Takaisin maaseudulle

 

Ympyrä sulkeutuu

 

A.H. Tammsaare, Kotiinpaluu. Totuus ja oikeus V. Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 2013, 634 s.

 

Tammsaaren valtavan pentalogian viimeisessä osassa palataan taas Vargamäen tilalle ja sen soiden keskelle. Vanhat ja kovat isännät ovat pehmenneet ja joutuneet sivuraiteelle, ensimmäisen osan päähenkilö on jopa siirtynyt mökkiin, pois lastensa ja lastenlastensa tieltä.

Kaupungista palaa myös varsinaiseksi päähenkilöksi muuttunut Vargamäen poika Indrek ja asettuu synnyinkotiinsa setämieheksi.

Sana setämies ymmärretään nykyään valtakulttuurissamme ns. pissispiirien antamassa merkityksessä poikana, joka oikeasti on jo aikuinen, mutta yrittää vongata nuoria tyttöjä. Tämä on nykyisen diskurssimme keskeisiä aiheita ja kiintoisa osoitus oman kulttuurimme tasosta.

 Aikoinaan setämies kuitenkin tarkoitti perheen vanhaapoikaa, joka teki talon töitä palkatta. Sellainen setämies tulee myös latinakouluja käyneestä ja lapsensa hylänneestä Indrekistä, jonka saaman sivistyksenolisi oikeastaan pitänyt pätevöittää hänet virkamieheksi, mandariiniksi, jonka henkinen maailma oli irrotettu talonpoikaisesta elämänpiiristä.

Paluu synnyinkotiin ei ole mikään klassinen tuhlaajapojan paluu, kuten Juhani Salokannel huomauttaa, siitä puuttuu jopa se hohde, joka liittyy syntisen armahtamiseen. Lukumiehen palaaminen siihen miljööseen, josta hän oli yrittänyt ponnistaa ylös, oli yksinkertaisesti vain floppi, hukkainvestoinnin tunnustaminen, jossa tuskin on edes nostalgiaa.

Toki Indrek jatkaa isänsä elämäntyötä eli soiden ojitusta lapiopelillä. Virossa sillä välin toteutunut kansanvalta lähtee lopulta jopa auttamaan talonpoikien pyrintöjä laskemalla joen pintaa. Onhan sekin uuden ajan merkki.

Tammsaaren järkäle ei kuitenkaan ole mikään Linnan Pohjantähti. Muistakaamme, että Linna halusi ja sai nimenomaan tieteen akateemikon tittelin. Hänen intohimonaan oli kuvata maaseudun muutos sosiaalihistoriallisena prosessia ja inhimillisesti katsoen täytyy todeta hänen selvinneen urakastaan loistavasti. Pohjantähteä ei ole suotta sanottu Suomen kansallisromaaniksi.

Samanlaista statusta on sovitettu myös Tammsaaren romaanisarjalle, mutta sen näkökulmat ovat aivan toisenlaisia. Toki maaseudun muutos käy ilmi myös Totuuden ja oikeuden sivuilta ja sen ohella se kuvaa tietyissä osissaan siirtymistä kaupunkiin ja valistuksen ja urbanisaation prosesseja.

Maaseudun suuria muutoksia 1800-luvulla Tammsaare ei kuitenkaan kuvaa ja tuskinpa ne Virossa olivatkaan yhtä suuria ja äkillisiä kuin Suomessa, jossa talonpoika alkoi nousta ja jopa herrastella metsärahoillaan.

Viron suuret yhteiskunnalliset kysymykset ja prosessit, kuten saksalainen kartanotalous ja vapaussodan jälkeinen suuri maareformi ovat nekin kaukana Vargamäen puhtaasti talonpoikaisesta miljööstä, jossa isäntien valta on käytännössä se korkein instanssi. Toki isäntien keskinäistä nokkimisjärjestystä ruoditaan oikeudessa.

Joka tapauksessa esimerkiksi maaseudun koneellistuminen ja vaurastuminen jäävät varsin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Niittokoneitakaan ei mainita, vaan miehet niittävät kilpaa hullun lailla. Puimakone sentään toimii jossakin ja polkupyöriä on käytössä yleisesti.

Edellisessä osassa puhuttiin jonkin verran pirtukaupasta. Sen merkitys oli varmasti suuri myös kuvitteellisella Vargamäen alueella. Suomen kieltolaki ja vanhat seprakauppaperinteet tarjosivat helppoa rahaa sille, joka uskalsi riskeerata.

Vargamäen vanha isäntä viedäänkin viimeiseen lepoon komeasti automobiililla, jonka hankkimiseen tarvittavien rahojen alkuperä ihmetytti kansaa. Olisiko kanamunakaupalla voinut päästä moisiin summiin käsiksi?

Ehkäpä nykyään sentään jopa niillä, nythän maatalouskin oli bisnestä, ei enää pelkkä elämänmuoto. Virosta, kuten Suomesta vietiin elintarvikkeita muun muassa Englantiin.

 Ants Oras on tunnetussa kirjassaan Viron kohtalonvuodet, pyrkinyt osoittamaan, ettei Viron itsenäistyminen ollut mikään epäonnistuminen toisin, kuin bolševikit väittivät. Muuan selkeä osoitin, joka todisti elintason noususta, oli polkupyörien suuri lukumäärä.

Venäjällä ymmärrettiin myös polkupyörän statusarvo ja tunnetussa Sergei Gerasimovin taulussa Juhla kolhoosissa, on polkupyörä hyvin keskeisesti esillä. Käytännössä niitä sai vielä 1970-luvulla etsimällä etsiä. Vain harva neuvostoihminen osasi ajaa pyörällä.

Joka tapauksessa se, joka etsii kaunokirjallista kuvausta Viron modernisaatiosta ja sen sosiaalihistoriallisista murroksista, ei kannata odottaa liikoja tältä Tammsaaren valtavalta romaanilta. Se keskittyy ihmisiin ja heidän aivoituksiinsa ja pyrintöihinsä, jotka yleensä saavat aikaan päinvastaisia tuloksia kun oli tarkoitettu.

Ehkäpä tämä onkin jonkinlainen kirjailijan tavaramerkki. Vastaavastihan tapahtuu Tammsaaren romaanissa Hornanperän uusi paholainen.

Eksklaaveja ja ekspansiota.

 

Hinku itään ja geopolitiikka

 

1800-luvun Englannissa sai niin sanottu poliittinen taloustiede ikävän leiman. Sillä näet haluttiin perustella se, ettei köyhiä tarvinnut auttaa eikä saanutkaan, sillä se olisi ollut epätieteellistä. Köyhyys nimittäin selittyi siitä lainomaisuudesta, että väestönkasvu pyrkii aina ylittämään käytettävissä olevan ravinnon määrän.

Parasta ja oikeinta politiikkaa oli tuon tieteen valossa antaa talouden lakien hoitaa tasapainon hakeminen, eikä yrittää mahdottomia, mikä vain pahentaisi tilannetta. Niinpä syntyi käsite Dismal science -synkkä tiede.

Mikäli halutaan etsiä oman aikamme synkkää tiedettä, olisi hyvä kandidaatti niin sanottu geopolitiikka, jota ei ole pidetty ainoastaan asioiden tilaa kuvaavana systemaattisena ajatteluna, vaan myös normatiivisena tieteenä. Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota, totesi nimikuulu šarlataani Aleksandr Dugin jo vuonna 2014. Valitettavasti hän osui oikeaan.

Vain vastuuttomat idiootit voivat katsoa, että poliittisen maantieteen tosiasioita pitää ja jopa täytyy jostain syystä muuttaa sodalla. Se on kuitenkin ollut se tavallisin tapa muuttaa valtioiden rajoja ja mikäli valtioiden vastakohtaisuuksia pidetään sovittamattomina, tulee juuri rajoista helposti sodan syy.

Itämeren etelärannan valtiorajat ovat hyvin erikoiset ja yritys niiden muuttamiseksi ns. Puolan käytävän kohdalla antoi aiheen toiseen maailmansotaan. Nytkin puhutaan paljon niiden ongelmallisuudesta erityisesti Venäjän ja samalla tietenkin sen vastustajien kannalta.

Polttopisteessä on taas, kuten vuonna 1939 Itä-Preussi, joka silloin oli leikattu irti emämaastaan Saksasta. Nyt se on irrallaan emämaastaan Venäjästä, vieläpä varsin kaukana siitä. Lähempänä on kuitenkin Valko-Venäjä, joka on enemmän tai vähemmän Moskovan taskussa.

Valko-Venäjästä Itä-Preussin eli Kaliningradin alueen erottaa sadan kilometrin pituinen Suwalkin käytävä, jota pidetään Naton heikoimpana lenkkinä. Mikäli Venäjä valtaisi sen, leikkautuisi Baltian maayhteys muhin Nato-maihin, ensi sijassa Puolaan.

Noilla mahdollisuuksilla spekuloivat päivittäin ne, jotka saavat siitä palkkansa ja lisäksi vielä monet muutkin. Täytyy vain toivoa, että järki voittaisi ns. geopolitiikan ja nykyisiä rajoja kunnioitettaisiin. Ehkä Ukrainan sota olisi voinut jo opettaa jotakin kaikkein höyrypäisimmillekin.

Joka tapauksessa Itämeren etelärannan rajojen ja valtapiirien muodostuminen on kiinnostava asia.

Saksalaiset, jotka kautta keskiajan tunkeutuivat kohti itää (Drang nach Osten), aloittivat kaukaa lännestä, Elben takaa. Tänäkin päivänä puhutaan Elben itäpuolisista alueista (Ostelbien) omana kokonaisuutenaan, jolle olivat ominaisia muulle Saksalle tuntemattomat instituutiot, kuten junkkerivaltainen kartanotalous.

Preussilaisuudesta tuli aikanaan koko Saksaa leimaava käsite, vaikka Preussi alun perin ei edes kuulunut Saksan keisarikuntaan ja Brandenburgin vaaliruhtinas, joka sitä hallitsi oli keisarikunnan termein vain kuningas Preussissa (König in Preussen) eikä Preussin kuningas (König von Preussen).

Alun perin slaavilaisten preussien asuttama maa antoi sittemmin nimensä suurvallalle, joka lopulta nielaisi koko Saksan. Saksalaisvalta levisi jo keskiajalla nopeasti itään ja sen moottoreita olivat hansakauppa ja Saksalaisen ritarikunnan miekkalähetys.

Lyypekki oli ensimmäinen saksalainen kaupunki Itämeren rannalla ja perustettiin niinkin myöhään kuin vuonna 1143. Jo vuonna 1242 saksalaiset ritarit taistelivat Aleksanteri Nevskin joukkoja vastaan Peipsijärven jäällä.

Hinku itään (Drang nach Osten) vei saksalaisvallan tunnetusti aina Peipsijärvelle ja Narvajoelle saakka ja hieman kauemmaskin, mutta suoraa maayhteyttä Viron ja Liivinmaan ja Preussin välille ei kuitenkaan saatu syntymään. Kantona kaskessa oli Liettua.

Viron ja Liivinmaan valloitus oli erittäin veristä tuhoamissotaa (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Pakanalliset virolaiset ja lättiläiset taistelivat urhoollisesti ja kokosivat suuria armeijoita puolustamaan linnojaan ja kyliään, mutta kärsivät loputa tappion ja kastettiin väkisin kristinuskoon.

Liettuassa kävi toisin. Siellä paikalliset asukkaat säilyttivät oman yhteiskuntansa ja laitoksensa. Suomessakin kristinusko voitti jo 1100-luvulta lähtien, mutta Liettuassa pakanuus säilyi vielä pari sataa vuotta, aina 1300-luvun lopulle saakka ja kauemminkin.

Saksalaisilla oli kyllä hyvää halua vallata myös Liettua, mutta heidät peitottiin perin pohjin Tannenbergin taistelussa vuonna 1410 eikä ristiritarien puhti riittänyt enempään. Tappio jäi kuitenkin kaihertamaan vuosisadoiksi ja kun vuonna 1914 saksalaiset voittivat venäläiset Itä-Preussin alueella, he alkoivat kutsua taistelua Tannenbergin voitoksi.

Mutta vuoden 1410 Liettua ei ollut Venäjä eikä se ollut edes kristitty. Osaksi se kyllä oli molempia ja muodosti Euroopan laajimman valtakunnan, joka ulottui Itämereltä Mustalle merelle. Puola oli aluksi personaaliunionissa Liettuan kanssa ja vuoden 1569 Lublinin unionista lähtien ne olivat samaa valtakuntaa.

Suurin osa Liettuan valtakunnan kansoja oli slaaveja, puolalaisten ohella etenkin valkovenäläisiä ja ukrainalaisia ja sen onkin ajateltu olleen itse asiassa eräänlainen läntinen vaihtoehto Moskovan Venäjälle, vaikka itse pakanallinen Liettuan kansa ei tainnutkaan loistaa läntisillä instituutioillaan.

Erikoista on, ettei myöskään liettuan kieli kohonnut suureen arvoon yhdessä poliittisen mahdin kanssa. Ensimmäinen liettuankielinen kirja, joka oli katolinen katekismus, ilmestyi vasta vuonna 1595.

Kulttuurisesti Liettua ei kuitenkaan ollut mikään takapajula, päinvastoin. Renessanssivaikutteita sinne tuli 1500-luvulla suoraan Italiasta erityisesti Katariina Jagellonican äidin, Bona Sforzan välityksellä.

Vuonna 1563 Vilnan raati (seimas) julisti kaupungin avoimeksi kaikille uskontunnustuksille ja ennen pitkää siitä tuli Euroopan ja luultavasti koko maailman suurin juutalaiskeskittymä, uusi Jerusalem monine kuuluisine oppineineen. Vuonna 1570 perustettiin jesuiittakoulu, joka sai akatemian (yliopiston) statuksen vuonna 1579, eli siis puoli vuosisataa ennen Turkua.

Kuten tunnettua, Sigismund Vaasa oli aikoinaan meidänkin kuninkaamme ja Ruotsin valtakunnan liittyminen personaaliunionilla Puolaan (rzeczpospolita) olisi voinut luoda mahtavan vastapainon länteen laajenevalle Moskovan Venäjälle.

Tästähän ei sitten mitään tullut ja Sigismundia vastaan nousivat myös suomalaiset nuijamiehet, joilla tuskin oli merkittävää ulkopoliittista ymmärrystä, kuten Pentti Renvall on huomauttanut. Linnaleirin rasitukset he kyllä ymmärsivät ja halusivat karistaa ne niskoiltaan.

Joka tapauksessa Liettuan historia on monessa suhteessa hyvin kiinnostava. Entäpä, jos saksalaiset olisi onnistuttu lyömään kunnolla myös Virossa ja Liivinmaalla? Ehkäpä pakanuus olisi voinut sielläkin säilyä vielä pari vuosisataa ja heimokuninkaat olisivat liittyneet yhteen maleva-armeijoineen?

Tai ehkä kristinusko olisi sielläkin vähitellen omaksuttu kaikessa sovussa?

Mutta miten olisi käynyt viron ja latvian kielten? Olisivatko ne säilyneet hallintokielinä vai olisiko eliitti omaksunut jonkin toisen kielen, kuten Liettuassakin kävi? Saksan sijasta olisi käyttöön voinut tulla puola, valkovenäjä, tanska, ruotsi tai venäjä.

Ei ole mahdollista todistaa, että Viron ja Liivinmaan kohtalo olisi ollut ennalta määrätty sellaiseksi tai tällaiseksi. Liivinmaan kronikan kuvaamat taistelut olivat usein tasaväkisiä ja loppujen lopuksi ratkaisevaa taisi olla kotimaisten voimien hajoaminen ja joidenkin liittoutuminen valoloittajan kanssa.

Nykyisessä maailmassa niin Viro ja Latvia kuin Luettuakin ovat uudelleen syntyneitä pikkuvaltioita, joilla on strateginen sijainti Itämeren ja Venäjän välissä.

Erään tunnetun dosentin keskeisiä ajatuksia on, ettei pikkuvaltioilla oikeastaan ole eikä voikaan olla omaa historiaa. Ne ovat vain suurempien käsissä olevia objekteja, pseudovaltioita. Suomi tietenkin kuuluu samaan joukkoon.

Tosiasiassa näin ei ole tai ainakaan näin ei ole aikoinaan ollut. Kehitys on satojen vuosien mittaan paisuttanut joitakin pieniä valtioita ja kuihduttanut toisia, suuriakin. Se ei suinkaan merkitse sitä, että suuremmat olisivat edes aina olleet olemassa, saati että niillä olisi joitakin luonnollisia oikeuksia pienempiin nähden.

 Terve järki toki suosittaa rauhanomaisia ratkaisuja ja ystävällisiä suhteita kaikkien välille. Vain siinä on kaiken valtioviisauden alku, ei suinkaan tämän tai tuon maapalan anastamisessa omaan käyttöön.

Villit ja kristityt

 

Pakanoiden keskellä

 

François-René de Chateaubriand, Atala. Suomentanut Hannu Salmi. Faros 2003, 128 s.

 

Kirjoittaja tunnetaan restauraation ajan poliitikkona ja virkamiehenä sekä herkullisen pihvin keksijänä tai ainakin sen nimen antajana. Hän oli myös Ranskan Akatemian jäsen ja tunnustettu ranskalaisen kirjallisuuden mestari.

Tuo manittu paksu, puolikypsänä syötävä pihvi oli kenties varakreivi Chateaubriandin keittiömestarin luomus tai sitten Amerikan intiaanien keksintöä. Amerikassa sen lanseerannut gourmet joka tapauksessa oleskeli ja tutustui kai ihan henkilökohtaisesti intiaaneihin.

Jalot villit ja muut kuvitellut olennot olivat valistuksen ajan kirjallisuuden vakiokalustoa. Niitä ei yleensä tarvinnut lainkaan tuntea, ne voitiin yhtä hyvin vain kuvitella järkiolennoiksi, joiden mielestä eurooppalainen sivilisaatio oli mieletöntä.

Chateaubriand joka tapauksessa myös tunsi intiaaneja ja kuvasi heitä tavalla, jossa oli romanttisen ihailtavuuden ohella paljon myös kauhistuttavia piirteitä.

Intiaaneilla näet oli outoja juhlia, joissa ihmisiä uhrattiin ja saatettiin mielikuvituksellisten kidutusten alaisiksi. Lähetyssaarnaajat, joita tässä kirjasessa edustaa pyhimysmäinen erakko, pyrkivät levittämään villien keskuuteen sivistystä, mutta edistys oli hidasta.

Villit eivät siis kuitenkaan olleet pelkästään raakoja, vaan monessa suhteessa myös ihailtavia omintakeisen sivilisaationsa edustajia. Muuan outo ja makaaberi tapa heillä oli esi-isien eli vainajien luiden kuljettaminen mukanaan uuteen asuinpaikkaan siirryttäessä.

Myös ranskalainen valta teki pahojaan Amerikassa tuhotessaan erään heimon, jonka jäljelle jääneet jäsenet olivat jaloja ja ystävällisiä sieluja. Ranskalaisilla joka tapauksessa oli omat syynsä, he kostivat tuon intiaaniheimon tihutöitä.

Valkoisten ranskalaisten ja espanjalaisten tunkeutuminen läntisen Pohjois-Amerikan erämaihin ei tietenkään tapahtunut pelkästään rauhallisesti, vaikka he yleensä olivatkin yhteistyössä tämän tai tuon alkuasukaskansan kanssa.

Joka tapauksessa suhteista tuli niinkin läheisiä, että syntyi lapsia maahanmuuttajamiesten ja alkuasukasnaisten välille. Tämähän onkin se yleinen kuvio, josta kovin monessa kirjassa kerrotaan. Sen sijaan perin harvoin, jos koskaan tapaamme sellaista asetelmaa, jossa esiintyisivät maahanmuuttajanainen ja alkuasukasmies. Asiaa selittää toki miesten suuri yliedustus muuttajissa, mutta myös naisen asema kansan geenivarannon lähteenä ja myös kulttuurinen ylpeys.

Ehkäpä joku muistaa, millaisen haloo aiheutti joku TV-sarja, jossa maahanmuuttajatyttö niin sanotusti styylasi kantasuomalaisen pojan kanssa.  Maahanhmuuttajaryhmän kiukkuinen reaktio näyttää olleen naiiveille ohjelman tekijöille suurikin yllätys.

Tässä kirjassa joka tapauksessa päähenkilönä on intiaanien piirissä kasvanut espanjalaisen maahanmuuttajan ja intiaaniäidin tytär, joka on kasvatettu kristityksi. Äidin käsitykset kristillisyydestä olivat hyvin epämääräiset ja hän päätti tytön puolesta, että tämän oli säilytettävä neitsyytensä uhrina äidin kuolemanjälkeisen elämän helpottamiseksi.

Tyttö otti asian tosissaan ja kieltäytyi läheisestä suhteesta pelastamansa miehen kanssa, vaikka oli tähän korviaan myöten rakastunut. Dilemman ratkaisemiseksi hän otti myrkkyä ja kuoli siihen.

Toki kristityt, joilla oli parempaa tietoa asioista, tuomitsivat äidin vääräoppisen teon ja tyttären itsemurhan, jonka syntisyydestä tämä ei viattomuuksissaan tiennytkään. Äärimmäinen ratkaisu hirvittävään ristiriitaan löytyi joka tapauksessa vain kuoleman kautta, kuten romanttisissa teoksissa tuli tavaksi.

Tämä pikku romaani on osa Chateaubriandin laajempaa teosta Kristinuskon henki (Génie du christianisme, 1802), jota pidetään yhtenä ranskalaisen romantiikan perusteoksista ja jossa on nähty voimallinen protesti valistuksen tyhjää hengettömyyttä vastaan.

Ainakin teoksen menestys oli valtava ja sen juonen toistumista näemme yhä uudelleen, milloin Alaskan erämaassa tapahtuvana kuten Jack Londonilla ja milloin kaukasialaisena draamana kuten useilla venäläisillä kirjailijoilla ja elokuvantekijöillä Puškinista ja Tolstoista lähtien ja aina nykypäiviin saakka.

Nykyaikaisen lukijan silmin kirja on aika tylsä ja ennalta arvattava, mutta sen ilmestyessä asia tietenkin oli toisin. Kristinuskon henkeä ei liene enemmälti käännetty suomeksi, joten edessä olisi pieni ranskan kielen harjoitus, mikäli siihen haluaa kunnolla ja laajemmin tutustua.

 Toki käännöksiä muille kielille riittää ja ystävällinen robottikin voi aina auttaa, jos kiinnostus koskee vain juonta eikä koko kirjaa sanataiteellisena luomuksena.

Miekoista roolinkeihin

 

Pistoolien kulttuurihistoriaa

 

Muuan mahdollinen tapa tarkastella kulttuurin muuttumista on tutkia aseiden roolia siinä. Aseet ovat aina olleet, paitsi rahvaan elinkeinoihin ja herrasväen harrastuksiin kuuluva väline, myös vapaan miehen tunnusmerkki.

Aseenkanto-oikeutta on järjestäytyneessä valtiossa yleensä aina säädelty. Kun se on rahvaalta kokonaan kielletty, on se merkinnyt alkusoittoa sen täydelliselle ja lopulliselle alistamiselle. Näin esimerkiksi Baltiassa 1500-luvulla.

Aseen kantaminen oli sääty-yhteiskunnassa ollut myös herrojen ja esivallan aatelismerkki ja nimenomaan aatelissäädylle olikin ominaista kantaa aina mukanaan miekkaa, olivatpa nämä sitten mitä virkamiehiä tahansa.

Aina välillä sitten osoitettiin, ettei esivalta suotta miekkaansa kantanut, siltä varalta, että asia olisi pyrkinyt alamaisilta unohtumaan.

Tietenkin ase oli tarpeen myös antamassa turvaa henkeä uhkaavia rosvoja ja kunniaa uhkaavia röyhkimyksiä vastaan. Pelkkä miekka ei aina riittänyt ja niinpä pitemmillä ja lyhyemmilläkin matkoilla oli mukana niin sanottu päällystakkipistooli.

Yleensä herroilla oli pistoolipari, joka tosin ei vielä oikein riittänyt häikäilemättömimpien ryövärien väkipyssyä (blunderbuss) vastaan. Mikäli pistooleita oli useammalla miehellä, ymmärsivät rosvot jo kaihtaa hyökkäystä.

Nuo pistoolit olivat suustaladattavia mustaruutiaseita, joita tositilanteessa saattoi laukaista vain kerran. Kokokin oli yleensä varsin suuri, joten mihinkään liivintaskuun niitä ei saanut mahtumaan.

Pistoolit syrjäyttivät vähitellen miekan myös silloin, kun oli puolustettava omaa kunniaa sen todellisia tai kuviteltuja loukkauksia vastaan. Tämä kaksintaisteluinstituutio levisi kuin kulkutauti lähes koko Eurooppaan 1800-luvulla.

Yleensä hallitsijat yrittivät rajoittaa sitä ja määräsivät osalisille ankaria rangaistuksia, mutta eihän se mitään auttanut. Lopulta instituutio tunnustettiin Venäjän armeijassa lailliseksi niin myöhään kuin Aleksantei III:n aikana vuonna 1894 ja vielä 1900-luvun puolella kaksintaisteluita oli jokunen sata tapausta (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).Muutama kuolikin.

Pohjois-Amerikan asuttajat kohtasivat vaaroja joka askeleella ja suuri merkkitapaus oli, kun Samuel Colt kehitti jo vuonna 1835 revolverin, joka ennen pitkää valtasi markkinat. Sekin oli aluksi tavallaan suustaladattava, kun rummun jokainen kammio oli erikseen varustettava ruudilla, nallilla ja kuulalla.

Siinähän sitä aikaa tärvääntyi, mutta 6 valmista paukkua rummussa oli jo suuri etumatka kerran laukeavaa suustaladattavaa vastaan.

Myöhemmin tulivat messinkiset patruunat ja käytössä oli aina valmis ase, jota ei erikseen tarvinnut edes virittää, reipas veto liipaisimesta, ja kuula läksi tielleen, jolla sitä ei enää voinut pysäyttää. Myöhemmin kuulien tilalle tulivat pitkänomaiset luodit, kuten muissakin aseissa.

Muuan Coltin pitkäpiippuinen malli sai nimen Peacemaker, millä kai viitattiin siihen, että pelkkä uhkaaminen säästi ihmiset tappeluilta ja verenvuodatukselta. Käytännössä ne luultavasti lisääntyivät paljonkin.

Joka tapauksessa syntyi sanaparsi: Jumala loi ihmisen, mutta Samuel Colt teki heistä tasa-arvoisia. Käytännössä tulos taisi olla ongelmallisempi: sekä kunnon kansalaisilla että roistoilla oli nyt tasapuolisesti revolvereita ja muita tehokkaita aseita. Voiton puolella oli häikäilemättömämpi: se, jolla oli kylliksi rikollinen mieli, että hän saattoi ensimmäisenä tappaa.

Syystä tai toisesta revolverista on tullut Yhdysvaltojen pyhä epävirallinen symboli ja tuskin voimme omassa maassammekaan avata televisiota joutumatta näkemään sekä silmitöntä ammuskelua että kylmäverisiä murhia. Asetta kantava rosvo on kulttuurimme ikoni, ei aatelisherra miekkoineen.

Revolverista askel eteenpäin oli monien mielestä itselataava pistooli, jonka kehitti Moses Browning noin vuonna 1896. Sen ongelma revolveriin verrattuna oli, että ensimmäinen patruuna oli vedettävä piippuun kahta kättä käyttäen (”liikkuvat taakse”). Sen jälkeen sopi vain painella liipasinta ja laukaukset olivat tarkempia ja nopeampia kuin revolverilla.

Browning-systeemi levisi erittäin nopeasti ja sitä jäljiteltiin pian joka maassa. Meillä siitä tuli yleiskäsite, jonka nimeksi vääntyi arkikielessä roolinki. Jos luette etenkin vuosien 1918-1930 uutisia, huomaatte, että browningit paukkuivat ilmeisesti jo joka ilta huvihuoneistoissa ja niiden pihoilla.

Tuskin monikaan lähti tansseihin ilman roolinkiaaan tai ainakin nyt puukkoa. Niiden kanssa sitten nuoret urokset nokittelivat: kuka uskaltaa ja kuka ei! Kovin moni kännipäissään uskalsi ja kuvausten mukaan tappeluissa oli usein käytössä useampikin roolinki, mylläkässä joku ampui alta ja toinen päältä. Henkiä tietenkin meni.

Olihan niitä ihmisitä tapettu aina kunnon juhlissa etenkin Pohjanmaalla ja muuallakin jo ilman pistooleita, mutta kyllä 1920-luvun roolinkipeijaiset olivat omaa luokkaansa ainakin pintapuolisen lehtien lukemisen perusteella ja samaan viittaavat kuolinsyytilastot.

Tupsluikkarista, eli 6.35 kaliiperin itselataavasta taskuaseesta tuli myös salapoliisikertomusten vakiokalustoa. Yleensä poliisilla ja ehkä rosvollakin oli kunnon lyhytpiippuinen 9-millinen tussari kainalokotelossaan, mutta sen lisäksi vielä tupsluikkari saappaassaan, saattoipa olla vielä puukkokin. Siinäpä aikamme ritari!

Tosielämässä noita taskuaseita kantoivat hyvin monet ja esimerkiksi taksimiehillä ne olivat laillisia aseita. Muistan itsekin, kun meillä asunut taksimies toi kerran oman pikkuaseensa mukanaan, kun 1950-luvulla ammuskelimme uudella .22 harjoituspistoolilla maaliin. Kyllä se luoti siitä lensi sen parinkymmenen metrin päähän ja osui lankunpätkään, vakka aseessa ei ollut edes tähtäimiä, vain pelkkä ura.

Lupien saanti moiselle vehkeelle on sittemmin ollut hyvin vaikeaa ja nykyään käytännössä lähes mahdotonta. Joka tapauksessa niitä 1920-luvun perintönä oli luultavasti tuhansittain maatiloilla ns. sikapyssyinä ja lienee vieläkin, vaikka kotiteurastuksia ei enää ole. Sellaiset minkäkin vielä sentään muistan.

 Sotien jälkeen noita tupsluikkareita ei ole tainnut juuri rikostilastoissa esiintyä, kuten ei Suomessa muitakaan ampuma-aseita, mutta sen sijaan niihin kohdistuva kammo on aivan kouriintuntuvasti kasvanut ainakin somessa, jos sen perusteella nyt mitään voi päätellä.

En tiedä mitä voi päätellä siitä, että aseita koskeva terminologia n ainakin toimittajilta yleensä aivan hukassa ja animaatioissakin näkyy yhä uudelleen, miten aseesta lähtevät lentämään patruunat hylsyineen kaikkineen, eivät siis vain luodit.

Elämme nyt yhteiskunnassa, jossa väkivalta ja nimenomaan ampuma-aseilla suoritettu, on (populaari) kulttuurin täysin keskeinen asia. Samaan aikaan, ainakin periaatteessa, aseiden käyttö ja hallinta hyvin tiuasti valtion omissa käsissä. Valtiolla on väkivaltamonopoli, kuten jo Max Weber siltä edellytti.

Käytännössä vinksahtaneet ja luihut, sivullisia ammuskelijat ja puukottajat eivät ole kai koskaan riehuneet julkisilla paikoilla yhtä paljon kuin nyt. Aiemmin aivan tuntemattomat amok-itsemurhat ovat samaan aikaan ilmestyneet meillekin.

Toki oma maamme on pelkkä lintukoto useimpiin muihin verrattuna. Huvittavaa kyllä, aina kun jokin aseellinen vakivallanteko tapahtuu, nousee hirmuinen äläkkä siitä, että loputkin aseet olisi kaikki takavarikoitava omistajiltaan. Se, joka uskaltaa olla toista mieltä, demonisoidaan nopeasti.

Mikäli kulttuuristamme, joka juuri meillä Suomessa on poikkeuksellisen rauhantahtoista ja lempeää, haluttaisiin kitkeä nuo vastenmieliset joukkomurhat, olisi ensimmäisen askeleen varmaakin oltava sen yleisen henkisen saasteen rajoittaminen, jota netti ja media ovat kukkuroillaan.

Mutta eihän siihen voi koskea, saako edes esittää ajatustakaan sen rajoittamisesta? Aikoinaan meillä oli huvivero, jolla rajoitettiin ala-arvoisella tai sellaiseksi katsotulla taiteella hyötymisen kannattavuutta.

Jo pelkkä tätä koskevan idean esittäminen nostaa varmasti niin sanoakseni karvat pystyyn niin kaiken maailman only fans-prostituoitujen, pelien kehittäjien kuin monien muidenkin ryhmien keskuudessa. Mahdollista se tuskin olisikaan, mutta olisiko edes suotavaa? Ja olisiko sillä mitään merkitystä?

Selvää on, että yhdessä maassa sitä olisi yhtä mahdotonta toteuttaa kuin aikoinaan kommunismia. Stalin oli tosin tässä asiassa eri mieltä, mutta jääköön nyt hänen esimerkkinsä käsittelemättä.

Aikamme länsimaisen kulttuurin keskeinen symboli on pistooli ja sellaiseksi kelpaa paremman puutteessa vaikkapa James Bondin ikonisessa kuvassa sojottava ohutpiippuinen ilmapistooli. Kuitenkin tuon aseen pitää tosielämässä olla jossakin saavuttamattomissa.

 

 

 

Traagista tyhjänpäiväisyyttä

 

Joutilaan hupakon tragedia

 

A.H. Tammsaare, Kuolemantanssi. Totuus ja oikeus IV. Suomentanut ja jälkisanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 668 s.

 

Tammsaaren romaanisarjan osat liittyvät löyhästi toisiinsa ja tämä osa jatkaa tarinaa Indrekistä, joka pakoili rangaistusretkikuntaa vuoden 1905 levottomuuksien jälkeen. Nyt ollaan 1930-luvun alussa, joten välistä on jäänyt pois pulitoista vuosikymmentä, erityisesti Viron itsenäistymisen vaiheet.

Kirja keskittyy ihmisten kuvailuun ja Viron historia luo sille vain löyhät puitteet, joten kirjaa on vaikea mieltää erityisesti Viron kohtaloiden kuvaajana. Sen sijaan se kyllä toimii tietyn yhteiskuntaluokan kuvauksena, tosin parodian puolelle menevänä.

Kuvauksen kohteena ovat nimittäin virolaiset uusrikkaat, joista jotkut ovat lamakauden aikana pahoin köyhtyneet. Rikkaudet on luotu häikäilemättömin keinoin, mutta niistä ei suinkaan ylpeillä sen takia vähemmän. Trimalchion pidotkin kalpenevat uusrikkaan moukan maanisen rehentelyn rinnalla. Hän on sitten mies, totean varmuuden vuoksi.

Oma luokkansa ovat joutilaat naiset, joiden kotitöistä huolehtivat palvelijat ja asia koskee myös lasten hoitoa. Ulkonäkö ja pääseminen ihailun kohteeksi muodostaa monille elämänsisällön, johon suhtaudutaan äärimmäisellä vakavuudella.

Tämä joutilasluokka oli monissa maissa ilmeisesti aika monilukuisena olemassa suunnilleen 1960-luvun vihreihin leskiin asti, Virossa sen taru luultavasti päättyi jo neuvostomiehitykseen.

Kyseessä oli lähinnä pakotettu joutilaisuus, kun naisille soveltuvia töitä oli harvakseltaan eikä pidetty sopivana, että mies pani vaimonsa töihin sen sijaan, että elättäisi hänet, kuten tapana oli ollut maailman sivu. Alemmista kansanluokista toki saatettiin sekä käydä töissä että hoitaa hyvinkin työläs kotitalous.

Kohtalon ivaa on, että Vargamäen köyhän talon poika Indrek nai rikkaan vaimon ja vieläpä avusti tämän elämäntapaa pikku säästöillään, vaikka itse jatkoi kituuttamista epäpätevänä koulun opettajana.

Kuten myös Juhani Salokannel toteaa, teosta tekee heti mieli verrata Joel Lehtosen aikalaiskuvauksiin. Sorron lapset, Henkien taistelu ja Punainen mies, jotka nekin itse asiassa ovat yksilöistä kertovia, psykologisia tutkielmia, mutta myös kiinnostavia aikakauden kuvauksia (vrt. Vihavainen: Haun sorron lapset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Itse vertaisin kirjaa myös Salokankaan mainitsemaan Maria Jotunin Huojuvaan taloon, jota lukiessani minun oli pakko tämän tästä nauraa, mikä toivottavasti ei pahoita kenenkään mieltä (vrt. edellinen linkki).

Kyseessä nimittäin on niin groteski kuvaus narsistin logiikasta, ettei sellaisen ilmestymistä ilmielävänä eteen juuri voisi oikeasti kuvitella. Joka tapauksessa kirjassa/kirjoissa eletään juuri sellaisen persoonallisuuden ehdoilla.

Kuolemantanssissa on aivan samoin. Tapaus on niin räikeä, että Salokannel näyttää jo syystäkin kauhistuvan: tokihan tuollaisia mieshirviöitä ja naismarttyyreitä kuin Jotunin kirjassa, on ollut aivan normaalia kuvata, mutta entäpä, jos roolit vaihtuvat?

Tällaisen kysymyksen nouseminen esille on aikakaudellemme hyvin kuvaavaa. En tiedä, miten lukijakunta asiaan suhtautui 1930-luvulla, mutta sen tietäminen olisi hyvin kiinnostavaa.

Kaikesta kuvitellusta edistyksestä huolimatta näyttää olevan niin, että yleinen tapa ymmärtää asioita ja kertoa niistä on muuttunut yhä primitiivisemmäksi ja kaikkea ajattelua yritetään kahlita yhä ahtaampiin sääntöihin.

 Taideteosta arvostellaan jo lähes aina edesmenneen Jukka Kajavan tapaan: kuvataanko tässä asiat sillä tavalla, kuin niiden pitäisi olla? Onko vanhentuneet asenteet poistettu ja edustaako jokainen yksilö viiteryhmäänsä sillä tavalla, kuin hänen pitäisi?

Tämä on tietenkin totalitaarista ajattelua, jossa kielletään taiteilijan oikeus luoda sellaisia kuvia kuin hän haluaa ja yritetään pakottaa hänet noudattamaan jonkinlaista uusskolastiikkaa, joka vahvistaa taiteen kuluttajien edistyksellisiä pyrintöjä.

Oli miten oli, tässä kirjassa yhtä surullinen kuin koominenkin hahmo on nainen ja hänen miehensä taas uhri, joka viimein sortuu rikolliseen tekoon, mutta jonka oikeuskin peräti vapauttaa.

Hupakko päähenkilö ei ole pelkästään tyhjänpäiväisen jännityksen etsijä ja narsistinen määräilijä, vaan myös sadomasokisti, jolla on suuri tarve väkivaltaan, sekä muiden välillä, mikäli se todistaa hänen tärkeyttään, että omaan itseen kohdistuvaan.

Eiväthän tällaiset tapaukset tavattomia ole. Kukapa ei olisi joskus ihmetellyt, mikä saa jotkut pariskunnat suorastaan raatelemaan toisiaan ja silti aina yhä uudelleen palaamaan yhteen entistä suuremmalla innolla.

Tammsaaren kuvaus ei rajoitu yhden narsistin tapaukseen, kyllä koko uuden nousukasluokan naiset kuten miehetkin saavat osansa. Puolivirallisen oikeinajattelumme aarteistoon kuuluu misogynian käsite, joka tällaisten tekstien kohdalla vedetään esille yhtä automaattisen nopeasti kuin šeriffi vetää revolverinsa tai muun tupsluikkarinsa.

Ei sitä kannattaisi tehdä ennen kuin on asiaa pohtinut. Kyllä tässäkin kirjassa esiintyy, tosin sivuroolissa myönteinen naistyyppi ja muissa kirjoissa niitä on sitäkin enemmän.

Kirjailijalla on oikeus tulla ymmärretyksi juuri sillä tavalla kuin hän on halunnut, ei sen sijaan pelkkänä normatiivisten moraliteettien laatijana, mikäli se ei ole ollut tarkoitus.

 

 

Bellman. Ruotsi ja Suomi

 

Bellman Suomessa

 

Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.

 

Suomi oli 1700-luvulla jo vankasti olemassa, vaikka ei ollutkaan hallinnollisesti oma yksikkönsä. Se oli valtiollisesti osa Ruotsia, mutta sillä oli jo kautta 1700-luvun kehittynyt huomattavasti tietoisuutta omasta erikoislaadustaan. Kuninkaatkin ottivat asian huomioon, kuten viisasta oli.

Joka tapauksessa virkakoneisto toimi ruotsiksi ja siirtyminen lahden poikki Ruotsista Suomeen tai Suomesta Ruotsiin oli normaalia. Ainoastaan suomenkielisten seurakuntien papiston kohdalla kielitaidon puute saattoi olla este.

Sotilasalallakin siirrot Ruotsista Suomeen sujuivat sujuvasti etenkin korkeampien arvojen kohdalla (esim. Sandels), vaikka niiden upseerien, jotka olivat suorassa kosketuksessa miehistön kanssa, oli käytännön syistä osattava suomea. Sitä he osasivatkin asuessaan suomenkielisen väestön keskellä hoitamassa virkatalojaan.

Kielitaito ei välttämättä ollut hyvä, mutta sen tarve ymmärrettiin ja suomea, kuten ranskaakin opetettiin myös Haapaniemen kadettikoulussa. Upseerin oli osattava kommunikoida sekä ylempiensä että alempiensa kanssa.

Missä määrin säätyläistö osasi suomea on vaikea kysymys selvitettäviksi. 1700-luvun lopulla on väitetty, että se Itä-Suomessa osasi sitä paremmin kuin ruotsia. Ylimmän aateliston piirissä asiat ilmeisesti kuitenkin olivat aivan toisin.

Tämän tutkielman tekijä on löytänyt Joensuun (Åminne) kartanosta Bellmanin laulun suomenkielisen käsikirjoituksen, joka ilmeisesti on peräisin 1700-luvulta. Kartanon maineikas isäntä G.M. Armfelt sen sijaan näyttää osanneen suomea tuskin lainkaan, mikä ilmenee hänen keisari Aleksanteri I:lle kirjoittamastaan kömpelöstä suomenkielisestä lauseesta.

Ruotsiksi Bellmanin laulut sen sijaan kuuluivat etenkin nuorten miesten yleissivistykseen jo 1700-luvulta lähtien ja siitä eteenpäin jopa nyyhetkeen saakka. A.I. Arwidsson kertoo 1819 Turussa olleen kaksinkertaisen kvartetin joka perjantaisin kokoontui esittämään tuttuja ruotsalaisia lauluja ja Bellmania. Vuonna 1834 Turun ylioppilaat perustivat Collegium cantorum Bellmanianumin.

Vaasassa Bellman tunnettiin myös ja nuori J.L. Runeberg sai kouluasunnossaan melkein jopa päivä kuunnella, kun nuoret merikoulun oppilaat lauloivat Bellamanin lauluja alusta loppuun viulun säestyksellä.

Myös Bellmanin sävelmiä, kuten Ukko Noaa käytettiin ahkerasti täkäläisten runoniekkojen tekemien laulujen melodiana.

Laulussa Papin-frouville (1792) sanottiin mm. seuraavaa:

Vijnan vilja:/: monda virvoitta.

Oluttakin nähdä

yllyttävät tehdä,

joka monen:/: janost’kirvoitta.

Muuan 1700-luvun loputa peräisin oleva arkkivirsi (erikseen myytäville arkeille painettu) sisältää suomenkielisen käännöksen Bellmanin laulusta 15.

Siinä pistää silmään kehotus särkeä laseja. Kun juhlien tunnelma nousi erityisen korkealle, oli tapana särkeä lasit, ettei kukaan enää niistä joisi. Tällaista kuvaa jo Goethe muistelmissaan ja Venälän armeijassa se oli yleinen tapa.

Näin siis suomeksi 1700-luvulla:

Nyt pohjat poix´juoda,

Toverit! pitä sixensä;

Ei tässä seuras suoda

Ett’ joku juomat jää

Helistäkän

Klasejam

Juodeam,

Nijtä myöskin rickokam.

Samma på svenska:

Så drickom nu i botten,

Ach hjertans gubbar! gör er flit;

I denna sällhets lotten

Så vankas ingen nit

Klingande glas

Gå i kras i Calas

När många klunkar tas.

 

Jaakko Juteiniakin voidaan ptää Bellman innoittamana ja kaikki kai tuntevat hänen laulunsa Juoma janon sammuttaa, kalja kestin kaunistaa. Juteinia, joka oli suuri moralisti, moitittiin kuitenkin kevytmielisyydestä ja hänen runoilemisensakin joutui vaikeuksiin (ks. blogin hakutoiminnalla sanaa ”juteini”).

Aivan huima suomalainen juomalaulu löytyy pappismieheltä, Kaarle Theodor Stråhlmanilta. Siitä näytteeksi vain muutama rivi:

Jos mä pyörin penkin alla.

 Nijn en huoli helvetistä,

Engä pelkä perkelettä.

Vaik’ on otzani verine,

Nijn on sieluni iloinen.

Näin mä huoleni hukutan

Vijnan virtahan upotan.

 

Savon prikaatin värväysalue oli täynnä sotilasvirkataloja, joiden isännät tunsivat ruotsalaista kulttuuria ja hieman ranskalaistakin, ainakin ne, jotka olivat käyneet Haapaniemen kadettikoulun ja niitä taisi olla suurin osa.

Kun Kustaa Mauri Armfelt talvella 1779 oleskeli jonkin aikaa Y.M- Sprengtportenin luona Brahenlinnassa, hän kertoo siellä lauletun Bellmanin lauluja, ruotsiksi tietenkin.

Muuan Savon prikaatin upseeri, kersantin poikana syntynyt Gustaf v. Becker, joka otti aliluutnanttina osaa Suomen sotaan, käänsi sangen etevästi Bellmania suomeksi. Sodan jälkeen hän ryhtyi komissionimaanmittariksi ja asui Kangasniemellä.

K.A. Gottlundin suuresta ja mainiosta Bellman käännöksestä (savonnuksesta) on jo ollut puhetta (ks. hakusanaa gottlund blogin hakutoiminnolla). Hän suomensi tai savonsi yli sata Bellmanin laulua.

Tutustuminen niihin alkoi jo vuonna 1815, jolloin hän kävi Juvalla tervehtimässä nuorta ystäväänsä Kalle Grotenfeltiä. Välillä käytiin Kyyhkylässä von Fieandtien luona ja nuoret miehet ajoivat matkalla rikki vaununsa hoilatesaan Bellmanin lauluja.

Ensimmäiset käännöksensä Gottlund julkaisi vuonna 1829, mutta painolupa laajemmalle kokoelmalle lauluja ja loiluja oli tiukassa ja ilmestyminen tapahtui vasta vuosina 1863-64, jolloin ne ilmestyivät kolmena vihkona.

Muitakin suomennoksia oli ja kirjoittajan mielestä parempiakin. Gottlund sai myös suomalaisuusmiehiltä (A. Ahlquist) pyyhkeitä siitä, että hän ylipäätään käänsi noita toiseen kulttuuriin kuuluvia lauluja suomeksi. Toki ”Bellman kuvailee enimmin Tukhulmin juoma- ja naispeliä, osiksi semmoisiakin, joita Suomessa ei vielä löydykään…”

Gottlund itsekin havaitsi kyllä, ettei Suomen kansan vanhoissa runoissa ollut mitään juomalauluja, eikä myöskään rakkauslauluja, ellei nyt kovin laajasti asioitra tulkita.

Gottlundin mukaan Suomalaiset vielä nytkin heijän juominkiloissa nouvattavat sen tavan, että innolla ja kiivauksella juua, ikään kuin joisivat uhalla.

 Heijän mieli ja luonto eroittaa heitä tässäkin monesta muusta. Hyö ovat pikaisia ja ruttoluontoisia (vrt. viron ruttu -nopeasti), Ruohtalaiset taas tyyni-tapaisia ja vähään tyytyväisiä. Ne taitaavat puolen tunnin istua ja iloitella yhtä lasia lipittäissään, kastellessaan noukkansa usein, vaan vähäsen kerrallaan; sillä välillä taas pakinoivat ja lauleloovat. Suomalaset juovat harvoin vaan silloinkin -täysiä lasia.

Noinkohan lie asia ollut? Panepa tuonne vastinpareiksi saksalaiset ja venäläiset, niin samanlaiseksi tulee tulos.

 

 

 

 

Juomalaulujen aikaa

 

Tuttu vanhastaan

 

Eino Salokas, Bellmanin runous Suomessa. Teoks. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1. SKS 1929, ss. 23-181.

 

Carl Michael Bellmania (vrt. Vihavainen: Haun bellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on luonnehdittu jopa Ruotsin kansallisrunoilijaksi ja merkille pantava onkin hänen laulujensa ikivihreys. Muut 1700-luvun ruotsalaiset kirjailijat maistuvat jo aika puisevilta, mutta Bellman on yhä täysin elävä lyyrikko.

Tämä voi selittyä siitäkin, että hänen laulujensa aiheet ovat ikuisia ja usein jopa ruumiillisia sanan kahdessakin merkityksessä, käyttääkseni tätä muotitermiä. Rakkaus ja kuolema, nälkä ja jano, seksi ja herkut, päihtymys ja autuus sanan maallisessa mielessä kuuluvat yhä tänäkin päivänä elämään ja tulevat kuulumaan niin kauan kuin maailma seisoo.

Bellman runoilee tai pikemminkin laulaa niistä omalla persoonallisella tavallaan, kertoen nimeltä mainittujen ystäviensä edesottamuksista ja hetkistä niin iloisessa hummauksessa kuin myös sen jälkeen, jopa katuojassa rypien.

Tämä kohta tuossa tuotannossa on mielestäni erityisen kiinnostava. Bellmanin henkilöt eivät vain tyydy naukkaamaan pikku lasillista silloin tällöin, vaan hankkivat oikein kunnon hutikan, joka sitten aiheuttaa kaatumisia, tappeluita ja sammumisia ja lopulta hirveän krapulan. Kyseessä on siis nimenomaan myrkytystila, jopa vaarallinen.

Voidaan ajatella, että noin hurjasta menosta laulaminen ei välttämättä tarkoita, että sitä oikeasti oltaisiin toteuttamassa. Kyseessä voi olla vain bravado, jossa uhotaan, ettei tässä seurauksia pelätä, annetaanhan mennä vaan. Samaan aikaan voidaan visusti pitää silmällä ja aisoissakin sitä tosiasiallisesti juotua määrää.

Kaikenlaistahan nuoriso on aina ryypätessään lauleskellut, kuten monet vanhemmatkin.

On Bellmanilla hyvin herkkiä lyyrisiä tunnelmiakin, joihin kuitenkin liittyy usein aisti-ilo sen eri muodoissa:

Nu har vi flickor och flaskor och ljus!

(Fredmanin epistola 21)

Tai:

Lähteelle istukaamme,

niin hiukan aamiaista saamme

pullon tai pari jaamme

ja ehkä pikku purtavaa.

Korissa kurppapaisti

se tuoksullansa huumaa aistit

Kippistä Ulla-kulta,

ei meillä ole surtavaa

(epistola 82, käännös Liisa Ryömä).

Tai vaikkapa tämä:

Ullani, sulle mä tarjolle toisin

viiniä, makeutta mansikkain,

ruutanan tuoreen painikkeeksi joisimme

lähteestä solisevaa vettä vain

(Epistola 71, käännös Liisa Ryömä)

Nämä tuovat oitis mieleen erään paljon vanhemman ja paljon myöhemmin Suomessa muotiin tulleen runoilijan, Omar Haijamin.

Sotasukupolven kerrotaan sodan jälkeen ottaneen vastaan Haijamin aistilliset runon kuin ilmestyksen ikään. Siinä nyt kerrankin annettiin ihmiselle hänen tarpeidensa mukaan eikä vain saarnattu iänikuisista velvollisuuksista, sankaruudesta ja uhrautumisesta.

Näin runoili Toivo Lyyn käännöksen mukaan tuo kuuluisa matemaatikko ja filosofi, joka oli myös suufilainen mystikko ja torjui känisevien mullahien saarnat koraanin oikeasta noudattamisesta:

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas

ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas

kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen

Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

 

Mitä hurskauteen tulee, totesi Haijam kaikkia tiukkapipoisia loukkaavalla tavallaan:

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla

vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,

enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani

tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla

 

Vrt. Vihavainen: Haun en ole pahin pakana tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kuten arvata saattaa, myös Bellmanilla oli kannattajana ja vastustajansa jo eläessään.

Vallitsevan ranskalais-klassisen tyylisuunnan mukaan arvioiden jo Bellmanin aihepiirit olivat ala-arvoisia. Toisaalta ne vastasivat hyvin pastoraalista rokokoorunoutta, joka myös oli muodikasta. Kävikin niin, että ajan johtava kriitikko Johan Henric Kellgren manasi ensin Bellmanin syvimpään hornaan, mutta kääntyikin sitten tämän ihailijaksi ja ehdotti runoilijalle akatemian palkintoa, minkähän myös sai.

Reippaat juomalaulut eivät sinänsä olleet ihan tuntemattomia arvokkaissa pappispiireissäkään. Jakob Tengström, teologian professori ja myöhempi Suomen arkkipiispa runoili vuonna 1800 seuraavasti:

Mer lycklig än Kresus, de lydiers kung,

jag sorglös vid bägaren sitter

Och sjunger och skämtar, som vore jag ung,

och dricker så länge jag gitter

och ledsen vid allt det pedantiska gräl

I höglärda hjärnor regerar

De tomma begreppen om sällhet och väl

I bålen jag realiserar

Ja se kaikkein hirmuisin kohta seuraa tässä:

Försvärjom då, bröder, de kätterske bud

Man ger oss -att grubbla och törsta

Och resom ett tempel åt drufvornas Gud

af fornvärldets gudar den största!

Och invid åt Fröja ett litet kapell,

Där glada prästinnor servera!

Vid Bålen, hos flickan förtjusad och säll,

Hvad vill man väl önska sig mera!

 

Mitä ihmettä! Oliko tämä prelaatti ilmeinen pakana samoin kuin hänen koko seurapiirinsäkin? ettäkö oikein valantehneitä pakanoita ja epäjumalien palvelijoita koko porukka? Sävellettynä tästä runosta tuli joka tapauksessa seuraavan ajan suosituimpia juomalauluja sekä Suomessa että Ruotsissa, kuten kirjoittaja kertoo.

Epäilemättä ajan klassismin mukanaan tuoma antiikin mytologian aihepiiri oli kaikille eräänlainen toinen henkinen koti, jonka esille tuomisesta ei kenenkään pitänyt pahentua. Lisäksi tuossa laulussa kyllä mainittiin skandinaavisiakin epäjumalia, jonka nyt olisi voinut ajatella olevan pappismiehelle jo vähän liikaa, mutta ehkäpä se toisille oli ja toisille taas ei.

Hilpeä maljojen kilistely kuului tuohon aikaan sivistyneeseen seurusteluun kaikkialla, myös niissä sadoissa pappiloissa, joita oli ympäri valtakunnan. Yleensä papit sentään koettivat pysytellä poissa varsinaisten juoppolallien kirjoista, niitäkin kun tuohon naikaan oli valtakunnassa vaivaksi asti ja joitakin myös papistossa (vrt. Vihavainen: Haun kansallisen läträyksen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Niinpä 1800-luvun alun suuri klassikko, ”runoruhtinas, piispa Franzén” korosti kohtuuden merkitystä:

Drick vid en högtid ett glas eller par,

För att glädjas, ej blott för att dricka.

Drick, som du drucke, om munskänken var

Din brudstolen rodnande flicka.

Joka tapauksessa juomalauluja löytyi niin rahvaalta kuin herrasväeltäkin jo tuohon aikaan paljon. Niistä enempi ensi kerralla.

 

Kultapossukerho?

 

Älymystön ansiot ja synnit

 

Älymystö on käsite, joka voidaan ymmärtää ja on ymmärretty monella tavoin. Sen hahmo on sen historiassa ollut koko ajan muuttuva. Tuntuu siltä, että tämä monimielisyys jää tämän meidän aikamme lapsilta usein ymmärtämättä, kohti uuslukutaidottomuutta kun ollaan menossa.

Itse olen kirjoittanut aiheesta monia blogeja ja yhden kirjankin, ellei kaksi, mutta pakkohan se on lähteä siitä, ettei suurin osa kansaamme ole lukenut niitä eikä usein paljon mitään muutakaan.

Niinpä syntyy helposti harhakäsityksiä. Luulen olevani oikeassa, kun oletan, että eilisestä blogistani närkästyneet ja suorastaan vihastuneet henkilöt eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet, mistä kirjoitettiin.

Älymystö ei tarkoita niiden ihmisten joukkoa, jotka ovat erityisen älykkäitä. Se ei myöskään välttämättä ole kunnianimi kaikkien hyvien asioiden uhrautuville puoltajille, kuten venäläiseen älymystön, intelligentsijan itsensä lukevat ovat usein olleet taipuvaisia ajattelemaan. Se on sosiaalinen kategoria, jolla on poliittinen rooli.

Älymystöä ja erityisesti Venäjän intelligentsijaa (Vihavainen: Haun älymystö ja muut tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) on myös kitkerästi arvosteltu ja joidenkin mielestä sitä voidaan syyttää siitä, ettei Venäjällä 1800-luvulla syntynyt normaalia kansalaisyhteiskuntaa. Intelligentsijan moraalinen maksimalismi esti kaikki rakentavat kompromissit.

Kyllä älymystöä on käytetty myös haukkumasanana ja syystäkin. Ei siihen kuuluminen suinkaan ole itsestään selvästi laadun tae.

Vuonna 1909 ilmestynyt kuuluisa artikkelikokoelma Vehi (tienviitat, ks. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) arvosteli venäläisiä intelligentsijaa juuri tuosta hedelmättömästä asenteesta ja katteettomasta itsekehusta. Toisaalta myös bolševikit olivat siihen syvästi tyytymättömiä ja Lenin sanoi, ettei intelligentsija ole kansan aivot, kuten se kuvittelee olevansa, vaan sen paska.

Bolševikkivalta määritteli sitten koko käsitteen uudelleen ja yritti luoda mieleisensä älymystön. Seurauksena oli lähinnä käsitteen merkityksen muuttuminen entistä moninaisemmaksi.

Historiallinen tosiasia tietenkin on, että naiset olivat tuossa ryhmässä kauan aliedustettuina ja syykin oli ilmeinen. Venäjällä heitä kuitenkin ajan oloon nähden oli paljon ja muutama terroristi on jäänyt historiaankin.

Myös Dostojevskin Riivaajissa tapaamme naispuolisen nihilistin eli siis intelligent-tyypin, joka on ammatiltaan kätilö.

Naisten ja erityisesti keskiluokkaisten osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään oli pakostakin suhteellisen vähäistä ja kätilön koulutus oli yksi harvoja tarjolla olevia koulutusväyliä yleissivistävien koulujen lisäksi.

Menneisyyttä emme enää voi muuttaa ja siihen vihastuminen lienee asenteista hedelmättömimpiä.

Täytyy kyllä sanoa, että hieman yllätyin huomatessani, että vähäinen pohdiskeluni, jossa sivuttiin naisten historiallista roolia älymystön piirissä, sai aikaan kovin aggressiivisia reaktioita, joille yhteistä oli se, että niitä puuttui kaikki informaatio siitä, minkä nimenomaisen asian kanssa oltiin eri mieltä ja miksi. Kun varsinainen ajatus puuttui, olisi aikamme tavan mukaan voitu yhtä hyvin piirtää ns. emoji.

Samaa tasoa edusti syytös misogyniasta. Tämä käsite muistuttaa lähes joka suhteessa taannoista neuvostovastaisuuden käsitettä. Sillä ilmaistaan pahastumista sen takia, ettei joku ajattelekaan siten, kuten hänen ainoan oikean ideologian mukaan pitäisi ajatella. Asian määrittely sitten jää kokonaan pahastujan oman harkinnan varaan.

Neuvostovastaisuuden käsite ja etenkin älymystömme suhtautuminen siihen huvitti minua aikoinaan suuresti ja samaa täytyy sanoa sen nykyisestäkin vastineesta.

Molemmat olivat/ovat ortodoksisen intelligentsijan (sellaiseksi ne yleensä kehittyvät) piirissä suuria tabuja, jonkinlaista syntiä henkeä vastaan, jota ei tarvinnut analysoida ja jota ei saanut antaa anteeksi.

Mutta eihän se maailma siitä muuksi muutu, jos joku yrittää selittää mustaa valkoiseksi tai haluaa uskotella, että kaksi kertaa kaksi on viisi. Tällaiset yritykset ovat kyllä aina olleet ns. älymystölle ominaisia sen taistelussa tervettä järkeä vastaan.

Lopulta jälkimmäinen aina kuitenkin vie luonnin pakosta voiton, mutta siihen aikaan älymystö onkin jo rakentamassa uutta pilvilinnaansa, jota se tarjoaa vajavaisen maallisen todellisuutemme pyhäksi vertauskohdaksi.

 

Viipuri tyttölöi

 

Naispuolinen intellektuelli

 

Naissukupuolen älykkyyden ovat monet perinteisesti panneet kyseenalaiseksi, eikä syyttä. Hannele Laurin roolihahmo Speden ohjelmissa edusti mainiosti tuota niin sanottua naisen logiikkaa, joka käytteli aivan asiallisesti yleiskäsitteitä, ymmärtämättä, että liitti niihin merkityksiä, joilla ei ollut mitään sijaa todellisuudessa.

Itse asiassa tällainen on aina ollutkin juuri intellektuellien ja muiden lapsenmielisten tapa kaikkialla. Kun asioita riittävästi yksinkertaistetaan, on niistä helppo tehdä vakuuttavalta kuulostavia johtopäätöksiä, joita terrible simplificateur saattaa sitten omistautua tässä maailmassa edistämään kaikella kiihkollaan, ellei hänellä ole suhteellisuuden tajua.

Intelligentsija on kuitenkin perinteisesti ollut miesvoittoinen luokka, johtuen kai naisellisen maailman perinteisestä kuulumisesta erityisesti yksityisyyden maailmaan, tuohon kaikkein perustavimpaan sfääriin, jossa ratkotaan puolisonvalintaan ja rodun ja lajin kohtaloon kuuluvat kysymykset.

Miehet sen sijaan ovat keskittyneet suuriin politiikan ja hallinnon, sodan ja rauhan, kulttuurin ja barbarian kysymyksiin, joita he tosiasiassa ovat enimmäkseen olleet aivan voimattomia ratkaisemaan millään tavalla.

Naisvalta on ollut luonteeltaan yleensä pehmeää tai ainakin halunnut sellaisena esiintyä. Älyään naiset ovat perinteisesti käyttäneet maailmanpolitiikan kaukaisten kysymysten sijasta lähiympäristönsä hallitsemiseen, psykologian ymmärtämiseen ja sanattomaan vaikuttamiseen, joka on voitu peittää vaikkapa monisanaisuuteen.

Nythän kaikki on toisin. Niin sanotun älymystön piirissä naiset puuhaavat kärkijoukoissa ja heidät nähdään aina siellä, missä radikalismi haastaa normaaliin terveeseen järkeen perustuvan hallinnon ja esittää sille mahdottomia vaatimuksia ja uhkauksia.

Asian tausta on helppo ymmärtää. Naisten mielenkiinnon siirtyminen julkiselle sektorille on seurausta siitä vallankumouksesta, jonka miessukupuoli sai hiljattain aikaan uurastaessaan elintason nousua ja arkielämän helpottamista edistävien keksintöjen ja innovaatioiden parissa.

Nyt on kaikki työ, ellei nyt helppoa, niin ainakin fyysisesti kevyttä. Se raskas ja vaarallinen työ, jota on jäljellä, on jätetty miehille, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia tulla kuulluksi sorrettua asemaansa valittavien äänekkäiden naisryhmien rinnalla. Tästä ei tarvinne antaa esimerkkejä.

Eihän kukaan voisi vakavalla naamalla kuunnella oman kurjuuden ruikutusta, mikäli sen esittäisivät raavaat miehet.

Mutta tässä nyt tuli innostuttua noihin yleistyksiin, joista kai toki jokainen normaalijärkinen ymmärtääkin, etteivät ne sellaisenaan koske yksilöitä, ovatpahan vain karkeita yleistyksiä siitä, mitä megatrendin puitteissa tapahtuu. Sitäkin kannattaa tarkkailla ja koettaa ymmärtää.

Naispuolisia älykköjä, jotka eivät ole erikoistuneet ainoastaan oman napansa tai edes sukupuolensa navanalaisen maailman erityiskysymysiin, vaan ajattelevat laajemmin, on toki myös ollut olemassa. Yllättäviäkin nimiä saattaa tulla vastaan.

Tässä muuan esimerkki, joka sattui löytymään vanhojen blogieni joukosta. Mitenkähän paljon nyky-Suomestakaan löytyisi vastaavaa?

 

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Katsahduksia menneeseen

Kansallinen kosmopoliitti

 

Kersti Bergroth, Löytöretki. Otava 1973. 188 s.

 

Tämä pieni kirja ei oikeastaan ole muistelmat, vaan pikemminkin joukko merkintöjä vanhuuden näkökulmasta. Ainakin minut se yllätti.

Kersti Bergrothin (1886-1975) tunsin oikeastaan vain nimeltä. Kannakselaisnäytelmä Anu ja Mikko oli nimeltä tuttu, muilla nimillä julkaistuista kymmenistä kirjoista en ollut kuullutkaan, en myöskään siitä, että ensimmäiset kirjat kirjoitettiin ruotsiksi ja viimein muuan vanhuuden runoteos saksaksi.

Bergroth ei nimittäin ollut pelkkä kannakselaisen kansanelämän kuvaaja, vaan alun perin urbaani dagdrivare ja tuon ryhmän aktiivinen jäsen. Myöhemmillä päivillään hän asui pitkiä aikoja ulkomailla, sekä Englannissa että peräti pari vuosikymmentä Roomassa.

Pariisi oli tietenkin myös sydäntä lähellä, sehän oli vuosisadan vaihteen (siis 1800- ja 1900-lukujen) henkinen pääkaupunki kaikille vapaamielisille ja ketäpä muita olisi sivistyneistöön siihen aikaan kuulunut.

Bergroth ihmettelee itsekin, miten hän tuli kirjoittaneeksi ensimmäiset kirjansa ruotsiksi, vaikka perhe oli lujasti suomenmielinen ja lapsetkin pantiin suomalaiseen kouluun. Se vain kävi jotenkin luonnostaan.

Tuohon aikaan ruotsi näyttääkin olleen luontevampi kieli myös suurelle osalle suomenmielistä sivistyneistöä. Järnefeltien perhe, jossa venäläissyntyinen Elisabeth ei edes osannut ruotsia, oli erikoistapaus. Poikkeuksina ruotsinvoittoisuudesta kirjoittajan seurapiirissä olivat lähinnä Otto Manninen ja Anni Swan.

Ranskan kolmas tasavalta liberaalisuudessaan ja antiklerikaalisuudessaan taas oli se toinen henkinen kotimaa, jonka symboliksi kirjoittaja asettaa Anatole Francen, jonka antina itse asiassa oli vain jonninjoutava ateismi, mutta se tuntui silloin kovalta jutulta. Toki saksalainen runous, Goethe, Heine, Hölderlin ja Novalis kertoivat myös jonkin korkeamman todellisuuden mahdollisuudesta.

Vanhemmiten Bergrothista tuli antroposofi, Rudolf Steinerin oppilas, mikä näyttää antaneen hänelle syvempää henkistä tyydytystä. Nuoruuden ateismiinsa hän suhtautuu nyt huvittuneen alentuvasti.

Ylioppilasvuotensa kirjoittaja oli Ranskan lumoissa. Saksalaiset taas ovat hänen mielestään aina pystyneet parhaiten varsinaiseen ajatteluun. Englannissa oli järkyttänyt fair play-ritarillisuus ja venäläiset klassikot olivat olleet melkein uskonnollisen ihmisrakkauden esikuvina. Skandinavia oli edustanut aavistamattoman korkeaa vapaudentajua ja Suomessa taas tekee vaikutuksen sen asukkaiden pohjattoman syvä mietiskely, jonka Matias Aleksanteri Castrén on maininnut.

Yllättävästi Italia puuttuu koko tästä luettelosta, vaikka tulee sitten myöhemmin voimakkaastikin esille. Ilmeisesti se ainakin, jopa huumaavasti edusti nimenomaan kauneutta, jonka arvostusta, etenkin miesten kohdalla, kirjoittaja näyttää pitävän nykymaailmassa kohtuuttoman vähäisenä.

Hänelle kauneutta edustaa myös esimerkiksi Mannerheimin hahmo. Näkökulma lienee oikeutettu. Tarvitsee vain lukea Mannerheimin kirjeitä havaitakseen tämän puolen hänessä.

Tässä lyhyessä kirjassa kirjoittaja ei lainkaan mainitse sotaa, mitä itsekin näyttää hieman ihmettelevän. Sillä on kuitenkin syynsä. Nuoren lotan päiväkirjan kirjoittajalle sota ei vanhuudenpäivien näkökulmasta ole lopultakaan edes tärkeä asia. Se on jo täysin luonnoton ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä modernin ihmisen todellisen kehityksen kanssa. Se on kuin pyörremyrsky tai maanjäristys, joka sinänsä on kaiken inhimillisen ulkopuolella.

Ihminen on vaarallinen ja tuhoava niin sanotussa vapaudessaan ja voi päästä sodasta ja muista kehittymättömyytensä seurauksista vain terveemmäksi kehittyvän ajattelun avulla, pohdiskelee kirjoittaja.

Nuoruudet ja vanhuudet olivat kirjoittajan mukaan seuranneet toisiaan hänen elämässään. Vielä yli 80-vuotiaana hän odotti kiinnostuneena, mahtoiko elämällä olla taas joitakin yllätyksiä tarjottavanaan. Kuten kirjan nimestäkin voi havaita, kirjoittajaa oli aina kiehtonut uuden löytäminen ja sitä oli kiinnostuneelle aina ollut tarjolla.

Mainio asenne!