Erityisiä kansoja

 

Erityistiellä

 

Thomas Mann, Betrachtungen eines Unpolitischen. S. Fischer 1983, 609 s.

 

”Erityistiestä” on tullut tälläkin palstalla aina silloin tällöin kirjoitettua (vrt. Vihavainen: Haun erityistie tulokset ). Sellaista tietähän on katsottu niin Saksan (Sonderweg), kuin Venäjän (osobyi russki put razvitija) kulkeneen. Käsitettä on käytetty sekä nykyisyyden ja menneisyyden selittämiseen, että keinona erottautua erityisesti Länsi-Euroopasta.

   Thomas Mann oli hyvin kiinnostava saksalainen, jonka henkinen kehitystie hakee vertaistaan. Tässä nyt esillä olevassa, ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoitetussa kirjassa hän kannatti Saksan sotapolitiikkaa ja katsoi, että käynnissä olevassa taistelussa olivat vastakkain toisaalta saksalainen ”kulttuuri” ja toisaalta länsieurooppalainen ”sivilisaatio”, joista jälkimmäinen edusti alempiarvoista elämänkäsitystä.

   Tämä Mannin kirja oli saksalaisten nationalistien ja konservatiivien ahkerassa käytössä maailmansotien välisenä aikana ja itse asiassa natsismi oli varsin monessa suhteessa niiden ajatusten kannalla, joita Mann tässä oli esittänyt. Myös erot olivat olennaisia.

   Mann kauhistui valtaan nousseen natsismin barbaarisuutta ja siirtyi toisessa maailmansodassa Saksan vihollisten puolelle ja jopa harjoitti aktiivista propagandaa Hitleriä ja hänen sotaansa vastaan.

   Näissä ”Tarkasteluissaa” (Betrachtungen) hänen yhtenä maalitaulunaan ovat sellaiset saksalaiset, jotka ovat omaksuneet ”eurooppalaisen” sivilisaation arvot ja toivovat oman maansa tappiota, jotta sekin voisi lähteä tuolle lännen tielle.

   Kirjassaan Mann puhuu Saksan vihollisten joukossa myös Venäjästä, mutta ei pidä sitä kulttuurivaarana ja henkisenä myrkkynä saksalaisuudelle, toisin kuin ”Eurooppaa”, jolla hän tarkoittaa varsin epämääräisesti ja monimielisesti sitä Rooman perintöä, joka paavinvallan jälkeen jatkuu toisin keinoin romaanisessa Ranskassa ja hieman oudosti myös Englannissa ja Amerikassa.

   Keskeinen asia hänen skenaariossaan on, että saksalainen maailma kuului puoliksi roomalaiskatolisuuden ja sen perinnön piiriin. Saksalle on ominaista tietty kaksinaisuus: myös se ”sivilisaatiokynäilijä”(Zivilisationsliterat), joka toivoi oman kansansa tappiota sodassa, oli hyvin saksalainen ilmiö, ei siis missään tapauksessa ”epäsaksalainen”.

   On pääteltävä, että tällainen hahmo oli myös Thomasin veli Heinrich Mann, vaikka hän ei asiaa suoraan sanokaan. Muuten, koko Mannin sukukunta on erittäin kiinnostava kokoelma erilaisia kulttuurihenkilöitä, jotka kaikki poikkeavat toisistaan (vrt. Vihavainen: Haun mannin perhe tulokset ). Mutta sen kuvaaminen vaatisi jo oman tarinansa.

   Mitä, äärimmilleen tiivistettynä, Thomas Mann oikein tarkoitti ”länsimaisuudella” tässä kirjassaan? Hän on asiassa hyvin monisanainen ja näyttää usein jäävän itse määrittelemiensä (tai määrittelemättä jättämiensä) käsitteiden loukkuun ja tulevan toinen toistaan kummallisempiin ja ristiriitaisiin johtopäätöksiin.

   Esimerkiksi Saksa on hänen mielestään ehdottomasti ”epäkirjallinen maa” (das unliterarische Land). ”Kirjallisuus” sivilisaatioilmiönä kuuluu sen sijaan Länsi-Euroopalle. Saksa on musiikin maa. Tämä näyttää viittaavan loogisen ajattelun pitämiseen alempiarvoisena elämykseen verraten.

   Esseessä voi tällaiset luonnostelmat kaikin mokomin hyväksyä. ”Eurooppalaisuutta” ja ”sivilisaatiota” Mannin mielessä ei varmastikaaan voi lyhyesti kuvata tekemättä väkivaltaa kirjoittajan ajattelulle, mutta käynnissä olevan sodan päämäärän hän summeeraa paljon puhuvasti:  ”kysymys on Saksan politisoinnista, kirjallistamisesta, intellektuaalistamisesta ja radikalisoinmisesta. Sanan latinalaisessa mielessä se tarkoittaa inhimillistämistä ja sen saksalaisessa mielessä epäinhimillistämistä…”.  Lyhyesti asiaa kuvataan puheella Saksan  ”demokratisoinnista”.

   Saksa nyt ei varsinaisesti ollutkaan mikään äärimmäisen epädemokraattinen maa poliittisen järjestelmänsä puolesta. Valtiopäivilläkin oli siellä merkittävä rooli.

   Tässä kysymys oli Saksan ”hengestä”, jolle olivat vieraita sellaiset asiat kuin tasa-arvo, demokraattisuus ja feminismi. Saksa oli ”Obrigkeitsstaat”, hierarkkinen valtio, jolle Ranskan vallankumouksen arvot olivat periaatteessa vieraita -tai siis nimenomaan puoliksi vieraita, myös niiden kannattaminen kun oli hyvin saksalaista...

   Joka tapauksessa Saksa kulki omaa erityistietään ja taistelu sille tyrkytettyjä ”roomalaisia” eli käytännössä Ranskan vallankumouksen arvoja vastaan. Saksalaisuuden ytimessä oli protesti, protestanttisuus.

   Mann sympatisoi tässä Dostojevskiä, jonka vuonna 1877, ilmeisesti Kirjailijan päiväkirjassa kirjoitettua esseetä hän pitää lähtökohtanaan.

   Dostojevskin mielestä protesti maailmanherruutta tavoittelevaa Roomaa vastaan on Saksan kansallinen tehtävä, aina Arminiuksesta lähtien. Dostojevski nimittää Saksan kansaa ”suureksi, ylpeäksi ja erityiseksi (besonderes)”.

   Dostojevski, joka itse on luettava slavofiilisen liikkeen edustajiin, antaa siis Saksalle samanlaisen roolin kuin Venäjälle. Molemmat ovat vastapainona sille maailmanherruutta tavoittelevalle ”roomalaiselle” hengelle, joka ensimmäisen maailmansodan aikana onkin jo valkannut suurimman osan maailmaa.

   Slavofiilien ajatusrakennelmissa Venäjä on myös ollut lännen (”Rooman”) antipodi jo 1840-luvun perustajaisistä lähtien. Dostojevski puhui vielä venäläisyyden ”kaikki-ihmisyydestä” ja Euroopan ”pyhistä haudoista”, joita myös venäläiset rakastivat. Danilevski ja Leontjev puhuivat jo sovittamattomasta vihamielisyydestä.

   Yleensä myös Saksa kuului slavofiilien näkemyksissä Eurooppaan ja jakoi sen synnit ja rappeutuneen kelvottomuuden. Vain Venäjää pidettiin todellisten (kristillisten) arvojen vaalijana. Mann kertoo pitävänsä kyllä Venäjääkin sodassa vaarallisena, mutta uskoi todellisen kulttuurivaaran Saksalle tulevan lännen suunnasta.

   Toisessa maailmansodassa asetelma sitten natsien demagogiassa kiepsahti tavallaan ympäri, kun ”juutalainen” bolševismi koukkasikin idän kautta Saksaa ja sen kulttuuria vastaan. Useinkin näyttää unohdettavan, mettä Hitlerin Saksa panosti aivan tavattomasti kulttuurinsa ylistämiseen ja vastaavasti muiden halventamiseen.

   Tänä päivänä Saksa on vienyt kulttuurissaan ”läntisyyden” äärimmäisyyksiin asti. Sellainen ”syvähölötys” (Tiefschwätzerei), jota Mann tässä kirjassaan harjoitti, ei tulisi enää kysymykseenkään. Maan uusi uskonto on poliittisesti korrekti vihreys, josta pienetkin poikkeamat rangaistaan pedanttisen tarkasti.

   Kiinnostavaa on, että Venäjällä, nimikuulun Izborskin klubin piirissä se Venäjän ja lännen vastakkainasettelu, joka on nyt taas ollut akuutissa vaiheessa jo toistakymmentä vuotta, on nähty aivan samanlaisena ”kulttuurin” ja ”sivilisaation” kamppailuna, kuin Mann aikoinaan esitti ensimmäisen maailmansodan.

   Venäjän erityisyyttä ei sikäläisten ”syvähölöttäjien” keskuudessa (ks. Vihavainen: Haun projekti venäjä tulokset ) pidetä vain sen historiallisen erityistien tuotteena, vaan suorastaan metafyysisenä prinsiippinä, joka näyttää olevan suorastaan ihmiskunnan, ainakin valkoihoisen viimeinen toivo taistelussa kaiken tuhoavaa Rooman-Valistuksen-Amerikkalaisuuden perintöä vastaan.

 

Maa ilman ominaisuuksia?

 

Jukka Koskelainen, Viisi matkaa Saksan sieluun. Aviador 2023, 340 s.

 

Kirjoittaja kertoo nuorena halunneensa etsiä Saksasta vastapainoa pintapuoliselle materialismille jota pohjoisamerikkalainen kulttuuri toi yllin kyllin tullessaan.

Tämä on ihan tuttua, niin minäkin halusin, joskus 1960-luvulla. Koskelainen näyttää tarkoittavan 1980-lukua.

Jos asia lyhyesti sanotaan taitaa tilanne joka tapauksessa olla se, että Saksa palvoo yhtä nöyrästi amerikkalaista kulttuuria sen kaikkine oikkuineen kuin Suomi konsanaan. Saksalta puuttuu sitä omanarvontuntoa, jota joskus kutsuttiin sanalla thymos.

Niinpä valtamerentakaista jättiläistä tuijotetaan suuhun, kuten venäläinen sanonta asian esittää. Kukapa uskaltaisi asettaa jotain saksalaista anglosaksisen yleispätevyyden edelle? Onhan sentään kyseessä maa, jolla on rikollinen historia.

Herää tietenkin kysymys siitä, mahtaisiko aika ja kulttuuri ennen suurta rikosta olla hyväksyttävää tai jossakin suhteessa jopa ihailtavaa. Samaa voi kysyä juuri tällä hetkellä vaikkapa Venäjän suhteen ja vastaus on vallitsevan vähä-älyisyyden piirissä tietenkin kielteinen: juuri tuo kulttuuri ja tuon maan historiallinen erityistie synnyttivät sen pahuuden, jota vastaan koko sivistynyt maailma nousi.

George L. Mosse kirjoitti joskus 1960-luvulla kirjan The Crisis of the German Ideology, jossa hän paljasteli natsiaatteiden juuria jo kaukaa Saksan historiasta. Ei se Hitler syntynyt valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä.

Saksassa oli tosiaan vallinnut hienon filosofian ja kirjallisuuden ohella myös vahva obskurantismin traditio, joka veti myös natseja kovasti puoleensa, ehkäpä se osaltaan tekikin ihmisistä tuon aatteen kannattajia.

Mutta eihän se ollut alkuunkaan koko tarina. Saksan ”ensimmäisen valtakunnan” eli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan historia päättyi maineettomasti Napoleonin lakkauttaessa sen. Preussia Napoleon ei hävittänyt, vaikka sitä suunnittelikin ja sen johdolla syntynyt uusi keisarikunta sai sittemmin rasitteikseen Preussin hyveet ja paheet.

Jälkimmäiset ovat hyvin tunnettuja ja preussilaista moukkamaisuutta ruoski aikoinaan herkullisesti Heinrich Heine, jonka henkinen kotimaa oli pikemmin Reinin varrella ja Ranskan tuntumassa. Berliini oli tästä näkökulmasta susirajan takana.

Koskelainen keskittyy kertomaan entisen Preussin ”epäpreussilaisista” piirteistä, joita tietenkin löytyy. Itse asiassa nuo kliseiset stereotypiat olisivat sittenkin voineet olla kiinnostavampia, samoin kuin niiden arvostelu omana aikanaan.

Mutta mikä oikein on saksalaista? Sitä voi etsiä filosofiasta, romantiikasta, valistuksesta, kirjallisuudesta ja vaikkapa tekniikasta, huumorin väitetystä puutteesta, metsästä, myyteistä ja vaikkapa Marxista ja marxilaisuuden monimuotoisuudesta.

Kansallisen romantiikan aalto pyyhkäisi Saksan yli 1800-luvun lopulla, jolloin sitä alkoivat symbolisoida Wagnerin ”kokonaistaideteokset”.

Friedrich Nietzsche, jota on myös italialaistuneeksi saksalaiseksi nimitetty, innostui aluksi Wagnerista, mutta kääntyi sitten jyrkästi tätä vastaan. Nietzsche oli myös runoilija ja riimitteli pirullisesti:

Ist Das noch deutsch? 

– Ist Das noch deutsch? –

Aus deutschem Herzen kam dies schwüle Kreischen?

Und deutschen Leibs ist dies Sich-selbst-Entfleischen?

Deutsch ist dies Priester-Händespreizen,

Dies weihrauch-düftelnde Sinne-Reizen?

Und deutsch dies Stocken, Stürzen, Taumeln,

Dies ungewisse Bimbambaumeln?

Dies Nonnen-Äugeln, Ave-Glocken-Bimmeln,

Dies ganze falsch verzückte Himmel-Überhimmeln?

– Ist Das noch deutsch? –

Erwägt! Noch steht ihr an der Pforte: –

Denn, was ihr hört, ist Rom, – Rom's Glaube ohne Worte!

 

^{Nietzschen mielestä nuo Wagnerin meluisat spektaakkelit olivat siis pelkkää katolisuutta ja roomalaisuutta. Saksalaisuus olikin hänelle aika vaikea kysymys eikä hän epäröinyt aina välillä tölväistä oman kansansa vähemmän kunnioitettavia piirteitä.}

^{Yrittäessään olla mahdollisimman saksalainen, sortui moni entusiasti falskiuteen, kuten venäläiset slavofiilit itse asiassa noudattelivat saksalaisen romantiikan filosofien ajatuksia.}

^{Saksan erikoisuutena on aina ollut sen hajanaisuus, yhtä suurta keskusta Pariisin tai Lontoon tapaan sillä ei ole ollut. Kaupungitkaan eivät ole todellisia suurkaupunkeja, vaan pieniä suurkaupunkeja ja niitä taas on hyvin paljon, mikä juuri symbolisoi maan -liittotasavallan- hajanaisuutta.}

^{Koskelainen tekee viisaasti yrittäessään tunkeutua Saksan sieluun useammasta paikasta. Baijerissa on toista kuin Kasselissa, Reininmaalla toista kuin Berliinissä ja Lyypekki ja Hampuri nyt ovat oman laisiaan.}

^{Anglosaksinen kulttuuri-imperialismi on jyrännyt myös aran saksalaisuuden, mutta onhan silläkin toki yhä omat erikoisuutensa. Saksalaisen filosofian perinne on komea ja monimuotoinen ja sen kirjallisuus on etenkin vanhemmasta päästä yhä lukukelpoista.}

^{Taitaa kuitenkin olla niin, etteivät saksalaiset klassikot enää ole samalla tavalla eläviä kuin venäläiset. Puškinia ja Lermontovia pystyy ulkomuistista latelemaan kuka tahansa venäläinen, mutta miten lienee edes Goethen, saati jonkun Lessingin laita? Ehkä nyt Heinea sentään jokainen vähän osaa?}

^{Hitlerin puheet elintilasta olivat aikoinaan reaktio siihen, että Venäjän väkiluku oli 1800-luvulla ohittanut nopeasti niin Saksan kuin Ranskan ja jatkoi yhä kasvuaan. Oli aivan mahdollista ajatella, että  tilanne perustui Venäjän loputtomiin maareserveihin, jotka suosivat suuria perheitä. Saksalaisten ainoa mahdollisuus saada lisää maata oli ryöstää sitä itselleen.}

^{Ajatus sodan välttämättömyydestä ja sen oikeutuksesta oli varmaankin se ensimmäinen virhe, proton pseudos, josta barbaria Saksassa alkoi. Se muistuttaa kovin sitä, mitä nyt tapahtuu Venäjällä.}

^{Kuten Saksa aikoinaan, samoin Venäjä nyt ylpeilee oman kulttuurinsa syvällisyydellä, mikä antaa oikeutuksen sen herruudelle toisten kansojen yli.}

^{Kuten Saksa aikoinaan, niin myös Venäjä on kuitenkin liian pieni ottaakseen voimalla sen, mikä ei sille kuulu ja mitä ei sille haluta antaa.}

^{Jatkosodan aikana esiintyi BBC:n suomenkielisessä ohjelmassa säännöllisesti nimimerkki Abacus -helmitaulu. Hän esitti yhä uudelleen lukuja ja laskelmia, jotka paljastivat Saksan heikkouden sen vastustajiin verraten.}

^{Nyt Saksa on paikallinen mahtitekijä EU:n piirissä, mutta ilman sitä se olisi kovin vähäpätöinen eikä tulevaisuus näytä tässä suhteessa lainkaan paremmalta. Materiaalisesti Saksa on aina paikallisesti merkittävä, elleivät sen poliitikot tee ideologisista syistä taloudellista itsemurhaa, mikä on pelättävissä.}

^{Henkisesti Saksalla on suuria muistoja ja sen panos maailman kulttuuriin säilyy yhä. Itsenäistä roolia sillä ei kuitenkaan siinä enää ole eikä luultavasti tulekaan.}

^{Koskelaisen kirja on oloissamme harvinainen yritys päästä porautumaan saksalaisuuteen. Jo tämä harvinaisuus osoittaa sen, miten vähäpätöiseksi koko asian merkitys on käynyt.}

^{Mutta kiitos nyt vaivannäöstä! Kirja on varsin lukukelpoinen, vaikka monet lipsahdukset hieman haittaavatkin.}

 

Kuka sieltä kurkistaa?

 

Naamioiden takaa

 

Arvo Tuominen, Riisutut naamiot, särkyneet unelmat. Readme 2023

 

Tasavallan presidentti Niinistö tokaisi Venäjän hyökättyä, että naamiot on nyt riisuttu. Putin, johon hän oli pitänyt yhteyttä, oli valehdellut päin naamaa ja vakuuttanut, ettei Venäjä hyökkää.

Toki asian paljastaminen olisi ollut typerää, mutta olisihan asian voinut esittää myös monella muulla tavalla, joita diplomaatit tarpeen tullen keksivät loputtomasti. Suora valehtelu nyt vain on pelkkää sikamaisuutta eikä siitä selittelemällä parane. Mutta perinteisesti Moskova ei olekaan suhtautunut tähän asiaan kovin ankarasti.

Joka tapauksessa Venäjän hyökkäys muutti yhdellä iskulla koko tämän vuosisadan poliittisen paradigman ja Venäjän aseman siinä. Meistä useimmat näkevät nyt monet asiat uudessa valossa ja siihen on hyvät syytkin.

Toki erityisesti USA oli jo takavuosina käynyt moniakin sotia ulkomailla ja jopa ilman YK:n valtuutusta, mutta tämä on nyt toisenlainen sota. Nyt ei kyseessä ole enää vain jonkin vaihtoehtoisen hallituksen tukeminen tai uudenlaisen politiikan edistäminen jossakin Jumalan selän takana, vaan naapurimaan liittäminen omiin alueisiin ja jopa suorastaan sen sulattaminen itseen, denationalisointi.

Mieleen tulevat Ruotsin ja Tanskan 1600-luvun sodat ja Skoonen, Blekingen ja Hallannin ruotsalaistaminen. Toki muitakin vastaavia ryöstöjä on tapahtunut, mutta kyllä vastaavaa yritystäkin joutuu etsimään lähes vuosisadan takaa.

Suurin toivein synnytetty, sopimuksiin ja yhteisiin arvoihin perustuva maailmanyhteisö joutuu nyt ensi kertaa kohtaamaan näin röyhkeän haasteen. Näppäräksi poliisitoimeksihan operaatio toki oli ajateltu, mutta sittenhän se lässähti. Puheet kuitenkin sen kuin suurenivat: Venäjän johtama (!) BRICS-koalitio syrjäyttäisi yksinapaista maailmaa epätoivoisesti ylläpitävät Yhdysvallat ja samalla koko maailmanjärjestelmän.

Ajatus ei ole ihan mahdoton lukuun ottamatta kuvitelmaa Venäjän johtoasemasta. Pienemmille maille uusi suvereenien valtioiden mielivaltaan perustuva asema on painajainen, mutta kyllä myös hyvinkin mahdollinen tulevaisuuden kuva.

Nyt voi sanoa, että maailmanpolitiikassa kaikki on liikkeessä vaarallisella tavalla ja että koko vyöryn alulle panija löytyy helposti eikä edes salaa rooliaan. Venäjästähän tässä on kysymys. Hitler julisti aikoinaan, että Saksan on oltava maailmanvalta tai lakattava olemasta. Jälkimmäinen oli jo lähellä, edelliselle ei ollut mitään tosiasiallisia mahdollisuuksia siinä mitassa, kuin Hitler halusi.

Putin on monessa suhteessa aikamme Hitler. Hän pani niin ikään liikkeelle niiden tapahtumien vyöryn, joka hautasi raunioihin hänet ja hänen kansansa. Hänkin pelasi hasardia sekä uskonut, että vihollisesta olisi tosipaikan tullen mihinkään.

 Mutta oliko yksi mies todellakin syypää koko maailmahistorialliseen katastrofiin ja miksi nyt kansa joka tapauksessa kannatti häntä? Oliko kaikki kuitenkin jollakin tavoin predestinoitua ja liittyi Saksan historialliseen erityistiehen (Sonderweg), joka teki tuosta kansasta poikkeavan, ettei sanoisi rikollisen?

Sodan syttymisen jälkeen on monet vastaleivotut Venäjän selittäjät vallannut suoranainen mania, joka ilmenee halussa selittää kaikki Venäjän olemuksella, joka perustuu sen vuosisataseen historiaan. Venäjän erityistie aloitetaan 1200-luvulta, ellei kauempaa ja demokratian käsitettä vatkataan yhä uudelleen, jotta osoitettaisiin, että Venäjällä ei sellaista voi olla, koska sitä ei ole koskaan aiemminkaan ollut.

Miksi se sitten on ilmaantunut noihin kaikkiin muihinkin maihin, joissa sitä ei ole aiemmin ollut, jää ihmeteltäväksi, jos niin haluaa, mutta tämä on tässä sivuseikka. Venäjän poikkeavasta historiasta on tullut monille kaiken selittävä teoria, joka näyttää antavan monelle ahaa-elämyksiä. Silloin se kai tekee tehtävänsä, mutta yhtä vähän se noita asioita selittää. Kun jokin asia selittää kaiken, ei se enää selitä yhtään mitään.

Tuominen kertoo haluavansa tehdä nyt tapahtunutta murrosta ymmärrettäväksi, mikä ei lainkaan tarkoita Venäjän politiikan tekemistä hyväksyttäväksi. Sen sijaan se tarkoittaa, ettei roikuta missään suuressa teoriassa, vaan tarkastellaan, mitä todella tapahtui. Historiassa ainutkertaisilla päätöksillä on useimmiten ratkaiseva merkitys, vaikka taustatekijät saattaisivatkin olla myös voimakkaita.

Tässä tulee mieleen, että Saksassa puhuttiin jo ennen Ukrainan sotaa ryhmästä nimeltä Russlandversteher -Venäjän ymmärtäjät. Moni kannatti yhteistyötä Venäjän kanssa muun muassa kaasuputkiasiassa ja uskoi, että yhteiset intressit olisivat varmin rauhan tae. Kukapa olisi tarpeeksi hullu toimiakseen suoraan omaa etuaan vastaan? Onko ymmärtäminenkin jonkinlainen rikos joissakin asioissa?

Kuten tiedämme, hulluutta löytyi kuin löytyikin tarpeeksi. Tässä tapauksessa kyseessä oli katteeton optimismi, joka muistutti Stalinin ylimielisyyttä hänen aloittaessaan talvisodan. Mitäpä pystyisivät harvalukuiset tsuhnat tekemään kevyillä aseillaan maailman mahtavinta ja uudenaikaisinta sotakonetta vastaan? Heillä olisi vain kaksi mahdollisuutta: kuolla tai pötkiä pakoon…

Mikä sai Putinin lähtemään järjettömään hyökkäykseen? Mitä hän oikein tavoitteli? Oliko hän päättänyt asiasta jo kauan sitten, mutta vain pitänyt naamiota kasvoillaan vai oliko hän vuosien varrella muuttunut? Millainen itse asiassa oli ja on tämän maailman rauhanhäiritsijän psyyken rakenne? Mikä rooli asioissa oli puolihulluilla Izborskin klubin radikaaleilla, joista parhaiten tunnetaan Aleksandr Dugin?

Ja mitä se merkitsee, että sodan syttyessä oli Itä-Ukrainassa taisteltu jo kahdeksan vuotta vaihtelevalla intensiteetillä? Oliko tämä seutu, jossa on valtavasti maaperän aarteita, itse asiassa venäläistä, jota Kiev oli oikeudettomasti ryhtynyt ahdistelemaan ja joka halusi rauhanomaisesti liittyä Venäjään?

Tuominen kertaa monia perusasioita, joita on nykyään tapana unohtaa. Vaikka koko Venäjän historia ja sen kansa on nyt tapana nähdä aivan uudessa valossa, kun naamiot on riisuttu, eivät monet perusasiat ole miksikään muuttuneet ja ne kannattaa pitää mielessä.

Stalin sanoi kerran sodan aikana: Hitlerit tulevat ja menevät, mutta Saksan kansa jää. Repliikki osoitti myös tämän diktaattorin ja hirmuvaltiaan olleen sentään kiinni joissakin todellisuuden keskeisissä asioissa.

Myös Venäjän kansa jää ja tulee aina säilymään ja vieläpä yhtenä eurooppalaisen kulttuurin osana, oloonkin että omaleimaisena ja vaikkapa sitten euraasialaisena, jos niin halutaan. Kiinalaiseen tai muuhun aasialaiseen kulttuuriin venäläisyydellä on joka tapauksessa niin pitkä matka, että sen ylittäminen voi tapahtua vain sairaassa mielikuvituksessa. Yksin tein voidaan silloin kuvitella Venäjää Euraasian johtavana valtana, suuriin naapureihin verrattuna pikkuruisine väestöineen ja kansantuotteineen.

Mutta vakavia aikoja eletään. Arvo Tuomisen kirja on tervetullutta lukemista niille, jotka eivät tyydy siihen, että ovat jollakin fiktiivisellä tasolla vaikkapa ”aina olleet oikeassa”, vaan haluavat todella tuntea asioita ja niiden taustoja.

 

 

Identiteettien etsimistä

 

Tänä mielensä pahoittajien aikana tulee usein unohtaneeksi, miten vapaata ajattelua myös kansojen, rotujen ja muiden ryhmien suhteen pidettiin normaalina harrastuksena, jolle ei ollut määrätty enempää normeja kun sanktioita.

Suomalaisetkin olivat tähän leikkiin osallistuneet jo ennen itsenäistymistä, saati sen aikana ja sen jälkeen. Omaa kansaa ihmetteleviä tilityksiä ilmestyi jo 1800-luvulla, miltä muistamme Topeliuksen ja useampiakin sellaisia ilmestyi myös pian itsenäistymisen jälkeen.

 Sotien jälkeen kysyi Yrjö Niiniluoto jo kirjansa otsikossa, mitä on olla suomalainen. Vastauksia tuli monenlaisia ja elämään jäi ainakin Jorma Eton runo, jota ei tarvitse tässä toistaa.

Yleensä tilitysten tulee olla kriittisiä ollakseen kiinnostavia ja lukemattomat journalistit ovat yrittäneet hankkia kiinnostavuutta piirrellessään kuka minkinlaisia karikatyyrejä kohteestaan. Sellaiset eivät välttämättä ole kiinnostavia ja harva niitä enää muistaa, mutta yleiskuva tämän nyttemmin maailman onnellisimman kansan pahimmista puutteista lienee itse kunkin tiedossa.

Olihan se sellainenkin aika, kun Suomea todella ihmeteltiin maailmalla niin urheilun suurvaltana kuin uskomattomana soturien sankarikansana. Vesa Vareksen uusimmassa kirjassa on asiasta taas monia viitteitä (ks. Vihavainen: Haun vares tulokset ).

Mikäli haluaa lukea maastamme ja sen historiasta kielteisiä arvioita, ei tarvitse kauan etsiä. Tietty joukko harjoittaa niiden tekemistä lähes päätoimisesti. Yleisesti ottaen kyseessä ovat kuitenkin sen verran köykäiset olkiukot, ettei niiden kanssa tappeleminen ole kiinnostavaa.

Viimeisimmät suurisuuntaiset yritelmät Suomen omakuvaksi taitavat olla Jörn Donnerin käsialaa. Harva niitäkään enää muistaa. Ajan riento on ollut sen verran rajua, että uusi aikamme vaatisi taas uutta yrittäjää tällekin alalle.

Merkittävä viiteryhmä suomalaisilla on eurooppalaisuus. Se on hankala sikäli, että kuulumme toiseen kieliryhmään kuin suuret eurooppalaiset kansat. Kuitenkin uskonnollinen ja kulttuurinen tekijä liittävät meidät ehdottomasti ”länteen”.

Ne itäiset ainekset, jotka liitettiin valtakuntaan Stolbovan rauhassa vuonna 1617 olivat aika vähäisiä ja jäivät aluksi varsinaisen valtakunnan ulkopuolisiksi voittomaiksi. Suuri osa asukkaitakin pakeni itään.

Kansallisesti Suomi oli joka tapauksessa paljon homogeenisempi kuin Euroopan vanhat suurvallat. Vielä pari vuosikymmentä sitten maamme oli kai maailman luterilaisin maa, jossa toki asui vajaan kymmenen prosentin vähemmistö, jota ei voinut edes nimittää täysin sopeutuneeksi. Valtaväestö se siihen oli sopeutunut.

Nyt asiat ovat toisin ja ne muuttuvat hyvin nopeasti tässä säikkymättömien idioottien maassa, jonka suurin kunnianhimo on saada kiitosta eurooppalaisen hullujenhuoneen mallioppilaana.

On muitakin kansoja, jotka ovat identiteeteiltään epävarmoja. Sellainenhan on Venäjä, jonka määrittelystä perinteisesti kilpailee kaksi suuntausta, länsimaistajat eli zapadnikit ja slavofiilit (ks. Vihavainen: Haun slavofiilit tulokset).

Venäjän ”erityistie” on tällä hetkellä se traditio, joka näyttää saaneen ratkaisevan yliotteen ainakin virallisella taholla. Se tietenkin muistuttaa hyvin läheisesti saksalaista paralleeliaan ”Deutsche Sonderweg”, jonka saavutuksiin kuului myös se regressiivinen kollektiivisen narsismin ilmentymä, jota nimitämme natsismiksi.

Venäjä näyttää uhkaavasti siirtyneen samalle tielle. Nyt siellä kannattaisi nostaa taas esille ne kriittiset äänet, jotka aikoinaan varoittivat bolševismista ja paljastivat sen valheellisuuden. Poliisivaltion ja santarminuuskijoiden vallan kriitikkojahan löytyy jo Lermontovista lähtien (ks. Vihavainen: Haun nemytaja rossija tulokset ). Ne ovat taas ajankohtaisia.

Vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Venäjältä odottivat suuria myös monet saksalaiset. Oswald Spengler visioi tulevaisuuden Venäjää, jolla vallitsee ”johannekselainen kristinusko”, joka ilmeisesti edustaisi jonkinlaista kristinuskon uutta muotoa. Tuskinpa hän tuli ajatelleeksi tätä nykyistä kirkon alennustilaa, mutta eihän hänkään varsinainen selvänäkijä ollut.

Venäjän ankarimpiin läntisiin kriitikkoihin kuuluivat 1800-luvulla Marx ja Engels (ks. Vihavainen: Haun marx ja engels russofobeina tulokset ). Suuri slaavilaisen maailman puolustaja ja germanofobi oli sen sijaan Bakunin (Vihavainen: Haun bakunin tulokset ).

Toinen Venäjän ja venäläisyyden arvostaja oli Friedrich Nietzsche, mikä usein unohtuu. Tässä taas pieni uusinta:

 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Vähän epäajankohtaista.

 

Se Saksa, jonka menetimme

 

Stanislav Govoruhin teki joskus perestroikan kultaisina aikoina elokuvan nimeltä Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä hän rinnasti imperiumin entisen loiston ja kunnian nykyiseen surkeaan alennukseen, hieman epäreilusti, mutta sehän kuuluu lajityyppiin.

Myös Saksa on maa, jolla voisi olla nyt aihetta haikailla suurta menneisyyttään, joka sattui samaan aikaan tuon tarumaisen ja sinänsä paljolta kuvitellun Venäjän loistokauden kanssa.

Saksalaisilla oli kerran niin sanotusti elämän valttikortit, mutta kaikki menetettiin pelaamalla hasardia. Ylös syvimmästä alhosta on toki noustu, mutta Saksa 2.(vai 4. tai 5.?) on jotakin muuta kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt samanniminen maa. Venäjän kanssa on asia tietysti samoin.

Friedrich Nietzsche kuuluu niihin klassikoihin, jotka ovat sen verran hapokkaita, ettei niihin viitsi joka päivä tarttua. Sitä paitsi Nietzschen teokset ovat poliittisesti niin epäkorrekteja, että on vain ajan kysymys, milloin ne kielletään. Ehkä Suomella olisi kylliksi kunnianhimoa tehdä tämä ensimmäisenä? Jotenkin olisin henkisesti valmis kuulemaan tällaisen uutisen.

Itse en kuitenkaan aio luovuttaa Nietzscheäni kenellekään, en edes viranomaisille, jotka varmaan kerran ovat tässäkin asiassa huolehtimassa meidän omasta parhaastamme. On se sen verran hauska mies.

Usein taitaa jäädä ymmärtämättä, miten tiiviisti Nietzsche oli aikaansa sidoksissa. Hänen maailmoja syleilevät runoelmansa saattavat tässä johtaa harhaan. Itse asiassa hän tulkitsi jatkuvasti oman aikansa ilmiöitä hyvin tiiviisti ja herkästi, eikä moniakaan hänen teoksiaan voi ymmärtää ilman kontekstia.

Ottakaamme nyt vaikkapa Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Luen sitä J.A. Hollon mainiona suomennoksena ja sehän ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1966 eli lähes sata vuotta alkuteoksen (1886) jälkeen.

Nyt on sitten kulunut jo pian puolitoista vuosisataa sen ilmestymisestä, mutta se ei ole oleellista. Moderni ihminen oli tuolloin jo hyvin suuressa määrin sama kuin nyt ja tarkoitan tässä lähinnä ns. oppineen tasavallan kansalaisia ja heidän seurailijoitaan.

Kirjan kahdeksas pääkappale Kansat ja isänmaat kertoo siitä maailmasta, jossa Bismarck jo oli yhdistänyt Saksan verellä ja raudalla ja entisen yömyssyisen Michelin tilalle oli noussut preussilainen upseeri, jonka kiinnostuksen kohteena oli suurpolitiikka: grosse Politik. –Näihin uusiin ilmiöihin Nietzsche suhtautui varsin epäluuloisesti.

Vanha saksalaisuus oli nyt mennyttä ja sen mukana saksalaisten vanha itseymmärrys runoilijoiden ja ajattelijoiden kansana. Itse asiassa koko vanha myytti saksalaisesta syvällisyydestä saattoikin olla pelkkää petosta.

Joka tapauksessa saksalaisuus oli jotakin vasta tulemassa olevaa ja hahmotonta. Juuri saksalaiset olivat se kansa, joka alinomaa kysyi itseltään, millaista se saksalaisuus oikein on.

Näin siis Nietzsche. Hän olisi voinut siihen lisätä, että venäläisillä oli ja on aivan sama pysyvä, lähes maanisen mielenkiinnon kohde: oman itsensä ihmettely.

Nietzschen äärimmäisen herkkä ja runollinen kieli pursuaa kielikuvia, joiden voi arvioida purkautuvan enemmän tai vähemmän sairaalloisen herkästä psyykestä. Niiden toistaminen tässä ei oikein tunnu järkevältä, mutta otetaan nyt muutama hajahuomio siitä huolimatta, että se ei tee oikeutta kirjoittajalle.

Kirjoittaja puhuu aikalaisistaan eli ”meistä” ”hyvinä eurooppalaisina” ja oudoksuu sitä uutta itsetehostuksen nationalismia, joka on vallannut Euroopan siitä huolimatta, että sen halu yhdentyä on selvästi nähtävissä.

Saksalaisuus näyttää nyt olevan velvoitettu harjoittamaan ”suurta politiikkaa”, jota varten se on huonosti valmistettu ja uhraamaan vanhat hyveensä uuden keskinkertaisuuden hyväksi.

Saksalaisilla on ollut taipumus ihailla vieraita kansoja, mutta nyt tästä kainosta taipumuksesta halutaan tehdä rikos. Oliko Bismarck sitten suuri saadessaan tämän aikaan, kysyy Nietzsche ja näyttää vastaavan, että tästä seuraa henkinen latteutuminen, mutta se ehkä korvautuu sillä, että jokin toinen kansa syventyy –mikä se sitten onkin.

On ilmeistä, että kyseessä voisi olla Ranska –tragedian toinen osapuoli, mutta se ei oikein näytä kirjoittajan tarkoitukselta.

Ranskalaisia Nietzsche nimittää vain englantilaisten aatteiden apinoiksi ja näyttelijöiksi –mutta myös uhreiksi, sillä suuri vallankumous oli ehdottomasti englantilaisen hengen luomus. Toki Ranska on yhä Euroopan henkisimmän ja hienostuneimman kulttuurin tyyssija.

Sen henkinen ylhäisö sulkee korvansa demokraattisen bourgeoisie’n kurjalta tyhmyydeltä ja suunpieksänmnältä –miutta todellisuudessa etualalle vyöryy nykyään tyhmistynyt ja karkeutunut Ranska… Mitähän nykinen Ranska olisi Nietzschen silmin?

Joka tapauksessa ranskalaisuus on psykologian alalla saanut aikaan suurta ja koko kansa on puolittain onnistunut pohjolan ja etelän synteesi, sanoo Nietzsche –tuo italialaistunut saksalainen.

Englantilaisuuteen kirjoittaja suhtautuu aika intohimoisesti –hän vihaa sitä.  Hän myös huomauttaa, että samalla kannalla olivat niin Goethe kuin myös sekä Hegel että Schopenhauer, jotka muuten olivat toistensa antipodeja. Saksalainen henki ei kerta kaikkiaan voi sietää englantilaista -he eivät tosiaankaan ole mikään filosofinen rotu…

Tulkoon mainituksi, ettei tuossa rotu-sanassa liene biologialla suurtakaan merkitystä. Mitä saksalaisiin tulee, sanoo kirjoittaja, että sen kansan muodostaa mitä hirvittävin rotujen sekoitus ja yhteenvatvonta, ehkäpä vielä niin, että esi-arjalainen aines on siinä voitolla…

Joka tapauksessa kirjoittaja ei ole kiinnostunut geeneistä, vaan siitä kulttuurista, jota kansa kantaa. Siinäkin suhteessa saksalaiset ovat myös sekava keitos, jos saksalainen tohtisi sanoa, että hänessä on kaksi sielua, hän yksinkertaistaisi asioita monella sielunmitalla.

Tämä mainittu saksalais-englantilainen antipatiahan oli tunnetusti jo perinteistä ja molemminpuolista eivätkä englantilaiset filosofit aikoinaan ottaneet lainkaan vakavasti suurimpiakaan saksalaisia kollegoitaan, mutta tokihan aika on nyttemmin muuttunut.

Englantilainen on, sanoo Nietzsche rakentaen kaikessa vihaisessa yksipuolisuudessaan nautittavan kansallisen stereotyypin, synkempi, aistillisempi, lujatahtroisempi ja brutaalimpi kuin saksalainen. Hän on juuri siksi, halpamaisempana, myös hurskaampi, sillä hän tarvitsee kristinuskoa vielä enemmän.

Englantilaista karkeutta ja moukan-vakavuutta verhoaa, oikeammin tulkitsee ja selittää muuksi sentään yhä vielä siedettävimmin kristillinen elekieli ja virrenveisuu, joka sopii tuolle juoppporattien ja irstailijoiden karjalle, kirjoittaa Nietzsche aika ilkeästi, mutta hänellä on siihen syynsä.

Nietzsche ei malta olla naljailematta jopa englantilaisille naisille ja kehottaa katsomaan, miten he kävelevät –kuin kyyhkyset ja joutsenet. Ja entäs laulu sitten…

Juutalaisiin ja venäläisiin Nietzsche suhtautuu suurella arvostuksella. Kiihkeimmät antisemiittiset kirkujat hän ajattelee kenties parhaaksi karkottaa Saksasta. Sellainenhan oli myös Richard Wagner, jonka taiteellisia näkemyksiä vastaan Nietzsche kirjoitti jopa kirjan.

Juutalaisten perintöön kuuluu mahtava moralismi, jolla kirjoittaja epäilemättä viittaa Vanhaan testamenttiin. Siitä on Eurooppa heille suuren kiitoksen velkaa, noiden äärettömien vaatimusten pelottavuudesta. Juutalaisen ja preussilaisen tyypin yhteiselo saattaisikin kukaties olla hedelmällinen yhdistelmä.

Mutta saksalaisia vaivaavat nykyään tyhmistymisen puuskat: vihamielinen tyhmyys milloin ranskalaisille, milloin juutalaisille, milloin puolalaisille, milloin wagnerilainen, milloin teutoninen, milloin preussilainen –nämä ovat saksalaisen hengen ja omantunnon (Gewissen? ehkä tietoisuus olisi parempi sana?) pienet himmennykset.

Juutalaiset ovat kirjoittajan mielestä joka tapauksessa nykyisin Euroopassa elävistä roduista epäilemättä voimakkain, sitkein ja puhtain.

Ajattelija, jolla on omallatunnollaan Euroopan tulevaisuus, ottaa epäilemättä, kaikissa tätä tulevaisuutta koskevissa suunnitteluissaan lukuun juutalaiset samoin kuin venäläisetkin lähinnä varmimpina ja todennäköisimpinä tekijöinä voimien suuressa leikissä ja taistelussa, arvioi Nietzsche.

Kirjoittaja esittää tässä käsitellyssä luvussa myös paljon varauksia saksalaisen musiikin ja kirjallisuuden laatuun nähden. Jälkimmäisestä puuttuu yleensä se musiikki, jota kuunnellaan kolmannella korvalla: se on tyyliltään latteata ja ikävää.

No, onhan tässä kirjassa ja luvussa paljon muutakin ja suotakoon nyt anteeksi, että edes nämä asiat on nostettu esille. En tässä millään muotoa halua esittää analyysiä Nietzschen ajattelusta sinänsä, vaan ainoastaan nostaa esille sen maailman, jossa kansallisuudet tuolloin –vielä- elivät erään poikkeusihmisen ja herkän taiteilijasielun silmin katsottuina.

Kansallisten stereotyyppien merkitystä ajattelullemme kannattaisi tutkia muutenkin kuin vain jonkun puolihullun stereotyyppien purkajan nipistelytieteellisestä näkökulmasta. Tokihan jokainen normaalijärkinen aikuinen ymmärtää, etteivät ne anna mitään tarkkaa informaatiota kohteestaan, eivät edes sinne päin.

Parhaimmillaan ne silti voivat antaa meille eväitä ajatteluun ja niiden viittaamien asioiden analysointiin.

Nietzschen tasolle tai edes hänen jotenkuten siedettäväksi jäljittelijäkseen ei normaalilla ihmisellä taida oikein olla pääsyä jos asiaakaan.

Silti tietyn aikakauden nerojen ajatukset saattavat kukin tavallaan välittää meillekin jotakin siitä todellisuudesta, johon eivät vielä kuuluneet monet sellaiset ilmiöt, jotka nykyään pyrkivät kahlitsemaan ajatteluamme.

Tämän ymmärtäminen saattaisi auttaa meitä asettamaan myös oman aikakautemme sille kuuluvalle paikalle.

 

Erityisiä pahan valtakuntia

 

Imperiumien puolustus

 

Elvira Roca Barea, Imperiofobia y leyenda negra. Roma, Rusia, Estados Unidos y el Imperio español. Prologo de Arcadi Espada. Biblioteca de Ensayo 130 (Serie Mayor). Siruela 2023, 615 s.

 

Tälläkin palstalla on joskus mainittu ”musta legenda” (Leyenda negra), jolla tarkoitetaan Espanjan ja espanjalaisten systemaattista mustaamista historiassa ja jopa nykyisyydessäkin.

     Tämä ilmiö alkoi jo 1500-luvulla ja asialla olivat erityisesti Englanti ja Hollanti sekä yleensä protestantit ja siinä kuvattiin Espanja ja espanjalaiset poikkeuksellisiksi: poikkeuksellisen raaoiksi, fanaattisiksi ja laiskoiksi ja muitakin paheita oli heille kasaantunut. Espanjan vallan väitettiin olleen alamaisille poikkeuksellisen tuhoisaa, mitä todisteltiin väärennetyin perustein.

     Toki tämä ”legenda” on jo moneen kertaan kumottu ainakin osittain, mutta onhan siitä aina jotakin tarttunut. Espanjalaisille nöyttää tulleen se mielikuva, että heidän maataan on pidetty ja pidetään poikkeuksellisena noiden ikävien ominaisuuksien suhteen.

     Elvira Barea on asian selvittämiseksi kirjoittanut mahtavan ”esseen” (ensayo), jossa hän vertaa Espanjan imperiumia erinäisiin muihin imperiumeihin, Roomaan, Venäjään ja USA:han ja on päätellyt, että niitä kaikkia vastaan on syntynyt samantyyppinen reaktio, jota hän nimittää imperiofobiaksi.

   Kun kirja on esseeksi aika mittava, päätin noudattaa sen suhteen samaa taktiikkaa, jota suositellaan elefantin syömiseen: on otettava pala kerrallaan.

     Kirja on varustettu lähdeviittein ja sen bibliografia on suhteellisen laaja. Ymmärrettävästi Espanja ja yleensäkin romaaninen kielialue ovat englannin ohella runsaimmin edustettuina. Vain pari saksankielistä nimikettä löytyy ja ruotsin- tai suomenkielisiä ei tietysti lainkaan.

    Venäjää käsittelevä osuus sisältää tunnettuja russofobian klassikoita. Sellainen fobiahan on ihan oikeasti ollut olemassa, vaikka Putinin hallinto on nyt napannut käsitteen käyttöönsä ja muovaillut siitä itselleen sopivan työkalun.

     Russofobian historiasta mainitaan jopa Australiassa 1800-luvun puolivälissä syntynyt paniikki, jossa ihmiset huusivat hädissään venäläisten tulevan, vaikka kyseessä toki oli vain ihan paikallisista syistä syntynyt räjähdys.

     ”Pietari Suuren testamentti”, markiisi de Custinen ”Venäjä vuonna 1839” ja muitakin klassikkoja mainitaan asianmukaisesti ja kirjoittaja ylpeilee sillä, että on osoittanut russofobian itse asiassa olevan ranskalaista juurta eikä englantilaista, kuten on oletettu.

     Hänen mukaansa russofobia syntyi sen suuren kansallisen alennustilan johdosta, jonka aiheutti tappio seitsenvuotisessa sodassa vuonna 1763 ja tärkeimpien siirtomaiden menetys.

     Samaan aikaan otettiin ranskalaisten alentuvan sivilisaatiomission kohteeksi Venäjä, jopa sana ”civilisation” keksittiin tuohon aikaan ja sen puute liitettiin erityisesti Venäjään. Esimerkiksi Voltaire piti Venäjää lupaavana koekenttänä valistuneille uudistuksille, kun taas Diderot epäili venäläisten ”barbaarien” sivistämismahdollisuuksia. Diderot’n näkemys tuli vallitsevaksi.

     Napoleonin russofobia on hyvin tiedossa ja samoin Krimin sodan aikainen suuri venäläisvastaisen propagandan aalto. Rocan ajatus siitä, että koko asia olisi oikesataan syntynyt vasta 1700-luvun lopulla, on kekseliäs, mutta ei riittävä.

     Kari Tarkiainen on katsonut, että russofobialla oli liivinmaaliaset alkujuuret, jotka liittyivät siihen vaaraan, jonka saksalaiset ritarit huomasivat ilmaantuvan Moskovan suuriruhtinaskunnan nousun myötä.

      Etenkin englantilaiset ja myös saksalaiset matkailijat olivat kuitenkin kirjoittaneet havainnoistaan sangen ”russofobisessa” sävyssä hyvin tunnettuja teoksia jo 1500-luvulla ja 1600-luvulla ilmestyi monia perusteellisia alan klassikoita. Englannin osalta niitä selostetaan esimerkiksi kirjassa ”Rude & Barbarous Kingdom”, jonka nimi jo puhuu puolestaan.

     On ilmeistä, että Venäjää arvosteltiin usein aivan kohtuuttomasti. Itse asiassa sen imperiaalinen valta oli useinkin lempeämpää kuin länsieurooppalaisten imperialistien omalla tontillaan eivätkä edes sen lait olleet mitenkään erityisen julmia, pikemminkin päinvastoin. Venäjän ja venäläisten, kuten kaikkien muidenkin imperiumien mustaamiseen käytettiin runsaasti myös suoranaista valhetta.

     Eri asia on sitten, että imperiumien alaisuudessa olevat kansat ovat yleensä ainakin jossakin vaiheessa ja erityisesti 1800-luvulla tulleet tyytymättömiksi asemaansa. Tämä koski jopa Itävalta-Unkaria, joka oli sentään suhteellisen helläkätinen eikä harjoittanut samanlaista denationalisaatiota kuin Venäjä 1800-luvun lopulla Puolassa ja muuallakin.

     Meillekin oli tuollaista käsittelyä jo valmisteltu, mutta siitä ei lopultakaan tullut mitään, vastoin kaikkia kohtuullisia odotuksia.

     USA:n imperiumi on luonteeltaan erilainen, moderni, eikä ole keskittynyt alueiden hallinnolliseen liittämiseen sitten 1800-luvun. Siitä huolimatta se on herättänyt voimakasta antiamerikkalaisuutta, paitsi latinalaisessa Amerikassa, myös Euroopassa ja jopa erityisesti Englannissa.

     Antiamerikkalaisen Myytin mukaan amerikkalaiset ovat sivistymättömiä, ahneita ja kaiken todellisen kulttuurin vihollisia. Tähän liittyy yleensä antisemitismi: USA:n politiikkaa ohjaa juureton, kosmopoliittinen juutalaisuus, joka on kansallisuuksien vihollinen.

     Antiamerikkalaisuudella on vahvasti myös kotimainen lähteensä. Intellektuelliksi pääsee vain vihaamalla ja vastustamalla omaa maata ja sen politiikkaa. Tekijä ottaa esimeriksi Noam Chomskyn, joka on säilyttänyt arvovaltansa älymystön keskuudessa, vaikka onkin paljastunut törkeäksi valehtelijaksi.

     Kirjoittaja on käyttänyt myös Paul Hollanderin teoksia, joita olen itsekin lukenut. Hollander on niissä paljastanut antiamerikkalaisuuteen liittyvää irrationaalisuutta, mutta muistini mukaan hän kyllä myös jossakin vaiheessa huomasi, ettei koko ilmiö ole sellaisenaan vailla perusteita.

     Roca ei tässä esseessään ole kiinnostunut sellaisesta aineistosta, joka häiritsisi hänen varsinaista missiotaan eli sen osoittamista, ettei Espanjan imperiumiin kohdistunut ”fobia” ole suinkaan ainutlaatuista: kaikki imperiumit näyttävät saaneet osakseen sellaista suhtautumista  ainakin enemmän kuin olisivat ansainneet.

     Tarkoitushakuisuutta ja suoranaista valehteluakaan ei ole kaihdettu, kun viholliskuvaa on rakennettu ja kun sitä sen jälkeen on yhä uudelleen tuettu ja lopulta suorastaan siihen vedoten osoitettu kaikenlaisia asioita.

     Tähän mennessä luettuna Focan kirja on kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa. Siitä tulevat hiukan mieleen myös entisen Venäjän kulttuuriministeri Medinskin kirjat, joissa Venäjää häpäisevät myytit yksi kerrallaan ”kumotaan” (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset ).

     Medinskilläkin on kyllä asiaa kirjoissaan ja pidän selvänä, että nuo myytit ovat melkoiselta osalta liioiteltuja, mutta niitä pahempaa on toki sokea imperialismi, joka osaa vain vastustaa kaikkea kritiikkiä.

     Barean näkökulma on apologinen ja se on kiinnostava juuri nyt myös siksi, että imperiumit ovat kuohuntavaiheessa. Yleensä niitä on aina kuvailtu rappeutuneiksi ja niiden hajoamista ennustettu. Toki ne ovat aina jossakin vaiheessa myös hajonneet.

     Vaikka Barean essee osoittaa, ettei Espanja ole poikkeustapaus (vrt. historiallinen erityistie), ei se osoita, etteikö imperiumeihin kohdistettu kritiikki ja vastarinta olisi oikeutettua.

     Tällä hetkellä Venäjä on yrittänyt rakentaa uudelleen hajonnutta imperiumiaan, mikä on yleensä mahdotonta. USA taas on mennyt klassiseen ”liian kauas kurottamisen” overstretch) ansaan ja Kiina vasta valmistautuu ottamaan maailmassa sen aseman, joka täyttää syntyneet tyhjiöt.

      Meidänkin maamme on osa eräänlaista eurooppalaista imperiumia, joka rajoittaa suvereniteettiamme, vaikka onkin osoittautunut ulkopoliittiseksi mitättömyydeksi. Voisi olla kiintoisa tarkastella sitä muiden imperiumien rinnalla.