Menneisyyden
hallitseminen
Kuten muistamme,
saksalaisilla on tuo mainio käsite ”menneisyyden hallinta” (Vergangenheitsbewältigung).
Aina kun näen
sen, tulee mieleeni saman asian sanominen toisessa muodossa, joka itse asiassa
tarkoittaa samaa: ”Vergangenheitsgewältigung.
Kantasananahan
on Walt, valta eli siis sama kuin suomessa ja virossa (vald). Siitä on johdettu
Walter, Valtteri, valttari ja myös kivalteri (Gewaltiger), jolla nimellä
poliisia ennen kutsuttiin.
Samaan kohteen
hallintaanhan molemmat viittaavat, mutta tuo Gewalt tarkoittaa suoremmin ja
yksiselitteisemmin väkivaltaa: Macht und Gewalt. Kun suoritetaan vaikkapa pikamarssi
(ransk. marche forcée), kutsutaan sitä saksaksi nimellä Gewaltmarsch: siinähän
pakotetaan miehet ja hevoset voimiensa äärirajoille.
Ideana on hoitaa
asiat käskyttämällä, venäjäksi sanottaisiin administrativnymi metodami,
hallinnollisin keinoin, hallinnon metodinahan oli aikoinaan nimenomaan
käskyttäminen, pakottaminen. Näin olivat asiat muuallakin kuin Venäjällä, mutta
siellä erityisesti.
Vergangenheitsbewältigung
tarkoittaa paitsi menneisyyden lähteiden valtavan massan älyllistä haltuun
ottamista, sen hallitsemista joillakin metodeilla ja myös sen pakottamien
johtopäätösten tunnustamista esimerkiksi näin: kyllä, me teimme rikoksia,
meidän maamme ei ollut pelkkä uhri, vaan myös ja mitä suurimmassa määrin se
toimija, josta väkivalta ja muiden sortaminen lähti.
Jokaisessa
maassahan on tietenkin taipumusta ”oikeuttaa” sellaisetkin sen suorittamat teot,
jotka eivät ansaitse oikeutusta. Menneisyydenhallinta saksalaisessa mielessä
merkitsee tämän asian tunnustamista. Menneisyyden tutkiminen pakottaa tunnustamaan
sen.
Samaan aikaan on
tai ainakin olisi hyväksyttävä se, että monet sellaiset asiat, jotka nykyisin saattavat
näyttää anteeksiantamattomilta rikoksilta, voivatkin omassa kontekstissaan osoittautua
aivan nuhteettomaksi perustelluksi politiikaksi, jolla ei ole rikoksen
tunnusmerkkiä, saavutettuun tulokseen pyrkimistä.
Suurin osa menneisyydenkin
ihmisten toimintaa tietysti myös oli aivan neutraalia arkielämää ja sen
vaatimia toimia.
Joka tapauksessa,
asiat, joista nyt ylpeillään, saattavat lähemmässä tarkastelussa paljastua
rikolliseksi tai anteeksiantamattoman kevytmieliseksi politiikaksi.
Valitettava
tosiasia tietenkin on, ettei ole mahdollista esittää historian monimutkaisia
kehityskulkuja yksinkertaisessa ja kaikille tajuttavassa muodossa, niin, että edes
keskeiset menneisyyden ymmärtämisen kannalta olennaiset piirteet säilyisivät
samaan aikaan, kun aineisto pakottaisi hyväksymään suuria, selkeitä
johtopäätöksiä.
Silloin turvaudutaan
usein väkivaltaan ja suoritetaan pikamarssi, Gewaltmarsch halki historian-
mutkista piittaamatta suoraan siihen päämäärään, johon pitää päästä.
Tämä on
populaarihistorian normaali metodi ja myös kouluopetuksessa melkoisessa määrin
pakon sanelema ratkaisu. Toki taitava pedagogi saattaa saavuttaa hyvinkin
merkittäviä tuloksia auttaessaan oppilaitaan ajattelemaan historian, eli elämän
ymmärtämisen peruskysymyksiä.
Ennen pitkää
lapset kuitenkin pääsevät aina koulusta ja unohtavat sen, mitä ovat oppineet.
Jäljelle jää enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, ellei nyt suorastaan
mielivaltaisesti piirretty kuva tai karikatyyri menneisyydestä, missä saattavat
korostua aivan erilaiset asiataikakauden tarpeista riippuen.
Toki normaali lähtökohta
useimmissa maissa on ollut tuo tunnettu: ”My country, right or wrong”. Se ei
sitten merkitse samaa kuin minkä tahansa hyväksyminen sillä perusteella, että
se on minun maani vastuulla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=my+country).
Sen sijaan se saattaa parhaimmillaan merkitä vastuun ottamista omasta maasta.
Tärkeää on,
ettei menneisyyden kuvaa ole piirtämässä mikään poliittista korrektiutta ja
hallituksen käskyjen toteuttamista valvova historiakivalteri, vaan että
tutkijoilla on sekä vapaus tutkia että julkaista tutkimuksensa seurauksia
pelkäämättä.
Olennaisesti
toiselle tasolle mennään, kun menneisyyden hallinta alkaa tarkoittaa sen
tunkemista väkivalloin hallituksen määräämään kaavaan. Silloin kyseessä on historian
jumalattaren, Kleion raiskaus: und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt…
Venäjällä ja
siis koko Neuvostoliitossa historian kulku tunnettiin virallisen tulkinnan
mukaan jo pääkohdissaan virheettömästi ja sen dynamiikka oli tiedossa jo
tulevaisuudenkin osalta. Kuten filosofiassa, historiassa ei totuutta tarvinnut
etsiä, vaan tutkijan tehtävänä oli kertoa, miten tuo jo tunnettu ja ilmoituksessa
(Marx, Engels, Lenin) saatu totuus vaikutti ja toteutui eri konkreettisissa tilanteissa.
Tilanne oli siis
sama kuin keskiajan katolisessa kirkossa. Kuten jälkimmäisessä tapauksessa,
niin Neuvostoliitossakin tämä lähestymistapa myös edesauttoi kaikenkarvaisten rönsyjen,
legendojen, myyttien ja tabujen syntyä. Niiden ei välttämättä tarvinnut sisältää
totuutta lainkaan, mutta ne saattoivat omalla tavallaan palvella sitä. jos
niihin uskottiin.
Välillä
Venäjällä vallitsi historiantutkimuksessa jo varsin normaali tilanne ja siellä
tutkijat kunnioittivat lähteitään ja pysyivät niiden puitteissa tukinnoissaan.
Se oli valtava askel eteenpäin siitä ”NKP:n historian lyhyen kurssin” (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi
)vankilasta, jossa he olivat eläneet neuvostoaikana.
Neuvostoaikana
puolue käski tutkijoita ja kuvitteli saman tein komentavansa koko menneisyyttä,
josta muokattiin tarkoituksenmukaista. Kun talvisodan aikana päätettiin Suomen Demokraattisen
Tasavallan perustamisesta, luotiin sille mahtikäskyllä pikavauhtia oma
historiakin. Tässä tapauksessa kävi niin, että koko valtio hävisi, mutta sen historia
jäi.
Nyt putinistinen
Venäjän johto on alkanut uudelleen käskyttää sekä yhteiskuntaa että tutkijoita.
Kulttuuriministeri Medinski havaitsi jo 2010-luvulla, että Venäjän historia
kärsii PR:n (venäjäksi piar, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=piar
) puutteesta. Niinpä asia oli korjattava kirjoittamalla se uudelleen
asianmukaisessa hengessä ja levitettävä asianmukainen uusi imago maailmalle.
Siis sama tehtävä kuin mainostoimistoilla.
Mitä sanolikaan
jo aikansa erikoispalvelujen ekspertti, kreivi Benckendorff Nikolai I:n aikana ”Venäjän
historia on kunniakas, sen nykyisyys on loistava ja sen tulevaisuuden voi
olettaa ylittävän rohkeimmatkin odotukset”.
Siinä oli aito isänmaallista
henkeä, niin Viron saksalaisia kuin lausuja olikin. Sellaista ei ole lupa miltään
kansakunnalta kieltää, mutta tullaan äärimmäisen vaaralliselle alueelle, jos
samaan aikaan lakataan tunnustamasta niitä rötöksiä, joita tuolla isänmaalla on
kontollaan. Silloin alkaa epäjumalan palvelus.
Menneisyyden
väkivaltainen hallitseminen käskymetodeilla ei kuulu nykyaikaiseen
yhteiskuntaan, ainakaan länsimaiseen, jossa toki on omat vikansa. Tällainen
menneisyyden hallinta ei sitä paitsi voi jäädä pysyväksi.
Neuvostoliiton romahduksessa sen väkivalloin
kyhätyn myyttisen historian purkamisella oli tärkeä roolinsa. Vastaavalla
tavalla myös putinismin kuolinpesän puhdistuksessa tulee historiantutkijoiden panos
olemaan hyvin merkittävä.
