Des Pudels Kern

 

Lyhyt kurssi ja yleislinja

 

Jokainen vanhemman sukupolven sivistynyt venäläinen tuntee käsitteen Lyhyt kurssi ja ymmärtää, miten paljon noihin kahteen sanaan voi sisältyä.

Niihin nimittäin sisältyi koko stalinismin ideologia, sekä sen kiliastinen lupaus, että sen metodit maan päällä ja normit kaikille ajoille ja koko ihmiskunnalle.

 Tietenkin mukana oli myös syntymyytti ja tarina sekä profeetan taistelusta maailmanhistorian tarkoituksen toteuttamiseksi että niistä pahan voimista ja juudaksista, jotka olivat toimineet historian vääjäämätöntä kulkua vastaan ja yrittäneet sitä estää.

Tämän ihmeellisen teoksen nimi kokonaisuudessaan kuului Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikit) historia. Lyhyt oppikurssi. Puolueen keskuskomitean vuonna 1938 hyväksymä (краткий курс истории кпсс - Поиск (bing.com)).

Kirja ei ollut suuren suuri, mutta sisälsi kaiken olennaisen siitä, mitä uuden neuvostosivistyneistön piti maailmasta tietää ja koko älymystö velvoitettiinkin kokonaisuudessaan opiskelemaan sitä metodisesti, pätevässä opastuksessa ja valvonnassa tietysti. (ks. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Koska kyseessä oli koko ihmiskuntaa koskeva maailmanselitys, se käännettiin lukuisille kielille ja väitettiin, että se oli maailman eniten painettu kirja ja olisi siis lyönyt laudalta raamatunkin.

Kirjan tavaton merkitys näkyi siinä, että siitä voitiin aina etsiä sitaatteja elämän ja politiikan tarpeisiin. Tässä mielessä se oli Maon Punaisen kirjan edeltäjä.

 Kun sotilaat ei, vaan työläisten ja talonpoikien puna-armeijan taistelijat (bojtsy RKKA) lähtivät vapauttamaan Suomen kansaa, oli heillä repuissaan vain kaikkein välttämättömin, mutta siihen kuului myös tämä kirja, kuten muuan tuon aikainen kaunokirjallinen teos kertoo. Ehkä sitä tosiaan oli viisasta kantaa mukana.

Toki kirjan opetteleminen kuului vain uudelle intelligentsijalle, ei massojen sentään tarvinnut ymmärtää kaiken tarkoitusta teoreettisella tasolla. Heille se kerrottiin ylhäältä käsin.

Mutta älymystön täytyi ja tästä kirjasta se saattoi oppia myös sen, mitä leniniläinen marksismi (marksismi-leninismi) oikeastaan oli. Sitä koskevan luvun oli kirjaan kirjoittanut pääsihteerin vaatimatonta titteliä kantava J.V. Stalin, jonka nerous ei ollut henkilökohtaista, vaan heijastui suoraan Leniniltä ja sitä kautta adekvaatisti noudatti maailman olemuksen käsittämistä.

Kirjan lopussa oli joukko numerolituja johtopäätöksiä siitä, millä tavalla puolueen oli hoidettava maailmanhistoriallinen tehtävänsä ja mitkä vaarat vaanivat tässä elämää (ja tietenkin jopa miljoonien yksilöiden elämää) suuremmassa tehtävässä.

Olennaista oli, että puolueen yleislinjan (generalnaja linija) oli aina oltava oikea. Niin oikeisto- kuin vasemmistopoikkeama olivat yhtä pahoja, sillä molemmat merkitsivät tietä kapitalismin palauttamiseen ja koko maailmanhistoriallisen kehityksen romahtamista.
Tuollainen romahdus saattoi tietenkin olla vain väliaikainen, mutta se olisi merkinnyt miljoonien ja taas miljoonien ihmiselämien turhaa tuhoutumista kapitalismin kauhuissa.

Niinpä puolueen yleislinjan puhtautta oli vaalittava armottomasti ja tuhottava ja juurittava kaikki poikkeamat. Vuonna 1937 alkanut suuri terrori keskittyi juuri tähän tehtävään ja oli malliesimerkki siitä, että nämä asiat otettiin tosissaan eikä puhuttu turhia. Verellä sinetöidyt asiat on aina suuriksi todistettu.

Kun koko puhdistus aloitettiin, oli puolueen historian ja ideologian opettaminen kaikille johtoportaiden tasoille keskeisessä roolissa. Stalinin puhe maaliskuisessa keskuskomitean plenumissa nosti uuden historiatietoisuuden koko uuden, sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän keskeiseksi asiaksi.

Mainittakoon, että sosialistiseen järjestelmään oli maassa siirrytty juuri tuolloin. Se tapahtui nimenomaan vuosien 1936 ja 1937 vaihteessa, eikä siis suinkaan vielä Lokakuun Suuressa Sosialistisessa Vallankumouksessa eikä myöskään ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

Lyhyt kurssi oli uudessa yhteiskuntajärjestelmässä elävien uusien ihmisten ajattelun keskeinen opas. Se opetti, miten Neuvostoliitto oli noussut maailman kansojen johtoon ja miten se rakensi uutta maailmaa. Se antoi perusteet kaikille niille uhrauksille ja ponnistuksille, joita kansalta vaadittiin.

Se kertoi myös toivosta ja uudesta paratiisillisesta maailmasta, jossa ei enää tunnettu luokkien välisiä ristiriitoja. Sosialistisessa yhteiskunnassa oli vain kaksi toistensa kanssa ystävällismielistä luokkaa, työväestö ja talonpoikaisto sekä niistä lähtevä uuden älymystön kerrostuma (prosloika), jolla ei ollut luokka-asemaa.

Uudessa yhteiskunnassa ei enää kadehdittu tai vihattu älymystöä ja sen elintasoa, vaan pyrittiin kaikki tulemaan osaksi sitä, erityisesti tähän vaadittiin Lyhyen kurssin hallitsemista.

Uudessa yhteiskunnassa ei myöskään tunnettu kansallisuuksien välisiä ennakkoluuloja. Niinpä paikallinen nationalismi ja kielteinen suhtautuminen suureen Venäjän kansaan vähemmistöjen keskuudessa ei enää ollut ymmärrettävä kehitysvaihe, vaan rikos, jolle ei enää voinut olla hyväksyttäviä yhteiskunnallisia perusteita. Oli ilmeistä, että tuollaisen käyttäytymisen todelliset juuret olivat ulkomailla.

Kun Venäjä vapautui bolševismista, oli Lyhyt kurssi paljon esillä julkisessa keskustelussa. Asiantuntijat näkivät helposti, että myös niin sanotun destalinisoinnin jälkeen Lyhyen kurssin ydinsanoma oli jäänyt koskemattomaksi ja hallitsi yhä historiankirjoitusta. Sen hajottaminen oli uuden Venäjän rakentajien keskeisiä tehtäviä.

Lyhyt kurssi oli tietenkin vain yksi venäläisen messianismin ilmaus, mutta se oli sitä sangen omaperäisellä tavalla ja kahlitsi koko Neuvostoliiton älyllistä liikkumavaraa viimeiseen saakka. Kun siihen vielä ympättiin Suuren Isänmaallisen Sodan sankaritarina, oli syntynyt erittäin vahva linnoitus, joka uhmasi vapaata älyllistä toimintaa.

Lyhyen kurssin valta murrettiin kyllä 1990-luvulla ja tuhannet kukat saivat kukkia myös historiankirjoituksen alalla. Venäjäksi ilmestyi myös toistasataa nidettä käsittelevä sarja johtavien stalinismin tutkijoiden teoksia. Suomeksi noita kirjoja on käännetty vain muutama.

Tarjolla oli nyt jokaiselle jotakin, köykäisestä rabulismista ja Andrei Zubovin ääriliberaalista yleisesityksestä aina slavofiiliseen obskurantismiin, johon Izborskin klubin tunnetut hämärämiehet sitten erikoistuivat.

Tässä en nyt rupea selostamaan tämän joukon piiristä nousseita uusia messianistisia historiantulkintoja (vt. Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), totean vain, että pahalta näyttää.

Valtiojohto on taas ottanut historiantulkinnat tiukkaan holhoukseensa (Vihavainen: Haun uusstalinismin käskynjako tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja saamme jatkuvasti kuulla yhä uusista kielloista, joiden uhmaajia uhkaillaan kovilla rangaistuksilla.

Venäjän historia on taas pyhä ja taas kerran se on pyhitetty täysin vakain tuumin, kyynisesti, stalinistiseen tapaan ja totuudesta piittaamatta.

Uutta Lyhyttä kurssia ei vielä ole ilmestynyt, mutta en vähääkään hämmästyisi, jos se vielä tämän vuoden aikana ilmaantuisikin tätä maailmaa valaisemaan ja esiteltäisiin maailmanhistoriallisten nerojen, Putinin, Medinskin, Patruševin ja heitä liehittelevien professorien ja dosenttien paistatellessa Lužnikin stadionin valonheittäjien lolisteessa...

Mannerlaatat liikkuvat

 

Oikofobia

 

Roger Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ), on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista) kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva viha.

Asiaa on myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul Hollander  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander ) on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin ”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.

On usein ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut  saa esimerkiksi entiset taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.

Tällöin viha kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.

Tällainen päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi. Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös Venäjällä.

Konstantin Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).

Putin on nyt julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.

Sakraalin historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.

Harva kai sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen (bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.

 Arkistorotat (Stalinin sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja silmämääränä pidettävä asia.

Nyt sattuu olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa, sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.

Historian suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia, joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja saavat sen mukaisen käsittelyn.

Totta kyllä on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia, joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet realistisessa valossa.

Läntisessä historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla, seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.

Tässä mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin. Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti, mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä. Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää Venäjän maata…

Täytyy kyllä sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan. Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.

Kaiken taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön ja vastuuton kapina kukistettiin.

Kieltämättä se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.

Yksioikoinen valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä. Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä. Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta tai edes pysty sitä tekemään.

Juuri tällä hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta, kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös Suomessa.  Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.

Nyt on jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.

Mutta millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?

Kyllä maine ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta. Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.

Saapa nähdä, millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.

 

Uusstalinismin käskynjako

 

Ihmissielujen insinöörit

 

Eilen nähtiin televisiossa tai ainakin tietokoneilta hätkähdyttävä spektaakkeli. Venäjän presidentti Putin oli kutsunut Moskovan maneesiin sekä maansa johtavat historioitsijat että Venäjän niin sanottujen perinteisten uskontojen päämiehet. Ilmassa oli suuren ideologisen juhlan tuntua. Maailmanhistorian mannerlaatat jyrähtelivät ja siirtyivät, tai niin ainakin oletettiin tapahuvan Venäjän tärkeimpien maailmanselittäjien ajatuksissa.

Kun Stalin oli 1930-luvulla kutsunut luokseen johtavat kirjailijat, yksi niistä kysyi häneltä naiivin suorasukaisesti: ”Mitä meidän pitää kirjoittaa?”. ”Kirjoittakaa totuus”, vastasi Johtaja siihen pirullisen lakonisesti. Tuskinpa erehdyn, kun sanon, että älykkäimmät kirjailijat tunsivat tämän johdosta kylmiä väristyksiä.

Stalinille otollinen kirjailija ei tietenkään saanut mustamaalata sosialistista yhteiskuntaa eli esittää siten että  se ei vaikuttaisikaan laadullisesti uudenlaiselta ihmisyhteisöltä. Toisaalta hän ei myöskään saanut ylistää sitä liikaa, se olisi merkinnyt lakirovkaa eli kaunistelua, jota kukaan ei uskoisi.

Oli ymmärrettävä, että uusi sosialistinen ihminen oli yhä vielä sentään ihminen, joka saattoi toimia myös väärin. Totuus edellytti, että häntä kuvattiin oikein, mutta miten se piti tehdä, oli aina jokaisen ihmissielun insinöörin konkreettisesti ratkaistava.

Kuten Hitlerin Saksassa, niin myös Stalinin Neuvostoliitossa luovan työn edustajien keskeiseksi ongelmaksi muodostui sen ymmärtäminen, mitä johtaja heiltä halusi ja mitä hän ei halunnut. Tätä ”tilausta” oli sitten täytettävä parhaansa mukaan. Vaieta ei voinut, sillä se olisi ollut rintamakarkuruutta, jopa ”sisäistä emigraatiota”. Sellaista tekivät viholliset.

Olen joskus tällä palstalla kirjoittanutkin Andrei Saharovista, joka oli pitkään Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtajana vuosina 1993-2019 (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Saharov toimi vähän aikaa Putinin mentorina historia-asioissa, mutta sitten Johtaja löysi toiset miehet. Saharovia suurvaltaisuus valtion päämäärän tympäisi ja muuan hänen lempiajatuksiaan oli, että älymystön on päästävä hallitsevaan asemaan valtiossa. Neuvostoliitto oli hänen mielestään surullinen esimerkki siitä, miten suoranainen roskaväki oli päässyt valtaan ja polkenut älymystön jalkoihinsa.

Saharov kertoi esittäneensä näkemyksensä myös Putinille, joka ”silloin katsoi minua kylmillä sinisillä silmillään ja sanoi: minun perheeni tulee proletariaatin piiristä”.

Joka tapauksessa Saharov sai nähdä, että Putinin aikana valtio alkoi yhä enemmän kiinnostua historiasta. Kun arvelin, että se on varmaankin ilahduttava asia ja merkitsee lisää resursseja, hän hymyili surumielisesti ja sanoi: ”Kuule, se ei ole hyvä juttu. Se on vaarallista”.

Putinin aikana valtio onkin toden totta kiinnostunut historiasta ja haluaa yhä selvemmin hallita sitä. Tämä on ymmärrettävää. Jo Orwell totesi, että se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Totalitarismissa historian on palveltava valtiota.

Kuten hyvin tunnetussa, mutta salamyhkäisessä Projekt Rossija-kirjassa (ks. Vihavainen: Haun projekt rossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) esitettiin, uuden Venäjän rakentajat eivät saaneet paljastaa korttejaan liian aikaisin. Demokratian vallitessa oli toimittava sen ehdoilla, mutta rakennettava koko ajan tulevaisuuden yhteiskunnan instituutioita.

Putinin Venäjä muuttui vähitellen autoritaariseksi, mistä on vielä kukonaskel totalitarismiin. Historian kannalta suuri ja tärkeä projekti oli Rossija -moja istorija -historiamuseoiden verkoston perustaminen. Niissä esitetään kansalle historian eräänlainen lyhyt kurssi (ks. Vihavainen: Haun pyhän venäjän historia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Stalinin ajan tuntijat tietävät, mitä ”lyhyt kurssi” tällaisessa yhteydessä tarkoittaa.

Maneesissa, jossa tilaisuus pidettiin, on Moskovan tuollainen historiamuseo ja samaan aikaan myös tutkijoiden valmistama Krimin historian näyttely. Koko tämä Johtajan käskynjako sijoitettiin kansan sovinnon ja yhtenäisyyden päivään.

Ironista kyllä tuon päivän viettämisen oli nimenomaan A.N. Saharov keksinyt korvaamaan entistä Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää. Silloin muistetaan vuoden 1612 tapahtumia, jolloin Nižni Novgorodin nostoväki nousi ajamaan puolalaiset valloittajat pois Kremlistä. Se oli venäläisen kansalaisyhteiskunnan voimannäyte, arveli Saharov.

Nyt siis joka tapauksessa Johtaja oli koonnut paikalle johtavat historioitsijat, joita olivat vanha, jo neuvostokaudella hallinnut venäläisen historiantutkimuksen Talleyrand, A.O. Tšubarjan Akatemian Yleisen historian laitokselta sekä Saharovin seuraaja Venäjän historian laitokselta, Juri Petrov, molemmat myös suomalaisten hyvin tuntemia.

 Lisäksi paikalla olivat uuden historian uudet kummisedät eli Venäjän historiallisen seuran puheenjohtaja Naryškin, kulttuuriministeri Medinski ja pari muuta. Lisäksi tulivat uskontojen päämiehet Venäjällä, tärkeimpänä tietenkin tuo aina altis patriarkka Kirill. Yleisön joukossa lukuisin (ainoa?) elementti koostui Putin-nuorisosta, etenkin Rosgvardijan univormuissa.

Itse asiat, joita tällä käskynjaolla käsiteltiin, olivat sangen abstraktisia, mutta sitäkin tärkeämpiä. Länsi ja nimenomaan Eurooppa on valtavasti menettänyt poliittista merkitystään, totesi Johtaja. Sen mukaisesti on Venäjän historiankirjoituksen orientoiduttava uudelleen. Venäjän historian on noustava enemmän esille ja myös muun maailman, esimerkiksi Afrikan, jota eurooppalaiset olivat kolonisoineet ja riistäneet (mutta venäläiset eivät).

Putin otti esimerkkejä siitä, miten ainakin väestönkasvulla mitaten eurooppalaiset entiset suurvallat olivat jo muuttuneet mitättömyyksiksi. Tottahan se on. Jostakin syystä hän jätti kuitenkin ottamatta esille sen, että Venäjälle oli käynyt täsmälleen samoin… Se ei kuitenkaan ole sen vähemmän totta.

Venäjän historioitsijat ovat jo saaneet aikaan paljon, kuten kokouksessa todettiin. 20-osainen Venäjän historia on ollut valmisteilla ja sen ensimmäiset niteet ilmestyvät ensi vuonna. Mainittakoon, ettei edes Neuvostoliitto saanut aikaan mitään vastaavaa. Se kyllä suunnitteli 50-osaista Lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen historiaa, jonka piti ilmestyä vuonna 1917 mennessä, mutta siinä nyt kävi kuten kävi.

Muista kokouksen aiheista tuskin kannattaa paljon enempää puhua. Koko tämän tapahtuman muoto on ehdottomasti kiinnostavampi ja tärkeämpi kuin sen sisällys. Kyseessä oli aito stalinistinen käskynjako, jonka koko merkitys selviää osallistujille vasta silloin, kun he mielessään asioita tutkistelevat jokapäiväisen työnsä yhteydessä. Miten tehdä niin, kuin odotetaan? Mitä saa sanoa ja mitä ei? Pitääkö valehdella ja jos, niin missä, mitä ja miten paljon? Entäpä jos kieltäytyy?

Kokouksen varsinaiset historioitsijat Tšubarjan ja Petrov meillä tunnetaan. Meidän kannaltamme voidaan todeta, etteivät he mitään suomen syöjiä ole. Tšubarjan on ollut suomalaisten kanssa yhteistyössä ja yhdessä englantilaisen Harold Shukmanin kanssa julkaissut jopa kirjan tavisodasta. Ei siinä mitään merkittäviä vääristelyjä ollut. Taloushistorioitsija Petrovin teoksia en sen paremmin tunne, mutta ainakin purjehdusreissulla Suomenlahdella hän teki reilun kaverin vaikutuksen.

Nuo Medinskit, Naryškinit ja Narotšnitskajat ovat sitten oma heimonsa. Medinskistä olen joskus kirjoittanutkin. En osannut pitää häntä ihan vakavasti otettavana (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Se taisi olla virhe.

Tämä historioitsiojoiden ja muiden ihmissielujen insinöörien käskynjako on hyvin pysäyttävä tapahtuma. Tarvitsee vain kuvitella mitään vastaavaa tapahtuvan missään muussa maassa. Tässä olemme tekemisissä jo aidon totalitarismin eikä enää autoritarismin kanssa. On selvää, ettei kehitys jää tähän.

Mitä tämä valtion aktiivisuus merkitsee käytännön tasolla, voimme vasta arvailla. Eurooppakeskeinen historiankäsitys tulee muuttumaan venäläisempään ja globaalisempaan suuntaan. Jälkimmäinen ei ole mikään sensaatio, samaa on tapahtunut myös lännessä ja meilläkin, jopa oppikirjojen tasolla aina hamalta 1970-luvulta lähtien.

Entä lisääntyykö valehtelu historiassa ja miten se ilmenee? Siitä voimme olla varmat ja myös siitä suunasta, mihin kaikki muuttuu. Karjalan tasavallan pari historioitsijaa ja siellä juuri nyt puuhatut museot ovat asiasta riittävä esimerkki. Sääli.

Kun intellektuaalinen ilmasto muuttuu, tempautuvat yksittäiset ihmiset siihen mukaan ajopuun tavoin, lähes vastustamattomasti. Omaa näkemystä on vaikea ylläpitää, ellei sitä voi edes ottaa julkisesti tarkasteltavaksi. Onhan tämäntapaista henkeä ollut meidänkin historiankirjoituksessamme. Jo pelkkä mölyn määrä tai sen ennakointi voi vaientaa argumentit.

Jotkut intellektuellit ovat kuitenkin aina, Lutherin tavoin, kyenneet astumaan esiin joukosta ja sanomaan sen, mitä heidän omatuntonsa vaatii.

Muistan aina Petroskoissa vuonna 1981 pidetyn suomalais-neuvostoliittolaisen historiasymposiumin. Siellä muuan teema oli jatkosota, erityisesti Suomen irtautuminen siitä. Jatkosotaahan pidettiin Suomen rikollisena ja valapattoisena aggressiona.

Silloin muuan venäläinen tutkija otti puheenvuoron ja kertoi julkisesti kaikille erään täysin keskeisen asian, josta oli systemaattisesti vaiettu: ennen jatkosotaa oli ollut talvisota, Neuvostoliiton valapattoinen aggressio. Ilman sitä ei koko jatkosodan syntyä voitu lainkaan ymmärtää. Pelkkä vaikeneminen tästä olennaisesta asiasta merkitsi asian karkeaa vääristelyä.

Kukaan suomalainen ei siellä kyllä ollut talvisotaa maininnut eikä olisi uskaltanut sitä tehdäkään. Sehän olisi merkinnyt koko vallitsevan paradigman sabotointia ja myös Neuvostoliiton esittämistä aivan uudessa valossa. Se olisi merkinnyt leimautumista neuvostovastaiseksi häiriköksi ja samalla tietenkin äärioikeistolaiseksi.

Viktor Holodkovski ei pelännyt ja sai maksaa rehellisyydestään virallaan. Hän oli sitä ennen onnistunut esittämään ja julkaisemaan jonkin verran arvokkaita uusia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteista kansalaissodan aikoina, mutta hänen esitystään Suomen historiasta itsenäisyyden aikana ei haluttu julkaista eikä hän taas suostunut tekstiään muuttamaan. Niin sitten jäi koko neuvostoliittolainen Suomen historian esitys julkaisematta.

Pelkään pahoin, että Holodkovskin dilemma on ennemmin tai myöhemmin tulossa jälleen ajankohtaiseksi venäläisille tutkijoille: joko kirjoitatte, kuten pitää, tai sitten kirjoitatte vain pöytälaatikkoon ja etsitte itsellenne jotakin muuta työtä…

 

 

 

Erikoista katsottavaa

 

Miten järjettömyyttä selitetään?

Motto:

Нельзя объять необъятное.

Козьма Прутков, Плоды раздумья.

 

 

Median viime aikoina lietsoma massahysteria on kiinnostava ilmiö nimenomaan joukkopsykologian, mutta myös kulttuurihistorian kannalta. On ollut uskomatonta huomata, miten kritiikittömästi moni aidosti liberaalina itseään pitävä on reagoinut orkesterinjohtajan viittaukseen ja pöyristynyt rasistiseksi selitetystä kollaasista, jonka osasten sijoittaminen omiin yhteyksiinsä ei olisi ollut ylivoimainen eikä kohtuuton älyllinen suoritus.

Sitä ei vain ole viitsitty, uskallettu tai haluttu tehdä. Lauma tuntuu aina turvalliselta paikalta eikä vaadi itsenäistä ajattelua vaan päinvastoin kieltää sen. Niinpä älyllinen taso laskee käsittämättömän matalalle. Kun asianomaisille huomauttaa siitä, että he ovat nyt hyljänneet alkeellisenkin logiikan ja järjen agrumentit, on reaktio aina yhtä pöyristynyt kuin loukkaantunutkin: ”Minäkö tyhmä? Nyt en ymmärrä…”

Siitä kuitenkin on kysymys. Olemme nyt omaksuneet kritiikittä aivan uudet kriteerit monille asioille ja suostuneet arvostelemaan niin menneisyyttä kuin nykyisyyttä meille tarjottujen ohjeiden mukaan. Näin muuten tehtiin myös Neuvostoliitossa vuonna 1937. Tätä en tässä selitä sen enempää. Blogin hakutoiminnolla voi hakea lisää vuosiluvun avulla.

Järjen äänet ovat harvinaisia, mutta lainaan nyt tässä Marko Hamiloa, joka myös näyttää vilpittömän hämmästyneeltä sen johdosta, että niin useat näköjään fiksut ja oikeasti liberaalit ihmiset ovat menneet mukaan äärivasemmistolaisten friikkien salaliittoteorioihin, joilla koetetaan osoittaa jonkin natsilaisen salaliiton uhkaavan maatamme:

Heidän kanssaan keskustelu tuntuu samalta kuin rokotekriitikoiden ja muiden koronasalaliittoteoreetikoiden, joiden korkein motiivi selvästikin oli ylläpitää itsestään mielikuvaa itsenäisesti ajattelevina ihmisinä, vaikka he tosiasiassa vain vailla minkäänlaista lähdekritiikkiä tai arvostelukykyä jakoivat lähinnä amerikkalaisten aivopierutehtaiden meemejä.

Asiaa tuskin voi paremmin kuvata. Immuniteetti terveelle järjelle on lähes ehdoton ja se näyttää usein hankitun opiskelemalla irrationalismia julistavien postmodernistien ajattelua. Kaikille yhteisen logiikan sijasta yhä hallitsevammassa asemassa ovat silloin rotu, sukupuoli, sukupuolinen suuntaus ja muut vastaavat asiat. Tässä ei hitleriläinen ajattelu enää ole kaukana.

Vuonna 2006 sai Richard Wolin jo aiheen kirjoittaa kirjan The Seduction of Unreason: The Intellectual Romance with Fascism from Nietzsche to Postmodernism

Se oli urhoollinen yritys uida virtaa vastaan, mutta viime kädessä taistelu aikakauden hengen kassa hävitään aina.

Koko tätä uuskritiikittömyyden ja järjenvastaisuuden ilmiötä vastaan ei tietenkään voi taistella järjen asein, siitähän se on irtautunut, eikä sen auktoriteettia tunnusta. Kun sitä yritetään ymmärtää, on mentävä toiselle tasolle. Kysymys on kulttuurin tietystä vaiheesta, jolle on ominaista itsetuhoinen viha omaa kotia kohtaan, oikofobia.

Tähän tapaan siitä kirjoittelin jokunen aika sitten. Toki teemasta löytyy paljon muitakin kirjoituksia, jopa tältä sivulta:

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Mannerlaatat liikkuvat

 

Oikofobia

 

Roger Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ), on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista) kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva viha.

Asiaa on myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul Hollander  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander ) on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin ”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.

On usein ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut  saa esimerkiksi entiset taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.

Tällöin viha kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.

Tällainen päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi. Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös Venäjällä.

Konstantin Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).

Putin on nyt julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.

Sakraalin historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.

Harva kai sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen (bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.

 Arkistorotat (Stalinin sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja silmämääränä pidettävä asia.

Nyt sattuu olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa, sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.

Historian suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia, joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja saavat sen mukaisen käsittelyn.

Totta kyllä on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia, joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet realistisessa valossa.

Läntisessä historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla, seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.

Tässä mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin. Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti, mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä. Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää Venäjän maata…

Täytyy kyllä sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan. Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.

Kaiken taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön ja vastuuton kapina kukistettiin.

Kieltämättä se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.

Yksioikoinen valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä. Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä. Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta tai edes pysty sitä tekemään.

Juuri tällä hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta, kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös Suomessa.  Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.

Nyt on jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.

Mutta millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?

Kyllä maine ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta. Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.

Saapa nähdä, millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.

 

 

Valta ja hallitseminen

 

Menneisyyden hallitseminen

 

Kuten muistamme, saksalaisilla on tuo mainio käsite ”menneisyyden hallinta” (Vergangenheitsbewältigung).

Aina kun näen sen, tulee mieleeni saman asian sanominen toisessa muodossa, joka itse asiassa tarkoittaa samaa: ”Vergangenheitsgewältigung.

Kantasananahan on Walt, valta eli siis sama kuin suomessa ja virossa (vald). Siitä on johdettu Walter, Valtteri, valttari ja myös kivalteri (Gewaltiger), jolla nimellä poliisia ennen kutsuttiin.

Samaan kohteen hallintaanhan molemmat viittaavat, mutta tuo Gewalt tarkoittaa suoremmin ja yksiselitteisemmin väkivaltaa: Macht und Gewalt. Kun suoritetaan vaikkapa pikamarssi (ransk. marche forcée), kutsutaan sitä saksaksi nimellä Gewaltmarsch: siinähän pakotetaan miehet ja hevoset voimiensa äärirajoille.

Ideana on hoitaa asiat käskyttämällä, venäjäksi sanottaisiin administrativnymi metodami, hallinnollisin keinoin, hallinnon metodinahan oli aikoinaan nimenomaan käskyttäminen, pakottaminen. Näin olivat asiat muuallakin kuin Venäjällä, mutta siellä erityisesti.

Vergangenheitsbewältigung tarkoittaa paitsi menneisyyden lähteiden valtavan massan älyllistä haltuun ottamista, sen hallitsemista joillakin metodeilla ja myös sen pakottamien johtopäätösten tunnustamista esimerkiksi näin: kyllä, me teimme rikoksia, meidän maamme ei ollut pelkkä uhri, vaan myös ja mitä suurimmassa määrin se toimija, josta väkivalta ja muiden sortaminen lähti.

Jokaisessa maassahan on tietenkin taipumusta ”oikeuttaa” sellaisetkin sen suorittamat teot, jotka eivät ansaitse oikeutusta. Menneisyydenhallinta saksalaisessa mielessä merkitsee tämän asian tunnustamista. Menneisyyden tutkiminen pakottaa tunnustamaan sen.

Samaan aikaan on tai ainakin olisi hyväksyttävä se, että monet sellaiset asiat, jotka nykyisin saattavat näyttää anteeksiantamattomilta rikoksilta, voivatkin omassa kontekstissaan osoittautua aivan nuhteettomaksi perustelluksi politiikaksi, jolla ei ole rikoksen tunnusmerkkiä, saavutettuun tulokseen pyrkimistä.

Suurin osa menneisyydenkin ihmisten toimintaa tietysti myös oli aivan neutraalia arkielämää ja sen vaatimia toimia.

Joka tapauksessa, asiat, joista nyt ylpeillään, saattavat lähemmässä tarkastelussa paljastua rikolliseksi tai anteeksiantamattoman kevytmieliseksi politiikaksi.

Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei ole mahdollista esittää historian monimutkaisia kehityskulkuja yksinkertaisessa ja kaikille tajuttavassa muodossa, niin, että edes keskeiset menneisyyden ymmärtämisen kannalta olennaiset piirteet säilyisivät samaan aikaan, kun aineisto pakottaisi hyväksymään suuria, selkeitä johtopäätöksiä.

Silloin turvaudutaan usein väkivaltaan ja suoritetaan pikamarssi, Gewaltmarsch halki historian- mutkista piittaamatta suoraan siihen päämäärään, johon pitää päästä.

Tämä on populaarihistorian normaali metodi ja myös kouluopetuksessa melkoisessa määrin pakon sanelema ratkaisu. Toki taitava pedagogi saattaa saavuttaa hyvinkin merkittäviä tuloksia auttaessaan oppilaitaan ajattelemaan historian, eli elämän ymmärtämisen peruskysymyksiä.

Ennen pitkää lapset kuitenkin pääsevät aina koulusta ja unohtavat sen, mitä ovat oppineet. Jäljelle jää enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, ellei nyt suorastaan mielivaltaisesti piirretty kuva tai karikatyyri menneisyydestä, missä saattavat korostua aivan erilaiset asiataikakauden tarpeista riippuen.

Toki normaali lähtökohta useimmissa maissa on ollut tuo tunnettu: ”My country, right or wrong”. Se ei sitten merkitse samaa kuin minkä tahansa hyväksyminen sillä perusteella, että se on minun maani vastuulla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=my+country). Sen sijaan se saattaa parhaimmillaan merkitä vastuun ottamista omasta maasta.

Tärkeää on, ettei menneisyyden kuvaa ole piirtämässä mikään poliittista korrektiutta ja hallituksen käskyjen toteuttamista valvova historiakivalteri, vaan että tutkijoilla on sekä vapaus tutkia että julkaista tutkimuksensa seurauksia pelkäämättä.

Olennaisesti toiselle tasolle mennään, kun menneisyyden hallinta alkaa tarkoittaa sen tunkemista väkivalloin hallituksen määräämään kaavaan. Silloin kyseessä on historian jumalattaren, Kleion raiskaus: und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt…

Venäjällä ja siis koko Neuvostoliitossa historian kulku tunnettiin virallisen tulkinnan mukaan jo pääkohdissaan virheettömästi ja sen dynamiikka oli tiedossa jo tulevaisuudenkin osalta. Kuten filosofiassa, historiassa ei totuutta tarvinnut etsiä, vaan tutkijan tehtävänä oli kertoa, miten tuo jo tunnettu ja ilmoituksessa (Marx, Engels, Lenin) saatu totuus vaikutti ja toteutui eri konkreettisissa tilanteissa.

Tilanne oli siis sama kuin keskiajan katolisessa kirkossa. Kuten jälkimmäisessä tapauksessa, niin Neuvostoliitossakin tämä lähestymistapa myös edesauttoi kaikenkarvaisten rönsyjen, legendojen, myyttien ja tabujen syntyä. Niiden ei välttämättä tarvinnut sisältää totuutta lainkaan, mutta ne saattoivat omalla tavallaan palvella sitä. jos niihin uskottiin.

Välillä Venäjällä vallitsi historiantutkimuksessa jo varsin normaali tilanne ja siellä tutkijat kunnioittivat lähteitään ja pysyivät niiden puitteissa tukinnoissaan. Se oli valtava askel eteenpäin siitä ”NKP:n historian lyhyen kurssin” (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )vankilasta, jossa he olivat eläneet neuvostoaikana.

Neuvostoaikana puolue käski tutkijoita ja kuvitteli saman tein komentavansa koko menneisyyttä, josta muokattiin tarkoituksenmukaista. Kun talvisodan aikana päätettiin Suomen Demokraattisen Tasavallan perustamisesta, luotiin sille mahtikäskyllä pikavauhtia oma historiakin. Tässä tapauksessa kävi niin, että koko valtio hävisi, mutta sen historia jäi.

Nyt putinistinen Venäjän johto on alkanut uudelleen käskyttää sekä yhteiskuntaa että tutkijoita. Kulttuuriministeri Medinski havaitsi jo 2010-luvulla, että Venäjän historia kärsii PR:n (venäjäksi piar, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=piar ) puutteesta. Niinpä asia oli korjattava kirjoittamalla se uudelleen asianmukaisessa hengessä ja levitettävä asianmukainen uusi imago maailmalle. Siis sama tehtävä kuin mainostoimistoilla.

Mitä sanolikaan jo aikansa erikoispalvelujen ekspertti, kreivi Benckendorff Nikolai I:n aikana ”Venäjän historia on kunniakas, sen nykyisyys on loistava ja sen tulevaisuuden voi olettaa ylittävän rohkeimmatkin odotukset”.

Siinä oli aito isänmaallista henkeä, niin Viron saksalaisia kuin lausuja olikin. Sellaista ei ole lupa miltään kansakunnalta kieltää, mutta tullaan äärimmäisen vaaralliselle alueelle, jos samaan aikaan lakataan tunnustamasta niitä rötöksiä, joita tuolla isänmaalla on kontollaan. Silloin alkaa epäjumalan palvelus.

Menneisyyden väkivaltainen hallitseminen käskymetodeilla ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, ainakaan länsimaiseen, jossa toki on omat vikansa. Tällainen menneisyyden hallinta ei sitä paitsi voi jäädä pysyväksi.

 Neuvostoliiton romahduksessa sen väkivalloin kyhätyn myyttisen historian purkamisella oli tärkeä roolinsa. Vastaavalla tavalla myös putinismin kuolinpesän puhdistuksessa tulee historiantutkijoiden panos olemaan hyvin merkittävä.