Onko johtajalla väliä?

 

Johtaja ja massat

 

     Aina silloin tällöin näkee vakavaksi tarkoitettuja pohdintoja, joissa asetetaan kyseenalaiseksi se, että voisi ylipäätään olla sellaisia johtajia, jotka ihan oikeasti päättävät historian kulusta edes sen jossakin olennaisessa kohdassa.

     Miten muka yksi mies voisi hallita miljoonia ja jopa satoja miljoonia? Eikö kansa pelkällä massallaan pyyhkäisisi hänet pois koska tahansa ja eivätkö suuria armeijoita komentavat marsalkat ja kenraalit muka olleet niitä, jotka pitivät todellista moimaa hallussaan. Keulakuva hallitsee vain ja ainoastaan voimamiesten armosta, eikös vain?

     Marxilaisuus korosti voimakkaasti massojen ja yhteiskunnan ja talouden persoonattomien tuotantovoimien ja -suhteiden roolia historiassa. Heti Venäjän vallankumouksen jälkeen Neuvostoliiton historiankirjoituksen ”diktaattoriksi” tuli Mihail Pokrovski, joka viitoitti tien muillekin oikeaoppisille marxilaisille historioitsijoille.

     Tieteellisen sosialismin mukaisesti kansa oli historian kiistaton sankari ja johtajat kaikessa pompöösiydessään vain marionetteja, jotka oli sidottu lainmaiseen kehitykseen ja jotka eivät muta voineet kuin näytellä heille kirjoitettua roolia.

     Tässä uskossa eli koko neuvostojen maa vielä ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaan vuosina 1928-1932, kunnes terävä pää otti ohjat käsiinsä ja aloitti kurinpalautuksen.

     Havaittiin, että Pokrovski ja hänen ”niin sanottu koulukuntansa” olivat teoksissaan halventaneet yksilöiden, johtajien roolia historiassa ja nostaneet sen sijaan esille yksinkertaisen työläisen. Hänestä tulikin kultin kohde aina neuvostovallan kukistumiseen saakka, mutta sen ohella todellisiksi palvottaviksi idoleiksi nousivat johtajat, yksilöt.

     Vielä 1960-luvulla ja sen jälkeen laulettiin neuvostojen maassa ”työläisihmisestä”, joka oli kaiken hyvän luonut, eikä suinkaan mikään Jumala ja kehuttiin hänen parempaa minäänsä, joka oli iskuri ja stahanovilainen ja ruoskittiin  samaan aikaan armottomasti hänen huonompaa minäänsä: juoppoa rokuloitsijaa ja lenturia, kuten asia Petroskoin suomeksi ilmaistiin.

       Mark Bernes esitti tyäläisihmisen roolin komeasti laulussaan: Марк Бернес - Рабочий человек. Hän oli koko maailman todellinen luoja ja hallitsija.

       Ettäkö myös hallitsija? Sitä hän oli kollektiivisesti, kannattaessaan varauksetta puolueen yleislinjaa, jonka taas muotoili keskuskomitean politbyroon nimetön viisaus, joka puolestaan kiteytyi pääsihteerin sanelussa, joka oli puhdasta totuutta vailla mitään kompromisseja tai äänestyksiä. Sipi siinä paavin panna paremmaksi, jos pystyi.

     Stalin kumppaneineen oli pian ensimmäisen viisivuotissuunnitelman kaaoksen jälkeen aloittanut kurin ja järjestyksen palauttamisen kaikilla rintamilla. Historiankirjoituksessa asia näkyi yksilöiden nostamisessa kaiken keskipisteeksi.

     Massat olivat välttämättömiä tuotannolle ja siis edistykselle, mitta aivan korvaamaton oli se niiden toiminnan oikea suuntaaminen, jonka antoi Puolue yleislinjansa mukaisesti. Tuon linjan taas määräsi viime kädessä vain yksi mies, pääsihteeri ja Leninin ehdottoman oikeauskoinen oppilas. Ihmisenä vaatimattomuuden perikuva.

     Olen huomannut, ettei yleisessä tietoisuudessa ole lainkaan ymmärretty vuonna 1938 ilmestyneen NKP:n historan ”Lyhyen kurssin” merkitystä. Siinähän perusteltiin se ratkaiseva väite, että puolueella saattoi olla vain yksi ainoa linja, jota kaikkien oli toteltava ehdottomasti ja yksimielisesti. ”Lyhyttä kurssia” painettiin enemmän, kuin mitään toista kirjaa maailmassa, väitettiin (ks. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ).

      Entäpä, jos Stalin olisikin esimerkiksi vuonna 1936 kuollut, vaikkapa liukastunut banaaninkuoreen, sillä Kremlissä syötiin jokseenkin varmasti myös banaaneja?

     Olisiko silloin historian jyhkeä ja vääjäämätön kulku jatkanut samaa rataansa ilman yhtä miestä, joka nyt lopultakin oli vain yksi ihminen eikä sen enempää?

      On ilmeistä, että Stalinin nimeen olisivat myös hänen seuraajansa vannoneet kuten hän itse vannoi Leninin nimeen, mutta vaihtoehtoisia politiikan linjojahan oli tarjolla vaikka millä mitalla.

     Molotov olisi voinut olla seuraava Johtaja ja, kuten tiedämme, hän on ainakin jälkikäteen ollut kovastikin eri mieltä Stalinin kanssa eräistä oleellisista kysymyksistä.

     Ensinnäkin kommunismi, joka sisälsi mm. rahan poistamisen köytöstä. Molotov halusi sitä, Stalin ei. Tai sitten liittoutuminen Saksan kanssa. Molotov oli allekirjoittamassa paktia Ribbentropin kanssa, mutta olisiko hän päättänyt näin ilman Stalinia? Sopii epäillä.

     Entäpä sitten vaikka detaljikysymykset kuten Suomen ”armahtaminen” ? Sellainen ei olut Molotovin makuun, Stalin oli liian hentomielinen hänen mielestään, Lenin se oli ollut kova kundi, mutta valitettavasti kuoli liian varhain.

     Tai ajatellaanpa, että Stalinin sijasta pääsihteeriksi olisi tullutkin Trotski, joka olisi edellisen tapaan tietysti kerännyt kaiken vallan käsiinsä. ”Lyhyen kurssin” todistuksen mukaan seuraukset olisivat olleet hirveät ja johtaneet kapitalismin palauttamiseen sen kaikkine kauhuineen. Miljoonien ihmisten uhrit olisivat menneet hukkaan.

     Sama lopputulos olisi olut myös Buharinin linjan pääsemisellä valtaan. Kapitalismi olisi palautunut nyt oikeiston kautta. Vain ja ainoastaan Stalinin johdolla saattoi historia tuottaa suorinta tietä uuden ja uljaan, ennennäkemättömän edistyksellisen yhteiskuntamuodon.

     Olisihan se historian viekkaus lopulta varmaankin pakottanut myös Troskin tai Buharinin turmeleman yhteiskunnan kehittymään sosialistiseksi, mutta kauhistuttavalla hinnalla.

      Niin paradoksaalista kuin se olikin, juuri nimettömiä ja vastustamattomia historian voimia tunnustava ideologia oli aivan erityisessä määrin yksilöiden vallassa. Joka sitä epäili, murskattiin kuin torakka, käyttääkseni Maksim Gorkin ”Klim Samginissa esittämää kielikuvaa.

      Eikös se valta ollutkaan itse asiassa armeijan tai edes salaisen poliisin käsissä? Miten se muka olisi voinut olla edes mahdollista? Tätä kysyvien kannattaa miettiä sitäkin, onko valta talossa itse asiassa kahlekoiralla, mikäli se on iso ja aggressiivinen.

     Mitä tulee Putinin asemaan Venäjän johtajana, on sanomattakin selvää, että hän edustaa vain yhtä mahdollista poliittista linjaa. Kremlologit, mikäli niitä yhä on, tiennevät, millaisia linjoja Venäjällä nyt on. Vielä taannoin länsimielisyys oli varsin voimakas liike, mutta tällaisen sodan jälkeen sillä luultavasti on yhä vaikeampaa saada kannattajia (vrt. Vihavainen: Haun kuudes kolonna tulokset ).