Siunattu tyhmyys ja kirottu hulluus

 

Tyhmyys, hullutus, hölmöys ja mielettömyys

 

The Psychology of Stupidity. Ed. by Jean-François Marmion. Translated from the French by Liesl Schollinger. Pan Books 2020, 367 s.

 

Useimmissa kielissä lienee sanansa erilaisille vähäjärkisyyden ilmentymille. Ranskassa esimerkiksi ”folie”, joka enemmän tai vähemmän vastaa englannin sanaa ”folly”. Huomattakoon, että ”coup de folie” tarkoittaa samaa kuin englannin ”brainstorm”.

”Folie” on siis suunnilleen samaa kuin suomen ”hullutus”, ”Folies Bergère” viittaa hupsuihin paimenettariin, ei kuitenkaan tyhmiin. Tyhmyyttä taas tarkoittaa ranskan sana ”bêtise”, jonka kantana on latinan ”bestia”- elukka.

”Con” sen sijaan tarkoittaa sekä tyhmyyttä, että naisen sukupuolielintä.

”Elle est con” olisi englanniksi Oxford/Hachette -sanakirjan mukaan ”She is bloody stupid”, mikä on jo englannissa aika härski ilmaus. Kuitenkin ”connerie” on ranskan kielessä varsin salonkikelpoinen, kuten muuan tämän alun perin ranskalaisen kirjan kirjoittaja Ewa Drozda-Senkowska toteaa.

”Quelle connerie”, ei viittaa niinkään tylsään tietämättömyyteen, vaan hävyttömyyteen tai roskapuheeseen (bullshit).

Yleensä pidetään loukkaavana jonkun sanomista tyhmäksi, typeräksi tai hölmöksi. Hulluksi sanominen saattaa olla vielä kohteliaisuuskin, etenkin nykyään. Vanhassa suomen kielessä ”hullua” voitiin sanoa myös esimerkiksi ”hurjaksi” ja ”tyhmän” sijasta  käytettiin sanaa ”tuhma”, joka viittaa jonkinlaiseen hämäryyteen, tummuuteen, jonka läpi ei maailma kunnolla erotu.

Tässä on nyt pakko sanoa, että varsinaisen tyhmyyden pilkkaaminen ja alentava suhtautuminen siihen on moraalinen pahe, jota voi verrata koulukiusaamiseen. Kuten Jukolan Juhani totesi, hänelle oli hyvä Jumala antanut järkeä juuri sen verran kuin oli, eikä ollut ihmisen asiana mennä sitä arvostelemaan. Sellainen ajatus hänellä ainakin oli, eikä se ollut hölmöimmästä päästä.

Muuan mies, jota olen eläissäni ihaillut enemmän kuin useimpia muita, oli yleisesti tyhmänä pidetty, mutta luonteeltaan ja elämäntavoiltaan aivan tavattoman mallikelpoinen, eikä tämä ollut mitään miraaliposeerausta, vaan aitoa, sisimmästä lähtevää käytöstä.

 Hän nauroi harvoin eikä koskaan puhunut joutavia, mutta nautti yksinkertaisesta ja mielekkäästä elämästä ja työstä hevosen kanssa. Hänen henkiystävänsä sanoi hautajaisissa osuvasti: ”autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”.

Sehän oli Raamatusta, mutta tiedän, että häntä ihailivat myös jotkut pakanat. Ei hän millään uskovaisuudella pyrkinyt pätemään, vaikka joka sunnuntai kirkossa kävikin. Hänen elämäntapansa oli yksinkertainen ja läpeensä rehellinen, vailla vilppiä.

Tämä tässä siksi, että on tärkeää olla suhtautumatta ylimielisesti ihmisten luonnollisiin kykyihin ja taipumuksiin. Hullutuksille ja tyhmyyksille voimme nauraa ja niihin suuttua, mutta olemme itse hölmöjä (assholes, connards), jos teemme sen ylimielisesti, omaa paremmuttamme sillä korostaen.

Tämän kirjan artikkelissaan ”From Stupidity to Hogwash”  Pascal Engel (EHESS) yrittää luokitella tyhmyyden (stupidity) muotoja. Kyseessä lienee käännös ranskasta janon valitettavaa, ettei alkukielisiä termejä esitetä, Joka tapauksessa löytyy seuraavia: moronic, idiotic, cretinous, silly, foolish, imbecilic, clueless, inept ja viho viimein ”fucking stupid”.

Mutta sopivatko kaikki saman nimittäjän ”stupid” alle? Ranskassa sana ”con” kyllä kävisi. Eri kielten termit ovat kuitenkin vain osin käännettävissä, eivät ekvivalentteja. Onko esimerkiksi espanjan ”tonto” sama kuin ranskan ”idiot”, onko Amerikan englannin ”moron” sama kuin brittien ”dunce”? Onko englannin” asshole” sama kuin ranskan ”connard”?

Totean lyhyesti, etteivät ne ole täsmällisiä toistensa vastineita joka tilanteessa. Kirjoittaja kokeilee sitten laatia jonkinlaisen tyhmyyden/typeryyden asteikon ja asettaa alimmalle portaalle englanniksi käsitteen ”dull-witted stupidity”, joka edustaa eläimellisyyttä hipovaa tasoa (bestial), kuten aasi. englanniksi käytetään myös termejä ”scrotum” (kivespussi) ja ”dickhead”.

Sitten tulevat idiootit ja imbesillit, mukana myös synnynnäiset kretiinit. Sen jälkeen ”simpletons,” ”ninnies”, ”dolts” aja ”nitwits”. Ylempänä seuraavalla portaalla ovat hölmöt, ”the fools”. Heiltä ei välttämättä puutu älyä ja joskus he saattavat osittaa hyvää harkintaa. Mutta he käyttävät älyään huonosti ja se kärsii turhamaisuudesta. He kaipaavat seuraa ja ovat täynnä itseään, kuten Molièren näytelmän sankari.

 Ääliöt (brutes) ovat yksinäisiä, ”hölmöt” sosiaalisia. He eivät ole vihamielisiä tiedolle, mutta eivät osaa sitä käyttää ja vaativat vertaistyhmää, jossa heidän kykynsä kukoistaa ja tiivistyy.

Vielä korkeammalla tasolla löydämme sen tyypin, jota Robert Musil on kutsunut ”sofistikoituneeksi” tai ”intelligentiksi” hölmöksi. Sellainen henkilö pyrkii kiipeämään älykkään sukkeluuden (wit) huipulle.

Tällainen henkilö saattaa olla hyvin oppinut ja kultivoitunut ja saattaa jopa säkenöidä seurassa, mutta hänen intelligenssinsä ei toimi käytännössä. Hänen älynsä ja hänen tunteensa eivät pääse harmoniaan. Tällainen hölmöys on ”rehellisen” yksinkertaisuuden vastakohta.

 

Sofistikoituneella hölmöllä on moraalinen puute, joka ei liity siihen, ettei hän kykenisi löytämään välineitä päämäärään pääsemiseksi, vaan siihen, että hän on sokea noille päämäärille.

Tällainen korkeaa tasoa edustava typeryys on myös moraalinen pahe, ja ne, joilla se esiintyy, ovat siitä täysin vastuussa. Tällaisten henkilöiden maailmassa tärkeää roolia näytttelee  roskapuhe (bullshit), jota kirjoittaja kutsuu mieluummin nimellä ”hogwash”, mikä viittaa jätesankoon.

Tästä ilmiöstä olen ennenkin kirjoittanut ja muuan Harry Frankfurt on siitä tehnyt kirjankin (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ).

Tämän (hevon)paskan viljelyssä ei ole kyse typeryydestä saati tyhmyydestä kyvyttömyytenä, vaan epäkunnioituksesta itse totuutta kohtaan.  Ranskalaisten kotijumaliin kuulunut Malebranche on sanonut: ”tietämätön (ignoramus) ja henkevä seuramies (bel esprit) ovat yhtä lailla totuuden ulkopuolella, mutta ero on siinä, että kun tietämätön kunnioittaa totuutta, niin henkevä halveksii sitä”.

Kirjoittaja pohtii myös sitä, että ”hölmö ajattelee liikaa”. Vanhoille eurooppalaisille hullutus (folly)  oli ristiriidassa viisauden ja järjen kanssa, mutta ei sen absoluuttinen vastakohta. Ahkeralla ajattelulla vaatimattomasta alusta voidaan kyllä kasvattaa suuri ongelma.

Ranskassa näyttää ilmestyneen tyhmyyden käsikirja (Bréviaire de Bêtise), jonka opetuksiin kuuluu, että itsetyytyväinen ja arrogantti hölmö uskoo järjen ja vieläpä oman järkensä ratkaisevan kaikki ongelmat. Usein hän päätyy vain tautologioihin muotoa: ”nainen on nainen”, ”hulluhan hullu on”. Toki tautologiat voivat kätkeytyä näennäisesti päättelyketjuihin.

Nyt elämme massatyperyyden aikaa, toteaa kirjoittaja, eikä omasta maastammekaan tarvitse esimerkkejä kaukaa hakea. Tärkeää on, ettei typeryys ole enää niinkään yksilön ominaisuus, vaan suurten joukkojen, jotka sitä kaipaavat ja ympäristökseen tarvitsevat.

Vielä muuan kiinnostava seikka löytyy tästä kirjata ja pidän sitä varsin tärkeänä. Kyse on älyllisestä oikosulusta, joka liittyy tiettyihin asenteisiin. Tällainen ilmiö saattaa esiintyä jopa huippuälykkäillä ja monessa muussakin suhteessa lahjakkailla ihmisillä. Siitä kirjoittaa myös Ewa Drozda-Senkowska artikklelissaan ”Stupidity and Cognitive Bias”.

Kirjoittajan mielestä tuo kognitiivinen ennakkoasenne ei liity tyhmyyteen, vaikka merkitseekin kriittisen ajattelun ohittamista. Tässä olemme jälleen tekemisissä ”bullshitin” kanssa, joka on ennen muuta moraalinen pahe: se osoittaa, ettei totuudesta olla edes kiinnostuneita.

Tämän ilmiön kohtaa yhä uudelleen, saadessaan hämmästyneenä todeta, että hyvinkin älykkäät ja etevät henkilöt nielaisevat ilman vähäisintäkään epäröintiä sellaiset väitteet kuin että muuan nimimerkki ”Riikka” olisi ihan oikeasti halunnut tappaa siirtolaislapsia, että jotkut kansanedustajat venyttelivät silmiään tarkoituksella pilkata mongolirotuun kuuluvia tai vaikkapa että on hirvittävän väärin ja rasistista käyttää termiä ”mongolirotu”, kun ei sellaista rotua kerran ole olemassakaan…

Ja niin edelleen. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä.

Tätä ranskalaista ja englanniksi käännettyä kirjaa lukiessa tulee mieleen, että omassa kielessämmekin kannattaisi paremmin huomioida tyhmyysden, typeryyden, ääliömäisyyden, hulluuden, hupsuuden, hurjuuden ja monien muiden termien välisiä eroja paremmin kuin usein tehdään.

Tyhmyys koetaan meillä usein solvauksena. Tosin O,W. Kuusinen oli joutua Neuvostoliitossa vaikeuksiin sanoessaan, että Venäjällä ei kukaan loukkaannu, jos häntä epäilee epärehellisyydestä, mutta suuttuu, jos sanotaan tyhmäksi. Suomessa asia on päin vastoin.

Kaikki on kuitenkin suhteellista. Itse näkisin, ettei aitoa tyhmyyttä saisi koskaan pilkata, jos nyt ei yenmäärin suojellakaan, ellei siihen liity moraalista arvokkuutta. Sen sijaan tietoista tai tuottamuksellista valheellisuutta, joka on paskapuheen (skitprat, bullsiht) ytimessä, on aina syytä ahdistella.

Tosin nuo älymystön ja niin sanoakseni paremmiston ajatteluun kuuluvat oikosulut taitavat olla yhtä vaikeita hoitaa kuin korkeajännitelinjojen vastaavat ongelmat silloin, kun virtaa ei saada pääkytkimellä kytkettyä pois.

Mutta uskotaan nyt parempaan. Luulen, että maassamme in jo tapahtunut kehitystä, ainakin median ulkopuolella.

Olemattoman historiaa?

 

Ideologista historiankirjoitusta?

 

Mikko K. Heikkilä, Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo. Warelia 2025, 828 s.

 

Verrattuna naapureihin ja yleensä muihin maihin, suullista perimätietoa on Suomessa vähätelty ja suorastaan ohjelmallisesti hyökätty sitä vastaan ja pyritty todistamaan sen olevan pelkkää mielikuvitusta.

Tilanne on epäilemättä omituinen ja ajan muoteja seuraavalle historian harrastajalle syntyy helposti sellainen kuva, että omassa maassamme olisi jollakin oudolla tavalla vallinnut tilanne, jossa ei oikeastaan edes asunut ihmisiä tai ainakaan heillä ei ollut mitään, mistä kertoa.

Samaan aikaan sentään naapurimailla oli hyvinkin vilkasta yhteiskunnallista toimintaa ja kansainvälistä kanssakäymistä, pitkä liuta hallitsijoita ja suuria sotajoukkoja.

Sellainen oli tilanne myös Suomenlahden eteläpuolella, jossa myös asiakirjalähteiden perusteella tiedetään virolaisten koonneen 1200-luvulla  monituhantisia armeijoita ja rakentaneen suuren määrän linnoja. Kuitenkin he olivat itse asiassa samaa kansaa kuin lahden tällä puolen asuvat.

Oliko asutus Suomessa niin harvaa ja satunnaista, ettei täällä syntynyt minkäänlaisia yhteisöjä, joista voisi mainita ja jotka olisivat kyenneet oikeastaan mihinkään? Eihän läntisille valloittajillekaan näytä täällä tehdyn suurimittaista, järjestäytynyttä vastarintaa?

Tämäkään selitys ei vakuuta. Kyllä asukkaita oli paikoitellen aika laillakin ja sotia käytiin esimerkiksi novgorodilaisia vastaan, mistä heidän kronikkansa kertovat. Skandinaaviset kronikat puolestaan tuntevat Suomen varsin hyvin ja itse Pyhä Olavi kävi täällä häviämässä taistelun. Suomessa mainitaan olleen myös kuninkaita. Tosin itse sanan tuon aikainen merkitys on tietysti huomioitava.

Varhaisia kirkkojakin on löytynyt, mutta noita varhaisimpien aikojen dokumentteja vain on kovin harvassa. Sen selittää suurelta osin, että ne ovat palaneet. Finlands medeltidsurkunder on se, mitä on jäänyt jäljelle, eikä se ole paljon. Mutta toki naapurit ja myös itse paavi aina silloin tällöin kirjoittelivat myös meidän maastamme.

Ainakin nyt meidän on pakko otaksua, että meitä on edeltänyt esi-isien ketju, joka ei koskaan ole katkennut. Jollakin konstilla se on vain yhä uudelleen jatkanut lisääntymistään halki vuosituhansien ja mielihän tekisi tietää siitä jotakin.

Uusia välineitä tarjoaa genetiikka, eikä enää tarvitse rakentaa kalmistojen ja kallonmuotojen varaan, mikä sekin oli parempi vaihtoehto, kuin olla välittämättä koko menneisyydestä.

Menneisyytemme jää keskiajan osalta kuitenkin lähes täysin pimeäksi, ellemme anna mitään arvoa perimätiedolle, kuten useimmat muut kansat tekevät, kaikki naapurimme esimerkiksi.

Mikko Heikkilän mukaan meillä tilanne on kuitenkin toinen. Vain meillä voi tapahtua, että tutkija esittää ylpeästi suurena tuloksenaan sen, ettei enempää Lallia kuin piispa Henrikiä olisi lainkaan ollut olemassa.

 Tällaisen asian todistaminen on kuitenkin hyvin vaativa tehtävä, joka tuskin on edes mahdollisuuksien rajoissa. Tuota ”olemattomuutta” ei voida osoittaa enempää lähteiden puutteella kuin sillä, että asiaan liittyvät tiedot, suulliset tai kirjalliset, on muistiin merkitty vasta kauan tapahtumien jälkeen.

Miksi meillä ja nimenomaan meillä kuitenkin aivan ilmeisesti keskitytään näkemään vaivaa tuollaisen nollatulkinnan tukemiseksi? Miksei sen sijaan kunnioiteta myös suullisia lähteitä, jotka todistettavasti saattavat säilyttää totuuden satoja vuosia? Sen sijaan, että pidettäisiin niitä tosina tai valheena, olisi kriittisesti selvitettävä, mitä ne kertovat todellisuudesta.

Heikkilän mukaan asia on ideologinen ja hän näkee siinä -mielestäni oikein- nationalismin ja jopa kaikenlaisen patriotismin vastaisuutta, oikofobiaa ja postmarxilaisen postmodernistisen pyrrhonismin vaikutusta.

”Kansallinen historiankirjoitus” on yhä monelle muodikkaalle tutkijalle se hirviö, jota vastaan tutkijan on taisteltava. Itse näkisin kaiken taustalla vuoden 1918 perinnön, jota on eri tavoin jatkettu koko yhteiskunnassamme ja joka aktivoitui sotien jälkeen. Valtiota ja kansakuntaa nyt ja ennen leimaa yhä ”valkoisuus”.

Heikkilän mielestä asian varsinainen aloittaja oli Väinö Kaukonen, ”kansandemokraatti” ja Kekkosen kaveri, joka sopivasti vastusti kaikkea kansanperinteen nationalistista käyttöä. Hänet tunnetaaa Kalevala-tukinnoistaan, jotka muuten selvästi poikkesivat esimerkiksi Otto Ville Kuusisen näkemyksistä.

 Toki myös OKW haistoi aina ajan hengen ja muutti ketterästi mielipiteitään. Venäjällä tämä oli henkiinjäämisen kannalta välttämätöntä, sillä muutokset oivat nopeita ja totaalisia.

Sotien jälkeen ei kansanperinteen historiallisen arvon vähättely vielä kuitenkaan noussut heti hallitsevaksi trendiksi. Olihan meillä Jalmari Jaakkola, joka kasasi hämmästyttävästi kokonaisen uuden aikakauden, varhaishistorian, hajanaisista lähteistä, joissa perinne, niin oma kuin vieras oli vahvasti läsnä.

Heikkilän mukaan  muutos tapahtui varsinaisesti kuitenkin vasta 1900- ja 2000-lukujen taitteessa, jolloin siitä tuli ehdotonta oikeaoppisuutta, joka wikipedian kautta levisi heti koko kansan ja muun muassa siis toimittajien omaisuudeksi.

Kehitys liittyy aivan ilmeisesti siihen Heikkilän minimalismiksi kutsumaan metodiseen lähtökohtaan, joka pyrkii karsimaan historiasta kaiken sellaisen, jonka arvoa ei voida tarkoin määritellä, myös sellaisen perinteen, jolla selvästi kuitenkin on ainakin jonkinlaista arvoa.

Tällaista metodista oman historian vähättelyä ja ylenkatsomistahan olemme saaneet seurata jo yli puolen vuosisadan verran. Sen räikeä ilmentymä on koko ”Suomen” synnyn sijoittaminen hyvin myöhäiseen aikaan, jopa 1800-luvun jälkipuoliskolle.

Populaariiksi tulleen käsityksen mukaan mitään Suomea ei ollut, eikä muka voinut olla silloin, kun se hallinnollisesti oli osa Ruotsia ja tämä näkemys laajennettiin joskus peräti koskemaan myös Venäjän vallan aikaa. Edesmennyt ja suuresti arvostamani Osmo Jussila sutkautti puolivakavissaan, että Suomen keksi Leo Mechelin 1800-luvun lopulla.

No, tällaista tapahtuu juristien ilmattomissa sfääreissä, joilla ei ole oikeastaan mitään yhtymäkohtia kansan ja kansakunnan jokapäiväiseen elämään. Maamme erillinen identiteetti nimenomaan Suomena (Varsinais-Suomea laajempana merentakaisenakokonaisuutena) alkoi hahmottua viimeistään 1400-luvulla ja syrjäytti keskiaikaisen ”Itämaa”-käsitteen viimeistään 1500-luvulla.

Monen kuvitelmissa tämä on nykyään vain nationalistista ja siis väärää historiantukintaa ja tiedän, että moni on vankasti sitä mieltä, että ”Suomi” täytti vasta hiljattain sata vuotta, kuten silloinen iskulausekin kertoi, tai korkeintaan nyt kaksisataa vuotta.

Heikkilä esittää yksityiskohtaisesti perustelujaan sille, miksi tarina piispa Henrikistä ja Lallista perustuu tosiasioihin, miksi pirkkalaiset olivat nimenomaan Pirkkalasta lähteneitä Lapin verottajia, miksi tarina Matti Kurjesta ja Klaus Kurjesta perustuvat tosiasioihin ja niin edelleen. Hän käyttää hyväkseen perinteen lisäksi myös dokumentteja, kielitiedettä ja onomastiikkaa.

Kirja on varsin vakavasti otettava puheenvuoro siihen keskusteluun, jossa otetaan kantaa tiettyihin historianymmärryksemme perustekijöihin. Onko ”kansallinen historia” yhä jonkinlainen mörkö, jollaista ei saisi edes sallia ja onko omaa kansallisuutta ylenkatsova historia sen sijaan asia, johon on pyrittävä, vaikkapa sitten ilman pakottavia argumentteja?

Oma kansa ensin -ajattelu lienee sen historiaa kirjoitettaessa ainoa mielekäs lähtökohta, ainakin silloin, kun se ei tarkoita perusteetonta oman kansan suosimista tai ihannointia muiden edellä ja kystannuksella.

 Kaikki normaalit kansat vaalivat omaa menneisyyttään. Joudumme sekä älyllisessä ja moraalisessa että intellektuaalisessa suhteessa vaikeaan asemaan, ellemme itse tee samoin.

 

 

Historian paradokseja?

 

Kiltit venäläiset

 

Dmitrii S. Likhachev, Reflections on Russia. Ed. by Nicolai N. Petro, transl. by Christina Sever, Foreword by S. Frederick Starr. Westview Press 1991, 191 s.

 

Dmitri Lihatšov myöhempi akateemikko ja keskiajan Venäjän kielen ja kirjallisuuden johtava tutkija, vietti kuusi vuotta elämästään vankileirissä, osin Solovetskissa. Syynä oli toiminta opiskelijoiden perustamassa ”Kosmisessa akatemiassa”, joka ilmeisesti oli tyypillistä opiskelijahuumoria.

Lokakuun vallankaappaus suuntautui älymystöä vastaan. Valtaan pääsivät puolisivistyneet tyypit, kiteytti Lihatšov, joka ei teoksissaan maininnut Leninin ja Stalinin nimiä, ennen kuin siihen pakotettuna. Niin sanotusta neuvostovallasta hänellä oli elävää kokemusta eikä hän pitänyt siitä.

Hän vihasi myös sotaa, johon sai tuntumaa piiritetyssä Leningradissa, jossa hän öisin vartioi maan tärkeimmän kirjallisuusinstituutin, Puškinin talon katolla, valmiina heittämään palopommit pois pihdeillä. Sen sijaan hän säilytti uskonnollisuutensa ja, kuten on sanottu, eli elämänsä sivussa neuvostovallalta, sikäli kuin se nyt oli mahdollista.

Lihatšovin käyttöön ottama uusi käsite oli kulttuuriekologia. Se merkitsi vanhojen miljöiden suojelua, patsaista ja taloista katuihin ja maisemiin ja jopa kieleen.

Bolševikit sen sijaan olivat ylpeilleet sillä, että eivät kaihtaneet tuhota mitä tahansa vanhan maailman jäänteitä, mukaan lukien Moskovan Kristus Vapahtajan kirkko, joka nyttemmin on uudelleen rakennettu. Myös marsalkka Bagrationin hauta räjäytettiin.

Se, joka 1990-luvun lopulla kävi Gagarininkadulla (ruhtinas Gagarinin mukaan) Eurooppalaisessa yliopistossa, sai kokea, mitä bolševistinen vandalismi pahimmillaan saattoi olla.

Kyseinen talo, entinen Aleksanteri II:n morganaattisen puolison palatsi, oli muutettu työsuojeluviraton (!) toimistotiloiksi ja pätkitty lastulevyillä ja muilla rakennelmilla kammottavaksi rakennuksen irvikuvaksi, joka aiheutti katsojalle pahoinvointia.

Sinne majoittunut Eurooppalainen yliopisto alkoi pikkuhiljaa restauroida entistä loistavaa palatsia, saadakseen vain huomata, että joutui sitten luovuttamaan sen pois.

Nythän Pietari on taas täynnä palatseja ja suuri raha pitää niitä pystyssä, mutta bolševikkivallan päättyessä tilanne oli surkeaakin surkeampi. Ei ollut rahaa, mutta tykkejä ja panssareita kyllä riitti.

Monille Lihatšov tuli edustamaan sitä toista Venäjää ”Venäjää, jonka menetimme”, kuten Stanislav Govoruhin asian ilmaisi. Millainen se Venäjä oli ollut, ei ollut aivan selvää, mutta ainakin se oli toisenlainen kuin tuo typerä bolševikkivalta, joka osasi vain varustautua sotaa varten.

Tämän kirjan artikkeleissa akateemikko muun muassa analysoi kieltä ja kansanrunoutta sekä vanhimpia kirjallisuuden tuotteita saadakseen selville ja kertoakseen, millainen Venäjä oli ollut ja kenties jollakin tasolla oli yhä.

Samoin kuin slavofiilit, Lihatšov kiinnittää huomiota Venäjän laajenemisen väkivallattomaan luonteeseen. Kun esimerkiksi pienet suomalais-ugrilaiset kansat hävisivät, se tapahtui vapaaehtoisesti sulautumalla.

Venäjä on kirjoittajan mielestä kantanut huolta vähemmistöistään ja pakottaminen on ollut sille vierasta. Bolševikkivallan saavutuksista esimerkiksi Virossa ja Latviassa ei mainita, mutta voihan ajatella, että ne olivat nimenomaan bolševismin eikä venäläisyyden tekosia ja edellistähän voi pitää tautina, johon jälkimmäinen sairastui, kuten Solženitsyn asian esitti.

Sukulaisuuden, oman ja rakkaan korostaminen on Lihatšovin mielestä jotakin erityisen venäläistä. Se ilmenee jo sanan rod (suku, laji, vrt. suomen ”rotu”) ahkerassa käytössä. On rod merkityksessä perhe, rodnoi (oma) rodnik (lähde), narod (kansa), priroda (luonto), rodina (synnyinmaa) ja niin edelleen. Rotua tai lajia kutsutaan nimellä poroda. Kivilläkin on omat ”rotunsa”.

Taustalla on verbi rodit, synnyttää ja siitä tulee mieleeni, että venäjässä sekä isä että äiti ovat synnyttäjiä -roditeli. Niinhän se asia toki onkin, mutta suomeksi harvemmin kuulee sanottavan, että ”isäni on minut synnyttänyt”. No jaa. Ehkä sentään nykyään joissakin piireissä. Venäjällä tämä on normaalia.

Muuan asia, johon Lihatšov kiinnittää suurta huomiota, on venäläinen maisena ja sen merkitys kansalliselle psykologialle. Tässä hän ei toki ole erityisen omaperäinen, viimeksi häntä ennen ainakin Oswald Spengler korosti tätä asiaa.

Avoimeen, vapaaseen luontoon liittyy ajatus liikkeestä, etäisyyksien voittamisesta ja kovasta ajostakin. Liikkumisen keskeisyys ilmenee myös urotyötä merkitsevässä sanassa podvig (dvigatsja -liikkua). Se merkitsee myös hengellistä saavutusta, jota kohti pyritään kilvoittelulla (podvižnitšestvo). ehkäpä myös suomen kielessä on siis tuo liikkumisen idea säilynyt.

Venäläinen urotyö on siis liikkumista ja siihen voidaan liittää adjektiivi udalyi (liittynee sanaan dal, dalnost, kaukaisuus). Pelkkä kestävyys, vaikkapa sitkeä poterossa istuminen ei ole vielä sankariteko podvigin mielessä.

Lermontovin Borodino-runoelmassa puhutaan ”hurjasta venäläisestä käsikähmästä” (показали, что значит русский бой удалый -наш рукопашный бой)

Vanhojen, Mihalkovin runoilemien Neuvostoliiton hymnin alkuperäisten sanojen mukaan Stalin kasvatti kansan urotyöhön (podvig):” Нас вырастил Сталин — на верность народу,
На труд и на подвиги нас вдохновил”.

Stalin pilkkasi aikoinaan talvisodan suomalaista armeijaa siitä, ettei se osannut hyökätä, kökötteli muka vain poteroissa. Sen asian suhteen ei tosin valituksia enää kuulunut sitten jatkosodan jälkeen.

Joka tapauksessa myös suomen kielessä on vastaavalla tavalla kahdenlaista urhoollisuutta: joku voi urhoollisesti maata ja valittamatta kestää kipua ja vaaraa, mutta rohkeus liittyy kyllä aktiiviseen toimintaan. Sanaa udalyi vastaavat lähinnä suomen kielen ”huima” ja ”hurja”. Muistelen muuten jonkun 1800-luvun venäläisen kynäilijän maininneen, että sellaista puuttuu suomalisilta.

Hurjuutta kuvataan myös sanalla ”lihoi”, jolla on ilkeyteen viittava konnotaatio. Hurjapäinen ajaja on ”lihatš” ja tuntui jitenkin sopivalta, että kun Molotov syrjäytettiin, hänen nimeään kantava autrotehdaas ZIM (Zavod imeni Molotova) kastettiin uudelleen ja siitä tuli Lihatšoville nimetty” (ZIL).

Kyseessä ei kyllä ollut tämä sama Lihatšov, joka keskiaikaa tutki.

Mutta entäpä tuo venäläinen kiltteys? Lihatšov, jonka pätevyyttä en hetkeäkään epäile, ottaa sitä merkitseväksi sanaksi adjektiivin horoši (siis хороший anteeksi nämä suomalaiset translitterointisäännöt)). Se merkitsee hänen mielestään ennen muuta ystävällisyyttä, samoin kuin kaikenlaista muutakin hyvää.

Onhan se näinkin, mutta kyllä nykyvenäjässä parempi kiltteyttä merkitsevä sana olisi ”dobryi”, joka myös merkitsee hyvää ja laadukasta. Horoši taas viittaa myös esimerkiksi kauneuteen. Dobrota on yhtä kuin hyvyys, kiltteys ja hyväntahtoisuus. Dobrovolnyi on sitten vapaaehtoinen eli omasta tahdostaan mukana oleva.

Toki vanhassa venäjässä sävyt ja merkitykset ovat olleet eriaisia. Mieleeni tulee tässä muuan kansanlaulu, jossa esiintyvät ”Dobri molodets s krasnoi devitsei”. Nykyaikaisen suomennoksen mukaan kyseessä olisi ”kiltti ’aika poika’ punaisen neitsyen seurassa”, mutta jokainen ymmärtänee, että tarkoitetaan komeata nuorukaista kauniin neitosen seurassa.

Lihatšov ei tietenkään ole niin naiivi, että kuvittelisi kaikkien jonkin kansan jäsenten edes jossakin määrin olevan siitä tehtyjen yleistysten mukaisia. Kuitenkin on olemassa tiettyjä kansallisia ihanteita (jollaisiin ei tietenkään jo määritelmän mukaan koskaan päästä), joita pidetään tavoiteltavina.

Kirjoittaja uskoo, että jopa Iivana Julman aikana kansan ”kiltteys” oli viime kädessä ”voitollista”.

Nämä 1990-luvun alussa tai sitä ennen kirjoitetut tekstit on syytä nähdä oman aikansa taustaa vasten, samoin kuin myös meidän aikanamme laaditut vastaavat näkemykset.

Lihatšov oli varmasti suuri oppinut, joka ei puhunut ihan köykäisiä, vaikka toki hänellä oli tuolloin syytä korostaa silloin sellaista, mikä myöhemmin saattaa jo olla vähemmän vakuuttavaa tai tärkeää. Överiksi mennään kulttuurin historiassa jopa säännöllisesti. Muuten ei uusi näkökulma tule näkyviin.

Ei Venäjän kansa koostu kilteistä Aljoša-tyypeistä, mutta ei myöskään sen vastakohdista. Jokainen, joka on sen kanssa ollut enemmän tekemisissä, on varmasti kuitenkin kokenut muun muassa tuota yllättävän suurta hyväntahtoisuutta, jota nykyään kutsutaan nimellä dobrota.

Mitä tämä yhä käynnissä oleva barbaarinen sota on saanut aikaan, nähdään vielä tulevaisuudessa. Pelättävissä on, että vauriot saattavat olla pahojakin. Niitäkin on sitten syyttä tarkastella vanhempien käsitysten ja jopa myyttien taustaa vasten.

Tuota noin. Toivottavasti en nyt ole tässä syyllistynyt siihen paljon puhuttuun hybridivaikuttamiseen.

Kolonisaatio, tuo ylpeä sana

 

Kun suomalaiset Amerikkaa kolonisoivat

 

Valloittajat tässä maailmassa ovat yleensä ajaneet omia etujaan, mikä lienee ymmärrettävää. Sivutuotteena he ovat levittäneet kulttuuria ja vieneet joskus sitä valtavin askelin eteenpäin, jos heillä on ollut jotakin muutakin annettavaa kuin tulen ja miekan jälkiä.

Uutena ilmiönä on toki huomattava se valtava muuttoliike, jota islamilaisista maista tulevat siirtolaiset harjoittavat. Sen merkityksestä varsinaisesti kulttuurin edistäjänä en keksi mitään esimerkkiä. Sen sijaan se on tehokkaasti tuonut uusille alueille keskiaikaista kulttia.

Mutta aiemmin siis kolonialismin yksi keskeisen tärkeä rooli oli kulttuurisen muutoksen edistäminen ja yleensä kyseessä oli korkeammalle kehittyneen kulttuurin vaikutus kehittymättömämpään.

Kannattaa muistaa, että kolonialismin kantasanana on latinan colonia -siirtokunta. Sehän on jäänyt vielä joidenkin paikkakuntien, kuten Kölnin (Colonia Agrippina) nimeen.

Kolonistit olivat saapuneet vieraaseen ympäristöön, jonka alkuperäsisaukkaat, esimerkiksi Kölnin ja Trierin seuduilla, tietenkin olivat pahoillaan siitä, että he menettivät siellä asuinsijansa tai ainakin herruutensa.  

Julius Caesar oli sekä vihattu että palvottu hahmo. Hän käytti kovia otteita (ks. Vihavainen: Haun euroopan erämaista tulokset ). Eipä roomalaisen kulttuurin ja kielen levittäminen muuten olisi onnistunutkaan.

Itsehalllintohan Rooman provinsseilla kyllä yleensä säilyi ja väestöä tuhottiin yleensä kai kohtuullisesti, sikäli, kuin sanaa voi käyttää. Vanhan Testamentin maailmassa Jahven kerrottiin sen sijaan usein määränneen valloitetun alueen kokonaan tuhottavaksi, jopa eläimineen kaikkineen. Roomalaiset sen sijaan pyrkivät rationaalisesti hyötyämän valloituksistaan.

Niinpä antiikin sivistys tunkeutui Euroopassakin aina Reinin rannoille ja Britanniaan saakka. Elettiinhän sitä ennenkin, mutta valloittaja oli kuin olikin kulttuurisesti kehittyneempi ja toi valloittamilleen seuduille oman kielensä, hallintonsa ja jopa lakinsa.

Viinirypälekin taisi kulkea mukana. Sen viljelyn entistä pohjoisrajaahan pidettiin kauan sivistyksen ja barbarian rajana. Nyt olen kasvattanut niitä Sulkavallakin. Ja onhan meillä täällä myös erinomainen koululaitos, lukiota myöten, että se siitä.

Valloittajia on historiassa joka tapauksessa ollut monenlaisia. Jotkut, kuten Tamerlan ja Tšingis-kaani seuraajineen ovat jättäneet jälkeensä lähinnä hävitystä, niin ainakin erinäiset historioitsijat ovat arvelleet. Toiset sen sijaan ovat jopa omalla työllään ottaneet haltuun sellaisia alueita, jotka alkuasukkaille olivat arvottomia tai lähes arvottomia.

Korkeammalle kehittyneen sivilisaation luoman kysynnän ansiosta esimerkiksi Lähi-Idässä syntyi maaöljylle huikea rahallinen arvo ja sen päällä istunut, keskiaikaisella tasolla ollut sivilisaatio sai havaita tulleensa upporikkaaksi ilman sen kummempia omia ponnisteluja.

Valloittajan tunkeutuminen uusille alueille muuttaa niiden kehitysdynamiikkaa aina. Luultavasti aina siitä myös tavalla tai toisella paitsi kärsii, myös hyötyy se kansa, joka väistyy tulijan tieltä. Toki esimerkiksi uudet taudit tuhoavat kokonaisia kansoja ja sama vaikutus saattaa olla alkoholin kaltaisella myrkyllä, jota ei edes vuosisatojen mittaan opita nauttimaan kohtuudella.

Joka tapauksessa on myös rauhanomaista kolonisaatiota, joka perustuu siihen työpanokseen, jonka tulijat itse antavat uuden kotimaansa hyväksi.

Sellainen ilmiö kuuluu omaankin historiaamme, toki lähinnä kuriositeettina, mutta joka tapauksessa paljon merkittävämpänä kuin jokin suomalaisten kippareiden ja konemestareiden rooli jossakin Afrikassa.

Tarkoitan tietenkin 1600-luvun siirtolaisuutta Delawareen. Huomaan siitä kirjoittaneeni muutama vuosi sitten:

 

torstai 19. toukokuuta 2022

Rapakon takaa

 

Kolonialismia

S. Ilmonen, Delawaren suomalaiset. Karisto Oy 1938, 233 s.

 

Aikamme kummallisuuksiin liittyy kolonialismiin kohdistettu kauhistelu. Siinä yhdistyy usein täydellinen historian ymmärtämättömyys henkiseen masokismiin, jonka koetaan kai jollakin tavalla sovittavan ne menneiden sukupolvien synnit, jotka kiivas jumala on sukupolvien takaa sälyttänyt hyvinvointinsa ähkyyn tukehtuville kermapepuille.

Voisipa kai sitä yrittää kuvitella historiaa ilman kolonialismiakin: kaikki ns. alkuperäiskansat olisi jätetty omaan erinomaisuuteensa asumaan turvemajoissaan, riistämään luontoa alkeellisilla keinoillaan, lääkitsemään vaivojaan poppakonsteilla ja olemaan, ah, niin täydellisessä sopusoinnussa luonnon kanssa, että se nykyaikaista tarkkailijaa vallan hämmästyttäisi.

Mahtaisivatko nuo kolonialismilta rauhaan jätetyt yhteisöt tänään kukoistaa ja olla tyytyväisiä siihen, ettei heidän rauhaansa koskaan häiritty ja että he saivat elää täydellisyyttä hipovan yhteiskuntajärjestelmänsä alaisuudessa? Rohkenen epäillä. Kyllä syyttävä sormi silloin osoittaisi välinpitämättömiä eurooppalaisia.

Niin sanottu kehitys, tuo nykyisin kirosanaksi mielletty asia, olisi silloin jäänyt tapahtumatta ja luonto olisi harventanut säännöllisesti ihmispopulaation rivejä suorastaan vuosittain. Loputtomien lapsivuoteiden hedelmistä olisi eloon jäänyt vain satunnaisia yksilöitä ja naiset olisivat nääntyneet jo hedelmällisyysikänsä aikana.

Mutta moisen, niin sanoakseni ideaalisen ja tasa-arvoisen kehitystien kuvitteleminen reaaliseksi mahdollisuudeksi on itse asiassa yhtä toivotonta kuin toimivan Platonin valtion tai Leninin kuvitteleman kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen. Syy on yksinkertainen: ihmiset ovat aina yrittäneet tehdä parhaansa omien yhteisöjensä hyväksi kaikissa olosuhteissa, myös satoja vuosia sitten.

Muuan tällainen luonnonvoimaisesti syntynyt liike oli kolonialismi, siirtokuntien perustaminen villeille alueille, joilla oli joskus tarjottavanaan paljonkin sellaista, jota vain kehittyneempi kulttuuri pystyi hyödyntämään. Ihmisiä, siirtolaisia, muutti uusille alueille, joita alettiin nimittää siirtomaiksi. Väestönkasvun ollessa suurempi kuin maa jaksoi silloisilla menetelmillä elättää, vain siirtomaat tarjosivat elämän edellytyksiä yhä useammalle.

Nykyäänhän sen sijaan juuri kehittyneimmistä maista on tullut siirtomaita, jonne ns. kehitysmaiden liikaväestö suunnistaa, tällä kertaa ei enää raivaamaan neitseellistä maata, vaan päästäkseen nauttimaan korkealle kehitetyn tuotannon antimista.

Mutta aikoinaan siis siirtomaita tarvittiin työhaluisille uudisraivaajille, jotka syystä tai toisesta eivät viihtyneet vanhassa maailmassa. Valtiokin ymmärsi, että siirtomaat olivat ainakin periaatteessa hyödyllisiä ja kaikki, jotka voivat, yrittivät niitä hankkia.

Ruotsikin perusti Amerikkaan oman koloniansa 30-vuotisen sodan parhaillaan riehuessa, vuonna 1638. Vain hiukan aiemmin, vuonna 1620 oli samalle Pohjois-Amerikan länsirannikolle saapunut joukko englantilaisia puritaaneja Mayflower-laivallaan.

Ruotsalaiset ostivat intiaaneilta maata Delaware-joen varrelta, nykyisen Wilmingtonin kaupungin tienoilta ja Uusi Ruotsi ulottui lähelle nykyistä Philadelphiaa. Liehtarina toimi sama hollantilainen Pieter Minuit, joka oli ostanut intiaaneilta Manhattanin.

Kun rehelliset kaupat oli tehty, voitiin alkuasukkaiden kanssa harjoittaa rauhallista ja molemminpuolisesti edullista rinnakkaiseloa. Vain jotkut yksilöt syyllistyivät rötöksiin, kuten ne intiaanit, jotka skalpeerasivat suomalaisen emännän, joka kuului Purasten sukuun. Emäntä jäi henkiin ja uusi nahka kasvoi päähän, mutta tukan kanssa oli ongelmia.

Kolonian nimeksi tuli siis Uusi Ruotsi, kuten kaikki tietävät. Vähemmän on tainnut olla puhetta siitä, että sen väestö oli miltei kokonaan suomalaista. Suuri osa oli Värmlannin suomalaismetsistä, mutta osa myös itse Suomen suuriruhtinaskunnasta.

Yleensä puhutaan aina siitä, että Amerikkaan karkotettiin metsänhaaskaajia eli suomalaisia kaskenpolttajia ja rikollisia. Itse asiassa nuo ryhmät jäivät varsin pieniksi. Kun suomalaiset olivat aikansa asuneet Amerikassa ja lähettivät kirjeitä vanhaan maailmaan, syntyi Ruotsissakin oikea suomalaisten Amerikan kuume, ja sinne pyrki paljon enemmän väkeä kuin voitiin ottaa.

Itse asiassa syntyi oikeita tragedioita, kun maansa myyneet suomalaiset eivät mahtuneetkaan laivaan päästäkseen ihannemaahansa. Asiaa koetettiin kerran ratkaista myös siten, että ostettiin peräti oma laiva, mutta se ei päässyt Englantia kauemmas.

Matka oli vaarallinen ja ankaran luonnon ohella oli otettava huomioon myös vihamieliset ihmiset. Muuan laiva ajoi riutalle ja joutui espanjalaisten saaliiksi. Vaikka maiden välillä ei ollut enää vihollisuuksia, otettiin matkustajat vangiksi ja kymmenet menehtyivät vankeudessa.

Amerikkaan lähetettiin yhteensä vuosien kuluessa kaksitoista laivaa, joissa saapui yhteensä 295 suomalaista ja jonkin verran ruotsalaisiakin. Ruotsi oli kuitenkin hallinnon kieli, jota suomalaistenkin oli opeteltava. Tarpeen vaatiessa asioitiin tulkin välityksellä.

Kolonian oli puolustettava itseään myös toisten valtojen laajenemispyrkimyksiä vastaan. Sinne tuotiin hiukan sotaväkeä ja tykkejä ja rakennettiin useita linnoituksia. Ylivoima ratkaisi kuitenkin kehityksen. Vuonna 1655 Uuden Hollannin kuvernööri Pieter Stuyvesant saapui 700 miehen piiritysjoukkoineen Delawareen ja alisti sen Hollannin ylivaltaan.

Yhdeksän vuoden kuluttua oli taas englantilaisten vuoro ja suomalaisista ja ruotsalaisista tuli nyt Uuden Englannin asukkaita.

Nimet muuttuivat sen mukaisesti. Muuan merkittävä suomalainen suku oli nimeltään Rambo ja mieleen tulee, onko juuri tämä ruotsalaisasuinen suomalaisnimi saanut innoittaa myös Hollywoodin viihdenikkareita. Joka tapauksessa supisuomalaiset nimet muuttuivat ennen pitkää englantilaisvoittoisiksi.

Siirtolaisissa oli etenkin savolaisia: Korhosia, Liukkosia, Marttisia, Minkisiä, Mullikoita, Orasia, Piipareita, Purasia, Putkosia, Räsäsiä ja niin edelleen.

Englantilaistyyppisessä muodossa tavataan sitten sellaisia nimiä kuin Savoy (Savunen), Seneca (Sinikka), Thorsson (Tossava) ja niin edelleen. Tunnetuin noista suomalaisperäisistä henkilöistä on varmasti John Morton, jonka ratkaiseva ääni aiheutti sen, että Uuden Englannin siirtokunnat saattoivat yksimielisesti allekirjoittaa itsenäisyysjulistuksen.

Mortonin (Marttisen) talokin on säilynyt näihin päiviin saakka ja edustaa jo aika kehittynyttä mallia suurine ikkunoineen.

Muuten vanhat puurakennukset ovat luonnollisestikin hävinneet, lukuun ottamatta kolmea tiilestä tehtyä kirkkoa, josta yhä seisovat paikallaan itse asiassahan ne eivät olekaan niin tavattoman vanhoja tiilirakennuksiksi.

Kaiken kaikkiaan suomalaisten väkiluku nousi tuhansiin, ennen kuin he lopullisesti sulautuivat ympäristöönsä. Geeniperimä on tuolla seudulla ja laajemminkin koko Amerikassa tietenkin yhä jäljellä ja sukunimetkin löytyvät.

Vaatimattomassa Uuden Ruotsin koloniassa, joka lienee aina ollut emämaalle pelkkä taakka, kävi myös merkittäviä vieraita. Jonkin aikaa siellä jopa asui Turun akatemian professori Per Kalm, joka oli aikakauden merkittävimpiä oppineita koko Ruotsissa ja siis koko maailmassakin.

Siellä pistäytyi myös rauhaton sielu, yltiöpietisti Pietari Schäfer, joka Ison vihan aikana ja sen jälkeen sai herostraattista kuuluisutta valtakunnassa ja ulkomaillakin, jossa hän paljon kierteli.

Suomalaisen kolonian historiaa muisteltiin ymmärrettävästi paljon rapakon molemmin puolin vuonna 1938, kun oli kulunut 300 vuotta suomalaisten saapumisesta. John Mortonin ja Per Kalmin ansiosta tuo seutu on huomion arvoinen myös amerikkalaisille oman maansa historian tutkijoille. Ehkäpä sen menneisyyttä kannattaisi hehkuttaa enemmän myös Suomessa?

Kyseessä on sentään melko harvinainen tapaus, jossa nimenomaan suomalaiset ovat nousseet tuon ajan maailmanhistoriassa esille, tunnettujen 30-vuotisen sodan vaiheiden lisäksi.

 

 

Kun on tunteet

 

Tšehov ja tunteet

 

Sophie Laffitte, Anton Tšehov itsensä kuvaamana. Weilin & Göös 1063, 187 s.

 

Tšehovin novelleja näyttää taas ilmestyneen markkinoille uutena, paksuna niteenä. Suuren kirjallisuuden merkki lieneekin, että sitä voi lukea yhä uudelleen ja että se tuntuu sadan vuoden kuluttua yhtä tuoreelta kuin julkaistaessa.

Tšehoville on ominaista tietty ulkokohtainen asioiden kirjaaminen ilman tunnekuohuja ja paisuttelua ja sehän vain lisää kertomuksen tehoa. Usein kyllä ainakin minä koen tarvetta nauraa hahmoille, jotka ovat perin juurin koomisia. Mutta, kuten sanotaan, elämä on.

Kiinnostavaa Tšehovissa, ainakin hänen itsensä kuvaamana, on juuri se ulkokohtaisuus, jolla hän kuvaa aika kammottaviakin asioita. Itse asiassa Tolstoi on ainakin joskus samalla linjalla ja häntä Tšehov arvostikin, ainakin joiltain osin.

Tšehovilainen viileys tulkittiin myös joskus epäpoliittisuudeksi. Aikana, jolloin kaikkien säädyllisten ihmisten edellytettiin kannattavan tulevaa, suurta vallankumousta (joka kuviteltiin yleväksi ja jopa miellyttäväksi tapahtumaksi), hän jäikin tuolle kuvitelmalle kylmäksi.

Muistan, että Ilja Ehrenburg, varsin erikoislaatuisen kirjallisen uran tehnyt kirjailija, vai pitäisikö sanoa kynäilijä aito neuvostoliittolaisessa merkityksessä (literator), kirjoitti myös kirjan ”Tšehovia lukiessa”. Itse asiassa sen otsikon voisi kai tarkemmin suomentaa muodossa ”Kun Tšehovia aina vain uudelleen lukee” (Перечитывая Чехова).

Tuossa kirjassa, ainakin minun mielestäni, kirjailija tavallaan ”rehabilitoi” sellaisen kirjoitustavan ja maailmannäkemyksen, joka ei ollut poliittinen, saati luokkakantainen. Silloin, 1970-luvulla, se kaiketi oli meikäläisissä taistolaispiireissä pahaa harhaoppisuutta, jonka ymmärtäminen tuskin oli edes mahdollista.

Toki Tšehov kirjoitti myös yhden mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallisen teoksen, joka ei ollut mikään mielipidekirja, vaan perustui suureen ja vaivalloiseen tutkimusmatkaan. Se oli ”Sahalin”, jonka aikanaan maassamme merkittävä ”idäntutkimuksen” persoona ja instituutin johtaja Wallu Melanko suomensi.

”Sahalin” kuvasi elinkautisten rangaistusvankien elämää tuolla karuilla saarella, jossa he päivästä toiseen työskentelivät kahleissa, vailla toivoa ja tulevaisuutta.

Kirja herätti myös viranomaiset ja tilannetta parannettiin pian ja tarpeeton julmuus lopetettiin. Tšehov myös perusti ja jopa rakennutti omilla rahoillaan kolmekin koulua. Lääkärintyössään hän auttoi, itsensä vaarantaen, tuhansia koleran uhreja ja ilmeisesti tunsi siitä näköjään suurinta tyydytystä. Kirjallisiin tuotteisiinsa hän suhtautui ironisesti.

Henkilökohtaisessa elämässään hänellä oli kyllä läheisiäkin ystäviä, mitä kirjoittaja kuvaa ja sanoo sitten välillä, ettei sellaisia ollutkaan. Niihin kuului muun muassa Aleksei Suvorin, suomalaisillekin surullisen kuuluisaksi tulleen Novoje vremja-lehden perustaja ja omistaja.

Suvorin oli oppimaton, mutta Tšehovin mielestä aito ja herkkä ihminen, mikä häntä miellytti.

Kaikki epäaito näyttää olleen Tšehoville myrkkyä ja ainakin minä saan sen vaikutelman, että hän vihasi suuria emotionaalisia purkauksia. Kirjoittaessaan hänen metodinsa oli tehdä itsensä ”jääkylmäksi” ja antaa asioiden puhua puolestaan.

Kansan rakastaminen oli tuohon aikaan muodikasta, mutta Tšehov näyttää pikemmin vihanneen sitä, tarkoittaen sen pohjatonta typeryyttä, mikä ilmeni aivan erityisesti pikkuporvaristossa. Se muuten oli Venäjällä jopa virallinen sääty: kaupunkilaiset, jotka eivät kuuluneet kauppiaiden kiltoihin eivätkä olleet talonpoikiakaan.

Toki luulen, ettei ”vihaamista” tässä kannata tulkita miksikään hyökkääväksi pahantahtoisuudeksi. Ilmeisesti se kohdistui nimenomaan siihen hukattuun mahdollisuuteen, joka elämällä olisi ollut itse kullekin tarjottavana. Sen sijaan, että ihminen olisi ymmärtänyt ihmeellisyytensä, hän kulki sokeana ja kuurona kehdosta hautaan.

No tuo on oma tulkintani. Joka tapauksessa sentimentalismi oli kaukana Tšehovista, joka sen sijaan arvosti aitoutta ja eleettömyyttä ja oli kuin olikin suuri filantrooppi, mutta ei sillä halunnut ylpeillä, ehkä hän jopa kärsi siitä, ettei voinut tehdä enemmän.

Paisutelluilla tunteilla (erityisesti tietenkin omilla ja niiden puutteessa vierailla) hekumointi on usein historiassa ollut muodissa ja on jälleen. Tapahtuupa jopa niin, että tuomioistuimissa ja erityisesti lehdistön muodostamassa kansantuomioistuimessa liian vähäisten tunteenilmaisujen esittäminen herättää suurta paheksuntaa ja halua rankaisuun.

Tunnettu Theodore Dalrymple kuvaa jossakin kirjassaan sitä, miten sen sijaan muuan pariskunta palvoi omaa keskinäistä ”rakkauttaan”, joka oli jopa vaatinut lapsen hengen. En ole katsonut sitä TV-ohjelmaa, jossa kuulemma kaikki maamme julkkikset vuorollaan itkeä tirauttavat koko kansan iloksi.

Olisi tietenkin pitänyt, mutta kun en katso koko värkkiä. Yritän joskus kaivaa tärkeitä ohjelmia esille.

Mainittu Dalrymple on kirjoittanut sentimentalismista kirjankin, ”Spoilt Rotten” ja olen siitä joskus kirjoittanut. Harmi kyllä, nyt sitä ei löydy, mutta huomasin myös, että Liisa Keltikangas-Järvinen on kiinnittänyt tuohon omituiseen muotiin huomiota. Puuttuvaa aikuisuuttahan siinä ihannoidaan.

Tässä joka tapauksessa Dalrymplen ajatuksia aiheesta:

 

perjantai 16. lokakuuta 2015

Sentimentalismin kultti

 

Sentimentalismin kultti

 

Jokunen vuosi sitten muistelen kirjoittaneeni Theodore Dalrymplen kirjasta Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality (London, Gibson Square, 2010). Kirjoitanpa taas, kun se nyt on ajankohtaisempi kuin koskaan. Syitä ei tarvinne osoitella.

Sentimentalismia on tiettyinä aikakausina viljelty ylen määrin ja toisinaan taas halveksittu ja pilkattu. Viime aikoina on ilmestynyt myös yrityksiä puolustaa asiaa. Dalrymple ottaa tästä esimerkiksi erään Robert Solomon –nimisen kirjoittajan, joka näköjään puolustaa myös kitschiä, joka on sentimentalismin sukulaisilmiö, epäaitoa pinnallisuutta sekin.

Kaikkea voi tietenkin sekä kannattaa että puolustaa ja mikäli käsitteitä venyttää, saa aina haluamiaan tuloksia. Mutta tällaiset harjoitukset ovat epäkiinnostavia ja ne voi säästää vaikkapa logiikan seminaariharjoituksiin. Sentimentalismilla näet ei tarkoiteta tunnetta eikä syvääkään tunnetta. Sillä tarkoitetaan, ellei käsitteitä haluta venyttää, nimenomaan tunteen kohtuutonta palvontaa.

Kohtuuttomuus, kuten jo Aristoteles osoitti, tekee myös hyveistä aina paheita. Sentimentalismi liittyy juuri niihin. Sentimentaalinen tunteensa palvoja edustaa viisauden sijasta hulluutta, kohtuuden sijasta liioittelua, oikeamielisyyden sijasta mielivaltaisuutta ja rohkeuden sijasta yltiöpäisyyttä.

Klassiset hyveet eivät toisin sanoen sovi yhteen sentimentalismin kanssa. Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus on joskus maailmassa, etenkin pimeän keskiajan lapsellisessa kulttuurissa kyllä haluttu ymmärtää nimenomaan sentimentalismin näkökulmasta ja ajateltu niiden toteutuvan parhaiten maksimaalisessa muodossaan, seurauksista välittämättä.

Sentimentaalinen psyyke on ensi sijassa lapsellinen, se edustaa infantiilia ja jopa narsistista uskoa oman tunteen primäärisyyteen yksilön suhteessa maailmaan. Ei olekaan sattuma, että se nostaa juuri hillittömän ja ”luovan” lapsen arvoon arvaamattomaan.

Dalrymple esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka kiivaasti väittävät, ettei aikuisilla ole lapsille mitään todellista opetettavaa ja että he itse asiassa vain, eräänlaatuisina imperialisteina, turmelevan lasten maailman viemällä sinne omia sääntöjään.

Muuan sentimentalismin ilmaus on sen banaalin tosiasian jatkuva ja sinnikäs kertaaminen, että massamurhat ovat väärin.

Asian jauhamisen tavoitteena ei tietenkään ole asian varsinainen todistaminen, koska kukaan normaali ihminen ei voisi olla muuta mieltä, vaan kieriskely sen pohdiskelemisen tuottamassa nautinnossa, jonka tuottavat sekä sääli kärsiviä kohtaan, että viha syyllisiä kohtaan.

Dalrymple toteaa, että kouluopetus useissa maissa keskittyy aivan kohtuuttomasti tällaisiin asioihin, jotka muodostavat suorastaan historiankurssin kovan ytimen. Niinpä nuorison maailmankuva uhkaa jäädä pelottavan simppeliksi ja banaaliksi.

Ajallemme tyypillistä on myös, että ihmisten oletetaan näyttävän tunteitaan maksimaalisesti ja muiden velvollisuutena taas on kunnioittaa noita harjoituksia ja osallistua niihin säädetyllä tavalla.

Vanha pidättyvyyden ja kohtuullisuuden ihanne, fortitude, joka kerran oli Englannin moraalinen selkäranka, on hautautunut julkisten tunteiden vyöryyn. Liian pidättyväisiä ihmisiä pidetään moraalisesti epäilyttävinä ja jopa suorastaan jonkinlaisina rikollisina.

Sentimentalismin pilaantuneimpia hedelmiä ovat rikolliset narsistit, jotka oikeuttavat rikoksiaan  omalla valtavalla intohimollaan, jollaista kenelläkään ei tietysti ole mahdollista jos suotavaakaan hallita.

 Dalrymple on erityisen tympääntynyt siihen, että etuoikeutetut ihmisetkin ovat oppineet näkemään itsensä uhreina. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Virginia Woolfia ja hänen kaikkia seuraajiaan, joita kirjoittaja käsittelee eräässä toisessa kirjassaan.

Dalrymple puhuu tietenkin järkeä, nimenomaan sitä. Hänen ajattelunsa pohjautuu länsimaisen kulttuurin aristoteliseen perustaan, eikä erilaisten muotifilosofien kannata yrittää sen päälinjoja horjuttaa rationaalisin argumentein.

 Toinen asia on, että kun jotkut sentimentaalisuuden ilmentymät edustavat hyvin selkeästi kohtuuttomuutta, lapsellisuutta ja narsismia, löytyy niiden ohella tietenkin runsaasti myös rajatapauksia. Toki myös aito tunne sinänsä on asia, jonka kieltäminen ja leimaaminen olisi typeryyttä ja väkivaltaa luonnolle. Tunteella on oikeutuksensa, kaikkein voimakkaimmallakin. Kysymys on sen arvosta ja asemasta kulloisessakin asioiden kokonaisuudessa.

Tässäkin ongelman ydin on kohtuuden löytäminen. Sentimentalismi on juuri kohtuuttomuutta siinä kuin myös sen vastakohta, tunnekylmyys.

 

Slummi vai ei?

 

Surkein paikka?

 

Der Spiegel-lehdessä 23.1.2026 on artikkeli Englannin kurjimmasta kylästä. Se on nimeltään Jaywick ja se sijaitsee vain noin sata kilometsiä Lontoosta koilliseen, Pohjanmeren rannalla. Se on nyt valittu neljä kertaa peräkkäin Englannin kurjimmaksi asuinpaikaksi (most deprived neighbourhood).

Kylä syntyi varsin myöhään, 1920-luvulla, jolloin Englannissa toimi niin sanottu ”plotland”-liike, joka näyttää muistuttaneen meikäläistä siirtolapuutarhaideaa. Pikkurahalla työläiset voivat ostaa pienen maapalstan ja mökin meren rannalta eikä tarkoituskaan ollut, että siellä asuttaisiin vakituisesti.

Usein mökeissä oli vain kaksi huonetta eikä sähköä tai viemäröintiä. Nykyisessä muodossaan kylä näyttää kyllä ilmakuvien perusteella erilaiselta eikä puutarhoista ole merkkiäkään. No jaa, ehkä aari per mökki.

Sodan jälkeen sinne muutti hajalle pommitetusta Lontoosta paljon väkeä asumaan, joten siinä oli kaiketi pakolaisleirin piirteitä. Jossakinhan sitä piti asua. Nyt kylässä on 325 työpaikkaa ja 5319 asukasta. 62 prosenttia asukkaista elää sosiaalitukien varassa. Wikipedian mukaan asukkaita on tosin 4665.

Paikasta on tullut Britanniassa kuuluisa ja siitä on kuvattu TV-sarjaakin ”Benefit by the Sea” ja ”benefit” tarkoittaa tässä sosiaalitukea.

Spiegelin artikkeli ei ole erityisen informatiivinen eikä anna paljon tilastotietoa, vaan keskittyy muutaman kylän merkkihenkilön puuhiin. Muuan merkille pantava seikka pistää kuitenkin silmään: täällä ei ole maahanmuuttajia, vain paikallinen pubinpitäjä on intialaista alkuperää ja kaikkien kamu.

Sen vuoksi oin vitsailtu, ettei sellaiseen paikkaan saa maahanmuuttajia menemäänkään, mutta asiassa taitaa olla perää. Miksi tämä kylä on samaan aikaan aliedustettuna maahanmuuton suhteen ja yliedustettuna sosiaalitukien suhteen? Se mahtanee olla Englannissakin harvinaista, mutta siitä toimittaja ei kerro eikö asiaa ihmettele.

Toinen silmiinpistävä asia on, ettei huumeongelmasta puhuta mitään. Sellainen on kyllä ollut ainakin kylän aktivistilla, yleismies Dannylla, joka nyttemmin psyykkaa porukkaa käyttämällä kehotusta ”shine on”! Sitä hän karjuu yhä uudelleen megafoniäänellä.

Kehotuksen idea siis on, että tyypit ovat jo loistavia ja sen pitää jatkua. Sic luceat lux vestra, Loistakoon teidän valonne, sanottiin jo Matteuksen evankeliumissa.

Kerran kuussa kokoontuu kirkossa Jaywich Sands Happy Club, mikä ei siis tapahdu kovinkaan usein. Karaokea, tuota nykyajan virsilaulua on sentään joka ilta jossakin pubissa ja bingoakin pelataan. Myös paikallisia kauneuskilpailuja on järjestetty vuosittain ja niissä on keskitytty probleeminuoriin.

Sivumennen sanoen, kirkot ovat Englannissa muutenkin usein yhteisöllisyyden tyyssijoja, joissa on esimeriksi ruokaa tarjolla köyhemmille. Mitä virsilauluun tulee, sen yhtäläiset ja erot karaokeen nähden olisivat kiintoisa tutkimuskohde.

Julkiselta vallalta on odotettu apua ja saatukin. Monitoimirakennus Sunpot on jo rakennettu ja peräti 150 miljoonan euron investointiprojekti(?) on suunnitteilla. Se on tarkoitus kyllä käyttää esimerkiksi julkisivuremontteihin, eikä sellaiseen mitä asukkaat haluaisivat, mutta onhan summa aika huikea.

Jotkut haaveilevat yhä lomailijoiden uudesta saapumisesta paikkakunnalle ja itse asiassa siellä kyllä olisi hiekkarantaa vaikka kuinka.

Jaywickiä kutsutaan näköjään nimityksellä ”shithole”, joka saksakasi käännetään   sanalla Scheissloch. Suomen kielessä ilmaus olisi vulgaarimpi, joten kääntäkäämme se vaikkapa rotankoloksi.

Asukkaat eivät oikein hyväksy huonoa mainettaan ja toimintaakin paikkakuntalaisille näyttää riittävän enemmän kuin monella vauraalla alueella.  Onko alue itse asiassa niinkään huono?

Rikollisuudesta, alkoholismista tai huumeiden käytöstä ei artikkelissa ole sen selvempiä tietoja, mutta ellei niitä suuressa mitassa ole, saattaisi Jaywick hyvinkin olla miellyttävämpi asuinpaikka kuin moni Lontoon lähiö, joissa huumeita diilataan ja jengikunkut hallitsevat. Jaywickissä näköjään vain keskitytään olemaan köyhiä.

Slummeja tutkinut ja niissä lääkärinä toiminut Theodore Dalrymple on sanonut, että valkoihoisen slummiväestön osa on ankeampi kuin värillisen. Valkoihoisilta nimittäin puuttuvat ne sukujen, klaanien ja jengien verkostot, joita jälkimmäisillä on. (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset ).

Mikäli ihmiset keskittyvät työnteon ja koulutuksen sijasta ryyppäämään, on se jo kyllin murheellista, mutta mikäli he sentään ovat kohtuullisessa määrin irrallaan huumeista ja niiden lieveilmiöistä, ei tilannetta voine pitää vielä ainakaan niin pahana, kuin se voisi olla.

Dalrymplen mielestä alaluokkaisuus, sellaisena kuin se slummeissa ilmenee, on ennen muuta maailmankatsomus. En oikein pääse tolkulle siitä, onko se sitä Jaywickissä. ehkäpä siellä on enemmänkin vain tavallista köyhyyttä ja siitähän on mahdollista aina irtautua, mikäli silmien edessä siintää mahdollisuus toisenlaiseen elämään tai edes ajatus sellaisen olemassaolosta.

Tästä tulee väkisinkin mieleen se, miten, silloin kun työskentelin Suomen Pietarin instituutissa, sinne tuli muuan opettajatar, joka oli ollut Kamtšatkalla ja esitti sellaisen ajatuksen, että olisi perustettava stipendi, jolla voitaisiin kutsua aluksi vaikkapa vain yksi nuori tuolta alueelta aina kerrallaan vuodeksi Pietariin, jotta hän voisi vakuuttua siitä, että on olemassa muitakin tapoja elää kuin sikäläinen lohduton ryyppäys ja vegetointi.

Ottakaamme huomioon, että tuokin asia tapahtui 1990-luvun lopussa, vieläpä ruplan vuoden 1998 suuren romahduksen jälkeen, jolloin köyhyys kuristi Pietariakin yhä lujemmin.

Kuitenkin tuossa kaupungissa oli, kuten ennenkin, valtavasti resilienssiä. Sen kulttuurielämä oli korkealuokkaista ja väki koulutettua ja aktiivista. Slummeista ja niiden psykologiasta tuskin saattoi sen kohdalla puhua.

Neuvostoaikana varsinainen slummielämä samassa mielessä kuin jossakin länsimaassa, tuskin olisi ollut edes mahdollista. Toki siellä kaukana pohjoisenylissä siis elämä saattoi olla varsin lohdutonta.

Pelkäänpä, että köyhien paikkakuntien ongelmat ovat sikäli meillekin ajankohtaisia, että koko rikkaan pohjoisen hyvinvointi näyttää tällä menolla olevan yhä huterammalla pohjalla.

En kyllä ole kuullut, että meillä Suomessa olisi vielä yhtään paikkakuntaa, joka täyttäisi slummin tuntomerkit. Maaseudulla ei sellaista psykologiaa ole, eikä kai vielä esikaupungeissakaan, edes Vantaalla. Sellaisten syntyminen oisi yritettävä ajoissa estää.

Jotta säilytettäisiin inhimillinen arvokkuus ja käsitys elämisen arvoisesta elämästä, on kulttuuria ja koulutusta pidettävä edelleen arvossa. Se ei välttämättä tarkoita suuria tukirahoja, vaan nimenomaan harrastuneisuutta ja intoa. Sitä kannattaa tukea kaikin tavoin esimerkiksi juuri Itä-Suomen hiipuvilla paikkakunnilla.

Sukupuolittunut rappio?

 

Naisten aika

 

Liisa-Keltikangas-Järvisen kirjaa käsittelevän blogin yhteydessä joku kysäisi aiheellisesti: käsitteleekö kirjailija opuksessaan naissistumisen merkitystä tapahtuneelle kehitykselle.

Ei käsittele ja luulen ymmärtäväni asian hyvin. Kokeneena psykologina hän ilmeisesti ymmärtää, miten kiivaan vastarinnan aiheuttaisi sen asian mainitseminen, että kuvattu, sangen ikävän kehityskulku olisi jotenkin yhteydessä naisten nousuun kulttuurin keskeiseksi vaikuttajiksi.

Keltikangas-Järvinen kertoo useampaankin otteeseen, miten pöyristyneitä kuulijat ovat usein olleet kun hän on kertonut jotakin sellaista, jota ne eivät ole halunneet kuulla.

 Ajatus siitä, että sosiaalisella tasolla asioita käsitellään suurten joukkojen ja niitä edustavien otosten kautta, on yhä tälle ”hyvin koulutetulle” keskivertokuulijalle vieras. Sellaiseen hänellä on aina vastaus valmiina: kaikkihan ovat erilaisia yksilöitä. Eihän sitä saa yleistää!

Tämä siis siitä huolimatta, että kaiken tieteellisen toiminnan tavoitteena on juuri yleistäminen, mikä ei merkitse sitä, että yksittäistapausten poikkeaminen yleisestä trendistä kiistettäisiin. Ei tietenkään

Kun kuitenkin ajatellaan niitä suuria muutoksia, joita niin sanoakseni yhteiskuntamme ideologiassa on tapahtunut suhtautumisessa hyveisiin, hedonismiin ja ekstroverttiin persoonallisuuteen, on naisten panos silmiinpistävä, samoin kuin ”naisellisten” ihanteiden tulo vallitseviksi.

Klassisen itämaisen Jin ja Jang -prinsiippien erottelun mukaisesti ”pehmeiden” arvojen korostaminen ja ihannointi on ollut hallitseva trendi jo pitkään ja ”pehmeydellä” on tosiaankin tarkoitettu lepsuuden, sallivuuden ja hedonismin asettamista määrätietoisuuden, rajojen asettamisen ja pidättyvyyden edelle.

”Kiltteydestä” on nyt tullut ongelma ja sama koskee itsesyytöksiä, jotka syntyvät vaikkapa ylensyönnin tai muun holtittoman elämäntavan seurauksena. On perustettu tukityhmiä vakuuttamaan kaikille, että he ovat juuri sellaisina aivan ihania ja heidän on syytä jatkaa samaan tapaan. Kuka voisi toista arvostella? Vain hän itse on ylin tuomari ja hänen on opittava tuomitsemaan oikein eli aina kaiken sallivasti.

Siinäpä taitaa olla asian ydin. Tässä tulemme juuri ”yliyksilöllisyyteen” ja jopa narsisimiin. Narsistille maailmassa on toki muutakin kuin hän itse, mutta sillä muulla on merkitystä vain sikäli kuin se palvelee hänen tarpeitaan.

Tarpeet ja halut ja niiden tyydytys ovat nyt ihmiselle keskeisiä, eivät hyveet ja tahto, jotka antiikin aikana olivat aina se asia, joilla ihmisiä kitattiin. Plutarkhoksen ja Cornelius Nepoksen suurten miesten elämäkerrat ovat tästä havainnollinen osoitus ja niiden sanoma oli vahva vielä länsimaissakin puoli vuosisataa sitten.

Toki naistenkin hyveillä (ks. Vihavainen: Haun naisten aioni tulokset ) oli jo antiikin aikana valtava merkitys, mutta koska naiset yhteiskunnassa olivat pakostakin toisenlaisessa roolissa kuin miehet, ne oivat erilaisia. On totta, että naisellisuutta aliarvioitiin ja jopa halveksittiin silloin, kun se ilmeni miehissä. Kun se oli naisissa itsessään, ei oikealla paikalla, sitä palvottiin. Lukekaa nyt vaikka Catulluksen Lesbia-runoja (eivät viittaa lesbolaisuuteen).

Aikakautemme suurin megatrendi lienee työn tuottavuuden valtavan nousun mahdollistanut konsumerismi, ylikulutuksen kulttuuri. Se myös mahdollisti myös naisten nousun Thorstein Veblenin tarkoittamaan joutilasluokkaan, jossa tietenkin ykäluokan naiset oivat olleet aina sanan varsinaisimmassa merkityksessä.

Siinä samalla muuttuivat sekä koko väestön elämänehdot, perustarpeiden tyydytyksen, työn luonteen, koulutuksen ja perhekoon osalta. Samalla kenttä tuli vapaaksi naisten suurelle ja jopa ratkaisevalle kulttuuriselle ja poliittiselle vaikutusvallalle (vrt. Vihavainen: Haun kulutuksen vuosisata tulokset ).

Jos toteamme tai ainakin oletamme, että nykyinen yliyksilöllinen ja hedonistinen kulttuuri on syntynyt nimenomaan naisten lisääntyneen yhteiskunnallisen merkityksen takia, saamme varmasti kuulla, että taas tässä nyt sitten ”syyllistetään” jotakuta, mikä on jo sinänsä väärin ja sitä paitsi miesten hallitsema maailma on ollut toksinen ja läpimätä ja niin edelleen.

Vallitseva älyllinen taso ei yleensä pääse tämänkaltaista ”ajattelua” pitemmälle, mutta totean ainakin itse kyllä näkeväni vahvan yhteyden yhteiskuntamme ja kulttuurimme uusien, vääristyneiden arvojen ja naisen aseman muuttumisen välillä. Kyseessä saattaa hyvinkin olla siirtymäilmiö, jollaisissa ylilyönnit ovat aina olleet suuria.

Tässä nyt joka tapauksessa nostan taas raivostuttavasti esille vanhan blogini puolentoista vuosikymmenen takaa;

 

maanantai 12. elokuuta 2013

Aikamme sankaritar

 

Aikamme sankaritar

 

Mihail Lermontovin ”Aikamme sankari”, Petšorin oli hyvin etevä, aito ja rehellinen, mutta pohjimmiltaan kielteinen tyyppi. Hän oli ”tarpeeton ihminen”, tuo illuusioton ja iloton, ilmeisesti kroonista masennusta poteva nuori mies, joka kuitenkin samalla oli tyylikkäästi blasé, voisi sanoa cool, ellei se kuulostaisi kovin anakronistiselta.

Aikansa sankari tuo Petšorin oli siksi, ettei aika voinut parempaakaan esittää. Mutta ei aika varmaan ollut läpikotaisin mätä, tuskin oli sankarikaan. Joka tapauksessa Petšorin oli aikansa kuva siksi, että hän edusti jotakin sellaista, joka maailmassa näytti olevan uutta, pahaenteistä ja peruuntumatonta

. Otsikossa Lermontov puhui komeasti ”ajastaan”, vaikka tuota samaa aikaa eli yhdessä kirjailijan kanssa vain hänen pikku maailmansa, mirok, joka koostui samanlaisista sivistyneistä nuorukaisista ja heidän seurapiiristään. Venäjällä, kuten koko Euroopassa, he muodostivat vain hyvin ohuen kerroksen yhteiskunnasta.

Maailma, sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut miksikään muuttunut, ei edes se, mitä talonpojat nimittivät maailmakseen, mir, eli heidän kyläyhteisönsä. Herrat ja orjat jatkoivat elämistään samaan tapaan kuin aina ennenkin.

Joidenkin nuorten herrojen masennus ja maailmantuska ei siihen vaikuttanut sitä eikä tätä. Ja siitä huolimatta Lermontovin Petšorin oli mitä merkittävin aikansa tuote. Hänen hahmonsa myös ennusti jo laajemminkin tulevaisuutta, sitä maailmaa, joka odottaisi kansanjoukkoja joskus puolentoista vuosisadan päästä.

Mutta millainen on meidän aikamme sankari, kuka hän on? Jos aikamme on sairas, kuten sen kuviteltiin jo Lermontovin aikana olleen, on aikakauden sankarikin sitä. Tärkeää on vain, että hän on nimenomaan juuri oman aikakautensa symbolinen edustaja ja sen esiin nostamien hyveiden ja paheiden ruumiillistuma.

Zygmunt Baumanin kirjan Consuming Life kannessa näkyvät nuoren naisen jalat ostoskassien rykelmän päällä. Miksi juuri naisen?

Baumanin kantavia ideoita on, että kulutusyhteiskunnassa myös ihminen on tullut tuotteeksi, hänen on myytävä itseään. Kuluttajastakin tule tuote ja asiaan liittyy, ettei hänen roolinaan enää ole vain kuluttaa tyydyttääkseen tarpeensa, vaan kuluttaa maksimaalisesti ja hyväksyä koko ajan itselleen uusia tarpeita tämän missionsa täyttämiseksi.

 Kun ihminen joskus ennen oli ennen muuta tuottaja, joka raahasi mukanaan raskasta pakaasia, joka koostui kestävistä ja pysyvistä arvoista ja niiden kantajista, tulee hänen nyt olla ketterästi liikkuva ikuisessa nykyisyydessä elävä nautiskelija, jonka koko missio on uusien halujen kehittäminen.

Vielä hiljattain rikkautta haalittiin näyttämisen takia, arvokkaat hyödykkeet omistettiin ja ne olivat jopa ikuisesti käyttökelpoisia.

Nyt hyödykkeitä käytetään ja hylätään yhtä kevyesti kuin ne saatiin. Näyttäminen keskittyy itsensä ja oman kulutuskykynsä esittämiseen nykyhetkessä, ei omaisuuteen, joka on vain potentiaalia ja jopa painolastia. Sehän tuo velvollisuuksia.

Onko nuori nainen paras kuluttaja? Asia ei ole ilman muuta selvä. Nuoret ja hieman vanhemmatkin naiset ovat toki erinomaisia itsensä tuotteistajia ja huippukalliita hyödykkeitä.

He ovat myös ainoa kohderyhmä, joka suostuu pelkän näyttämisen takia maksamaan mielettömiä summia vaatekappaleesta tai käsilaukusta, jonka todellinen arvo on hyvin vaatimaton.

Kulttuurimme on hyvin pitkälle keskittynyt juuri naisten miellyttämiseen, vaikka heidän välitön kulutusmahtinsa ilman muuta ole erityisen merkitsevä. Tärkeätä kuitenkin on, että se on uutta, se on koko ajan nouseva ja yhä hallitsevampi ilmiö, aikamme anti maailmanhistorian kehitykselle. 

 La Revue-lehti ennusti pari vuotta sitten, että 2000-luvun toisen vuosikymmenen tärkeimpiä historiallisia uutuuksia koko maailmassa on, että naiset viimeinkin tulevat yhteiskunnassa lukumääränsä mukaiseksi voimatekijäksi.

Hyvin mahdollista. Syntyvyys laskee nyt kaikkialla ja tämä luo uuden tilanteen. Sitä mukaa kun ihmiskunta lopettaa lisääntymisen, häviää naiselta rooli perheenäitinä tai se muuttuu sivuseikaksi.

Kun niin käy, on tie auki ikuiseen sinkkuuteen ja sitä mukaa ikuiseen nykyhetkessä elämiseen, mikä onkin baumanilaisen dystopian tunnusmerkkejä. Eihän tulevaisuutta ole, koska ei ole jälkeläisiäkään.

 Tunnetun sarjafilmin sankarittaret kunnostautuivat nimenomaan sillä, että antoivat periksi haluilleen ja mieleenjohtumilleen. Jos urotöitä (vanhanaikainen termi) etsitään, niin nykyään puolen kuun palkan sijoittaminen kenkäpariin on vahva ehdokas arjen sankarittaren maineteoksi.

 Tai miksei voisi jopa tehdä velkaa ja ostaa maailman kalleimman samppanjapullon? Tai, se tuskin sittenkään toimisi, koska silloin itse henkilö, varsinainen tuote jäisi varjoon, ellei sitten kylpisi tuossa samppanjassa. Tärkeintä loputtoman kuluttamisen kannalta joka tapauksessa on, että haluilleen on osattava sanoa hetkessä eläen reipas kyllä.

Baumanin hahmottelema itsensä tuotteistanut ikuisessa nykyhetkessä elävä halujen herratar on tietenkin narsisti. Muuta tuskin on edes mahdollista kuvitella. Ideaalityyppinä tällä uudella hahmolla ei ole lapsia, mutta saattaa kyllä olla mies tai miksei ”vaimokin”.

Parisuhde on kukaties rekisteröity, mutta kukaan ei kuvittele, että sen tarvitsisi kestää päivääkään kauemmin kuin hyvältä tuntuu. Eihän siinä olisi mitään mielekkyyttä.

On kyllä mahdollista, että sankarittarella on lapsia, jonkin verranhan niitä vielä maailmaan siunaantuu, esimerkiksi ns. apilaperheiden kautta, joissa eri sukupuolet vain minimaalisesti häiritsevät toisiaan.

Mikäli lapsia on, on ideaalinen kasvatus kai narsistista perfektionismia, jossa lapsesta puristetaan viimeisetkin mehut, jotta hän tyydyttäisi äidin kunnianhimoa.

Yhdysvaltoja pöyristyttänyt teos ”Tiikeriäidin taisteluhymni” kuvaa juuri tällaista äitiä, joka tyrannisoi tyttäriään kaikin tavoin pakottaakseen heidät ”huipulle”. ”Tiikeriäiti” todennäköisesti pyrkii oheistuotteina toimivien lastensa avulla pätemään itse maineen markkinoilla.

Halujen vallitsevuus elämän tarkoituksena ei sittenkään sulje pois tahtoa. Jälkimmäinen saattaa loppujen lopuksi olla tärkein hyve, sillä se on väline valtaan, joka taas takaa tyydytyksistä suurimman ja viime kädessä myös mahdollistaa loputtoman kulutusjuhlan.

Vastakkainen sukupuoli on sankarittarelle tuotteena tärkeä, sillä tuotteena hän tarvitsee kysyntää kaikkialta, vaikka jakaakin suosiotaan melko rajoitetusti. Sukupuolten välinen teerenpeli on myös alue, jossa hetkessä eläminen ja tuotteen markkinointi maksaa valtavia summia, vaikka itse seksi on näennäisesti ilmaista.

Sankaritar ei itse sijoita fitnessiin ja kosmetiikkaan paljoakaan, mutta varsinaiset maksumiehet sijoittavat tähän tuotteeseen sitäkin enemmän. Kaikki on loppujen lopuksi häntä varten, urheiluautoista loistohotelleihin.

Sanomattakin on selvää, että seksisuhde ei ole pysyvä arvo sinänsä, tuotteen arvo mitataan aina uudelleen seksin markkinoilla ja tässä suhteessa sankarittaren uran pidentäminen on erittäin haastava ja kallis tehtävä.

Tieteen alalla voimme myös todeta selvän siirtymän. Postmodernismi tarjoaa aivan uudenlaisen näkökulman, jossa nimenomaan sankarittaren narsistinen maailma on tehty a priori arvokkaaksi tutkimuskohteeksi. Tuotteen yksilöllinen ruumis, ruumiillisuus ja ruumiinaukot ovat kaikkien muiden kiinnostuksen kohteiden yläpuolella.

Zygmunt Baumanin kirjankannen sankaritar symbolisoi tärkeältä osaltaan sitä, mikä kulttuurissamme on keskeistä. Hänen paheensa on emansipoitu hyveiksi.

Tuo Amerikassa syntynyt hahmo on saanut aplodeja kaikkialla, missä amerikkalaista konsumerismia ihaillaan. Nuoret miehet mielistelevät sankaritarta, vannovat olevansa feministejä ja kiiruhtavat kannattamaan lakeja, jotka ovat olemukseltaan tolkuttomia ja epätasapuolisia. Innokkaimmat jopa korottavat ääntään kimeäksi tehdäkseen ”pehmeän” vaikutelman.

Ulkoisesti kaikki näyttää hienolta kuin kiiltävä kananmunan kuori, mutta sisus on mätä ja ympärillä leijuu pilaantuneen haju. Tämä on meidän kulttuurimme haju. Hedonistinen onni perustuu kulutukseen ja näyttöarvoon, ”hyvännäköinen” korvaa siinä ”hyvän”.

Kulttuurimme tanssii pyhän lehmän, kultaisen vasikan ympärillä, koska se on sokea aidoille arvoille. Niiden olemassaolon se jopa painokkaasti kieltää ja saarnaa jokaisen oikeutta luoda omat arvonsa oman napansa ympärille.

Tervehtyisikö se, jos sen ihanteeksi tulisi nykyisen sankarittaren sijasta tasapainoinen, kohtuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ihminen, jonka tavoitteena ei ole maksimaalinen kuluttaminen vaan kehittyminen?

 Jo Erich Fromm-vainaa kuvitteli tervettä yhteiskuntaa, jossa normina ei olisi huoraaminen, vaan luominen. Siis ei itsensä myyminen eikä itsensä ihaileminen, vaan itsensä kehittäminen ja parantaminen ihmisenä, lähimmäistensä auttaminen ja pyrkimys kohti sitä maailman todellista kauneutta, joka –kuten hän arveli-  on avoinna kaikille niille, jotka eivät anna kiiltävän rihkaman sokaista itseään ja pyrkivät pois oman itsensä varjosta.

Fromm arveli ajattelunsa suorastaan olleen objektiivisella pohjalla: ihmisen (aristotelisen) olemuksen toteuttaminen oli ainut tie todelliseen onneen. Hän kuvitteli löytäneensä tämän totuuden psykoanalyysistä.

No, psykoanalyysi alkaa pikkuhiljaa päästä historian roskatunkiolle, jonne se ilmeisesti kuuluukin. Frommin eksistentiaalinen versio tosin poikkeaa radikaalisti Freudin ja etenkin Jungin päästöistä, eikä sitä kannattaisi ilman muuta lukea samaan joukkoon niiden kanssa.

 Frommin perusajatukset ovat lopultakin sangen rationaalisia ja verrattuna postmoderneihin jaarittelijoihin hän on kuin lääketieteen tohtori voodoopoppamiesten rinnalla. Aikamme sankaritar tai pikemminkin hänet tuottanut yhteiskunta olisi jollakin konstilla saatava ymmärtämään omat todelliset tarpeensa. Nobel sille, joka sanoo, miten se tehdään.

No, entä se Petšorin, joka toimitti alussa aasinsillan virkaa? Aika ikävä sankari se hänkin oli. Tyhjänpäiväinen elämä ja aikakausi johtivat hänet vuodattamaan viatonta verta olemattomasta syystä. Yhtä turha kuin aikamme hipsteri vai vielä turhempi?

Vaikea sanoa. Ainakin parin sadan vuoden takaiseen sankariin liittyi tragiikkaa. Nyt pärjätään komiikalla ja onhan se kaikkien kannalta miellyttävämpää, ainakin lyhyellä tähtäimellä.

 

Taaperoiden tasavalta

 

Psykologin kulttuurikritiikki

 

Liisa Keltikangas-Järvinen. Itsekkyyden aika. Miten yliyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin. WSOY 2026, 266 s.

 

Kiirehdän heti sanomaan, että tämä on paras kirja, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Voisin verrata sitä joihinkin Erich Frommin teoksiin (Olla vai omistaa jne.), jotka ovat psykologialle perustuvaa kulttuurikritiikkiä, mutta siinä, missä Fromm perustaa lopultakin aika epämääräisille psykoanalyyttisille käsityksille, Keltikangas-Järvinen nojaa paljon uskottavampaan kliiniseen tutkimukseen.

Kirja ei ole mikään mielipidekirja eikä elämäntaito-opas, puhumattakaan siitä, että se olisi psyykkaajan käsikirja tai konsultin tarina-arkku. Lajityyppinä on kulttuurikritiikki ilman pyrkimystä paisutteluun ja kauhisteluun. Kirjoittajan suuri tehtävä ja ansio on ainakin minun nähdäkseni viimeksi kuluneiden noin puolen vuosisadan kulttuuristen muutosten hahmottamisessa.

Kulttuurin muutokset nimenomaan psykologian näkökulmasta ovat olleet suuria ja äkillisiä. 180 asteen käännökset kulttuurisissa arvoissa eivät suinkaan ole olleet harvinaisia ja kysytyllä luennoitsijalla on ollut aitiopaikka hänen tarkkaillessaan haluttujen teemojen ja yleisön reaktioiden muuttumista.

Sikäli kuin kirjan voi sanoa olevan normatiivinen, se on sitä tieteelliseen tutkimukseen nojaten. Itse asiassa se on ainakin minun mielestäni ennen muuta objektiivisen kuvaileva ja etsii kulttuurisen muutoksen ydinkohtia eikä pyri niinkään pelastamaan pahoinvoivaa aikaamme.

Olisi toki luonnotonta, ellei myös tietä sellaiseen etsittäisi, mutta ennen muuta kirjan arvo on sen näkökulmassa lähihistoriaan (aina viime vuoteen saakka) ja argumentaatiossa, joka ei siis ole mitään kyökkipsykologiaa nammielipidetarinaa, vaan perustuu avainkohdissaan laajaan tutkimukseen.

Kirjan sanoman voisi yrittää kiteyttää siten, että siinä kerrotaan siitä arvojen ja tavoitteiden muutoksesta, joka ilmenee erityisesti kasvatuksen alalla ja heijastaa paljon laajemminkin koko ihmiskäsityksemme, minäkuvamme ja identiteettimme ihanteiden muuttumista.

Eihän ihminen sellaisenaan ole muuttunut, voidaan sanoa ja tämä on lähinnä truismi. Kuitenkin myös ihmisten persoonallisuus voi muuttua, mikäli he lapsuudessaan ja nuoruudessaan jäävät vaille tietynlaisia avainkokemuksia. Myöhemmin persoonallisuuden perusteita ei noin vain rakenneta uudelleen, vaikka kuinka päätettäisiin niin tehdä.

Kasvatukseen ja psykologiaan liittyvät teoriat vaikuttavat osin suoranaisesti siihen, miten uutta sukupolvea kasvatetaan ja epäsuorasti niiden vaikutus on sitäkin suurempi. Kirjaoittaja on luennoitsijana saanut yhä uudelleen havahtua siihen, miten nopeaa muutos on ollut.

Kaiken inhimillisen kokemuksen, minäkuvan ja identiteetin peruskivenä on kasvatus ja myös sen puute tai puutteet ovat sen eräs laji. Vauvan primäärinen narsismi on väistämätön kehitysvaihe, josta hänen on määrä päästä eroon tullakseen osaksi maailmaa, yhdeksi toimijaksi muiden mukana. Aristoteleen tapaan voisi sanoa: tullakseen siksi, mikä on.

Narsistinen persoonallisuushäiriötä on yhä uudelleen kuvattu nykyisessä populaarikirjallisuudessa ja se taitaakin olla aikakautemme suuria ongelmia. Mikäli kulttuuri eli kasvatus ja sen jälkeen normia luovat ja ylläpitävät kulttuuriset konventiot nostavat narsismin ihanteeksi, se tekee rumaa jälkeä (vrt. Vihavainen: Haun narsismi tulokset ).

Narsismia laajempi asia on yksilöllisyyden korostaminen, erityisesti otsikon mainitsema ”yliyksilöllisyys”. Paradoksaalisesti se on asia, joka ei itse asiassa enää lisääkään yksilön vapautta, vaan tekee hänet turvattomaksi, masennukseen taipuvaksi, suvaitsemattomaksi, turvattomaksi ja kaiken kaikkiaan yhä lapsellisemmaksi.

Nykyihmisen ihanne, sellaisenakuin sen esimerkiksi naistenlehdissä näemme, on taaperotasoinen minäminäminä-hahmo, joka ylpeilee sillä, ettei ota ketään muuta huomioon ja jonka omat tarpeet ovat ehdottomasti maailman napa. Sivumennen sanoen, tämän hahmon tapaamme jo Ibsenin Nukkekodin Norassa, joka syystäkin oli aikanaan suuri sensaatio.

Kirjoittaja käsittelee paljon ”yliyksilöllisyyden” paradokseja. Sanoisin, että sen tuloksena on sama yhteiskunnan atomisoituminen, jonka tapaamme jo ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen esitetyissä massayhteiskunnan analyyseissä (vrt. esim. Vihavainen: Haun massat tulokset ).

”Yksinäinen joukko” (ks. Vihavainen: Haun riesmanin utopia tulokset ) on tänään yhä enemmän vallitsevaa todellisuutta. Yhteiskunta on ”atomisoitunut”, kun sen jäsenet pyrkivät olemaan yhä enemmän irrallaan kaikista ryhmistä ja erityisesti suvusta ja perheestä.

Sivumennen sanoen, nimenomaan suomalaiset ovat tässä onnistuneet aivan hämmästyttävän ja poikkeuksellisen hyvin. He ovat, tai ainakin katsovat olevansa irrallaan omasta suvustaan ja vanhemmistaan, kuten tutkimus osoittaa. Erot etenkin eteläisiin kansoihin verrattuna ovat valtavat.

Tämä on syytä ymmärtää, kun arvioimme niitä siirtolaisia, jotka tulevat tänne alueilta, jotka World Wide Surveyn mukaan sijaitsevat arvokartalla (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ) meistä kaikkein kauimpana. Juuri sieltähän me olemme suurimman osan siirtolaisia saaneet.

Suomalainen arvojen ja normien järjestelmä on muuttunut nopeasti ja perusteellisesti. Senhän kaikki minun ikäluokkani ihmiset tietävät, vaikka harva meistä oikeasti ymmärtänee, mitä oikein tapahtui ja miten se tapahtui. Tuo suuri kulttuurivallankumous, hulluine vuosineen ja vielä hullumpine taistolaisine jälkinäytöksineen on muistissamme, mutta syvempää ymmärrystä muutoksen ytimestä lienee harvoilla.

Vastaava, jos mahdollista vielä nopeampi arvojen ja normien murros tapahtui Venäjällä ja sain itsekin kunnian johtaa Suomen Akatemian projektia, joka liittyi siihen. Huomasin ennen pitkää, että elefantit on syötävä palasina ja keskityin itse lähinnä älymystön roolin muuttuviin merkityksiin, jotka totalitaarinen valtio halusi sanella.

Suomen historiasta on syytä kirjoittaa myös tuollainen suurta murrosta käsittelevä perusteellinen tutkimus, jollaisen suuntaan menevä suppea yritelmä oli ”Länsimaiden tuho” (2009). Silloin Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa yhden välttämätön näkökulman asioihin, mikäli halutaan mennä syvemmälle kuin joihinkin bourdieulaisiin erottautumisiin ja vastaaviin pintailmiöihin.

Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa korvaamattoman arvokkaan näkökulman ja sen pohjaksi vankkaa tutkimustietoa myös niille, jotka ihmettelevät sitä kansan hämmästyttävää typeröitymistä, joka on tapahtunut jopa parissa kymmenessä vuodessa ja sitä yhä oudompaa suvaitsemattomuutta, jonka kohtaamme aivan erityisesti niillä, jotka ylpeilevät suvaitsevaisuudellaan (vrt. myös Vihavainen: Haun haidt tulokset ) .

Lukekaahan kirja!