Muikeuden olemus

 

Muikkujen suolauksesta

 

Se, joka joskus on heräillyt kesäisenä aamuna vastapaistettujen karjalanpiirakoiden ja karjalanpaistin tuoksuun vietettyään yötöntä yötä ns. yöjuoksuilla eli ”löyhkee kyyvissä”, kuten muikea äitimuori on hyvän huomenen toivotuksessaan sanonut, muistaa, miten erinomaisen lisän tähän kuninkaalliseen aamuateriaan ovat tuoneet vastasuolatut muikut.

Kyllähän muikut muulloinkin maistuvat, mutta kaikilla ruuilla ja juomilla on omat tähtihetkensä: olut ja konjakkikin maistuvat joskus hyviltä ja joskus suorastaan pahoilta. Viini sellaisenaan ei oikein ansaitse edes juomista, se sopii ruokaan ja ruokailuun tai sitten ei sovi.

Suolamuikkujen hetki on usein juuri aamuisin, kahvin ja tuoreen piirakan tai tuoksuvan ruisleivän kera. Myös hyvä viili ja piimä saattavat sopia samaan yhteyteen, kuten vichyvesikin. Olutta on syytä kavahtaa, toistaiseksi.

Mutta mistä saa kunnon suolamuikkuja ja miten niistä tulee kunnollisia? Ennen oli kaupoissa sangen kelvollisia Kitkan viisaita suolattuna, mutta missä ne nyt ovat? Oli jokunen muukin yrittäjä. Eipä ole enää näkynyt.

Itse olen kyllä suolannut ja tehnyt muitakin sellaisia ruokia ja juomia, jotka kaupallinen toimija takuuvarmasti pilaa. Niitähän ovat esimerkiksi kotikalja, kotisima, allioli, karjalanpaisti (on ostettava erikseen siihen lisättävää läskiä) ja onhan niitä. Savolaista ohrarieskaa teollinen toimija ei ole des yrittänyt ja varmaankin on hyvä niin.

Muikkujen suolaaminen on periaatteessa maailman yksinkertaisin asia: pannan muikkuja astiaan ja karkeaa suolaa päälle. Seuraavana päivänä voidaan aloittaa nauttiminen.

Tässäkin hommassa on kuitenkin oltava kohtuullinen. ”Tönkkösuolaus”, josta joskus kuulee, on kalan pilaamista. Parhaimmillaan suolamuikku on lähinnä graavikalan tasoa suolaisuudeltaan.

Jos halutaan muikun ominaismaun vielä korostuvan, kannattaa panna päälle mustapippuria ja sipulia. Se on tehtävä nimenomaan jo suolausvaiheessa. Valmiiden suolamuikkujen maustaminen sipulilla ei enää tuota samaa tulosta.

On varmaa, että muikut tykkäävät myös joistakin muista mauista. Itse konservatiivina olen pidättäytynyt kokeilemasta esimerkiksi giniä, katajanmarjaa tai fenkolia, jotka saattavat antaa siian kanssa aivan erinomaisen tuloksen. Jonakin päivänä saatan kokeilla, mutta nyt keskityn nauttimaan siitä, minkä jo tiedän olevan hyvää. Se odottaa jääkaapissa.

Muikein terveisin, blogisti

P.S. Kuten muistamme, ”muikea” tarkoittaa hapanta, mikä kaikille valokuvaajille tiedoksi. Muikku on siis oikeasti hapatettu kala. Sen perinteinen savolainen nimi on ”riäpys”, mistä näyttäisi tuleen myös venäläinen sana rjapuška. Venäläiset kalannimethän on saatu suomalaisilta. Putinin politiikkaan en tässä puutu lainkaan.

Veri vaatii verta

 

Kosto

 

Mitä välitän minä taivaan ilosta,

ellen saa nähdä Kissalan Aapelin

verta ja rapaa!

(J. Jukola)

 

Kosto näyttää kuuluvan ihmisen perustarpeisiin. On vaikea sanoa, palveleeko se jotakin suvun ja lajin kannalta rationaalista päämäärää. Itse asiassa tuntuu siltä, että asia on päinvastoin. Muilla eläimillä sellaista ei kaiketi ole.

Mahtaisiko siis olla, että kostosta puhuessamme olemmekin tekemisissä jonkin aivan erityisesti ihmisyyteen liittyvän asian kanssa: ”Olin ihminen ja siis myös kostaja” saattaisivat monien ennenaikaisesti kuolleiden haamut sanoa meille menneisyydestä.

Aivan erityisen läheinen suhde kostolla on kunniaan, jonka tahraamista eivät voi mistään hinnasta sallia enempää suurkuninkaat kuin narsistiset yksilöt luokkaa sikopaimen tai kamelinajaja. Keskiajan ritarikulttuuri oli täynnä infantiilia isottelua, johon liittyi ikuinen valmius kostaa aina loukkaukset omaa kuviteltua suuruutta kohtaan. Mitä herkemmin kostettiin, sitä kunniakkaampaa. Kunnian mennessä ritari menetti kaiken.

Mutta toki voi olla olemassa syviä loukkauksia myös ihmisen arvokkuutta vastaan merkityksessä dignitas. Sellainen pakotettu alennustila kokonaiselle ryhmälle näyttäisi aiheuttavan jossakin mielessä vastaavan reaktion kuin kukkoilevan aatelisnuorukaisen tai ylpeilevän vuohipaimenen kunnian loukkaaminen.

On puhuttu siitä alennustilasta, johon esimerkiksi sellaisen laskevan suurvallan kuin Yhdysvaltojen työläisväestö on joutunut. Loukattu etsii yleensä loukkaajaa, syyllistä, jolle voisi kostaa.

Kosto on harvoin kohtuullista. Hammurapi käski maksamaan samalla mitalla ja saman idean löydämme raamatustakin. Kuitenkin kosto esimerkiksi kolminkertaisena tai kymmenkertaisena näyttää palvelevan joitakin tarpeita ja sellaista saatetaan innokkaasti julistaa, mahdollisesti lähinnä pelotustarkoituksessa.

Kun Neuvostoliitto syytti Suomea rajaloukkauksista hieman ennen talvisodan syttymistä, julistivat työläiskokoukset, että työläisten isänmaa vastaisi kolminkertaisella iskulla hävyttömien ja järkensä menettäneiden sotaprovokaattorien haasteeseen. Saksalaiset taas julistivat tappavansa kymmenen (vaiko peräti sata?) viholliskansan jäsentä jokaisesta partisaanien murhaamasta saksalaisesta.

Kohtuus on aina vaikea asia, mutta koston kohdalla se on tavallista vaikeampaa, usein jo siitä syystä, ettei voida kostaa varsinaiselle tekijälle, vaan on käytettävä kohteina muita, ikään kuin heillä olisi jokin valtakirja (nykysuomeksi proxy) ja sitoumus edustaa ryhmäänsä.

Olemme taas valitettavasti siirtyneet mielettömän väkivallan aikaan, jolloin kostoa on paremman puutteessa suoritettu kollektiivisesti.

Unelmat kokonaisten kansojen hävittämisestä tuntuvat taas yhtä ajankohtaisilta kuin ne olivat vanhan Testamentin aikoihin, jolloin Israelin kansa vihki kuolemalle useampia kymmeniä muita kansoja. Sellaisissa tapauksissa yhtään ihmistä eikä eläintä ei saanut jättää henkiin.

Muistamme varmaan kaikki Samuelin tapauksen, hänhän joutui omakätisesti tappamaan amalekilaisten kuninkaan, jonka Saul oli jättänyt henkiin.

 Saul oli muuten säästänyt myös vuohia ja lampaita. Tuon tottelemattomuuden takia Herra katui, että oli tehnyt Saulista kuninkaan ja Samuel suri Saulia kuin kuollutta, mutta se on jo toinen juttu. (Ks. I Sam. 15:33-35).
Mitä pahaa amalekilaiset siis olivat tehneet? Kostiko Herra heille joistakin rikkomuksista esimerkiksi heille tuntematonta dekalogia vastaan vai muutenko vain vihasi? Näin puhui luotettavimman lähteen mukaan herra Sebaot, sotajoukkojen kuningas: ”Olen päättänyt rangaista amalekilaisia, koska he asettuivat israelilaisten tielle, kun nämä tulivat Egyptistä”.

Tutkimattomat ovat Herran tiet, mutta koston hän joka tapauksessa on pannut ihmisten sydämeen. Mikäli henkiin olisi jäänyt yksikin amalekilainen, olisi hän pyrkinyt tekemään Israelin kansalle pahaa niin paljon kuin olisi voinut.

Viime vuosisadalla herätettiin ihmisten huonoimmat, mutta aina olemasa olevat vaistot pitkästä unestaan ja suoritettiin maailman kulttuurin johtavien maiden toimesta historian siihen mennessä suurin ihmisteurastus. Sen vaikutukset tuntuivat meidänkin maassamme.

Väkivalta synnyttää kostoa, joka taas on kostettava ja niin edelleen, kuten tiedämme. Vasta aika parantaa haavoja, ellei niitä revitä yhä uudelleen auki. Vuonna 1919 meidänkin kansamme oli vielä vereslihalla.

Tässä siihen liittyvä blogi:

 

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vihan voimalla

 

Tuhon fantasiat

Konrad Lehtimäki, Inferno (Syvyydestä II). Novelleja. Ahjo 1919, 158 s.

 

20. vuosisadalla voimme todeta kaunokirjallisuudessa jonkinlaista patologista kiinnostusta suurkaupunkien tuhoamiseen, jo kauan ennen kuin se oikeastaan tuli mahdolliseksi.

Suomessa tolstoilaisen pasifistin, Arvid Järnefeltin henkilö haaveili syntisen Pietarin hävittämisestä romaanissa Veneh’ojalaiset. Myöhemmin Aarno Karimo romaanissa Kohtalon kolmas hetki pani asialle ihmeaseen keksineet suomalaiset. Venäläisillä tällainen kirjallisuus muodosti maailmansotien välisenä aikana kokonaisen genren.

Työläiskirjailija Konrad Lehtimäellä oli henkilökohtaista tuntumaa epäoikeudenmukaisuuteen ja terroriin ja niistä kumpuavaan vihaan. Itsekin hän jo joutui kuolemaantuomituksi, mutta pelastui sentään.

Ainakin pari Lehtimäen teosta, mukaan lukien tässä käsitelty, koostuu suoranaisesta väkivaltapornosta, oikeudettoman, saastaisen mielivallan kuvaamisesta, jonka alla kunnon ihmiset näännytettiin hengiltä.

Maailmansodan kauhuja kirjailija esitti äärimmäisen irvokkaina. Eräässä novellissa toimii tehdas, jonka työläiset ovat kaikki erilaisia invalideja, jotka työskentelevät tekojäsenin. Nuo jäsenet ovat tehtaan omaisuutta…

Kiinnostavin on kuitenkin tähän kokoelmaan sisältyvä novelli Kostaja, joka on luettavissa myös kokoelmassa Hävittäjä.

Novelli kuvaa terroristiryhmää, joka nimistään päätellen on venäläinen. Sen johtaja vaatii hylkäämään yksittäisterrorin, koska hänellä on sille vaihtoehto: koko suurkaupungin hävittäminen.

Hänellä on käytössään aivan uudenlaista ja äärimmäisen tehokasta räjähdettä ja hän ostaa myös rikkaan lahjoittajan varoilla toistakymmentä lentokonetta. Niiden avulla on tarkoitus kokonaan tuhota kaupunki, joka kovasti vaikuttaa Pietarilta.

Kuvitelmia Pietarin tuhosta ja häviämisestä toki olikin kirjallisuudessa ollut jo pian sen syntymästä saakka. Kyseessähän oli Jumalaa vastaan kapinoivan, ylpeän tsaarin tahdosta mahdottomaan paikkaan rakennettu keinotekoinen kaupunki, jonka kohtalona oli hävitä.

Lehtimäellä hävittämisen motiivit eivät ole toki uskonnollisia. Kyseessä on viha.

Sitä todella tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten, niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja väkivallalla.

Vihaa joka tapauksessa on riittävästi. Terroristeista jokainen janoaa äärettömästi kostoa ja he myös uskovat, että koko työväenluokka mielellään itse tuhoutuu, mikäli voi tyydyttää kostontarpeensa, oikeutetun koston.

Rakkaudesta ja sen voimasta puhutaan paljon ja löysiä, mutta viha on todellinen voima, joka tekee mahdolliseksi sen holokaustin, jonka terroristien johtaja järjestää.

Surmanlentokoneet todella tekevät työnsä ja kirjailija kuvittelee, miten tuho kohtaa jokaisen kaupungissa oleskelevan, omissa puuhissaan. Kaikki tuhoutuu, bulevardeja ja yliopistoa myöten.

Suuren tuhon järjestäjä itse tuhoaa itsensä kaikkein suurimmassa räjähdyksessä ja terroristit, jotka ovat koneineen laskeutuneet jonnekin jään reunalle, pohtivat, kuka tuo kuoleman enkeli oikein oli. Oliko hän ihminen?

Mitä sinä sanot, huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa –hän oli suuri loppuun asti.

Kaiken kadotessa sen hävittäjät kuitenkin itkevät, sillä samalla tuhoutuu koko menneisyys. Mutta katuvatko he? Ei siitä ole merkkejä.

Kai tätäkin kirjallista tuotetta voi jonkinlaisena moraliteettina pitää. Mässäily erilaisilla kaameuksilla tuo mieleen Jack Londonin, johon kirjoittajaa onkin verrattu.

Mutta amerikkalainen alan mies ei sentään itse joutunut siihen sisällissodan infernoon, jossa Lehtimäen kokemusmaailma karttui. Lienee lähdettävä siitä, että tätäkin kirjaa voi ymmärtää vain sen syntyhetken taustaa vasten.

Oli se sellainen vuosisata.

 

Valta ja hallitseminen

 

Menneisyyden hallitseminen

 

Kuten muistamme, saksalaisilla on tuo mainio käsite ”menneisyyden hallinta” (Vergangenheitsbewältigung).

Aina kun näen sen, tulee mieleeni saman asian sanominen toisessa muodossa, joka itse asiassa tarkoittaa samaa: ”Vergangenheitsgewältigung.

Kantasananahan on Walt, valta eli siis sama kuin suomessa ja virossa (vald). Siitä on johdettu Walter, Valtteri, valttari ja myös kivalteri (Gewaltiger), jolla nimellä poliisia ennen kutsuttiin.

Samaan kohteen hallintaanhan molemmat viittaavat, mutta tuo Gewalt tarkoittaa suoremmin ja yksiselitteisemmin väkivaltaa: Macht und Gewalt. Kun suoritetaan vaikkapa pikamarssi (ransk. marche forcée), kutsutaan sitä saksaksi nimellä Gewaltmarsch: siinähän pakotetaan miehet ja hevoset voimiensa äärirajoille.

Ideana on hoitaa asiat käskyttämällä, venäjäksi sanottaisiin administrativnymi metodami, hallinnollisin keinoin, hallinnon metodinahan oli aikoinaan nimenomaan käskyttäminen, pakottaminen. Näin olivat asiat muuallakin kuin Venäjällä, mutta siellä erityisesti.

Vergangenheitsbewältigung tarkoittaa paitsi menneisyyden lähteiden valtavan massan älyllistä haltuun ottamista, sen hallitsemista joillakin metodeilla ja myös sen pakottamien johtopäätösten tunnustamista esimerkiksi näin: kyllä, me teimme rikoksia, meidän maamme ei ollut pelkkä uhri, vaan myös ja mitä suurimmassa määrin se toimija, josta väkivalta ja muiden sortaminen lähti.

Jokaisessa maassahan on tietenkin taipumusta ”oikeuttaa” sellaisetkin sen suorittamat teot, jotka eivät ansaitse oikeutusta. Menneisyydenhallinta saksalaisessa mielessä merkitsee tämän asian tunnustamista. Menneisyyden tutkiminen pakottaa tunnustamaan sen.

Samaan aikaan on tai ainakin olisi hyväksyttävä se, että monet sellaiset asiat, jotka nykyisin saattavat näyttää anteeksiantamattomilta rikoksilta, voivatkin omassa kontekstissaan osoittautua aivan nuhteettomaksi perustelluksi politiikaksi, jolla ei ole rikoksen tunnusmerkkiä, saavutettuun tulokseen pyrkimistä.

Suurin osa menneisyydenkin ihmisten toimintaa tietysti myös oli aivan neutraalia arkielämää ja sen vaatimia toimia.

Joka tapauksessa, asiat, joista nyt ylpeillään, saattavat lähemmässä tarkastelussa paljastua rikolliseksi tai anteeksiantamattoman kevytmieliseksi politiikaksi.

Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei ole mahdollista esittää historian monimutkaisia kehityskulkuja yksinkertaisessa ja kaikille tajuttavassa muodossa, niin, että edes keskeiset menneisyyden ymmärtämisen kannalta olennaiset piirteet säilyisivät samaan aikaan, kun aineisto pakottaisi hyväksymään suuria, selkeitä johtopäätöksiä.

Silloin turvaudutaan usein väkivaltaan ja suoritetaan pikamarssi, Gewaltmarsch halki historian- mutkista piittaamatta suoraan siihen päämäärään, johon pitää päästä.

Tämä on populaarihistorian normaali metodi ja myös kouluopetuksessa melkoisessa määrin pakon sanelema ratkaisu. Toki taitava pedagogi saattaa saavuttaa hyvinkin merkittäviä tuloksia auttaessaan oppilaitaan ajattelemaan historian, eli elämän ymmärtämisen peruskysymyksiä.

Ennen pitkää lapset kuitenkin pääsevät aina koulusta ja unohtavat sen, mitä ovat oppineet. Jäljelle jää enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, ellei nyt suorastaan mielivaltaisesti piirretty kuva tai karikatyyri menneisyydestä, missä saattavat korostua aivan erilaiset asiataikakauden tarpeista riippuen.

Toki normaali lähtökohta useimmissa maissa on ollut tuo tunnettu: ”My country, right or wrong”. Se ei sitten merkitse samaa kuin minkä tahansa hyväksyminen sillä perusteella, että se on minun maani vastuulla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=my+country). Sen sijaan se saattaa parhaimmillaan merkitä vastuun ottamista omasta maasta.

Tärkeää on, ettei menneisyyden kuvaa ole piirtämässä mikään poliittista korrektiutta ja hallituksen käskyjen toteuttamista valvova historiakivalteri, vaan että tutkijoilla on sekä vapaus tutkia että julkaista tutkimuksensa seurauksia pelkäämättä.

Olennaisesti toiselle tasolle mennään, kun menneisyyden hallinta alkaa tarkoittaa sen tunkemista väkivalloin hallituksen määräämään kaavaan. Silloin kyseessä on historian jumalattaren, Kleion raiskaus: und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt…

Venäjällä ja siis koko Neuvostoliitossa historian kulku tunnettiin virallisen tulkinnan mukaan jo pääkohdissaan virheettömästi ja sen dynamiikka oli tiedossa jo tulevaisuudenkin osalta. Kuten filosofiassa, historiassa ei totuutta tarvinnut etsiä, vaan tutkijan tehtävänä oli kertoa, miten tuo jo tunnettu ja ilmoituksessa (Marx, Engels, Lenin) saatu totuus vaikutti ja toteutui eri konkreettisissa tilanteissa.

Tilanne oli siis sama kuin keskiajan katolisessa kirkossa. Kuten jälkimmäisessä tapauksessa, niin Neuvostoliitossakin tämä lähestymistapa myös edesauttoi kaikenkarvaisten rönsyjen, legendojen, myyttien ja tabujen syntyä. Niiden ei välttämättä tarvinnut sisältää totuutta lainkaan, mutta ne saattoivat omalla tavallaan palvella sitä. jos niihin uskottiin.

Välillä Venäjällä vallitsi historiantutkimuksessa jo varsin normaali tilanne ja siellä tutkijat kunnioittivat lähteitään ja pysyivät niiden puitteissa tukinnoissaan. Se oli valtava askel eteenpäin siitä ”NKP:n historian lyhyen kurssin” (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )vankilasta, jossa he olivat eläneet neuvostoaikana.

Neuvostoaikana puolue käski tutkijoita ja kuvitteli saman tein komentavansa koko menneisyyttä, josta muokattiin tarkoituksenmukaista. Kun talvisodan aikana päätettiin Suomen Demokraattisen Tasavallan perustamisesta, luotiin sille mahtikäskyllä pikavauhtia oma historiakin. Tässä tapauksessa kävi niin, että koko valtio hävisi, mutta sen historia jäi.

Nyt putinistinen Venäjän johto on alkanut uudelleen käskyttää sekä yhteiskuntaa että tutkijoita. Kulttuuriministeri Medinski havaitsi jo 2010-luvulla, että Venäjän historia kärsii PR:n (venäjäksi piar, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=piar ) puutteesta. Niinpä asia oli korjattava kirjoittamalla se uudelleen asianmukaisessa hengessä ja levitettävä asianmukainen uusi imago maailmalle. Siis sama tehtävä kuin mainostoimistoilla.

Mitä sanolikaan jo aikansa erikoispalvelujen ekspertti, kreivi Benckendorff Nikolai I:n aikana ”Venäjän historia on kunniakas, sen nykyisyys on loistava ja sen tulevaisuuden voi olettaa ylittävän rohkeimmatkin odotukset”.

Siinä oli aito isänmaallista henkeä, niin Viron saksalaisia kuin lausuja olikin. Sellaista ei ole lupa miltään kansakunnalta kieltää, mutta tullaan äärimmäisen vaaralliselle alueelle, jos samaan aikaan lakataan tunnustamasta niitä rötöksiä, joita tuolla isänmaalla on kontollaan. Silloin alkaa epäjumalan palvelus.

Menneisyyden väkivaltainen hallitseminen käskymetodeilla ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, ainakaan länsimaiseen, jossa toki on omat vikansa. Tällainen menneisyyden hallinta ei sitä paitsi voi jäädä pysyväksi.

 Neuvostoliiton romahduksessa sen väkivalloin kyhätyn myyttisen historian purkamisella oli tärkeä roolinsa. Vastaavalla tavalla myös putinismin kuolinpesän puhdistuksessa tulee historiantutkijoiden panos olemaan hyvin merkittävä.