Slummien ongelma

Slummien ongelma

Olen varmaan jo joskus kirjoittanutkin Theodore Dalrymplen kirjasta Life at the Bottom, mutta asia on sen verran tärkeä, että sitä kannattaa ehkä käsitellä useamminkin.

Dalrymple on lääkäri, jolla on laaja kokemus slummeista sekä Englannista että eräistä muistakin maista, muun muassa Saharan eteläpuolisesta Afrikasta.

Inhimillisestä näkökulmasta kurjimmat slummit hän on löytänyt Englannista ja nimenomaan valkoisten asuttamilta alueilta. Takapajuisissa maissa ihmisillä on elämässään tarkoitus, vaikkapa vain päivän toimeentulon hankkiminen. Siirtolaisilla  taas on omat sukunsa ja klaaninsa ja kulttuurinsa, joka saattaa olla primitiivinen, mutta pystyy antamaan heille tunteen omasta arvostaan. Niillä valkoisilla, jotka ovat pohjalla, ei ole mitään tällaista.

Dalrymplen kirja Life at the Bottom. The Worldview that makes the Underclass, Chicago 2001, 263 s. kertoo jo nimessään sen keskeisen painotuksen, joka tekijällä on. Alaluokkaisuus on maailmankatsomus.

Tekijä ei ole kyllin yksinkertainen kuvitellakseen, ettei sosiaalisilla tekijöillä ole suurtakin vaikutusta alaluokan syntyyn ja olemassaoloon. Siitä huolimatta hän nostaa voimakkaasti esille sellaisia, mielestään aliarvioituja ja laiminlyötyjä seikkoja, joiden ignorointi johtaa koko ilmiöin väärinkäsittämiseen.

Pitkälti kyseessä ovat samat asiat, joita tekijä on käsitellyt kaikissa muissakin teoksissaan: kulttuuri, joka nostaa kunniaan huonouden, pahuuden ja rikollisuuden, pidäkkeetön egoismi ja vastuuttomuus, puuttuva pyrkimys mihinkään korkeampaan ja jopa kaiken korkeamman kieltäminen, ei suinkaan ole vain slummien, vaan koko kulttuurin yhä paheneva sairaus.

Aave vaeltaa läntisessä maailmassa, kirjoittaa Dalrymple: alaluokkaisuuden aave. Kirjoittaja olettaa, että alaluokkaisuutta on kaikissa länsimaissa. Sen edustavat eivät itse asiassa ole köyhää väkeä, vaan nauttivat jopa sellaisista hyvyyksistä, jotka olisivat saaneet Rooman keisarit tai itsevaltiaat monarkit haukkomaan henkeään. Tämä joukko ei ole poliittisesti sorrettua, vaan voi käydä rauhassa nukkumaan pelkäämättä yöllistä koputusta ja se uskaltaa koska tahansa sanoa mielipiteensä.

Siitä huolimatta tämä joukko on köyhää ja jopa kurjaa henkisesti. Kurjuus ei johdu esimerkiksi rodusta. Englannin slummien asukkaat ovat pääosin valkoisia, mikä voi hämmästyttää amerikkalaisia. Kurjuuden syvyys ei myöskään tee mahdottomaksi sieltä nousua. Etelä-Korean asukkaat nousivat hyvinvointiin syvemmästä alhosta muutamassa vuosikymmenessä.

Kyseessä on itseään ruokkiva kierre, jossa alaluokkainen maailmankatsomus on avainasemassa, väittää kirjoittaja. Slummien elämäntapa lähtee siitä, ettei pyrkimystä parempaan ole ja sen mahdollistaa hyvinvointivaltio, joka tietenkään ei ole ilmiön riittävä syy.

Joka tapauksessa kirjoittaja nostaa hyvinvointivaltion syyksi siihen, että alaluokan perheet eivät lainkaan pysy koossa. Hänen alueellaan 70 prosenttia äideistä oli yksihuoltajia ja hän arvelee, että määrä olisi sata, ellei siellä asuisi myös intialaisia.

Hedonismi ja vastuuttomuus kulkevat käsi kädessä ja kun tähän liitetään täydellinen opinkäynnin halveksinta ja sosiaalisen nousun ajatuksenkin hylkääminen, jäävät jäljelle rikos ja huumeet.

Valtakulttuuri ei tarjoa tälle joukolle mitään arvoja, vaan sen sijaan nostaa sen jonkinlaisiksi ihailluiksi jaloiksi villeiksi, joiden sorrettuun asemaan muka liittyy jonkinlaista autenttisuutta ja hyveellisyyttä. Pahe on aina olosuhteiden syytä ja yksilö päästetään vastuusta. Veitsi vain menee sisään ja pistooli laukeaa. Sitä niinkuin pimahtaa tai kilahtaa, minkäs teet.

Ylempiä luokkia tämä joukko ei ihaile tai kunnioita, vaan halveksii ja syystäkin. Antaahan tuo yhteiskunnan kerma ymmärtää, että jokin räppäri, joka ylistää järjettömiä väkivallantekoja, kuuluu läntisen maailman hengen jättiläisiin. Ja mikä onkaan viesti, kun kuningashuoneen jäsen kertoo ottaneensa napalävistyksen aitoon slummityyliiin…

Kirja on täynnä esimerkkejä, jotka on esitetty usein huikean sarkastisesti ja joiden näkökulma poikkeaa virkistävästi siitä epärehellisyydestä, joka usein leimaa näiden asioiden käsittelyä.

Itsemurhayritykset ovat Dalrymplelle osa hänen työmaataan eikä hän käsittele niitä tilastollisesti, kuten useat alan tutkijat, vaan pyrkii aina inhimilliselle tasolle. Sama koskee perheväkivaltaa ja rikollisuutta.

Niinpä kirjoittaja ei myöskään tarjoa yhteiskunnan rakenteellisia muutoksia lääkkeeksi tautiin, vaan korostaa yksilön vastuuta ja sitä, että tämä perusasia olisi myös hänelle kerrottava sen sijaan, että tyydytään silittelemään päätä ja epärehellisesti otetaan syyllisyys koko yhteiskunnan vastuulle.

Mutta tietenkin myös Dalrymple on yksipuolinen. Nyky-yhteiskunta todella tuottaa tilanteita, joissa yksilö jää avuttomaksi sen voimien armoille. Ei riitä, että haluaa tehdä työtä, kun työtä ei kerta kaikkiaan ole. Jokainen ihminen haluaa myös päteä elämässään ja ellei se ole mahdollista laillisuuden puitteissa, mennään helposti huumeiden ja rikosten tielle.

Ilmeisesti myös on niin, että ainakin jossakin päin maailmaa yhteiskunta suosii ratkaisuja, jotka ovat tuhoisia, mutta kaikille osapuolille helpoimpia: kun työtä ei ole, maksetaan korvauksia. Tämä sopii sekä valtiolle että ammattiliitoille, jotka taistelevat palkanalennuksia vastaan. Korvausten saajakaan ei protestoi.

Kun automaatio ja ulkomainen halpatuotanto syövät työpaikat, yhä suurempi määrä ihmisiä jää liikaväestöksi, jolle ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Silloin voi syntyä kierre, joka synnyttää slummit ja niiden alaluokkaisen psykologian. Ulkomaisen halpatyövoiman maahantuonti vain pahentaa tilannetta.

Kulttuurissa, jossa suvun ja perheen rakenteet on tuhottu, jää yhteiskunnalle tarpeeton yksilö irralleen ja vaille sosiaalisen pätemisen mahdollisuutta, mikäli haluaa pysyä kaidalla tiellä.

Tämä merkitsee henkistä katastrofia, vaikka aineelliset olosuhteet olisivat ainakin joissakin suhteissa sellaiset, että Rooman keisaritkin olisivat niitä hämmästyen kadehtineet. Karu totuus tietenkin on, että aineellisella kurjuudella on taipumus kasaantua tilanteessa, jossa eletään toimeentulominimin lähellä.

Dalrymple tuskin on aivan oikeassa, mikäli hän katsoo, että alaluokkaisuus olisi erityisesti nykyaikainen ilmiö, kuten hän näyttää olettavan. Hänen kuvaamansa psykologia toki ainakin jossakin määrin muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta Lumpenproletariaatista ja myös itse Rooman proletariaatti, omaisuutta vailla oleva sotaväen tuottaja, lienee ollut pikemmin tällaista alaluokkaa kuin ihanteellista, sorrettua työväestöä. Sehän myös nautti ilmaista leipää ja sirkushuveja.

Mikäli Dalrymplen kuvausta Englannin nykypäivästä verrataan siihen tilanteeseen, mikä meillä oli joskus sata vuotta sitten, saattaa merkittävimpiin eroihin kuulua se voimakas pyrkimys ylöspäin, joka Suomen työväelle oli ominaista.

Min kuntos keksii, kirvees lyö,

se olkoon vapauden työ,

ja kohta väistyy sorron yö...

Näin lauloi sivistystahtoinen kansa, joka rakensi voimansa osoitukseksi mahtavia työväentaloja, joista suurimmat olivat kaupungin komeimpia palatseja, kuten Helsingissä.

Toki tuon ajan kurjuus usein tavoitti myös ne, jotka uutterasti tekivät työtään. Liikaväestö ja lamakaudet eivät ole uusia keksintöjä. Ajan erityispiirteisiin kuului myös prostituutio, joka sitten äkkiä hävisi lähes kokonaan.

Mutta tämä liittyy jo koko yhteiskunnan muutokseen samoin kuin se elintason nousu, joka näytti jo koskevan jokaista ennen kuin globalisaatio alkoi näyttää pohjoiselle pallonpuoliskolle todellisia kasvojaan.

On todennäköistä, että se valkoinen kurjuus, jota Dalrymple väittää olevan kaikkein suurinta, todella on sellaista. On mahdollista, että sen tärkeä syy on se kulttuurin eroosio, jonka tuotteita Dalrymple löytää asiakkaidensa asenteista. Pelättävissä on, että slummit ja slummipsykologia alkavat kehittyä myös meillä. Proletaarin tunnusmerkkejä kantavat maahanmuuttajat ovat tälle ihanteellinen alusta.

On epätodennäköistä, että niin sanotun hyvinvointivaltion purkaminen olisi taikatemppu, jolla tätä kurjuutta voitaisiin ehkäistä. Sen sijaan tuntuu mahdolliselta ajatella, että muuan tärkeä päämäärä taistelussa slummiutumista vastaan voisi olla ihmisten työllistäminen tavalla tai toisella, myös hyväksymällä matalammat palkat, siis työmarkkinoiden jousto.

Saksan Hartz IV ei liene saanut ihmeitä aikaan, mutta huomattavaa parannusta kuitenkin. Ja tässä en tarkoita vain ns. aineellista elintasoa, vaan inhimillistä arvokkuutta ja elämän mielekkyyden lisääntymistä.

On outoa, että nykyisten kansan ystävien suurin huoli näyttää koskevan sitä, ettei työntekijöiden palkkoja missään tapauksessa alenneta, kun tämä samaan aikaan tuomitsee yhä suuremman määrän työttömiä elämään pelkällä korvauksella, vailla mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä.