Kun murhia ostetaan ja myydään

 

Pommerilaisen krenatöörin luut

 

”Rautakansler”i Bismarck tunnetaan niin sanotun reaalipolitiikan suurena kannattajana ja taitajana.

Saksan yhdistäminen oli hänen suuri saavutuksensa, eikä se onnistunut ilman sotaa. Hinta oli kova sekä ihmisuhreina että voitetun Ranskan kaunaisena revansismina, joka sitten poiki uuden sodan. Epäilemättä tuota yhdistymistä kuitenkin voitiin pitää yhteä ajan suurena kysymyksenä, joka vaati rtkaisua. Miksei saksalaisilla olisi ollut siihen oikeutta, jos kaikilla muillakin oli?

Bismarckia voi tuskin pitää kyynikkona, saati imperialistina. Hän ymmärsi kyllä, ettei ihmiskunta löydä onneaan sodasta, vaan rauhasta ja yritti jälleenvakuuttaa rauhan sovinnolla Venäjän kanssa.

Nationalismi, oman kansakunnan etujen vaaliminen oli ja on pohjimmiltaan terve ajatus, joka tosin oli aikoinaan valitettavan helposti valjastettavissa sotaisen demagogian käyttöön kansallisuuksien tilkkutäkiksi muodostuneessa Euroopassa. Siellähän saksalaistenkin asuttamia saarekkeita oli sadoittain aina Belgiasta Volgalle saakka.

Bismarck ei kuitenkaan kannattanut imperialismia ja suhtautui nuivasti sotilaallisen voiman käyttöön kotimaan ulkopuolella. Hänen kuuluisa lausahduksensa pommerilaisen krenatöörin luista on tunnettu: Der ganze Balkan ist nicht die gesunden Knochen eines einzigen pommerschen Grenadiers wert. Koko Balkan ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaisi edes yhden pommerilaisen krenatöörin luita katkaista.

Tämähän oli hyperbolaa. Mosurien (saks. Landser) luut olivat vaihtotavaraa, joilla ostettiin ystäviä ja vaikutusvaltaa kaikkialla. Nykyään niitä (myös baijrilaisia, badenilaisia, saksilaisia ynnä muita) on siroteltuna ympäri Eurooppaa ja muutakin maailmaa lukemattomissa saksalaisissa sotilashautausmaissa.

Suomessa niitä on Vantaan uuden vankilan vieressä sekä Norvajärvellä, Lapissa. Tällä suunnalla saksalaisia kaatui noin 15000.

Suomalainen tapa tuoda kaikki sotavainajat koiseudun multiin ei ole maailmalla ainutlaatuinen mutta perin harvinainen. Niinpä meillä on myös sotien (1918-1945) muistomerkkejä poikkeuksellisen runsaasti noilla 630 sankarihautausmaallamme ja kunniavartio ainakin kerran vuodessa. Missä muualla näemme saman?

Venäläiset ovat yleensä tyytyneet hautaamaan vainajansa joukkohautoihin paikan päällä ja niiden valtavan määrän huomioon ottaen asian voikin ymmärtää. Muidenkin valtojen sotilaat ovat usein saaneet viimeisen leposijansa lähellä kuolinpaikkaansa, niin Napoleonin sotien kuin maailmansotienkin aikoina.

Amerikkalaiset ovat kuitenkin harrastaneet sotilaidensa tuomista kotimaan sotilashautausmaihin. Washington D.C:n liepeillä sijaitsevalla Arlingtonin hautausmaalla kuuluu olevan noin 400000 ruumista. Se on erittäin paljon ottaen huomioon kaikki USA:n tappiot ensimmäisessä (117000) ja toisessa (420000) maailmansodassa.

USA:n luvut saattavat kuulostaa suurilta, mutta verrattuna Euroopan vastaaviin ne ovat todella pieniä. Pelkästään Neuvostoliiton on laskettu menettäneen toisessa maailmansodassa 27miljoonaa henkeä, joista puolet sotilaina.

Kun Amerikassa puhutaan muutamasta sadasta tuhannesta, ovat eurooppalaiset luvut kymmeniä miljoonia. Sadat tuhannet ovat niissä laskelmissa vaihtorahaa, eikä sellaisiin tarkkuuksiin ylipäätään voida edes toivoa päästävän.

Paljonhan on nuorilta miehiltä luita katkottu ja kalloja puhkottu viimeisten vähän yli sadan vuoden aikana ja Eurooppa on ollut asiassa suunnannäyttäjänä. Tuskinpa erehtyy, jos arvelee Euroopan saaneen sotimisesta sellaista havainto-opetusta, että koko sodan ajatus herättää siellä suurta ja yleistä vastenmielisyyttä.

Ranskassahan muistamme ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallinneen sotaväsymyksen ja jopa defaitismin. Verdunin ja Ypres’n kaltaiseen lihamyllyyn ei monikaan tuntenut halua enää mennä.

Sen sijaan Saksassa kasvoi synkkä revansismi, jota ruokki itse asiassa aivan sama asia: miljoonat uhrit, jotka oli rintamalla jouduttu antamaan. Nehän eivät saaneet olla turhia, voitto oli varastettu juutalaisten ja marxilaisten toimesta, mutta se oli otettava takaisin niille, joille se kuului.

Entäpä Venäjä? Kun muutama vuosi sitten kuulin ensi kertaa sakramentaaliset sanat можем повторить -voidaan ottaa uusiksikin, olin aidosti järkyttynyt. Millaista psykologiaa edustaa tällainen lausahdus maassa, joka niin perusteellisesti tuhottiin viime sodassa?

Tämä ansaitsee oman pohdintansa, johon en nyt tässä rupea. Muistettakoon toki, että tuossa vaiheessa, ennen Ukrainan sodan syttymistä. Asialla olivat silloin henkisesti keskenkasvuiset nulkit, jotka aina nauttivat typeryyksien esittämisestä. Eiväthän he vielä sentään olleet Venäjä.

Vaikuttavimpiin sodanvastaisiin lauluihin kuuluu italialainen Gorizia, tu sei maledetta: Ole kirottu, Gorizia. Se oli paikka, josta nuoret miehet vietiin vuorille kuolemaan (Italian Folk - O Gorizia, tu sei maledetta (English translation).Kuuntele myös laulu: Видео Bing

 

Jokuhan se oli koko järjenvataisen kurjuuden syynä. Laulussa mennään kovin lähelle syyllisiä etsimään:

Traditori signori ufficiali

che la guerra l'avete voluta,

scannatori di carne venduta,

e rovina della gioventù

(And you traitors, generals, officers,

you who strongly pushed for this war,

you’re the butchers of our flesh for sale

you’re the ruin of the youth.)

 

Kenraalit ovat tässä ihmislihan ja luiden kauppiaita omien pikatukkujensa puitteissa, mikä tietenkin piti paikkansa, vaikka varsinaisia syypäitä ja suuria tukkukauppiaita olivatkin poliitikot, jotka olivat ottaneet käyttöön sodan politiikan keinona.

Tässä Gorizian pasifismissa on tavattomasti paatosta ja vähän järkeä, mutta se on syntynyt ankaran kokemuksen pohjalta vuonna 1916. Ennen sotaa laulettiin varmasti jotakin muuta: paljon komeampaa ja hilpeämpää.

On helppo unohtaa, millaista ihmislihan tukkukauppaa sota itse asiassa on. Enemmän tai vähemmän valheelliset runoilut ja kuvitelmat tekevät siitä helposti suuren (takuuvarmasti elämää suuremman) asian, jota jokaisen rehellisen ihmisen kuuluu kannattaa, ellei sitten rupea vihollisen kätyriksi, ainakin objektiivisesti.

Sivumennen sanoen, Veikko Huovinen teoksellaan Rauhanpiippu on luonut tähän mennessä parhaan suomalaisen sodanvastaisen kirjan, joka tosin on selvä muunnelma Voltairen Candidesta, mutta ei se menoa haittaa.

Vanha periaate, jonka mukaan on valmistauduttava sotaan, mikäli haluaa rauhaa, on osittain tosi ja pätevä, mutta vain osittain. Puolustussota, viimeisenä keinona, on toki hyväksyttävä asia ja tärkeintä olisi, että mahdollinen hyökkääjä uskoisi hyökkäämällä polttavansa näppinsä mahdollisimman pahoin.

Rauhanomaisten ratkaisujen etsiminen niin pitkälle kuin mahdollista, on sen sijaan tie, jota ei missään tapauksessa saa jättää käyttämättä. Rauhanomaisiin ratkaisuihin on luotava tietä ja rakennettava kärsivällisesti ja taitavasti luottamusta niin pitkälle kuin mahdollista. Mikäli poliitikot tämän laiminlyövät, ovat he ansainneet tuon italialaisessa laulussa mainitun nimityksen ihmislihan kauppiaina.

Kannattaa muistaa, että kun sota kerran alkaa, ei yksittäisen krenatöörin (aikoinaan tarkoitti käsikranaatin heittäjä) luilla ole enää oikeastaan mitään arvoa. Tuhotun ihmiselämän määrää ei enää osata eikä edes viitsitä laskea yksin kappalein. Sadat tuhannetkin saattavat olla vain virhemarginaalia.

 

 

Suurta egoa leikkelemässä

 

Mikä mies Matti Klinge oli?

 

Muuan 1800-luvun venäläinen aikalaiskirjoitus, jonka tekijää en enää muista, kertoi, etteivät suomalaiset pidä professoreita naurettavina, vaan kunnioittavat heitä suuresti.

Minusta tämä todistaa kansastamme hyvää, eihän asia ole ihan kaikkialla näin. Venäjän vanhassa rankitaulukossa (tabel o rangah) professori rinnastetaan majuriin ja majuri taas ei siinä maassa ole yhtään mitään (vrt. Vihavainen: Haun rankitaulukko tulokset).

Toki merkittävimmät oppineet saattoivat venäjälläkin saada esimerkiksi hoviarvoja ja olivat rivikenraaleja paljon suuremmassa arvossa. Mutta poikkeuksiahan he olivat.

Poikkeus oli myös Matti Klinge, joka varmaan mieluusti olisi kantanut titteleitään sukunsa vanhassa kotimaassa eli Venäjällä. Russofiilihan hän oli kuten kyllä minäkin (tämä sitten ei koske Bobrikobia tai Putinia eikä Ukrainan sotaa). Sen lisäksi hänestä tuli elämänsä lopulla jopa putinisti, mikä todella monia järkytti.

Mutta eihän tämä ole ole se asia, jolla hän eläessään kunnostautui.

Suomessa on aikamoinen määrä suurmiehiä, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa maassa. Ensimmäinen niistä oli Porthan, jonka korottamista tähän asemaan Klinge on tutkinut. Sen jälkeen ovat tulleet monet kansakunnan laulajat ja rakentajat, kuten Runeberg, Snellman, Topelius, Lönnrot ja Topelius.

Myöhempien aikojen suurmiehet ovat olleet poliitikkoja moniosaisine elämäkertoineen, joita on myös tehty useita rinnakkaisia: Kekkonen, Tanner, Mannerheim. Viimemainittu toki symbolisoi myös kansakunnan kärsimyksiä ja kohtalonhetkiä. Kolmikymmenvuotinen palvelu Venäjällä on opittu ymmärtämään teleologisesti valmistumisena sen jälkeiseen aikaan.

Klinge on tässä joukossa todellinen self-made man käyttääkseni kieltä, jota hän tuskin olisi itse käyttänyt. Hän sekä rakensi itse pyramidinsa että kirjoitti sen selitykset (ks . Vihavainen: Haun exegi monumentum tulokset). Vaatimattomuus ei häntä kaunistanut, mutta sitähän tässä maassa oli jo muutenkin liikaa.

En itse ollut koskaan Klingen oppilas, mutta kyllä sen sijaan hänen mentorinsa Eino E. Suolahden. Minun professorini oli Jaakko Suolahti, Einon (”Nenno”) serkku, joka briljeerasi leikkisällä vaatimattomuudellaan.

Jaakko Suolahti ei edes esiintynyt yliopiston luettelossa tohtorin tittelillä, vaan kirjoitti ”FL (Väit.)”. Se tarkoitti sitä, että hän kyllä oli väitellyt tohtoriksi, mutta ei ollut osallistunut promootioon enempää läsnä- kuin poissaolevana, minkä takia hänellä ei ollut oikeutta käyttää tohtorin titteliä, professorin kyllä.

Muistanpa senkin, miten Lammin biologisella asemalla, jossa Jaakon esseeseminaari kokoontui, hän rohkaisi opiskelijoita puhumaan vapaasti ja kuvia kumartelematta: ”Ajatelkaa, että mikä se nyt tuokin Suolahti on, tai mikä tuo… no jospa puhunkin vain omasta puolestani…”.

Mainitsen tämän siksi, että tuo tapa kantaa rooliaan oli niin kaukana Klingestä kuin mahdollista. Paradoksaalisesti Klinge oli itsekin ensimmäisen polven akateeminen kansalainen,  mutta suhtautui asiaan tavattoman juhlallisesti ja piti promootion tapaisia riittejä aivan keskeisen tärkeinä.

Osasi Klinge toki ihan rento ja hauskakin olla ja keskustelin hänen kanssaan usein, itse asiassa aina tavatessamme. Hän osasi jopa antaa aivan tyrmääviä kohteliaisuuksia, jotka olivat nuorelle saajalleen hyvin arvokkaita.

Mutta Klingestä on siis taas kirjoitettu yksi kirja. Ottaen huomioon sen, että hän on itse kirjoittanut laajimman suomalaisen omaelämäkerran ja lisäksi julkaissut toistakymmentä päiväkirjaa, asia tuntuu yllättävältä. Sitä paitsi Hannu T. Riikonen on juuri julkaissut oman Klinge-kirjansa (ks. Vihavainen: Haun polku monumentille tulokset).

Siis miksi taas tällainen tiiliskivi? Mikäs kirja tämä Ekholmin opus oikein on ja miksi se on tehty?

Tekijä itse kutsuu teosta tutkivaksi henkilökuvaksi. Elämäkertaahan se ei lainkaan edes muistuta eikä myöskään niitä Lutherista ja Hitleristä jälkeenpäin tehtyjä psykologisia analyysejä, jotka hyvin tunnetaan. Toki Klinge painikin eri sarjassa.

Tämä kirja on todellakin henkilökuva, jonka kunniainhimo, sikäli kuin sitä on, keskittyy selvittämään perusteellisesti yhden ihmisen psykologiaa ja reseptiota ympäristössään, ei juuri yhteiskunnassa. Se on olennaisesti juorukirja, olkoonkin, että moni kertoja toistelee myös kohteen hyvä puolia ja saavutuksia.

Ensi kertaa myös näen kirjan, jossa samat asiat sanotaan usein kolmasti: ensin kirjoittajan tekstissä, sitten muistelijoiden suulla ja vielä kerran lyhyinä lainauksina. Onpahan asialla uutuusarvoa.

On sanottu, että great souls discuss ideas, mediocre souls discuss events and little souls discuss people.

Uskon, että tässä sanonnassa on paljon totta, mutta voidaanhan se käsittää täysin väärinkin. On aivan legitiimiä keskittyä myös henkilöihin, joiden kautta voidaan valaista koko aikakautta laajemminkin. Sitä paitsi erityisesti naisilla on jo biologisen roolinsa takia voittamaton tarve arvioida kaikkia ihmisiä oman minänsä kautta, yleensä intuitiivisesti ja emotionaalisesti.

Mieleeni tulee, että kohdetta tässä kirjassa käsitellään kuin vivisektiossa, olkoonkin, että hän on kuollut. Joka tapauksessa analyysi on armotonta ja perusteellista ja vain jatkuu jatkumistaan. Assosiaatio siihen, että intiaanit kiduttivat usein uhrejaan päiväkausia, on ilmeinen. Joidenkin tutkijoiden mukaan kyseessä oli ihmisen ihmiselle osoittama huomaavaisuus.

Mikä mies Klinge sitten olikin, käy selväksi, ettei häntä tekijän mielestä sovi niin sanoakseni tappaa kerralla, ei yhdellä tai kahdellakaan epiteetillä, edes murhaavalla.

Kaikki on käytävä läpi kunnolla, ehkäpä myös oman sielun tyydytykseksi, kuten ne kartanonherroja silponeet kansankostajat Isaac Babelin Punaisessa ratsuväessä. Heidän mielestään pelkkä ampuminen oli aivan kohtuuttoman helppoa puolin ja toisin.

Klinge, kuten Jörn Donner ja Matti Nykänen -Ekholmin tähänastiset kohteet-  ovat kaikki kansallisia julkkiksia, vaikka itse asiassa kaukana keskeisiltä paikoilta ja sitä paitsi keskenään kovin erilaisia.

Klingellä sentään oli merkitystä: parissa tärkeässä kohdin hän muutti kansakunnan historiallista ajattelua ja palautti sen muistiin paljon jo unohtunutta, mutta tärkeää. Itae käännätin hänen teoksensa Keisarin Suomi ja Kaukana ja kotona venäjäksi. Mielestäni ne täyttivät ja täyttävät sikäläisessä kirjallisuudessa merkittävän aukon.

Odottelin kyllä vähän asiantuntevaa kritiikkiäkin, jota Suomesta ei ollut kuulunut. Ei sitä ole sieltäkään ole tullut, mutta historia jatkuu.

Myös Klinge eli ajassaan ja hieman kunnianhimoisempi  häntä käsittelevä kirja olisi yrittänyt pureutua siihen, miten  muuttuva aikakausi ja muuttuva Klinge kohtasivat. Mutta tämän kirjan tavoitteet ovat toki olleet toiset.

Klingen tieteellisiä ansioita pitää moni tässäkin kirjassa heppoisina ja usein syystäkin. Toisaalta Ylioppilaskunnan historian perusteellinen tutkiminen iski sellaiseen kansalliseen aarreaittaan, että sieltä lähtien ja sen jälkeen saattoi jo 1800-luvun osalta tyytyä vähempäänkin detaljityöhön.

Spesialistit ovat historiassa korvaamattomia, mutta myös generalisteja tarvitaan. Kuten Spengler sanoi, on historiaa ja sitten on muurahaistyötä. Friedell, jota Klinge usein näyttää seurailevan, totesi puolestaan pyrkineensä mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen.

Ei historiankirjoituksessa olekaan olemassa mitään täydellisyyttä ellei tavoite ole triviaali. Uudet näkökulmat, myös todistamattomat ja kiistanalaiset, ovat historiassa korvaamattomia. Pelkkä niin sanottujen faktojen lateleminen ex post facto ei vielä kiinosta ketään.

Sen sijaan Topelius ja Runeberg herättivät kokonaisen kansakunnan kirjoillaan, jotka olennaisesti olivat fiktiota. On ilmeistä, että Klinge halusi olla uusi Topelius, mikä toki oli liian suuri rooli.

Klinge oli paljossa huvittava, mutta monet tosikot eivät osanneet suhtautua häneen niin kevyesti, vaan näköjään pelkäsivät kuollakseen tuota arbiter elegantiarumia, joka halutessaan pystyisi heidätkin koska tahansa murskaamaan kuin torakan.

Tässä tuntuisi olevan jotakin perisuomalaista ja hullunkurista puolin ja toisin. Itse uskoin välillä jo Klingen vetävän tuota ranskalaisen kukkoilijan rooliaan itsekin siitä huvittuneena, näin luulen hieman vieläkin.

Joka tapauksessa hänen tapansa koketeerata oli läpeensä ranskalainen, eikä se aina ollut suinkaan sivistynyt. Ilkeyskin -être un peu coquin-  on parhaimmillaan taidetta.

Totinen huomauttelu esimerkiksi naisten vaatetuksesta on sen sijaan moukkamaista, mitä pikkuporvariston poika ei näköjään ymmärtänyt.

Monessa maalaistohtorissa, joita klinge aidosti halveksi tai ainakin yritti asettua heidän yläpuolelleen, keikarointi herätti aggressioita. Paras tuntemani parodiahahmo on Arto Luukkasen romaaneista löytyvä professori Jean-Baptiste Hulkkonen, joka kuitenkin on vain briljeeraavan ja raljeeraavan professorin karikatyyri eikä potretti.

Mutta en halua tässä liittyä vivisektiorinkiin, vaan toistan sen, mitä joskus kirjoitin hänen muistelmistaan. Se on muuten ote Runebergin runosta Lotta Svärd. Tuossa marketantin hahmossahan ei ollut mitään ylevää eikä romanttista, karua ja ansaittua arvostusta annettiin kyllä:

 

Mutta helmihän oli se eukkone ja helmipä kalliskin,

Jos sietikin naurua hiukkasen,

toki arvoa runsaammin.

 

Paperittomuus -ihmiskunnan uusi aikakausi?

 

Paperittomuuden yöhön?

 

Kun tietokoneet tulivat konttoreihin, ne vain lisäsivät paperien määrää. Niin sanotut traktoriveroiset tulostimet, joiden paperien reunassa oli jono reikiä, suolsivat printtiä kasoittain. Ja kukapa olisi uskaltanut jättää heiveröisen ja turvattoman tekstinsä pelkästään koneelle, josta se saattoi yhtäkkiä pöllähtää pois kuin tuhka tuuleen.

Verba (locuta) volant, scripta manent, sanoi jo antiikkinen viisaus. Jokaisesta vähänkin tärkeästä paperista ja saman tein muistakin oli otettava printti eikä pelkkä digitaalinen jälki jossakin koneen syövereissä ollut juridisestikaan minkään arvoinen juttu.

Paperitonta konttoria kyllä visioitiin jo puoli vuosisataa sitten, mutta paperipinot sen kuin kasvoivat. Dokumentti se oli, jolla oli todistusvoimaa ja pysyvää arvoa, ei mikään bittijonojen hetkellinen muoto, jonka olemassaolon labiilisuudesta itse kullakin alkoi olla ikäviä kokemuksia.

Mutta ajat muuttuvat. Meilläkin on jo yhä enemmän paikkoja, joiden nimi on workery. Se on nykyajan nomadin työpaikka ja voi sijaita missä vain. Olennainen palvelu on kai pistorasian ohella jonkinlainen pikaruokala, jossa voi tankata sekä tietenkin WC.

 Mitään kirjastoja ei tarvita enempää kuin tietosanakirjoja tai kieltenkään sanakirjoja, joiden tuottaminen paperimuodossa onkin jo lakannut. Digitaalisten tiedostojen häilyväisyydestä ei enää kanneta huolta, kun tekstit talletetaan pilveen. Odottelen vain sitä päivää, jolloin pilvet ensi kerran haihtuvat.

Eturientolassamme on jopa pienet lapset nyt haluttu tehdä nomadeiksi, joilla ei ole koulussa omaa kotiluokka eikä turvallista ryhmää, tokko edes omaa johtajaa. Mikä sopii aikuisille, täytyy olla hyvä myös lapsille, jotka ovat huomispäivän aikuisia. Heistähän sitä oikeastaan pitääkin aloittaa, vai kuinka?

Nyt siirtyminen paperittomaan aikaan alkaa jo olla monella alalla tosiasia. Suurin esimerkki ovat lehdet. Kun suurimmat paperilehdet ainakin viikonlopun painoksissaan painoivat useamman kilon kappaleelta ja niiden julkaiseminen vaati valtavan määrän sellu- ja paperitehtaita, ovat nekin jo kutistuneet ehkäpä neljännekseen entisestään.

Kutistuminen johtuu mainosten vähentymisestä. Sukupolvi sitten mainostettiin vielä umpimähkään ja mainos saattoi tavoittaa prosentin verran kohteestaan tai mennä aivan harakoille. Suurinta osaa mainoksista ei kukaan koskaan lukenut eikä se heitä kiinnostanut.

Nyt mainokset ammutaan tarkin tähdäten kohti kuluttajaa internetissä, jossa algoritmi tietää, mistä hän on tai voi olla kiinnostunut. Lehtien mainostila on vähentynyt olennaisesti ja samalla niiden rahoitus. Suuret lehdethän saattoivat saada jopa 80 prosenttia tuloistaan mainoksista.

Kyseessä oli äärimmäinen tuhlaus. Esimerkiksi jokaisessa viikonvaihteen numerossa oli kymmeniä sivuja kiinteistöjen myynti-, osto- ja vuokrausilmoituksia, joita useimmat lukijat selasivat vain muutaman kerran elämässään. Siitä huolimatta he saivat ne yhä uudelleen ja jatkuvasti postiluukkunsa kautta kotiin, josta niitä oli viikoittain kannettava roskiin.

Nyt tilanne on muuttunut niin perinpohjaisesti, että paperilehdet tekevät kuolemaa jo lähes kaikkialla. Mainostajat eivät tarvitse niitä, eivätkä siis myöskään maksa niille ja postilaitos, joka aikoinaan palveli kaikkia ja kaikkialla tehokkaasti ja tasapuolisesti, jakaa lehtiä vain hyvää maksua vastaan. Lehtitalojen omat jakelut kuihtuvat ja käyvät suhteellisesti yhä kalliimmiksi tilaajien tulessa yhä harvinaisemmiksi.

Monille riittää jo nyt nettilehti ja vielä useammat tuntevat tulevansa toimeen ilman sitäkin. Netissä on valtavasti myös ilmaista materiaalia, joka hyvinkin tyydyttää sellaisten ihmisten tarpeet, joilla ei ole sen kummempaa älyllistä kunnianhimoa, kuin kuulla, millaisia sensaatioita maailmassa näyttäisi tapahtuvan.

Metsien käytön kannalta tämä merkitsee suurta murrosta. Suomenkin metsät tuottivat aikoinaan valtavan määrän paperia maailman sanomalehdille, erityisesti Englantiin. Siellä paperilehdet ovatkin yhä varsin suosittuja, mutta tuskin enää kovin kauan.

Sanomalehtipaperia meillä tuotetaan enää varsin vähän. Sellua kuitenkin tarvitaan yhä enemmän postimyyntipakkauksiin ja vastaavaan kierrätettävään materiaaliin. Toimistot ja lehtitalot ovat yhä pienempiä asiakkaita.

Niille, jotka kuvittelevat metsän häviävän, kun sitä kaadetaan, tämä on tietenkin riemastuttava uutinen ja onhan se myönteistä koko niin sanotun luonnonkin kannalta käyttääkseni tuota aikamme taikasanaa. Kyllä nuo suunnattomat paperitehtaat suurine energiankulutuksineen ja päästöineen ovat ympäristöä rasittaneet. Pianpa eivät sitten rasita.

Paperi ja siis erityisesti sanomalahdet ovat kuitenkin olleet monikäyttöisempiä kuin pelkästään niiden rooli uutisten, mielipiteiden ja mainosten välittäjänä edellyttäisi. Ne ovat aineellisia hyödykkeitä, joita on käytetty lukemattomiin tarkoituksiin.

Vielä vähän yli sata vuotta sitten sanomalehtiä saatettiin käyttää seinillä tapetin asemesta ja vielä äskettäin niillä oli roolinsa eristeinä seinissä ja välipohjissa. Huussipaperina ne olivat hyvin suosittuja vielä 1960-luvulla ja sosialistisissa maissa tämä jatkui aina 1990-luvulle saakka.

Viimemainittu käyttötapa oli lääkärien mielestä vaarallinen: paperi oli liian karkeaa ja aiheutti päivästä toiseen käytettynä ärsytystä, joka saattoi johtaa syöpäkasvaimien syntyyn.

Muitakin ongelmia oli. Tunnetun neuvostoanekdootin mukaan Pravdan toimittaja oli joskus luennoimassa yleisölle ja päätti luentonsa kysymällä: miten voisimme parantaa lehteämme.

Yleisö vaikeni klassiseen tapaan (narod besmovilsja) kunnes eräs nuori mies nousi ja sanoi: käyttäkää vaaleampaa mustetta. Kun toimittaja äimisteli, hän selitti: ”meillä on kaikilla p…seet mustana!”

Toki kaikki tunsivat myös sanomalehtien käytön eristeenä, pakkausmateriaalina ja siivousvälineenä. Tästä kertoo Juhan Viidingin neuvostoaikainen runo:

Laul sellest, kui hea leht on Helsingin Sanomat

SOOME LAHE KALDAL

Juhan Viiding (1983)

Paremat lehte ei tea

kui Helsingin Sanomat.

Aknaid pesta on hea-

täidangi anumat.

Suure sodi ma võtan

sitsikaltsuga ära,

Helsingin Sanomat aga

annavad viimase sära.

Vett imeb hästi sisse

Helsingi sõnumileht

Neli akent mul pestud-

otsa ei lõpe veel leht.

Mõni lehekülg jääb mul

ikka veel alale.

Need panen saabaste sisse ,

kui lähen kalale.

Tässä siis siivouksen ohella paperia käytettiin lämpöeristeenä. Muistan vielä, että 1970-luvun alussa Suomen armeijassakin annettiin kaikille kolme numeroa normaalia suuremmat saappaat. Mikäli tuli kovat pakkaset, voitiin niiden eristyskykyä parantaa sullomalla varsiin sanomalehtiä.

Kuten jo maineikas, suomalaista sukujuurta ollut generalissimus Suvorov totesi, sotilaan oli välttämätöntä pitää ruuti aina kuivana, mutta aivan yhtä oleellista oli myös huolehtia siitä, että jalat olivat aina kuivat ja suorituskykyiset. Mahtava paperiteollisuutemme antoi tähän runsaat mahdollisuudet.

Ottakaamme huomioon, että tuon Viidingin runon julkaisuvuosi oli Viron neuvostovallan vuosi 1983 ja hesari oli vielä voimissaan. Sen etevämmyys Rahva hääl-lehteen nähden oli ilmeinen ja sen saaminen lahden taa oli onnenpotku.

Uuden elämänmuodon pioneerit

 

Yhteisen elämän veljet ja sisaret

 

Teuvo Peltoniemi, Paratiisia rakentamassa. Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa. SKS kirjat, 2024, 459 s.

 

Utopia tarkoittaa sananmukaisesti paikkaa, jota ei ole. Jo Platon lähti siitä, ettei täydellistä valtiota voinut luoda ja nimitti siksi sitä kuvailevaa teostaan Utopiaksi. Siihen voitiin sitten epätäydellistä todellisuutta verrata.

Sen sijaan mikään ei estänyt pyrkimästä niin lähelle täydellisyyttä kuin mahdollista. Sitä paitsi esimerkiksi Lenin, jota kauan haluttiin lukea ns. suuriin ajattelijoihin, uskoi vailla sen kummempia todisteita, että ihmisluontoa oli erittäin helppo muovata erittäin paljon ja että kommunistinen yhteiskuntakin olisi sen takia mahdollinen.

Kun bolševikkipuolue muutti nimensä kommunistiseksi, kuvastui uudessa nimessä uudenlainen ja entistä paljon pitemmälle menevä yhteisyys kommuunin muodossa. Kommuunithan olivat yhtä suurta perhettä, joissa kaikki oli järjestetty kollektiiviselle kannalle, niin tuotanto kuin kulutuskin (vrt.  Vihavainen: Haun kommuuni tulokset).

Mitä seksuaalisuhteisiin tulee, otaksuivat käytännössä kaikki utopistisosialistit, että myös ne järjestettäisiin kommuuneissa uudella tavalla. Se kuului jopa keskeisiin opinkappaleisiin (vrt. Vihavainen: Haun tšernyševski tulokset).

Käytännössä Neuvostoliiton kommunistit tyytyivät maksimaalisesti vapauttamaan sukupuolielämän, ajan oloissa hyvin radikaalilla tavalla. Kommuunejakin perustettiin, mutta niiden osuus tuotannosta jäi aivan vähäiseksi.

Tultuaan valtaan Stalin kirosi koko kommuunin aatteen ja nimitti sitä antimarxilaiseksi pikkuporvarilliseksi tuholaisuudeksi. Jo maatalouden täyskollektivisoinnin alkuvaiheessa jäljellä olevat kommuunit lopetettiin harvoin poikkeuksin. Myös seksielämä palautettiin reaalisosialismin kehittyessä vanhoihin puritaanisiin kaavoihin jo 1930-luvulla.

Neuvostoliitto oli loppuunsa saakka valtaan päässyt utopia (Utopija u vlasti), kuten historioitsijat Mihail Geller ja Aleksandr Nekritš sitä nimittivät. Ajan myötä sen utooppinen aines vain oli saanut  yhä maanläheisemmät tulkinnat ja usein säilynyt vain puheen (uuspuheen) tasolla. Käytännössä elettiin yksinkertaisesti komentoyhteiskunnassa ja komentotaloudessa.

Todellisessa utopiassa kaikki sen sijaan todella vastasi ihmisen syvimpiä tarpeita ja vapautti hänet kaikesta pakkovallasta. Sellaisia olivat kommuunit, joita pienet ja suuremmatkin ryhmät perustivat maailmaan tuhansia, etenkin 1800-luvulta lähtien.

Suomalaisia utopiayhteisöjä on Peltoniemi löytänyt kaksikymmentä. Mukana oli sekä sosialistisia, uskonnollisia, suomalaisnationalistisia että luontoon paluuta harrastavia yhteisöjä. Joukko oli siis sangen heterogeeninen eikä kaikkia voi suinkaan mitata samalla mitalla. Myös utooppisuuden ja yhteisöllisyyden aste vaihteli.

Varhaisin suomalainen utopia näyttää olleen yltiöpietisten maanpakoretki ympäri Eurooppaa 1700-luvun alkupoliskolla. Samalle vuosisadalle ajoittuu myös toinen uskonnollinen yhteisö Uusi Jerusalem Sierra Leonessa. Se oli sidoksissa swedenborgilaiseen mystiikkaan ja sen perustaja harrasti myös alkemiaa.

Suomalaisia utopiayhteisöjä oli kaikissa maanosissa. Aasiaan syntyi tunnettu kapteeni Höökin johtama yhdyskunta Vladivostokiin ja Matti Kurikka perusti yhteisöjään peräti kahdelle mantereelle, sekä Australiaan että Kanadaan. Sointula (vrt. Vihavainen: Haun sointula tulokset) lieneekin suomalaisista tämän alan yrityksistä tunnetuin.

Pohjois-Amerikassa yhteisöjä oli useita ja myös Paraguayhin ja Brasiliaan perustetut yhteisöt tunnetaan yleisesti ainakin nimeltä (Colonia Finlandesa, Penedo). Vähemmän tunnettu sen sijaan on domnikaaniseen tasavaltaan erustettu Viljavakka (Villa Vásquez), josta yllättäen tuli yksi menestyneimpiä.

Perustajat olivat kauttaaltaan sivistyneistöä, mutta jäseniksi tuli ihmisiä kaikista yhteiskuntauokista. Maanviljelijöitä oli kuitenkin vähän, mikä oli suuri puute, koska yhteisöt yleensä elivät maanviljelyksestä tai ainakin yrittivät elää.

Huomattavan paljon oli Etelä-Amerikkaan siirtyneiden siirtolaisten joukossa vegetariaaneja ja rokotuksen vastustajia. Paradoksaalisesti rokotus oli kuitenkin maahan saapumisen ehtona.

Teoksessa on paljon pikantteja yksityiskohtia kolonioiden elämästä. Koska ne yleensä olivat varsin eristyneitä ympäristöstään, ei kieltäkään opittu ja esimeriksi Dominikaanisessa tasavallassa saivat paikalliset vaimot opetella puhumaan Kiteen murretta, kun miehet eivät oppineet heidän kieltään.

Ajan mittaa kieli toki opittiin ainakin jo seuraavassa sukupolvessa, sikäli kuin yhteisö ei olut jo ennen sitä hajonnut, kuten usein kävi. Keskinäiset riidat olivat yleisin syy yhteisöstä lähtemiseen. Heikot elinolot vallitsivat lähes kaikissa yhteisöissä.

Yhdessätoista koloniassa sovellettiin yhteisasumista yhteisruokailua ja samapalkkaisuutta. Itsekannattavuus oli tavoitteena eikä tukea muualta yleensä saatukaan. Siten ajatus näistä kolonioista suomalaisen kolonialismin ilmentymiä on sangen huvittava, mutta ajallemme tyypillisesti niitä on yritetty tutkia myös siltä kannalta.

Mitä tulee kolonialismiin määriteltynä pyrkimykseksi elää vieraan ympäristön kustannuksella omia arvojaan noudattaen ja levittäen, kannattaa sen tutkijoiden etsiä esimerkkejä paljon lähempää.

Kiintoisasti siirtolaisten joukossa oli henkilöitä, joita veri veti yhä uudelleen noihin yteisöihin ja jotka siirtyivät yhdestä hajonneesta toiseen.

Kiinnostusta utopistisiin kokeiluihin näyttää esiintyneen myös suvuittain. Ainakin sulkavalaisen Paul Collanin vaimonsa Eva Ingmanin kanssa mainitaan valmistautuneen lähtemään kapteeni Höökin mukaan Amurinmaahan, mutta jääneen rannalle avioliittokuulutusten myöhästyttyä. Joka tapauksessa Collanin pojanpoika Clas oli sitten se henkilö, joka löysi amerikansuomalaiselle Kylväjä (Sejatel) kommuunille paikan Donin varrelta ja asettui sinne.

Ellen erehdy, ovat kyseiset Collanit peräisin Sulkavan Linkolan hovista, jonka mukaan Kaarlo Linkola, Helsingin yliopiston rehtori sitten muutti nimensäkin. Hänen pojastaan Pentti Linkolasta tuli sitten eräänlaisen yhden hengen utopian rakentaja Päijänteelle, jonka kalakanta ei oisi kestänyt kovinkaan monta samanlaista ekologia.

Kaiken kaikkiaan kirja on sangen viihdyttävää lukemista, vaikka sivuuttaakin aivan lyhyesti yleensä sen ideologian, joita kulloinkin harjoitettiin ja johon uskottiin. Se on kyllä puute, sillä juuri usko uudenlaiseen elämänjärjestykseen lienee aina ollut keskeisellä sijalla noissa yhteisöissä. Harvemmin niihin pelkän leivän ja helpon elämän toivossa mentiin ja jos mentiin, saatiin aina pettyä.

Kansakunnista

 

Kansakunnat ja niiden alueet

 

Sosiologia on hyvä ja tarpeellinen tiede. Se on jopa niin merkittävä, että se aikoinaan Neuvostoliitossa kiellettiin, koska se saattoi helposti antaa aivan vääränlaisia tuloksia ideologisesti tärkeisiin kysymyksiin.

Tämä oli lähinnä 1950-luvulla, jolloin sosiologia Neuvostoliitossa miellettiin ennen muuta mielipiteiden tutkimiseksi.

Kuten meikäläiset sosiologit ovat todenneet, tällä tieteellä oli meilläkin hyvin suuri merkitys, se kun tuli radikaalien merkittävimmäksi aseeksi, kun se syrjäytti historiallisen selityksen mukanaan kantaman rationalisaation ja nosti sen tilalle korrelaatiot.

Niiden mahdollinen kausaalinen arvo toki oli aina erikseen todistettava, mutta joka tapauksessa ne jo sellaisenaan toivat mukanaan kysymyksiä, joiden ratkaiseminen näytti edellyttävän radikaalia politiikkaa.

Historia miellettiin menneisyyden tutkimiseksi ja 1960-luvulla oli jo liikkeellä mielialaa, jonka mukaan sen voisi kokonaan lopettaa tai ainakin riistää siltä se tieteellisyyden status, jota se monessa tapauksessa itselleen vaati.

Kun oli siirrytty ajasta riippumattomiin malleihin, voitiin lakata tuijottamasta menneisyyteen, jota sopi toki yhä käyttää esimerkkivarastona ihmiskunnan menneen typeryyden ja primitiivisyyden osoittamiseksi.

Uusi aika toi sen sijaan mukanaan aivan uudet kysymykset ja vastaukset, joita kannatti hakea niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Menneisyyden ajatuskummitukset, sellaiset kuin kansakunta, oli syytä unohtaa.

Mitä lisäarvoa ne itse asiassa voisivatkaan tuoda sille rationaaliselle tulevaisuudelle, jota nyt oltiin viimeinkin rakentamassa?

Tällaiselle mentaliteetille oli tilausta. Yhteiskunnallinen murros oli niin nopea ja voimakas, ettei vanhalla kulttuurilla, joka oli palvellut pääosin talonpoikaista, alkeellista pientuotantoa, ollut enää mitään käyttöä uudessa, urbaanissa maailmassa.

Sosiaalinen murros Suomessa kuului maailman suurimpiin ja nopeimpiin ja tapahtui pääosin suurten ikäluokkien elinaikana. Siihen kuuluivat suuri muutto, yhtenäiskulttuurin hajoaminen, koulutuksen räjähdysmäinen nousu ja niiden mukana normittomuuden tila, anomia.

Sitä paikkaamaan saatiin kuin tilauksesta primitiivinen marxilais-leniniläinen ideologia, joka oli itse asiassa aidosti 1800-luvun tuote, mutta sattuneesta syistä kelpasi meillä autoritaarisuutensa ansiosta kai niin erinomaisesti nuorison aktiivisimmalle osalle. Sille ei kyllä muutakaan ollut tarjolla.

Sittemmin sosiologia on suistunut jalustaltaan, mutta kulttuurin vitkan takia monet 1950-60-lukujen perusasiat jatkavat yhä kulttuurimme pohjalla. Avantgarde on nyt omaksunut intersektionaalisuuden ja woken tapaisia ilmenemismuotoja.

Älyllinen taso ei ole noussut, vaan romahtanut Anna Kontulan merkittävän arvion mukaan. Tässä asiassa olen taipuvainen olemaan hänen kanssaan samaa mieltä.

Irrationalismi ja infantiilisuus ovat palanneet voimalla ja ne, kuten aikoinaan uskonto tai omalla tavallaan myös marxismi-leninismi, ovat immuuneja rationaaliselle kritiikille.

Suurten ikäluokkien kulttuuriseen perintöön kuuluu, että nationalismia pidetään takapajuisuutena ja se torjutaan kokonaan ilman sen kummempaa ajattelua. Sellaisia käsitteitä kuin kansakunta ei pidetä edes tutkimisen arvoisina, ainakaan, mikäli kysymys on suomalaisuudesta.

Muutos lienee jo ilmassa, mikä voi liittyä siihen, että nationalismista on entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan alueella tullut vaikuttavin tämän ajan ideologia. Meille asti tämä uusi suuntaus on tullut vasta tipoittain.

En tiedä, miten paljon asiaa on syytä valittaa, kun nationalismi saattaa helposti muuttua myös järjettömäksi chauvinismiksi, mikäli suuren yleisön arvostelukyky ja mielipidejohtajien typeryys ja häikäilemättömyys edustavat sellaista tasoa, kuin nykyään.

Koska asia ja erityisesti kysymys kansakunnan olemassaolosta ja valtion rajlista ovat taas suurpolitiikasa kovin ajankohtaisia, pistän tähän uusintana hieman vanhempaa pohdintaa kansakunnan ja nationalismin merkityksestä ja niiden asemasta Suomen kannalta vielä aivan hetki sitten.

 

maanantai 26. marraskuuta 2018

Nationalismi ja Suomi

 

Nationalismin ontologiaa

 

Bolševikkien VIII puoluekokouksessa vuonna 1919 Lenin tokaisi muutamalle ultravasemmistolaiselle, että olisi pelkkää tyhjää puhetta kieltäytyä tunnustamasta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Se, mikä on olemassa pakottaa tunnustamaan itsensä.

Aikaansa seuraavan nykyisen postmodernistin mielestä Leninin puhe taas oli hölynpölyä. Mitään kansakuntaa ei tietenkään ole olemassa, ellei niin haluta olettaa. Kyse on sosiaalisesta konstruktiosta, joka häviää sen siliän tien, kun dekonstruktion mestarit tarttuvat toimeensa ja tekevät selvää siitäkin aivokummituksesta.

Kansakunnan todentaminen voidaan tietenkin operationalisoida ja asettaa tietyt kriteerit sellaiselle ihmispopulaatiolle, jota voidaan kutsua kansakunnaksi, latinaksi natio.

Näinhän teki Stalin, joka edellytti, että ihmisjoukon, ollakseen kansakunta, piti omata tiettyjä ominaisuuksia, mukaan lukien oma kansallinen alue, kieli ja myös kansanluonne.

Esimerkiksi juutalaiset eivät olleet kansakunta, sillä heiltä puuttui oma kansallinen alue, katsoi Stalin ja päätti sitten lahjoittaa heille sellaisen. Se on nimeltään Birobidžan ja löytyy Venäjän Kaukoidästä.

Monet muutkaan kansalliset ryhmät eivät täyttäneet kansakunnan kriteereitä, sillä kansakunta oli pitkälle kehittyneen taloudellis-sosiaalisen alarakenteen ilmentymä. Kapitalismi kehitti sellaisia.

Kansanryhmät, jotka eivät olleet kehityksessään saavuttaneet kapitalismin astetta, saivat Neuvostoliiton oloissa tyytyä statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa vähäisempiin kansallisiin instituutioihin. Toisin kuin edellisissä, niissä ei omalla kielellä voinut esimerkiksi opiskella korkeakoulussa. Jossakinhan se mahdollisuuksien rajakin kulkee.

Pienet, saati nyt pikkuruiset kansalliset yhteisöt eivät myöskään tietysti olleet tasa-arvoisia suurten ja jopa valtavien neuvostotasavaltojen kanssa. Ne nauttivat sen sijaan kulttuuriautonomiaa kansallisilla alueilla, autonomisissa tasavalloissa tai kansallisissa piirikunnissa. Olikohan niillä edes oikeutta erota Neuvostoliitosta? Eipä tietenkään.

Eihän noilla kansallista statusta määrittävillä lakipykälillä useinkaan ollut sen kummempaa käytännön merkitystä ennen Neuvostoliiton hajoamista, mutta sitten ne mullistivatkin koko poliittisen kartan.

Kaikki neuvostotasavallat lähtivät omille teilleen, Neuvostoliittohan oli ollut nimenomaan niiden muodostama valtiollinen yhteisö.

Mikäli vanha kuvernementtijako sen sijaan olisi aikoinaan säilytetty, olisi kaikki varmasti käynyt aivan toisin.

Statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa alemmat autonomiat, kuten Karjala, eivät irtautuneet Venäjästä, sillä Venäjä ei hajonnut. Ei sittenkään, vaikka sitä vielä vesi kielellä monella taholla odotettiin kautta 1990-luvun.

Joka tapauksessa valtioilla näyttää olevan kummallinen taipumus pitää kiinni alueestaan, siis sen eheydestä. Tämänhän me näemme vaikkapa Espanjan, Italian ja Ison Britannian tämänpäiväisistä esimerkeistä.

Ja aikoinaan jopa USA:n pohjoisvaltiot aloittivat mieluummin verisen sodan kuin sallivat Konfederaatin itsenäistyä. Ja onhan näitä esimerkkejä.

Mutta onko kansakuntia sittenkään oikeasti olemassa ja jos on niin miksi? Onko niitä aina ollut?

Toki niiden synty nykyaikaisessa mielessä sijoittuu enimmäkseen 1800-luvulle, jolloin kansat pystyttiin lukutaidon leviämisen myötä aatteellisesti mobilisoimaan. Siihenhän tuo tunnettu Benedict Andersonin letkautus kuvitelluista yhteisöistä liittyy.

Mutta oliko kansakuntia lainkaan olemassa ennen kapitalismia, ennen lukutaidon yleistymistä ja kansallisuusaatetta ja ellei ollut, niin mitä se merkitsi?

Ellei niitä ollut, eivät venäläiset ainakaan siis sortaneet Puolan kansakuntaa, espanjalaiset Hollannin tai englantilaiset Irlannin. Ei voida sanoa, ettei sorto olisi ollut kansallista, mutta pitäisikö sanoa, ettei se ollut kansakunnallista? Todellisena se varmaan kuitenkin koettiin.

Itse epäilen suuresti, että kansallista sortoa on ollut iät ja ajat ja että siitä ovat kärsineet niin pienet kuin suuret ryhmät ja erityisesti ne, joissa nationalismi on ollut heikkoa. Nationalismi, joka pyrki kokoamaan kansakunnat samaan valtioon, oli suuri vapautusliike nimenomaan kansallista sortoa ja muuta alennustilaa vastaan.

Epäilemättä myös Neuvostoliitossa oli tarkoituksena tykkänään lopettaa kansallinen sorto ja tässäkin asiassa siellä myös lienee saatu yhtä jos toistakin positiivista aikaan, vaikka myönteiset piirteet helposti hukkuvat kielteisten alle ja ne saatetaan kokonaan kieltääkin. Näinhän on tapahtunut myös esimerkiksi Saksan historiassa.

Suomen asema Venäjän imperiumissa antoi hyvät mahdollisuudet suomalaiselle nationalismille ja aikaan saatiin vaikuttavia tuloksia, kuten myös Leninin oli todettava, mutta mikä oli sittemmin suomalaisten tilanne neuvostoimperiumin kannalta?

Jokaisella Neuvostoliiton kansalla tuli olla oma kansallinen nimikkoalueensa, joka kansakuntien kohdalla oli neuvostotasavalta, alemmalla kehitystasolla olevilla kansallisilla ryhmillä se oli autonominen tasavalta, sen alapuolella olivat sitten kansalliset alueet ja kansalliset piirikunnat.

On huomattava, ettei Neuvostoliitossa ollut mahdollista muodostaa kansallista neuvostotasavaltaa, mikäli kilpaileva saman kansakunnan valtio jo oli olemassa Neuvostoliiton ulkopuolella. Suomalainen kansakunta olisi siis sopinut joko omaksi neuvostotasavallakseen tai sitten itsenäiseksi tasavallaksi.

Tertium non datur. Tai tässä vaikka иного не дано, jos kerran herrastella pitää ulkomaankielisillä fraaseilla. Tosin vielä 1930-luvun loppupuolen suursiivoukseen saakka oli olemassa kansallisia kyläneuvostoja ja jopa rajoneja. Esimerkiksi Kuivaisten piiri Inkerissä. Mutta neuvostotasavalta oli sentään vielä ihan toinen juttu.

Neuvostojen maassa oli esimerkiksi pari miljoonaa enemmän tai vähemmän saksalaista saksalaista, lähinnä 1700-luvulla muuttaneiden jälkeläisiä, mutta heillä oli vain autonominen neuvostotasavalta Venäjän federaation alaisuudessa. Aluksi se oli nimeltään ajan sosialistisia haihatuksia kuvastaen työkommuuni (trudovaja kommuna).

Työkommuuniksi (suom. työkansan kommuuni) nimitetty hallintoalue perustettiin myös Itä-Karjalaan vuonna 1920. Kolmen vuoden päästä sen nimeksi tuli Karjalan autonominen neuvostotasavalta, siis Venäjän federatiivisen sosialistisen neuvostotasavallan osana.

Tämän alueen nimikkokansallisuus olivat karjalaiset. Sattuneesta syystä heidän kansalliseksi kielekseen tuli suomi, koska karjala tulkittiin siellä suomen murteeksi.

Kuten tunnettua, tämä suomalaisuuskausi sai kaamean lopun vuosina 1937-1938, jolloin ”väärää” kansallisuutta olevat suomalaiset niin sanotusti likvidoitiin. Samalla vaihdettiin suomen kieli karjalaan.

Mutta sitten tapahtui parin vuoden kuluttua aivan ennenkuulumattomia mullistuksia, jotka koskivat sekä tieteellistä kansallisuuspolitiikkaa, kielitiedettä että tavallisten ihmisten tavallista elämää. Niin karjalaisuus kuin suomalaisuuskin kuviteltiin perin juurin uudelleen, Andersonin termiä käyttääkseni.

Meillä on ollut tapana mieltää aivan väärällä tavalla se, mitä talvisodassa tai paremminkin sen yhteydessä tapahtui.

Meillä ymmärrettiin aivan oikein, että Neuvostoliitto aikoi neuvottelujen päätyttyä ratkaista Suomea koskevan niin sanotusti geopoliittisen ongelmansa voimakeinoin, sodalla. Tämä ymmärrys seurasi pian ensimmäisten pommien pudottua ja viimeistään muutaman seuraavan päivän aikana.

Naapurilla ei ollut mitään kiinnostusta sotatoimien lopettamiseen, vaan tarkoitus oli tulla Helsinkiin uuden hallituksen kanssa.

Se oli kansallisuudeltaan täysin suomalainen hallitus täydennettynä yhdellä karjalaisella (Prokopjev, jonka nimi muutettiin Prokkoseksi).

Tämä hallitus teki välittömästi sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja otti siltä vastaan huikean lahjan: Karjalan autonomisen neuvostotasavallan kansallisuudeltaan karjalaiset osat.

Siinä siis muodostettiin tuo nuorison touhuama Suur-Suomi. Parasta kaikessa oli, ettei kyseessä ollut mikään lupaus, vaan sopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen. Tuo historiallinen kuva allekirjoitustilaisuudesta onkin kaikille tuttu.

Mutta sopimus oli vielä ratifioitava Helsingissä ”mahdollisimman pian”.

Siitä on jo aikaa vierähtänyt ja taitaa olla niin, että sen, mikä tässä maailmassa on mahdollista, määräävät useinkin vallan muut asiat kuin diktaattorin tahto. Näin on ainakin joissakin tapauksissa, myös tässä.

Ihminen päättää, Jumala säätää, sanoo suomalainen sananlasku. Человек предполагает, а Бог располагает, toteaa venäläinen saman asian.

Mistä kaikesta me mahdoimmekaan jäädä paitsi, kun suhtauduimme tuohon historiassa ainutlaatuiseen lahjoitukseen niin nuivasti kuin tapahtui?

Se on kiinnostava kysymys, johon ei ole eikä voi olla selvää vastausta, todennäköisyyksiin perustuvia arvauksia kyllä. Neuvostotasavallan status meitä ei olisi ainakaan välittömästi odottanut. Mutta eihän se heti tullut myöskään Viron ja Baltian maiden osaksi.

Mutta kun kaikki sitten kävikin vastoin odotuksia, syntyi todellinen khimaira: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta. Sen rinnalla jatkoi olemassaoloaan porvarillinen Suomen tasavalta, jossa asusteli suomalainen kansakunta ja kehitteli nationalismiaan ajan tarjoamien niukkojen mahdollisuuksien puitteissa.

Proletaarinen internationalismi oli sen väestön pääosalle aivan vieras ajatus, mutta reaalipolitiikka sen sijaan alkoi saavuttaa yhä suurempaa suosiota.

 

Extra ecclesiam nulla spes salutis

 

Pyhä liitto vai kasarmi?

 

Antti Kujala, Kuin veljet keskenään. Neuvostoliiton itäeurooppalainen imperiumi 1944-1991. Minerv 2024, 485 s.

 

Antti Kujala (ks. Vihavainen: Haun antti kujala tulokset) on ahkera ja monipuolinen historioitsija, jonka monet kirjat ovat saaneet paljon vähemmän julkisuutta, kuin ne ansaitsisivat.

Viittaan tässä nyt erityisesti hänen suomettumiskirjaansa (Neukkujen taskussa, 2015).  Se oli kaiketi liian tasapainoinen ja kiihkoton esitys voidakseen saada journalistit innostumaan ja hehkuttamaan tutkimuksen saavuttamaa uutta tasoa. Monesta muustakin kirjasta voisi sanoa samaa.

Mikäli tutkija tekee työnsä säntillisesti ja ottaa huomioon kaikki tiedossaan olevat lähteet eikä anna ennakkokäsitystensä ohjata itseään, syntyy hyvää tutkimusta, joka ei kuitenkaan todennäköisesti ole niin sanotusti seksikästä. Niinpä kirjoittajan potretti tuskin pääsee komeilemaan iltapäivälehtien sivuilla, jonne sitä vastoin yhä uudelleen pääsee heppoisia helppoheikkejä.

Itä-Euroopan niin sanottujen kansandemokratioiden käsitteleminen yhtenä kokonaisuutena tai ainakin rinnakkain ei ole hullumpi idea. Siinähän sitten voidaan todeta, millaisia eroja niillä ja niiden asemalla ja politiikalla oli toisiinsa verrattuna.

 Lisäksi Kujala on ottanut mukaan varsin laajasti myös Suomen, joka toki oli eri asemassa kuin nuo muut, mutta jonka vertaaminen niihin on ilman muuta asiallinen lähtökohta.

Itä-Euroopan maiden ja Suomen ohella käsitellään kirjassa koko ajan laajasti myös Neuvostoliiton kehitystä. Sen tunteminen onkin välttämätöntä kokonaiskuvan ymmärtämiseksi.

Venäjän taitoisena ja myös Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa monesta näkökulmasta tutkineena Kujalalla on hyvät edellytykset ymmärtää kuvaamiansa kehityskulkuja. Itä-Euroopan niin sanotut kansandemokratiat eivät tosiaankaan muodostaneen blokkia. Seurakunta oli sekalainen.

Tutkimus on jo muutaman vuosikymmenen ajan perääntynyt siitä ajatuksesta, että tuo yhteisö, jonka näkyvinä tunnuksia olivat Varsovan liiton ja SEV:in tapaiset organisaatiot, olisi ollut määrätietoisen suunnitelman tulos.

Ei myöskään pidä paikkaansa, että tuo yhteisö olisi toiminut yksinkertaisesti Moskovan alaisena, vaikka siihen olisi hyvää halua voinutkin olla. Moskovan resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet itsevaltaisen käskijän rooliin ja paikalliset johtajat hyödynsivät asiaa parhaansa mukaan.

Kaiken taustalla oli toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta noiden toisten maiden rooli tai roolit toisessa maailmansodassa. Kuten tunnettua, niissä oli jännitteitä riittämiin.

Ideologia oli toinen ja erittäin tärkeä tekijä yhteisön liimana ja oikeuttajana. Puna-armeija (vuodesta 1946 Neuvostoarmeija) oli tietenkin vielä yksi välttämätön tukipylväs koko rakennelman alla.

Ideologiaa on nykyään usein opittu vähättelemään ja pidetty sitä vain ohuena savuverhona alastoman voimapolitiikan päällä. Todellisuudessa kyse oli tämän tulkinnan mukaan ikuisen Venäjän perinteisestä ja sen olemukseen kuuluvasta valtapyrkimyksestä, joka oli vain napannut käyttöönsä löytämänsä aseen, joka täydensi tykkien ja panssarien voimaa.

Kujala ei hyväksy tällaista, historiaan varsin leväperäisesti suhtautuvaa lähtökohtaa ja huomauttaa, että 70-vuotisen neuvostokauden jättäminen huomiotta ei ole kohtuullista.

Kuitenkin Kujala kiinnittää ideologiaan ja sen merkitykseen yllättävän vähän huomiota, mikä ilmenee siinä, ettei hän selosta, mitä neuvostoideologia oikeastaan väitti maailmasta ja historiasta ja toisaalta Neuvostoliiton ja toisaalta kansandemokratioiden ja kapitalististen maiden roolista siinä. Myös ideologinen riita Kiinan kanssa jää avaamatta.

Reaalipolitiikka epäilemättä määräsi tosiasiassa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden välisiä suhteita enemmän kuin mikään muu. Niinhän se määräsi myös 1500-1600-lukujen uskonsotien asetelmia ja tavoitteita.

Kuitenkin sekä uskonsodissa että 1900-luvun jälkipuoliskon politiikassa myös ideologisella aspektilla oli suuri ja jopa erittäin suuri merkitys. Neuvostoliiton politiikka ei ollut pelkkää voimapolitiikkaa, vaan nimenomaan ideologista voimapolitiikkaa, jossa motivoitiin omia näkökohtia pyhillä päämäärillä, joiden nimeen sopi valehdellakin miten paljon tahansa.

Valehteleminen ei toki kuulu ainoastaan ideologiseen periaatepolitiikkaan, kuten joka päivä voimme havaita, mutta keskenään ne kuuluvat hyvin luontevasti yhteen. Totalitarismin suosima ja tuottama orwellilainen kaksoisajattelu on myös totaalisen valheen ideaalinen kasvupohja, jossa ideologia kukoistaa.

Kujala esittää Itä-Euroopan maiden historiallisen kehityksen melko yksityiskohtaisesti ja mukana on ainakin minulle ennen tuntemattomia asioita erityisesti DDR:n kehityksestä ja sen ongelmista, jotka vielä sangen myöhäisessä vaiheessa saivat veljeskansandemokratioiden johtomiehet ajattelemaan aseellisen väliintulon mahdollisuutta vuoden 1968 Tšekkoslovakian tapaan.

Historiaa ei ole ennalta määrätty ja tämä koskee myös ns. sosialistisia maita. Suurempi sotilaallinen konflikti olisi kenties voinut lykätä järjestelmän kuolinkouristuksia ja samalla tehdä niistä todella väkivaltaisia. Hämmästyttävän kivuttomasti tapahtunut siirtyminen pois sosialismista ei ollut itsestäänselvyys kenellekään.

Luulen, että itse kullakin on tästä kirjasta paljon oppimista sikäli kuin asia koskee Itä-Euroopan maiden, Neuvostoliiton ja jopa Suomenkin historiaa. Nähdäkseni Kujala on tarkoin päivittänyt tutkimustilanteen ja tuntee monipuolisesti kansainvälistä tutkimusta.

En kuitenkaan osaa olla haikailematta sellaisen lähestymistavan perään, jossa Varsovan liittoa tarkasteltaisiin eräänlaisena uutena Pyhänä liittona tai oikeastaan sitä vielä paljon ideologisempana liittona, jonka oikeuttamisessa uudella sekulaarisella teologialla oli keskeinen rooli.

Itse asiassa se lienee ollut vielä paljon merkittävämpi kuin esimerkiksi 1600-luvun Katolisella liigalla. Neuvostoliiton nojautumista ideologiseen supertieteeseen, marxismi-leninismiin voisi ehkä verrata sellaiseen unioniin, jossa jesuiittaveljeskunnalla olisi ollut määräävä asema.

Kujala ottaa kyllä esille sen, miten Hruštšov haastoi Yhdysvallat ja koko kapitalistisen maailman ja lupasi ohittaa ne muutamassa vuodessa. Sen sijaan hän ei selosta NKP:n 22. edustajakokouksen tekemää juhlallista julistusta, jonka mukaan Neuvostoliitossa siirryttäisiin kommunistiseen järjestelmään vuoteen 1980 mennessä.

On totta, että tätä dogmia jouduttiin muuttamaan jo 1960-luvulla ja ottamaan sen sijaan käyttöön tarkoin määritelty käsite Kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset). Kommunismin rakentamista Neuvostoliitto joka tapauksessa piti ohjelmansa keskeisenä kohtana aina luhistumiseensa asti.

Itä-Euroopan maiden ideologinen status oli hyvin merkittävästi vaatimattomampi: ne olivat sitoutuneet rakentamaan vasta sosialismia ja sitten myöhemmin kehittynyttä sosialismia, jollainen Neuvostoliitossa jo vallitsi.

Kujala selostaa kyllä muun muassa Neuvostoliito ja DDR:n ideologisia kahnauksia sen takia, että jälkimmäinen julkesi esittää omia käsityksiään sosialismista. Selostuksessa ei kuitenkaan avata tuon asian varsinaista sisältöä, vaan käsitellään sitä vain valtapoliittisena asiana.

Elämme nyt uutta ideologioiden nousun aikaa. Sen ymmärtämiseksi meidän kannattaisi ottaa vakavasti myös sellaisten ideologioiden historia, jotka aikanaan maineettomasti romahtivat. Niin on historiassa aina käynyt ideologioille ja eiköhän niin mahtane käydä myös monille niille nykyajan näkemyksille, joita nyt kohdellaan niin itsestään selvinä.

Mitä Kujalan kirjaan tulee, sen ansiot ovat, kuten sanottu, pikemmin valtapolitiikan ja sen taloudellisten ja sotilaallisten muutosten analysoinnissa, kuin ideologian käsittelemisessä.

Näitä asioita käsittelevät eivät voi ohittaa tätä kirjaa.

Mitä kansat kannattavat?

 

Maailman mielipiteet

 

Muuan tunnettu patsas Helsingissä pyrki havainnollistamaan sitä, mitä maailman kansat haluavat tai oikeastaan vaativat, jopa nyrkit pystyssä ja näköjään kovasti huutaen.

Rauhaahan ne tietenkin vaativat, mutta yleensä vain omalle maalle. Sen lisäksi tarvitaan ja siis myös vaaditaan myös rahaa ja ravintoa. Rakkauttakin tarvitaan, mutta sen hankkiminen vaatimalla on monimutkainen asia, josta tässä ei sen enempää.

Miten itse kukin kansa ja kansakunta pyrkii saavuttamaan nämä tavoitteensa ja millaisina se näkee niiden saamisen ehdot, on epäilemättä kiinnostava asia.

Olemme jo etääntyneet siitä euforisesta vaiheesta, jossa arveltiin, että suurin mahdollinen vapaus on varmasti paras tapa koko maailmalle hankkia, mitä se haluaa ja tarvitsee. Tästä sitten seuraisi, että kaikkien oli syytä haluta sitä ja että kaikki rationaalisesti omaa etuaan ajattelevat haluavatkin.

 Maailma alkaa nyt sen sijaan jo olla täynnä antagonismeja, ja tässä tilanteessa ei paljon muukaan auta, kuin valita puolensa, kuten merkittävä ajattelijamme, entinen pääministeri on lausunut, kun häneltä tiedusteltiin, mitä tässä olisi tehtävä.

On selvää, että nyt nähdäänkin samat asiat eri tavalla, kun niitä katsotaan eri puolilta maailmaa. Se, mikä amerikkalaisen college-nuorison etujoukon tai suomalaisen median mielestä on itsestään selvästi ja välttämättä oikein, saattaakin joidenkin muiden mielestä olla väärin ja jopa päin mäntyä.

Politiikka on tahdon asia. Ei ihmisiä voida saada haluamaan sellaista, mitä he eivät halua. Heidän käsityksensä siitä, miten he saavuttaisivat haluamansa, saattaa olla huonosti perusteltu ja todennäköisesti usein onkin, mutta sellaista elämä on.

Amerikkalaisten äänestäjien enemmistö valitsi Trumpin, venäläiset kannattavat Putinia ja Kiinan talousmahti, joka perustuu reaalitalouteen eikä fiat-rahaan, on maailmassa kova sana, eikä Kiina ole enää kenenkään ulkopuolisen käskettävissä eikä peloteltavissa.

Uudessa Economist-lehdessä selostetaan kiinnostavan, maailmanlaajuisen mielipidetutkimuksen tuloksia. Eri maissa valittiin 1000 henkilön edustava otos, jolta kysyttiin mielipidettä Yhdysvaltain presidentinvaaleista Trump vs. Harris, mielipidettä Ukrainan sodasta sekä siitä, kumpi olisi parempi maailman johtavana valtana, Kiina vai USA. Kysely tehtiin viime heinä- ja elokuussa. Haastateltavia oli yhteensä 30000.

45% vastanneista piti Harrisia suosikkinaan ja 33% Trumpia. Kiinnostavasti Trump sai suuren enemmistön Vietnamissa ja Turkissa ja johti myös Nigeriassa, Intiassa, Hong Kongissa, Egyptissä ja Saudi-Arabiassa. Argentiinassa ja Indonesisaa äänet menivät lähes tasan.

Suurimpia Harrisin kannattajia löytyi Etelä-Koreasta, Ruotsista, Saksasta, Hollannista ja Ranskasta. Myös Espanja, Japani Kenia ja Englanti olivat Kamalan kannattajia.

Kun kysyttiin, kumman pitäisi voittaa Ukrainan sodassa, kannatettiin Venäjää hyvin innokkaasti (yli 50%) Indonesiasa ja Vietnamissa. Hieman tasaisempi oli tilanne Egyptissä, Intiassa ja Saudi-Arabiassa, joissa siis joka tapauksessa enemmistö kannatti Venäjää.

Suurin Ukrainan kannattaja oli Etelä-Korea (75%) ja myös USA, Brasilia, Saksa, Etelä-Afrikka ja Nigeria olivat Ukrainan puolella.

Entäpä kumpaa haluttiin maailman johtavaksi vallaksi, USA:ta vai Kiinaa? Kiinaa kannattivat Egypti ja Saudi-Arabia (yli 50%). Turkissa ja Hong Kongissa Kiina sai niukan enemmistön. Sen sijaan Etelä-Koreassa Kiinan kannatus oli lähellä nollaa ja Intiassakin hyvin matala. Ranska, Saksa ja Brasilia olivat myös vankkoja USA:n kannattajia, kuten myös Nigeria, Meksiko ja Etelä-Afrikka.

Kiinaa kannatti kaikkiaan 22% vastaajista ja 59% oli USA:n puolella, mikä on varsin vakuuttava tulos. Huomattavaa on, että kysely tehtiin viime kesänä. USA:n mahdollinen uusi politiikkaa voi tietenkin muuttaa tässäkin asiassa paljon

Mielestäni kyselyn kiinnostavimpia tuloksia on, etteivät Ukrainan kannattaminen sodassa, Harrisin kannattaminen vaaleissa ja USA:n kannattaminen maailman johtavana valtana suinkaan mene koko maailmassa päällekkäin.

Toinen johtopäätös on, että USA:n liittolaiset eivät välttämättä ole sen hegemonian suuria kannattajia eivätkä myöskään Ukrainan kannattajia. Toisaalta BRICS:in hajanaisuus heijastuu myös vastauksissa selvästi.

Mitään yhteistä poliittista rintamaa USA:ta vastaan olisi vaikea kuvitella, mikäli kansan mielipide ratkaisisi valtioiden politiikan. Näinhän ei asia toki ole.

Maantieteellisesti ja niin sanotusti geopoliittisesti huomionarvoista on Intian ja Kiinan perinteisesti jännitteisen suhteen heijastuminen myös kysymykseen maailman johtavasta maasta.

Itse asiassa kyse saattaa usein ollakin pikemmin Kiinan vastaisuudesta tai sen pelkäämisestä kuin amerikkalaismielisyydestä. Ne, jotka ovat lähellä Kiinaa, ymmärtävät, ettei vieras herruus, jonka uhka on reaalinen ja historiastakin tuttu, olisi parannus nykyiseen.

 Etelä-Koreassa ollaan sananmukaisesti amerikkalaisempia kuin USA:ssa. Toisaalta preferenssit Trumpin ja Kamalan välillä ovat Vietnamissa ja Etelä-Koreassa toistensa peilikuvia. Vietnam kannattaa republikaaneja ja Etelä-Korea demokraatteja.

Tällaisille kyselytutkimuksille voi aina viitata kintaalla, mikäli ne eivät satu miellyttämään. Eihän asioita maailmassa päätetä kansalta kyselemällä. Maailman kansat saattavat hyvinkin vaatia rauhaa, rahaa ja ravintoa, mutta heidän kohtaoistaan ei päätetä toreilla.

Siellä saatetaan vaihtaa hallitusta, mutta sen jälkeen se tekee, mitä hyväksi näkee ja harvoin jää pohtimaan, mitä torikokous mahtaisi tästä tai tuosta sanoa.

Vähintä, mitä tästä Economistin teettämästä tutkimuksesta voi sanoa, on, että se ainakin avartaa näkökulmaamme. Ei maailman asioita kannata yrittää ymmärtää liian nopeasti ja pelkkään mutu-tietoon nojaten.

 

Armottomat armadat

 

Suuri lahtaus

 

Lepanto. La mar roja de sangre. Alex Claramunt Soto (ed.). Proemio de Hugo O’Donnell y Duque de Estrada. Desperta Ferro Ediciones SLNE, 2021.415 s.

 

Tunnettu kasku valaisee katastrofin ja onnettomuuden eroa. En toista sitä nyt tässä, mutta katson, että Lepanton taistelua voidaan pitää historian suurimpana merikatastrofina.

Olihan se tavallaan myös onnettomuus, sillä osapuolista ei ainakaan se, joka taistelun hävisi, ollut pyrkinyt siihen lopputulokseen. Useimmista sodista voinee sanoa samaa: haluttiin parasta ja saatiin sitä, mitä sodista nyt yleensä saadaan.

Lepantossa, joka sijaitsee Kreikassa Patraksen tienoilla eli Peloponnesoksen ja manner-Kreikan välisessä lahdessa, kohtasivat toisensa Pyhän liigan ja Turkin sulttaanin (Osmanien valtakunnan) laivastot.

Pyhä liiga edusti milteipä yhdistynyttä kristikuntaa. Siinä olivat mukana niin paavi (hänkin laivastoineen), vahvimpina jäseninä olivat Espanja ja Venetsia sekä lukuisia Italian pikkuvaltioita, muun muassa Napoli, Genova, Toskana, Savoji, Parma ynnä Malta. Lisäksi oli Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan sotilaita.

Tällaista laivastoa ei suinkaan voitu jatkuvasti ylläpitää, vaan e koottiin eri tahoilta, ympäri Välimeren. Kuten ymmärtää saattaa, se oli tavattoman kallis operaatio.

Kyllä myös turkkilaiset kokosivat laivoja eri puolilta laajaa valtakuntaansa, mutta he joka tapauksessa edustivat ainakin teoriassa yhtenäistä, despoottista valtiota.

Osmanien valtakunta pyrki yhä laajenemaan, niin Tunisian kuin Kyproksenkin suunnalla. Tavallaan kristittyjen maiden yhteinen rintama oli eräänlainen viimeinen ristiretki tuota laajenemista vastaan.

 Joidenkin tarkkailijoiden ja myöhempien kommentoijien mielestä se jopa pysäytti Turkin laajenemishankkeet ja oli siis äärimmäisen tärkeä tapahtuma. Tätä mieltä oli muun muassa Hegel.

Joka tapauksessa kyse oli ennen muuta Habsburgien (Filip II) ja osmanien yhteenotosta. Ranska ei ollut rintamassa mukana ja pyrki Habsburgien maantieteellisenä vihollisena ylläpitämään hyviä suhteita Korkeaan porttiin.

Joka tapauksessa meritaisteluun kerättiin valtavat voimat ja siitä tuli ilmeisesti historian suurin sekä osallistuien määrän että sen vaatimien uhrien mukaan laskettuna. Trafalgar, Tsušima tai Ruotsinsalmi, jotka kaikki olivat mittasuhteiltaan valtavia ja myös merkitykseltään suuria, olivat paljon pienempiä tapahtumia.

Toiseksi suurin merikatastrofi, jota virolaiset ovat kutsuneet myös miinataisteluksi (miinilahing) siinä eniten uhreja tuottaneen aseen mukaan oli Jumindan niemen tienoilla tapahtunut Tallinnaa evakuoivien laivojen vastainen upotussota vuonna 1941.

Siinä kuolonuhreja oli jopa 16000, vaikka haarukka on tässäkin hyvin suuri, eikä näytä siltä, että venäläisten puolelta asiaa olisi vieläkään tarkemmin tutkittu. Minkäänlaista muistomerkkiäkään tälle katastrofille ei neuvostoaikana pystytetty.

Mutta takaisin Lepanton taisteluun. Espanjalaisen wikipedian mukaan pyhällä liigalla oli 227 kaleeria, 6 kaljaasia, 76 fregattia tai parkentiinia, 1815 kanuunaa ja 86000 mistä.

Vastustajalla oli 210 kaleeria, 87 galeottia ja fustaa, 750 kanuunaa ja 88000 miestä.

Taistelun tuloksena kaatui ja hukkui pyhän liigan puolella 10000 miestä ja 8000 haavoittui. 13 kaleeria tuhoutui.

Turkkilaisten puolella kaatuneita oli 40000, lisäksi vangiksi otettiin 8000. 200 kaleeria upotettiin tai vallattiin. Mainittakoon, että 12000 (15000) kristittyä orjaa vapautettiin. Kaleeriorjat olivat kaikki kristittyjä, sillä muslimi ei saanut pitää toista muslimia orjana.

Pelkästään kuolleita oli siis yhteensä 50000, mikä ylittää monin kerroin tappioluvut maailmanhistorian muissa suurissa meritaisteluissa, myös Ruotsisalmen taustekuissa, jotka kuuluivat suurimpiin soutulaivastojen taisteluihin.

Huvittavaa kyllä, englantilainen wikipedia ei näytä tietävän mitään Ruotsinsalmen taisteluista ja vielä hullunkurisempaa on, ettei niitä tunne suomalainenkaan artikkeli, joka väittää viimeisen soutulaivastojen välisen taistelun käydyksi Hankoniemen luona 1714.

Historiankirjoituksessa esitettyjä taistelujen tappiolukuja on aina syytä epäillä. Erityisesti asia on niin, kun luvut ovat noin pyöristettyjä, mikä viittaa siihen, ettei niitä ole yritettykään tarkoin laskea.

 On joka tapauksessa lähdettävä siitä, että ilmoitettuja vihollisen tappiota ei kannata ilman muuta hyväksyä, vaan niitä on syytä katsoa vihollisen omista laskelmista. He tietävät ne parhaiten, vaikka eivät aina ole suinkaan halukkaita niitä tunnustamaan.

Joka tapauksessa turkkilainen wikipedia ilmoittaa pyhän liigan tappioiksi kujolleina7500-10000 ja turkkilaisten 20000-25000. 117 +20 turkkilaisten laivaa vallattiin ja 50 upotettiin tai tuhottiin.

Kaatuneiden kokonaismääräksi tulisi siis 27500-35000, mikä on selvästi pienempi luku kuin voittajien ilmoittama. Menetettyjen laivojen suuruusluokka on sama.

Wikipedian englantilainen versio noudattelee jokseenkin turkkilaista. Sen mukaan pyhällä liigalla oli 65000 miestä, joista 30000 merimiehiä ja soutajia sekä 35000 sotilasta. Turkkilaisilla taas oli 67000 miestä, joista 37000 merimiestä ja soutajaa sekä 30000 sotilasta.

Tappiot englantilaisen version mukaan olivat kristityillä 7500-10000 kaatunutta ja 15000 haavoittunutta ja turkkilaisilla 20000-25000 kaatunutta. Siis samat luvut kuin turkiklaisessa versiossa.

Varmuuden vuoksi vilkaistaan myös venäläistä wikipediaa, jonka mukaan pyhä liiga menetti kuolleina 9000 miestä ja vastustaja 30000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina (!) ja jopa 240 laivaa.

Yleiskuvaksi jää, että taistelussa, joka muuten oli kestoltaan vain muutamia tunteja, kuoli valtava määrä miehiä ja meren kerrottiin värjäytyneen punaiseksi verestä.

Soton toimittama kokoomateos sisältää kuvauksia siitä, missä hengessä taistelu käytiin. Vankeja ei useinkaan otettu, vaikka niitä itse asiassa mainitaan tuhansia. Usein kuitenkin heitettiin haavoittuneetkin ylilaidan kompasanojen säestämänä.

Mikäli turkkilaiset olisivat voittaneet, olisi vankeja mielellään otettu, sillä ne olivat rahanarvoista tavaraa. Sitä paitsi myös barbareskimerirosvojen laivoja osallistui taisteluun.

 Pyhän liigan laivastojen ylipäälliköstä Juhana Itävaltalaisesta (Juan d’Austria) tuli juhlittu sankari, samoin kuin genovalaisesta Andrea Doriasta, jonka operaatioita tosin myös arvostetiin.

Turkkilaistenkaan ylipäällikköä Uluj Alia ei kuristettu, vaan hän sai nauttia kunnianosoituksista. Amiraalin tittelin ja viran lisäksi hän sai Tunisian kenraalikuvernöörin viran.

Hän myös johti kuumeista jälleenvaustautuista. Laivoja, ruutia ja tykkejä tehtiin kaikkialla Välimeren ja etenkin Mustan meren ympäristössä ja seuraavana vuonna Turkilla oli taas 250 kaleerin laivasto. Sulttaani oli varustautunut taas hyökkäyssotaan ja kaikissa moskeijoissa ja koraanikouluissa luettiin alituisesti Voiton suuraa.

Turkki veikin loppuun Kyproksen ja Tunisian valloituksen ja kristittyjen aikomukset hankkia tukikohtia Osmanien valtakunnan alueelta valuivat tyhjiin. Voitto merellä ei taannut valtaa maalla.

Oliko Lepanto sitten suuri strateginen voitto vai pelkästään episodi, joka ei ratkaissut mitään?

Ainakin kyseessä oli ensimmäinen kertaa noin sataan vuoteen, kun turkkilaiset voitettiin merellä ja vieläpä perin pohjin.

 Tämä antoi heille tervetulleen muistutuksen kuolevaisuudesta ja lisäsi kristittyjen itsetuntoa. Despoottisen Turkin valtakunnan resilienssi ja kyky haastaa hajanainen vastustaja olivat kuitenkin yhä olemassa. Liittoutumat ovat sotilaallisena mahtina problemaattisia.

Lepanton taistelua voi verrata Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun vuonna 1790, joka myös oli soutulaivastojen välillä. Myös siinä katkaistiin vihollisen voittoputki, mutta ei suinkaan annettu sille kuolettavaa iskua. Päin vastoin, on syytä epäillä, että Venäjän halu likvidoida Ruotsin taholta koituva, vakavaksi ilmennyt uhka tuosta tappiosta vain lisääntyi.

Myös Ruotsinsalmen taistelun jälkeen hävinneen osapuolen päällikkö. Nassau-Siegenin prinssi palkittiin kunniamiekalla ja ilmaisi halunsa lähteä heti kostamaan kärsitty tappio. Yleispoliittisista syistä, kuten varmaan myös sotilaallisista, keisarinna Katariina ei kuitenkaan tätä sallinut.

Merisotien marttyyrit, kaleeriorjat ja soututalonpojat kuolivat penkeillään voimatta edes yrittää vastarintaa. Tuhansittain heitä onnistuttiin tappamaan jo ennen ohjusten ja droonien aikaa.

Ruotsin herroja

 

Grand seigneur

 

Herman Lindqvist, Axel von Fersen. Lind&Co 2024, 275 s.

 

Herman Lindqvist on siitä merkittävä ruotsalainen historioitsija, että hän osaa myös suomea. Tässä kirjassa sitä taitoa ei ole hyödynnetty, mutta kyllä sen sijaan esimerkiksi kirjassa När Finland var Sverige. Sillä voi hämmästyttää ruotsinmaalaisia tuttavia tarvittaessa.

Tämä kirja ilmestyi alun perin vuonna 1991 ja silloin alaotsikkona oli Kvinnoförtjusare och herreman. Syystä, jota ehkä kannattaa arvailla, on koko alaotsikko nyt jätetty pois.

Kirja perustuu Pitkälti Fersenin päiväkirjoihin, joita hän piti säntillisesti kymmenien vuosien ajan, mutta lopetti tämän tavan Suomen sodan aikoihin.

Joka tapauksessa edellisen laitoksen alaotsikko oli erinomaisen sopiva. Naistenmies Fersen oli myös muuan Ruotsin suurista kosmopoliiteista ja maan rikkaimmista miehistä ja kuului ylhäiseen sukuun.

Suurelle herralle sopivat vain upseerin ja hallintomiehen virat ja myös Axel alkoi saada upseerinarvoja jo lapsena. Ne oli ostettava. Kyllä hän sai alan koulutustakin, mutta ei palvellut rivimiehenä, kuten jotkut tekivät.

Hänen kasvatukseensa kuului pitkä ulkomaanmatka, grand tour, jonka aikana hänet otettiin vastaan hoveissa ja seurapiireissä. Jokainen ymmärsi, että tässä oli muuan tulevaisuuden dignitääreistä.

Grand tour vei Saksan ja Italian ohella erityisesti Ranskaan ja myös Englantiin ja Axel oppi jopa englannin kieltä, mikä ei suinkaan ollut yleinen taito. Hän toimi tarvittaessa tulkkinakin.

Ranskasta tuli hänen varsinainen ykköskielensä ja ruotsi, etenkin kirjoitettuna tuotti hänelle hieman vaikeuksia sitten, kun hän varttuneessa iässä palasi Ruotsiin. Ruotsia hän puhui ranskalaisella aksentilla.

Sotilasuralla yleneminen oli nopeaa. Viisivuotiaana korpraaliksi, 18-vuotiaana luutnantiksi ja 27-vuotiaana everstiksi. 28-vuotiaana hän oli Royal Suédois -rykmentin eversti ja omistaja ja Amerikan vapaussodan veteraani. Kustaa III:n sodassa hän osallistui Suursaaren meritaisteluun, joka oli poikkeuksellisen ankara, mutta päättyi ratkaisemattomana.

Kiinnostavampaa kuin sota, joka pitkälti oli loputonta odotusta ja kurjia oloja, oli seuraelämä, jossa rikas, komea ja sulavakäytöksinen von Fersen loisti tähtenä ja valloitti lukemattomia naissydämiä.

Fersenissä oli casanovan vikaa ja hänellä oli usein paralleelisia naissuhteita, usein naineisiin naisiin. Kauan aikaa hän myös osallistui tuolloin melko muodikkaaseen kolmen kimppaan, jonka keskipisteenä oli palvottu kaunotar.

Kyseessä oli suhde naiseen, joka asui niin sanoakseni avoliitossa erään toisen rikkaan ja ylhäisen miehen kanssa. Mustasukkaisuudeltakaan ei voitu välttyä. Pikanttina lisänä voi mainita, että kyseisen naisen rakastajiin oli aiemmin kuulunut Venäjän lähettiläs, suomalaissyntyinen vapaahera Simolin, joka oli Fersenin läheinen ystävä ja seurasi tätä hänen matkoillaan.

Fersen oli mitä ilmeisimmin syvästi rakastuvaa tyyppiä ja hänen suurkesi intohimokseen koitui Ranskan kuningatar Maria Antoinette, jonka hän sitten yrtti pelastaa vallankumouksen kynsistä.

Kuten muistetaan, kuningasperhe jäi pakoyrityksestään kiinni Varennes’issa ja kun kuningattaren kirjeenvaihto paljastui, sai koko Ranska tietää kuningasparin vehkeilleen isänmaan vihollisten, emigranttien ja ulkovaltojen kanssa. Tämä oli perusteena kuolemantuomiolle.

Fersenin nimi tuli tutuksi koko Ranskalle ja kun Ruotsi lähetti hänet edustajanaan Rastattin konferenssiin valvomaan maan etuja, karkotti Napoleon hänet karkeasti ulos ovesta: mies, joka oli sekaantunut vieraan vallan agenttina Ranskan asioihin ei voinut olla Ranskan neuvottelukumppani.

Kuningasparin mestaus ja kuningasperheen lasten kohtelu katkeroittivat Fersenin. Hän lienee sitä paitsi ollut kruununperijän, Normandian herttuan isä. Kymmenvuotiaana kuollut herttua laskettiin rojalistien taholla hallitsijaksi nimellä Ludvig XVII, vaikka hän ei hallinnut päivääkään.

Kun Napoleon oli lyöty ja restauraatio palautti kuningasvallan, tuli seuraavaksi hallitsijaksi Ludvig XVIII. Hänkin kuului Fersenin tuttavapiiriin ja vieraili Ruotsissakin, kun Kustaa IV Adolf suunnitteli Napoleonin kukistamista, joko koalition avulla tai sitten pelkästään Ruotsin voimin…

Kuten tunnettua, Ranskan vallankumouksen kukistaminen oli sekä Kustaa III:n että hänen poikansa suuri intohimo.

Kustaa III alkoi neuvotella asiasta Venäjän kanssa heti samaan aikaan, kun solmittiin Värälän rauha ja Katariina II antoikin hänelle aluksi toivoa. Äskeiset viholliset saisivatkin nyt heti alkaa yhdessä valmistautua äkilliseen iskuun Ranskan sydämeen.

 Haapaniemen sotakoulun kasvatti Carl Otto von Fieandt kävi jo valepukuisena tiedustelemassa hyökkäysreittiä, joka kulkisi Seinen vartta pitkin Pariisiin.

Tuolloin oli olemassa vielä mahdollisuus pelastaa kuningasperhe. Kustaa IV Adolf, jonka mainetta näkyy koetun vielä puhdistella, oli puolestaan fanaattinen Napoleonin vihollinen, jonka epärealistisia käskyjä Ruotsiin palannut Fersen ymmärsi usein olevan mahdotonta toteuttaa.

Kun sotilaat suomalaisen Adlercreutzin johdolla syöksivät Kustaa IV Adolfin vallasta, ei Fersenilläkään ollut erityisiä vaikeuksia ymmärtää tapahtunutta. Se mies ei sopinut hallitsijaksi.

Hallitsijaksi tuli nyt 60-vuotias, lapseton Södermanlandin herttua Kaarle, joka vanhastaan oli Fersenin vihamies, lieneekö vastenmielisyys ollut perua Kustaa III:n sodan ajalta, jolloin herttua komensi avomerilaivastoa.

Uusi kruununperillinen saatiin sitten Tanskasta, mutta kuoli pian tapaturmaisesti. Kansan keskuuteen levitettiin huhua, jonka mukaan Fersen oli myrkyttänyt kruununperillisen ja kun tämän ruumista oltiin juhlallisessa kulkueessa viemässä Ritarisaliin, hyökkäsi roskajoukko (ks. Vihavainen: Haun roskaväen valta tulokset) Ferseniä vastaan ja hakkasi tämän kuoliaaksi.

Lynkkaus oli järjestetty, eikä Lindqvist siekaile esittää syyllisiä: pääsyyllinen oli vartioinnista vastannut Isaac Lars Silversparre, mutta moraalisen vastuun kantoi kuningas Kaarle XIII, entinen Södermanlandin herttua.

Varsinainen murhaaja, armoniskun antajana oli suomalainen aatelismies Otto Johan Tandefelt, joka oli saapunut seuramaan kulkuetta merimieheksi pukeutuneena ja lopulta tappoi Fersenin hyppimällä tämän rintakehän päällä.

Näin dramaattisesti ja loistottomasti päättyi erään aikansa tähden, Ruotsin merkittävimmän ja kenties ainoankin grand seigneurin elämä. Sen jälkeen Adlercreutz toi sotilaat kaduille ja mellakointi, joka oli alkanut Fersenin murhasta tukahdutettiin. Sotilaat ampuivat kovilla ja kuolonuhreja tuli. Niiden määrästä on erimielisyyttä.

Murhaajat saivat sittemmin tuomioita, mutta ne olivat kovin vähäisiä. Fersenin kunnia joka tapauksessa palautettiin ja hänet serafiimiritarina haudattiin asianmukaisin seremonioin Riddarholmin kirkkoon, vain musketinkantaman päähän murhapaikasta.

Nyt järjestys oli moitteeton. Kruununperijäksi oli tullut vielä äsken Tanskasta käsin Ruotsia uhannut Napoleonin marsalkka Bernadotte, joka oli ottanut nimekseen Karl Johan.