Idän viettelys

 

Venäjän aasialaistuminen

 

Joskus noin vuonna 1985, kun perestroikae ei vielä ollut, tai en merkitystä vasta arvailtiin, tuli vieraaksemme Helsingin yliopiston Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitokselle iäkäs (94-vuotias), mutta ketterä akateemikko Isaak Izrailevitš Mints, joka oli nuoruudessaan osallistunut Venäjän kansalaissotaan ensimmäisen ratsuarmeijan komissaarina. Asianmukaisesti hevosen selässä, kuten hän kertoili.

Nyt hän oli johtava Venäjän vallankumouksen tutkija ja löysi Valtionarkistosta jopa itselleenkin aivan uutta materiaalia, mistä silminnähden innostui.

Vieraalle järjestettiin tilaisuus myös pitää yliopistolla luento ja aiheekseen hän ilmoitti ”Venäjän rooli ensimmäisessä maailmansodassa” tai jotain sinne päin.

Hyvin temperamenttisen esityksen kohokohtana joka tapauksessa oli, kun hän kertoi, miten Venäjän nuorten miesten uhrautuvuus pelasti Pariisin. Ellen erehdy, tulkkasin esitelmän, mikä ei sinänsä ollut vaikeaa tekstiä, mutta saattoihan se olla, että se olisi ollut kärsimys kuulijoille, ellei heillä olisi ollut tilaisuus samaan aikaan seurata esitelmöitsijän vauhdikasta ja jopa sentimentaalisuuteen yltävää oraatiota.

Mitä itse eritelmän aiheeseen tulee, siinä kerrottiin, miten saksalaiset olivat omaksuneet ns. Schlieffenin suunnitelman strategiaksi, jonka avulla voisivat pärjätä Ranskan ja Venäjän puristuksessa sitten, kun sota joskus tulisi ja tietenkinhän se tuli.

Ideana oli, että Saksa ylivertaisenyleisesikuntansa laatimalla huipputehokkaalla mobilisaatiosuunnitelmalla pystyisi ensin kehittämään ylivoiman lännessä ja lyömään Ranskan. Sen jälkeen voitaisiin koko armeijan voima suunnata hitaasti mobilisoivaa Venäjää vastaan ja lyödä sekin vuorollaan.

Suunnitelma oli vähällä onnistua ja saksalaiset olivat Marnella jo varsin lähellä Pariisia. Samaan aikaan kuitenkin venäläiset olivatkin yllättäen pystyneet kehittämään massiivisen hyökkäyksen Itä-Preussissa ja se pakotti saksalaiset viemään länsirintamalta apujoukkoja itään.

Sen vuoksi Pariisi kesti. Tuhannet ja taas tuhannet venäläiset nuorukaiset kuolivat Tannenbergissä, mutta he pelastivat Pariisin, huokasi Mints pateettisesti ja teki vaikutuksen nuoriin kuulijoihinsa.

Tannenbergin taistelussa, jossa yhtenä suurena venäläisten päällikkönä Rennenkampfin ja Samsonovin ohella toimi suomalainen kenraali Sirelius, venäläiset siis lyötiin perin pohjin, mikä antoi Sinhufvudille ja muillekin suomalaisille uskoa siihen, että voisimme pelastua russifikaatiolta Jumalan ja Hindenburgin avulla.

Mutta ei venäläisiä vielä lyöty. Vasta Helmikuun vallankumous teki Venäjä armeijasta ensin  kyvyttömän ja Lokakuun vallankumous hävitti sen lopullisesti. Siihenhän Lenin oli pyrkinytkin ja sai sitten vuosien 1917 ja 1918 vaiheessa todeta, ettei Venäjällä ollut enää armeijaa. Pakko oli siis tehdä, kuten Saksa sanoi, siitä oli turha valittaa.

Tuossa vaiheessa voitiin kokea maailmanhistoriallisen murroksen tuntu. Saksa ja länsivallat taistelivat yhä elämästä ja kuolemasta, mutta Venäjä, joka oli ollut keskeinen osa ympärysvaltojen rintamaa, oli astunut sivuun, siis lyhyesti sanoen pettänyt Euroopan.

Mannerheimin kaltaiset Venäjän taantumuksellisen ancien régimen palvelijat olivat tympääntyneinä jättäneet vanhan Venäjän armeijan jo vuonna 1917 tai potkittu sieltä pois. Uuteen puna-armeijaan, joka muodostettiin vasta vuonna 1918 he menivät vain pakolla, elleivät voineet kohtaloaan välttää.

Venäjä oli vuoden 1918 alussa joutunut kummalliseen välitilaan; se ei ollut enää mukana maailmansodassa eikä siellä vielä käyty kansalaissotaa. Kelvollista hallintoakaan ei maassa ollut, vaan sen sijaan epämääräisen rosvojoukon valta, joka saattoi vain lähetellä matruusiosastoja sinne, missä vaati käskyjään kunnioitettavan.

Juuri tässä tilanteessa Aleksandr Blok innoittui kirjoittamaan mahtavia kielikuvia käyttelevän runonsa ”Skyytit” (Skify), joka arvoituksellisen ja törkeänäkin pidetyn ”Kaksitoista” -runon ohella on hänen kuuluisin tuotteensa.

”Skyytit” on moneen kertaan suomennettukin, mutta otetaan tähän hieman alkutekstiä:

Скифы

Панмонголизм! Хоть имя дико,
Но нам ласкает слух оно…

Вл⟨адимир⟩ С⟨оловьев⟩

(Vladimir Solovjov: Panmongolismi! Kuulostaahan se hurjalta, mutta kylläpäs vain sen sointi hivelee…)

Мильоны — вас. Нас — тьмы, и тьмы, и тьмы.
Попробуйте, сразитесь с нами!
Да, скифы — мы! Да, азиаты — мы,
С раскосыми и жадными очами!

Te ootte miljoonat- me oomme myriadit,

koettakaapas vain te käydä tappeluun!

Niin, skyyttejä me oomme, pojat Asian,

ja ahnein vinosilmin katsomme!

Blok selittää, että skyytit olivat uskollisten orjien tavoin suojanneet aina Eurooppaa, joka taas oli ahneesti katsellut idän aarteita ja odottaneet hetkeään.

Venäjä oli sfinksi, jonka arvoitusta Eurooppa ei ymmärtänyt ja jota sieltä käsin katsottiin vihaten ja rakastaen. Sellaiseen rakkauteen ei Eurooppa ollut pitkään aikaan enää kyennyt.

Mutta venäläisten rakkaus oli polttavaa ja pystyi tuhoamaankin. Nyt heitä voitiin vielä pitää ystävinä. Mutta jos ei niin ei, myös Venäjä kykeni petokseen. Menkööt vain eurooppalaiset itse nyt Uralille kohtaamaan mongolit. Tuota taistelua elämästä ja kuolemasta skyytit tulevat vain katsomaan sivusta ”viirusilmillään” (Своими узкими глазами.). Ja hunnit tuhoavat sitten lännen ja syövät ihmislihaa.

 

В последний раз — опомнись, старый мир!
На братский пир труда и мира,
В последний раз на светлый братский пир
Сзывает варварская лира!

 

Viimeisen kerran, nyt kuule vanha Eurooppa,

saat työn ja rauhan juhlaan kutsun

Viimeistä kertaa veljelliseen juhlaan

sua kutsuu barbaarinen lyyra!

 

Millä tavalla läntinen Eurooppa sitten olisi muka voinut lyödä bolševikkien kanssa veljenkättä ja miten Aasia muka konkreettisesti uhkasi tuolloin länttä?

Ei tietysti mitenkään ja Solovjovin mielestä komealta kuulostanut panmongolismi kuului vain runouden maailmaan. Eiväthän venäläiset mongoleja ole, eivätkä sellaisiksi tule, vaikka kuinka haluaisivat. Kuitenkin myös heidät maalasi Blok aasialaisiksi. Ainakin he olivat vallankumouksen ja Btrest-Litovskin rauhan myötä hylänneet eurooppalaisen roolinsa ja antoivat saksalaisten (”hunnien”) hävittää länttä.

On joka tapauksessa totta, että niin sanotun ”keltaisen vaaran” käsite oli syntynyt jo Venäjä-Japanin sodan myötä ja se häämöttää myös niin Venäjän kuin lännen uhkana myös ennen maailmansotaa kirjoitetussa Andrei Belyin Pegterburg-romaanissa.

1930-luvulla Oswald Spengler sitten kirjassaaan ”Ratkaisun vuosia” osoitti mahdollisimman selvästi, että Aasia tulee voittamaan Euroopan sivilisaatioiden kilpailussa jo pelkästään taloutensa voimin.

Mikä sitten voisi olla Venäjän kohtalo idän ja lännen välissä?

Luen parhaillaan akateemikko Igor Šafarevitšin esseekokoelmaa Russki narod v bitve tsivilizatsii (Venäjän kansa sivilisaatioiden taistelussa), jossa kirjoittaja jo vuonna 2004 (huom!) sanoo:

 Lännen suurin vahvuus ei ollut sen teknisissä saavutuksissa, vaan sen ainutlaatuisessa kulttuurissa. Siellä venäläiset tutustuivat Vergiliukseen ja Homerokseen, siellä heitä vetivät puoleensa Descartesin ja Leibnizin ideat… Mitään vastaavaa ei länsi kykene nykyään tarjoamaan. Korkealaatuinen taide loppui sieltä jo 1800-luvulla … fyysis-matemaattinen maailmankuva saatiin periaatteessa valmiiksi 1900-luvun alussa…luomiskyvyn loppua merkitsee, kun kaikki intellektuaaliset voimat keskittyvät tekniikkaan. Vastaavanlainen oire on imperialismi ja sen yritykset luoda ’maailmanvaltaa’…

No sitähän se Venäjäkin nyt yrittää, enkä ole kuullut sen kulttuurin noususta uuteen kukoistukseen. Venäjä on myös valkoinen ja sellaiseksi jää ja se liittyminen Aasiaan olisi absurdi ajatus.

Euroopalle Venäjä kyllä on kääntänyt selkänsä, mitä se ei tehnyt edes vuonna 1918. Silloin, päinvastoin, vallankumous Euroopassa oli sen suurin tavoite, kunhan sitä kyettäisiin aseellisesti auttamaan.

Joka tapauksessa myös nyt on Blokin kuuluisalla runolla kaikupohjaa. Se ainakin kuulostaa entistä koemammalta. Itä on nyt Venäjää lähempänä kuin koskaan ja se on kovin suuri ja mahtava. Luultavasti se myös pelottaa.

 

Irrallaan

 

Yksinäinen susi ja lauman ulvonta

 

Kesällä tuli käytyä Rantasalmella Putkisalon kartanossa, jonka suuri lammaslauma vaeltelee vapaana pellolla. Siis vapaana omissa rajoissaan. Tein pienen kokeen ja mäkätin hieman lampaan ääntä matkien.

Välittömästi juoksi luokseni ainakin sata lammasta, ehkä niitä oli kaksikin sataa. Joka ainoa tuijotti minua typerästi ja matki yhä uudelleen ääntäni. En tiedä, miksi ne niin tekivät, ehkä odottivat jotakin suupalaa itse kullekin tai ehkä vain tekivät sitä samaa kuin muutkin, koska oli pakko, eikä muuta mahdollisuutta ymmärretty olevan.

Ihminen laumaeläimenä on taipuvainen aivan samanlaiseen käytökseen, mikä hämmästyttää yhä uudelleen sellaista, jonka mielestä siihen ei ole mitään pakkoa. Miksei ihminen voisi ajatella vain ihan itse tykönään ja jättää kaikenkarvaiset mäkättäjät omaan arvoonsa, ellei niillä selvästi ole jotakin todellista annettavaa?

On opettavaista seurata, miten lauman pakko, seuraamisen vietti pitää vallassaan ihmiskunnan enemmistöä. Lauman mukana mennään ja se koetaan elinkysymykseksi, vaikka vähälläkin järjellä, jos sitä käytettäisiin, koko homma paljastuisi silkaksi typeryydeksi.

Älymystöksi itseään nimittävän kansanosan piirissä laumakäytös on erityisen räikeää, sillä se ei yleensä tapahdu hyvässä uskossa. Hölmöyteen mennään mukaan, koska muutkin menevät ja koska uskotaan, että ne, jotka ovat vielä tyhmempiä, saisivat muuten vettä myllyynsä: pötyähän se on, jota totuutena juhlitaan, mutta varmaankin hyödyllistä.

Niinpä heitetään aivot narikkaan ja ylpeinä jopa verrataan itseä parvessa uivaan silakkaan tai huuhkajaa raivoisasti raakkuvan varislauman jäseneen. Parodia on tässäkin mahdotonta.

Patriotismi on kaikessa atavistisuudessaan arvokas ja tärkeä tunne. Se liittyy itsesuojeluvaistoon ja sen edellyttämään solidaarisuuteen. Se voi sisältää erään rakkauden muodon. Kuten kaikki asiat, se on kuitenkin liikaa paisuessaan intellektuaalista myrkkyä, lurjuksen viimeinen pakopaikka, kuten Samuel Johnson sanoi.

Kuten Seppo Oikkonen on ansiokkaissa kontribuutioissaan tälläkin palstalla usein todennut, vaaran kokemisen aikoina patriotismi helposti muuttuu regressioksi, henkiseksi taantumiseksi.

 Itsensä uhrin asemaan asettavat kansanjoukot puolustautuvat vimmaisesti, vapautuen kaikista häiritsevistä ajatuksista, kuten vaikkapa juuri tuota omaa asemaansa koskevista refleksioista. Jäljelle jää narsistinen raivo, jossa kaikki hyvä ja oikea on omalla puolella ja paha vastaavasti muualla.

Kun kaksi tälle tasolle taantunutta kansaa kohtaa, kuten sodissa yleensä tapahtuu, laskee ajattelun intellektuaalinen taso yhä lähemmäs nollapistettä ja jäljelle jäävät vain välineelliset kysymykset: miten parhaiten vahingoittaa vastapuolta? Voisiko sen hävittää kokonaan?

Nouseminen tästä henkisestä kuopasta on hyvin vaikeaa. Siihen tarvitaan hidasta työtä, jännityksen laukaisua ja ymmärrystä osapuolia yhdistävistä arvoista ja päämääristä. Näissä merkeissä lopetettiin aikoinaan kylmä sota.

Rauha sotamoodissa olevien kansojen välillä ei synny ilman pakkoa ja pakotus taas synnyttää helposti myytin epäoikeudenmukaisuudesta ja petoksesta. Se voi olla perusteltukin, olennaista on, että se koetaan psykologisesti välttämättömäksi.

Tämän ajan suuri regressio voi toivottavasti alkaa vähä vähältä parantua alkavana vuonna, mikä auttaisi myös sodan ulkopuolella pysyneitä maita palaamaan normaalille älylliselle tasolle. Se on epäilemättä hyvin vaikeaa ja vaatisi nimenomaan hyökkääjältä uskottavuuden palauttamista ja anteeksipyyntöä.

Sellainen näyttää nyt aivan mahdottomalta, mutta jossakin vaiheessa se on tehtävä. Myös hyökkäyksen kohteen olisi kyettävä tunnustamaan, ettei sekään ole politiikassaan saavuttanut enempää absoluuttista viisautta kuin kaikkiallista moraalista ylevyyttä.

Kaiken kaikkiaan ihmiskunnan toivo on niissä, jotka ajattelevat itsenäisesti ja kykenevät irtautumaan mäkättävästä laumasta. Journalismin velvollisuutena olisi nostaa heitä esille sen sijaan, että se yrittää kerätä rahaa myötäilemällä toinen toistaa hullumpia lauman kellokkaita ja vaikkapa tehtailemalla tekaistuja sensaatioita hihamerkeistä ja rasismista.

Mutta eihän lampaasta leijonaa synny eikä silakasta individualistia.

Joka tapauksessa tekee mieleni nostaa esille joitakin itsenäisiä intellektuelleja siitäkin huolimatta, ettei heidän roolinsa satu olemaan kulloinkin vallitsevan oikeaoppisuuden mukainen.

Tässä nyt esimerkiksi Jaan Kaplinski, johon sain hieman tutustuakin, kun hän piti instituutissamme esitelmän puhtaalla venäjän kielellä -jonka epätäydellisyyttä hän pahoitteli.

Tämä blogi oli alun perin siis julkaistu ennen tätä nykyistä älyllistä alennustilaa:

perjantai 8. lokakuuta 2021

Asiallisia kysymyksiä

 

Etsiskelyjä

 

Jaan Kaplinski, Kirje isälle Suomentanut Anja Salokannel,  Otava 2005, 331 s.

 

Jaan Kaplinski ei koskaan nähnyt isäänsä, jonka NKVD vangitsi hänen ollessaan vielä vauvaikäinen. Isättömänä, naisten parissa kasvaminen on yleensä enemmän tai vähemmän traumaattinen kokemus, mitä tietyissä piireissä on nykyisin muodikasta olla muka ymmärtämättä. Asia ei silti muuksi muutu.

Varsinaisen isän ikävän sijasta kirjailija pohdiskelee tässä isänsä identiteettiä. Hänhän oli puolalainen, mutta myös juutalainen, ainakin jossakin mielessä. Tosin DNA-testit eivät tue geneettistä juutalaisuutta, joka on yleensä olemassa siitä huolimatta, että sen olemassaolo halutaan jostakin syystä kieltää.

 Juutalaista uskonnollisuutta isän maailmaan ei kuulunut, mutta kaiketi hän oli frankilaisten mystisen lahkon perillisiä ja kukaties tiesi jotakin tuosta traditiosta. Ehkäpä itse sukunimi Kaplinski viittaa juutalaiseen pappiin, kuten esimerkiksi Cohen ja Katz.

Kiinnostavin osa kirjasta käsittelee kirjoittajan oman identiteetin ja ajattelun muotoutumista. Virolaiseksi hän ei itseään tuntenut ja puolalaiseksi vielä vähemmän. Sama koskee juutalaisuutta.

Kaplinski oli taipuvainen mystiikkaan, mutta vieroksui yhtä lailla niin muodikasta new agea kuin muutakin patenttiuskovaisuutta. Kirkot olivat hänelle aina kauhistus ja esimerkiksi puolalaisuutta hän vieroksui sekä siitä syystä, että sen kansalliseen psykologiaan kuului eräänlaista suurvaltaista pöyhkeyttä ja sen ohella katolisen kirkon kunnioitusta.

Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli Pax Americana vielä lyhytaikaisen kukoistuksensa huipulla. Sen toivoton pinnallisuus ja tuhoisa konsumerismi kauhistuttivat Kaplinskia, joka usein käyttää nykymaailmasta Titanicin vertausta. Loputtomalle tuotannon kasvulle ei näyttänyt olevan mitään vakavaa vastavoimaa edes ideologisesti.

Tässä tulee mieleen neuvostoliittolaisen Igor Šafarevitšin teos Kaksi tietä samaan kuiluun (1989) (https://royallib.com/book/shafarevich_igor/dve_dorogi___k_odnomu_obrivu.html ), jossa hän varoittaa, ettei kulutusjuhlaan pyrkivä neuvostososialismi ole hitustakaan parempi maapallon kohtalon kannalta kuin kapitalismi. Omaperäisen nerokas Šafarevitš kirjoitti myös uskomattoman rajun sosialismin kritiikin (https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A1%D0%BE%D1%86%D0%B8%D0%B0%D0%BB%D0%B8%D0%B7%D0%BC_%D0%BA%D0%B0%D0%BA_%D1%8F%D0%B2%D0%BB%D0%B5%D0%BD%D0%B8%D0%B5_%D0%BC%D0%B8%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BE%D0%B9_%D0%B8%D1%81%D1%82%D0%BE%D1%80%D0%B8%D0%B8 ), jossa hän esitti se olevan yhteydessä inhimilliseen kuolemanviettiin. Silti hän jatkoi matematiikan akateemikkona.

Itsenäistä ja itsepäistä Šafarevitšia ei Neuvostoliitossa kyetty hiljentämään, mutta kun hän vuonna 1982 julkaisi teoksen Russofobia, hyökkäsivät läntisen maailman oikeinajattelevat hänen kimppuunsa ja leimasivat hänet syytöksistä pahimmalla: hän oli antisemiitti!

Sen seurauksena akateemikolta vaadittiin riistettäväksi Yhdysvaltain tiedeakatemian kunniatitteli, joita hän ei suinkaan ollut itse edes hakenut. Hän luopui sittemmin itse siitä, kun USA hyökkäsi Irakiin.

Solženitsynin kanssa aikoinaan yhteistyötä tehnyt akateemikko näyttää suhtautuneen poliittisesti korrektin väen loiskiehuntaan sen ansaitsemalla ylenkatseella. Hänestä ja hänen urastaan on suomalainen Krista Berglund kirjoittanut englanninkielisen väitöskirjan, jossa tämäkin episodi analysoidaan perusteellisesti.

Otin esille matemaatikko Šafarevitšin räikeänä esimerkkinä siitä, miten uskomattoman ahdasmielinen ja sananvapauden traditioista piittaamaton myös tämän ajan läntinen yhteisö oli ja on. Itse asiassa se oli jopa suvaitsemattomampi kuin Neuvostoliiton Tiedeakatemia, joka aina vaali kaikin keinoin autonomiaansa. Aioin kirjoittaa ”intellektuaalinen yhteisö”, mutta ehkä on parempi olla sitä sanaa käyttämättä.

Kaplinski, jonka ajattelu on hyvin yksilöllistä ja yleiskäsitteitä karttavaa, on kiinnostunut konkreettisista asioista: eläimistä, joiden lempeä kohtelu on hänelle tärkeää, luonnosta, jonka säilyttäminen mielettömän talouskasvun vaaralta on lähes uskonnollinen arvo ja niin edelleen.

Henkinen kulttuuri, joka ei suinkaan ole samaa kuin kaiken maailman tilaisuudet ja kokoontumisajot, on nykyään heikoissa kantimissa. Viron tilannetta kirjoittaja pitää varsin irvokkaana. Kaikki, mikä liittyy kansalliseen sortoon, on muuttunut pyhäksi, sosialismin rajoitusten purkamisen jälkeen rehottaa paljas materialistinen barbaria ja sen kylkiäisenä kaikkialla ulottuva taikausko. Suomessa näyttävät monesta merkistä päätellen olevan asiat paremmin.

Mutta nythän, 2000-luvun alussa, eletään siirtymäkautta. Sitten, kun itsenäisessä Virossa syntyneet muodostavat kansan enemmistön, voi tilanne ollakin jo ihan toinen.

Kiinnostavaa kyllä, Kaplinski ei oikeastaan pidä itseään runoilijana eikä lainkaan viihdy esiintyvän runoilijan roolissa, joka hänestä on prostituutiota. Hän on kyllä kirjailija ja kääntäjä, romaanisten kielten maisteri, joka vähättelee niiden taitoaan, puolalainen, joka osaa puolaa mielestään heikosti ja kiinan kielen rakastaja, joka aloitti tämän suuresti rakastamansa kielen opiskelun liian myöhään. Suomi ja venäjä sujuvat erinomaisesti ja muistelen, että sama koskee saksaa.

Noilla eväillä pääsee tietenkin katselemaan maailmaa monesta kulmasta ja se onkin Kaplinskin intohimona. Yhden ainoan totuuden olettaminen on kulttuurin loppu, se on totalitarismin ydin. Pax Americanan puitteissa se näyttää 2000-luvun alussa jo vaarallisesti lähenevän.

Nyt, Kaplinskin jo kuoltua, myös maailman kulttuurin tilanne on muuttunut, sen näköalat ovat toisenlaiset. Englannin kieltä kyllä viljellään järjettömän paljon myös esimerkiksi Venäjällä, jossa virallinen taho sentään kuitenkin on yrittänyt nostaa omaa kulttuuria esille. Sen ekspansiokyky ei kuitenkaan näytä kovin merkittävältä.

Kiinalainen kulttuuri levittää vaikutustaan vain hitaasti, mihin vaikuttaa hankala kirjaimisto. Itse kielihän lienee maailman kehittynein ja siis helpoin yksitavuisten sanojen jono ilman taivutuksia.

Käännöskoneet saattavat piankin tuoda toimivan kiinan kielen kenen tahansa ulottuville.

Kaplinski oli suuri itämaisten uskontojen ystävä, ja nehän ovat meilläkin vallanneet jo suuren osan nuoremman sukupolven ajatusmaailmasta. Kehitys seuraavien puolen vuosisadan aikana eli nykyisen nuorison elinaikana tulee olemaan kiinnostavaa.

Kristinuskon hiipuminen johtanee piankin sen häviämiseen. Sen mukana menee paljon sellaistakin, mitä tuskin olemme tulleet edes aavistaneeksi.