutiköyhällä ja hajanaisella uudella Puolalla. Suomen ulkopolitiikka suuntautui sen jälkeen Kansainliittoon.

Intermarium oli mahtava idea, jolle ei sitten ollut paljoakaan sijaa todellisuudessa. Kuitenkin itäeurooppalaista yhteistyötä todella harjoitettiin maailmansotien välisenä aikana ja haluttiiin 1930-luvulla siihen sitten jo integroida Neuvostoliittokin. Pilsudskin visio jäi historian hämärään.

Kun Saksa ja Neuvostoliitto murskasivat ja jakoivat Puolan syksyllä 1939, tuli uudeksi visioksi Hitlerin kaavailema uusi Eurooppa, jossa Puolalle ei llut lainkaan sijaa.

Jo niin sanotun Saksan ja Neuvostoliiton välisen Raja-ja ystävyyssopimuksen (28.9.1939) kunniaksi pitämässään puheessa Molotov selitti, ettei entisen Puolan (byvšej Polši) palauttaminen kuulunut mahdollisten asioiden piiriin. Siitä oli nyt olemassa maailman kahden vahvimman sotilasvallan, Neuvostoliiton ja Saksan takeet.

Mutta maailmassa tapahtuu paljon odottamatonta ja jopa aivan mahdottomaltakin tuntuvaa. Tässä kohden tulee mieleen myös SKP:n 30.11.1939 antama julistus, jossa selitettiin ”vallankumouksen” Suomessa nyt varmasti voittavan, kun puna-armeija oli vahva, toisin kuin vuonna 1918.

Mutta se siitä. Niin vain nousi taas Puolakin sodan jälkeen tuhkasta kuin Feniks-lintu, vaikka sitä maantieteellisesti olikin siirretty kauas länteen. Intermariumiin sopivat valkovenäläiset ja ukrainalaiset osat oli nyt liitetty Neuvostoliittoon.

Onko koko intermarium vain yksi historian haamuista, joilla ei ole ollut oikeastaan mitään pohjaa todellisuudessa? Eivätkö sen ajatellut osat itse asiassa kuulukin, mikä länteen (Puola ja muut katoliset länsislaavit, protestanttinen Baltia, Unkari), mikä itään (ortodoksinen Valko-Venäjä, Ukraina ja Balkan)? Sitä paitsi ne tappelivat julmasti keskenään toisen maailmansodan aikana.

Samuel Huntingtonin kulttuurirajojen idealla on omat vahvuutensa. Juuri nyt kuitenkin näyttää siltä, etteivät ne selitä enää yhtä paljon asioita kuin joskus ennen.

Ukrainan tapaus on tietenkin tässä keskeisin ja ongelmallisin, mutta en nyt pysähdy siihen, vaikka sen kohtalo varmasti ratkaisee paljon koko alueen tulevaisuudesta.

Jonkinlainen kulttuurinen ja poliittinenkin syntymässä oleva yhteisö - Intermarium in statu nascendi näyttäisi nimittään kuitenkin olemassa. Tarkoitan niin sanottuja Visegrad-maita (ks. Vihavainen: Haun visegrad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Puola, Unkari, Tšekki, Slovakia ja Unkari muodostavat yhdessä noin 65 miljoonaa asukasta edustavan ryhmän, jolla on EU:ssakin sananvaltaa enemmän kuin moni haluaisi. Niillä näyttää myös olevan yhteisiä kulttuurisia ominaisuuksia.

Nämä Itä-Euroopan maat eivät ole olleet ainakaan johdonmukaisesti samalla linjalla Venäjään nähden, mutta sen sijaan kyllä kaikki ovat olleet kriittisiä Saksaan eli EU:hun nähden. Myöskään amerikkalainen radikaali pintamuoti ei näytä saaneen niissä jalansijaa.

Mitä Venäjään tulee, on jokainen noista maista saanut kokea venäläismiehityksen, joskin Puolan historiallinen kokemus on toki omaa luokkaansa. Joka tapauksessa muodikas amerikkalainen puhe vaikkapa (ihmisen ihonvärin) valkoisuudesta privilegiona kuulostaisi siellä aivan tavattoman absurdilta.

Samahan koskee Baltian maita, joilla on oma kokemuksensa orjuudesta ja syrjinnästä, jonka kohde ei määräytynyt ihonvärin vaan kansallisuuden mukaan.

 Kiinnittäkäämme huomiota siihen tosiasiaan, että Suomessa on suhtautuminen tuollaiseen älylliseen hölynpölyyn ollut aika lailla toisenlainen, jopa ilmeisen arvostava ainakin tietyissä akateemisissa piireissä. Mitä tämä mahtaa johtua, on jonkinlainen psykohistoriallinen mysteeri, jonka selvittämisen antaisin mielelläni vaikkapa Juha Siltalalle.

Nuo Visegradin kansatkin koostuvat ja ovat aina koostuneet eri asemassa olevista kansanluokista, mutta myös eri asemassa olleista kansallisuuksista. Puolalaiset eivät olleet koskaan  vain ja ainoastaan pelkästään orjuutettu kansakunta, puolalainen aatelisto oli myös herrakansaa tietyillä alueilla. Neuvostoliitossa korostettiin aikoinaan tätä ja käytettiin vanhan komennon Puolasta nimitystä panskaja Polša -herrojen Puola.

Unkari puolestaan alisti omia slaavilaisia ja romaanisia vähemmistöjään. Itävalta-Unkarin aikana (1867-1918) se oli saksalaisvallastakin vapaa.

Visegradin ryhmällä on toki juuria jo 1300-luvulta lähtien, jos niin halutaan. Ne tuskin kuitenkaan merkitsevät enää kovinkaan paljoa. Pikemminkin saattavat noissa maissa hallitsevien asenteiden juuret löytyä lähempää menneisyydestä.

Yksi asia, joka niitä saattaa yhdistää on kansallinen omanarvontunto, jota ne eivät salli rankaisematta loukattavan. Ne eivät myöskään näyttäisi olevan valmiita apinoimaan mitä tahansa pintamuotia, jota tiedotusvälineet suoltavat. Meillähän asiat näyttäisivät olevan toisin.

Tämä vain ajatuskokeena. Jokin merkittävä ero tuolla alueella on, enkä usko, että kyse on vain tämän tai tuon poliittisen johtajan pahuudesta ja vihamielisyydestä yleisinhimillisiin arvoihin nähden.

Mitä Intermariumin mahtipontiseen visioon tulee, oli sekin sentään vain pikkunäpertelyä verrattuna putinistisiin visioihin Venäjän globaalista roolista BRICS-valtojen johdossa. Tässäkin tapauksessa lienee odotettavissa, etteivät valtioiden eturistiriidat jätä paljoakaan tilaa diktaattorien haaveiden toteutumiselle.

Vaihteeksi Puolasta

 

Puola ideologiana

Matti Klinge-vainaa sanoi joskus, että Puolan historia on avain koko Euroopan historiaan. Onhan se vähän näinkin ja sen vuoksi on vahinko, mettä meillä sitä tunnetaan niin vähän.

 Puola on taas noussut ripeästi ja sitä voi nimittää keskikokoiseksi suurvallaksi, kuten tehtiin myös maailmansotien välisenä aikana. Perustavampaa kuin talous tai sotilaat, on maan itseymmärrys, sen kulttuuri.

Olemme saaneet todistaa Puolan omapäisyyttä ja ylpeää piittaamattomuutta EU:sta, joka meistä mallioppilaista on ollut pöyristyttävää. Puolan kunnianhimona on sen sijaan ollut olla vapaa ja itsenäinen. Yli sata vuottahan valtio joutui sen sijaan olemaan naapuriensa sortamana ja jopa kartalta pois pyyhittynä.

Suotta ei Puolan kansallislaulussa, Dabrowski-marssissa lauleta, ettei Puola vielä ole kuollut. Näinhän naapurit luulivat ja halusivat asian olevan.

Puolasta voi sanoa, että se on jo käsitteenä poikkeuksellisessa määrin ideologisesti latautunut. Valtiohan se oli 1700-luvun lopulle saakka ja sitten taas 1900-luvulla, ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän ja Puolan sodan jälkeen.

Näiden välisenä aikana, 1800-luvulla ja aivan erityisesti sen jälkipuoliskolla Puola oli ennen muuta idea, jolla ei ollut vastinetta aineellisessa maailmassa. Se oli Venäjän valtakunnan katolisten yhteys, vapauteen pyrkivien henkien yhteys, jopa kansojen Kristus, joka oli astunut alas tuonelaan, mutta tulisi ylösnousemaan, kuten kansallisrunoilija Mickiewicz vertasi.

Venäjään Puola oli sidottu orjuutuksen ja vastarinnan sitein. Puolalaiset eivät pitäneet vastarintaansa pelkästään kansallisen sorron vastustamisena vaan ymmärsivät asian laajemmin ja julistivat venäläisille: ”Meidän vapautemme puolesta ja teidän vapautenne puolesta”!

 Se oli kuuluisa tunnus. Julistettiin jopa, että Puola on kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta. Puolalaisia nähtiinkin aina niin Amerikan vapaussodassa kuin Ranskan eri vallankumouksissa.

Puolalaisuus tunsi olevansa eurooppalaisuutta, läntisyyttä, joka ilmeni selkeimmin katolisuudessa ja siihen liittyvässä kulttuuriperinnössä. Tämä ei miellyttänyt slavofiilejä, jotka lanseerasivatkin käsitteen ”slaavilaisten kansojen juudas”. Kansa, joka oli läheistä sukua, mutta leppymättömän vihamielinen kaikelle sille, mitä Venäjä edusti eli ortodoksialle, itsevaltiudelle ja venäläiselle kansallisuudelle.

Tsarismi, vieläpä meillä palvotun Aleksanteri II:n hahmossa ryhtyi vuosien 1863-1864 kapinan jälkeen kitkemään puolalaisuutta ja venäläistämään maata. Kymmenet tuhannet lähetettiin Siperiaan ja Kaukasukselle, tilat takavarikoitiin, szlachtan vaikutusvalta pyrittiin murskaamaan ja tukeuduttiin samalla köyhiin talonpoikiin.

Puolan kielen virallinen käyttö lopetettiin. Vilnan yliopisto ja Varsovan yliopisto oli suljettu jo edellisen kapinan jälkeen. Varsovan yliopisto oli sittemmin avattu, mutta suljettiin nyt uudelleen.

Puolasta yritettiin tehdä pelkkä rahvaan kieli, jota pyrittiin venäläistämään. Puolalaisista tuli epäluotettavaa väestöä koko Venäjällä ja ylemmät upseerin arvot suljettiin heiltä.

Puolan historiasta tuli jo jakojen yhteydessä vastarinnan ja kapinoinnin historiaa. Vallankumoukselliseen Ranskaan solmittiin suhteet ja Ranska säilyi myös geopoliittisista syistä Puolan tärkeimpänä tukena politiikassa. Puolalaisten emigranttien vaikutus Pariisissa oli suuri sekä maan politiikkaan että koko läntisen russofobian kehitykseen.

Puolan kansan suuri yritys oli Napoleonin retki Venäjälle 1812. Suureen armeijaan kuului noin 100000 puolalaista, suurelta osalta Venäjän armeijasta lähteneitä. Venäjälle tämä oli pyhä sota ja puolalaisille tuskin sen vähemmän pyhä. Napoleon nimitti sitä ”Toiseksi Puolan sodaksi”.

Siinä kävi huonosti ja samoin tapahtui kapinoissa 1830-1831 ja 1863-1864. Puolalaiset survottiin yhä alemmas sorron yöhön. Eurooppa ja erityisesti Ranska yrittivät julkisesti tukea puolalaisia ja valmistautui jopa interventioon, mikä johti Venäjällä suureen chauvinismin aaltoon molemmilla kerroilla. Aleksandr Herzen kertoo asiasta elävästi (ks. Vihavainen: Haun herzen puola tulokset).

Vuonna 1831 jopa Puškin antoi värvätä itsensä puolalaisten vastaiseen rintamaan, mikä teki lähtemättömän tahran hänen maineeseensa vapauden esitaistelijana. Venäläisistä klassikoista Dostojevski osoittaa monessa kohdin olevansa puolalaisuuden suuri vihaaja. Tämä on luonnollista, he edustivat länttä ja katolisuutta Venäjän valtakunnassa.

Myös Puškinille puolalainen on kerskaileva polakki, kitšlivyi ljah. Hänellä oli toki puolalaisia ystäviäkin, mutta länsimaisia ”Venäjän parjaajia” hän ei sulattanut. Faddei Bulgarinista hän sanoi, että puolalaisuus ei sinänsä ole synti, tämä voisi olla vaikka jutku (žid), monet polakit (ljah) olivat kelpo väkeä, mutta kun tuo filuurityyppi (vidocq) ei ollut.

Kun Puola ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi uudestaan, ei kukaan tiennyt, missä sen rajojen pitäisi oikeastaan olla. Vanha Puolan valtio oli ollut tilkkutäkki, joka aikoinaan oli käsittänyt myös Ukrainan ja Valko-Venäjän ja tietenkin Liettuan, joka aluksi olikin ollut johtava osa konglomeraattivaltiota. 1700-luvullahan Puola oli jopa unionissa protestanttisen Saksin kanssa.

Jozef Pilsudski näki Puolan jälleensyntymisen tai ylösnousemuksen suurena kutsumuksena muinaisen mereltä merelle ulottuvan valtakunnan restauroimiseksi. Sitä kutsuttiin nimellä Intermarium, Miedzymorze. Se yhdistäisi Venäjästä, kansojen vankilasta vapautuneet kansat ja ulottuisi lisäksi vielä Balkanillekin. Itse asiassa se yhdistäisi kolme merta: Itämeren, Mustan meren ja Välimeren (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset).

Niin sanottu reunavaltiopolitiikka maailmansotien välisenä aikana kompastui heti riitaisuuksiin: Puola vei Liettualta Vilnan alueen, minkä vuoksi Liettua ei koskaan osallistunut reunavaltioyhteistyöhön. Myös Suomi jäi siitä näkyvästi pois vuonna 1922, kun ns. Varsovan sopimus kaatui eduskunnassa ja kaatoi hallituksenkin. Suomessa ei luotettu Puolaan, joka oli Saksan luonnollinen vihollinen.

Käytännössä Pilsudskin Puola sai puolalaisalueiden lisäksi vain osia Valko-Venäjästä ja Ukrainasta. Se, kuten Puola aina historiansa aikana, oli silmätikkuna sekä Venäjälle että Saksalle ja niinpä maa jaettiin neljännen kerran vuonna 1939.

Tuon ”Versailles’n (!) rujon lapsen” uudelleensyntymistä ei tapahtuisi koskaan, vakuutteli Molotov syksyllä 1939 raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa. Hän viittasi Puolaan sanoilla бывшая Польша entinen Puola. Tämä näyttää tarkoittaneen sitä, että tuo maa oli taas kokonaan ja pysyvästi lakannut olemasta.

Intermariumia kannatti myös Puolan pakolaishallituksen pääministeri Sikorski, joka brittien iloksi sai sitten surmansa lento-onnettomuudessa. Myös länsiliittoutuneet kannattivat puolalaista Puolaa vahvistettuna saksalaisilla alueilla ja ilman noita itäisiä ukrainalasia ja valkovenäläisiä alueita.

 Niinpä Puola siirrettiin parisataa kilometriä länteen, niin sanotulle Curzonin linjalle, jota Englannin ukoministeri oli kannattanut o vuonna 1920.

”Puolassa otimme omaamme”, sanoi Stalin, viitaten siihen, että Neuvostoliitolla hänen mielestään oli oikeus kaikkiin valkovenäläisiin ja ukrainalaisiinkin alueisiin. Kyseessä oli siis kansallisilla perusteilla tehty aluevaatimus, jollaisia myös Hitler harrasti.

Kommunistivalta piti Puolan rivissä ja suhteet Neuvostoliittoon olivat julkisesti hyvät, mutta pinnan alla huonot. Kun Itä-Eurooppa vapautui Neuvostoliiton holhouksesta, syntyi Intermariumin idea tavallaan uudelleen, nyt valtioiden välisen liiton muodossa.

Vyšegrad-ryhmä, johon kuuluu noin 65 miljoonaa ihmistä, edustaa EU:ssakin melkoista voimaa ja on sitä paitsi omapäinen. Sillä on perinteitä jo keskiajalta, joten pohjaa itsetietoisuudelle riittää (ks. Vihavainen: Haun visegrad tulokset).

 Ryhmän voimakkain valtio on tietenkin Puola, jolla yhä on kansallisessa muistissaan säilynyt idea omasta länsimaisuudesta ja jyrkästä kulttuurirajasta itään. Se on maa, jolla on kutsumus ja siinä mielessä se muistuttaa toista katolista maata, Kroatiaa, joka katsoo olevansa antemurale christianitatis -kristillisyyden etuvartio.

Intermarium on kaikkea muuta kuin harmonisen historian omaavien maiden kokoelma. Se on osa kuuluisaa ”tappotannerta”. Ukrainalaisten ja puolalaisten suhteet olivat toisen maailmansodan aikana hyvin vihamieliset ja puolalaisten massamurha Volyniassa ja Itä-Galitsiassa lienee vaatinut 60000-120000 henkeä. Siinä on kansalliselle muistille selvitettävää.

Puola tänään on hyvin nationalistinen maa, kuten muutkin Itä-Euroopan maat. Varsovassa törmää joka askeleella kyltteihin ja patsaisiin, joissa kerrotaan Puolan marttyyriudesta ja vapaustaistelusta, aina Puolan jaoista ja Napoleonin sodasta alkaen, toiseen maailmansotaan saakka.

Historiallinen ja kulttuurinen vihollinen on yhä sama: Venäjä. Saksa on nyt taka-alalla.

 

Meillä suomalaisilla on oma kokemuksemme Venäjästä ja se lähtee eri asetelmista kuin puolalaisten. Puolalaisten ja etenkin sen hallitsevan pikkuaatelin ylpeys oli legendaarista. Alistuminen Venäjän valtaan oli tuskallista ja alentavaa. Meillähän ruotsinkielisetkin lahjottiin lahjoittamalle heille virkatalot vailla velvollisuuksia ja samalla suuret etenemismahdollisuudet Venäjällä.

Suomenkieliset lahjottiin tukemalla heitä kielitaistelussa ja kaiken kaikkiaan autonomia, jonka ei tarvinnut maksaa Venäjälle mitään oli jossakin määrin suorastaan vapaamatkustamista, kuten Suomen-syöjät valittivatkin.

Kuten Agathon Meurman muistelee, Puolan kohtelusta luettiin samaan aikaan kirjoja salaa peiton alla ja pelättiin mahdollista Venäjän vihaa. Kuitenkaan sitä ei lopulta sanan koko merkityksessä koskaan tullut, vaikka sortokaudet olivatkin venäläistämisen alkusoitto. Itse ooppera jäi katsomatta.

En tiedä, millainen maine Puolassa on omilla myöntyvyysmiehillä, Aleksandr Wielopolski ei liene aivan kirotuimpia historian hahmoja. Puolalla ei kuitenkaan ollut Snellmania eikä hän kai olisi siellä menestynytkään.

Itse asiassa Snellman sai kiittää menestyksestään Puolaa, joka samaan aikaan tuhottiin. Snellmanin ja Suomen suosiminen oli näyteikkunapolitiikkaa. Euroopassa kohistiin kovasti puolalaisten kohtelusta.

Meillä on ollut vuosikymmenet tapana onnitella itseämme viisaasta Venäjän-politiikasta, joka todella toi hyvä tuloksia. Kun kelkka on nyt kääntynyt, lienee aika koko menneisyyden uudelleenarvioinnille? Siinä taitaa riittää työkenttää…

Muuten: Puola on hyvin monoetninen valtio 98,84% väestöstä on puolalaisia. Lieneekö jo Euroopan ennätys? Katolisia on 71,30% Venäläisiä 0,04%. Tilanne muistuttaa Suomea 1970-luvulla. Tämäkin asia kaivannee selitystä.

Jos itse kirjoittaisin kirjan reunavaltioista, ottaisin Puolan vertailukohdaksi, johon muita rinnastettaisiin. Me suomalaiset vain olemme pysyneet ja pysytelleet Puolasta niin kaukana, ettei suomeksi löydy siitä paljoakaan kirjallisuutta. Senkin takia kannattaisi ehkä nostaa sitä esille.

Tässä pari kirjallisuusvinkkiä:

Kalervo Hovi, Puolan historia

-Cordon sanitaire ou barriére de l’est

-Interessesphären im Baltikum

Vesa Oittinen (toim). Venäjä ja Eurooppa (Herzenin artikkeli)

Adam Mickiewicz, Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (suom. J. Iivonen)

Johannes Remy, Higher education and national identity: Polish student activism in Russia 1932-1963

 

 

 

 

Latvia ei saanutkaan Suomesta liittolaista

 

Suomi pakenee Pohjolaan

 

Lisää pohdintoja Anna Žiguren kirjan johdosta (Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.)

 

     Anna Žiguren kirjaa lukiessa tuli mieleen ajatus, että kansa, jolla on tarve pyrkiä eteenpäin ja ylöspäin asemastaan, jota pidetään epätyydyttävänä joko ulkoisen painostuksen, sisäisen kehittymättömyyden tai molempien takia, tuntee todennäköisesti halua ja tarvetta etsiä esikuvia, jotka rohkaisevat ja antavat suuntaa.

     Kyseessä on siis kehittyvän kansa(kunna)n tarve. Sellainen kansakunta, joka taas jo tuntee saaneensa kaiken, alkaa luonnostaan valua alaspäin ja haaskata saavuttamaansa pääomaa, joka tuntuu ansiotta saadulta. Se on rappeutuvan kansan tie, jolle on ominaista katuvaisen aatelismiehen psykologia.

     Suomen esikuvina olivat aikoinaan Tanska ja Ruotsi. Suomen tulevaisuuden saattoi näköjään perustaa vain menestyvän pienviljelyksen varaan ja siitä oli Ruotsissa jo rohkaisevia esimerkkejä, muun muassa nimikuulu Ugglehult (ks. Vihavainen: Haun ugglehult tulokset).

     Tanskan kansanopistolaitos taas osoitti, miten pienikin kansa voi menestyksellisesti nostaa sivistystasoaan ja kehittää myös koko maailman ihaileman korkeakulttuurin. Siinä suhteessa toki myös Norja ja Ruotsi loistivat kirkkaina ns. sivistyneen maailman taivaalla: oli Griegiä, Ibseniä, Srindbergiä, Brandesia ja muita.

     Jopa Venäjällä vallitsi 1800-luvun lopulla todellinen Ruotsimania, joka itse asiasa kohdistui muihinkin pohjoismaihin, niiden välillä kun ei oikein osattu tehdä eroa. Anton Tšehovin aforismeista löydämme esimerkin: ”Hän opiskeli ruotsia vlodakseen lukea Ibseniä alkukielellä ja huomasi sitten,   että Ibsen oli mitätön kirjailija…”

     Mutta nyt puhe on siis Suomesta ja Latviasta. On selvää, että latvialaisten mielikuvituksessa Suomi nostettiin ansaitsemattomiin korkeuksiin ja että Suomen palvonta muistuttaa aikoinaan sosialistisiin maihin kohdistunutta ns. pyhiinvaeltajailmiötä. Jopa se, mitä kotona moitittiin, muuttui ihannemaassa arvostettavaksi.

     Itse sain tutustua tähän ilmiöön Venäjällä, jossa muuan sikäläinen ystäväni julkitoi katkeruutensa Suomen taistolaisia kohtaan, nämä kun olivat tulleet hänelle kehumaan Neuvostoliiton ihmeellisyyttä, jonka hän sattui tuntemaan omasta kokemuksestaan.

     Toki tuon tässä kuvatun ajan Suomessa, siis noin 150-100 vuotta sitten, varmasti todella oli yhtä ja toista omaleimaista ja myös arvostettavaa ja tavoiteltavaa, ainakin verrattuna nykypäivään, jolloin koko tuon aikainen menneisyytemme on uudelle sukupolvelle yhtä käsittämätöntä kuin halveksittavaakin.

     Tuolloin saatettiin joskus viitata myös kansakunnan elinvoimaan, josta todisti syntyneiden lasten suuri määrä. Sitä onkin aina pidetty kansallisen kukoistuksen varmana merkkinä, mutta nythän jo pelkkä sata ”kansallinen” riittää laukaisemaan hylkimisreaktion niissä maailmanhalaajissa, jotka häpeävät maamme korkeaa kehitystasoa ja etsivät esikuvia slummeista ja viidakoista.

     Kulttuurilla tarkoitettiin vielä sata vuotta sitten pyrkimystä hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Niiden kaikkien kohdalla oli tietenkin todettava vallitsevan tilanteen suuri epätäydellisyys ihanteisiin verrattuna, muitta ihanteita kohti pyrkiminen olikin se asian ydin.

     Joka tapauksessa siis latvialaisten ihannekuva Suomesta jatkoi olemassaoloaan myös maidemme itsenäistyttyä ja siitä paljastui yhä uusia puolia. Suomalaisten naisten vapaus, iloisuus ja kauneus asetettiin joskus esikuvaksi latvialaisille siskoille ja saatettiin todeta, ettei emansipaatiolla ole täällä mitään tilausta, kun se on jo suoritettu.

     Suomalaisten isänmaallisuus ja ”koko kansan” kannattamat suojeluskunta- ja lottajärjestö otettiin esikuviksi myös Latviassa. Suomalaisten suhde Saksaan, jota sävytti kiitollisuus vuona 1918 saadusta avusta ja kunnianosoitukset virolaisten ja latvialaisten arkkiviholliselle, Rüdiger von der Goltzille (ks. Vihavainen: Haun goltz tulokset )aiheuttivat ymmärtämisvaikeuksia ja jääkäriliikekin oli jättänyt mys. Libaussa (Liepaja) ikävämmät muistot kuin ”Jääkärin morsiamen” perusteella olisi voinut arvella.

     Maailmansotien ajan suuri kysymys maidemme välisissä suhteissa oli kuitenkin kysymys balttilaisesta eli reunavaltiosuuntauksesta.

     Kuten tunnettua, sillä oli aluksi meillä paljonkin kannatusta, mutta se kärsi romahduksen keväällä vuonna 1922, kun eduskunta jätti ratifioimatta ns. Varsovan sopimuksen, jossa Suomi olisi tullut osaksi Puolan johtamaa reunavaltioblokkia.

     Pakti ja saman tein koko hallitus kaatuivat, kun tämä ulkoministeri Holstin lempilapsi kärsi tappion. Kaatajiin kuului muun muassa Kansallinen kokoomuspuolue, joka katsoi, että Varsovasta johdettu liitto olisi vienyt Suomen Puolan johtamalle tielle, jolla vihollisina olisivat sekä Neuvostoliitto että Saksa.

Puolalla oli sitä paitsi haaveita valtavasta Intermarium-blokista, joka olisi hallinnut Itäämereltä merelle.

     Se ei olisi ilman sotaa mollut mahdollinen (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset  ). Liettuakaan, jolta Puola oli riistänyt Vilnan alueen, ei halunnut Puolan kelkkaan. Siihen aikaan Suomi varoi visusti liittymästä itäistä naapuria mahdollisesti ärsyttäviin koalitioihin. Eihän se sodalta pelastanut, mutta jälkikäteen katsoen niidenkin merkitys olisi ilmeisesti ollut olematon.

     Reunavaltiot uskoivat kuitenkin Suomen pelanneen korttinsa huonosti valitessaan seurakseen sen sijaan puolueettoman Pohjolan. Kun talvisota syttyi, herui sieltä apua vain rajoitetusti. Koska Viro ja Latvia olivat aluksi säästyneet enemmältä luovutettuaan vain sotilastukikohdat, saattoivat ne tuntea Suomeen nähden jopa jonkinlaista vahingoniloa.

     Ennen pitkää karu totuus kuitenkin paljastui ja Suomi, joka selvisi sodasta suuroin tappioin, jäi sentään itsenäiseksi.

     Pian alkoivat latvialaisiakin lehtien kirjoittelua ohjata Moskovan näkemykset ja sen jälkeen vähän aikaa saksalainen Gleichschaltung. Niiden aikojen kirjoittelu on jo vähemmän kiinnostavaa.

     Ohimennen voi todeta, että kirjoittelijat, joista moni oli Neuvostoliitolle myötämielinen, usein teloitettiin, kuten ns. maan tapa Neuvostoliitossa oli.

Demokratian variantteja

Demokratian kriisi ja Visegrádin haaste

Suomenkin lehdissä on näinä aikoina puhuttu demokratian nykytilasta ja sen ongelmista. Jopa Kultarannassa on asia nostettu esiin, joten sitä voi pitää niin sanotusti nykytärkeänä.

Sattumoisin sekä uusimman Economistin että Spiegelin kansikuvat ovat idealtaan samanlaisia. Niissä on muutamia miehiä (Economist: Strongmen), jotka tuntuvat nyt joidenkin mielestä hankalilta ja epäilyttäviltä.

Minä olen kansa. Autokraattien aikakausi (Ich bin das Volk. Das Zeitalter der Autokraten) otsikoi peräti Der Spiegel. How to Subvert Democracy, kysyy taas Economist.

Molempien lehtien kansikuvapoikiin kuuluvat Putin ja Erdogan. Economistin galleriassa ovat lisäksi Orbàn ja Duterte. Näiden sijasta Spiegelin kannessa ovat esillä Xi ja Trump.

Spiegelin kirjoittajalle voisi heti huomauttaa, ettei kukaan näistä esille nostetuista henkilöistä ole autokraatti eli itsevaltias, vaan jokainen on huolella hankkinut valtuutensa kansalta, tavalla tai toisella. Kaikki vannovat demokratian nimiin eikä joukkoon mahdu edes yhtään monarkkia, perustuslaillistakaan.

Vielä sata vuotta sitten oli tapana puhua valtiomuodoista, joiden ajateltiin perusteellisesti poikkeavan toisistaan. Autokratia oli jo siirtynyt menneisyyteen, mutta monarkian ajatus oli yhä varteenotettava vaihtoehto.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustetut demokratiat eivät yleensä täyttäneet kansojen odotuksia, varsinkaan kovan paikan tullen, mutta sittemmin tuo valtiomuoto on siinä määrin juurtunut koko maailmaan, että se on jo hieman hätäisesti ehditty julistaa ainoaksi oikeaksikin.

Välillä vallitsi ns. diktaattoreiden aika, mutta kannattaa muistaa, että diktaattori kuuluu tasavaltaisiin instituutioihin ja sellainen valittiin aikoinaan vain määräajaksi poikkeusoloissa. Meilläkin toimi siinä virassa Kullervo Manner. Kansanvallan periaate pysyi voimassa myös diktaattorin toimikaudella.

Mutta sittenhän se diktatuurin ideakin käytännössä rappeutui, kuten kaikille hyvillekin asioille saattaa käydä. Tämän ymmärsi mainiosti jo Aristoteles.

Demokratian idealla joka tapauksessa haluaa yhä vain ratsastaa yksi jos toinenkin, vaikka käytäntö on taas vienyt kohti harvainvaltaa. The Economist Intelligence Unit kertoo, että demokratia on sitten vuosien 2007-2008 kriisin ottanut taka-askeleita 89 maassa ja edistynyt vain 27:ssä. Mitä tämä oikeastaan merkitsee, en tiedä, mutta viesti on selvä.

Vain alle kolmasosa nuorosta amerikkalaisista on kuulemma enää sitä mieltä, että on oleellisen tärkeää elää demokratiassa. Niinpä kirjoja demokratian kuolemasta myydään nyt hyvin, kertoo Economist.

Economist puhuu epäliberaalista demokratiasta, jollaiseksi monet maat ovat voimamiesten johdolla rappeutuneet. Se ei kuitenkaan ryhdy pohdiskelemaan sitä, mitä se todella aito demokratia loppujen lopuksi on, esimerkiksi monarkiaan verrattuna.

Epäilemättä demokratia on ainakin yksi poliittinen toimintamekanismi muiden joukossa, keino vaihtaa vallanpitäjiä ja sellaisena se on ilmeisesti eräs parhaista. Mutta mitä merkitseekään demokratian kriisi?

Mikäli valtaan äänestetään henkilöitä, joiden mielipiteet poikkeavat suuresti heidän edeltäjiensä aatteista ja käytännöistä, lienee asiassa kaiken järjen mukaan nähtävissä systeemin voima eikä suinkaan sen kriisiä. Mikä tahansa systeemi kai pystyy jatkamaan vanhoillaan, niin kauan kuin luottoa riittää.

Itse asiassa juuri tällaisissa, suuria ratkaisuja edellyttävissä tapauksissa, kun ei ole kykyä vastata ajan haasteisiin, saattaakin se kriisi tulla vastaan. Suuret uudistukset ovat sen sijaan aina niitä vaikeita asioita etenkin establishmentille. Siinä niiden vaarallisuus, joka ei siis läheskään aina kohdistu itse systeemiin.

 Mikäli sen sijaan ei tyydytä normaaleihin, vaalien aiheuttamiin muutoksiin, vaan vangitaan satojatuhansia ihmisiä poliittisin perustein, kuten Turkissa, voidaan puhua demokratian rappiosta, vaikka itse instituutiot jäisivätkin toimimaan. Kriisikin voi olla kyseessä.

Saksan väitetään nyt olevan kriisissä ja joidenkin mielestä myös sikäläisen demokratian. Tätä tulkintaa voi pitää suorastaan herjaavana, sillä kysymys sentään näyttää pikemmin olevan siitä, että pitkään istuneen kanslerin politiikka ei vastaa kansan tahtoa ja hänet on siis vaihdettava. Näinhän se demokratia toimii.

Muuan tekijä, jonka vaikutus on tässä yhteydessä syytä muistaa, on V4 eli Visegrád-maat. Niistä kirjoitin 2.2.2016.

On suorastaan outoa, että koko tästä käsitteestä ei Suomessa puhuta yhtään mitään. Kuitenkin se on Saksan ja siis EU:n ja myös Suomen kannalta hyvin tärkeä.

Visegrád-maat ovat kyllin suuri tekijä uhmatakseen ulkoisia painostusyrityksiä. Holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa ne eivät omalta osaltaan aio sallia ja niiden pakottaminen taitaa olla ylivoimaista. Kun EU:n piirissä esitettiin uhkauksia taloudellisista sanktioista, totesi Viktor Orbán, että mikäli rahaa ei tule sieltä, voidaan sitä saada Kiinasta.

Siellä ollaankin kiinnostuneita Itämeren ja Adrian meren yhdistävästä Intermarium-liikenneväylästä ja sen rahoittamisesta, kerrotaan.

Saksassa baijerilaiset tunnetusti haluavat yhteistyötä itäisten veljiensä kanssa, kun taas joschkafischerit lähestyisivät Ranskaa ja jättäisivät V4:n sivuraiteelle.

Mutta entäpä, jos Visegrád-maat alkavatkin integroitua sen Venäjä-vetoisen Euraasian unionin suuntaan, joka nyt näyttää toistaiseksi vielä olevan löysän puheen tasolla. Tällainenkin skenaario on joka tapauksessa esitetty Bundeswehrin sisäisissä pohdinnoissa.

Maailmahan on koko ajan muuttumassa. EU:n tuskin kannattaa julistaa olevansa yhtä kuin demokratia. Mikäli se pyrkii väkivalloin määräämään jäsenvaltioidensa oikeuksia niiden elinkysymyksissä, se voi varautua siihen, että sieltä potkaistaan takaisin.

Kiinan nousevaa mahtia ja sen merkitystä myös Euroopassa ei kannata vähätellä ja sama koskee Venäjää, joka todellakaan ei ole Hollannin kokoinen. Sitä paitsi myöskään USA ei enää ole vain se kiltti setä, joka aina tulee Euroopan avuksi, kunhan nämä vain muistivat vannoa uskollisuutta euroatlanttiselle järjestelmälle.

Vapaus on länsimaille ollut aina tärkeä perusarvo, silloinkin kun sitä ei käytännössä ole kunnioitettu. Myyttisellä tasolla Herodotoksen kuvaus helleenien taistelusta idän despotiaa vastaan tunnetaan yhä osaksi lännen missiota.

Se on tärkeä arvo, josta kannattaa jopa maksaakin. Nykyään on kuitenkin tainnut jo valjeta useimmille, ettei vapaus sinänsä vielä merkitse myös hyvinvointia. Sitä paitsi vapauteen kuuluu myös vapaus olla eri mieltä. Siitäkin voidaan joutua maksamaan, mutta sillä tavallahan se asioiden arvo punnitaan.

Kuuluimme kerran samaan valtakuntaan

 

Pelastettu Euroopalle?

 

Antti Blåfield, Erja-Outi Heino, Puola on samaa maata. Siltala 2025, 312 s.

 

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä kirja on sangen tarpeellinen ja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa, jos nyt myös epäkiinnostavaa. Kullekin tarpeidensa mukaan, kuten vanha preussilainen maksiimi sanoi. Puutun itse vain sellaisiin paikkoihin, jotka kiinnostavat ja herättävät ajatuksia. En kirjoita tässä kirja-arvostelua.

Kirjan onnistunein ja tarpeellisin osa liittyy sen historiaosastoihin. Puolan historia ja Suomen/suomalaisten kosketuskohdat siihen on meillä nykyään lähes täysin unohdettu, vaikka niistä kirjoitettiin paljonkin ennen voime sotia. Otan esimerkiksi vain Pentti Renvallin tulkinnan Nuijasodasta ja Arvi Korhosen Hakkapeliittain hisyorian, jossa ehdittiin vain Puolan sotiin.

Myös puolalaisia historiaromaaneja julkaistiin suomeksi, esimerkiksi Sienkiewiczin ”Tulella ja Miekalla”, ”Ristiritarit” ja paljon muutakin. Sotien jälkeen Puolan historia on meillä palvellut lähinnä varoittavana esimerkkinä: juuri noin ei idänsuhteita pitänyt eikä saanut hoitaa…

Onhan suomeksi toki hyvinkin tarkoin kuvattu sitä Puolan suurta onnettomuutta, jonka ruotsalaisten invaasio 1600-luvulla aiheutti ja joka tunnetaan Puolassa nimellä ”Vedenpaisumus”. Sitä käsittelee ennen muuta Peter Englundin teos Kaarle X Kustaasta, ”Voittamaton”, mutta eihän sitä ymmärretä Suomen historian osaksi.

Meidän näkökulmamme Puolaan on ollut sen rooli aggressiivisena vihollisena Liivinmaalla ja toisaalta sen potentiaalinen rooli tukijana Venäjää vastaan. Tämän kirjan kirjoittajille Puola on ikuinen uhri ja suomalaiset mukana sen kiduttamisessa, ”vedenpaisumuksesta” karoliinien retkiin.

Myös Vaasan sukua pidetään tässä kirjassa Puolalle onnettomuutena, mikä on ilmeinen kärjistys, kuten voi havaita jo siitä Sigismundin pylväästä, joka seisoo Varsovan kuninkaanlinnan edessä. Kyllä kyseessä oli myös Puolan suuruuden aika, mikä siellä ymmärretään.

Kirja on muuten sangen Varsova-keskeinen, mikä saa unohtamaan sen, että aiemmin keskus oli Krakovassa ja Vilnassa n(ks. Vihavainen: Haun rautasuden kaupunki tulokset), joiden rooli ja näkökulma asioihin on ollut Puolan historiassa tärkeä ja omaleimainen.

Kirjan nimessä on tietenkin viittaus Jaakko Okkerin ja Juha Tantun kirjaan ”Puola on toista maata”, joka ilmestyi jo puoli vuosisataa sitten ja jota en ole lukenut. Joka tapauksessa jo sen nimi on huomionarvoinen. Kaikkien maiden historia on ainutlaatuinen, mutta Puolan on kyllä tavallista ainutlaatuisempi. Ja traagisempi. Se on ollut eri maata.

Kansakuntien historiatietoisuus vaihtelee. ei ole harvinaista, että yhteiskunnan äkkiä muuttuessa perusteitaan myöten saatetaan historia pääpiirteittäin jopa unohtaa. Sehän ei enää näytä nykypäivälle mitään antavan eikä mitään selittävän maailmassa, joka on perin juurin uudistunut.

Sitä paitsi historiaa saatetaan ruveta häpeämään, koska se paljastaa kiusallisesti sen, miten vanhentuneita asenteita ja arvoja menneiden vuosisatojen ihmisillä on ollut. Parasta olisi päästä siitä kokonaan eroon, mikä vaikuttaa helpolta vaihtoehdolta, koska se käy päinsä pelkän tyhmyyden avulla. Meillähän asiat ovat tällä mallilla.

Toisaalta menneisyydestä voidaan yrittää oppia kansallisen menestystarinan avaimia ja ainahan sieltä myös löytyy uhripääomaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Ei ole kansaa, jolle ei olisi vääryyttä tehty.

Venäjällä Nikolai Karamzin kiteytti Aleksanteri I:lle vuonna 1811 antamassaan muistiossa ”Muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä” (Zapiska o staroj i novoj Rossii, on suom., ks. Vihavainen: Haun karamzin tulokset) historian opetukset, jotka vaativat ehdottomasti itsevaltiuden jatkamista ja perustuslakihullutusten unohtamista.

Brežnevin Neuvostoliitto taas rakensi Suuren isänmaallisen sodan kulttia ja julisti yhtä falskisti kuin vaateliaasti: ”Mitään ei ole unohdettu, ketään ei ole unohdettu”. Todellisuudessa puolet historiasta unohdettiin ja toinen puoli tungettiin äärimmäisen ahtaaseen Prokrusteen vuoteeseen.

Putinin Venäjän historiapolitiikka on nyt omaksunut nämä molemmat perinteet. Mitään ei ole opittu eikä mitään tunnustettu. Se on surullinen tarina.

Mutta Puola on toki toista maata. Se on vanha suurvalta, joka on elätellyt paluuta ”oikeaan” rooliinsa, jopa mahtavan ”Intermariumin” (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset) suuren alueen johtajana, niin idän kuin lännen haastajana. Sen voimat ja taito vain ovat olleet aivan riittämättömät.

Puolalaisten historiatietoisuuden voiman aistii Varsovassa joka askeleella, ainakin tuolla Kuninkaantiellä, joka sijaitsee uudelleen rakennetun kaupungin sydämessä. Sadat muistotaulut ja kymmenet patsaat eivät anna unohtaa menneisyyttä, josta rakennettu kuva keskittyy syystäkin kansakunnan marttyyriuteen, sankaruuteen ja ylösnousemukseen.

Käsillä oleva kirja selostaa Kuninkaantien historiallista sanomaa sivukaupalla ja täytyy todeta, että se tekee sen onnistuneesti. Varsovan-matkailijan kannattaa ehdottomasti lukea selostus.

Kuten käsillä olevan kirjan kirjoittajat huomauttavat, puolalaisten historiakuva on romanttinen. Se on Mickiewiczin (ks. Vihavainen: Haun mickiewicz tulokset) ja Kosciuszkon Puola, Kansojen Kristus (ks. Vihavainen: Haun kansojen kristus tulokset) ja vapauden ja oikeuden esitaistelija kaikkialla maailmassa. Olla puolalainen ja kapinallinen on sama asia.

Kansallislaulun, Dabrowski-masurkan sanat (ks. Vihavainen: Haun ne zginela tulokset) palauttavat mieleen jopa Napoleonin ajan poliittisen historian. Historiamaalarin kuvaama Grunwaldin (Tannenbergin) voitto saksalaisista ritareista 1410 oli taas historiallinen virstaylväs, johon teutonien itäinen ekspansio, Drang nach Osten, katkaistiin pitkiksi ajoiksi.

Puolalaisten harrastama monumentaalinen historiamaalaus tuo mieleen ranskalaisen 1800-luvun vastaavat ilmiöt. Vastaavalla tavalla, ihannoiden ja paisutellen käsittelevät historiaa myös Sienkiewiczin suuret historiaromaanit. Suuri menneisyys on rekonstruoitu romanttisiin kuviin, jotka jokainen tuntee.

Ranska on Puolalle läheisin ulkomaa. Maita ja kansoja ovat lähentäneet ennen muuta vihollisuus niin Saksaa kuin Venäjääkin kohtaan. Poliittisesti ja jopa kulttuurisesti maat ovat olleet yllättävän läheisiä ja sattuneesta syytä puolalaiset nimet ovat Ranskassa varsin yleisiä tänäkin päivänä.

Ranskassa tilanne historiarintamalla on muuttunut, kun havaittiin, että on tullut problemaattiseksi kertoa koulujen oppikirjoissa, että ”gallialaiset, muinaiset esi-isämme” tekivät sitä tai tätä. Ranskalaisista yhä suuremman osan esi-isät eivät olleet muinaisia gallialaisia.

Puolalaisten esi-isät sen sijaan ovat olleet puolalaisia niin usein, kuin voidaan kohtuudella vaatia. Puola on nyt maailman kansallisesti ”puhtaimpia” maita, vaikka se menneisyydessä oli tässä suhteessa aivan erityisen kirjava.

Nuorisolle Puolan historialla näyttää kuitenkin olevan yhä vähemmän merkitystä, samoin kuin katolisuudella, jota pitkiä aikoja pidettiin puolalaisuuden välttämättömänä kriteerinä.

Mutta onko Puola nyt ihan oikeasti ja perusteitaan myöten muuttunut? Onko se nyt ”samaa maata” kuin koko edistyksellinen Eurooppa, tuo arvojen suurvalta?

Eihän se ole, minkä osoittaa jo uskonnon rooli puolalaisten elämässä. Trendi on toki kohti maallistumista ja nuoriso johtaa muutosta, tietenkin. Kuitenkin uskonnollisuutta kuvaavat lukemat ovat Puolassa aivan toista luokkaa kuin muualla Euroopassa ja patriotismin ja nationalismin suhteen ero näyttää olevan varsin samansuuntainen.

EU:ssa Puola on ollut murheen lapsi ja se on rankaissut puolalaisia väärinajattelusta ja jopa demokratian vastaisuudeksi tulkituista synneistä, erityisesti oikeusvaltioperiaatteen loukkaamisesta.

Myös tiedonvälityksen alalla koettiin kauhistuttava ilmiö: valtion omistama yleisradio toimi puolueellisesti vanhoillisten piirien hyväksi. Tällainenhan olisi meillä ja yleensäkin Euroopassa (oikeassa) mahdottomuus.

Tekijät arvelevat puolalaisten kansallisen änkyröinnin lähteeksi alemmuudentunnetta ja närkästystä sen takia, että heitä pidettiin lännessä takapajuisina ja haluttiin pakottaa oikeinajatteluun, myös kansainvälisen rahan voimalla.

Luulen, että tässä ollaan oikeilla jäljillä. Niin sanotun itäblokin romahdettua esimerkiksi George Soros ”Avoimen yhteiskunnan säätiönsä” kautta pyrki miljardien rahoituksella levittämään modernin länsimaalaisuuden hyvää sanomaa myös entisiin kommunistimaihin.

Soroksen ansiosta Venäjälläkin rahoitettiin1990-luvulla hyvin avokätisesti muun muassa yliopistojen tietokonehankintoja ja uudenlaisten näkemysten opettamista. Moderni taide ja muu aiemmin kielletty kulttuuritoiminta oli nyt rahoittajien erityisessä suosiossa.

Reaktio tuli ennen pitkää. Venäjällä se merkitsi kirkollisesti värittyneen obskurantismin nousua chauvinistiseksi valtionuskonnoksi (vrt. Vihavainen: Haun sobor tulokset). Puolassa konservatiivinen nationalismi onnistui myös pääsemään vallan kahvaan, etenkin vanhemman maalaisväestön tuella.

Vuonna 2023 tuli valtaan toisenlainen hallitus. Tekijät selostavat pitkään ja hartaasti sisäpolitiikan koukeroita, joihin saivat työnsäkin puolesta perehtyä Suomen suurlähetystössä vietettyinä kolmena vuotena. He tekevät sen johtopäätöksen, että vaaleissa tapahtunut muutos on historiallinen: Puola on palannut eurooppalaiseen kotiin.

Puolan sisäpolitiikasta puhuen, en tietenkään tiedä murto-osaakaan siitä, mitä kirjoittajat, mutta en sittenkään usko, että suuri historiallinen käänne tapahtuu noin vain.

Kyllä Puola yhä on toista maata ja kannattaa vakavasti pohtia, miksi se on sellainen kuin on, eikä sen sijaan vaipua samanlaiseen historiallisen amnesian tilaan kuin esimerkiksi meillä on tapahtunut. Kirjan laajat historiaosuudet ja jopa Suomen ja Puolan historian rinnastukset antavat tähän hyviä eväitä.

Aivan epätodellisen vaikutelman sen sijaan tekee se kirjan osio, jonka nimenä on ”Omasta kokemuksesta: neuvoja Suomelle”. Kirjoittajat ovat nimittäin tehneet sen johtopäätöksen, että Puola onkin nyt siirtynyt poliittisessa kehityksessään koko Euroopan johtoon: se on palaamassa illiberaaleja piirteitä saaneesta järjestelmästä takaisin demokratiaan.

Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa polarisaatiokehitys sen sijaan näyttää vasta kiihtyvän….

Mitä ihmettä? Onko demokratiamme nyt tai äskettäin ollut vaarassa jonkin ”illiberaalin” suuntauksen vuoksi vai onko se jopa menetetty? Onko tässä nyt kyseessä väärien mielipiteiden julkisen esittämisen salliminen vai mikä se ongelma oikein on?

On oikeastaan kiusallista kysyä näinkin ansiokkaan kirjan lukemisen jälkeen, saako tälle nauraa vai ei ja jos, niin miten paljon?

Mutta mehän eletään uutta aikaa (toisin kuin ennen). Nykyään tällaiset kysymykset kuuluvat Euroopassamme kaikkein olennaisimpiin.

Kirja on silti lukemisen arvoinen ja tämä viimeksi mainittu lukukin on aivan hykerryttävän hauska. Suosittelen.