Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle mannin perhe. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle mannin perhe. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

torstai 19. maaliskuuta 2026

Erityisiä kansoja

 

Erityistiellä

 

Thomas Mann, Betrachtungen eines Unpolitischen. S. Fischer 1983, 609 s.

 

”Erityistiestä” on tullut tälläkin palstalla aina silloin tällöin kirjoitettua (vrt. Vihavainen: Haun erityistie tulokset ). Sellaista tietähän on katsottu niin Saksan (Sonderweg), kuin Venäjän (osobyi russki put razvitija) kulkeneen. Käsitettä on käytetty sekä nykyisyyden ja menneisyyden selittämiseen, että keinona erottautua erityisesti Länsi-Euroopasta.

   Thomas Mann oli hyvin kiinnostava saksalainen, jonka henkinen kehitystie hakee vertaistaan. Tässä nyt esillä olevassa, ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoitetussa kirjassa hän kannatti Saksan sotapolitiikkaa ja katsoi, että käynnissä olevassa taistelussa olivat vastakkain toisaalta saksalainen ”kulttuuri” ja toisaalta länsieurooppalainen ”sivilisaatio”, joista jälkimmäinen edusti alempiarvoista elämänkäsitystä.

   Tämä Mannin kirja oli saksalaisten nationalistien ja konservatiivien ahkerassa käytössä maailmansotien välisenä aikana ja itse asiassa natsismi oli varsin monessa suhteessa niiden ajatusten kannalla, joita Mann tässä oli esittänyt. Myös erot olivat olennaisia.

   Mann kauhistui valtaan nousseen natsismin barbaarisuutta ja siirtyi toisessa maailmansodassa Saksan vihollisten puolelle ja jopa harjoitti aktiivista propagandaa Hitleriä ja hänen sotaansa vastaan.

   Näissä ”Tarkasteluissaa” (Betrachtungen) hänen yhtenä maalitaulunaan ovat sellaiset saksalaiset, jotka ovat omaksuneet ”eurooppalaisen” sivilisaation arvot ja toivovat oman maansa tappiota, jotta sekin voisi lähteä tuolle lännen tielle.

   Kirjassaan Mann puhuu Saksan vihollisten joukossa myös Venäjästä, mutta ei pidä sitä kulttuurivaarana ja henkisenä myrkkynä saksalaisuudelle, toisin kuin ”Eurooppaa”, jolla hän tarkoittaa varsin epämääräisesti ja monimielisesti sitä Rooman perintöä, joka paavinvallan jälkeen jatkuu toisin keinoin romaanisessa Ranskassa ja hieman oudosti myös Englannissa ja Amerikassa.

   Keskeinen asia hänen skenaariossaan on, että saksalainen maailma kuului puoliksi roomalaiskatolisuuden ja sen perinnön piiriin. Saksalle on ominaista tietty kaksinaisuus: myös se ”sivilisaatiokynäilijä”(Zivilisationsliterat), joka toivoi oman kansansa tappiota sodassa, oli hyvin saksalainen ilmiö, ei siis missään tapauksessa ”epäsaksalainen”.

   On pääteltävä, että tällainen hahmo oli myös Thomasin veli Heinrich Mann, vaikka hän ei asiaa suoraan sanokaan. Muuten, koko Mannin sukukunta on erittäin kiinnostava kokoelma erilaisia kulttuurihenkilöitä, jotka kaikki poikkeavat toisistaan (vrt. Vihavainen: Haun mannin perhe tulokset ). Mutta sen kuvaaminen vaatisi jo oman tarinansa.

   Mitä, äärimmilleen tiivistettynä, Thomas Mann oikein tarkoitti ”länsimaisuudella” tässä kirjassaan? Hän on asiassa hyvin monisanainen ja näyttää usein jäävän itse määrittelemiensä (tai määrittelemättä jättämiensä) käsitteiden loukkuun ja tulevan toinen toistaan kummallisempiin ja ristiriitaisiin johtopäätöksiin.

   Esimerkiksi Saksa on hänen mielestään ehdottomasti ”epäkirjallinen maa” (das unliterarische Land). ”Kirjallisuus” sivilisaatioilmiönä kuuluu sen sijaan Länsi-Euroopalle. Saksa on musiikin maa. Tämä näyttää viittaavan loogisen ajattelun pitämiseen alempiarvoisena elämykseen verraten.

   Esseessä voi tällaiset luonnostelmat kaikin mokomin hyväksyä. ”Eurooppalaisuutta” ja ”sivilisaatiota” Mannin mielessä ei varmastikaaan voi lyhyesti kuvata tekemättä väkivaltaa kirjoittajan ajattelulle, mutta käynnissä olevan sodan päämäärän hän summeeraa paljon puhuvasti:  ”kysymys on Saksan politisoinnista, kirjallistamisesta, intellektuaalistamisesta ja radikalisoinmisesta. Sanan latinalaisessa mielessä se tarkoittaa inhimillistämistä ja sen saksalaisessa mielessä epäinhimillistämistä…”.  Lyhyesti asiaa kuvataan puheella Saksan  ”demokratisoinnista”.

   Saksa nyt ei varsinaisesti ollutkaan mikään äärimmäisen epädemokraattinen maa poliittisen järjestelmänsä puolesta. Valtiopäivilläkin oli siellä merkittävä rooli.

   Tässä kysymys oli Saksan ”hengestä”, jolle olivat vieraita sellaiset asiat kuin tasa-arvo, demokraattisuus ja feminismi. Saksa oli ”Obrigkeitsstaat”, hierarkkinen valtio, jolle Ranskan vallankumouksen arvot olivat periaatteessa vieraita -tai siis nimenomaan puoliksi vieraita, myös niiden kannattaminen kun oli hyvin saksalaista...

   Joka tapauksessa Saksa kulki omaa erityistietään ja taistelu sille tyrkytettyjä ”roomalaisia” eli käytännössä Ranskan vallankumouksen arvoja vastaan. Saksalaisuuden ytimessä oli protesti, protestanttisuus.

   Mann sympatisoi tässä Dostojevskiä, jonka vuonna 1877, ilmeisesti Kirjailijan päiväkirjassa kirjoitettua esseetä hän pitää lähtökohtanaan.

   Dostojevskin mielestä protesti maailmanherruutta tavoittelevaa Roomaa vastaan on Saksan kansallinen tehtävä, aina Arminiuksesta lähtien. Dostojevski nimittää Saksan kansaa ”suureksi, ylpeäksi ja erityiseksi (besonderes)”.

   Dostojevski, joka itse on luettava slavofiilisen liikkeen edustajiin, antaa siis Saksalle samanlaisen roolin kuin Venäjälle. Molemmat ovat vastapainona sille maailmanherruutta tavoittelevalle ”roomalaiselle” hengelle, joka ensimmäisen maailmansodan aikana onkin jo valkannut suurimman osan maailmaa.

   Slavofiilien ajatusrakennelmissa Venäjä on myös ollut lännen (”Rooman”) antipodi jo 1840-luvun perustajaisistä lähtien. Dostojevski puhui vielä venäläisyyden ”kaikki-ihmisyydestä” ja Euroopan ”pyhistä haudoista”, joita myös venäläiset rakastivat. Danilevski ja Leontjev puhuivat jo sovittamattomasta vihamielisyydestä.

   Yleensä myös Saksa kuului slavofiilien näkemyksissä Eurooppaan ja jakoi sen synnit ja rappeutuneen kelvottomuuden. Vain Venäjää pidettiin todellisten (kristillisten) arvojen vaalijana. Mann kertoo pitävänsä kyllä Venäjääkin sodassa vaarallisena, mutta uskoi todellisen kulttuurivaaran Saksalle tulevan lännen suunnasta.

   Toisessa maailmansodassa asetelma sitten natsien demagogiassa kiepsahti tavallaan ympäri, kun ”juutalainen” bolševismi koukkasikin idän kautta Saksaa ja sen kulttuuria vastaan. Useinkin näyttää unohdettavan, mettä Hitlerin Saksa panosti aivan tavattomasti kulttuurinsa ylistämiseen ja vastaavasti muiden halventamiseen.

   Tänä päivänä Saksa on vienyt kulttuurissaan ”läntisyyden” äärimmäisyyksiin asti. Sellainen ”syvähölötys” (Tiefschwätzerei), jota Mann tässä kirjassaan harjoitti, ei tulisi enää kysymykseenkään. Maan uusi uskonto on poliittisesti korrekti vihreys, josta pienetkin poikkeamat rangaistaan pedanttisen tarkasti.

   Kiinnostavaa on, että Venäjällä, nimikuulun Izborskin klubin piirissä se Venäjän ja lännen vastakkainasettelu, joka on nyt taas ollut akuutissa vaiheessa jo toistakymmentä vuotta, on nähty aivan samanlaisena ”kulttuurin” ja ”sivilisaation” kamppailuna, kuin Mann aikoinaan esitti ensimmäisen maailmansodan.

   Venäjän erityisyyttä ei sikäläisten ”syvähölöttäjien” keskuudessa (ks. Vihavainen: Haun projekti venäjä tulokset ) pidetä vain sen historiallisen erityistien tuotteena, vaan suorastaan metafyysisenä prinsiippinä, joka näyttää olevan suorastaan ihmiskunnan, ainakin valkoihoisen viimeinen toivo taistelussa kaiken tuhoavaa Rooman-Valistuksen-Amerikkalaisuuden perintöä vastaan.

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Dissidentin lemmenhuolet

 

Maanpakolaisen Suomi

Klaus Mann, Pako pohjoiseen. Suom. Klaus Karttunen. Otava 1983, 253 s.

 

Mannin perhe on käsite, jonka jokainen saksalainen tuntee. Thomas Mannin lapset Klaus, Golo ja Erika olivat tunnettuja kulttuuripersoonia samoin kuin hänen veljensä Heinrich ja vielä pojanpoikansa Frido.

Klaus Mann oli radikaali, joka vuonna 1934 joutui pakenemaan kotimaastaan. Maanpakolaisen tuntemuksista hän kirjoitti tämän romaanin, joka ilmestyi aluksi Amsterdamissa ja sitten englanniksi Amerikassa.

Mann muutti itse Amerikkaan, sai kansalaisuuden ja oli sotilaana mukana, kun Yhdysvaltain joukot tunkeutuivat Eurooppaan.

Pako Pohjoiseen kuvaa itse asiassa kirjoittajan kokemuksia vuodelta 1932, jolloin hän oli vieraillut Suomessa ja asunut Ruovedellä erään nimeltä tunnetun vauraan perheen luona ja solminut siellä paikan isäntään homoseksuaalisen suhteen.

Tässä kirjassa kuvataan saksalaisen nuoren naisen, vastarintaliikkeen edustajan heterosuhdetta kartanon isäntään. Suhteeseen liittyy kuitenkin aluksi myös lesbolainen kolmiodraama. Ajan oloissa aihe taisi olla hieman uskallettu.

Koko kirja on hyvin pitkälti rakkaussuhteen kuvausta, mutta päähenkilö -sivumennen sanoen hyvin poikamainen tyttö- on samaan aikaan kiihkeä kommunisti, joka vihaa natsilaisuutta, vaikka puhuukin omasta aatteestaan kovin vähän. Selvää joka tapauksessa on, että senkin piirissä olisi porvarillisia vapauksia aluksi rajoitettava.

Isäntäperheen pojista toinen ihailee natsismia ja toinen taas on sen vannoutunut vihollinen. Jälkimmäinen veli, sankarittaren rakastaja, manaa koko Saksan kansan alimpaan helvettiin ja uskoo, että sen aasialainen raakuus ei jätä ihmiskuntaa rauhaan, ennen kuin koko kansa on kerta kaikkiaan maahan lyöty ja joutuu sivistyskansojen holhoukseen.

Sankaritar, joka on itse saksalainen, vihaa yhtä synkeästi järjestelmää, joka muuten teloittaa hänen Saksassa toimineen sulhasensakin. Saksan kansaa hän ei sentään suostu vihaamaan, vaikka joutuukin yksinkertaisemman väen silmissä isänmaanpetturin kirjoihin antinatsilaisten mielipiteidensä vuoksi.

Paikallisväriä kirjassa on jonkin verran. Suomi poikkeaa Saksasta lähes joka suhteessa, vaikka täällä yllättävän laajasti osataankin sen kieltä. Helsingin kaupunkikin on kovin äänetön, mikä johtuu siitä, että autot eivät saa käyttää äänimerkkiä kuin hätätilanteessa.

Kansan rotupiirteet ovat hieman kummalliset ja sankaritar saakin aiheen irvistellä sitä, että rotututkijoille mahtaa tulla päänvaivaa selittäessään, miten vaaleatukkaisuus ja korkeat poskipäät yhdistyvät toisiinsa. Joka tapauksessa etenkin pohjoisessa väellä alkaa olla kirgiisipiirteitä. Päähenkilöt matkustavatkin halki Suomen aina Petsamoon saakka.

Kansallisia erityispiirteitä riittää alkaen ihmisten vaiteliaisuudesta aina heidän rivoon tapaansa tanssia. Harva asutus ei tunnu enää eurooppalaiselta ja sankarittaren suomalainen ylkämies toteaa, ettei se sitä olekaan. Lapissa asuvat lappalaiset ja eskimot.

Myös keskisuomalainen maisema loputtomine metsineen ja järvineen on outo. Yksinpä järven musta vesi, joka näyttää värjäävän uimarin kultaisella värillä, on eksotiikkaa.

Varakas kartano, joka tosin on talouspulan takia taloudellisissa vaikeuksissa, on sentään monessa suhteessa Eurooppaa. Sen vanhuksella on muistoja Pietarista ja Tukholmasta ja talossa puhutaan luontevasti monia kieliä, äidinkielenä ruotsia. Apulainenkin on kotoisin Saksasta.

Kirjailija käyttää suuren osan kirjasta aistillisen rakkauden kuvaamiseen, enkä muista koskaan nähneeni miehen kirjoittamassa kirjassa sellaista määrää vaatteiden kuvausta. Toki kirjalliseen muotoon puettu tarina perustuukin alun perin hieman toisenlaiseen kuvioon.

Tiettävästi suhde päättyi, kun Mannin suomalainen kumppani meni niin sanotusti pitkin hampain naimisiin pelastaakseen taloutensa. Kirjassa suhde loppuu, kun aatteen soturi, sankaritar, pitää velvollisuutenaan lähteä rintamalle, Pariisiin, jossa toverit odottavat.

Kirjassa kiinnostavinta ovat sekä sen suomalainen paikallisväri, että natsismin vastaisen liikkeen näkökulma. Oleellista on ottaa huomioon vuosi, 1934, jolloin natsit olivat pitkien puukkojen yönä paljastaneet koko häikäilemättömyytensä ja sana keskitysleiri oli jo saanut synkän maineensa vaikka mitään tuhoamisleirejä ei vielä ollutkaan.

Koska Saksaa sentään oli syytä pitää eurooppalaisena sivistysmaana, mitä natsit vielä aivan erityisesti korostivat, oli tuon liikkeen historiallista merkitystä mahdollista vielä arvioida hyvin eri tavoin.

Oliko kyseessä ennen muuta historiallinen välttämättömyys, joka aikoinaan palautuisi normaalimpiin uomiin vai oliko kyseessä vallan kaapanneen rosvojoukon hirmuvalta? Olihan Hitler sentään tullut valtaan parlamentaarista tietä eikä Saksassa voitu puhua mistään venäläistyyppisestä vallankumouksesta. Saksan historia vaikutti aina järkevältä.

Kiista tästä aiheesta katkaisee lopullisesti veljesten välit. Suomessa ei koskaan sallittaisi mitään vastaavaa kaappausta, vannoo sankarittaren rakastaja. Hänen veljensä on tietenkin toista mieltä.

Kirjailija itse kuului niihin myötäjuoksijoihin, joita kutsuttiin myös Moskovaan, vuoden 1934 suureen kirjailijakokoukseen, jossa niin sanotun sosialistisen realismin syntysanat lausuttiin. Silloin hän matkusti taas Suomen kautta.

Mann ei kuulu erityisemmin arvostaneen tätä teostaan, joka on jäänyt hänen toisen pakolaisteoksensa Vulkanin varjoon. Saksassa se ilmestykin vasta vuonna 1977 ja tässä laitoksessa on tuolta vuodelta peräisin olevat jälkisanat. Ne on kirjoitettu julkaisijan puolesta, sillä kirjailija itse kuoli vuonna 1949 unilääkkeiden yliannostukseen Cannesissa.

Kiinnostavaa kyllä, wikipedia ei mainitse hänen olleen saksalainen, vaan saksankielinen kirjailija: ein deutschsprachiger Schrifststeller. Suomeksi hän on saksalainen kirjailija ja englanniksi German-born American writer and dissident.