Jatkoa

 

Yllätyksellinen Neuvostoliiton historia

 

Sheila Fitzpatrick. The Shortest History of the Soviet Union. Old Street Publishing 2022, 248 s.

Jatkoa

     Yleensä sosiaalihistoriallisesti suuntautuneiIlta historian tutkijoilta voisi odottaa asioiden selittämistä hallitsemattomilla ja jopa nimettömilläkin sosiaalisilla voimilla, kun taas perinteinen historia keskittyy tapahtumiin ja jopa yksittäisiin henkilöihin, joiden päätökset saattavat kokonaan mullistaa historian kulun.

     Venäjän historiaa käsittelevässä historiankirjoituksessa on kuitenkin käynyt niin, että markkinat ovat nyt tulvillaan sellaista Venäjä-kirjallisuutta, jossa tuo selitettävä asia eli Venäjä ja sen ikuinen aggressiivisuus ja pahuus periytyvät historiassa vuosisatojen takaa eikä siinä tapahdu erityisiä muutoksia. Aina se on sitä samaa ja syynä on jotenkin mystinen perintö, eivät sosiaaliset voimat.

     Niinpä tämänlaatuisen tulkinnan kannattajien mielestä esimerkiksi vuoden 1917 vallankumous ja bolševikkivallan aikaansaama perusteellinen mullistus Venäjän yhteiskunnassa ei oikeastaan muuttanut itse pääasiaa millään tavalla.

      Oliko tuo vallankumous siis edes mikään todellinen muutos? Osmo Jussila kärjisti joskus, että se oli vähemmän tärkeä kuin ns. väliaikaisten säädösten käyttöönotto Aleksanteri II:n murhan jälkeen. Nuo säädökset antoivat haluttaessa vapaat kädet poliisivaltiolle, eivätkä ne jääneet väliaikaisiksi, vaan tulivat sittemmin bolševikkien politiikan kivijalaksi.

     Tämän tapaisen venäläisellä perinteellä tapahtuvat historiallisen selittämisen toi muotiin Harvardissa vaikuttanut Richard Pipes ja Jussilakin kävi siellä hänen luonaan opiskelemassa.

     Pipes korosti Venäjän vanhan historian ja venäläisen perinteen primäärisyyttä myös Neuvostoliiton historian tulkinnassa ja siihen aikaan se oli uutta ja ällistyttävää. Amerikkalaista sosiologiaa opiskelleiden korvissa se kuulosti humpuukilta. C. Wright Mills ehti kuolla, ennekuin tuo muoti lanseerattiin, mutta luulen, että hän olisi kovasti pilkannut sitä.

     Mutta tutkimuksessa ovat muodit ensiarvoisen tärkeitä. Fitzpatrick, jonka mies muuten oli jonkin aikaa positivistisen sosiologian hengessä Venäjän politiikkaa tulkitseva Jerry Hough, symbolisoi ajatusta yhteiskunnallisten rakenteiden ja voimien ratkaisevasta roolista myös Venäjän historian tulkinnassa.

     Tämä näkemys oli voimakkaasti mukana hänen suppeassa kirjassaan The Russian Revolution, jossa ajatus ”sosiaalisen insinöörityön” merkityksezä korostui, ja jossa hän viittasi siihen, että stalinilainen vallankumous 1920-30-luvuilla merkitsi myös yhteiskunnan alimmille kerroksille sosiaalista nousua. Sen edustajia muun muassa korotettiin aktiivisesti johtaviin tehtäviin (vydviženije).

     Vastaavaa, anakronisesti sanoen ”affirmative acftion”-politiikkaa sovellettiin myös vähemmistökansoihin1920-luvun alusta 1930-luvun puoliväliin. Myös naiset saivat osansa vähemmistöjen ja muiden sorrettujen suosimispolitiikasta ja houkuteltiin siten mukaan bolševikkien tukijoiksi.

     Stalinin, kuten jo aiemmin Leninin kuningasajatuksena oli mobilisoida yhteiskunnan alemmat ylempiään vastaan, jotta he omatoimisesti ajaisivat omaa etuaan ja tukisivat samalla puolueen politiikkaa kaikkia vanhan komennon edustajia vastaan.

     Nämä asiat tulevat hyvin esille myös tässä Fitzpatrickin ”lyhyessä kurssissa”, mutta ei hän asiaa ihastele, vaan toteaa, että Stalin, kuten Lenin mobilisoi tehokkaasti mukaan toimintaan myös suoranaiset roistot, jotka pääsivät oikein luvan perästä ryöstämään varastamaan. Henkilökohtainen hyöty oli se, mihin Stalin ja Lenin uskoivat.

     Mutta olihan mukana paljon ihan puhdasta aatteellisuuttakin, siitä todistavat monet muistelmat (vrt. Vihavainen: Haun и сотворил себе кумира tulokset ). Lev Kopelev oli mukana riistämässä talonpojilta heidän viimeistäkin leipäpalaansa, kuvitellen, että paremman maailman luominen vaatisi sitä.

     Tämä Fitzpatrickin kirja ei kuitenkaan keskity vain sosiaalisiin muutoksiin, vaikka toteaakin niiden nopeuden ja valtavuuden. Ratkaisevaa oli poliittinen taistelu ja ainutkertaiset ihmiset. Stalin teki sen, mitä hän teki. Joku toinen olisi tehnyt jotakin muuta. Holodomor ja suuri terrori olivat suuria rikoksia.

     Mutta oliko tuo Stalinin vallankumouksen kolminaisuus, teollistaminen, kollektivisointi ja sivistäminen välttämätön myöhemmän sodan voittamisen kannalta?  Asiantuntijat ovat katsoneet, että toinenkin tapa olisi ollut mahdillinen ja esimerkiksi kollektivisointi oli suuri virhearvio.

     Mutta nuo valtavat kasvuluvut olisivat varmastikin edellyttäneet toisenlaista henkeä, kuin Neuvstoliitossa vanhan Venäjän perintönä 1920-luvulla vallitsi. Stalinismin häikäilemättömyys ja brutaalisuus ainakin toimivat.

     Tulkitsen, että kirjoittaja pitää epätodennäköisenä, että valtava sotapotentiaali olisi voitu saada aikaan olennaisesti toisenlaisilla menetelmillä, olkoonkin, että uusi komentotalous oli monessa suhteessa huono.

     Joskus takavuosina muistan erään tunnetun sovjetologin (Leonard Schapiro?) suuttuneen synkeästi Fitzpatrickin vallankumouskirjasta ja kirjoittaneen The Ties Literary Supplemetissa, että ”aikoihinpa on eletty” (things have gone to pretty pass), kun kollektivisoinnin väitetään merkinneen sosiaalista nousua!

     Ei kirjoittaja minun mielestäni ihan niin sanonutkaan ja ainakin tässä kirjassa hän ei lainkaan vihjaa siihen suuntaan. Hän tunnustaa Leninin ja Stalinin politiikan tuhoisuuden ja pitää monia ikäviä asioita heidän syynään, ei siis esimerkiksi Venäjän historian syynä tai sosiaalisten voimien sokeana vaikutuksena.

     Kuten kaikki historia, myös Venäjän historia on ollut ja on arvaamatonta. Tämän kirjan johdanto alkaa vuodesta 1980, jolloin Neuvostoliitossa oli kaikki hyvin ja jolloin sekä Fitzpatrickin että Pipesin kirjat olivat juuri ilmestyneet.

 Tuona vuonna pidetyssä amerikkalaisten sovjetologien kongressissa valtavirran edustaja Robert Byrnes lausui, ettei ole olemassa mitään todennäköisyyttä sille, että Neuvostoliitosta tulisi poliittinen demokratia tai että se näkyvissä olevassa tulevaisuudessa tulisi romahtamaan.

     Fitzpatrick on alleviivannut lauseen loppuosan ja tekee sen terveellisen muistutuksen, että valtavatkin muutokset saattavat historiassa tapahtua nopeasti ja vastoin kohtuullisia odotuksia.

     Tämä kirja on kaiken kaikkiaan ihan hyvä ja varsin perinteinen Neuvostoliiton historian ”lyhyt kurssi”, mutta on siinä moitittavaakin.

     Neuvostoliiton kommunistinen puolue päätti juhlallisesti vuonna 1961 rakentaa kommunistisen yhteiskunnan vuoteen 1980 mennessä. Puoluekokous jopa esitti tämän huikean päämäärän juhlallisen vakuutuksen muodossa ja koko puolueen kolmas ohjelma rakentui tämän päämäärän ympärille.

     On vähintäänkin omituista, ettei Fitzpatrick mainitse koko asiaa. Hyvin banaali lipsahdus sen sijaan on, että Chuchillin Fultonin puhe olisi pidetty vuonna 1947. Kyllä se pidettiin jo vuonna 1946.

 

Kauheaa yleistämistä

 

Sheila Fitzpatrick. The Shortest History of the Soviet Union. Old Street Publishing 2022, 248 s.

 

     Typeryydet aloitetaan usein johdantosanoilla “Ei saa yleistää!” Tällöin toki saatetaan tarkoittaa myös sitä, että on väärin tehdä johtopäätöksiä jonkin joukon ominaisuuksien perusteella jostakin se jäsenestä tai että jonkun joukon jäsenen ominaisuudet eivät koske koko joukkoa. Liian harvojen esimerkkien perusteella ei toki voi tehdä luotettavia yleistyksiä, mutta niihinhän on pyrittävä.

     Mikäli yleistäminen sellaisenaan haluttaisiin kieltää, olisi koko lause olisi anti-intellektualismin tunnus, millaiseksi se kelpaakin. Toisaalta terrible simplificateur on muuan klassinen jaukkumasana, ja sellaisten naiiviutta jokaisella on oikeus ja velvollisuus pilkata.

     Mutta suurella yksinkertaistamisella on silläkin oma funktionsa. On tärkeää, että rajoittuneille ihmisaivoille luodaan viitekehyksiä joiden avulla valtava ja sekalainen joukko näennäisesti irrallisia asioita saadaan jonkinlaiseen mielekkäältä näyttävään järjestykseen.

     Sen ohjaamana niitä voidaan syventyä tarkastelemaan kaikella tarpeellisella pieteetillä, sortumatta perusteettomiin yleistyksiin tai yksinkertaistuksiin. Suuret viitekehykset ohjaavat ajattelua ja kysymysten asettelua. Niissä ei ole totuus, mutta ne voivat helpottaa sen löytämistä.

    Kuten ymmärrettävää on, samaan aikaan on liikkeellä erilaisia viitekehyksiä, kuivan tieteellisitä aina runollisen lennokkaisiin ja fantastisen/ fanaattisen puolihulluihin saakka. Erään aikakautemme merkittävimmän Neuvostoliiton historian viitekehyksen on tehnyt Sheila Fitzpatrick.

     Fitzpatrick on eräs aikakautemme merkittävimmistä Venäjän tutkijoista ja hänestä voidaan käyttää myös termiä sovjetologi, joka usein kyllä halutaan varata niille politologeille ja muille poppamiehille, jotka aikoinaan pyrkivät ennustamaan Neuvostoliiton poliittista käyttäytymistä lähitulevaisuudessa ja tekivät in corpore suuren virhearvion uskoessaan, ettei se rakennelma hajoaisi ainakaan 1900-luvulla.

     Fitzpatrickia on Foreign Affairsin sivuilla nimitetty “erääksi neuvostokauden vaikutusvaltaisimmaksi historioitsijaksi”, kuten tämän kirjan kannesta ilmenee. Hän aloitti kokonaisen uuden suuntauksen sillä alalla ja hänestä tuli aikanaan myös hyvin kiistanalainen hahmo erityisesti niiden keskuudessa, joille Neuvostoliitto oli ennen muuta poliittinen tekijä

     Spinoza esitti joskus tutkijan ihanteeksi ”Non ridere, non lugere, neque detestari, sed intelligere”. Ei siis saanut enempää nauraa kuin itkeä tai suuttuakaan sen ilmiön edessä, jota haluttiin ymmärtää.          Tämä periaate on osoittautunut aika vaikeaksi silloin, kun kyseessä on poliittisesti hyvin latautunut asia. Tuo älyllinen viileys on usein haluttu tulkita kannanotoksi ja nimenomaan tutkimuskohteen myötäsukaiseksi hyväksymiseksi myös poliittiselta kannalta.

     Toki näin on usein ollutkin, mutta lienee sanottava, ettei tutkimuksen arvo ainakaan lisäänny siitä, jos sen harjoittajalla on kiivaita tunteita tutkimaansa asiaa kohtaan, kielteisiä tai myönteisiä. Toisaalta olisi outoa, mikäli tyytyisimme vain tarkastelemaan ilmiötä viileästi kuin jumalat ikään.

     Olympoksen jumalat sitä paitsi saattoivat olla äärimmäisen puolueellisia ja hyvin koleerisiakin. Tuskin voidaan myöskään sanoa, että kenenkään ihmisen mielestä suhtautuminen esimerkiksi ihmissyöntiin olisi pelkästään makuasia.

     Mutta tutkimuksen päätavoitteena on selittäminen, usein se merkitsee nimenomaan yleistämistä. Neuvostoliiton historian selittämisessä voidaan mielestäni katsoa viimeisten puolen vuosisadan mittaan olleen kaksi pääsuuntausta. Toinen, lähinnä Richard Pipesin aloittama ja edustama on korostanut historiallisen jatkuvuuden merkitystä ja toinen, erityisesti Sheila Fitzpatrickin aloittama on korostanut sosiaalisia tekijöitä eli vallankumouksen ja sosiaalihistorian merkitystä.

     Sheila Fitzpatrick on syntyjään australialainen, mutta siirtyi sitten Englantiin, jossa opiskeli ja vaikutti Oxfordin St. Antony’s collegessa ja Lontoon yliopiston Slavonic Schoolissa (School of Slavonic and East EuropeanStudies, SSEES).

     Näissä molemmissa on opiskellut monia suomalaisiakin. SSEES:in osalta tämä selittyy paljolta siitä, että koko laitos perustettiin aikoinaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen tutkimaan hajonneita imperiumeja. Venäjän imperiumin itäeurooppalaisiin hajoamistuotteisiin kuului myös Suomi, jota siis myös ryhdyttiin tutkimaan.

     Niinpä laitoksessa on ollut aina monia Suomen historian ja kielen eksperttejä, mukaan lukien sen pitkäaikainen johtaja Michael Branch, joka oli suuri A.J. Sjögrenin tutkija. Hänen vaimonsa Hannele opetti suomen kieltä ja Baltian historiaa opetti puoliksi suomalainen David Kirby.

     Instituutin kirjastonhoitajana oli Suomen vanhaa sotalaitosta ja Mannerheimia tutkinut J.E.O. Screen ja yleensä joukkoon kuului jokunen muukin suomea osaava tutkija, Englannissahan näitä on useita, yleensä suomalaisen äidin poikia.

     Joka tapauksessa Sheila Fitzpatrick, joka Englannin jälkeen loisti amerikkalaisen akatemian piirissä, aloitti tutkijanuransa 1970-luvun lopulla kirjoittamalla arkistolähteisiin perustuvan tutkimuksen Anatoli Lunatšarskista ja valistusasian kansankomissariaatista. Se, että hän pääsi alkuperäsilähteille, oli pieni sensaatio.

     Lännessä oli kyllä käytettävissä ns. Smolenskin arkisto, jonka saksalaiset olivat sodan aikana kaapanneet. Se osoitti havainnollisesti, miten Neuvostoliittoa hallittiin ja kopioita siitä oli tutkijoille saatavana, mutta enimmäkseenhän se kertoi vain Smolenskin alueesta.

     Sanottiin syystäkin, että Neuvostoliiton tutkiminen oli kuin keskiajan tutkimusta. Molemmista puuttuvat suuret dokumenttisarjat ja johtopäätöksiä jouduttiin tekemään fragmentaarisen aineiston perusteella. Siitä huolimatta sekä keskiaikaa että Neuvostoliittoa pyrittiin tietysti mahdollisuuksien mukaan tutkimaan ja siis ymmärtämään.

     Kaiken kaikkiaan Neuvostoliittoa koskevat dokumentit olivat erittäin salaista aineistoa, miltei riippumatta siitä, mitä ne koskivat. Neuvostoliitto oli 1970-luvulla maa, jossa kaikki oli mahdollisimman salaista. Yleensä salaamisella oli sotilaalliset perustelut ainakin jonkinlaisen aasinsillan kautta.

     Fitzpatrick siis kuitenkin sai salattua aineistoa ja dokumenttien parissa hänelle valkeni myös se, miten neuvostoyhteiskunta oikein toimi eli millaista oli se ”sosiaalinen insinöörityö”, jolla yhteiskuntaa ja ihmistä pyrittiin määrätietoisesti muokkaamaan ja hankkimaan kannatusta vallitsevalla komennolle. Kyseessä ei ollut pelkkä käskytys, vaan ennen muuta mobilisointi.

     Vuonna 1978 ilmestyi Fitzpatrickin toimittama kokoomateos ”Cultural Revokution in Russia 1928-1931”. Kirja käsitteli siis ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaa ja ”kulttuurivallankumous” sen nimessä viittasi siihen äskettäisestä Kiinan historiasta tunnettuun kampanjaan, jossa alemmat kaikkialla haastoivat ylempänsä ja nousivat tai nostettiin hallitsemaan niiden sijasta.

     Niin tapahtuimyös Venäjällä nimenomaan ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana. Silloin yritettiin valtion kaikin voimakeinoin mullistaa yhteiskunta joka suhteessa ja mobilisoitiin kansan laajat joukot mukaan tähän operaatioon, lupaamalla heille myös henkilökohtaista etua.

     Koko homma uhkasi pian päättyä katastrofiin ja Stalin joutui tekemään äkkijarrutuksia, ensimmäisen jo vuoden 1930 keväällä, jolloin hän kielsi maatalouskommuunien perustamisen ja antoi jo perustettujen kolhoosien aluksi purkautua, jotta kevätkylvöt saatiin pelastettua.

     Vuonna 1931, johon kirja katsoo tämän ”vallankumouksen” päättyneen, palautettiin työpaikoilla yksilöpäällikkyys ja vuonna 1932 säädettin drakoniset lait, muun muassa viljan ”varastamisesta”, mikä olennaisesti myötävaikutti seuraavan vuoden nälkäkatastrofiin, joka tunnetaan nimellä golodomor, ukrainaksi holodomor.

     Siinä vaiheessa höperöt (hare-brained), ”vallakumoukselliset” rintamahyökkäykset koko vanhaa maailmaa ja sen arvoja vastaan lopetettiin ja palattiin normaalin poliisivaltion menetelmiin ja perinteisiin ”porvarillisiin” arvoihin.

     Hyökkäävän vallankumouksellisuuden sijaan virallisen propagandan sävellajiksi tuli D-duurissa molto pomposo soitettu itsekehu, joka irvokasta kyllä jo vuonna 1934 esiintyi muodossa ”elämä on tullut paremmaksi, eläminen helpommaksi”. Syynä tähän riemuun oli, että leipäkorttijärjestelmä oli nyt lakkautettu. Juuri vuotta aikaisemmin miljoonat olivat kuolleet…

     Fitzpatrick kiteytti näkemyksensä Neuvostoliiton historiasta ohuessa kirjassaan ”The Russian Revolution” (ks. The Russian Revolution: FOURTH EDITION ), joka päätti vallankumouksen Stalinin terroriin, joka itse asiassa jatkoi stalinilaisen vallankumouksen perinnettä ja käytti sen keinoja mobilisoidessaan alemmat ylempiensä kimppuun. ”Vallankumous” siis jatkui 1930-löuvun lopulle saakka.

     Kaikkein lyhimmässä muodossaan Venäjän vallankumouksessa oli Fitzpatrickin mielestä kyse kolmesta asiasta: modernisaatiosta, sosiaalisesta noususta ja terrorista.

     Tämä on kiinnostava näkemys ja tässä sopii mainita, että Isaac Deutscher julkaisi 1960-luvulla kirjan ”Venäjän vallankumous jatkuu yhä”. Tämä tarkoitti, että toisin kuin Ranskan vallankumous, Venäjän vallankumous ei suinkaan ollut luopunut niistä periaatteista, joita se oli sitouutunut toteuttamaan vuonna 1917.

     Tästä asiasta voi olla jyrkästikin eri mieltä, mutta anakin vallankumouksellisuuden nimeen vannottiin viidenkymmenen vuoden kuluttua yhä innolla.

     Mutta mitä uutta Fitzpatrick Venäjän tutkimukseen oikein toi ja mitä tässä nyt puheena olevassa pikku kirjassaan oikein sanotaan, pitänee jättää jo huomiseen blogiin kommentoitavaksi.

Parodia talvisodasta?

 

Ironista historiaa

 

Куусинен против Маннергейма. К 85-летию победы СССР над Финляндией в Советско-финской войне 1939-1940гг. Музей политической истории России. Санкт-Петербург 2025. 43 с.

Kuusinen Mannerheimia vastassa. Neuvostoliiton Suomessa vuosien 1939-1940 sodassa saavuttaman voiton johdosta. Venäjän poliittisen historian museo, Pietari 2025.

 

     Minulla on takavuosina ollut aihetta kehua Venäjän poliittisen historian museota, joka sijaitsee entisessä Kšesinskajan palatsissa Pietarissa (ks. Vihavainen: Haun venäjän poliittisen historian museo tulokset ).

     Samaan aikaan, kun kaikenkarvaiset hämärämiehet olivat jo puuhaamassa Venäjän palauttamista aikaan ennen järjen saapumista Venäjälle, tuo museo järjesti varsin onnistuneen näyttelyn Venäjän uudistumisen yrityksistä kautta historian. Valitettavastihan niistä aina peräännyttiin.

     Nyttemmin järjenvastainen liike näyttää saaneen niskalenkin koko Venäjästä, kuten sotaa käyville kansakunnille on luonteenomaista. Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, että kaikki ihmiset tuossa suuressa maassa olisivat yhdellä iskulla muuttuneet älykääpiöiksi.

     Kollektiivinen regressio vaikuttaa aina siihen, mitä saa sanoa ja miten saa sanoa, mutta eihän se ajattelua estä. Monessa tapauksessa on syytä pohtia, eikö tämä tai tuo hengentuote itse asiassa haluakin sanoa aivan jotain aivan muuta, kuin se väittää sanovansa.

     Neuvostoaikana Aisopoksen kieli oli normaali tapa puhua ja sitä ymmärsivät kaikki. Myös runoudessa oli mahdollista sanoa asioita, joita proosan vartijat eivät missään tapauksessa olisi sallineet ja se selittääkin suurelta osalta venäläisten intohimon runoutta kohtaan neuvostoaikana.

     Tämä mielessäni lehteilen Poliittisen historian museon uuden näyttelyn luetteloa. Kappas vain, että aiheeksi on otettu Neuvostoliiton voitto(!) Suomesta talvisodassa. On siis oletettava, että kai se olisi hävitäkin voinut, joten voitto kannattaa huomioida.

     Koko asian huomiointi on ylipäätään joka tapauksessa tärkeää, kun kyseessä on sota, jota jo neuvostoaikana oli tapana nimittää maineettomaksi (neznamenitaja). Ollaanko siitä nyt tekemässä maineikasta?

     Kyseessä oli joka tapauksessa koko Neuvostoliiton ja Stalinin suurin nolaus sen siihenastisessa historiassa ja vastaavaa löytyy ehkäpä vain tuon suuren kommunismin rakentamisen projektin (1961-1980) epäonnistumisesta.

     Eikö se sittenkin ole parodia? tulee mieleen. Tatjanahan kysyi samaa Jevgeni Oneginista: ”Уж не пародия ли он?» Kysyn tätä vilpittömällä mielellä.

     Katsotaanpa. Kirjanen koostuu enimmäkseen tuon ajan propaganda-aineistosta. Venäläisen propagandan teho Suomessa näyttää todella olleen merkittävä, mutta vain ja ainoastaan siinä mielessä, että se itse todisti olevansa järjetöntä ja läpikotaisin valheellista.

     Toisin kuin väitettiin, ei Suomessa ollut mitään vallankumousta tapahtunut, eikä Kuusisella ollut täällä mitään kannatusta. Ne lehtiset, jotka tällaista väittivät olivat parasta propagandaa itseään vastaan ja suomalaiset itse levittivät sitä sitten jatkosodassa. Paljonhan sille on naurettu aina noista ajoista lähtien.

     Se koko kirjasen sisällöstä yleisesti. Siinä esitetty lyhyt katsaus talvisodan todelliseen historiaan ansaitsee myös tarkkaa lukemista.

      Sodan syttymistä ei sen tarkemmin kuvata eikä esimerkiksi nosteta esille lapsellista tarinaa siitä, että Mainilan laukauksilla olisi ollut jokin ihan oikea merkitys siinä asiassa, lukuun ottamatta sitä, että tarina siitä antoi Stalinille viikunanlehden, jolla voi yrittää selittää hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomista, mihin Neuvostoliitolla ei nyt vain siitä huolimatta ollut mitään oikeutta.

     Ei siis mitään Mainila-lepertelyjä, vaan faktaa: 28.11. 1939 Neuvostoliito irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen ja 30.11. alkoivat sotatoimet. Repikää siitä.

     Julkaistuissa propagandalehtisissä kerrottiin Suomen proletariaatin muka aloittamasta kapinasta (о якобы начавшемся восстании финского пролетариата). Kuusisen hallituksen iskulauseet ja julistukset eivät kuitenkaan saaneet kannatusta Suomessa (не нашли поддержки в Суоми).

     Näinhän se oli ja siitä huolinatta koko näyttely rakentuu Kuusisen ja hänen ”hallituksensa” ympärille. Neuvostoaikana koko Kuusisen hallituksesta vaiettiin visusti. Miksihän se nyt tuodaan aivan keskeisesti esille…?

     Tekstissä kerrotaan, että Kuusinen ei pelkästään symbolisoinut proletaarisen vallankumouksen ja Suomen sovjetisoinnin ideaa, vaan olennoi (воплощал) myös suomalaisten ystävällistä suhtautumista Neuvostoliittoon.

     Mannerheimissa sen sijaan ruumiillistui Suomen vaihtoehtoinen kehitystie (олицетворяя альтернативы развития Суоми).

     Erinomaista! Näinhän se asia juuri oli. Ei lukijalle jää mitään illuusioita siitä, kumman tien suomalaiset valitsivat ja miksi. Eihän minkään maan ystävyyttä saavuteta hyökkäämällä sinne, mikä juuri tämän päivän maailmassa voidaan myös havainnollisesti todeta.

     No, joka tapauksessa 13.3.1940 vastaisena yönä Moskovassa allekirjoitettiin rauhansopimus ja 105 päivää kestänyt sota ”päättyi Neuvostoliiton voittoon ja rauhan solmimiseen maallemme edullisin ehdoin”.

     Neuvostoliitto oli kuin olikin siis ”meidän maamme” myös nykyakan näkökulmasta. Mitä muutakaan se olisi voinut olla?

     Esitteessä kuvattujen dokumenttien joukossa on myös pätkä ”kansanhallituksen” julistusta ja mm. ”kansanarmeijaan” liittyvää materiaalia. Julistuksessa kerrotaan siitä, miten kansa on noussut ja ”valtavalla innostuksella tervehtii loistavaa, voittamatonta puna-armeijaa”.

     Brosyyristä kuitenkin puuttuu Kuusisen hallituksen varsinainen raison d’etre: sen Neuvostoliiton kanssa 2.12.1939 solmima sopimus, jossa puna-armeija kutsutaan Suomeen auttamaan sen ”kansanhallitusta” ja jossa Suomelle lahjoitetaan Itä-Karjala ja muodostetaan täten tuo kuuluisa Suur-Suomi, toteuttaen näin ”Suomen ja Karjalan kansojen vuosisatainen unelma jälleenyhdistymisestä riippumattomassa Suomen valtiossa”.

     Tarina jää siis torsoksi, vaikka onkin sanottava, että siinä tuodaan esille paljon olennaista: siinä sodassa oli tosiaan kysymys siitä, minkä tien suomalaiset valitsevat. Kuusisen valitseminen olisi samalla merkinnyt Suomen sovjetisoimista ja stalinistisen komennon tuomista maahan ja sen tien suomalaiset hylkäsivät. Ystävyyttä tarjottiin kovin oudossa paketissa ja oudolla tavalla.

     Muuan venäläinen tutkija, joka on julkaissut tuota samaa propagandamateriaalia, kertoo aluksi uskoneensa, että se omalla painollaan jo kertoisi, miten valheellista politiikkaa Neuvostoliitto noudatti ja miten absurdisti se vääristeli tosiasioita.,

    Ennen pitkää hän sai huomata, että suurin osa kansasta otti kaiken ihan tosissaan ja niinpä hän alkoi kärsivällisesti kommenteissa selostaa, miksi tuo propaganda ei ollutkaan rehellistä puhetta oikean asian puolesta.

     Kun nyt ajattelen tätä Poliittisen historian museon näyttelyä, teen sen johtopäätösen, että kyseessä ilmeisesti on historiallista totuutta arvostavien henkilöiden tapa nostaa esille asioita, jotka pakottavat ajattelemaan ja näkemään, mitä itse asiassa oli tuon läpeensä falskin propaganda takana. Kyllähän kansa nyt sen verran ymmärtää.

     Tai sitten ei. Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalainen taannoin ikuisena totuutena (ks. Vihavainen: Haun bête tulokset ). Tämä pitää paikkansa myös Venäjällä, mutta mitä suurimmassa määrin myös Suomessa. Lienee se tyhmyys lienee kansoja joskus pelastanutkin, mutta tuhon tielle se helpommin johtaa.

 

 

Eurooppalaista Savon sydämessä

 

”Savon Pariisi”

 

      Turun rauhassa 1743 Ruotsi luovutti Venäjälle alueen, joka vastasi myöhempää Kymen lääniä, lisättynä osalla Mikkelin läänien aluetta. Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan jälkeen myös Lappeenranta, Hamina ja Savonlinna kuuluivat nyt Venäjään.

     Uusi raja ymmärrettiin jo Tukholmassakin turvattomaksi, eikä edes sen kulusta päästy yksimielisyyteen, vaan osapuolet vetivät rajalinjoja eri tavoin ja niiden väliin jäi ns. riitamaa, joka ei kuulunut kummallekaan.

     Venäjän puolella oli rajan tuntumassa linnoituksia ja kaupunkeja, joissa voitiin pitää merkittäviä varuskuntia, mutta Suomen puolella vain metsiä ja kaskiahoja sekä hajallaan savupirteissä asuvia savolaisia, jotka elivät aika vaatimattomasti omillaan, hakien vain suolaa rannikkokaupungeista. Hyvin hankalaahan sekin oli.

     Sotilaalliselta kannalta oli syntynyt tyhjiö, joka oli jollakin tavoin täytettävä. Ruotsin ruotuarmeija koostui lähinnä rengeistä, jotka viljelivät oman torppansa maita ja kävivät kerran vuodessa manöveereillä, jotka kestivät vain pari viikkoa. Kasarmeissa palvelevaa väkeä oli hyvin niukasti eikä sitä Savossa ollut lähimaillakaan. Muutenkin siellä oli ruotusotilaita kovin vähän.

     Tilannetta pyrittiin korvaamaan perustamalla Savon prikaati, johon kuului ruotujoukkojen lisäksi suunnilleen saman verran uuden aselajin edustajia, värvättyjä jääkäreitä, joiden aseena oli kauaskantoinen rihlattu tussari (studsare) ja jotka taistelivat hajamuodostelmissa.

     Lisäksi luotiin Saimaan laivasto, jonka ytimenä oli niin ikään värvätty miehistö. Savon prikaatilla oli lisäksi pieni tykistökin.

     Tämä merkitsi sitä, että tarvittiin pari kertaa normaalia enemmän upseeristoakin, joka asui Savossa virkataloissaan ja oli aina valmiina palvelukseen. Upseeristoa myös koulutettiin paikan päällä, Rantasalmella sijaitsevassa Haapaniemen sotakoulussa, joka oli myöhemmän Haminan kadettikoulun edeltäjä.

     Savon prikaati, jonka koko vaihteli noin 2000 miehestä jopa 4000:een vastasi varsin laajasta alueesta ja kuvaavaa on, että sen komentaja saattoi asua Heinolassa saakka. Savohan kuului Heinolan maaherrakuntaan, Heinola höfdingedöme.
     Joka tapauksessa voidaan karkeasti arvioida, että reilusti yli sata upseeria, yleensä pikkuaatelia ja enemmän tai vähemmän aikansa kulttuuriin koulutettua miestä perheineen asui suhteellisen lähellä Venäjän rajaa ja aika lähellä toisiaan. Itse asiassa tämä taisi olla enemmän kuin missään Suomen kaupungissa.

     E.S. Tigerstedt esittää tutkimuksessaan Savon prikaatien upseerien määräksi Suomen sodassa 1808-1809 147 henkeä, mutta kun mukaan lasketaan siihen osallistuneita aliupseereita ja siviilivirkamiehiä, tulee yhteismääräksi jopa 326. Osa asui pohjoisempana, prikaatiin kuuluivat myös Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, jälkimmäisiä kyllä asetettiin Savon rakuunataloista.

Aatelitoon kuului ruotujoukkojen upseereista Tigerstedtin mukaan 65%, mutta värvätyissä osuus oli pienempi. Upseerien suvut olivat usein vierasta, esimerkiksi saksalaosta alkuperää, mutta yleensä ne olivat asuneet paikkakunnilla jo yli sata vuotta ja suomenkielikin oli tullut jokapäiväikseksi, joskus väitettiin, että sitä osattiin paremmin kuin ruotsia.

     Kaupungittomaan Savoon saattoivat sen jälkeen tunkeutua 1700-luvun kulttuurivirtauksetkin sinne sijoitetun upseeriston kautta. Joroisten kartanoyhteisöä kutsuttiin jopa ”Savon Pariisiksi” tai ”pikku Pariisiksi”.

     Upseerien virkataloja Savossa oli yli sata ja suoranaisia keskittymiä syntyi sekä Etelä-Savoon Mikkelin tienoille että Pohjois-Savon rajalle, Juvan, Joroisten ja Rantasalmen alueelle. Kulttuurista merkitystä oli myös Rantasalmella sijaitsevalla Haapaniemen sotakoululla, jossa ranska oli tärkein oppiaine heti matematiikan jälkeen.

     Vanhan sanonnan mukaan Savon kartanoissa puhuttiin ruotsia, ymmärrettiin suomea ja opittiin ranskaa. Viime mainittu oli avain aikakauden etummaisiin kulttuurivirtauksiin.

     Niistä alettiin kiinnostua vauraimmissa kartanoissa, kuten Joroisten Järvikylä ja Frugård, joihin alettiin 1700-luvun lopulla rakentaa ikkunoita, saleja ja kaakeliuuneja. Uudentyyppisissä tiloissa oli mahdollista pitää tanssiaisia ja assemblé-kutsuja. Juhlia näyttää olleen sangen tiheästi ja suurimpien vierasmäärät kuuluvat olleen peräti sadoissa.

     Tällaisissa kutsuissa syötiin ja juotiin uudenlaisia herkkuja, kuten säilyneet ostoslistat osoittavat. Viinejä ja jopa samppanjaa saatiin Savoonkin, jossa kansallisjuomana oli ollut kokkelipiimä. Toki olut ja viinakin olivat jo vanhastaan tunnettuja.

     Näissä tilaisuuksissa esitettiin myös teatterikappaleita ja musiikkia. Savon jääkärirykmentillä oli oma soittokunta, joka sijoitettiin vuonna 1803 Joroisiin ja siitä kantoi huolta rykmentinkomentaja, eversti J.A. Sandels, joka vaati, että soittajien oli harjoiteltava vähintään kaksi kertaa viikossa. Talvisin he musisoivat kartanoissa.

     Soittajien määrä näyttäisi olleen 5-9 ja enemmänkin saattoi olla, koskapa vuonna 1807 sen varusteisiin kuului 16 klarinettia, kolme fagottia, kaksi rumpua, neljä valthornia, bassorumpu ynnä muuta. Nuotistoon kuului 409 kappaletta.

     Savon Pariisin kukoistusaika alkoi 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa ja kesti pitkälle 1800-luvulle saakka. Ajan oloissa melko suurellisen elämänmuodon mahdollistivat Järvikylän, Frugårdin, Braseborgin ja Vättilän tapaiset suuret kartanot yhdessä tuon ajan armeijan luomien mahdollisuuksien kanssa.

     Joroisten läheisyydessä sijaitsi myös Rantasalmen kartanokeskittymä ja Haapaniemen sotakoulu ja lisää säätyveljiä löytyi tarvittaessa Juvalta, Puumalasta ja Sulkavalta, joissa kaikissa oli kymmenkunta virkataloa, osa toki vaatimattomia, mutta sosiaalinen paine ja kruunun normit rakennusten ja vaatetuksenkin suhteen erottivat 2-3 prosenttia Savon asukkaista omaksi herrasväen ryhmäkseen. Upseereita näistä oli suuri osa.

     Sulkavalla oli tähän aikaan kahden pappilan lisäksi herrasväen eli lähinnä upseerien taloja Hyvärilä, Partala, Eerikkälä, Iitlahti, Kommerniemi, Tiittala, Hyypiölahti, Hasula, Tannila ja Harakkaharju sekä Kaipolan vääpelin puustelli.

     Juvalla etenkin Grotenfeltien Wehmaan kartano nousi seudun mahtavimmaksi ja siinä oli mahtavimmillaan peräti puolensataa torppaa.

     Savoon sijoitetussa upseeristossa palveli myös joitakin riikinruotsalaisia, jotka saattoivat matkustaa osaksi vuotta Ruotsiin ja palata sitten taas hoitamaan virkaansa paikan päällä. Sellainen oli tuo mainittu Johan August Sandels ja emämaasta olivat kotoisin myös G.K. von Döbeln ja D.M. (David Magnus) von Klingspor. Tigerstedtin mukaan ruotsinmaalaisia upseereita oli Savon prikaatissa Suomen sodassa kymmenkunta. Döbeln oli hankkinut kokemusta Ranskan armeijassa ja jopa Englannin ja Ranskan välisessä siirtomaasodassa Intiassa.

     Ranskan, vanhan liittolaisen armeijassa oli jopa erityinen rykmentti Royal Suédois (ks. Vihavainen: Haun royal Suédois tulokset ), joka oli tarkoitettu ruotsalaisille upseereille ja ranskalaiset vaikutteet levisivät meille myös suoraan tätä kautta. Valistuksen henki ilmeni myös Amerikan vapaussodassa, johon Sprengtporten oli turhaan pyrkinyt ja johon Savon prikaatin Kustaa III:n sodan ajan komentaja Curt von Stedingk otti osaa (ks. Vihavainen: Haun stedingk tulokset ).

     J.L. Runeberg kuvaa Döbelnin valistusaatteiden kannattajaksi ja suorastaan ateistiksi, joka kieltäytyy ottamasta vastaan pappia sairasvuoteelleen: ”Prelaatti pois ja laittakaa, ettei täällä liehakoi… Turhuutta paljon, tohtor’, uskotahan, ma lienen vapaauskoja jos ken…”

     Valistusaatteista hurmaantunut G.M. Sprengtporten puolestaan halusi nähdä itsensä Suomen George Washingtonina ja hänen haaveilunsa itsenäisestä Suomesta olivat selvää noiden aatteiden vaikutusta. Samaa on myös sanottava Anjalan liitosta, ajatus kuninkaan vastustamisesta ”kansalaisten” toimesta järkiperustein oli kovin moderni asia.

     Venäläinen upseeristo oli jopa vielä suuremmassa määrin aikansa ja maansa älymystöä kuin konsanaan suomalainen. Oppisivistyneistö oli siellä vähäistä ja papisto oli yleensä oppimatonta.

      Venäjällä korkeampi aatelisto opetteli tuohon aikaan ranskaa kotiopettajilta ja saavutti usein lähes natiiveihin verrattavan taidon ja jo 14-portaisen rankijärjestelmän alimmallakin portaalla olevia pidettiin henkilökohtaisina aatelisina, siis vänrikistä ja kornetista alkaen.

     Venäläinen upseeristo oli koostumukseltaan sangen monikansallista ja etenkin saksalainen aines käsitti siitä suuren osan (ks. Vihavainen: Haun polyglotteja tulokset ). Myös skotteja ja muita brittejä oli korkeilla paikoilla, kuten täällä Suomen suunnalla palvelleet de Lacy (Lassy), Bruce, Greig, Barclay de Tolly.

    Ranskalaisia, kuten muuan Katariinan ystävä Farage, jonka omat baškiirit Kustaa II:n sodassa vahingossa tappoivat, kuin tämä ei osannut sanaakaan venäjää, oli aina mukana venäläisten joukoissa.

     Saksalaisissa upseereissa oli ruhtinassukuisiakin, kuten Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus, joka sai surmansa Kärnäkosken taistelussa. Myös Ranskassa asustanut maailmanmies ja suuri seikkailija Nassau-Siegenin prinssi (ks. Vihavainen: Haun nassau-siegen tulokset) lienee luettava saksalaiseksi.

     Mukana oli paljon muitakin. Kustaan sodasta voi mainita italialaisen kreivi Littan ja Suomen sodasta markiisi Pauluccin, joka näyttää olleen innokas järjestämään sotivien osapuolten yhteisiä illanviettoja.

     Uudenlaisen kulttuurin vaikutuksen aikakauden upseeriston piirissä tuntee elävästi myös siinä tavassa, jolla puolalaista juurta oleva tunnettu kirjailija Faddei (Tadeusz) Bulgarin kertoo muistelmissaan upseerien herkuttelusta vallatussa Kuopiossa vuonna 1808: kauppiaan talo otettiin viinivarastoineen upseerien käyttöön ja sen ikkunaan kirjoitettiin ranskaksi: diner et souper, punch, sabaillon, vins et liqueurs pour les bons amis eli kerrottiin, että hyville ystäville oli tarjolla kaikenmoisia herkkuja, aina sabaillonia myöten (makeasta viinistä munankeltuaiseen vatkaten tehtyä hyydykettä).

     Venäläiselle upseeristolle aikakauden aatteet tulivat sittemmin hyvinkin läheisesti tutuiksi, kun taisteltiin Napoleonin joukkoja vastaan Euroopassa. Vuoden 1825 dekabristikapina oli tuon tuttavuuden hedelmä ja siihen osallistuneita pidettiin sittemmin vankeina myös Viaporissa ja Ruotsinsalmessa (Kotkassa). Jälkimmäiseen linnoitukseen oli jo vuoden 1795 Puolan jaon jälkeen siirretty 400 kapinoitsijaa.

     Voidaan todeta, että valistusajan ranskalainen kulttuuri tavoitti 1700-luvun lopulla sekä ruotsalaisen -ja siis myös suomalaisen- että venäläisen upseeriston ja merkitsi molemmissa tapauksissa suurta tapojen hienostumista. Uusi rationaalisuus ja helpottunut kanssakäyminen Suomen sodan ankeina aikoina ilmeisesti ainakin jossain määrin myös lievensivät sodan aiheuttamia kärsimyksiä (vrt. Tykkipursiyhdistys: Herrasmiessodan piirteet Kustaa III:n sodassa ).

     Ja, kuten sanottu, Savoonkin levisivät edes jollakin tavalla niin valistusajan aatteet ja kulttuuri, kuin ranskan kieli ja empiretyyli. Herrojen keskuudessahan ne kukoistivat, mutta varmasti vaikuttivat tavalla tai toisella laajemminkin. Ei Savosta mitään Itä-Karjalan tapaista takapajulaa tullut. Toki muistamme, että Petroskoissakin hallitsi aikanaan suuri aikansa kulttuurihenkilö Gavriil Deržavin (ks. Deržavin - Поиск ).

 

Kirjallisuutta:

N.G. Grotenfelt, Hovi Savossa, WSOY 1995

Faddei Bulgarin, Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. Toimittanut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 1996

Paavo Seppänen, Sulkavan historia I, Sulkava 1999

E.S. Tigerstedt, Savolax brigadens män, 1808-1809.Söderströms 1908

Raimo Viikki, Joroisten historia I, Keuruu 2003

 

Sadan vuoden takaa

 

Russellin futurologia

 

     Bertrand Russelliin muistelmien (vrt. viimeisintä edeltävä blogi) toinen osa on kiinnostava myös sen kannalta, miten kirjoittaja arvioi eri suurvaltoja ja niiden tulevaisuutta.

     Muistelmissa asiat toki yleensä saattavat paljonkin muuttua siitä, mikä aikoinaan oli todellisuutta, mutta Russell käyttää kirjansa strategisissa kohdissa paljon aikalaisdokumentteja, erityisesti kirjeitä, enkä oikein usko, että hän olisi niitä väärentänyt.

     Russellin mielipiteistä koskien Neuvosto-Venäjää ja Leniniä onkin edellä jo ollut puhetta. Vuonna 1920 hän kirjoitti muusalleen Ottoline Morrellille seuraavasti: ”Bolševismi on ahdasta, tyrannimaista byrokratiaa ja sen vakoilusysteemi nokkelampi ja kauhistavampi kuin tsaarin, ja sen aristokratia, jonka muodostavat amerikkalaistuneet juutalaiset, on yhtä röyhkeä ja tunteetonta. Mitään merkkiäkään vapaudesta ei ole jäljellä, ei ajatuksissa, puheessa eikä toiminnassa…”

     Silti kyseessä oli tuolla hetkellä oikea hallitusmuoto Venäjälle. Mikäli kysyi, miten Dostojevskin henkilöt olisivat hallinneet, saattoi asian ymmärtää.

     Paradoksi oli, että venäläiset olivat taitelijoiden kansakuntaa aina yksinkertaisinta talonpoikaa myöten. Bolševikkien päämääränä oli kuitenkin tehdä heistä niin ”toimeliaita ja jenkkimäisiä” kuin mahdollista…

     Ajatus Venäjän ”amerikkalaistamisesta” oli tuohon aikaan voimakkaasti esillä myös Venäjällä ja olen siitä joskus kirjoittanutkin. Amerikkalaisen teknologian avullahan sn Neuvostoliiton valtavaksi paisunut traktoriteollisuuskin rakennettiin ja telaketjutraktorit olivatkin jo viittä vaille valmiita tankkeja.

     Mutta Russellin kritiikki suuntautuu ennen muuta amerikkalaista henkeä vastaan. Yllättävää kyllä, Russell tunsi sen itselleen hyvin vieraaksi huolimatta siitä, että hänen perusarvoihinsa kuuluivat liberalismi ja tietynlainen utilitarismi, joita Yhdysvallat juhlallisesti kumarsi teoriassa ja osin käytännössäkin.

     Vuonna 1930 Russell kirjoitti eräällä tuntemalleen Kiinan-tutkijalle kirjeen, joissa arvioi, että Amerikka on todennäköisesti seuraavien sadan tai kahdensadan vuoden kuluessa tärkeämpi kuin Kiina, mutta sen jälkeen saattaa hyvinkin tulla Kiinan vuoro. Tämä aikana, jolloin USA:n ja Kiinan talouksien ero oli tähtitieteellinen.

     Joka tapauksessa Russell oli huolestunut Amerikasta: ”Teidän maassanne ovat ihmissuhteet uskomattoman vinoutuneita. Meillä on koulussamme (Russell ystävineen ylläpiti yksityiskoulua, jossa kokeiltiin vapaata kasvatusta) joukko amerikkalaisia lapsia, ja minua kummastuttaa, kuinka heikosti heidän äitiensä vaistot toimivat. Kiintymyksen lähde tuntuu kuivuneen. Luultavasti koko länsimainen sivistys tulee kulkemaan samaa tietä ja kaikki meidän länsimaiset rotumme tulevat kuolemaan sukupuuttoon, lukuun ottamatta ehkä espanjalaisia ja portugalilaisia… fyysisen välinpitämättömyyden tulos on se, että lapsi kasvaa tuntien vihaa koko maailmaa kohtaan ja haluaa kunnostautua rikollisena kuten Leopold ja Loeb.”

     Vuodet 1938-1944 Russell vietti joka tapauksessa Amerikassa, jossa hän sai tutustua myös sikäläiseen vahvaan suvaitsemattomuuden perinteeseen. Kun hänet oli valittu New Yorkin City Collegen professoriksi, nostettiin asiasta oikeusjuttu (”noitavaino”), jossa hänen nimityksensä kumottiin sillä perusteella että hän muka kehotti luennoillaan irstauteen ja tunnettiin sen mukaisesta elämäntavasta ja kirjoituksista.

     Itse asiassa Russellä luennoi lähinnä tekeillä olevasta kirjastaan ”Länsimaisen filosofian historia”, josta tuli melkoinen bestseller ja joka on yhä hyvin lukukelpoinen.

     Toki Amerikasta löytyi myös intellektuaalista hyvää seuraa, vaikka kirjoittava kertookin hieman filosofisella tasolla pettyneensä niihin viikottaisiin keskusteluihin, joita hän kävi Einsteinin ja Kurt Gödelin kanssa. Olihan maassa myös merkittäviä filosofeja ja vanhoja ystäviä.

     Tässä vaiheesa Russell oli jo luopunut pasifismistaan ja ymmärsi, että mikäli Saksa voittaisi ja muun muassa miehittäisi Britannian, olisi se samanlainen barbarian alkusooitto kuin se, joka tapahtui antiikista keskiaikaan siirryttäessä.

     Britit olivat pysäyttäneet junansa, kun intialaiset passiivisen vastarinnan kannattajat asettuivat raiteille niiden eteen. Natseilta ei ollut mitään sellaista odotettavissa: ”Natsit novat minusta äärimmäisen vastenmielisiä -julmia, tekpyhiä ja tyhmiä.” He olivat yhtä vihattavia sekä moraalisesti että älyllisesti. Heidät saattoi pysäyttää vain asein.

     Vastaava muutos tapahtui Russellin kasvatusta koskevissa näkemyksissä, kun hän koulua pitäessään sai tutustua lapsiin, jotka usein saattoivat olla hirveitä raakalaisia: mikäli halusi estää heikkojen sortamisen, oli ”käytettävä valtaa hyvin selvästi ja voimakkaasti”.

     Russell oli kirjeenvaihdossa myös Summerhill-koulua pitävän A.S. Neillin kanssa ja tuki tämän toimintaa, mutta ymmärsi, että sen laatuinen vapaa kasvatus oli harharetki. Joka tapauksessa englantilainen typerän väkivallan perinne kasvatuksessa oli barbariaa, joka oli voitettava.

     Russellin suureksi rakkaudeksi kansojen joukossa tuli Kiina, jossa hän vietti vuoden kutsuttuna luennoitsijana. Kirjeistä ilmenee, että hän oli tavattoman kuuluisa ja suosittu sekä Kiinassa että Japanissa, jälkimmäisessä näköjään militarismia vastustavien, mutta monimiljoonaisiksi kuvattujen piirien keskuudessa. Russell nähtiin Aasiassa ennen muuta suurena yhteiskuntafilosofina.

     Russellin mielestä Kiina oli sellainen, kuin Euroopasta olisi voinut tulla, mikäli Ranskan vallankumous olisi jäänyt tapahtumatta. Hän ihaili Kiinan ja oppineiden kiinalaisten hienoa sivistyneisyyttä, vaikka maan suuret kansanjoukot olivat aivan vailla koulutusta ja kannatti sitä, että Englannin Kiinalta Boksarikapinan takia vaatimat korvaukset olisi käytettävä Kiinan koululaitoksen hyväksi.

      Ylemmyyttään kiinalaisiin nähden korostavat, Kiinassa asuvat englantilaiset pölkkypäät Russell kuvaa ympäristöstään täysin eristyneeksi joukoksi, jonka intellektuaalinen taso oli hyvin matala. Harhainen käsitys omasta paremmuudesta tuntuukin olleen brittien sielunsaitrautena kaikkialla.

     Myös Kiinaa uhkasi amerikkalaistuminen, mitä Russell piti kauhistuttavana vaarana. Hänen ystävänsä Joseph Conrad oli samaa mieltä ja kirjoitti kirjeessään vuonna 1922: ”Kylmyys hiipii sieluun etenkin teidän käsitellessänne Amerikan vaikutusta. Se olisi todella kauhea kohtalo Kiinalle tai mille tahansa maalle. Koen teidän kirjanne (The Problem of China) sitä voimakkaammin, kun ainoa toivon säde, jonka te tunnustatte, on kansainvälisen sosialismin eteneminen -ja siihen en minä puolestani pysty liittämään minkäänlaista ratkaisevaa merkitystä…”

     Myös Tšiang Kai-šekin kansallisen liikkeen luonne oli Russellin mielestä jokseenkin pelottava, mutta hän toteaa, ettei englannissa ylipäätäänkyetty ymmärtämään Kiinan uudistamisen tuomia nököaloja: ”Kiina on aina Kiina”. Ja kiinalaisuushan tarkoitti useimmille vuosituhantista pysähtyneisyyttä, jonka toivottomuutta mieletön kirjoitusjärjestelmäkin todisti ja ylläpiti.

     Nyt, sadan vuoden kuluttua tiedämme paljon sellaista, mitä aikalaiset eivät voineet tietää ja ymmärrämme myös, että he eivät välittäneet tietää paljoa sellaistakaan, minkä olisivat voineet. Vanhat dokumentit ovat opettavaisia.

Ikuisia kysymyksiä

 

Trattenbachin koulumestari ja pikku Sulo

 

     Bertrand Russell kertoo muistelmissaan kysyneensä kollegaltaan G.E. Moorelta, mitä mieltä tämä oli Ludwig Wittgensteinista, joka kävi hänen luennoillaan.

     Moore vastasi pitävänsä Wittgensteinia suuressa arvossa, sillä hän näytti usein luennoilla suuresti hämmästyvän, kun taas muilla opiskelijoilla ei voinut havaita vastaavaa reaktiota.

     Russell oli Wittgensteinin läheinen ystävä, vaikka tämä olikin maailmansodan aikana rintamalinjan toisella puolella ja Wittgenstein uskoi Russellin apuun suurenmoisen pikku teoksensa Tractatus Logico-philosophicus, julkaisemisessa.

     Siihen aikaan, heti sodan jälkeen hän toimi kotimaassaan Itävallassa, jossa oli saanut kansakoulunopettajan paikan Trattenbachin kylässä. Kelpo kyläläiset, enempää kuin opettajakollegatkaan eivät arvostaneet opettajaa, joka halusi viedä matematiikan opetuksen liian pitkälle, jopa alueelle, jota ei normaalissa kaupankäynnissä tarvittu.

     ”Tractatus” oli saanut alkunsa Englannissa ja kypsynyt sotavuosien mittaan. Se kuuluu ehdottomasti länsimaisen filosofian merkkiteoksiin ja näyttää siltä, ettei monikaan kykene ymmärtämään sitä sillä tavoin, kuin tekijä on tarkloittanut. Kirjeessään Russellille Wittgenstein totesi, ettei matemaatikko Gottlob Frege ymmärtänyt siitä mitään.

     On tietenkin selvää, että itse ymmärrän vieläkin vähemmän, enkä enää edes enää juuri muista, mitä kirjassa sanotaan. Luin sen Edition Suhrkampin julkaisemana pikku taskukirjana hamalla 1960-luvulla.

     Sen kuitenkin muistan, että kirjan lopussa tekijä suorittaa huiman kiteytyksen: ”Das Mystische ist nicht wie die Welt ist, sondern dass sie ist”. Mystiikka ei ole siinä, millainen maailma on, vaan siinä, että se on.

     Tämä oli suuren hämmästelijän oivallus, joka opiskelijatovereilta luultavasti jäi käsittämättä tai tulkittiin typeryydeksi ja sofistikaation puutteeksi.

     Kuten tiedetään, lapsilla on tietyssä iässä, suunnilleen 3-5 vuotiaina kyky tehdä perustavanlaatuisia filosofisia kysymyksiä, jotka sittemmin lakkaavat heitä kiinnostamasta.

     Luullessaan astuvansa aikuisuuden korkeampaan maailmaan kasvava nuori itse asiassa taantuu naiivin simppeliin kysymättömyyteen. Hän ei enää pääse Narniaan, kuten C.S. Lewis asian esitti.

     Olen joskus muinoin kirjoittanutkin Gareth Matthewsin kirjasta Philosophy and the Young Child (ks. Philosophy and the Young Child — Harvard University Press ), jossa tekijä kiinnostavasti kertoo havaintojaan lapsen kehityksestä ja hänen tiedonhalunsa muutoksista.

     Tämän päivän hesarissa sattuu olemaan muuan kolmivuotiaan Sulo Vesalan esittämä kysymys ”Miksi aina on nyt?” Lehti antoi kysymyksen vastattavaksi akateemikko, filososoifja emeritusprofessori Ilkka Niiniluodolle, jota myös Suomen viralliseksi filosofiksi on kutsuttu.

     Niiniluoto toteaa, ettei asiaan ole yksiselitteistä vastausta ja hieman häijysti sanoen juotuu tyytymään latteuksiin. En tiedä, miten vastaus tyydytti Sulo-poikaa, ehkäpä hän ilahtui ainakin siitä, että aikuinen edes yritti antaa vastauksen. Itse luulisin, että vaarilta kannattaisi joka tapauksessa vielä kysyä.

     Pikku-Sulon kysymys viittaa siihen, että hän olisi varmaankin myös saattanut hämmästyä G.E. Mooren luennoilla, jos olisi niihin pystyyt muiden valmiuksiensa puolesta osallistumaan.

     Mitä Niiniluotoon tulee, Wikipedia kertoo Wittgensteinin vaikuttaneen hänen filosofiseen ”heräämiseemsä” ja ymmärtääkseni hänen opettajiinsa kuului myös G.H. von Wright, joka Cambridgessä sai Wittgensteinin jälkeen hoitoonsa tämän professuurin ja myös teokset julkaistavikseen.

     Mutta kyllä Sulolla ja hänen vertaisryhmällään vain on kysymyksiä, joiden edessä ei oppineidenkaan oikein auta muuta kuin hämmästyä.

Intellektuellin muistelmia

 

Pasifistin sota

 

Bertrand Russell, Elämäni II, 1914-1944. WSOY 1968, 378 s.

 

     Bertrand Russell oli ensimmäisen maailmansodan syttyessä jo tarpeeksi vanha säästyäkseen kutsunnoilta. Sodan lopulla asevelvollisuusiän takarajaa nostettiin ja valtio lähetti hänellekin kutsun, mutta ei löytänyt vastaanottajaa, joka istui parhaillaan vankilassa lusimassa kuuden kuukauden tuomiotaan.

     Tuomio tuli eräästä tammikuussa 1918 julkaistusta lehtikirjoituksesta, jossa vihjattiin, että Englantiin saapunut amerikkalainen armeija oli ainakin käytettävissä lakonrikkureina, mihin se oli jo kotimaassaan tottunut.

     Itse asiassa kirjoituksen pihvi oli se, että siinä asetettiin vastuu sodan jatkamisesta ympärysvaltain hallituksille, mikäli ne eivät suostuisi sodan lopettamiseen ilman alueliitoksia ja sotakorvauksia, mitä keskusvallat olivat juuri ehdottaneet.

     Kun Russell haastettiin oikeuteen, ehdotti G.B. Shaw Russellille, että paras mahdollinen puolustus oikeudessa olisi sen toteaminen, että Englannissa valtio ei voinut tuomita häntä mielipiteestään, koska se kannatti sanan- ja mielipiteenvapautta. Se olisi aivan toista, kuin odotettavissa oleva pikkunäppärä juristeria, jota käytettäisiin asianajajan kunnian kirkastamiseksi, mikäli puolustus annettaisiin asianajajan tehtäväksi.

     Tiedossani ei ole, miten oikeusjuttu tarkkaan ottaen meni, mutta joka tapauksessa Russell siis sai nuo puoli vuotta, joista hän ajoittain näyttää suuresti nauttineen: hän sai lukea ja kirjoittaa täydellisessä rauhassa, lukuun ottamatta hyödyllistä kahden tunnin ulkoilua päivittäin.

     Russell ei ollut niitä miehiä, jotka julistavat yhtä ja tekevät toista. Hän lähti ajattelussaan siitä periaatteesta, että jokainen tavoittelee ennen muuta omaa ja läheistensä hyvinvointia. Muu olisi ”luonnotonta”.

     Hämmästyksekseen hän sai huomata, että verenhimoon herännyt kansa oli paljon kiinnostuneempi omien ja vieraiden nuorten miesten teurastuksesta, sitä kannattivat riemulla niin miehet kuin naiset ja niin rahvas kuin yläluokka.

     Russell itse oli syntynyt rikkaana ja häntä vaivasi elää perimillään rahoilla, jotka hän sen vuoksi lahjoittikin pois. Osittain ne menivät Cambridgen yliopistolle ja Newnham Collegelle sekä erinäisiin koulutustarkoituksiin. Omistamansa obligaatiot hän lahjoitti runolilija T.S. Eliotille ja lopulta hänelle jäi vaon vuosittaiset sata puntaa itse ansaitsematonta rahaa. Niistä hän ei päässyt eroon, koska ne oli mainittu avioliittosopimuksessa.

     Muuten sanoisin, että siinä oli mies, joka eli kuten opetti, mutta itse asiassa olen ymmärtänyt hänen opettaneen, että ihminen oli ennen muuta itsekäs olento. Sitä Russell ei ollut, eikä siis itse asiassa myöskään Englannin tai muidenkaan sotaa käyvien maiden kansa, joka yhä uudelleen näytti ennen muuta kannattavan onnettomuuksiensa jatkumista ja lisäämistä.

     Joka tapauksessa Russell oli pasifisti, eikä tämä asenne johtunut pelkästään hänen filosofisista järkeilyistään, vaan kumpusi sisimmästä eli oli viskeraalista laatua, kuten asia latinaksi hieman hullunkurisesti ilmaistaan.

     Russell perusti yhdistyksen, joka vastusti asevelvollisuutta ja halusi pelastaa omantunnon syistä kieltäytyneet ammutuksi tulemiselta. Tässä hän näyttääkin saavuttaneen ainakin jonkinlaista menestystä.

     Kun hän ystävineen makusti Leedsiin, jossa näyttää tapahtuneet jonkinlaista agitaatiota työläisten ja sotilaiden ”neuvostojen” perustamiseksi myös Britanniaan Venäjän vuoden 1917 malliin, hyökkäsi roskajoukko (ks. Vihavainen: Haun roskajoukko tulokset) pasifistien kimppuun ja myös Russell joutui hengenvaaraan.

     Kuten hän kuvaa, paikalla olleet kaksi poliisia eivät tehneet mitään, kun hänen ystävänsä kehottivat heitä suojelemaan kansainvälisesti kuuluisaa filosofia. Kun heille sanottiin, että kyseessä on lordi Russellin poika, lähtivät konstaapelit välittömästi suorittamaan velvollisuuttaan.

     Russell ei tietenkään ollut mikään rivipasifisti, vaan tunsi henkilökohtaisesti sekä parlamentaarikkoja että hallituksen jäseniä ja sai usein audiensseja korkeille tahoille ja jopa kutsun armeijan jodolta.

     Ulkoministeriä, Sir Edward Greytä Russell vihaa synkästi ja vierittää syyn Britannian joutumisesta sotaan tämän niskoille. Kun Saksa ennen sodan alkamista kysyi, millä ehdoilla Britannia olisi pysynyt puolueettomana, Grey kieltäytyi vastaamasta ja vei maansa sotaan.

     Russell näyttää ajatelleen, että mikäli Englanti ei olisi tullut sotaan mukaan, se olisi ylipäätään voitu estää ja ettei Englannin takeilla Belgian puolueettomuudesta ollut ehdotonta sitovuutta. Niin tai näin, syöksyminen sotaan aiheutti suurta riemua Lontoon kaduilla ja kun zeppeliini syöksyi palavana alas, repesi kansan riemu ylitsevuotavaksi.

     Sellaistahan se sodan psykologia taitaa olla. Russell kuitenkin näki, että sota mullistaisi koko maailman. Eurooppa, jota ihmiskunta sai kiittää suurimmasta osasta sen arvokkaimmista saavutuksista, menettäisi nyt merkitystään: miehet tapettaisiin rintamalla, heidän tilalleen tulisivat tehtaisiin naiset ja taustalla piili ”värillisen työvoiman synkkä uhka”. Tätä ajatusta kirjoittaja ei avaa tarkemmin, mutta eihän se mikään tyhjä ennustus ollut.

     Ensimmäisessä maailmansodassa inhimillinen typeryys tunnetusti teki liiton kyynisyyden kanssa ja inhimillinen ajattelu vajosi uusiin syvyyksiin, kun voittoa haluttiin hinnalla millä tahansa.

      Saksan asevoimien komentaja Erich von Falkenhayn keksi kuningasajatuksen Ranskan ”vuodattamisesta kuiviin”. Koska ranskalaisten tappiot olivat koko ajan suuremmat ja heidän miesmääränsä pienempi kuin Saksan, tarvitsi vaoin jatkaa samaa junnaavaa teurastusta kunnes verettömäksi kuihdutettu Ranska putoaisi ennen pitkää Saksan syliin.

     En viitsi tässä esittää paralleeleja nykyiseen Ukrainan sotaan. Nehän ovat liiankin ilmeisiä.

     Tässä kirjassa on myös mainioita henkilökuvia pikapiirtoina. D.H. Lawrencen kanssa Russell kaveerasi vuoden verran, kunnes huomasi, että tämä oli järjen vannoutunut vihollinen. Tämä tarina muistuttaa suuresti John Stuart Millin ja Thomas Carlylen suhdetta, josta ehkä joskus enemmän.

     Kirjaan ilmestyy myös Ludwig Wittgenstein, joka muuten oli upporikasta sukua, mitä en tiennytkään. Hän lienee ollut autisti ja teki joka suhteessa todellisen neron vaikutuksen, kuten Russell toteaa.

      G.E. Moore sanoi kysyttäessä Russellille, että hänellä oli erinomainen käsitys Wittgensteinista siksi, että tämä hänen luennoillaan näytti usein hyvin hämmästyneeltä. Muut opiskelijat eivät näyttäneet…

Natsi-Saksan Mefisto

 

Avainromaani 30-luvun Saksasta

 

Klaus Mann, Mefisto. Suomentanut Markku Mannila. Otava §1984, 378 s.

 

     Klaus Mannista on tällä palstalla aiemminkin kirjoitettu (ks. Vihavainen: Haun klaus mann tulokset ). Hän oli Thomas Mannin poika, puoliksi juutalainen, homoseksuelli ja vasemistolainen ja pakeni Saksasta vuonna 1934, mikä oli välttämätön ratkaisu jo hengissä pysymisen kannalta.

     Mannin kirja Mephisto ilmestyi ensi kerran Hollannissa vuonna 1936 ja oli läpinäkyvästi avainromaani, jonka henklöistä suurimmalla osalla oli todellisuudessa hyvin selvät vastineet, vaikka kirjailija lopettaakin teoksensa sanoihin ”Kaikki tämän kirjan henkilöt ovat tyyppejä, eivät muotokuvia”.

     Muotokuvat olivat kuitenkin niin selkeitä, että Berliinin Schauspielhausin johtaja Hitlerin kaudella, Gustaf Gründgens, Mannin entinen lanko ja ”Mefiston” päähenkilö esti sen julkaisemisen lännessä ja hänen ottopoikansa nosti kanteen kirjan julkaisemista vastaan ja saikin aikaan ylimmän oikeusasteen päätöksen, joka kielsi kirjan julkaisemisen.

     Vuonna 1981 kirja kuitenkin julkaistiin ja sai heti suuren menestyksen, siitä tehtiin elokuvakin.

     Kirjan henkilöiden esikuvat ovat siis täysin selkeitä (ks. Mephisto (novel) - Wikipedia ), mikä ei tietenkään tarkoita, että niitä olisi uskollisesti kuvattu jopa tasapuolisuuteen pyrkien. Toki kyseessä oli katkeran emigrantin filippiikki sellaista hallintoa vastaan, joka todella oli vihan ansainnut.

     Kirjan ilmestymisvuosi 1936 on kiinnostava sikäli, että vielä ei ollut olemassa tuhoamisleirejä ja Neuvostoliitonkin suuri terrori oli vielä nurkan takana.

      Niin sanotusti edistysmielinen kulttuuriväki saattoi vielä suhteellisen hyvällä omallatunnolla uskoa kommunisteihin ja maailmanvallankumoukseen ja kannattaa Kominternin sponsoroimassa kulttuuririntamassa Neuvostoliittoa natsien barbariaa vastaan. Holodomorista oli tietoa saatu, mutta vain epämäärisesti, eikä kollektivisoinninkaan kauhuja uskottu. Bolševikkien propaganda upposi natseja paenneeseen kulttuuriväkeen sitäkin paremmin.

     Kirjoittaja kuvaa päähenkilöään Hendrik Höfgeniä (Gustaf Gründgens) lahjakkaaksi, mutta selkärangattomaksi näyttelijäksi, josta todella tulee oman elämänsä tohtori Faustus, joka vaihtaa aatteen menestykseen. Itse asiassa hänen näyttelemänsä Mefisto on juuri se hahmo, joka miellyttää kaikkivoipaa Göringiä, joka ottaa näyttelijän suojatikseen.

     Höfgen selittää kriitikoilleen, että natsien hallitessa avoin vastarinta on täysin hyödytöntä ja yhtä vähän asioihin saattoi vaikuttaa emigraatiossa. Lähellä hallitsevia piirejä Höfgen sen sijaan saattoi tehdä jotakin ja hän esimerkiksi pelasti keskitysleiriltä vnhan kollegansa ja otti sihteerikseen juutalaisen.

     ”Juutalaiskysymys” on tässäkin kirjassa kiintoisasti esitetty natsien ideologian kulmakivenä. Sille annettua tavatonta merkitystä nimenomaan Saksassa on usein kummasteltu. Olihan Saksassa yli 60 miljoonasta kansalaisesta juutalaisia vain puolisen miljoonaa eli reilusti alle prosentin verran, joskin määritelmän ulottaminen sukulaisiin laajensi joukkoa.

     Tietenkin tuo joukko oli moninkertaisesti vaikutusvaltaisempi, kuin pelkän määrän perusteella olisi voinut arvioida, ja siihen kuului avainasemassa olevaa pankkien, lehdistön, tieteen, kulttuurin ja oikeuslaitoksen piirissä työskentelevää väkeä.

     Kuitenkin juutalaiset olivat myös sodassa osoittaneet nuhteettoman patriotisminsa, vaikka antautuminen voitiinkin tarpeen vaatiessa yrittää vierittää heidän niskoilleen, samoin kuin koko vallankumouksellinen liike.

     Itse asiassa 1900-luvun henki sen edistykselliseksi katsotussa mielessä, eli modernisaatio, kuten me sanomme, oli vahvasti juutalaisvaikutteista, kuten on usein todettu (ks. Vihavainen: Haun jew tulokset; ks. m. Vihavainen: Haun sljozkin tulokset ).

     Natsismi sen sijaan pyrki palaamaan modernista esimoderniin monessakin mielessä. Sille oli tarjona myös se sakea aatteellinen kasvusto, jota George L. Mosse on kutsunut nimellä ”saksalainen ideologia”. Se tarjosi eklektisen obskurantismin valtaa järjen yli, vaistojen herruutta loogisen ajattelun yli.

     Hitler itse kuvaili ”heräämistään” anrtisemitismiin kirjassaan ”Taisteluni”. Hän mainitsi siinä, että mikäli hänen isälleen olisi puhuttu antisemitismistä, tämä olisi oitis leimannut sen sivistymättömyydeksi. Hitler sen sijaan oli saanut oman ahaa-elämyksensä juutalaisuuden hävittävästä luonteesta, joka kytkeytyi heidän rotuominaisuuksiinsa.

     Tässä kirjassa juutalaisuus ei aluksi merkitse minkäänlaista stigmaa. Antisemitismiä edustaa vain muuan yksinäinen nuori mies, jota kukaan ei ymmärrä. Juutalaiset loistavat näyttämöillä ja vaikuttavat niiden takana.

     Sitten nousevat valtaan natsit ja näyttää siltä, että kun juutalaisuudesta tulee valtion vihollinen, alkaa myös kansa ikään kuin yhteisestä sopimuksesta tuntea vastenmielisyyttä ja epäluuloja sen edustajia kohtaan.

     Nyt valtaan nousevat nimenomaan kyyniset ääliöt ja sivistymättömyydellään suorastaan ylpeilevät nuoret miehet kunnostautuvat pahoinpitelemällä ja jopa tappamalla niitä, joita pitävät vastustajinaan.

     Juutalaisvastaisuuden synty tai vähintäänkin sen muuttuminen marginaali-ilmiöstä lähtökohtaiseksi oletukseksi on tässä kirjassa varsin selkeästi näkyvä kehityskulku.

     Uskomattoman nopeasti opitaan koko sana ”juutalainen” jopa lausumaan tavalla, joka näyttää merkitsevän, että asiassa olisi jotakin häpeällistä ja tuomittavaa. Kaikille pyrkyreille tämä tietenkin avaa uusia mahdollisuuksia.

     Maksin Gorki lausahti aikoinaan, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa lupaamalla sille oikeuden tehdä häpeällisiä tekoja. Luulen, että tuossa oli sanottu olennainen myös Saksassa tapahtuneesta prosessista.

     Mikäli arvossa pidetty taho ja jopa virallinen esivalta näyttää esimerkkiä häpeällisessä toiminnassa, saa se varmasti suurta kannatusta massayhteiskunnassa ja sellaisessahan me joudumme elämään, kun se tunnettu Riesmanin ennustus osoittautui utopiaksi (vrt. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Kansan syviä rivejä ei kiinnosta pennin vertaa tutustua tarkemmin edes niihin syytöksiin, joita korkealta taholta on esitetty tuomittua tahoa vastaan. Vielä vähemmän kiinnostavat puolustuksen puheenvuorot, saati se, mitä oikeasti on tapahtunut. Kun tarjoutuu tilaisuus osoittaa omaa erinomaisuutta niin mukavalla tavalla kuin häpeällisellä käytöksellä, tartutaan tilaisuuteen innolla.

     Tietysti soraääniäkin on mukana, mutta kuten Bertrand Russell aikoinaan totesi, mikäli käytössä on nykyaikaisen yhteiskunnan välineet, on helppoa saada kansan suuri enemmistö uskomaan, että vesi kiehuu kylmässä ja jäätyy kuumassa. Mikäli joku asiaa epäilee, voi esivalta hänet muille malliksi vaikkapa ”jäädyttää” kuoliaaksi roviolla.

     Historiankirjituksena tämä opus on tietenkin hyvin epäilyttävä. Myös Mannin teosta ”Pako Pohjoiseen”, joka sijoittuu Suomeen, arvosteltiin aikoinaan ankarasti siinä olevien ”vääristelyjen” takia.

     Mutta kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta ja filippiikeillä on sen piirissä vielä oma erityinen osastonsa.

Sieltä ne kurkistavat

 

Menneisyyden haamuja

 

     Joskus, lähes puoli vuosisataa sitten muuan virolainen historiantutkija kommentoi minulle kovin skeptisesti Neuvostoliiton hajoamista, josta näytti tulevan lähes veretön prosessi. Se oli ”kansojen kevät”, jossa imperiumi antoi vapaaehtoisesti osavaltioilleen eroamisoikeuden, kuten sen perustuslaki edellyttikin. Mutta kukapa sellaisia lakeja oli ottanut vakavasti.

     Boris Jeltsin näytti kuitenkin niin tekevän ja yllytti kaikkia yhteisön kansoja: ”ottakaa itsellenne niin paljon suvereenisuutta kuin pystytte!” Tämä oli sen luokan puhetta, että oli sivuseikka, jos lause oli ristiriitainen, ”suvereniteetti” toki tarkoittaa jo vallan täydellisyyttä, ei sitä enää voida lisätä tai vähentää.

     Muistona tästä suuresta kaudesta on Tallinnassa reliefi, jonka kolmikielinen teksti muistuttaa Jeltsinin ratkaisevasta roolista Viron uudelle itsenäistymiselle.

     Tuo alussa mainittu kommentoija, historiantutkija ja vanha ystäväni sanoi pessimistin resignoituneella varmuudella, että se, joka historiaa tuntee, tietää, että veri vuotaa vielä.

     Siihen mennessä ja itse asiassa kauas 2000-luvulle päästessä verta kuitenkin oli vuotanut hyvin vähän verrattuna mihin tahansa saman luokan tapahtumaan historiassa. Puhuttiin Venäjän ”ylevästä” (dignified) asenteesta imperiuminsa menettämiseen. Neuvotteluteitse voitiin hoitaa kaikki sellainen, joka joskus olisi vaatinut yhä uutta veriveroa. Elettiin uutta aikaa.

     Mutta, kuten sananparsi asian kuittaa, ”aika aikaa kutakin”. Jeltsiniä seurasi Putin, Pietarin takapihoilla kasvanut sakilainen, joka oli päässyt salaisen poliisin veljeskuntaan, jolle laki ei koskaan ollut merkinnyt enempää kuin kiertämällä sivuutettavaa pientä haittaa, jos sitäkään.

     Putin eli ja halusi elää toista aikaa, eikä hänellä ollut vaikeuksia omaksua lunatic fringen aivoituksia Venäjän imperiumin ikuisesta pyhyydestä. Kansanjoukoilla, jotka ovat suunnilleen yhtä tyhmiä kaikkialla, ei tietenkään ollut mitään johtajan seuraamista vastaan. Koskas sellaista olisi tapahtunut, ellei nyt sitten löydy vaihtoehtoista ”oikeaa” johtajaa.

     Baltian maiden ja Suomen itsenäistyminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen on luettava ihmeisiin, mikä meiltä liian helposti unohtuu. Kun joku suomalainen toisella sortokaudella keksi varoittaa venäläisiä sortopolitiikan seurauksista ja viittasi Japanin-sotaan, hänelle vastattiin, ettei Suomi mikään Japani ole ja ettei Venäjä koskaan ole niin heikko, ettei se pysty Suomea hoitelemaan.

     Tämä oli tietenkin karu totuus, josta ei voinut valittaa ja sama koski Baltian maita ja myös niiden asemaa 1980-luvun lopussa. Ei niillä ollut mitään asevoimaa heittää peliin eikä kukaan halunnut uhrata niiden hyväksi omia miehiään.

     Ainoa toivo oli imperiumin vapaaehtoinen luopuminen reuna-alueista. Ei kannata ihmetellä, mikäli sen mahdollisuuteen suhtauduttiin skeptisesti.

     Mutta niin vain tapahtui. Itse asiassa Lenin, joka pyrki valtaan mitään keinoja kaihtamatta, halusi ehdottomasti väliaikaista hallitusta vastaan nousemaan myös imperiumin reuna-alueet. Suomeen nähden hän oli kärsimätön: mikseivät ne vaadi itsenäisyyttä?

     Tilanne oli hieman samanlainen kuin kalterijääkäreillä Špalernajan vankilassa. Kun ovet avattiin ja huudettiin ”svabodaa”, tuumi muuan suomalainen, ettei se varmaan suomalaisia koske ja jäi sellliinsä. Viime hetkellä onnistui joku kaveri hakemaan hänet sieltä pois.

     Kun Suomen senaatti sitten paniikissa joutui irtautumaan bolševikkihallituksen vaatimuksilta käyttää maassa ylintä valtaa ja julisti maan itsenäiseksi, oli tämä Leninille vain bagatelliasia, joka oli helppo kiertää.

     Suomea kehotettiin pyytämään bolševikeilta itsenäistymisensä tunnustus, mikä annettiin naureskellen ja kompasanoja näyttämön takana viljellen. Samalla oli myös ”kansankomissaarien neuvosto” tullut tunnustetuksi, mikä varmistettiin tekstiä asianmukaisesti korjaamalla.

     Heti, kun Suomen sosialidemokraattien kaartit oli saatu aseistettua ajanmukaisesti, tykistöä ja lentokoneita myöten, alkoi Suomessa kapina ja bolševikit tunnustivat nyt vain ”kansanvaltuuskunnan” Suomen hallitukseksi.

     Tämä erikoisoperaatio epäonnistui pian ja Suomen punaiset jouduttiin jättämään oman onnensa nojaan Brest-Litovskin rauhansopimuksessa.

     Samaan aikaan tehtiin vielä sentään historiaa varten paperi, jota on nimitetty ”punaiseksi valtiosopimukseksi”. Siinä Venäjän sosialistinen federatiivinen tasavalta vahvisti Suomen vanhat rajat vuoden 1812 mukaisesti Rajajoelle saakka ja luovutti ”Suomen sosialistiselle työväentasavallalle” lisäksi myös jo Aleksanteri II:n vuonna 1864 lupaaman Petsamon.

      Keisarillinen Venäjähän oli jo päättänyt Kannaksen rajapitäjien liittämisestä emämaahan, joten Rajajoen raja oli maininnan arvoinen myönnytys.

     Kun joku venäläinen alkoi neuvotteluissa tinkiä rajoista, vaiensi Lenin oitis moisen hölmöläisen. Eihän tässä rajoilla enää ollut mitään muuta kuin propagandistinen merkitys. Niiden säilyttämisestä sopimalla osoitettiin, ettei Suomea ollut tarkoitus kartalta hävittää.  Voitiinhan asiat hoitaa muutenkin.

     Tosin Suomalaisille luvattiin sopimuksessa automaattisesti myös Venäjän kansalaisuus ja venäläisille puolestaan luvattiin tehdä mahdollisimman helpoksi Suomen kansalaisuuden saaminen. Tässä väikkyi monen asioita ajattelevan mielessä ”yhdenvertaisuuslain” kauhukuva. Sitä oli syystä pidetty yhtenä Suomen kannalta vaarallisimpana sortotoimenpiteenä.

     Mutta nythän kaikki tapahtui uudelta pohjalta, proletariaatin etujen mukaisesti. ”Suomen sosialistinen työväentasavalta” oli nimitys, jonka Lenin oli määrännyt suomalaiselle sopimuskumppanille. Se närkästytti joitakin ja antoi aiheen ihmetellä, millaista itsenäisyyttä se nyt oikein oli, kun ei valtio saanut omasta nimestäänkään päättää.

     Mutta tuo sopimushan tehtiin arkistoa varten. Brest-Litovskin sopimus oli sinetöinyt ”työväentasavallan” kohtalon toistaiseksi, mutta kaikkihan saattoi tässä maailmassa piankin muuttua, kun suursota oli käynnissä.

     Miksei ”Suomen sosialistiseen työväentasavaltaan” liitetty myös Itä-Karjalan suomenkielisiä alueita, kun kerran oltiin kansallisvaltioita koko Eurooppaan perustamassa? Niitähän tuli Neuvostoliittokin täyteen. Kyllähän sellainen tarkoitus olikin, kuten neuvottelujen osanottajat ja muutkin tuon ajan punaisten johtomiehet muistelivat.

      Silloin hetki oli kuitenkin väärä. Valkoinen Suomi, joka oli nyt ainakin toistaiseksi voittamassa olisi saanut lisää vettä myllyynsä ja yhden argumentin lisää pyrkiessään Suur-Suomen luomiseen. Siitähän Mannerheim oli myös puhunut ja selittänyt, ettei sitä tarvinnut venäläisiltä ”armolahjana” anoa, kun se jo oikeuden perusteella Suomelle kuului.

     Huomattakoon, että bolševikkihallitus olisi jo ensimmäisissä dekreeteissään luvannut kaikille kansanryhmille ehdottomasti sellaisen hallinnon ja valtiollisen yhteyden, jonka ne itse haluavat. Kaiketi Mannerheim viittasi juuri tähän julistukseen, jonka hän varmasti tunsi.

     Vasta Neuvostoliiton ja ”Suomen kansanvaltaisen tasavallan” välisessä, 2.12.1939 solmitussa sopimuksessa asia otettiin ”lopullisesti” esille ja julistettiin Suomen ja Itä-Karjalan karjalaisalueiden yhdistämisen riippumattomassa Suomen tasavallassa olevan kansojen oikeutettu, vuosisatainen toive ja kansallinen tehtävä, mikä yksin tein myös suoritettiin.

      Pääasiallisesti karjalaisen väestön asuttamaa osaa Itä-Karjalasta ei vain luvattu Suomelle, vaan se nimenomaan välittömästi yhdistettiin siihen sopimuksella, jonka julistettiin heti allekirjoituksen jälkeen astuneen voimaan. Sopimuksen ratifiointi luvattiin suorittaa ”mahdollisimman pian” Helsingissä.

     ”Mahdollinen” ei kuitenkaan ole logiikan, vaan empiirisen todellisuuden piiriin kuuluva asia, jonka muuttuminen aktuaaliseksi todellisuudeksi ei paradoksaalisesti aina ole edes maailman vahvimman suurvallan päätettävissä.

     Mutta tämähän on tuttua asiaa kaikki tyynni. Mitä Viron itsenäisyyteen tulee, sekin järjestyi ja tunnustettiin vuoden 1920 keväällä Tartossa solmitussa  rauhassa.

     Kuten muistamme, Viro kuitenkin pyrki sitten vuonna 1940 Neuvostoliiton jäseneksi, samoin kuin myös Latvia ja Liettua. Otto Ville Kuusisen ehdotuksesta Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi anomuksen ja nuo maat pääsivät siirtymään sosialistisen Venäjän kanssa läheiseen yhteistyöhön, rakentamaan kukin omaan maahansa entistä korkeamman tasoista yhteiskuntajärjestelmää.

    Sitten aikanaan tuli tämä kansojen kevät ja itse kukin lähti omille teilleen.

     Aika aikaa kutakin. ”Suomen sosialistinen työväentasavalta” ja ”Suomen kansanvaltainen tasavalta” ovat jääneet lyhytaikaisiksi merkinnöiksi historian lehdille. Jälkimmäinen oli itse asiassa olemassa vain paperilla, ikään kuin jonkin Kozma Prutkovin luomana aivokummituksena.

     Sille on sittemmin naureskeltu, mutta se on väärä tapa suhtautua menneisyyteen. Aikoinaan näille aivokummituksille oli varattu suuri rooli. Ja mitä mahtaa aivoissaan hautoa tuo entinen Pietarin takapihojen sankari, joka on juuri selittänyt Suomessa varustettavan jo rajaa Siestarjoelle…?