Karoliinien koettelemukset

Poltavan jälkeen Siperiassa

Erkki Kansanaho, Heränneitä karoliineja. Pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa. Suomen lähetysseura 1950, 315 s.

Erkki Kansanaho ehti eläessään toimia niin Suomen joutsenen pastorina kuin teologian professorina ja Tampereen piispana. Tohtoriksi hän väitteli Hallen pietismistä.

Tämä kirja kertoo etupäässä niistä karoliineista, jotka Poltavan (”Pultavan”) tappion jälkeen saivat marssia Siperiaan sotavankeuteen. Merkittävin vankien keskus siellä oli Tobolsk, mutta vankeja oli muuallakin, muun muassa Tomskissa, Tjumenissa ja Verhoturjessa. Nämä eivät olleet erityisen pahoja paikkoja, mutta jotkut joutuivat aina Jakutskiin ja pari kuulemma peräti Kamtšatkalle saakka.

Karoliiniarmeijan kohtalokas taistelu Poltavan luona on moneen kertaan kerrottu. Etupäässä Kaarlen joukot koostuivat siellä ruotsalaisista, balteista ja Pommerin saksalaisista, mutta oli mukana aika paljon suomalaisiakin. Hehän kuuluivat erityisesti Lewenhauptin osastoon, joka joutui suureen taisteluun Lesnajan (Lesnan) luona ja kärsi siellä huomattavia tappioita, muun muassa kuormaston osalta.

Kerrottakoon tässä vielä, että muuan pastori kaivoi Poltavan taistelun aikana maahan ehtoolliskaluston, jonka kävi myöhemmin noutamassa. Tänään se on Ruotsissa ja tässä kirjassa on siitä valokuva.

Lewenhauptin joukkoihin kuului muun muassa Porin rykmentin pastori Gabriel Lauraeus, joka joutui koviin paikkoihin jo Baltiassa. Lesnajassakin hän oli mukana. Jo aiemmin hän oli ehtinyt haavoittua melko pahoin.

Poltavan jälkeen Lauraeuksen matka jatkui Kaarlen pienen osaston mukana Turkin puolelle Benderiin, josta hän Gyllenkrookin johtaman karoliini- ja kasakkaosaston mukana murtautui Puolan alueelle.

Siellä hän lopulta joutui vangiksi ja sai marssia Siperiaan, josta kotiuduttuaan toimi muun muassa Loimaan kirkkoherrana ja sittemmin Turussa professorina. Hän kunnostautui myös hienomekaanikkona ja julkaisi kirjoituksen muun muassa teräksen karkaisemisesta.

Urallaan Lauraeus oli joutunut jatkuvasti saarnaamaan sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta Siperiassa hänestä tuli myös saksalaisen seurakunnan pastori.

Karoliinit jättivät jälkeensä huomattavan määrän muistelmia ja päiväkirjoja, jotka antavat kiinnostava kuvan ajan elämästä. Poltavan jälkeen halki Moskovan kuljetettua vankikulkuetta häväistiin ja ruotsalaisia koiria herjattiin. Tobolskissa sattui kerran suurehko tulipalo, jota villiintynyt kansa väitti ruotsalaisten sytyttämäksi ja järjesti pogromin, jossa kymmenen vankia kuoli ja monet loukkaantuivat.

Ennen pitkää olot kuitenkin muodostuivat järjestyneiksi ja suhteet venäläisiin tulivat hyviksi ja jopa läheisiksi. Hengellistä huoltoa varten järjestettiin jopa oma konsistori Moskovaan.

Osa vangeista oli joutunut Hallessa toimineiden Spenerin ja Francken johtaman pietistisen herätyksen piiriin ja herätys syntyi myös Tobolskissa vankien keskuudessa. Sitä luonnehditaan täysin kirkolliseksi ilmiöksi, eikä siis lahkolaistyyppiseksi.

Osa vankeja säilyi toki maailman lapsina ja papeistakin osa oli puhdasoppisuuden kannalla ja vieroksui heränneitä, jotka saattoivat arvostella kirkon nimikristillisyyttä hyvinkin ankarasti.

Joka tapauksessa nimenomaan heränneet upseerit perustivat Tobolskiin sangen merkittävän koulun, joka noudatteli Hallen oppeja. Se oli internaatti, jossa oli lopulta melkoisessa rakennuskompleksissa yli sata oppilasta.

Sen erikoisuuksiin kuului, ettei kasvatuksessa käytetty lyöntejä. Sen sijaan kyllä pyrittiin saamaan lapset katumuksen valtaan ja paheksuttiin kaikkea iloista menoa ja leikkiä. Joka tapauksessa koulusta tuli hyvin suosittu ja sinne alkoivat myös venäläiset lähettää lapsiaan oppimaan saksaa. Myös jokunen mongoli, tataari ja tunguusi kuului oppilaisiin.

Koulussa opittiin saksan ohella latinaa, hieman ranskaa ja laskentoa, piirustusta ja geometriaa ja tehtiin käsitöitä, joten opetussuunnitelma oli suhteellisen moderni.

Koulun opetuskieli oli nimittäin saksa, jota myös ruotsalaiset upseerit sujuvasti osasivat. Suomalaisia joukossa oli useita, mutta suomen kielen käytöstä ei tässä yhteydessä ole tietoja.

Koulusta tuli jopa kuuluisa ja sekä Kaarle XII että Pietari kuuluvat olleen asialle suosiollisia. Tärkeimmät lahjoituksensa koulu sai pietisteiltä ja etenkin suoraan Hallesta, Franckelta. Myös venäläiset ja etenkin eräät heränneet Venäjän saksalaiset avustivat koulua.

 Karoliinit itse olivat rutiköyhiä, lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka onnistuivat kehittämään itselleen elinkeinon. Lauraeus toimi kello- ja kultaseppänä ja muuan heränneisiin kuulumaton upseeri piti kapakkaa.

Herätyksen piiriin kuuluivat myös Sarvilahden herra, kreivi Creutz ja Liljendaliin asettunut karoliini Carl Gustav Armfelt, joka oli joutunut urallaan kokemaan niin Napuen tappion kuin Norjan vuorten ylityksen, jolloin suuri osa miehistä paleltui kuoliaaksi. Vankeudessa hän ei ollut.

Suorat yhteydet Halleen toimivat niin Siperiasta kuin Suomesta käsin ja pietismi levisi tunnetusti myös Venäjälle, etenkin saksalaisiin piireihin.

Sen historiaan liittyi jatkuva jännite puhdasoppisen kirkkouskovaisuuden kanssa. Etenkin muutamat yltiöpietistit kirosivat kirkon ulkokultaisen menon ja julistivat, että ainoastaan syvä herätyskokemus antoi eväitä taivaaseen pääsemiselle.

Tunnetuin tällainen henkilö oli kirkon johtoa kiukkuisesti pilkannut turkulainen Petter (Pietari) Schäfer, joka joutui pakenemaan maasta ja seikkaili sitten ympäri maailmaa, aina Amerikassa asti. Hän haastoi lopulta Turun hovioikeuden kuulemaan omaa julistustaan ja sai kuolemantuomion, mutta armahdettiin ja istui loppuikänsä Gävlessä vankeudessa. Mainittakoon, että hän vihki itse itsensä avioliittoon vaimonsa kanssa.

Pietistit olivat epäilemättä Lutherin arvollisia seuraajia, vaikka itse Martti-tohtori oli rakastanut viiniä, laulua ja naisia. Mutta omalletunnolleenhan he eivät mitään voineet.

Lienee uskottavaa, kuten myös Kansanaho arvelee, että heränneiden karoliinien perintö vaikutti myös Suomen myöhempiin herätysliikkeisiin. Aika laillahan sen henki muistutti Paavo Ruotsalaisen mentaliteettia.

Synkistä kokemuksista näyttää karoliineilla syntyneen jonkinlainen henkinen reaktio, jossa onnettomuudet muuntuivat onneksi ja ansioksi. Se kaiketi sai aikaan vapauttavan ja palkitsevan kokemuksen.

Siperian lakeus on laaja

 

Siperiaa oppimassa

 

J.G. Granö, Siperian suomalaiset siirtolat. Helsinki 2006 (Aikakauslehti Fennia 1905), 85 s.

”Siperia opettaa” on tietääkseni repliikki filmistä Dersu Uzala, joka kertoo alkuasukasmetsästäjästä, joka on oppinut lukemaan luontoa ja pärjää Kaukoidän ankarissa oloissa Amurinmaalla, joka nyt oikeastaan ei ole Siperiaa, mutta mitäpä siitä.

Tämän artikkelin kirjoittaja oli suomalainen maantieteilijä, joka toimi professorina Turun ja Tarton yliopistoissa ja teki tutkimusmatkoja Siperiaan. Ensimmäistä kertaa hän kävi siellä jo opiskeluaikoinaan, kun hänen isänsä toimi siellä pappina.

Tässä artikkelissa kerrotaan Siperian suomalaisista siirtokunnista, jotka yleensä sijaitsivat virolaisten ja latvialaisten naapureina, mikä helpotti luterilaisen uskonnon harjoittamista. Tosin pappi näyttää ainakin jossakin käyneen harvakseltaan, noin kerran vuodessa.

Suomalaisia Siperiassa oli ollut jo 1700-luvun alkupuolella, jolloin siellä pidetiin Suuren Pohjan sodan sotavankeja (ks. Vihavainen: Haun kansanaho tulokset ).

Myöhemmin autonomian aikana sinne alettiin karkottaa rikoksentekijöitä, sen sijaan, että heidät olisi teloitettu. Jotkut pyysivät itsekin päästä sinne. ”Kuin kirous kaikuu Venäjällä, sinun nimesi Siperia” lausui joku runoilija, jonka nimeä en muista. Mutta asuihan siellä miljoonia ihmisiä myös vapaaehtoisesti.

Siperia on tunnetusti laaja ja Mercatorin projektio, jonka kautta me yleisesti sitä tarkastelemme, tekee sen vielä todellista monin verroin laajemmaksi. Joka tapauksessa sieltä löytyy paikkoja, joissa ihmisen on hyvä asua ja lisäksi runsaasti sellaisia, joissa elämä on jo pelkkien luonnonolojen vuoksi yhtä helvettiä.

Mannerilmasto aiheuttaa sen, että kesät ovat kuumia ja talvet kylmiä ja ilma yleensä on kuivaa, mikä kyllä auttaa kestämään suuria lämpötilanvaihteluita.

Joka tapauksessa niitäkään ihmisiä, joita Siperiaan lähetettiin rangaistumielessä, ei suinkaan aina toimitettu kaikkein pahimpiin paikkoihin, vaan he saattoivat elää varsin mukavastikin. Sellaisesta elämästähän saattoivat kertoa niin V.I. Uljanov kuin Ukko-Pekka Svinhufvud.

Omaa luokkaansa oli sitten pakkotyövankeus, katorga. siellä työskenneltiin kaivoksissa, joskus kahleissakin ja elämä ei yleensä muodostunut kovin pitkäksi. Pakkotyövangin paosta kertoo suosittu laulu ”Slavnoje more, svjaštšennyj Baikal” (Bing-videot ).

Vankeja pääsi aina silloin tällöin karkailemaan ja he olivat todella vaarallinen aines, jota ei kannattanut tavata keskellä taigaa. Dostojevskin Fedka katoržnyi symbolisoi täysin eläimellistynyttä ihmispetoa.

Toisaalta elämä Siperiasa saattoi karkotetuilla olla hyvääkin, riippuen suhteista kuvernööriin. Mikäli kyseessä oli joku ylhäisöön kuluva suvun musta lammas, joka oli erehtynyt politikoimaan, hän saattoi saada hyvänkin kohtelun ja päästä suorastaan seurapiireihin.

Mutta suomalaiset, kuten virolaiset ja latvialaiset olivat tavallisia talonpoikia, joiden hellittelyyn ei ollut mitään syytä. Osa heistä oli kyllä lähtenyt pitkälle matkalleen vapaaehtoisesti. Näin esimerkiksi ryhmä virolaisia 1800-luvun alussa. Maaorjuus oli käynyt heille sietämättömäksi ja sitähän Siperiassa ei ollut, joten he pyysivät päästä sinne, mikä monen mutkan jälkeen onnistuikin.

Siperiaan pyysivät päästä myös jotkut inkeriläiset ja sittemmin sinne alettiin lähettää pahimpia rikoksentekijöitä. Se tapahtui suomalaisten viranomaisten pyynnöstä. Tästä, kuten yleensäkin Siperian suomalaisista on perusteellisesti kirjoittanut Alpo Juntunen väitöskirjassaan, joka on osa vankeinhoitolaitoksen historiaa, mutta tässä blogissa koskettelen vain Granön artikkelia.

Lyhyesti sanoen, suomalaisten siirtoloita oli useita ja aluksi asetuttiin Länsi-Siperiaan. Myöhemmin sieltä siirryttiin myös itään, jossa rangaistusvankeja oli pakkotyössä kaivoksissa.

Granön kirjoittaessa artikkelinsa oli suomalaisia siirtoloita kuusi ja niissä asukkaita yhteensä 1354. He olivat enimmäkseen vapaita, mutta ”Suomesta lähetettyjä pahantekijöitä” laskettiin erikseen olevan 141 miestä ja 51 naista. Yhteensä 192 henkeä.

Nuo pahantekijät olivat yleensä levotonta ja vahingollista ainesta, joka sai aikaan vaaraa ja epäjärjestystä eikä pysynyt paikoillaan. Osittain heistä oli kuitenkin kehkeytynyt mitä kunnollisimpia yksilöitä, toteaa kirjoittaja ja paheksuu sitä, ettei entisestä vangista voinut tulla julkisen toimen haltijaa.

 Asuinpaikat olivat yleensäkin aika hyviä ja usein suosivat karjanhoitoa siten, että kosteikoissa oli mielin määrin eläimille sopivaa heinää. Taloa kohti oli eräässä kylässä keskimäärin puolentoistakymmentä päätä sarvikarjaa ja useita hevosia. Maata sen sijaan viljeltiin vain nimeksi. Vain joissakin koivulehdoissa mainitaan suuren hyttysmäärän tekevän olon vaikeaksi.

Talous tuotti siis suuren määrän maitoa ja meijereistä lähti myytäväksi voita, jolla ilmeisesti saatiin viljaa ja muita tuotteita. ”Niittykoneitakin” kuuluu käytetyn.

Viinaa viljeltiin yleensä sunnuntaisin, vaikka kaikissa kylissä ei ollutkaan valtion kapakkaa. Siiitähän se huono elämä lähti, kun väki vielä yleensä oli varsin oppimatonta. Tätä ei kuitenkaan pidä liioitella, venäläisiin naapureihinsa verrattuna olivat luterilaiset suomalaiset yleensä varsin lukutaitoisia, etenkin sen jälkeen, kun Suomesta oli lähetetty pappi ja opettaja sekä katekeetta.

Nuo suomalaiset kylät, joista yhden nimi muuten oli Helsinki, lienevät jo vahvasti venäläistyneet. Muistan kyllä hämärästi, että suomalaisuudesta olisi vielä joitakin merkkejä löydetty. Olisiko se ollut Olavi Granön ja Alpo Juntusen tekemän vierailun yhteydessä joskus 1980-luvulla?

Ehkäpä Alpo vastaa, jos tämän lukee.

Ruotsin glooria

 

Maailman paras armeija

 

Alf Åberg, Göte Göransson, Karoliner. Bokförlaget Trevi 1976, 193 s.

 

     Usein toistetun tiedon mukaan Buharan emiiri halusi ostaa ruotsalaisia naisia jalostaakseen omasta kansastaan hyviä sotureita. Ruotsalaisiahan pidettiin sillä alalla maailman parhaina.

     Kuten tunnettua, orjakauppa kukoisti idässä ja etelässä vielä1700-luvulla ja venäläisten vangitsemia suomalaisiakin myytiin melko paljon idän orjamarkkinoilla. Kaupan keskuksia oli Kaffan kaupunki Krimillä (ks. Vihavainen: Haun ihmiskauppa idässä tulokset ).

    Buharan siittolasta ei näytä sen enempää kuuluneen, mutta karoliinien maine oli kova ja tunnettiin koko Euroopassa ja sen ulkopuolella. Pitkään he näyttivät olevan voittamattomia, ainakin Puolan ja Salsan mailla vaeltaneen pääarmeijan osalta.

     Jälkikäteen koko homma näyttää mielettömältä yritykseltä pyrkiä mahdottomaan, mutta myös 1700-luvulla oli niitä, jotka uskoivat mahdollisuuksiensa ikkunaan: ellei nyt Ruotsi yksin pärjäisi, niin yhdessä puolalaisten, ukrainalaisten, englantilaisten, ranskalaisten ja etenkin turkkilaisten kanssa toimittaessa Venäjäkin jäisi armotta jalkoihin. Ainahan joku tarvitsi hyvää liittolaisarmeijaa.

     Vielä Poltavan jälkeen Venäjän armeija joutuikin turkkilaisten armoille ja pelastui vain hämmästyttävästi lahjusten ansiosta. Myös Ruotsin armeija kävi vielä kymmenkunta vuotta monta voitokastakin taistelua aina sankarikuninkaan kaatumiseen saakka.

     Suomen-armeijahan oli kokenut kovia jo 1700-luvun ensi vuosikymmenellä joutuessaan ottamaan vastaan usein ylivoimaisen venäläisen painostuksen koettaessaan keventää pääarmeijan taakkaa (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset ). Kostianvirran ja Napuen rökäletappiot jättivät Suomen suuriruhtinaskunnan (siitä puhutaan sen ajan lähteissä) venäläisten miehitettäväksi. Alkoi isoviha.

     Ikään kuin suurissa kuolonvuosissa, miesten, hevosten ja muonan kiristämisessä kurjilta suomalaisilta, tuhansia miehiä yhtenä päivänä niittäneissä taisteluissa ja isonvihan kauhuissa ei olisi ollut vielä tarpeeksi, tuhoutui suuri osa Suomen armeijan rippeistä vielä Norjan tuntureilla vuonna 1719, kymmenen vuotta Poltavan jälkeen (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset).

    Suomen tragedia on Ruotsin valtakunnan tuon ajan historiassa muuan sen keskeinen ja läpäisevä teema, jos kokonaisuutta katsotaan. Ainakin täältä idästä katsoen.

     Vai onko? Ruotsalaisesta näkökulmasta suomalaisia saatettiin aikoinaan pitää suorastaan maanpettureina tai ainakin vapaamatkustajina, kun loppuun näännytetty maa ei enää maksanut veroja eikä antanut miehiä. Sen sijaan se joutui ruokkimaan suurta venäläistä armeijaa, joka hyökkäili Länsi-Suomesta käsin Ruotsin rannikoille.

     Daniel Juslenius ei suotta kirjoittanut teostaan Suomalaisten puolustus (Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset). ”Suomalaisten onnettomuudet” (ks. Vihavainen: Haun juslenius tulokset ) eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa ruotsalaisia, kun samaa herkkua riitti omasta takaa.

     Sen sijaan karoliinien maine ja prestiisi olivat ruotsalaisille tärkeitä ja ovat yhä. Kuningasta saattaa pitää hulluna, mutta hän oli ainakin kiinnostava hullu ja teki ruotsalaisuuden nimestä taas kerran, Kustaa II Adolfin ja Kaarle X Kustaan jälkeen, pelätyn ja siis kunnioitetun koko Euroopassa.

     Huomaan ostaneeni tämän Åbergin ja Göranssonin kirjan vuonna 1980 ja olen sen silloin lukenutkin, mutta se on yhä palaamisen arvoinen.

     Kyseessä ei ole mikään tieteellinen teos lähdekriittisine punnintoineen ja apparaatteineen, mutta sen sijaan poikkeuksellisen mukaansa tempaava populaarihistoriallinen esitys, jossa on käytetty runsaasti sitaatteja alkuperäislähteistä ja jossa on visuaalisesti havainnollistettu tuon ajan karoliiniarmeijaa.

     Kirja alkaa Lundin taistelusta vuonna 1676 (ks. Vihavainen: Haun kaarle XI tulokset ). Karoliiniarmeijahan luotiin sen jälkeen Kaarle XI:n toimesta. Iso reduktio ja ruotujärjestelmän luominen tekivät armeijan ylläpidon rauhan aikana ja jopa ilman vieraita subsidioita mahdolliseksi. Talonpoikakin säilytti vapautensa, jota feodaaliherrat olivat uhanneet.

    Kaarle XI jätti hyvän perinnön, jota hänen poikansa sitten riisti äärirajoille asti ja vei lopulta maansa lähelle perikatoa. Sitä ei kuitenkaan tullut ja kaikista valtavista veriuhreista huolimatta rauha kyettiin solmimaan. Ehkä sellainen viisaus löytyy nytkin?

     Joka tapauksessa kirjassa keskitytään itse armeijaan ja selostetaan hyvin konkreettisesti ja visualisoiden kaikki armeijan varusteet, toiminta ja sosiaaliset ulottuvuudetkin.

     Piirroskuvat selvittävät, millainen oli karoliinin rauhanaikainen varustearkku määräysten mukaan, millaisia olivat aseet ja mitä kaikkea kuului kenttäarmeijaan. Havainnekuvassa on esitetty esimerkiksi kontramarssi, taistelijoiden järjestys ja toiminnan vaiheet ja jopa tykistörykmentti marssilla. Se näyttää muodostavan loputtoman jonon, joka kirjassa jatkuu sivulta sivulle ja kentällä olisi ollut monen virstan pituinen.

     Moskovaa (ja sittemmin Poltavaa) kohti lähteneessä armeijassa oli 45000 miestä ja 35000 hevosta ja lisäksi tietenkin vielä joku määrä naisia, eritoten marketantteja (vrt. Lotta Svärd).Lisäksi oli suuri määrä erilaisia käsityöläismestareita, vaunu-,satula- ja kengityssepistä kirvesmiehiin, kirjureihin, välskäreihin, pappeihin ja pyöveiin (profossi).

     Tavaraa tarvittiin ja siis kyörättiin mukana kaikenlaista: monenlaisia muona- ja ammusvaunuja,  viinatynnyreitä, telttavaunuja, hevosmyllyjä ja teräksisiä käsimyllyjä, kankaita, tervaa, talia, ponttoneja, hiiliä, rehua, rehua ja rehua, vettä, rumpuvaunuja, kuormakaupalla sotakassan plooturahoja, kenttäsairaala ja sairasvaunuja ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Kyseessä oli siis liikkuva kaupunki ja jopa tuon ajan oloissa poikkeuksellisen suuri kaupunki, jonka elättäminen oli armeijan tielle onnettomuudekseen joutuneelle, heikosti tuottavaa maanviljelystä harjoittaville talonpojille yleensä ylivoimaista. Provianttia oli hankittava laajalta alueelta.

     Yhä uudelleen talonpojat, niin Saksissa ja Puolassa kuin Venäjällä pakenivat lähestyvän armeijan tieltä ja kätkivät tai tuhosivat viljansa, mikä oli armeijan kannalta hengenvaarallista. Niinpä se koetti hallita terrorilla ja julisti kaikki rehellisesti ulostekonsa eli määrätyt sotaverot maksavat talonpojat suojeluksen alaisiksi ja muut lainsuojattomiksi.

     Jos ja kun talonpojat ryhtyivät aseellisiin hyökkäyksiin, tapettiin heidät kiinni saatua viimeiseen mieheen ja sen lisäksi tuhottiin heitä majoittanut kylä viimeistä sylilasta myöten. Niin määräsi kuningas.

     On sanottu, että venäläiset kävivät Suomessa ”paholaisen sotaa” ja luonnehdinta lienee osuva. Samaan aikaan on syytä muistaa, että niin tekivät myös karoliinit vierailla mailla. Suurissa taistelussa kaatui aina tuhansia miehiä ja satoja -kenties tuhansia- vankeja myös teloitettiin (ks. Vihavainen: Haun fraustadtin taistelu tulokset ) eivätkä niin suinkaan tehneet vain venäläiset.

     Haavoittuneet kuolivat usein tuskallisesti haavoihinsa ja ainakin joskus omille vakavasti haavoittuneille annettiin armonisku omasta takaa. Sairaudet niittivät väkeä jopa taisteluita enemmän, vaikka hygieniastakin ymmärrettiin jotakin, ainakin juomaveden suhteen.

     Kylmyys oli pirullinen vihollinen, joka tappoi myös mantereisessa Ukrainassa ja siellä itse asiassa pahemmin kuin missään muualla.

     Hinta karoliinien suuresta maineesta oli siis tavattoman kova. Tuo maine taas perustui pitkälti karoliiniarmeijan henkeen, joka oli läpeensä uskonnollinen, kuten itse kuningaskin. Pietismihän levisi meillekin erityisesti Siperiasta palanneiden sotavankien kautta (ks. Vihavainen: Haun kansanaho tulokset).

     Päällekäyvä hyökkäyshenki, jossa näyttää olleen mukana uskonnollinenkin aines,  ja teräaseiden häikäilemätön käyttö tekivät karoliineista erityisen pelottavia. Myös sittemmin ihmemiehenä pidetty generalissimus Suvorov kuului Kaarle XII:n ihailijoihin ja otti oppia hänen taktiikastaan. Tässä kirjassa kuvataan lähdeviitteineen myös se, miten miehet halusivat päästä mahdollisimman pian vihollisen kimppuun, jotta helvetilliset nälkämarssit saataisiin loppumaan tavalla tai toisella.

     Kirja on monessa suhteessa sangen imponoivasti laadittu. Tuo onneksi jo taakse jäänyt menneisyys tuntuu huokuvan siitä vastaan hyvin konkreettisesti. Noin he elivät, tuolla tavalla taistelivat, noin kirjoittivat omaisilleen…

     Mutta missä täällä on Suomi?

     Lyhyesti sanoen ei missään. Suomen armeijan kohtaloita ei tuoda esille muutoin kuin lyhyesti Armfeltin Norjan retken osalta. Lewenhauptin Nevan-retki, Viipurin puolustaminen ja luovutus, Inkerinmaan ja Baltian taistelut ja jopa Kostianvirran ja Napuen suurteurastukset jäävät tästä kirjasta pois, samoin kuin isovihakin.

     Mitä opimme tästä? Tuskin paljoakaan, mutta ehkä se antaa aihetta katsoa omia suuren Pohjan sodan esityksiämme. Niissähän Suomi ja erityisesti Isoviha ovat ehdottomasti kaiken keskiössä.

     Sen sijaan ei meilläkään tunneta niitä vaiheita, joita karoliiniarmeijalla oli Puolassa ja Saksissa, saati Tanskan hyökkäystä ja Helsingborgin taistekua vuonna 1709 ja siihen liittynyttä tanskalaisten suurta hevosteurastusta, joka vaati 4000-5000 hevosen tappamisen (tai vuojustamisen), kun tasnkalaiset pakenivat omille saarilleen.

     Ruotsi-Suomi-nimistä valtiota ei koskaan ollut. Sen sijaan oli kyllä nämä kaksi osaa käsittänyt valtakunnan ydinalue, johon eivät esimerkiksi Baltian ja Saksan ruotsalaiset alueet kuuluneet eikä edes Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa.

     Tämä Ruotsin valtakunnan kova ydin, jonka yhteydet tiivistyvät Saaristomeren ja Ahvenanmeren kohdalla, kuten Matti Klinge on esitäänyt, ei loppujen lopuksi tainnutkaan olla niin yhdestä puusta veistetty, kuin toisen maailansodan jälkeen on ollut muodikasta olettaa.

     Suomi ei ollut Ruotsin siirtomaa, vaikka kuuluikin sen vähäosaisempaan periferiaan, mutta  ei se myöskään ollut niin tasa-arvoinen valtakunnanosa, että ruotsalaiset olisivat pitäneet Suomen asiaa yhtä lailla omanaan, kuin Pohjanlahden tällä puolella asuvat. Ei silloin eikä sen jälkeen.

     Miksi olisivat?