Entä, jos hävitämme maailman oikeudenmukaisuudella?

Pereat mundus

Fiat iustitia, pereat mundus! Tätä lausetta kuulee usein ja joskus on vaikea päätellä, mitä sanoja oikein tarkoittaa. Pitäisikö oikeuden siis tapahtua, vaikka maailma tuhoutuisi? Siinä tapauksessahan maailman tuhoutuminen juuri olisi oikeuden vaatimus. Vai tarkoitetaanko, että lain kirjainta on noudatettava, vaikka tulos olisi absurdi. Rooman valtakunnassa ihannoitiin joskus lain ankaraa noudattamista, etenkin jos sen noudattaja tai hänen perheensä joutui asiasta eniten kärsimään.

Vanhat Ruotsin tuomarinohjeet sentään määräävät, ettei se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, voi olla lakikaan. Lain tarkoitus on siis säädellä järjellistä menoa eikä toteuttaa itseään silloinkin kun se on mieletöntä. Myös hallitsijan armo voi yleensä oikaista sinänsä virheettömiä, mutta mielettömiä päätöksiä. Kenraali Suvorov sai kuolemantuomion hyökättyään vastoin käskyä, mutta armahdettiin, koska hän voitti taistelun. Voittajia ei rangaista, tuumasi Katariina II ja antoi vaarallisen esimerkin. Periaatettahan noudatetaan myös sotarikosten kohdalla.

Koska ihmiselämä on niinkin monimutkaista kuin on, tarvitaan juristeja, jotka tekevät monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja päinvastoin. Etenkin anglosaksisen Common Law’n maailmasta tunnemme loputtoman määrän absurdeja ratkaisuja, jotka on saatu aikaan ahneiden, ahkerien ja kyynisten juristien myötävaikutuksella. Maailma on jäänyt tuhoutumatta vain siksi, ettei se voi olla kenenkään etu.

Mutta lain kanssa olemme naimisissa. Ilman sitä tie on avoinna mielivallalle. Vanha Venäjän tutkija Leonard Schapiro korosti aikoinaan sitä, että juuri formaalisen lain halveksunta mahdollisti Neuvostoliiton totalitaarisen diktatuurin. Jevgeni Pashukanis, joka otti sosialismin teorian vakavasti, halusi pyrkiä kohti lainkäyttöjärjestelmää, jossa ei formaalista oikeutta enää tarvittaisi. Kuten valtio, myös oikeus olisi kuoleva pois sosialismin oloissa. Hänet likvidoitiin kansanvihollisena. Lain ongelma ratkesi siten, että muodollinen oikeusjärjestelmä kyllä säilyi, mutta puolue ei ollut sidottu siihen, kuten ei mihinkään muihinkaan rajoituksiin. Sehän se maassa ylläpiti diktatuuriaan.

Laki joka tapauksessa on aina vaan formaalinen järjestelmä, jonka ratkaisut usein ovat kohtuuttomia. Vanha tokaisu lex dura, sed lex, ei auta omantunnonarkoja sieluja. Vääryys on vääryyttä ja sellaiseksi jää, vaikka se muodollisesti täyttäisi kaikki lain vaatimukset. Missä totuus, правда жизни?

Romaanissaan Ylösnousemus, Воскресение, Tolstoi on kuvannut tätä dilemmaa. Siinähän päähenkilö, sovittaakseen huonoa omaatuntoaan, lähtee vapaaehtoisesti vankijoukon mukana karkotukseen, vaikka tämä ei millään tavalla auta oikeuden uhria, joka sitä paitsi henkilönä ei ansaitse mitään erityistä arvostusta. Mutta ihmisarvonsa hänellä toki on ja ehkä se on mittaamaton? Nöyrtyköön siis ainakin syntinen sen edessä ja taivaallisen oikeudenmukaisuuden tunnustaen.

Mutta miten suuri voisi olla ihmisarvo? Jos se kerran on mittaamaton, ei sitä ainakaan voi uhrata millekään, mukaan lukien valtion edut. Mutta entä miten se suhtautuu muihin samanlaisiin arvoihin ja mitä tehdään, kun ne joutuvat vastakkain? Toisin kuin Jeesus, Tolstoi ei sanonut ”Antakaa keisarille se, mikä keisarin on”. Tolstoin oppi saattoi hyvinkin olla sitä aitoa kristillisyyttä, jota hän sen väitti olevan, mutta vajavaisessa maailmassamme ei jalojen yksilöiden rajaton omantunnonarkuus ja uhrautuvaisuus tuota maan päälle taivasta, vaan helvetin.

Näin ainakin Nikolai Berdjajev tulkitsi Tolstoin sanomaa omantunnon ehdottomasta imperatiivista. Hänestä Tolstoin anarkismi oli luonteeltaan saatanallista, siis kapinaa Jumalaa vastaan. Saatanan tavoin Tolstoi ei hyväksynyt Jumalan töitä, mikäli Jumala osoittautuisi kyllin röyhkeäksi toimimaan hänen, kreivi Tolstoin hyvyyden imperatiivia ja jaloa omaatuntoa vastaan.

Tämä asenne villitsi myös koko Venäjän intelligentsijaa, jota sitten asianmukaisesti rangaistiin sokeudestaan vallankumouksella. Vallankumous taas nitisti intelligentsijan kuin torakan. Tätähän Maksim Gorkin Klim Samgin-romaanin loppu symbolisesti kuvaa.

Dostojevskin Ivan Karamazov oli myös itse asiassa aivan Tolstoin kaltainen julistaessaan, ettei maailmassa ole mitään sellaista hyvää, minkä voisi ostaa yhden viattoman lapsen kyyneleillä. Ei varmaan olekaan, mutta mitä tästä oikeastaan seuraa? Sekö, että koko maailman on alistuttava niiden ihmisten jaloon tahtoon, jotka tavoittelevat itselleen moraalisia palkintoja uhraamalla mahdollisimman paljon omia ja muiden etuja välttääkseen huutavan vääryyden yhdessä ainoassakin asiassa?

Periaate on hyvä ja jalo, kysykää vaikka Tolstoilta tai Jeesukselta, mutta onko asiassa mitään tolkkua ja jos, niin missä se on? Missä ovat rajat? Nekin tarvitaan, että oikeudesta voisi tulla kohtuutta. Tätä asiaa eivät kenenkään omantunnon palkinnot muuksi muuta vaikka olisivat suurempiakin.

On selvää, että vaikka pitäisimme jokaista ihmishenkeä korvaamattomana ja rajattoman arvokkaana, joudumme useinkin laskelmoidusti uhraaman sen syystä tai toisesta. Kysykää vaikka lääkäreiltä, joille se on arkipäivää. On paljon asioita, joiden toteuttaminen varmuudella säästäisi ihmishenkiä, mutta joita ei toteuteta korkeiden kustannusten vuoksi tai muusta yleisesti hyväksytystä syystä. Ajatellaan nyt vaikka liikennettä. Siinä pyritään optimaaliseen turvallisuuteen, ei maksimaaliseen. Muuten yksityisautoilu kiellettäisiin kokonaan.

Tuntuu joskus siltä, että kuten ennen Venäjän vallankumousta, on meillä nytkin keskuudessamme ihmisiä, jotka tuntevat kutsumuksekseen taistella kaikkea kohtuutta vastaan toteuttaakseen sen, mitä pitävät oikeutena. Tämän he tekevät aivan riippumatta siitä, mitä muut ihmiset pitävät oikeutena, koska vain heidän oma tunteensa merkitsee jotakin.

Niinpä lakeja tulkitaan tarkoituksenmukaisesti, pykäliä venyttäen, aina tiettyyn suuntaan ja julistetaan, ettei maailmassa ole mitään asiaa, joka voisi arvoltaan ja merkitykseltään mennä yli se, jolle he ovat omistautuneet. Vajavaisessa maailmassa tämä tarkoittaa sotaa niitä vastaan, joiden moraalitunteita pidetään halpa-arvoisempina ja joiden etuja pidetään mitättöminä omaan, pyhään asiaan verrattuna.

Onko tämä osoitus moraalisesta ylevyydestä vai omahyväisestä naiiviudesta, on se vakava kysymys, jota itse kunkin olisi syytä vakavasti ja ilman ennakkoasenteita pohtia. ”Saatanallinen” anarkismi ei ole tässä maailmassa uusi keksintö ja sen jäljet pelottavat.