Hän on täällä tänään!

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymystä. Jouluna mässättiin ha mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään.

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomesaskin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Miten pukki risteytettiin?

 

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

 

Menneen ajan Helsinki

Pariisilainen näkökulma

Louis Léouzon Le Duc, Pariisista Pohjantähden alle. Suomentanut ja toimittanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 2001, 312 s.

1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa alkoi ulkomaisia matkailijoita saapua Suomeen ja heidän kertomuksensa tarjoavat tänäänkin hyvin kiinnostavia välähdyksiä ajan arkipäivään. Joukossa oli väkeä venäläisistä italialaisiin ja englantilaisiin.

Paradoksaalisesti juuri kaikkien banaaleimmat asiat näyttävät noissa muistelmissa nyt erityisen kiinnostavilta, koska niistä on vähiten kuvauksia. On siis käynyt kuin perhealbumissa. Juhlista ja erikoisista tapahtumista on kuvia, mutta ainiaaksi kadonnut arkipäivä loistaa poissaolollaan.

Ulkomaalaiselle, ainakin mikäli hän tuli maailman sivistyksen pääkaupungista, oli meikäläinen elämäntapa jo täyttä eksotiikkaa. Tai ainakin osittain se oli sitä ja tietenkin maksoi vaivan esittää nimenomaan joita omituisuuksia, jotta lukija voisi pitää kirjaa lukemisen arvoisena.

Osittain 1800-luvun alkupuolen tai puolivälin Helsinki nimittäin tuntui pariisilaisestakin varsin kotoiselta. Myös Helsingissä oli Pariisinsa. Parempi herrasväki puhui ranskaa ja jotkut jopa erinomaisesti, sitä lapsena natiivilta mamsellilta opittuaan.

Niinpä Lóuzon Le Duc, kreivitär Emilie Musin-Puškinin kotiopettaja saattoi järjestää Helsingissä ranskankielisiä teatteriesityksiä ja löysi myös yleisöä luennoilleen Ranskan kirjallisuudesta. Hänen palkkansa oli todellinen herrasmiehen palkka: 4000 ruplaa vuodessa.

Helsingissä oli oikeastaan vain kaksi todellista kaunotarta ja maailmannaista, molemmat Stjernvallin tyttäriä: Kreivi Vladimir Musin-Puškinin, Suomeen karkotetun dekabristin edellä mainittu Emilie-vaimo ja hänen sisarensa, upporikkaan ruhtinas Demidovin vaimo Aurora, joka sittemmin nimellä Karamzin on jäänyt muistiimme.

Ei herrasväen määrä ihan tähän rajoittunut, mutta vain kaksitoista perhettä niitä oli, jotka olivat mielestään kyllin hyviä seurustelemaan keskenään ja järjestivät salonkeja ja muita tapaamisia, kuka viikoittain, kuka harvemmin. Näissä tilaisuuksissa kävi yhtensä 50-100 henkeä, korkeintaan kaksisataa.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorina toiminut Jakov Grot, myöhempi kruununperillisen koriopettaja ja akateemikko sai myös armon tulla näihin tilaisuuksiin ja piti niitä aika tylsinä. Stjernvallin tyttäret olivat hänen mielestään aika poispilattuja, kun kunnon kilpailua ei ollut, toisin kuin Pietarissa.

Mutta Le Duc ei ollut vain seurapiirien liepeillä viihtyvä liehtari, vaan teki merkittäviä töitä, kääntäen muun muassa Kalevalan ranskaksi. Hän siis osasi myös Suomea. Sitä paitsi hän matkaili maata ristiin rastiin komennettuna etsimään materiaalia Napoleonin sarkofagiin, kunnes löysi sitä Itä-Karjalasta. Sarkofagiahan voimme yhä ihailla invalidikirkossa. Aikoinaan se herätti myös monenlaista kritiikkiä, kuten muistelija kertoo.

Kaikki suomalaiset eivät olleet yhtä ihastuneita Le Duciin ja jokunen mainitsikin häntä suurvalehtelijaksi. Teoksellaan Le Finlande Le Duc valittiin vuonna 1850 Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjeenvaihtajajäseneksi. Tämäkin osoittaa, ettei hän ihan satuja paperille päästellyt, vaikka joskus voi havaita hänen esittävän ominaan lainauksia toisilta kirjoittajilta esim. tapainkuvauksissa.

Joka tapauksessa Le Duc nimittää Helsinkiä kiinnostavaksi paikaksi ja katsoo sen erinomaisesti ansaitsevan pääkaupungin arvonimen. Olihan monumentaalinen keskusta hänen saapuessaan vuonna 1842 jo rakennettu ja kaupungissa oli komeat 15000 asukasta. Myös kaasuvalo kuului katukuvaan. Öisin saattoi paikalle ilmaantua susiakin.

Kirjoittajalla on hauskoja anekdootteja Helsingin vallasväestä, jolla toisinaan oli laajaa kokemusta maailman mondeeneista keskuksista. Melkoisia persoonia ja myös ilmettyjä valehtelijoita näyttää olleen liikkeellä.

Kuvaukset teatteriesityksistä ovat sangen eläviä. Erityisesti mainittakoon mysteerinäytelmä Tiernapojat, jonka sen aikaiset sanatkin on merkitty muistiin.

Joulun vietosta on muutakin kiinnostavaa. Niinpä siellä esiintyi joulupukki, jolla oli neljä jalkaa, kuten pukeilla yleensäkin. Sitä paitsi joulupöydän kunkkuna oli jo tuolloin kinkku. Se ei siis tullut muotiin vasta 1930-luvulla, kuten jotkut ovat väittäneet, mutta saattoi toki yleistyä vasta silloin, kansan varallisuuden kasvaessa.

Helsingin ohella Le Duc vieraili myös Suomen Manchesterissa, Turussa, joka myös sai sangen sympaattisen arvostelun. Turun vankilan ja rangaistusjärjestelmän kuvaus ansaitsevat huomiota. Samoin se tieto, että kaikilla oli jo pikkupojasta lähtien puukko vyöllä ja että he myös käyttivät sitä herkästi tappeluissa.

Kiinnostava on myös kuvaus Viaporista, joka, kuten tunnettua, eli omaa, Helsingistä eristettyä venäläistä elämäänsä.

Suomen kansakunta yksilötasolla saa kirjoittajalta tunnustusta. Hänen huomionsa mukaan siltä tosin kokonaisuutena puuttui poliittinen kyvykkyys. Argumentti on ilmeisesti sama kuin muillakin tuon ajan ja myöhempienkin aikojen tarkkailijoilla: suomalaiset eivät ole koskaan muodostanut valtiota. Ergo: suomalaiselta kansalta puuttuu valtiota muodostavaa kykyä.

 Joidenkin mielestä tästä seurasi myös se, että jonkin toisen kansan on aina hallittava suomalaisia. LeDuc ei suoraan sano näin, vaan toteaa, että ylpeys ja voittamattomuus ilmenee yksilöissä, mikä riittää kansallisen luonteen turvaamiseen ja säilyttämiseen. Muuten, arkisissa töissään suomalainen oli juro ja verkkainen. Hänellä oli kuitenkin ylpeä mieli ja inspiraation saadessaan hän oli vertaansa vailla oleva runoilija.

Kirja sisältää myös jännittäviä kertomuksia matkoilta Suomessa ja Suomeen, erityisesti kesällä pitkin Suomenlahtea ja talvella Ahvenanmeren yli. Kaikki on sangen viihdyttävää ja lukukelpoista.

Tämän kirjan kohdalla täytyy antaa erityinen tunnustus kirjan ansiokkaalle kääntäjälle ja toimittajalle. Marja Itkonen-Kaila on nähnyt suuren vaivan laatiessaan kirjaan erittäin perusteelliset ja kiinnostavat kommentaarit.  Ne on ehdottomasti syytä lukea.

Koska samalta ajalta on käytettävissä esimerkiksi Jakov Grotin ja Pjotr Pletnjovin kirjeenvaihto, on ollut mahdollista valaista monipuolisesti sitä maailmaa, josta kirja kertoo.  Kommentoijan eväät eivät kuitenkaan rajoitu tähän. Bibliografia on laaja ja osoittaa osaltaan syvällistä aiheen tuntemusta.

Pukit ja piispat

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymistä. Jouluna mässättiin ja mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään (ks. Vihavainen: Haun saturnalia tulokset ).

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomessakin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Miten pukki risteytettiin?

 

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

Ja taatusti kotimaista pukkiin liittyvää mystiikkaa löytyy esimerkiksi osoitteesta Vihavainen: Haun kelola tulokset ja Vihavainen: Haun joulukertomus tulokset. Lienee sitä muuallakin.

Houhou?

 

Joulupotpurri

 

Jouluna kun ei ole muuta tekemistä, voi vaikkapa keskittyä lukemiseen. Kirjoittelin aikoinaan aina joulukertomuksia, ja teroittelin jo kynääni taas sen tehdäkseni. Kun nyt ensin katsoin vanhempia sepustuksiani, ymmärsin, että uusista tulisi vielä huonompia. Sitä paitsi joulussa on myös jotakin ajatonta, vaikka onhan se minunkin muistini aikana jo muuttunut.

Niinpä rohkenen panna oheiseen muutamia jo vanhoja ja käytettyjä otteita jouluisista ja joulunalustunnelmaisista blogeista, härskisti itseäni lainaten.

 

Rohkenen tässä aivan aluksi lainata nyt jo valitettavasti edesmenneen ystäväni ja kaimani, sosiologi Timo Piiraisen mainiota kiteytystä joulukuusen merkityksestä: sehän on meidän toteemimme: 

Christmas tree is a totem, in the sense that the great sociologist Emile Durkheim describes a totem in his classic work Elementary Forms of Religious Life. The transition between the profane and holy gives structure and meaning to life. When the time of the holy arrives, the totem is erected, and the tribe gathers around the totem to revere it and to strengthen the social order and cohesion. The arrival of the Christmas tree brings feelings of joy and happy expectation, as it is a sign that we are about to be elevated to the level of the holy and something special will happen. Correspondingly, we feel sad and abandoned when the tree is stripped of its decorations and taken out in January, and it is evident that we must again descend to the level of the dull profane.

Nykykulttuurimme tilaa tarkastellessa on ollut aika masentavaa havaita, että yhä useampien mielestä älyllisen kehityksen huippu on, kun havaitsee, ettei joulupukkia ole olemassakaan, eikä koko joulu siis itse asiassa ole muuta kuin valetta, joten se pitäisi oikeastaan ehdottomasti jättää viettämättä.

Juhla ja pyhä ovat kuitenkin kulttuurin keskeisiä elementtejä. Niin kauan kuin ne ovat olemassa, se elää. Jossakin vaiheessa se kai myös lakkaa elämästä, tällaistakin on väitetty.

Tältä pohjalta ymmärrämme, miksi Neuvostoliitossa aikoinaan käytiin niin vimmattua taistelua joulun viettämistä vastaan ja toisaalta myös salaa tehtiin vastarintaa ja vietettiin joulujuhlaa kaikessa hiljaisuudessa. Esimerkiksi virolaisissa a myös venäläisissä muistelmissa kuvataan tätä usein.

Tältä pohjalta meidän on myös syytä katsella niitä päättömän ja aivottoman EU:n eri elimistään päästämiä lausahduksia, joissa esimerkiksi varoitetaan ollenkaan sanomasta sitä, että vietetään jotakin joulua: pyhiähän tässä vain vietetään, anteeksi nyt, että vietetään, mutta koettakaa olla huomaamatta… Tiettävästi jopa kristillisen kirkon piiristä on kuulunut varoituksia siitä, että joulun viettäminen on ei-kristillisten ihmisten läsnäolon ja ehkä olemassa olonkin takia sopimatonta…

No, joulullahan on tunnetusti esikuvansa muinaisissa talvipäivän seisauksen juhlissa, ehkäpä jopa viikinkien blot-juhla, joka lienee ollut erittäin barbaarinen, on samaa perua.

Kristillistä joulua on joka tapauksessa vietetty jo pitkälti yli puolitoista tuhatta vuotta ja tarina jatkuu. Mutta kovin ovat joulunvieton tavat muuttuneet ja yhtä muuttuvat nopeaan tahtiin -jopa viimeisten sadankin vuoden kuluessa. Vai onko muutos vain määrällinen?

Heikki Jartti, kyläkoulun opettaja kuvaa kirjassaan oikean maalaistalon joulua, jonne 1920-luvun kieltolakiaikana joutuu kaupunkilaisressukka, maisteri, joka on tuossa oudossa seurassa vähän niin kuin valkoinen mies pakanamailla.

Juurevat maalaiset käyvät saunassa, joka on sisäänlämpiävä eli siis savusauna. Kylillä on kuulemma jo toistakymmentä vuotta ollut myös uloslämpiäviä saunoja, mutta vanhoillinen isäntä ei sellaisista perusta. Uloslämpiävätkin olivat tietenkin ns. kertalämmitteisiä. Jatkuvalämmitteisethän ilmestyivät vasta sotien jälkeen.

Löylyä joka tapauksessa tuossa saunassa riittää kaupunkilaiselle yltäkyllin ja talon emäntä pesee selänkin. Tytär, paikkakunnan kaunotar, on myös samaan aikaan saunassa.

Joulukirkkoon mennään joukolla ja kilpaa ajetaan, mutta hurskautta ei näytä liiemmin olevan. Isäntäkin käy saarnan aikana hakemassa itselleen juhlajuomaa. Kieltolaki vallitsee, mutta jo kirkosta palatessa näyttää nuoriso olevan usein jo melko juovuksissa.

Joulunvietto vakavaraisessa talossa on aika yksinkertaista. Joulukuusi koristellaan tuvassa, kuten on tehty jo pari vuosikymmentä, suuressa maailmassahan tapa on jo vanha. Martti Lutherillakin lienee joulukuusi ollut.

Koristeina on herkkuja, kuten punaposkisia omenoita ja karamellejä. Siinä palavat myös kynttilät.

Joulupukki on olemassa, kuten myös uhmakkaalle pikku miehenalulle vakuutetaan. Hän ei vain näyttäydy, vaan jättää sen sijaan tupaan illalla kontin, jossa on jokaiselle lahja ja jopa kaksikin.

Perheen tytär saa pari kirjaa ja joululehden, jossa on tavaton määrä kauniita kuvia. Kelpaapa niitä sitten katsella ihmeekseen! Joku saa villasukat, joku turkislakin ja yleensä kaikki saavat jotakin pientä vaatetavaraa. Koko ruokakunnan lahjat ovat mahtuneet yhteen konttiin.

Joulun ylenpalttinen puoli näkyy ruokailussa, sekä laaduissa että määrässä. On sikaa, lammasta ja vasikkaa sekä erilaisia laatikoita. Maksalaatikko ja makaronilaatikko ovat harvinaisempia ruokia, eivätkä kaikki niitä uskaltaudu syömään, vaikka kastikkeena on sianrasvaa ja voisulaa. Lipeäkala kastikkeineen kuuluu myös asiaan. Juustoa ja voita on tietenkin pöydässä ja syövätpä monet kaiken muun ohella suuria määriä leipääkin, jota on kahta sorttia, myös hapanimelää.

 Jälkiruokana on riisipuuroa, väskynäsoppaa pannukakun kanssa ja pullakahvit nisun kanssa juodaan sitten vielä kahteen kertaan. Kaiken kukkuraksi syödään ruoan jälkeen vielä konvehteja. Mihin mahaan kaikki mahtuu, lukija ihmettelee, mutta nythän onkin joulu, jolloin saa vatsansa täyteen vaikkapa puuroa, kuten laulussa lauletaan. Arkisinhan oli tapana säästellä rikkaassakin talossa: voi tarvittiin myyntiin, vehnäjauho oli turhuutta ja riisi kallista tuontiherkkua. Mutta jouluna ei säästelty!

Joulu oli siis aika vahvasti mässäyksen juhla, kuten se on vieläkin. Nykyään kuitenkin kaikkia kesän herkkuja -kuten vaikkapa omenoita- on tarjolla ympäri vuoden, eikä niiden ilmestyminen syötäväksi keskellä talvea ole minkäänlaisen juhlan aihe eikä merkki.

Jumalisuus oli tässäkin talossa enempi ulkokohtaista. Ennen ruokaa laulettiin virsi, joka tässä tapauksessa sattui olemaan suvivirsi ja ruokarukous luettiin puoliääneen höpöttäen. Muuten taisivat kaikkien mietteet olla maallisia, kuka ajatteli pöydän herkkuja, kuka talon tytärtä, kuka joululahjojaan. Johan setä Topelius oli tämän asiain tilan todennut.

Kaikesta huolimatta joulu on myös tässä kuvauksessa hyvin erityinen juhla, johon kuuluvat omat rituaalinsa, joulukirkosta lahjoihin ja jouluruokiin. Myös mielentila virittyi arjen yläpuolelle: arkisin sopi tehdä kaikenlaista, mutta jouluna ei. Toteemin ympärille levisi tietty juhlallisuus.

Pöydässä oli myös sahtia, mutta sen vaikutuksesta ei kukaan juopunut. Ehkäpä siitä sentään hieman tuo muutoinkin jo juhlallinen tunnelma kohosi entisestään. Eihän sahtiakaan sentään ollut tapana juoda kuin juhlissa. Nyt juhlaan oli aihetta, jos koskaan! Juhlakalua ei juuri muisteltu, mutta juuri hän se joka tapauksessa niin sanotusti pyhitti koko menon. Eihän tällaista olisi voinut mihin aikaan tahansa järjestää.

Tämä kirjallinen kuvaus kuuluu vain sadan vuoden takaiseen historiaan eli aikaan, jolloin minun ikäisteni ihmisten isovanhemmat olivat jo keski-iässä. On todennäköistä, että kirjailija on siinä halunnut korostaa maaseudun tiettyä vanhakantaisuutta, näyttää siltä, että hän on kuvannut uudenaikaisempia jouluja kirjansa osissa II ja III. Täytyneepä nekin hankkia.

Joka tapauksessa kuvaus saa laajaa tukea muusta kirjallisuudesta. Tämän ajan joulu oli monille tuon köyhän aikakauden ihmisille lyhyt yltäkylläisyyden keidas niukkuuden ja ankeuden keskellä.

Ehkäpä se voi jossakin suhteessa olla sitä myös nykyään? Aineellinen niukkuus on nykyään jo harvinaista, mutta henkisesti sitä saattaa taas olla paljonkin liikkeellä.

Hyvää joulua siis itse kullekin oman toteeminsa ympärillä! Levitköön siitä se erityinen joulun henki, joka tekee tästä juhlasta erityisen, uskoipa pukkiin tai ei. Ja ainahan asiaa parantaa, jos siihen uskoo.

 

 

Pukki tulee!

 

Joulupukin todellisuus tai epätodellisuus on aikojen kuluessa herättänyt paljon keskustelua. Sitä ovat ylläpitäneet etenkin niin sanotussa filosofisessa iässä olevat lapset ja keskustelu jatkuu yhä.

Vähänkin fiksummat aikuiset ymmärtävät erinomaisesti pukin todellisuuden. Kauppamiehet kiittävät pukkia joka vuosi myynnin moninkertaistumisesta ja suuri osa miespuolisesta väestöstä tietää, että pukki on olemassa, onhan sitä tullut itsekin siinä roolissa oltua.

1950-luvun alkupuolella muistan pukin, jolla oli karvainen, musta turkki ja pitkiä piiskoja. Se uhkaili oven suusta epämiellyttävään sävyyn mutta onneksi häipyi pian talosta. Seuraavana vuonna tiesi jo pelätä moisen otuksen ilmaantumista ja yritti olla kiltimpi kuin olikaan.

Myöhemmin toimin harva se joulu itse pukin roolissa. Aluksi ansaittiin Haukka-vartiolle ja koko lippukunnalle rahaa ja sittemmin sai tässä roolissa jopa maistaa hieman väkeviä, mikä oli hyvin harvinainen tapahtuma.

Joulu toki oli täysin poikkeuksellinen päivä, silloin kaivettiin esille kaiken maailman herkut, joita oli koko syksy kerätty, jopa omenia pahvilaatikoista, jossa ne olivat odottaneet paperiin käärittyinä kohtalonsa täyttymystä. Jouluna mässättiin ja mässättiin ja ruoka oli pöydässä koko päivän.

Joulupukin tulo oli ja on yhä joulun kohokohta ja aattohan se on se todellinen joulu. Silloin koko maailma tai ainakin Suomi keskittyy iloitsemaan elämän tarpeettomuuksista eli ylellisyydestä. Ylensyönti, kuolemansynti annetaan anteeksi tänä saturnaliajuhlana, jolloin kaikki kääntyy hetkeksi vastakohdakseen. Talvipäivän seisaus antaa sille merkin.

Muinaisten roomalaisten saturnalioissa isännät leikkivät palvelijoita ja itse kukin sai lahjoja kompakirjoitusten eli epigrammien saattamana. Viikinkien blot-juhla oli karumpi ja siinä kuului olleen ihmisuhrejakin, kuten Tukholman Nationalmuseetin suuressa freskossa esitetään.

Suomessa joulua kinkun kera on juhlittu parisataa vuotta, ja joulupukki on aina käynyt lahjoja tuomassa, tosin 1840-luvulla vielä pukin hahmossa. Helsingissä toimineen ranskalaisen kotiopettajan muistelmissa on kuvaus asiasta (ks. Vihavainen: Haun leduc tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Pukki on toki aikojen kuluessa muuttunut. Minun elinaikanani se vasta sai Suomessakin tuon coca-colan punaisen hahmonsa, jonka paperille piirsi muuan amerikkalaistunut ahvenanmaalainen. Me kaikki tiedämme nyt, että pukki asuu Pohjoisnavalla, että pukin porovaljakko tulee ilmojen halki ja että pukki oikeastaan tulee savupiipusta(!) ja tuo lahjat sukkiin.

Samaan aikaan tiedämme myös, että pukki asuu Korvatunturilla ja ajelee pitkin hankia ja että hän tulee reilusti ovesta kyselemään, ovatko lapset olleet kilttejä. Ja ne lahjat eivät mahdu mihinkään sukkaan eikä kenkään…

Looginen ajattelu lähtee siitä, että jos asiat ovat tietyllä tavalla, eivät ne samaan aikaan voi olla aivan toisella tavalla. Lapselliseen eli maagiseen ajatteluun tämä kuitenkin sopii ja ainakin yhtenä päivänä vuodessa sopii itse kunkin olla lapsellinen.

Pukki on merkillinen aivokummitus, joka koko ajan on muuttanut muotoaan. Koska se kuitenkin koetaan tarpeelliseksi, meillä on lupa päätellä, että se on olemassa. Sen hahmo vain on eri kansoille erilainen:

Miten pukki risteytettiin

 

Minkä maalainen joulupukki oikeastaan on? Oikea vastaus lienee, että hän oli suomalainen, mutta nyt jo kokonaan unohdettu hahmo, josta on jäänyt vain nimi jäljelle.

Santa Claus sen sijaan on amerikkalainen, Father Christmas englantilainen, Sinterklaas hollantilainen ja tonttu ruotsalainen. Espanjassa lahjat tuovat sen sijaan kolme Itämaan tietäjää eli taikurikuningasta (Reyes magos) ja Venäjällä Pakkasukko. Miten monella tavalla asia eri maissa sitten lieneekään järjestetty, ainakin on selvää, että vuodenvaihteen tienoilla koko läntisessä maailmassa on tapana ylensyödä ja antaa lahjoja, ajankohta ja tapa vaihtelevat.

Asia ei myöskään rajoitu vain läntiseen maailmaan. Jopa Kiinassa näkee ennen joulua ja sen jälkeenkin kuvia punapukuisesta Coca-colapukista ja englanninkielistä tekstiä tyyliin Merry Christmas tai pelkkä Merry! Mitäpä väliä, eurooppalaisia koukeroita nuo sanat ovat ja tarkoittavat hyväntuulista ukkoa punaisessa puvussa.

The Spectatorissa kirjoittava Mark Forsyth on selvitellyt joulupukin tai oikeastaan Santa Clausin historiaa.

Kuten tunnettua, Santan esikuva on pyhä Nikolaus, Myrnan piispa, joka antoi lahjoja eräille köyhille tytöille myötäjäisrahastoon, että nämä pääsisivät naimisiin. John Pintard halusi palauttaa kunniaan kaupungin (entinen Uusi Amsterdam) hollantilaisia perinteitä ja aloitti kampanjan, jonka tarkoituksena oli elvyttää lahjojen jakaminen.

Kuten tunnettua itse pyhä Nikolaus ihmeidentekijä, tuo Myran piispa eli siis oikeastaan nykyisen Turkin alueella elämäntyönsä suorittanut hahmo on etenkin Venäjällä erittäin suosittu pyhimys ja muun muassa merimiesten suojelija. Hänen maalliset jäänteensä varastettiin aikoinaan ja on sijoitettu Italiaan Barin kaupunkiin.

Mutta Nikolai, sekä itäisen että läntisen kirkon pyhimys, ei ainoastaan kuollut, kuten kaikki ihmiset. Sen jälkeen hän vielä sai kokea uuden syntymän uudessa maailmassa ja paljon ihmeitä tapahtui.

Kun Sinterklaasia (ja Zwarte Pietiä) oli lanseerattu newyorkilaisille perinteiden elvyttämisenä, kirjailija Washington Irving keksi vielä huikean tarinan kattojen yllä lentävästä, porojen vetämässä reessä matkustavasta Santasta, joka heitteli lapsille savupiipun kautta lahjoja sukkiin.

Kun Santan toiminta vielä alettiin sijoittaa jouluaattoon eikä vanhaan hollantilaiseen tapaan Nikolain päivään, oli nykyajan taruolento punaista univormuaan vaille valmis. Se lienee Coca-cola Companyn mainospuolen luomus, joten Santa Claus toimenkuvineen on täysin amerikkalainen ja tarkemmin ottaen vielä newyorkilainen tuote. Toki aineksia taruun löytyy kaukaakin.

Englannissa tunnettiin siis jo sitä ennen Father Christmas, joka oli vanha ja pullea setä, mutta ei mikään lahjojen jakelija, saati että olisi lennellyt poroilla yläilmoissa ja hölmöillyt ihmisten savupiipuissa.

Forsythin mielestä Santa Claus söi Father Christmasin yhdessä ainoassa vuosikymmenessä, 1870-luvulla, mikä on kulttuuriasioissa hyvin lyhyt aika. Nyt hän vallitsee koko anglosaksista maailmaa ja paljon muutakin. Hän taitaa olla biljoonien dollarien arvoinen olento.

Santa söi myös tykkänään Suomen joulupukin, josta on jäänyt jäljelle vain nimi. Aikoinaahan pukki oli nurin käännettyyn turkkiin puettu otus, joka ei tietääkseni edes kunnolla näyttäytynyt lapsille, heittelipähän lahjoja eteisestä. Korjatkoon, jotka paremmin tietävät.

Myöhemmin pukki muuttui joulu-ukoksi, jota sanaa muistan vielä aikoinaan käytetyn. Joulu-ukko olikin aika tiukka herra, joka kuulusteli tarkoin lasten kiltteydenosoitukset mennen vuoden aikana ja valmistautui antamaan asiaankuuluvan löylytyksen tuhmista teoista. Sinterklaasilla taisi olla samoja taipumuksia. Hän saattoi jopa viedä tuhmat lapset mukanaan Espanjaan, jossa majaili.

Useimmiten kai kävi niin, että piiskat saivat jäädä kokonaan käyttämättä, vaikka muistan itsekin niitä kovasti pelänneeni. Joka tapauksessa pukki -joulu-ukko- antoi sitten lahjoja ja niistäkös riemua riitti ja tuntui ihan siltä, että kylläpäs sitä olikin tullut oltua kiltti ja palkinnot olivat sen mukaisia. Aika usein oli kyllä yritettykin.

Suomen lasten Markus-setä oli tunnetusti se, joka radiossa kertoi Joulupukin (se oli se sama ukko) asuvan Korvatunturilla, erittäin hankalien yhteyksien takana Lapissa ja tulevan sieltä vain jouluaattoisin porolla ihmisten koteihin lahjoja tuomaan.

Koska New Yorkin pukki asui pohjoisnavalla ja ajeli myös porolla, oli helppo ajatella, että kyseessä oli yksi ja sama pullea vanha setä, joka hieman muutteli muotoaan ollakseen maassa maan tavalla, kuten silloin pidettiin luonnollisena.

Niinpä suomalainen joulupukki sai joskus 1960-luvulla vaihtaa nurin käännetyn karvaisen turkkinsa kirkuvan punaiseen uniformuun ja ruveta ajelemaan poroillaan yläilmoissa. Savupiiput huomattiin sentään Suomessa aivan sopimattomiksi kanaviksi lahjojen jakamiseen eikä sukkien käyttö lahjojen vastaanottamiseen ole myöskään saanut täällä suosiota. Pieniähän ne tähän maailmanaikaan ovat.

Joka tapauksessa meidän vanhan joulupukkimme ja Santa Clausin newyorkilaisversion risteytys onnistui niin hyvin, että miljoonille lapsille ainakin Britanniassa on onnistuttu myymään ajatus siitä, että Santa (vaikkapa sitten nimellä Father Christmas) asuu Rovaniemellä luolassa ja häntä ja hänen porojaan voi siellä pistäytyä katsomassa.

Luulisi, että aivan erityisesti meidän aikanamme olisi myös aiheellista palauttaa kaikkialle maailmaan Sinterklaasin apulainen, Zwarte Piet, tuo mukava murjaanihahmo.

Itse asiassa Hollannissa näkyy ilmaantuneen mielensäpahoittajia, jotka ovat närkästyneet tumman populaatiogeneettisen ryhmän sopimattomasta presentaatiosta. En ole selvittänyt itselleni, mistä asiassa on kysymys. Kukaties apulaisen asema on Pietille alentava? Olisiko itse asiassa Sinterklaasin oltava musta ja päinvastoin?

Sitä paitsi sellainenkin ryhmä on olemassa, jonka mielestä pukin (!) maskuliinisuus on sopimaton asia. Niinpä on jo keksitty Joulumuori ja Santa Clarakin taitaa olla jo tulossa. Oikea Clarahan oli Fransiskus Assisilaisen seuraajia ja oman klarissalaisen sääntökunnan perustaja. Hän näyttäisi olleen aika tiukkapipoinen abbedissa. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu hänelle ja tämä tolkuton lahjatuhlaus vihdoinkin lopetetaan?

 

Santa Claus on jo Suomen lapsille tutumpi kuin Korvatunturin ukkorahjus. Jotakin suomalaistahan hänen hahmossaan voi kuitenkin katsoa olevan, kun sen kerran loi muuan ahvenanmaalaislähtöinen taitelija (ks. Vihavainen: Haun season's greetings tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kauan tämä coca-colapukki elää ja missä vaiheessa sen korvaa jokin uusi luomus. Saattaapa olettaa, että koko pukin nimen mainitsemisestakin tulee vielä jonakin päivänä tabu ja tiedostavat ihmiset pilkkaavat niitä, jotka kerran siihen uskoivat.

Mutta eletään nyt vielä tässä ajassa ja uskotaan pukkiin! On se paljon hauskoja hetkiä tuonut mukanaan!

Jännittävää pukin odotusta itse kullekin!

 

Hyvää joulua

 

Joulu, monissa kielissä sama kuin (Kristuksen) syntymä (Natale, Noël, Рождество) on pyhä asia ja sen muistoksi vietetty päiväkin on yhäkin aivan erityisen vankasti pyhitetty. Mammonismi ei näköjään ole asiaa kokenut lainkaan ongelmallisena.

Toki keskitalven juhlaa on vietetty iät ja ajat kaikkialla lajitoveriemme piirissä. Roomalaisten saturnalia huomioi Saturnuksen eli Kronoksen synkän vallan päättymisen ja lupauksen voittamattoman auringon, Sol invictus, paluusta. Saturnalia-juhla oli juopottelun ja lahjojen jakelun aikaa. Viinkinkien blot-juhla oli kenties ihmisuhreineen juuri niin kaamea, kuin Tukholman Nationalmuseetin skandaalimainen fresko sen esittää.

Barbaarinen joulu (vrt.  Yuletide) on saanut antaa tilaa armorikkaalle Kristuksen syntymäjuhlalle, joka on koko kristinuskon nurkkakivi: Jumala tuli ihmiseksi.

Koko ideahan on puhtainta mystiikkaa eikä se ole järjellä ymmärrettävissä eikä näin ole tarkoituskaan. Pyhä Tertullianus kiteytti asian sanomalla Credo quia absurdum, uskon koska se on mieletöntä. Kyseessä on pyhä mysteeri, jollaisista venäjän kielessä käytetään sanaa tainstvo, salaisuus.

Väitetään, ettei Tertullianus oikeastaan tarkoittanut sitä, että mielettömyys olisi argumentti asian oikeellisuuden puolesta, vaan tokaisi tuon vain vihapäissään, mutta tämä on nyt sivuseikka.

Myös kaikki joulun henkilöt ovat saaneet pyhityksen lumipalloefektin tavoin: neitsyt Mariasta on tullut pyhä, samoin pyhän perheen päästä eli kirvesmies Josefista ja jopa Marian äidistä eli Jeesuksen mummosta Annasta. Tämäkään ei ole vielä riittänyt, vaan myös kolmea itämaan tietäjää on kunnioitettu pyhinä ja mikäli Jeesuksen hyödyntämästä seimestä on löytynyt palasia, ne ovat taatusti olleet myös pyhiä.

Ihmisten pyhä yksinkertaisuus on levittänyt ajatuksen pyhyydestä myös sinne, minne se ei oikeastaan millään logiikalla kuulu. Kun Jumala tuli ihmiseksi, hän tuli tämän lajin yleisesti edustamaan hahmoon, muuten asiassa ei ole mieltä.

 Mitä tulee perheenjäseniin, on syytä olettaa, että hekin olivat tavallisia ihmisiä, hyvässä ja huonossa. Jooseppi saattoi olla hyvinkin pätevä kirvesmies ja Maria ehtoisa emäntä, mutta Jeesuksen syntymän jälkeen he elivät normaalia avioelämää päätellen siitä, että Jeesus sai ainakin veljen ja kai parikin.

Marian neitseellinen viattomuus oli, kuten ihmisille yleensäkin on ominaista, ikäkausikysymys. Jeesuksen synnyttäminen lienee tapahtunut kolmetoistavuotiaana, on joku päätellyt. Koska Mariaa ei ollut seksuaalisesti herätetty, hänelle oli vieras se hekuma, joka saattaa hyvinkin päästä rengistä isännäksi, kun se aika tulee.

Neitseellisyys tässä tapauksessa, kuten yleensäkin viittaa nimenomaan tiettyyn lapsellisuuteen, kokemattomuuteen. Se on valloittavaa omalla tavallaan. Vain lapset pääsevät myös Narniaan, kuten C.S. Lewis on huomauttanut. Sen jälkeen alkaa eräänlaisen tylsyyden lisääntyminen. Siksi joulu on nimenomaan lasten juhla, heitä me silloin kunnioitamme, kun muulloin tyydymme vain rakastamaan.

Minusta Maria pyhyydessään muistuttaa antiikin jumalia siinä, että hän edustaa oman ikäkautensa verran ja tietyt hetkensä vain silloin täydellisyydessään mahdollista yhtä inhimillisyyden ulottuvuutta. Parhaimmillaan se on yhtä kaunis kuin katoavakin: lapsuuden maailma.

Feministit ovat jauhaneet kaikenlaista roskaa neitsyydestä ja patriarkaatista, mutta Marian tapauksessa kyse oli nimenomaan Jumalan tulosta ihmiseksi, lapsen syntymän ihmeestä. Sen muistoksi ja kunniaksi me joulua vietämme, tai ainakin muun muassa siksi.

Tietysti jouluun kuuluu myös kilpaileva sankari, eräänlainen satyyrihahmo: joulupukki. Suomen kielen sana liittyy vanhoihin talonpoikaisiin leikkeihin, mutta nykyään pukki on itse asiassa ukko niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Italiassa hänen nimensä on Babbo Natale ja hän on aivan saman näköinen kuin Coca-Cola Companyn luoma hahmo muuallakin maailmassa. Sehän syntyi 1930-luvulla ahvenanmaalaista syntyperää olleen piirtäjän toimesta (ks. Vihavainen: Haun santa claus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Joulupukki, josta välillä on haluttu käyttää sanaa joulu-ukko, on itse asiassa myös aivan sukupuoleton olento, lihava ja joviaali äijä, joka on seksuaalielämänsä päättänyt jo ajat sitten. Sen sijaan hän rakastaa molempia sukupuolia edustavia lapsia aivan pyyteettömästi.

Toki myös Myrnan piispa, Pyhä Nikolaus on sotkettu jouluun ja tuo lahjoja jakeleva prelaatti ja ihmeidentekijä on nyt kaikkialla Jeesuksen kova kilpailija, ei suinkaan pelkkä kumppani, saati apulainen. Asian voi havaita vaikkapa Kiinassa.

No, tästä kulttuurin rappion ilmenemästä tekee mieli käyttää nimikettä traaginen tyhjänpäiväisyys. Ihmisellä on kuitenkin kyky paljon enempään kuin omaan fiksuuteensa rakastuneet änkyrät edes osaavat anoa tai ymmärtää. Sääli.

David Strauss, joka 1800-luvun puolivälissä tarkasteli kriittisesti Jeesuksen elämää ja uskontoa yleensäkin, ymmärsi, että kyseessä on ihmisen omien tuntojen ja tarpeiden luomus, jonka arvo riippuu sen luojista itsestään.

Straussin oma yritys luoda luonnollista uskontoa, jossa hartaus kohdistuisi arkipäivän ja yleensä elämän ymmärtämiseen ihmeelliseksi kaikessa konkreettisuudessaan, ei ottanut tulta. Se on aivan liian vaativaa massoille, jotka mieluummin palvovat puunpalasia ja luunkappaleita ja löytävät sitä kautta pyhyyden kosketuksen, kukapa tietää.

Canterburyn tarinoissa pyhiinvaeltajien mukana kulkee pyhäinjäännösten kauppias, jolla on mukanaan säkillinen sianluita. Sellaisten kautta lienee monikin saavuttanut kosketuksen pyhyyteen, toivomme.

Nykyinen joulumme on synkretistinen juhla, jossa pyhyys ilmenee lähes vain siinä, että kaupat on kerrankin suljettu. Lienee odotettavissa, että ne ennen pitkää pidetään auki myös jouluisin, sillä muuhan voisi loukata joitakin tomppeleita. Asia on ymmärrettävä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Hyviä pyhiä vain nyt itse kullekin! Joulu on ainakin vielä pyhä, eli erilainen ja sellaiseksi rajattu. Yölläkin saa syödä ja joidenkin tulkintojen mukaan saa aamullakin olla hutikassa. Tämä lienee kuitenkin pakanallinen tapa ja ennen uutta joulua eli uudenvuoden päivää (ajanlaskummehan alkaa Jeesuksen syntymästä) saamme ehkä taas valitettavasti lukea lehdistä ns. berserk-tapauksista.

Luoja niiltä meitä kaikkia varjelkoon! Rauhallista joulua!