Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää on, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata. Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille.