Rotututkimusta

Rotututkimusta

С.В. Дробышевский, Расоведение. Модерн, Москва 2017, 189 с.

Satuinpa tässä eilen Pietarissa asiaa yliopiston kirjakauppaan ja käteen jäi muun muassa ajantasainen kirja rotututkimuksesta, siis ihmisiä koskien.

Kirjoittaja on Moskovan valtionyliopiston antropologian dosentti ja pätevyydeltään myös psykologi. Kyseinen kirja esittelee nykyisen tietämyksen mukaisesti maapallon ihmisrodut ja roduntutkimuksen (rasovedenie) tärkeimmät metodit ja periaatteet ja on tarkoitettu korkeakoulujen opettajille ja opiskelijoille ja muillekin nykyihmisen biologisesta monimuotoisuudesta kiinnostuneille.

Sen sisällöstä pääosan vie taksonominen eri rotujen ja niiden alalajien kuvailu. Myös muinaisten rotujen synnystä ja liikkumisesta esitetään teorioita. Koska tällä alalla hyörii monenmoista yrittäjää rotujen olemassaolon kieltäjistä niiden kritiikittömiin soveltajiin, ollaan aika kiinnostavalla alueella.

Sattuneesta syystä koko asiasta on eräissä maapallomme osissa tullut sellainen tabu, että jopa tutkijoiden piirissä on haluttu jopa luopua tutkimasta tiettyjä asioita ja julistaa ne ilman muuta jo a priori tunnetuiksi…

Tieteellisen ajattelun kannalta tämä on äärimmäisen huolestuttava piirre. Onneksi sentään jostakin vielä löytyy myös aitoa tutkijan mieltä ja ilmeisesti myös rahoitusta sellaisellekin tutkimukselle, jota jotkut poliittiset piirit pitävät epäsuotavana.

Kuten tekijä toteaa, rotu on käsite, joka kuuluu joukoille eikä yksilöille. Se on muutoksen alainen asia ja rotutukimus (rasovedenie)on tätä muutosta tutkiva tieteenala. Se käyttää hyväkseen kaikkia tämän asian kannalta relevantteja seikkoja, joista perimä on tietenkin ratkaiseva. Sen seuraukset ja ilmenemismuodot eivät toki nekään ole mielenkiintoa vailla.

Yksittäisen henkilön kohdalla ”rotu” olisi yhtä hankala käsite kuin vaikkapa ”kuolleisuus” tai ”keskipituus”, huomauttaa tekijä. Henkilö saattaa näyttää ideaaliselta tietyn rodun edustajalta, mutta erehdyksen vaara on suuri.

Tässä muuten tulee mieleen, että koirien kohdalla ihmiset ovat itse luoneet tietyt rotuideaalit ja yrittävät ylläpitää sellaista jalostuslinjaa, joka mahdollisimman hyvin pitää yllä ja kukaties vielä tiettyyn suuntaan kehittääkin tuota ihannetta.

Joka tapauksessa rodulla on kirjoittajan mielestä aina jokin yhteinen alkulähde, vaikka ne käytännössä

lähes aina ovat sekoittuneita ehkä joitakin pieniä enklaaveja lukuun ottamatta. Tutkimuksen kiinnostaviin kysymyksiin kuuluu juuri se prosessi, jossa tämä sekoittuminen on vuosituhansien mittaan tapahtunut.

Rotuja on konstruoitu erilaisin perustein. Muuan sellainen on typologinen kriteeri, jota käyttävät diletantit, jotka usein ovat rasisteja. Sen ohella on olemassa populaatiokonseptio, josta onkin tullut tutkijoiden piirissä johtava jo 1930-luvulla.

Historiallinen konseptio pitää rotua historiallisena käsitteenä, joka on jatkuvan muutoksen alaisena. Sen varsinaisena aloittajana pidetään vuonna 1938 teoriansa esittänyttä V.V. Bunakia.

Klinastinen käsitys kieltää rotujen olemassaolon. Sen mielestä koko asia on niin häilyvä, ettei eri ryhmien välille voida lainkaan asettaa objektiivisia rajoja ja sitä paitsi populaatioiden sisäiset erot ovat liian suuret järkevästi tutkittaviksi.

Yleensä tämän käsityksen kannattajat operoivat kirjoittajan mukaan sellaisilla monigeenisillä tuntomerkeillä, jotka eivät ole varsinaisesti rotuun liittyviä. Tämä määrää tuloksetkin ja kirjoittajan mielestä tämän käsityskannan juuret eivät olekaan tieteessä, vaan ideologiassa.

Tämä vaikuttaakin kovin ilmeiseltä asialta. Ellei tiede halua käyttää joitakin termejä, joilla arkikielessä saattaa olla harhaanjohtavia sivumerkityksiä, sallittakoon se kaikin mokomin. Rotututkimuksen sijaan voidaan kaikin mokomin puhua populaatiogenetiikasta ja antropogeneesistä.

Mikäli sen sijaan kielletään tykkänään joidenkin asioiden tutkiminenkin, ollaan jo vaarallisen kaukana totalitaarisen ajattelun tiellä. Koko idea joidenkin tutkimusalojen kieltämisestä on vain ja ainoastaan merkki kulttuurin taantumisesta. Toivokaamme, että se on vain ohimenevää loiskiehuntaa.

Kirjoittaja käsittelee myös rasismia eli käsitystä rotujen eriarvoisuudesta ja katsoo, että se jo viimeistään 1920-luvulla menetti asemansa tieteellisenä hypoteesina. Tämähän ei tunnetusti estänyt sen käyttöä politiikassa.

Mitä tulee rotujen ulkoisiin tunnusmerkkeihin, ovat ne tietenkin muuan sellainen asia, johon tutkimukseen vakavasti suuntautunut ihminen haluaa saada selvyyttä.

Niihin kuuluvat sellaiset ruumiillisen ominaisuudet kuin ihon, tukan ja silmien väri, tukan ja karvoituksen laatu, kasvojen muoto ja -kyllä vain- myös se kallon muoto. Viime mainittu on muuten yksi niistä harvoista asioista, joista voidaan saadaan tietoa hyvinkin kaukaa historiasta ja se antaa kuin antaakin ainakin jotakin informaatiota niistä kansoista, jotka tietyllä seudulla ovat joskus asuneet.

Myös hampaiden ja veriryhmien tutkimus -jota meilläkin on harrastettu- antavat tiettyä informaatiota, mutta ovat rotututkimuksen kannalta vaikeita, katsoo kirjoittaja.

Entä miten suomalaiset sijoittuvat siinä suuressa kokonaisuudessa, jonka kirjoittaja hahmottelee?

He kuuluvat näemmä ensinnäkin hyvin laajaan yhteisöön nimeltä IIb-1. Ensisijainen euraasialainen rodullinen jatkumo (europidinen rotu, euraasialaiset). Siihen kuuluu 1-2 pohjoiseuropidinen ensisijainen sisäinen haara eli pohjoinen europidinen rotu. Se on syntynyt esineoliittisellä ajalla ja morfologisesti tämä porukka näyttää Suomen näkökulmasta jo suhteellisen tutulta:  saman kokonaisuuden eteläiseen haaraan verrattuna ollaan vaaleampia, hiukset ovat suorempia ja parran ja viisien kasvu voimakkaampaa.

Lähempänä meitä näyttäisi kuitenkin olevan 2-2 Vienanmeren-Baltian rotu eli balttilainen rotu, joka asustaa Virosta Suomeen ja Komiin saakka ulottuvalla alueella.

Hiukset voivat olla sekä kiharat että suorat, parran ja viiksien kasvu heikompaa, kallo keskipitkä tai lyhyt, nenänpää keskimittainen, nenän juuri kovera ja sen pää pysty ja niin edelleen.

Vienanmeren tyyppiä esiintyy maksimaalisesti Virossa, Suomessa, Pohjois-Karjalassa, luoteisilla syrjääneillä ja pohjoisen alueen venäläisillä.

Siitä eroaa jo sitten varsinainen itäbalttilainen tyyppi, jota on etenkin Liettuan pohjoisosassa, itäisessä Latviassa, eteläisessä Karjalassa, Leningradin alueella, vepsäläisillä, vatjalaisilla ja eteläisillä komi-syrjääneillä. Tukka on suora, karvoitus heikko, kallo lyhyt, ylemmän silmäluomen poimu voimakas ja nenän ulkoneminen keskimääräinen.

No, ihan kiinnostavaa. Nämä siis ovat joukkokuntaisia käsitteitä, joiden piiriin kuuluu tietty ryhmä nykyisin eläviä tiettyjen muinaisten ihmisryhmien jälkeläisiä.

Minun kouluaikanani oli tapana puhua itäbalttilaisesta rodusta, joka siis näyttääkin tässä luokittelussa selvemmin esiintyvät Suomea etelämpänä.

Saattaa näistä luokitteluista hyötyä olla, kun syntyjä syviä tutkitaan. Mitäpä syntiä salaamaan, eittyjä keskimääräisyyksiä ja ideaalityyppejä ne taitavat jokaisen aivotkin tuottaa, olipa tutkimusta tai ei.

Mikäli sana rotu kauhistuttaa, voi tietysti puhua tietyistä tyypeistäkin, ellei nyt ota tavoitteekseen etnogeneesin selvittämistä, kuten tämä Drobyševski.

Minun mielestäni rodusta puhuminen ei kyllä ketään pahenna. Pahempaa kuin käsitteiden tai sanojen käyttäminen on ilman muuta niiden pakonomainen välttely.

Ei kai sekään sinänsä vielä turmiota tuota, mutta kun se taitaa olla oire jostakin paljon syvemmällä piilevästä sairaudesta.