Nuori mies eli aikaansa

 

Catulluksen orjuus ja kurjuus 

 

 

     Sarjassamme ”Lyriikkaa koteihin” on nyt vuorossa suuren roomalaisen klassikon, Catulluksen esittely. Kun opiskelin latinaa Savonlinnan yhteiskoulussa vuosina 1962-1965, ilmestyi kirjakauppaan tuore Gaius Valerius Catulluksen ”Laulujen kirjan” (Liber carminum) suomennos, jonka olivat tehneet Päivö ja Teivas Oksala.

     Hankin oitis kirjan ja jostakin syystä monet sen ruoista syöpyivät mieleen niin, etteivät ole sieltä tähän päivään mennessä lähteneet.

     Koska en ollut ihan tyytyväinen suomennokseen, joka mielestäni pyrki turhan uskollisesti kääntämään kaikki originaalin sanat, kääntelin sitä mielessäni itse.

     Myöhemmin kuuluu Jukka Kemppinen myös suomentaneen teoksen. Sitä käännöstä en ole tullut lukeneeksi.

     Kuten tunnettua, Catullus kirjoitti lemmenlyriikkaa, joka ei tietenkään vielä sinänsä ollut mikään historiallinen uutuus. Sitähän oli jo ammoin tehnyt esimerkiksi ”Korkean veisun” kirjoittaja, joka värssyissään yhdistää kauniisti seksuaalisen halun ja eräänlaisen lähes viileän tarkkailijan ylevyyden.

     Lesbos-saaren Sapfo oli myös aistillisen rakkauden runoilija, jolta Catullus kaiketi sai vaikutteita. Siihen viitannee sekin, että hän käytti rakkautensa kohteesta niitystä Lesbia.

      Itse asiassa kyseessä oli ylhäisönainen nimeltä Clodia, jonka nimeä ei tietenkään passannut julkisesti sanoa. Clodian mies, jota Catullus nimitti aasiksi, ei ehkä ollut kovin mustasukkainen, mutta uskottomuuden julkinen paljastaminen olisi tietenkin vaatinut rankaisua.

     On muuten kiinnostavaa, että ”aisankannattaja” on sekä venäjäksi että espanjaksi mies, jolle on pantu sarvet päähän. Tietokoneen sinänsä arveluttava ohjelma väittää, että se olisi latinaksi ”incestum”. No oli mikä oli.

     Catullus lienee ensimmäinen modernina sanan ”nykyisessä” merkityksessä pidettävä länsimainen rakkausrunoilija, joka kuvasi nuorta intohimoa sekä herkästi että palavasti, sekä  kauniisti että koskettavasti:

     ”Da mi basia mille, deinde centum/dein mille altera, dein secunda mille….” -anna suukkoa tuhat ja sitten sata ja sitten taas tuhat ja seuraava tuhat….

     Ja kun kevytmieliseksi osoittautunut tyttö (rouva) onkin petollinen, saa runoilija todeta sekä vihaavansa että rakastatansa ja kärsivänsä ristiinnaulitun tuskia: ”Odi et amo, quare id faciam, fortasse requiris/ Nescio, sed fieri, sentio et excrucior….”

     Tämän pyysi muuten Teivas Oksala kääntämään kesäyliopiston pro-kurssilla. Olin lukenut hänen oman käännöksensä ja mustin sen, mutta en iljennyt sitä sanatarkasti toistaa… ”Kysyä saatat sä, miks’ viha, rakkaus mieltäni riepoo. /En ymmärrä hittojakaan, mutta kärsin kuin ristillä vaan…”

      Herkkyytensä paljastanut runoilija sai oitis irvileuat kimppuunsa, mutta ei kuitenkaan jäänyt miksikään hempeilijäksi, vaan hallitsi myös alatyylin, jolla kosti pilkkaajilleen: ”pedicabo ego vos et irrumabo”: teitä kyllä mä suuhunkin tyrkätä voin ja vaikkapa perseesehen…

     Nuorison ja vanhemmankin väen moraalin kannalta Catullusta voitiin pitää vanhohen roomalaisten normien mukaan vaarallisena rappion edustajana ja nuorison turmelijana. Aikalaisista toinen kuuluisa rakkauden taitojen (Ars amandi) laulaja Ovidius jopa karkotettiin Roomasta.

     Catullus ei ollut poliittinen henkilö, mutta kuittaili sentään joskus aikansa potentaateille, kuten Caesarille: ”Nil nimium studeo, Casar, tibi velle placere/ nec scire utrum sis, albus an ater homo!”

”En viitsi sun suosiotas, minä liioin kärkkyä, Caesar/ Ei kiinnosta pätkääkään mikä oikein miehiäs oot.”

     Catullus, karkeata ilmausta (sit venia verbo) käyttääkseni, vittuili niin alemmilleen kuin ylemmilleen. Homoseksuaalisuus oli yksi suosittu aihe naljailuun, huoripukkien irstaus toinen.

Erästä jälkimmäistä hän kunnioittaa karkealla nimityksellä ”Mentula” (mulkku):” Mentula moechatur, moechatur Mentula, certe: hoc est quod dicunt: ipse olera olla legit”. ”Että Mulkkuko irstailee? Mitäs muuta se voisi? Aina reikää se etsii ja painaa”.

     Catulluksen mielestä Roomassa vallitsi jo hänen aikanaan ( 87(84 EKr. – 54 EKr.) poliittinen rappio. Sitä hän dramatisoi toivomalla itselleen kuolemaa, ettei moista tarvitsisi nähdä:

     ”Quid est, Catulle, quid moraris emori? Sella in curuli struma Nonius sedet, per consulatum peierat Vatinius. Quid est, Catulle, cuid moraris emori?”

     Käännetään vaikkapa näin: ”Miks, Catullus, kurja, et kuole jo pois! /Nyt tuomarin istuimella jo iljetys Nonius istuu, konsuliks konna Vatinius kiemurtelee. /Voi Catullus parka! Ja moista saat nähdä, kun elät!”

     No, meidän mielikuvissamme Caesarin-Augustuksen aika on Rooman huippuaikaa, mutta hyveen kriteerit olivat silloin korkealla ja muinainen vaatimaton ja hyveelliskesi julistettu elämä vielä muistissa, ainakin vanhojen kertomana.

     Olin jo vähällä sanoa, että nykyaika, jolloin aritmetiikkaan viittaaminen on vakain tuumin ja vakavin naamoin leimattu poliittiseksi ääriliikkeeksi ja jokunen täysin viaton, jos kohta tyhmä ja vanhoillinen yhteiskuntapoliittinen puheenvuoro on määrätty rangaistavaksi rikoslain perusteella, on jo niin typerää aikaa, ettei sillä ole historiassa vertaistaan.

     Ehkäpä ja jopa luultavastikin näin on, mutta kovin todennäköistä on, että ns. tekoäly vie meidät piankin jonkinlaiseen ihmisälyn jälkeiseen aikaan, jonka irrationaalisuuden määrää emme vielä koskaan ole kyenneet edes kuvittelemaan.

Mainokset

 

Mainokset

 

Blogspot (meta?) vaatii saada panna blogien lomaan mainoksia, muussa tapauksessa pitää maksaa.

Maksu ei nyt ihan mahdoton ole ja sen pystyisi kyllä hoitamaan, mutta nyt päätin selvitä ilman rahaa.

     Tulee sekin mieleen, että jos pikkurahalla saisi eliminoitua muunkin kaupallisen töhnän, kauppakeskusten muzakista netin ponnahdusikkunoihin, voisi siitä kyllä vähän maksaakin. Muuten homma kuulostaa periaatteessa oudolta ja tuo mieleen gangsterien suojelurahan.

     Ajattelin kuitenkin, että voisi olla jopa kiinnostavaa katsoa, millaisia mainoksia algoritmi on keksinyt juuri tämän blogin oheen sijoittaa.

     Jos se tavara osoittautuu kovin häiritseväksi, pitää sitten ruveta makselemaan.

     Muuten, blogia näyttää klikatun (luetun?) vuodesta 2011 alkaen 7,2 miljoonaa kertaa, en tiedä, onko se paljon vain vähän. Muuan venäläinen tuttavani sanoi joskus, että hänellä voi tulla lähes saman verran päivässä.

     Tekstejä on joka tapauksessa nyt kertynyt 3345 kappaletta ja niiden pituus lienee keskimäärin 2,5 liuskaa. Ajattelin joskus printata koko luntan, mutta en enää olekaan asiasta varma.

     Pitää kai ainakin yrittää printata molemmille sivuille. Joka tapauksessa bloggaus säästää ainakin paperia, vaikka koneelta onkin ikävämpi lukea kuin kirjasta.

     Kiitoksia joka tapauksessa uskollisille lukijoille. Onhan se mukavampaa saada palautetta heti, kuin vuoden kuluttua ja tietää, että joku toinenkin on sitten tekstin lukenut ja ehkä jopa miettinyt samoja asioita.

     Kirjojen julkaisemiseen verrattuna tämä on joka suhteessa aika lailla kevyempää puuhaa, mutta joskus ihan palkitsevaakin, vaikka alan arvostus onkin niin alhaalla, ettei alemmaksi enää pääse (ks. Vihavainen: Haun arvostuksia tulokset ). Onhan sekin kiinnostava rooli. Tässä ollaan kuin muinaiset fennit Tacituksen mukaan.

Kiitos vielä kerran ja koettakaa kestää.

Turismia

 

Suomalaisen matkailijan merkintöjä

 

     Olen sitä ikäluokkaa, joka sai kokea matkailun suuren muodonmuutoksen. Matkailu oli menneinä vuosisatoina alun perin rikkaimman joutilasluokan harrastus, joka kuului grand seigneurin kasvatukseen niin sanotun grand tourin muodossa. Se merkitsi ainakin vuode oleskelua ulkomailla, vertaisryhmän keskuudessa, suhteiden solmimista ja kielen ja kulttuurin opiskelua.

     Merimiesten ja kisällien matkailusta en tässä puhukaan, sillähän oli käytännöllinen taustansa eivätkä sen harjoittajat(sällit) kunnostautuneet hyvällä maineella ja oppivat pikemmin muden maiden rahvaan huonoja tapoja kuin sitä hienostusta, jolla yläluokka pyrki erottautumaan.

     Massamatkailu syntyi rautateiden myötä ja esimerkiksi Venäjän klassinen kirjallisuus on sitä täynnänsä. Sanatoriomatkat sairaana tai terveenä kuuluivat asiaan jo keskiluokan piirissä ja junalippujen hinnatkin olivat mahdollisuuksien rajoissa.

     Samaan aikaan näyttäisi kasvaneen myös rahvaan ”Wanderlust”, jota toteutettiin apostolinkyydillä lähituntumassa sijaitseviin vuoristoihin ja muihin sellaisiin paikkoihin, minne ei ollut mitään oikeata asiaa. Wandervogeleita ilmestyi Suomeenkin (vanrönkkelit).

Uteliaisuus ja seikkailunhalu ajoivat matkaan ja ne olivat myös pyhiinvaellusten aivan ilmeisiä pontimia jo keskiajalla (vrt. Vihavainen: Haun chaucer tulokset ).

Ennen sotia turismi alkoi olla jo normaali keskiluokkainen harrastus (vrt. Vihavainen: Haun olinpa minäkin turisti tulokset). Käytiin etenkin Italiassa, Nizzassa ja jopa Roomassa.

     Toisen maailmansodan jälkeen alkoi camping-matkailun suuri aika. Huima elintason nousu teki parissa vuosikymmenessä keskiluokalle ja pian työväellekin mahdolliseksi oman auton ja teltan hankkimisen ja retkeilymajat ja leirintäalueet alkoivat kukoistaa. Tilausajobusseillakin oli kiirettä.

     Camping-matkailijoiden ja retkeilymajojen (Jugendherberge, Auberge de jeunesse) käyttäjien tie vei usein kauaskin. Kiiersin itsekin jo 1950-luvulla Pohjois-Norjassa, 1960-1970-luvuilla Ruotsissa, Tanskassa, Ranskassa, Itävallasa ja Saksassa sekä Moskovan takana aina Suzdalissa saakka. Perheen tie vei usein Leningradiin alueen  Olginoon ja Repinoon.

     Lentäminen oli aluksi kallista lystiä ja esimerkiksi Espanjaan mentiin kolmen välilaskun kautta, aluksi usein Baleaareille, eritoten Mallorcalle. Suihkukauden tultua Kanarian saaret tulivat suomalaistenkin ulottuville ja Andalusiaan syntyi oikea suomalaisten keskittymä, joka osittain oli jo luonteeltaan vakituista asutusta.

     Lomalaisia varten oli Torremolinoksessa joskus viime vuosituhannen lopulla useita kymmeniä suomalaisravintoloita. Viimeinen niistä suljettiin tänä keväänä. Vielähän sellaisia Espanjasta löytyy, ja kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä ”Ryysyranta”-nimisestä pubista. Se jää tänään kesälomalle ja kai sielläkin pitää vielä illalla pistäytyä.

     Espanja oli suomalaisille vuosisatojen ajan eksotiikkaa puhtaimmillaan. Naisten mantiljat ja viuhkat, mustalaisten kastanjetit ja kuumat flamencorytmit, härkätaistelut passodobleineen ja viinin juonti keskellä päivää kuuluivat Suomesta katsoen aivan toiseen maailmaan ja siellä sopi myös elää ihan toisin kuin siinä omassa. Itse asiassa se kuului ehdottomasti asiaankin.

     Itse aloin käydä Espanjassa 1980-luvulla, jolloin jo aiemmin opiskelemaani kieltäkin joutui käyttämään. Silloin paikallinen väestö tietyin poikkeuksin ei yleensä missään maassa osannut mainittavasti englantia, mutta kyllä usein suomea. Tilanne on muuttunut, mutta kyllä täällä yhä suomeksikin myydään sujuvasti.

     Elintaso Espanjassa on noussut olennaisesti ja erityisesti tämä koskee turistialueita, jotka sijaitsevat kuumilla ja karuilla paikoilla. Andalusia oli vielä Espanjan sisällissodan aikaan köyhän ja erittäin takapajuisen kulmakunnan maineessa, mutta nyt elintaso vastaa kuta kuinkin suomalaista ja ymmärtääkseni lapset saavat sielläkin normaalia kouluopetusta.

     Vielä 1980-luvulla kädestä suuhun elää kituutteleva suomalainen saattoi tuntea täällä, tullittomien tavaroiden maassa itsensä rikkaaksi, vaikka ei nyt ihan niin rikkaaksi kuin Neuvsyoliitossa, jossa rahalla ei lyhyesti sanoen ollut merkitystä. Sosialismissa sitä ulkomaalaisella turistilla aina riittävästi ja sitä voi hankkia tarvitsemansa määrän ilman mitään erityisiä taitoja tai riskiä, ihan vain vaihtamalla vaikka taksikuskin kanssa.

     Markkoja pesetaan vaihtamalla ei sen sijaan kyllä hyötynyt mitään, vaikka senkin joutui aina tekemään. Ne olivat molemmat vapaasti vaihdettavia valuuttoja. Mutta alhaisen palkkatason takia Espanjassakin oli hyvin halpaa, ja Venäjällä vielä halvempaa. Hölmöt turistit saivat siitä aiheen vihastua, kun kotimaassa hinnat olivatkin kalliimpia. Olihan se niin väärin.

     Mutta suuri tasoittuminen on jo tullut. Vastoin sitä herrasväen statusta, jonka suomalainen turisti katsoi rahojensa perusteella itselleen kuuluvan, on syntynyt tasa-arvoinen tilanne. Nyt ansaitsee espanjalainen siivooja jo saman verran kuin suomalainekin eli jonkin verran yli 2000 euroa kuussa. Hän kuitenkin maksaa vähemmän veroja ja elää halvemmalla, lämpimämmässä ympäristössä.

     Espanjan ilmastokin vain pysyttelee ainakin täällä sitkeästi suomalaista miellyttävämpänä. Tosin lämpeneminen ja kuivuus näyttävät uhkaavan monia alueita, mutta tuulimyllyt ja aurinkopaneelit, jotka Espanjassa oikeasti toimivat tehokkaasti, hoitavat osaltaan sitä jättiläistehtävää, joka esimerkiksi Gran Canarian eteläosassa on merkinnyt autiomaan muuttamista keitaaksi.

     Muistan vielä hyvin, miten surkea paikka oli Maspalomas puoli vuosisataa sitten. Nyt se on sankkaa palmu- ja kaktusmetsää. Vesi tulee osin vuorilta, jossa säiliöt pari viikkoa sitten täyttyivät taas äärimmilleen ja paikallisen lehden mukaan riittävät peräti 5-6 vuodeksi.

     Nuo sateet vuorilla eivät edes häirinneet paivänpaistattelijoita rannalla. Häieritselvältä kyllä näyttää satojen tuulimyllyjen metsä, mutta sen ansiosta suolatonta kasteluvettä riitä lukemattomille hehtaarien laajuisille vihannes- ja hedelmäviljelyksille myös täällä etelässä. Pohjoisessa vihanta laakso vuorten varjossa baaneineen ja rommitehtaineen onkin jo vanhaa perua.

     Las Palmas on ihan olkea suurkaupunki ja tekee urbaanimman vaikutuksen kuin  esimerkisi Berliini. Toisin kuin siellä, kaupunki ei koostu pommitetuille alueille kyhätyistä laatikoista, vaan 1800-luvun tyylisistä kerrostalokortteleista. Väkiluku on lähes 700000, kun metropolialue luetaan kukaan, kuten normaali käytäntö on.

     Las Palmas haluaa olla myös merkittävä kulttuurikaupunki. Siellä on vanhaakin kerrostumaa, joskaan ei keskiaikaista, koska espanjalaiset valloittivat alueen kivikautiselta guanche-väestöltä vasta 1400-luvun viimeisinä vuosina. Kolumbus, joka nousi tällä maihin, ei uskaltatunut etelämmäs saareen, koska se ei ollut turvallista.

     Väestö joka tapauksessa vaihdettiin nopeasti ja 1600-luvj jälkeen guancheista on ollut jäljellä lähinnä muutama asuinluola ja hieman DNA:ta sekä saarilla että Latinalaisesa Amrikassa. Turvallinen ja nopea purjehdusreitti Amerikkaan on kulkenut Kanarian saarten kautta, josta onkin enää lyhyt matka koillispasaatiin, joka vie mukavasti Atlantin yli.

     Guanchimuseossa on alkeellisesti, ilman dreijausta tehtyjä saviastioita ja pääkalloja sekä tarinaa tuon berberikansan kielestä ja tavoista. Selvää vastausta siihen, miksi he niin tavattoman nopeasti hävisivät, ei ole. Valtava kulttuurinen kehitysero ainakin vaikutti paljon.

     Guancheilla ei ollut käytössään metalleja, joita saarten kallioperässä ei ole, eikä edes laivoja, joilla olisi voinut käydä naapurisaarilla. Yhteiskuntia ja päällikköitä heillä kyllä oli ja kieltäkin on merkitty muistiin.

     Veguetan kaupunginosassa Las Palmasissa on Kolumbus-talo, joka ei tosin periydy Kolumbuksen ajalta, mytta on kyllä osittain vanhaa perua. Talossa syntyi myös kuuluisa, vuonna 1999 kuollut laulaja Alfredo Kraus (Trujillo), jolle on nimetty konserttisali kaupungin keskustassa.

     Veguetassa on mahtava Benito Pérez Galdósille (ks. Vihavainen: Haun marianela tulokset ) omistettu teatteri, joka suuresti muistuttaa muita eurooppalaisia 1800-luvun oopperapalatseja.  Siellä on toinenkin suuri teatteri ja kirjalliselle suurmiehelle on parikin parsasta, toinen niistä sangen uusi ja monumentaalinen. Olihan Galdós syntynyt täällä ja hänen synnyintalossaankin on museo.

     Las Palmasissa on  kultturia paljonkin ja siellä tolimi jo 1800-luvun puolivälissä merkittävä kirjallisuusinstituutti. Nyt Las Palmasin entinen tekninen yliopisto täyttää klassisen yliopiston kriteerit tarjontansa puolesta, vaikka modernit tekniikan ja tietotekniikan sekä ympäristöntutkimuksen alat tuodaan mielellään enemmän esille. Opiskelijoita on yli 20000.

     Modernin taiteen museosta ja niin sanotusta tiedekeskuksesta en puhukaan, sellaisiahan on kaikkialla. Joka tapauksessa voidaan todeta, että kyseessä on ja haluaa olla kulttuurikaupunki, jossa on myös varsin kelvollisia kirjakauppoja.

     Kanarian saarten talouden kivijalkana on joka tapauksessa turismi. Pohjoisesta lennetään talvisin yha vain sinne nauttimaan lauhkeasta ilmastosta, mutta yhä harvemmin taitaa motiivina matkustamiseen olla halu irrotella halvan viinan ja irtosuhteiden parissa, vaikka toki huviteollisuus siihenkin tarjoaa tilaisuuksia. Sellainenhan kuului matkailuun jo Chaucerin ikuistamilla keskiajan pyhiinvaeltajilla.

     Eksotiikasta ei Espanjan kohdalla enää voi Suomessakaan paljon puhua, sillä tasapäistävä amerikkalainen populaarikulttuuri on poistanut suurimman osan kulttuurieroista tai ainakin suuresti madaltanut niitä, kuten kaikkea muutakin.

     Toki aitoa karnevaalitunnelmaa voi vieläki etsiä täältä. Sen sijaan sitä ei kannata yrittää löytää Helsingin sambakarnevaaleilta eikä meikäläinen Via Crucis ole yhtikäs mitään verrattuna espanjalaisiin hiljaisen viikon (Semana Santa) uskomattomiin(!) kulkueisiin.

     Uskonnollinen sisältö on kuitenkin jo kovasti laimentunut myös Espanjassa, minkä kaunopuheisesti osoittaa jo se, että Maspalomasin karnevaali tänä vuonna siirrettiin sateenuhan takia palmusunnuntain aatoksi… Perinteisestihän se kuuluu suuren paaston aattoon.

Mutta money talks, shit walks. Ja oli se kyllä aika huikea tapahtuma, ei mitään väkinäistä hauskanpitoa.

 

 

Takaisin keskiaikaan

 

Ajatus- ja muut rikokset keskiaikaisessa ajattelussa

 

Muistan jo vuosikymmeniä sitten pohdiskelleeni niin sanottujen joukkokuolemien (ks. DEATH BY GOVERNMENT: GENOCIDE AND MASS MURDER ) syntymekanismia ja niiden mahdollista rankaisemista.

     Koska esimerkiksi edellisessä viitteessä mainittu Rummel laskee valtion toimien uhrit kokonaisista väestöpopulaatioista, jotka joka tapauksessa kuolevat aikanaan viimeistä myöten, tulee luvuista valtavia, mutta ne on myös ymmärrettävä suhteuttaa tuohon 100 prosentin kuolleisuuteen.

     Tämä ei tarkoita valtioterrorin hyyäksymistä, vaan asian kriittistä tarkastelua. On selvää, että kun miljoonauhreista puhutaan ja kun epävarmuusmarginaalitkin saattavat jäädä miljoonien laajuisiksi, tulee kuvaan mukaan hyvin erilaista ainesta, joka luokitellaan samanarvoiseksi ilman päteviä perusteita.

     Ne, jotka ovat saaneet niskalaukauksen tai tappavan nuijaniskun käsitellään samanlaisina numeroina niiden kanssa, jotka ovat kuolleet influenssaan puutteellisen ravinnon heikentäminä ehkäpä  vaikka 3-7 vuotta aiemmin, kuin suotuisimmissa olosuhteissa olisi tapahtunut.

     Traagistahan ennenaikainen kuolema aina on ja usein tiettyä tragiikkaa liittyy ihan luonnolliseen ja oikea-aikaiseenkin erkanemiseen tästä maailmasta, mikäli lähtijä ei poistu tyytyväisenä ja elämästä kyllänsä saaneena. Tämähän voi liittyä aiemmin huonosti hoidettuun elämänarvojen priorisointiin tai myös ihan vain epäkypsään asenteeseen. Mutta ei nyt vaadita jokaista olemaan Cicero tai Seneca, vaikka hyvä kai sekin olisi.

     Mutta tuohon kysymykseen ennenaikaisista kuolemista. Kuten sanotaan, kuolemalla on aina syynsä ja mieleen tulee, eikö ennenaikaisen kuoleman aiheuttajat ole saatettava rikosoikeudelliseen vastuuseen toiminnastaan.

     Silloin, joskus 1970-luvulla kun näitä mietin, kohkattiin kovasti siitä, että maitorasva ja voi sekä tietenkin kananmunat oli tieteellisesti osoitettu vaaralliseksi ravinnoksi. Pelkästään Suomessa niiden nauttimisesta johtuvia ylimääräisiä kuoemantapauksia oli teoreettisesti mahdollista laskea ehkä jopa seitsennumeroisia määriä.

     Kyse oli siis eräänlaisesta joukkomurhasta, mikäli noita aineita tahallaan syötettiin väestölle, tietäen, mitä tiede kertoi niiden vaarallisuudesta.

     Kuitenkin niitä jopa aktiivisesti mainostettiin ja etujärjestöt yrittivät syöttää niitä kansalle niin paljon kuin mahdollista. Eikö oikeuslaitoksen olisi pitänyt nostaa suuri prosessi asiassa, joka itse asiassa oli vakain tuumin suoritettua joukkomurhaa, jolle ei edes ollut loppua näkyvissä?

     No, eipä sellaista kuulunut ja lienee silloin vielä ajateltu, että jokaisella ihmisellä oli kuin olikin ihan itsellään vastiu siitä, mitä suuhunsa työntää. Sittemminhän osoittautui, että nuo ravintoaineet olivakin niitä kaikkein terveellisimpiä ja täydellisimpiä ja että oli oletettavissa, että erityisesti niiden puute se oli se suurin ennenaikaisten kuolemien aiheuttaja maassamme.

     Näinhän se tiede kehittyy. Lääketiede on nimike joukolle sellaisia eri tieteiden varaan rakentuvia oppiijärjestelmiä, joiden tavoitteena on ihmisen terveyden ja sairauden mekanismien selvittäminen ja viime kädessä nimenomaan se käytännöllinen tehtävä terveyden edistämisessä ja sairauksien parantamisessa.

     Kuten kaikki tieteet, myös lääketiede on jatkuvassa kehityksen tilassa eikä muodosta mitään skolastista kokoelmaa, jossa asiat ja niiden väliset (loogiset) suhteet tunnettaisiin perusteitaan myöten. Empiirinen tieto on aina vajavaista ja avoinna korjauksille ja jopa paradigman muutoksille.

     Keskiajalla ajateltiin toisin ja lääketiedekin voitiin rinnastaa teologiaan ja lainoppiin kaikkine auktoriteettisukoineen.

     1900-luvulta lähtien on yhä useammin puhuttu uudesta keskiajasta (vrt. Vihavainen: Haun uusi keskiaika tulokset ), jota ihmiskunta jälleen lähestyy hylätessään sen uudelle ajalle tyypillisen avoimen tieteellisen ajattelun, joka kerran nosti sen suorituskyvyn ja koko elämänmuodon aivan uudelle ja entistä verrattomasti korkeammalle tasolle.

     Yleinen älyllinen taso on putoamassa nopeaa vauhtia ja yhä normaalimpana pidetään, ettei kenenkään tarvitse edes yrittää käyttää järkeään, kun sen korvikkeita on ylenpalttisesti saatavilla. Sokea auktoriteettisuko on jokaisen velvollisuus jopa oikeusistuimien mielestä, jotka itse näyttävät asiassa esimerkkiä.

     Ihmisten henkinen maailma madaltuu äärimmäisen matalalle tasolle, minkä voi nopeasti todeta vilkaisemalla, mitä jopa valtion rahoittama(!) televisio päivittäin tarjoaa ja mitä se ei tarjoa (ks. Vihavainen: Haun TV-ohjelmat tulokset ).

     Normaalina pidetty mielikuvituskin on palannut yhä lähemmäs esimoderneja malleja (ks. Vihavainen: Haun painajaisissa on eroja tulokset ) ja USA:sta meille tullut ”poliittinen korrektius” (ks. Vihavainen: Haun poliittinen korrektius tulokset ) on hullunkurisesti saatettu voimaan tässäkin maassa, jossa koko yhteiskunta on täysin erilainen kuin tuossa suuressa esikuvamaassa.

     Älyllinen ja moraalinen limbo on saavutettu silloin, kun ”poliittisen korrektiuden” alun perin USA:n poliittista elämää varten luodut normit on saatukoskemaan myös ajattelua ja jopa Suomen kaltaisessa maassa.

     Eihän kukaan sellaista voi määrätä, voidaan sanoa, mutta yleisen elämänkokemuksen perusteella on syytä olettaa, että suuri ja jopa suurin osa somessa ajattelunsa hedelmiä esittelevää kansaa tekee juuri niin, ihan vapaaehtoisesti.

     Kun Neuvostoliitto romahti, odotti moni, että seuraisi suuri vapautuminen totalitaarisista ajattelun malleista ja se kehitys kohti ”autonomista persoonallisuutta”, jonka moderni sosiologia oli ennustanut (ks.  Vihavainen: Haun riesmanin utopia tulokset ) viimein koittaisi.

     Näinhän ei ole suinkaan käynyt. Neuvostoliitossa oli aikoinaan laitos nimeltä GPU eli valtion poliittinen hallinto (Gosudarstvennoje polititšeskoje upravlenije). Se tarkoitti nimenomaan aivan tietyn poliittisen korrektiuden toimeenpanoa kaikilla mahdollisilla keinoilla, minkään lain sitä tässä sitomatta. Toisin sanoen kyseessä oli valtion terroriorganisaatio.

     GPU, joka eri nimillä oli aina keskeinen Neuvostoliiton valtioelin, tarkkaili ja rankaisi ihmisiä heidän mielipiteidensä perusteella. Tästä toiminnasta se raportoi perusteellisesti ja olin itsekin mukana työryhmässä, kun akateemikko Andrei Nikolajevitš Saharovin johdolla noiden raporttien maan korkeimmalle johdolle lähetetyt versiot julkaistiin suurena kirjasarjana (кс. Vihavainen: Haun совершенно секретно tulokset ).

     Koko tuossa ajatuspoliisin toiminnassa oli jotakin aidosti keskiaikaista. Samaan aikaan meillä kehitettiin työllä ja vaivalla pluralistista yhteiskuntaa, jonka kukoistuskauden voinee sijoittaa jonnekin Kekkosen aikaan ja sitä seuraaviin pariin vuosikymmeneen.

     Nyt virta vie pois entisestä uudenaikaisesta pluralismista kohti yhä totaalisemmin kaikkialle ulottuvaa valvontaa ja sanktiointia. Asioiden tähänastiselle vähäpätöisyydelle ei kannata vain hymähtää. Kun valtion oikeus poliittiseen mielipidehallintoon aivan triviaaleissakin asioissa tunnustetaan, ei tarvitse kauan odottaa sen uusia aluevaltauksia.

 

 

 

Ajankohtainen asia

 

Pikauusinta

 

Tässä taas uusintana aika äsken kirjoittamani blogi, joka mielestäni on juuri nyt ajankohtainen. Pyydän halukkaita syventymään siihen kunnolla. Kyseessä on vakava yritys selvittää ongelmaa, eikä mikään helppohintainen tapa koettaa olla sukkela ja pilkata kanssaihmisiä. Tässäpä tämä:

maanantai 9. helmikuuta 2026

Siunattu tyhmyys ja kirottu hulluus

 

Tyhmyys, hullutus, hölmöys ja mielettömyys

 

The Psychology of Stupidity. Ed. by Jean-François Marmion. Translated from the French by Liesl Schollinger. Pan Books 2020, 367 s.

 

Useimmissa kielissä lienee sanansa erilaisille vähäjärkisyyden ilmentymille. Ranskassa esimerkiksi ”folie”, joka enemmän tai vähemmän vastaa englannin sanaa ”folly”. Huomattakoon, että ”coup de folie” tarkoittaa samaa kuin englannin ”brainstorm”.

”Folie” on siis suunnilleen samaa kuin suomen ”hullutus”, ”Folies Bergère” viittaa hupsuihin paimenettariin, ei kuitenkaan tyhmiin. Tyhmyyttä taas tarkoittaa ranskan sana ”bêtise”, jonka kantana on latinan ”bestia”- elukka.

”Con” sen sijaan tarkoittaa sekä tyhmyyttä, että naisen sukupuolielintä.

”Elle est con” olisi englanniksi Oxford/Hachette -sanakirjan mukaan ”She is bloody stupid”, mikä on jo englannissa aika härski ilmaus. Kuitenkin ”connerie” on ranskan kielessä varsin salonkikelpoinen, kuten muuan tämän alun perin ranskalaisen kirjan kirjoittaja Ewa Drozda-Senkowska toteaa.

”Quelle connerie”, ei viittaa niinkään tylsään tietämättömyyteen, vaan hävyttömyyteen tai roskapuheeseen (bullshit).

Yleensä pidetään loukkaavana jonkun sanomista tyhmäksi, typeräksi tai hölmöksi. Hulluksi sanominen saattaa olla vielä kohteliaisuuskin, etenkin nykyään. Vanhassa suomen kielessä ”hullua” voitiin sanoa myös esimerkiksi ”hurjaksi” ja ”tyhmän” sijasta  käytettiin sanaa ”tuhma”, joka viittaa jonkinlaiseen hämäryyteen, tummuuteen, jonka läpi ei maailma kunnolla erotu.

Tässä on nyt pakko sanoa, että varsinaisen tyhmyyden pilkkaaminen ja alentava suhtautuminen siihen on moraalinen pahe, jota voi verrata koulukiusaamiseen. Kuten Jukolan Juhani totesi, hänelle oli hyvä Jumala antanut järkeä juuri sen verran kuin oli, eikä ollut ihmisen asiana mennä sitä arvostelemaan. Sellainen ajatus hänellä ainakin oli, eikä se ollut hölmöimmästä päästä.

Muuan mies, jota olen eläissäni ihaillut enemmän kuin useimpia muita, oli yleisesti tyhmänä pidetty, mutta luonteeltaan ja elämäntavoiltaan aivan tavattoman mallikelpoinen, eikä tämä ollut mitään miraaliposeerausta, vaan aitoa, sisimmästä lähtevää käytöstä.

 Hän nauroi harvoin eikä koskaan puhunut joutavia, mutta nautti yksinkertaisesta ja mielekkäästä elämästä ja työstä hevosen kanssa. Hänen henkiystävänsä sanoi hautajaisissa osuvasti: ”autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”.

Sehän oli Raamatusta, mutta tiedän, että häntä ihailivat myös jotkut pakanat. Ei hän millään uskovaisuudella pyrkinyt pätemään, vaikka joka sunnuntai kirkossa kävikin. Hänen elämäntapansa oli yksinkertainen ja läpeensä rehellinen, vailla vilppiä.

Tämä tässä siksi, että on tärkeää olla suhtautumatta ylimielisesti ihmisten luonnollisiin kykyihin ja taipumuksiin. Hullutuksille ja tyhmyyksille voimme nauraa ja niihin suuttua, mutta olemme itse hölmöjä (assholes, connards), jos teemme sen ylimielisesti, omaa paremmuttamme sillä korostaen.

Tämän kirjan artikkelissaan ”From Stupidity to Hogwash”  Pascal Engel (EHESS) yrittää luokitella tyhmyyden (stupidity) muotoja. Kyseessä lienee käännös ranskasta janon valitettavaa, ettei alkukielisiä termejä esitetä, Joka tapauksessa löytyy seuraavia: moronic, idiotic, cretinous, silly, foolish, imbecilic, clueless, inept ja viho viimein ”fucking stupid”.

Mutta sopivatko kaikki saman nimittäjän ”stupid” alle? Ranskassa sana ”con” kyllä kävisi. Eri kielten termit ovat kuitenkin vain osin käännettävissä, eivät ekvivalentteja. Onko esimerkiksi espanjan ”tonto” sama kuin ranskan ”idiot”, onko Amerikan englannin ”moron” sama kuin brittien ”dunce”? Onko englannin” asshole” sama kuin ranskan ”connard”?

Totean lyhyesti, etteivät ne ole täsmällisiä toistensa vastineita joka tilanteessa. Kirjoittaja kokeilee sitten laatia jonkinlaisen tyhmyyden/typeryyden asteikon ja asettaa alimmalle portaalle englanniksi käsitteen ”dull-witted stupidity”, joka edustaa eläimellisyyttä hipovaa tasoa (bestial), kuten aasi. englanniksi käytetään myös termejä ”scrotum” (kivespussi) ja ”dickhead”.

Sitten tulevat idiootit ja imbesillit, mukana myös synnynnäiset kretiinit. Sen jälkeen ”simpletons,” ”ninnies”, ”dolts” aja ”nitwits”. Ylempänä seuraavalla portaalla ovat hölmöt, ”the fools”. Heiltä ei välttämättä puutu älyä ja joskus he saattavat osittaa hyvää harkintaa. Mutta he käyttävät älyään huonosti ja se kärsii turhamaisuudesta. He kaipaavat seuraa ja ovat täynnä itseään, kuten Molièren näytelmän sankari.

 Ääliöt (brutes) ovat yksinäisiä, ”hölmöt” sosiaalisia. He eivät ole vihamielisiä tiedolle, mutta eivät osaa sitä käyttää ja vaativat vertaistyhmää, jossa heidän kykynsä kukoistaa ja tiivistyy.

Vielä korkeammalla tasolla löydämme sen tyypin, jota Robert Musil on kutsunut ”sofistikoituneeksi” tai ”intelligentiksi” hölmöksi. Sellainen henkilö pyrkii kiipeämään älykkään sukkeluuden (wit) huipulle.

Tällainen henkilö saattaa olla hyvin oppinut ja kultivoitunut ja saattaa jopa säkenöidä seurassa, mutta hänen intelligenssinsä ei toimi käytännössä. Hänen älynsä ja hänen tunteensa eivät pääse harmoniaan. Tällainen hölmöys on ”rehellisen” yksinkertaisuuden vastakohta.

 

Sofistikoituneella hölmöllä on moraalinen puute, joka ei liity siihen, ettei hän kykenisi löytämään välineitä päämäärään pääsemiseksi, vaan siihen, että hän on sokea noille päämäärille.

Tällainen korkeaa tasoa edustava typeryys on myös moraalinen pahe, ja ne, joilla se esiintyy, ovat siitä täysin vastuussa. Tällaisten henkilöiden maailmassa tärkeää roolia näytttelee  roskapuhe (bullshit), jota kirjoittaja kutsuu mieluummin nimellä ”hogwash”, mikä viittaa jätesankoon.

Tästä ilmiöstä olen ennenkin kirjoittanut ja muuan Harry Frankfurt on siitä tehnyt kirjankin (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ).

Tämän (hevon)paskan viljelyssä ei ole kyse typeryydestä saati tyhmyydestä kyvyttömyytenä, vaan epäkunnioituksesta itse totuutta kohtaan.  Ranskalaisten kotijumaliin kuulunut Malebranche on sanonut: ”tietämätön (ignoramus) ja henkevä seuramies (bel esprit) ovat yhtä lailla totuuden ulkopuolella, mutta ero on siinä, että kun tietämätön kunnioittaa totuutta, niin henkevä halveksii sitä”.

Kirjoittaja pohtii myös sitä, että ”hölmö ajattelee liikaa”. Vanhoille eurooppalaisille hullutus (folly)  oli ristiriidassa viisauden ja järjen kanssa, mutta ei sen absoluuttinen vastakohta. Ahkeralla ajattelulla vaatimattomasta alusta voidaan kyllä kasvattaa suuri ongelma.

Ranskassa näyttää ilmestyneen tyhmyyden käsikirja (Bréviaire de Bêtise), jonka opetuksiin kuuluu, että itsetyytyväinen ja arrogantti hölmö uskoo järjen ja vieläpä oman järkensä ratkaisevan kaikki ongelmat. Usein hän päätyy vain tautologioihin muotoa: ”nainen on nainen”, ”hulluhan hullu on”. Toki tautologiat voivat kätkeytyä näennäisesti päättelyketjuihin.

Nyt elämme massatyperyyden aikaa, toteaa kirjoittaja, eikä omasta maastammekaan tarvitse esimerkkejä kaukaa hakea. Tärkeää on, ettei typeryys ole enää niinkään yksilön ominaisuus, vaan suurten joukkojen, jotka sitä kaipaavat ja ympäristökseen tarvitsevat.

Vielä muuan kiinnostava seikka löytyy tästä kirjata ja pidän sitä varsin tärkeänä. Kyse on älyllisestä oikosulusta, joka liittyy tiettyihin asenteisiin. Tällainen ilmiö saattaa esiintyä jopa huippuälykkäillä ja monessa muussakin suhteessa lahjakkailla ihmisillä. Siitä kirjoittaa myös Ewa Drozda-Senkowska artikklelissaan ”Stupidity and Cognitive Bias”.

Kirjoittajan mielestä tuo kognitiivinen ennakkoasenne ei liity tyhmyyteen, vaikka merkitseekin kriittisen ajattelun ohittamista. Tässä olemme jälleen tekemisissä ”bullshitin” kanssa, joka on ennen muuta moraalinen pahe: se osoittaa, ettei totuudesta olla edes kiinnostuneita.

Tämän ilmiön kohtaa yhä uudelleen, saadessaan hämmästyneenä todeta, että hyvinkin älykkäät ja etevät henkilöt nielaisevat ilman vähäisintäkään epäröintiä sellaiset väitteet kuin että muuan nimimerkki ”Riikka” olisi ihan oikeasti halunnut tappaa siirtolaislapsia, että jotkut kansanedustajat venyttelivät silmiään tarkoituksella pilkata mongolirotuun kuuluvia tai vaikkapa että on hirvittävän väärin ja rasistista käyttää termiä ”mongolirotu”, kun ei sellaista rotua kerran ole olemassakaan…

Ja niin edelleen. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä.

Tätä ranskalaista ja englanniksi käännettyä kirjaa lukiessa tulee mieleen, että omassa kielessämmekin kannattaisi paremmin huomioida tyhmyysden, typeryyden, ääliömäisyyden, hulluuden, hupsuuden, hurjuuden ja monien muiden termien välisiä eroja paremmin kuin usein tehdään.

Tyhmyys koetaan meillä usein solvauksena. Tosin O,W. Kuusinen oli joutua Neuvostoliitossa vaikeuksiin sanoessaan, että Venäjällä ei kukaan loukkaannu, jos häntä epäilee epärehellisyydestä, mutta suuttuu, jos sanotaan tyhmäksi. Suomessa asia on päin vastoin.

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Itse näkisin, ettei aitoa tyhmyyttä saisi koskaan pilkata, jos nyt ei yenmäärin suojellakaan, ellei siihen liity moraalista arvokkuutta. Sen sijaan tietoista tai tuottamuksellista valheellisuutta, joka on paskapuheen (skitprat, bullsiht) ytimessä, on aina syytä ahdistella.

Tosin nuo älymystön ja niin sanoakseni paremmiston ajatteluun kuuluvat oikosulut taitavat olla yhtä vaikeita hoitaa kuin korkeajännitelinjojen vastaavat ongelmat silloin, kun virtaa ei saada pääkytkimellä kytkettyä pois.

Mutta uskotaan nyt parempaan. Luulen, että maassamme in jo tapahtunut kehitystä, ainakin median ulkopuolella.

 

Agitaatio ja kansalaisrauha

 

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

 

 

     Toisin kuin moni näyttää jo ruvenneen kuvittelemaan, korkeimman oikeuden päätös KKO:2026:27, ei ole pyrkinyt ratkaisemaan homoseksuaalisuuden etiologiaa enempää kuin keksimään uusia käsitteitä.

     Kyseessä on äänestyksen perusteella annettu tuomio siitä, onko Päivi Räsänen vuonna 2004 ilmestyneessä pamfletissaan ”Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskuvan” syyllistynyt meille EU:sta tarjottuun ja siellä määriteltyyn uudenlaiseen rikokseen, jonka nimike on ”kiihottaminen kansanryhmää vastaan”.

     Samaan asiaan viitataan myös termillä ”vihapuhe” ja sotä on selietty seuraavaan tapaan:

Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti: »Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.

     Olen asiasta kirjoittanut täällä(ks. Vihavainen: Haun hate speech tulokset ), joten en viitsi enää tässä toistaa silloin esittämääni kritiikkiä. Palautettakoon mieleen, että silloin tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi uudesta käsitteestä: uudenvuodenpuheessaan:

 Maalittaminen ja vihapuhe ovat uudempaa ilmaisua yleisessä keskustelussa. Lainsäätäjämme on kuitenkin ollut kaukaa viisas. Esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan olleet rangaistavia. Muita ihmisiä kohtaan rikoksen tekevä joutuu siitä vastuuseen. Siinä ei ole mitään yhteyttä sananvapauteen saati sen rajoittamiseen.

     Niinistö edusti siis sitä konservatiivista kantaa, ettei ole syytä otta tällaisisa asioissa käyttöön uusia nimikkeitä. Niiden perusteethan ovat, kuten huomaamme, äärimmäisen venyviä ja saattavat saada siisilmeisesti aikaan monenlaista odottamatonta. Ajatelkaamme nyt vaikkapa tätä ”oikeuttavat… muuta vihaa…”.

     Kun kansalaisten oikeushyvä oli tähän liittyvissä asioissa jo riittävästi turvattu, ei Presidentin mielestä siis ollut aihetta korjata sitä, joka toimii jo hyvin.

     Oikeuslaitoksen piirissä oli henkilöitä, jotka olivat toista mieltä. Muistelen, että valtakunnansyyttäjän usutti tämän Räsäsen perään muuan ihmisoikeusjuristiksi nimitetty henkilö. Syyttäjä veikin sitten asian sitkeästi aina korkeimpaan oikeuteen saakka. Oudolta tuntuu, että valituslupa myönnettiin aina asiassa, jossa oli jo kahden oikeusasteen yksimielinen ratkaisu.

     Viharikos, eli tässä tapauksessa siis kiihottaminen homoseksuaalit-nimistä ryhmää vastaan saivat nyt sitten tuomion aivan uuden lain mukaan. Homojen käsittäminen ”kansanryhmänä” oli jo sinänsä ratkaisu, joka on suomalaisittain aivan uusi, vaikka sillä on jo vakiintunut asema USA:n politiikassa, jonne se nimenomaan kuuluukin.

     Syystä tai toisesta KKO karttoi toteamasta uskontoa Räsäsen pamfletin olennaiseksi lähtökohdaksi, vaikka se on jo sen otsikossa täysin selvästi esitetty. Kontekstointi, joka päätöksen perusteluissa kerrotaan huomioiduksi, on muutenkin hukassa, sillä ko. pamfletti oli tietenkin puheenvuoro ajan pride-keskusteluun ja yritys vastata siihen tietyn nimenomaisesti kristillisesti perustellun antropologian pohjalta.

     Hullunkurisesti oikeus esitti päätöksessään, ettei Räsäsen väite homouden etiologiasta ”vastaa totuutta”. Tämä perustui THL:n lausuntoon, kuten mainittiin. T

     Tämän asian ”totuutta” eivät kuitenkaan toistaiseksi tunne enempää THL, KKO kuin koko maailman lääkärikuntakaan. Tällä hetkellä on olemassa monia erilaisia tapoja yrittää selittää asiaa ja tulevaisuudessa niitä varmasti tulee paljon lisääkin.

     Hallinnollisella päätöksellä on homous poistettu tautiluokituksesta, mikä tarkoittaa vain sitä, ettei sen parantamiseen kannata uhrata resursseja. Sen sijaan esimerkiksi vanhat normit, jotka koskivat verenpainetta, luokitellaan nyt ”verenpainetaudiksi”.

     Oikeusistuimen puuttuminen tavalla tai toisella tieteelliseen kysymykseen on skandaali, joka kansainvälisellä areenalla varmasti huomataan.

     Tulkoon mainituksi, että psykoanalyysin klassikko Erich Fromm on omassa filosofisessa antropologiassaan tehnyt ihmisen seksuaalisesta kehityksestä koko oppinsa kulmakiven. Erilaiset kehityshäiriöt eli takertuminen johonkin tiettyyn kehitysvaiheeseen synnyttävät kokin omanlaisensa vääristymän, esimerkiksi juuri homouden.

     Vasta ihmiesn kehittyminen, sanan aristotelisessa mielessä, olemuksensa kaltaiseksi eli Frommin termein produktiiviseksi heteroseksuaaliksi vastaa hänen antropologiansa mukaan objektiivista ihannetta (ks. Vihavainen: Haun fromm tulokset ).

    Kuten tyhmempikin ymmärtää, kyseessä ei ole solvaus erilaisia kehityksessään epätäydelliselle asteelle jääneitä vastaan, vaan ns. ”humanistisen psykoanalyysin” mukainen antropologinen tulkinta.

     Frommin kohdalla kyseessä on filosofinen antropologia ja sen aristotelis-freudiainen, ”humanistinen” tulkinta. Räsänen taas lähtee traditionaalisesta uskonnollisesta tulkinnasta. Molemmat pitävät homoutta kehityshäiriönä. En kehottaisi juristeja tulemaan paikalle näitä kysymyksiä ratkaisemaan. ja mielestäni se olisi varsin perverssiäkin.

     Mutta, kuten sanottu, kyse ei tässä oikeusjutussa ole homoudesta ja sen etiologiasta, vaan ”vihapuheesta” eli kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuomion perusteissa mainitaan se äärimmöisen tärkeä näkökohta, että asiassa kuuluu ottaa konteksti huomioon. Tämä jää kuitenkin tekemättä.

     Mahdollinen raskauttava konteksti olisi esimerkiksi poliittisesti kärjistynyt tilanne, jossa pakanat ja kristityt, tai homot ja heterot valmistautuisivat tekemään toisistaan aseellisesti selvää. Silloin olisi tietenkin erityistä syytä varoa esittämästä julkisesti mitään sellaista, jota edes tyhmimmät ja nimenomaan he, voisivat käyttää hyväkseen väkivallan perustelemiseksi.

    Räsäsen pamfletin konteksti oli queer-väen ”ylpeily” poikkeavuuksistaan. Räsänen ei uhannut ketään eikä loukannut ketään, vaan esitti vanhakantaisen ja epäilemättä useimpien mielestä myös vanhentuneen käsityksensä homoudesta ja siihen liittyvistä perhearvoista nimenomaan kristillisiin vastaaviin verrattuna.

     Kyseessä oli siis uskonnollisen osapuolen manifesti ajankohtaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ei kuitenkaan millään sanktioilla uhkailu tai irvistely.

     Vai loukkasiko Räsänen sittenkin jotakuta? On ollut aika huikeaa havaita, että jälkikäteen on löytynyt ihmisiä, jotka ovat leimanneet Räsäsen puheet hirvittäväksi loukkaukseksi ja solvaukseksi. Sellaiseenhan ei laki yleensä anna oikeutta, mutta tässä tapauksessa sitä on yleisen elämänkokemuksen perusteella mahdotonta löytääkään. Sellaiseen tarvitaan kokonaan uusi normisto.

     Ei se, että joku kertoo loukkaantuneensa homouden esittämisestä kehityshäiriönä, voi tehdä asiasta solvausta. Se on etiologian piiriin kuuluva väite, oikea tai väärä. Mitä taas tulee syntiin ja häpeään, niistä ”synti” on uskonnollinen käsite, jota ei voi ulkopuolelta määrätä ja joka ei voi toisin ajattelevalle merkitä yhtään mitään.

     Kysymys häpeästä on taas puhtaasti subjektiivinen asia ja tässä tapauksessa sen kohdistaminen noudattaa perinteistä linjaa -oikein tai väärin.

     Ettei asian todellinen laatu taas kerran aivan kokonaan unohtuisi, täytyy vielä muistuttaa siitä, että konkreettisesti tässä jutussa kyse on äärimäisen vähäpätöisestä asiasta. Se, että oikeus ottaa sellaisen käsiteltäväksi on jo skandaali sinänsä ja tässäkin suhteessa on nyt tekijöiden velvollisuutena astua esiin.

     Laadullisesti uudenlaisena ei KKO:n päätös ole kuitenkaan vähäinen asia, vaan tärkeä ennakkotapaus, joka mahdollistaa, ellei peräti velvoita valtiota puuttumaan myös tämänkaltaisiin vähäisiin ja sangen neutraalisti esitettyihin mielipiteen ilmauksiin ja rankaisemaan niistä ”vihapuhetta” ja ”kiihotusta kasnanryhmää vastaan” käsittelevän lain perusteella.

      Tällainen on omiaan vakavasti uhkaamaan sanan- ja ajatuksen vapautta ja erityisesti myös uskonnonvapautta. Päätöksessä esitetty väite siitä, ettei uskonto tässä olisi merkittävä ja jopa keskeinen asia, muuttaa päätöksen yhä absurdimmaksi ja uhkaa jo filosofisen ja tieteellisen ajattelun vapautta.

    Päätös on tehty ja sen kanssa joudumme toistaiseksi elämään. Kritiikin kieltäminen myös tuomiovallan kohdalla olisi pitkä askel kohti totalitarismia.

     Toivoa ainakin sopii, että oikeuslaitos ottaisi vastaisuudessa huomioon sen, että sillä on vastuu myös siitä, että tuomioistuinten päätökset pysyvät sellaisissa rajoissa, että niitä voidaan aidosti kunnioittaa. Presidentti Niinistön vanhaa uudenvuoden puhetta sopii pitää yhä ohjenuorana.

 

Naurettava hiiri?

 

Pandoran lipas

 

Montes parturient, nascetur ridiculus mus, vuoret synnyttävät ja saavat aikaan naurettavan hiiren, sanoivat muinaiset roomalaiset saadessaan nähdä jotakin täysin suhteetonta ja irvokasta syntyvän suurella kohulla ja vaivalla.

     Sellainen hiiri on nyt tämä uusi korkeimman oikeuden päätös Päivi Räsäsen asiassa (KKO:2026:27 - Korkein oikeus ).

     On syytä erityisesti muistuttaa koko asian tavattomasta vähäpätöisyydestä, joka tietenkin tekee koko prosessin tavallaan naurettavaksi samassa mielessä, kuin pidämme muonaisia noitaprosesseja naurettavina.

     Samalla on syytä muistaa, ettei noitien kohtelussa ollut aikoinaan mitään huvittavaa ja että koko ajan oli olemassa järkeviä ihmisiä, jotka yrittivät niitä estää ja pitivät niitä barbaarisina. Korkeimmatkaan oikeusasteet eivät kuitenkaan olleen samaa mieltä ja jäljet olivat tuhoisat.

     Tässä tarkoitettua Korkeimman oikeuden päätöstä arvioitaessa on niin ikään syytä muistaa, että siinä on otettu kantaa koko yhteiskunnan kannalta keskeisiin asioihin eikä suinkaan vain johonkin homouden mahdolliseen erityiseen suojaan kritiikkiä vastaan.

     Kyseessä ei ole mikään ”homoprosessi”, kuten moni näyttää luulevan. Tämä on viharikosprosessi, kuten päätöksessäkin mainitaan ja siinä on otettu kantaa siihen, saako valtio puuttua ihmisen, tässä tapauksessa yksityisenä, uskonnollisena ihmisenä esittämään mielipiteeseen, joka kohdistuu johonkin homojen kaltaiseen ryhmään, joka ei sanan perinteisessä mielessä ole kansanryhmä.

     Syyte koski siis viharikosta, kiihottamista tuollaista oletettua ryhmää vastaan. Koko käsitehän on meillä uusi ja sen vuoksi on mahdollista pitää perusteltuna sitä, että kolme oikeusastetta on uhrannut valtavasti aikaa näin tavattoman vähäpätöisen asian ratkaisemiseen.

     Kuten tunnettua, ”viharikokset” tulivat käsitteenä esille pari vuosikymmentä sitten ja liittyivät Ruandan sisällissotaan, jossa on väitetty niitä edeltäneellä ”vihapuheella” olleen olennainen vaikutus primitiiviseen tuhoamisvimmaan, jossa tapettiin valtava määrä ihmisiä.

     Tällä on perusteltu ”vihapuheen kriminalisointia ja tuollainen puhehan sisältää erilaisia epäinhimillistämisen tunnusmerkkejä, kuten ihmisten vertaamista tuhoeläimiin.

     Voidakseen olla kriminalisoitua ja rangaistavaa, vihapuheen eli ”kiihotuksen kansanryhmää vastaan” on siis ainakin viime kädessä uhattava väkivallalla jotakin selvästi erottuvaa kansanryhmää.          On selvää, ettei kyseessä voi olla vain tuon ryhmän kannalta epämiellyttävien väitteiden esittäminen, esimerkiksi tieteeseen tai vaikkapa woodohon oikein tai väärin nojautuvien. Kaikkien on sellaista kestettävä vapaassa yhteiskunnassa.

Vihapuhe merkitsee siis tekoa, jossa kiihotetaan ihmisiä tiettyä kansanryhmää vastaan ja on ilmeistä, että sen tavoitteena on oltava tuon kansanryhmän vahingoittaminen. KO on kuitenkin jostakin syystä päätöksessään hylännyt sen periaatteen, että nimenomainen tarkoituksellisuus olisi pitänyt osoittaa. Tämä on merkittävä kannanotto.

Tulkoon tässä mainituksi, että Neuvostoliitossa lehdistön tehtävistä puhuttaessa erotettiin toisistaan agitaatio eli kiihotus, joka liittyi jonkun nimenomaisen tehtävän valmisteluun, esimerkiksi suunnitelman täyttämiseen ja toisaalta propaganda, joka tarkoitti kommunismin oppien yleistä valistamista kansalle.

Tällainen jaottelu onkin normaalin logiikan kannalta välttämätön, ellei haluta päästää oikeusistuimia jo setvimään ajattelijoiden kammiossa kehittelemiä filosofisia näkemyksiä. Ellei tätä eroa tehdä, on ovet tässäkin asiassa avattu selkoselälleen totalitarismille.

Sitähän tämä päätös muutenkin osaltaan merkitsee. Oleellisena pidän sitä, että se osoittaa täydellistä suhteellisuudentajun puutetta. Käsiteltävänä oli tässä tapauksessa nimenomaan yhden henkilön käyttämät pari sanaa, joita on pidettävä aivan normaaleina asianhaarat huomioiden.

Mikäli uskonnollinen henkilö erityisesti omille joukoilleen ja miksei kaikille muillekin kohdistaa julistuksen, että jokin asia on synti ja häpeä, lisäämättä siihen minkäänlaista velvollisuutta käydä syntisten kimppuun tavalla tai toisella, täytyy sen olla sallittua jokaisessa sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kansalaisvapauksia on hiukankaan tallella.

Asialle voi nauraa ja joku tosikko voi vaikka siitä suuttua, mutta mitään rikollista siinä ei ole voitu katsoa olleen ennen tätä päätöstä. Poliisi ja alemmat oikeusasteet ovat olleet samaa mieltä. On aivan yhtä mahdollista ja oikeutettua ilmaista sellainen mielipide, että poliittiset tuomiot ovat synti ja häpeä. Joka niitä kannattaa, saa vastata puolestaan.

Asian -ja juuri tämän nimenomaisen pikku kirjoituksen, koska käsittely koski nimenomaa sitä- luokittelu rikokseksi ja nimenomaan viharikokseksi on saatu aikaan pohdiskelemalla oppineesti erilaisten yleiskäsitteiden merkitystä ja ennakkotapauksia ja niiden käytön mahdollisuutta tässä asiassa.

Päätös, joka syntyi äänin 2-3 on sitten vaatinut rangaistusta asiasta, jonka tähän asti on ehdottomasti täytynyt kuulua vapaan ihmisen oikeuksiin vapaassa yhteiskunnassa.

On hätkähdyttävää huomata, miten monet sosiaalisessa mediassa ovat myötäsukaisesti  kauhistelleet Räsäsen ”rikosta” ja ilmoittaneet hyväksyvänsä tämän ratkaisun, joka käytännössä oikeuttaa valtion rangaistuselinten tunkeutumisen aivan normaaleina pidettyjä ja aivan mitättömiäkin asioita käsittelemään.

Kuten keskiajan skolastikot oppivat taitavasti käyttämään yleiskäsitteitä pyrkiessään osoittamaan Jumalan tahdon tässä tai tuossa asiassa, myös juristien tehtävänä on osoittaa ne mahdollisuudet, joita voimassa oleva laki tarjoaa erilaisissa pulmakysymyksissä.

Mikäli tällöin ei ole mukana suhteellisuudentajua, on aikoinaan ollut mahdollista löytää aivan triviaalista asiasta vaikkapa liitto paholaisen kanssa ja tuomita sen takia roviolla poltettavasi.

Tämä mahdollisuus on jo laista poistunut, mutta sen sijaan sinne näyttää koko ajan tulevan sellaisia uusia pykäliä ja tukintoja, joiden käyttö mahdollistaa erittäin vaarallisen kansalaisvapauksien rajoittamisen.

Tässä tapauksessa määrättiin nyt sakkoja ja ratkaisu tehtiin äänin 2-3. Oikeuden enemmistö siis käytti sille annettua valtaa antaakseen langettavan tuomion asiassa, jossa ei enempää poliisin kuin kahden alemman oikeusasteen mielestä ollut tapahtunut mitään tuomittavaa.

Tuomiovalta on yksi valtiollisen vallan laji ja kansalaisten on syytä suhtautua myös siihen kriittisesti aivan samoin kuin heillä on oikeus ja jopa velvollisuus suhtautua kriittisesti valitsemansa eduskunnan toimintaan.

Korkeimman oikeuden tässä käsitelty päätös on kansalaisten kannalta erittäin huolestuttava antaessaan mahdollisuuden puuttua lähes mihin tahansa erilaisia kuppikuntia kohtaan esitettyyn aivan vähäiseenkin paheksumiseen tai kritiikkiin.

”Vihapuhepykälä” tekee asian mahdolliseksi ja KO:n tuomio osoittaa, että tuollaisen mahdollisuuden käyttämistä ei tietyillä tahoilla suonkaan kaihdeta.

Niin sanottu oikeustiede on saanut maassamme ”tieteen” tittelin vasta muutama vuosikymmen sitten. Sitä ennen puhuttiin lainopista, mikä onkin asianmukainen tapa nimittää sitä toimintaa, jota juristit harjoittavat.

 Ei heidän tehtävänään ole keksiä mitään uutta tai selittää luontoa tai ihmistä, vaan pohtia yleiskäsitteiden käyttöä ja tehdä sitten niiden sallimia päätöksiä. Tarpeellinen asiahan tämä on, mutta kuten kakiki tässä maailmassa, se voidaan hoitaa hyvin tai huonosti ja se voi palvella yhteiskuntaa tai vaarantaa sen etuja.

Tähän saakka olemme saattaneet yleensä luottaa siihen, ettei lainsäädäntö- ja toimeenpanovallasta erotettu tuomiovalta ole meillä ryhtynyt minkään poliittisen suuntauksen käsikassaraksi ja on yleensä myös säilyttänyt suhteellisuudentajunsa.

Ajat näyttävät muuttuneen. On syytä tutkia, miten ja miksi näin on käynyt nimenomaan KO:n kohdalla. Kansalaisina asia kiinnostaa meitä myös Suomen kansainvälisen maineen kannalta. Nyt tehty päätös on sen luokan skandaali, ettei sitä voi pyyhkäistä pois selittelemällä, ettei se esimeriksi liity uskontoon.

Kyllähän asia nimenomaan uskontoon liittyy ja se on kohtuudella tulkittavissa uskonnon ja jopa perinteisen kristinuskon vainoksi. Asiasta ei millään brännvinsadvokatyrillä pääse yli eikä ympäri. Tämä on sen luokan kysymys, joka ei ole enää millään tavalla verrattavissa johonkin silmien venyttelyyn.

Ehkäpä presidentti voisi nyt ainakin tässä tapauksessa käyttää nopeasti armahdusoikeuttaan. Se voisi vielä pelastaa jotakin siitä mainehaitasta, joka maallemme on varmasti tulossa.

Intellektuellien lankeemus

 

Edistyksellistä ajattelua Ruotsissa

 

     Luin aikoinaan Jan Myrdalin raportin kiinalaisesta kylästä (ks. Vihavainen: Haun raportti kiinalaisesta kylästä tulokset ) ja myönnän, että se teki vaikutuksen. Kiinan valtavasta potentiaalista ja sen pian koittavasta maailmanherruudesta olin jo hieman aiemmin vakuuttunut luettuani Wilhelm Fucksin kirjan ”Tulevaisuuden voimasuhteet” (vrt. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset ), jonka Osmo Apunen heti arvosteli jopa Historiallisessa aikakauskirjassa.

     Nämä teokset innostivat kiinan kielen opintoihin, jotka ovatkin olleet varsin palkitseva harrastus, vaikka käännöskoneet nykyään tekevät hyvää työtä puolestaan. Mutta nyt puhun toisesta asiasta.

     Myrdalin kertomus kiinalaisten kansanihmisten uudenlaisesta psykologiasta nimittäin oli sangen vakuuttava. Kaikenlaisia satuja ja taruja sosialismin aikaan saamasta kollektiivisesta yhteisöstä oli tietenkin liikkeellä teoreetikkojen spekulaatioissa, mutta niitä voi halutessaan pitää propagandana, jolla ei ollut ainakaan vankkaa todellisuuspohjaa.

     Myrdal sen sijaan oli asunut kylässä pitemmän aikaa ja seurannut sen elämää. Hän myös jatkuvasti haastatteli ihmisiä, toki tulkin välityksellä, mutta saattoiko sen asian merkitys nyt olla aivan ratkaiseva? Eivät nuo ihmiset varmastikaan voineet elää aivan uudella, kollektiivisella tavalla vain esittääkseen teatteria ulkomaalaisen vieraan takia.

     Uskoin Myrdaliin aika pitkälle, vaikka en tullutkaan koskaan maolaiseksi enkä ruvennut puuhaamaan kansankommuuneja enempää savolaiselle kuin hämäläisellekään maaseudulle.

     Joka tapauksessa oli periaatteessa aivan uskottavaa, että uudenlainen yhteiskuntajärjestys muuttaisi ihmisten psykologiankin. Itse asiassa se oli sosiologian aksiomaattisia totuuksia ja sosiologiaa aloin minäkin noihin aikoihin opiskella.

     Myrdalin loistava perhe tarjosi koko maailmalle ruotsalaisten intellektuellien kerman. Isä Gunnar oli taloustietelijä, joka tunsi syvää sääliä aasialaista takapajuisuutta kohtaan ja lausahti muun muassa, ettei maailmataloutta hetkauttaisi lainkaan, vaikka koko Intian niemimaa painuisi huomenna meren syvyyksiin.

      Kyseessä ei ollut ihmisten halveksuminen, pois se, vaan taloudellisen merkityksen arviointi. Mitenkähän siihenkin maailmankolkkaan saisi edes siedettävät elinolot?

     Äiti Alva taas oli suuria kansankodin rakentajia ja kasvatusoppineita ja hänkin oli Gunnarin tapaan nobelisti, kuten niin monet ruotsalaiset. Molemmat kannattivat muiden hyvien asioiden joukossa myös negatiivista rotuhygieniaa eli huonon perimän omaavien sterilointia. Näinhän yleensäkin vastuunalaiset tiedemiehet tuolloin tekivät ja hyvästä syystä tekivätkin (ks. Vihavainen: Haun lajin kohtalo tulokset ).

     Myrdalien maine on sittemmin himmentynyt samaa tahtia Ruotsin moraalisen prestiisin kanssa. Ruotsi loistaa yhä johtotähtenä läntiselle maailmalle tunnetussa World Wide Surveyn kulttuurien maailmankartassa, joka näyttäisi ainakin osoittavan korrelaation yhteiskunnan modernisaation ja sallivan individualismin välillä (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

     Nykyään Ruotsi väkivaltaisine slummeineen alkaa jo yhä selvemmin kehittyä varoittavaksi esimerkiksi kaikille multikulturalismin nimeen vannoneille, mutta aikoinaan se oli joka suhteessa kukoistava ja sen moraalinen arvovalta oli suuri.

     Jan Myrdal kävi pari vuosikymmentä myöhemmin uudelleen Kiinassa ja jopa samassa kylässä, josta oli aikoinaan kirjoittanut kuuluisan kirjansa. Nyt hän ymmärsi olleensa hyväuskoinen hölmö, joka ei ollut käsittänyt mitään todellisuudesta, vaan kuvitellut kaiken ”edistyksellisten” ennakkoluulojensa mukaiseksi. Kirjoitin kirjasta arvostelun hesariinkin.

     Myrdal kuului tietenkin niin sanottuihin poliittisiin pyhiinvaeltajiin, joista on paljon kirjoitettu. John Hollanderin teosta ”Political Pilgrims” olen usein siteerannut. Siinä hän on osoittanut, ettei noiden pyhiinvaeltajien todistuksia ja havintoja niinkään ole määrännyt se, mitä he ovat nähneet, vaan sellainen aines, jota on voitu tulkita oman kotimaan kritiikiksi. Kyse on viime kädessä oikofobiasta.

     Ehkä hätkähdyttävin esimerkki siitä, miten pitkälle ”edistyksellisyyden” nimissä harjoitetun politiikan ihailun aiheuttama epämieluisan informaation torjunta saattoi mennä, oli suhtautuminen Kambodžaan ja Pol Potin hallintoon.

      Sen ihailijoita oli kautta maailman ja niihin kuului -tietenkin- muun muassa arkkityyppinen amerikkalainen oikofobi Noam Chomsky, joka sitkeästi kielsi tuosta maasta saapuneiden pakolaisten todistusten arvon ja selitti mahdollisten ihmisoikeuksien loukkausten olleen amerikkalaisten syytä.

     Ruotsista tuli varsinainen Pol Potin politiikan ihailija ja ylistäjä ja asialla olivat sekä useat ruotsalaiset diplomaatit, jotka itse kävivät tai toimivat tuossa maassa että suuret intellektuellit, kuten Jan Myrdal. Wikipediassa on kiinnostava kooste tuosta ilmiöstä (ks. Cambodian genocide denial - Wikipedia ), jossa nimenomaan Ruotsi näytteli erityistä osaa. Siellä kerrotaan muun muassa:

     The Indochinese revolutionary movements enjoyed widespread support in Swedish society, particularly among supporters of the Swedish Social Democratic Party. When the Khmer Rouge captured Phnom Penh and expelled its inhabitants, 15,000 Swedes greeted their victory by spontaneously celebrating in the center of Stockholm. Claes-Göran Bjernér, a cameraman for the Swedish state broadcaster Sveriges Television, described the jubilant mood among Swedish journalists saying, "at the time most of us considered the Red Khmers as a liberation army and Pol Pot as no less than a Robin Hood". One journalist for Expressen cried with joy, calling the fall of Phnom Penh the most beautiful thing he had ever seen.^[36] Swedish author and journalist Per Olov Enquist defended the emptying of what he called "that whorehouse, Phnom Penh".^[37]

     Pakolaisten todistuksille kieltäydyttiin antamasta mitään arvoa ja ”vasemmistolaista” vallankumousta pidettiin väistämättä ”kansan” onnea ja parasta ajavana tapahtumana, joka ei voinut tarkoittaa rikoksia, ainakaan nyt massiivisia. Toki metsää hakatessa lastut lentelevät, kuten jo Lenin oli todennut, mutta eihän sen perusteella voinut vallankumouksia tuomita.

     Mikäli pakolaisiin ei voinut luottaa, oli mentävä itse paikan päälle katsomaan ja Pol Pot ottikin vastaan useita ruotsalisia, joiden kanssa nautti maittavan illallisen. Silminnäkijät saattoivat sitten kertoa koko maailmalle, että Demokraattisessa Kamputseasas voidaan hyvin ja kaikki julmuustarinat ovat keksittyjä.

     Illallisella Pol Potin luona oli muuten myös eräs nuori ruotsalainen nainen, joka oli naimisissa Kambodžalaisen diplomaatin kanssa. Hän halusi saada tavata miestään, mutta asia ei valitettavasti juuri silloin järjestynyt. Myöhemmin selvisi, että mies oli teloitettu.

     Myöhemmin selvisi moni muukin asia, mutta kovin myöhään ja kantapään kautta. Ruotsalainen edistysväki oli katsonut jo ennakolta tietävänsä asiat paremmin kuin vallankumouksen siunauksen osakseen saaneen maan omat kansalaiset, ja raportointi oli sitten ollut sen mukaista.

     En tiedä, mitä puolueita journalistit Ruotsissa siihen aikaan äänestivät, mutta ehkä se ei ole edes kiinnostavaa. Olennaista oli tuo horjumaton usko edistykseen ja sen suuriin lainomaisuuksiin, joihin kuului ehdottomasti myös vasemmistolaisen vallankumouksen siunauksellisuus ja hyvänlaatuisuus.

Erityisiä pahan valtakuntia

 

Imperiumien puolustus

 

Elvira Roca Barea, Imperiofobia y leyenda negra. Roma, Rusia, Estados Unidos y el Imperio español. Prologo de Arcadi Espada. Biblioteca de Ensayo 130 (Serie Mayor). Siruela 2023, 615 s.

 

Tälläkin palstalla on joskus mainittu ”musta legenda” (Leyenda negra), jolla tarkoitetaan Espanjan ja espanjalaisten systemaattista mustaamista historiassa ja jopa nykyisyydessäkin.

     Tämä ilmiö alkoi jo 1500-luvulla ja asialla olivat erityisesti Englanti ja Hollanti sekä yleensä protestantit ja siinä kuvattiin Espanja ja espanjalaiset poikkeuksellisiksi: poikkeuksellisen raaoiksi, fanaattisiksi ja laiskoiksi ja muitakin paheita oli heille kasaantunut. Espanjan vallan väitettiin olleen alamaisille poikkeuksellisen tuhoisaa, mitä todisteltiin väärennetyin perustein.

     Toki tämä ”legenda” on jo moneen kertaan kumottu ainakin osittain, mutta onhan siitä aina jotakin tarttunut. Espanjalaisille nöyttää tulleen se mielikuva, että heidän maataan on pidetty ja pidetään poikkeuksellisena noiden ikävien ominaisuuksien suhteen.

     Elvira Barea on asian selvittämiseksi kirjoittanut mahtavan ”esseen” (ensayo), jossa hän vertaa Espanjan imperiumia erinäisiin muihin imperiumeihin, Roomaan, Venäjään ja USA:han ja on päätellyt, että niitä kaikkia vastaan on syntynyt samantyyppinen reaktio, jota hän nimittää imperiofobiaksi.

   Kun kirja on esseeksi aika mittava, päätin noudattaa sen suhteen samaa taktiikkaa, jota suositellaan elefantin syömiseen: on otettava pala kerrallaan.

     Kirja on varustettu lähdeviittein ja sen bibliografia on suhteellisen laaja. Ymmärrettävästi Espanja ja yleensäkin romaaninen kielialue ovat englannin ohella runsaimmin edustettuina. Vain pari saksankielistä nimikettä löytyy ja ruotsin- tai suomenkielisiä ei tietysti lainkaan.

    Venäjää käsittelevä osuus sisältää tunnettuja russofobian klassikoita. Sellainen fobiahan on ihan oikeasti ollut olemassa, vaikka Putinin hallinto on nyt napannut käsitteen käyttöönsä ja muovaillut siitä itselleen sopivan työkalun.

     Russofobian historiasta mainitaan jopa Australiassa 1800-luvun puolivälissä syntynyt paniikki, jossa ihmiset huusivat hädissään venäläisten tulevan, vaikka kyseessä toki oli vain ihan paikallisista syistä syntynyt räjähdys.

     ”Pietari Suuren testamentti”, markiisi de Custinen ”Venäjä vuonna 1839” ja muitakin klassikkoja mainitaan asianmukaisesti ja kirjoittaja ylpeilee sillä, että on osoittanut russofobian itse asiassa olevan ranskalaista juurta eikä englantilaista, kuten on oletettu.

     Hänen mukaansa russofobia syntyi sen suuren kansallisen alennustilan johdosta, jonka aiheutti tappio seitsenvuotisessa sodassa vuonna 1763 ja tärkeimpien siirtomaiden menetys.

     Samaan aikaan otettiin ranskalaisten alentuvan sivilisaatiomission kohteeksi Venäjä, jopa sana ”civilisation” keksittiin tuohon aikaan ja sen puute liitettiin erityisesti Venäjään. Esimerkiksi Voltaire piti Venäjää lupaavana koekenttänä valistuneille uudistuksille, kun taas Diderot epäili venäläisten ”barbaarien” sivistämismahdollisuuksia. Diderot’n näkemys tuli vallitsevaksi.

     Napoleonin russofobia on hyvin tiedossa ja samoin Krimin sodan aikainen suuri venäläisvastaisen propagandan aalto. Rocan ajatus siitä, että koko asia olisi oikesataan syntynyt vasta 1700-luvun lopulla, on kekseliäs, mutta ei riittävä.

     Kari Tarkiainen on katsonut, että russofobialla oli liivinmaaliaset alkujuuret, jotka liittyivät siihen vaaraan, jonka saksalaiset ritarit huomasivat ilmaantuvan Moskovan suuriruhtinaskunnan nousun myötä.

      Etenkin englantilaiset ja myös saksalaiset matkailijat olivat kuitenkin kirjoittaneet havainnoistaan sangen ”russofobisessa” sävyssä hyvin tunnettuja teoksia jo 1500-luvulla ja 1600-luvulla ilmestyi monia perusteellisia alan klassikoita. Englannin osalta niitä selostetaan esimerkiksi kirjassa ”Rude & Barbarous Kingdom”, jonka nimi jo puhuu puolestaan.

     On ilmeistä, että Venäjää arvosteltiin usein aivan kohtuuttomasti. Itse asiassa sen imperiaalinen valta oli useinkin lempeämpää kuin länsieurooppalaisten imperialistien omalla tontillaan eivätkä edes sen lait olleet mitenkään erityisen julmia, pikemminkin päinvastoin. Venäjän ja venäläisten, kuten kaikkien muidenkin imperiumien mustaamiseen käytettiin runsaasti myös suoranaista valhetta.

     Eri asia on sitten, että imperiumien alaisuudessa olevat kansat ovat yleensä ainakin jossakin vaiheessa ja erityisesti 1800-luvulla tulleet tyytymättömiksi asemaansa. Tämä koski jopa Itävalta-Unkaria, joka oli sentään suhteellisen helläkätinen eikä harjoittanut samanlaista denationalisaatiota kuin Venäjä 1800-luvun lopulla Puolassa ja muuallakin.

     Meillekin oli tuollaista käsittelyä jo valmisteltu, mutta siitä ei lopultakaan tullut mitään, vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia.

     USA:n imperiumi on luonteeltaan erilainen, moderni, eikä ole keskittynyt alueiden hallinnolliseen liittämiseen sitten 1800-luvun. Siitä huolimatta se on herättänyt voimakasta antiamerikkalaisuutta, paitsi latinalaisessa Amerikassa, myös Euroopassa ja jopa erityisesti Englannissa.

     Antiamerikkalaisen Myytin mukaan amerikkalaiset ovat sivistymättömiä, ahneita ja kaiken todellisen kulttuurin vihollisia. Tähän liittyy yleensä antisemitismi: USA:n politiikkaa ohjaa juureton, kosmopoliittinen juutalaisuus, joka on kansallisuuksien vihollinen.

     Antiamerikkalaisuudella on vahvasti myös kotimainen lähteensä. Intellektuelliksi pääsee vain vihaamalla ja vastustamalla omaa maata ja sen politiikkaa. Tekijä ottaa esimeriksi Noam Chomskyn, joka on säilyttänyt arvovaltansa älymystön keskuudessa, vaikka onkin paljastunut törkeäksi valehtelijaksi.

     Kirjoittaja on käyttänyt myös Paul Hollanderin teoksia, joita olen itsekin lukenut. Hollander on niissä paljastanut antiamerikkalaisuuteen liittyvää irrationaalisuutta, mutta muistini mukaan hän kyllä myös jossakin vaiheessa huomasi, ettei koko ilmiö ole sellaisenaan vailla perusteita.

     Roca ei tässä esseessään ole kiinnostunut sellaisesta aineistosta, joka häiritsisi hänen varsinaista missiotaan eli sen osoittamista, ettei Espanjan imperiumiin kohdistunut ”fobia” ole suinkaan ainutlaatuista: kaikki imperiumit näyttävät saaneet osakseen sellaista suhtautumista  ainakin enemmän kuin olisivat ansainneet.

     Tarkoitushakuisuutta ja suoranaista valehteluakaan ei ole kaihdettu, kun viholliskuvaa on rakennettu ja kun sitä sen jälkeen on yhä uudelleen tuettu ja lopulta suorastaan siihen vedoten osoitettu kaikenlaisia asioita.

     Tähän mennessä luettuna Focan kirja on kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa. Siitä tulevat hiukan mieleen myös entisen Venäjän kulttuuriministeri Medinskin kirjat, joissa Venäjää häpäisevät myytit yksi kerrallaan ”kumotaan” (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

     Medinskilläkin on kyllä asiaa kirjoissaan ja pidän selvänä, että nuo myytit ovat melkoiselta osalta liioiteltuja, mutta niitä pahempaa on toki sokea imperialismi, joka osaa vain vastustaa kaikkea kritiikkiä.

     Barean näkökulma on apologinen ja se on kiinnostava juuri nyt myös siksi, että imperiumit ovat kuohuntavaiheessa. Yleensä niitä on aina kuvailtu rappeutuneiksi ja niiden hajoamista ennustettu. Toki ne ovat aina jossakin vaiheessa myös hajonneet.

     Vaikka Barean essee osoittaa, ettei Espanja ole poikkeustapaus (vrt. historiallinen erityistie), ei se osoita, etteikö imperiumeihin kohdistettu kritiikki ja vastarinta olisi oikeutettua.

     Tällä hetkellä Venäjä on yrittänyt rakentaa uudelleen hajonnutta imperiumiaan, mikä on yleensä mahdotonta. USA taas on mennyt klassiseen ”liian kauas kurottamisen” overstretch) ansaan ja Kiina vasta valmistautuu ottamaan maailmassa sen aseman, joka täyttää syntyneet tyhjiöt.

      Meidänkin maamme on osa eräänlaista eurooppalaista imperiumia, joka rajoittaa suvereniteettiamme, vaikka onkin osoittautunut ulkopoliittiseksi mitättömyydeksi. Voisi olla kiintoisa tarkastella sitä muiden imperiumien rinnalla.