Kosmopoliittisia runoilijoita

Kosmopoliittisia runoilijoita

Heinrich Heine, Deutschland. Ein Wintermärchen, 1844 (Projekt Gutenberg)

Роберт Винонен, Разлука берегов. Книга стихов. Ингерманландия, 2017, 203 с.

Heinrich Heine kuuluu lempirunoilijoihini. En tarkoita niinkään Laulujen kirjaa, joka lienee meillä tunnetuin, kuin Saksanmaata (Deutschland. Ein Wintermärchen). Sehän on vallan mainiota poliittista satiiria, jonka kaikkia viittauksia tuskin oikein käsittää, mutta jota siitä huolimatta on nautinto lukea. Rytmi toimii ja loppusoinnut pelaavat.

Ajatellaan nyt vaikka tätäkin:

 Zu Aachen, im alten Dome, liegt
Carolus Magnus begraben.
(Man muß ihn nicht verwechseln mit Karl
Mayer, der lebt in Schwaben.)

Ich möchte nicht tot und begraben sein
Als Kaiser zu Aachen im Dome;
Weit lieber lebt ich als kleinster Poet
Zu Stukkert am Neckarstrome.

Kuka mahtoi olla Karl Mayer, en tiedä. Luulen että runoilija yksinkertaisesti loi tyhjästä tämän herran, jota tarvittiin kertakäyttöiseksi statistiksi runoon.

Saksanmaan käänsi suomeksi Otto Manninen ja muistan, että käännös oli erinomainen, vaikka värssyt alkavat muistissani jo hapertua. Joka tapauksessa Heinen hilpeä pilkanteko preussilaisesta byrokratiasta, joka oli tunkeutunut hänen kotiseudulleen Reininmaalle, jäi mieleen.

Välillä suorastaan ihmettelin sitä kirpeyttä jota runoilija osoitti kuvitellessaan höyhentävänsä Preussin kotkan ja pistävänsä sen reininmaalaisen metsästäjäseuran maalitauluksi:

Du häßlicher Vogel, wirst du einst
Mir in die Hände fallen,
So rupfe ich dir die Federn aus
Und hacke dir ab die Krallen.
Du sollst mir dann, in luft'ger Höh',
Auf einer Stange sitzen,
Und ich rufe zum lustigen Schießen herbei
Die rheinischen Vogelschützen.

Mutta kysehän oli läntisestä vapaudesta, jota susirajan takaiset berliiniläiset tulivat kuristamaan. Heistä runoilija antoi aika ilkeän kuvan:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.
Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.

Alkusanoissa Heine vakuutteli olevansa yhtä hyvä patriootti kuin kuka tahansa. Kuitenkin hänen Ranskan-ihailunsa on läpitunkevaa ja sille näyttäisi olevan myös selkeä selitys: Napoleonin aikana tuli myös Düsseldorfin seudulla voimaan Code civil, joka antoi myös juutalaisille täydet kansalaisoikeudet.

Toisaalta Preussiakaan ei kannata kovin suvaitsemattomaksi luokitella, ottihan juuri se avosylin vastaan Ranskan karkottamia hugenotteja.

Joka tapauksessa Heinen preussilaisvastaisuus oli läpitunkevaa ja metsä vastasi samalla mitalla. Preussin johdolla yhdistetyssä Saksassa Heinellä oli aina paljon vihamiehiä. Hän oli sellainen epäsaksalainen kosmopoliitti

Tämän kun muistaa, tuntuu suorastaan oudolta nähdä Heinen rienaavaa olemusta kuvaava rennosssa asennossa istuva patsas Berliinissä Humboldt-yliopiston vieressä. Patsas tehtiin DDR:ssä, mutta tuotiin paikalleen vasta Saksojen yhdistyttyä.

Helpompaa oli ymmärtää, että tuolla vastapäätä 1930-luvulla poltettiin aikoinaan kirjarovioita, joissa myös Heinen kirjat paloivat. Kyseessähän sinänsä oli jo vanha saksalainen tapa, jota oli käytetty juuri 1800-luvun alussa.

Heine sattumoisin oli se, joka lausui lentävän lauseen siitä, että kirjojen polttaminen on vain esileikkiä, jonka jälkeen siirrytään polttamaan ihmisiä. Hänellä saattoi olla mielessään vuoden 1817 Wartbugin kirjarovio, vaikka itse tuo kuuluisa sitaatti sijoittuu Espanjan reconquistan aikaan.

Mutta Heinen politikointiin en ota kantaa. Preussilaisvastaisuudessaan runoilija muistutti aika lailla esimerkiksi Mihail Bakuninia, joka kirjoitti kirjan ”ruoskasaksalaisesta imperiumista” (Кнуто-германская империя). Runoilijana hän joka tapauksessa oli kepeän ja vailla kaikkea pateettisuutta olevan, uuden saksalaisen tyylin luoja.

Syystä tai toisesta Heine tuo elävästi mieleeni erään suuren suomalaisen runoilijan, nimittäin Robert Vinosen.

Vinonen on inkerinsuomalainen paluumuuttaja, joka toimi aikoinaan Moskovassa Maailmankirjallisuuden instituutin professorina. Hän on julkaissut kolmattakymmentä nidettä venäjänkielistä runoutta.

Vinosen runous on Heinen tavoin kepeää ja tyylillisesti mestarillista puhetta. Hän käyttää sidottua mittaa ja liikkuu suvereenisti eri runomitoissa ja tyylilajeissa. Aihepiirit vaihtelevat ikuisista kysymyksistä ajan politiikkaan ja erotiikasta ja viinasta rehevään seksiin.

Omar Haijjamin tyylisiä runoja Vinonen on julkaissut kokonaisen kirjan ja myös Francois Villon on hänen muuan alter egonsa.

Vinosen uusin kokoelma Разлука берегов on samaa taattua työtä kuin muutkin lukemani Vinosen kirjat. Ikuisuuskysymyksiä pohdiskellaan itseironisesti ja miehekkäästi, ilman pateettisuuden häivää.

En yritäkään kääntää runoutta, ymmärrän jo, että se vaatii erityislahjakkuutta. Tässä joka tapauksessa pätkä kokoelman ensimmäisestä runosta translitteroituna, jotta kirjoittajan sanataituruudesta voi saada käsityksen:

Tverdili mne: utšenje -svet…

No kak otjavlennyj oboltus

Ja poljubil so školnyh let

Ne debri algebri, a globus.

Tai vaikkapa tämä:

Прощай, человек вчерашний

Спасибо, что был ты мной!

Меня ты не понимаешь-

Еще бы! Ведь я другой.

Kokoelmassa on osia, jotka perustuvat kaikkien tuntemien riimien jatkamiseen toisella tavalla ja toisesta näkökulmasta ja siellä on myös ajankohtaiseen politiikkaan ja menneisyyteen kantaa ottavia runoja. Kaikkia ei voi ymmärtää tuntematta lukuisia intertekstuaalisia viittauksia, vai mitenkä se pitäisi ilmaista?

Tässä malliksi pätkä Lermontoviin viittaavasta runosta:

Недаром ведь, скажи-ка дядя

К вождю шагая от вождя,

Узнали мы, какие б…ди

Имели нас, руководя

Historiallisessa osastossa kirjailija muun muassa näkee unessa muuttuneensa Leniniksi, toisissa runoissa hän keskustelee ystäviensä, klassikkojen kanssa. Kaikki nerot kelpaavat ystäviksi, paitsi Majakovski ja siihen on syynsä. Juuri hän näyttää edustavan sitä samaa prinsiippiä, joka on venäläisyydessä vihattava, kuten Heine vihasi preussilaisuutta.

Turhan vaatimaton ei ole runo siitä, miksi Vinоnen kirjoittaa runoja:

От Бога, может быть, порой

Иной судьбы ты ждал

Но приходилось брать перо

Поскольку -Божий дар.

Jumalan lahja se on. Lukija kyllä vakuuttuu asiasta, mikäli Vinosen toinen toistaan vaikuttavampia kirjoja lukee.

Ammattilaisten asiaksi jääköön kirjojen arvosteleminen, itse voin vain sanoa nauttivani niistä paljon enemmän kuin suomalaisesta ns. nykyrunoudesta, joka niin kovin usein on joko sentimentaalista parkumista tai muuten perin vaikeasti avautuvaa, minkä vuoksi sen mieluummin jättää rauhaan.

Mutta Vinosen kirjaoja pitäisi kääntää suomeksi. Kukahan sen pystyisi tekemään? Ei taida olla uusia Otto Mannisia tarjolla?

Ruumiillinen kuritus

 

Kadonneesta valtapiiristä

 

Olen parhaillaan lueskellut kahtakin kirjaa, joista molemmista mieleen on tullut asioita, jotka hyvin kuvastavat sitä suurta kulttuurin uroosta, jonka keskellä elämme

   Thomas Mannin ”Herra ja koira” kuvaa miehen ja hänen koiransa välistä syvää kiintymystä ja Peter Slanskyn ja William Abrahamsin ”The Unknown Orwell” taas kuvaa Eric Blairin alias George Orwellin lapsuutta ja nuoruutta englantilaisessa ”yksityiskoulussa” ja sen jälkeen Public Schoolissa, joka muuten oli peräti itse Eton.

   Molemmissa törmäämme väkivaltaiseen ruumiinrangaistukseen, olkoonkin että koiraan se kohdistui kaiketi hyvin harvoin ja hellästi. Joka tapauksessa omistajan varusteisiin kuului nahkainen koirapiiska, jota ei suotta kannettu. Englantilaisissa sisäoppilaitoksissa piiska taas oli jopa keskeinen kasvatuksen väline.

   Eilispäivän maailmassa, joka on vielä hyvin tämän hetken vanhemman polven muistissa, kuului kasvattajan keskeisiin välineisiin tuo piiska. Setä Topelius nimitti sitä kohteliaasti Koivuniemen herraksi ja erään ystäväni kodissa sellainen oli pysyvästi kunniapaikalla oven päällä. Sen käyttäminen ei ollut mikään harvinaisuus.

   Kun nykyajan lapsi saa kuullakseen tai lukeakseen vaikkapa tapauksesta, jossa vanhemmat ajavat takaa keppostellutta pikkupoikaa, he säikähtävät tajutessaan, että lastahan oli tarkoitus lyödä ja että häntä myös lyötiin. Sellainen asia ei kerta kaikkiaan kuulu nykytodellisuuteen.

   Vain puoli vuosisataa sitten asiat olivat aivan toisin. Lapsen kasvatukseen kuului kuritus keskeisenä osana ja sen laiminlyöntiä pidettiin luonteen heikkoutena ja vastuuttomuutena. Kotikuri oli kodin tehtävä ja esimerkiksi kansakoulun vanhoissa periaatteissa kolttosiin syyllistyneitä lapsia oli heidän omien vanhempiensa pieksettävä opettajan toimeksiannosta.

   Pieksäminen oli itse asiassa yleislääke, jota käytettiin myös opettamisen apuna. Vanhan lorun mukaan ”Opin sauna autuas aina, koska vitsin vihdotaan/ Ett’ on lyöty, siit’ on hyöty, seuraa taito, toimikin”.

   Lapsi saattoi saada selkäänsä myös siitä, että ei muistanut asiaa, joka hänen olisi ollut muistettava, esimerkiksi sanoja ”Kymmenellä pennillä siirappia”, kuten kerrotaan Teuvo Pakkalan novellissa ”Ihme ja kumma” (kymmenellä pennillä siirappia - Haku ).

    Tuo mainittu ”ihme” oli, että pikku Vappu, joka kerran ei saanutkaan selkäänsä unohduksen takia, alkoikin aina muistaa sen, mitä pitikin. ”Kasvattava” rangaistus toimikin siis itseään vastaan. Ei tuollainen asia aikanaan ollut itsestäänselvyys. Kaikkea muuta.

   Traditionaalisessa yhteiskunnassa ajateltiin, että kuten Jumala käskee monarkkeja, jotka taas käskevät alamaisiaan, käskee perheen pää perhettään, johon myös naimattomat palvelijat kuuluvat.

   Jean Bodin (1530-1596), etevä filosofi, joka kannatti uskonnollista suvaitsevaisuutta ja vastusti noitavainoja, päätteli, että vaikka hallitsijan vallan on oltava valtiossa rajaton, eikä alamainen sitä vastaan saa nousta, niin myös perheen pään eli isän vallan perheessä oli oltava rajaton eikä hallitsijan valta saanut ulottua kodin kynnyksen yli.

   Niinpä perheenpäällä oli tuo rankaisuvalta, myös vaimoon nähden, joka kuitenkin oli lapsiin ja palvelijoihin nähden esimiesasemassa. Vanhoissa teksteissaä, kuten venäläisessä, Iivana Julman ajalta periytyvässä Domostroissa (ks. Vihavainen: Haun domostroi tulokset ) opetetaan, missä rajoissa valtaa on käytettävä. Vihassa ei saanut kurittaa eikä kuritettava saanut siitä vihastua.

   Näinhän tehdään myös Kalevalassa, jossa morsiamen äiti opastaa, että tyttöä, joka on vielä nuori, on aluksi aina viimeiseen saakka neuvomalla ojennettava. Jos ei mikään muu auta, niin sitten lyödään, mutta vain takamuksille, ei kasvoihin eikä muualle näkyviin paikkoihin (ks. Neljäskolmatta runo: Ohjeita sulhaselle eli kuinka panna vaimo töihin ja piestä oikein | Ilon ja surun kirjastoja ).

   Kaikki tämä tuntuu meistä barbaariselta, mutta huomattakoon, että isänvallan kohdalla kyseessä oli merkittävä pyrkimys vallanjakoon, joka hallitsijaan nähden korosti kansalaisen oikeuksia. Hallitsija ei saanut ängetä kenenkään kotiin, saati nyt makuuhuoneeseen.

    Siellähän me nykyään näemme valtion edustajan jo tottuneesti päivystämässä. Totalitarismiahan tämä on, hyvässä tai pahassa.

   Mutta kysymys ruumiinrangaistuksesta on monitahoinen. Sitä saattoi jopa pitää rationaalisena sellaisena aikana, jolloin ihmisten elintaso oli niin alhainen, että miltei mikä tahansa vankeustuomio olisi ollut sekä yhteisknnalle kohtuuttoman kallis että sen saajalle liian hyväksi koettu.

   Lapsilaumojen kasvattamisessa taas ei voinut yksityistapauksiin kovin paljon energiaa tuhlata ja niinpä hallittiin terrorilla: pelko estäisi lankeamasta syntiin, ellei tulevan elämän rangaistusta pelkäisi, niin olipa sitä varmuudella tarjolla jo täällä maan päällä, ihan omassa kodissa.

   Psykoanalyytikot ovat ruumiinrangaistusta käsitellessään puhuneet anaalisesta sadismista, persoonallisuuden kehityksen jumiutumisesta kypsyyttä edeltävään vaiheeseen. Sellainen saattoi periytyä ja kohdata kokonaisia kansakuntia, millaisesta Heinrich Heine, reininmaalainen juutalainen syytti preussilaisia jo paljon ennen Freudia (ks. Vihavainen: Haun heine winkel tulokset ).

   Kasvattaja tuskin useinkaan oli varsinaisesti sadisti, vaan kärsi itsekin typerästä väkivallastaan, kuten hän lapsellekin vakuutteli. Toki sadomasokismi sinänsä on myös aivan todellinen perversio, joka pornoteollisuuden tarjonnasta päätellen ei ole edes harvinainen.

   Kuitenkin meillä Pohjolassa päästiin tuosta lasten pieksämisestä eroon nopeasti ja kaikesta päätellen myös perusteellisesti. Pienetkin ruumiinrangaistukset herättävät heti sosiaalitädit, jotka saattavat ottaa lapsen pois vanhemmiltaan ja sijoittaa hänet sijaiskotiin. Venäläisen ja pohjoismaisen kulttuurin välillä on tässä (vielä) syvä juopa.

   Meillä ja Ruotsissa tätä lasten riistoa vanhemmiltaan kurituksen takia pidetään normaalina ajatuksena, Venäjällä sen sijaan ei. Silti venäläiset ovat tunnettuja lapsirakkaudestaan, eikä ajatus tuon kansakunnan sadomasokistisesta luonteesta ole ollut yleinen. Itse asiassa se voisi kyllä hyvinkin sopia siihen suhtautumiseen auktoriteetteihin, joka siellä vallitsee.

   Olisi kiinnostavaa tietää, onko tämä suuri muutos suhtautumisessa ruumiinrangaistuksiin esimerkiksi lasten kasvatuksessa tapahtunut tai tapahtumassa myös Virossa ja muissa entisissä itäblokin maissa.

   Lähtisin siitä, että se on länsimaiseen kulttuurin kehitystiehen tiiviisti liittyvä ilmiö, joka luultavasti on myös Itä-Euroopassa tapahtumassa, vaikka kukaties viiveellä ja ehkä epätäydellisesti. Tätä asiaa en kuitenkaan tunne ja siitä tuskin on olemassa virallisia tilastoja, tutkimuksia luultavasti kyllä.

   Tämä megatrendi korreloi enemmän tai vähemmän kulttuurin naisistumisen kanssa. On mahdollista, että kyseessä on kausaalinenkin suhde, mutta asia ei suinkaan ole ilman muuta selvä.

   Eiväthän naiset aiemmin olleet ruumiinrangaistusta, ainakaan lapsiin kohdistuvaa vastaan. Yleinen tapa kuitenkin näyttää olleen, että kuten katolisen kirkon inkvisitio, äidit yleensä määräsivät rangaistuksen ja maallinen esivalta, eli perheessä sitä vastaava isä joutui sitten panemaan sen toimeen.

   Tässä on asiaa kosketeltu vain länsimaisten esimerkkien perusteella. En lainkaan tunne instituution tilaa ja kehitystä esimerkiksi Intiassa, Kiinassa tai Japanissa. Mikäli jollakin lukijalla on tietoa, siitä kuulisi mielellään.

   Mikäli olen pikein ymmärtänyt, myös Englannin sisäoppilaitoksissa vanhat perinteen yhä jatkuvat. Vai olenko erehtynyt? Entä kuka vielä muistaa nähneensä koirapiiskan? Onkohan jollakin sellainen yhä käytössä…?

 

Mikko Saksalainen

Saksan Mikko -Der deutsche Michel

Englantilaisilla on John Bull, ranskalaisilla Marianne, jenkeillä setä Samuli ja suomalaisilla Suomi-neito. Venäläisillä on Ivan ja niin edelleen. Ruotsalaista on ainakin meillä kuvattu hyvinvoivan ja kaksoisleukaisen rouvan hahmolla, kun kukaan ei niitä karoliineja enää oikein muista.

Mutta mikäs olikaan saksalaisen perikuva, stereotyyppi?

Karjuva preussilainen vääpeli tulee ehkä joillekin mieleen ja sehän oli se vihollinen, jota myös Reinin rantojen juutalainen Heinrich Heine runoissaan pilkkasi:

Nuo samat pedanttiset pökkelöt

yhä vaan sama suora kulma

joka käännöksessä ja kasvoilla

sama samea, puutunut pulma

Ja tietenkin kaiken takana oli se typerä väkivaltaisuus, jolla preussilaiset oli kasvatettu:

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,

sama asento seivässojo,

kuin kitaansa kepin he nielleet ois,

josta kyljiss’ ol’ ennen mojo

(Heinrich Heinen teoksesta Deutschland, ein Wintermärchen suomentanut Otto Manninen: Saksanmaa, Otava, 1923).

Heine edusti sitä saksalaisuutta, joka ei voinut sietää Preussin ylivaltaa, joka oli hiipimässä koko Saksan ja siis myös Reininmaan herraksi. Reinin rannoilta katsoen Berliini oli itäisen barbarian tyyssija, jonne sivistys ulottui vain osittain.

No, Heine on saanut revanssinsa ja istua röhnöttää nykyään patsaana Humboldt-yliopiston puistossa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa hänenkin kirjojaan 1930-luvulla poltettiin -kuten hän oli sata vuotta aiemmin varoitellut.

Toki koko Saksa oli kauan kulttuuri- ja muussakin kehityksessään jälkeenjäänyt osa Eurooppaa, mikäli asiaa katseltiin renessanssin Italiasta tai sittemmin Pariisin näkökulmasta. Myös Englannista käsin voitiin Saksaa aina sen yhdistymiseen saakka katsella pitkin nenänvartta ja myös itse saksalaiset ymmärsivät alennustilansa.

Niinpä saksalaisen symboliksi jo varhain tuli Saksan Mikko, Der deutsche Michel, hyvänahkainen ja pönäkkä, mutta tyhmänsutkea pikkuporvari, jolla oli päässään yömyssy.

Saksalainenhan nukkui eikä muuta osannutkaan ja tämä tapahtui samaan aikaan, kun Ranska ja Venäjä olivat vallanneet Euroopan maat ja Englanti maailman meret. Saksalaisille oli jäänyt vain ilma ja ennen lentokoneiden keksimistä se tarkoitti kuvittelun sfäärejä: ajattelijoiden ja runoilijoiden kansa oli tuossa asemassaan myös koominen.

Deutscher Michel oli paljon vanhempi symboli kuin mikään noista alussa mainituista kansallisista symbolaista. Ilmeisesti John Bull syntyi jo 1700-luvun alussa, mutta Marianne vasta 1830-luvulla ja setä Samuli vielä myöhemmin. Suomi-neito lienee sortovuosien tuote.

Michel sen sijaan oli tässä maailmassa jo ainakin 1500-luvulla. Arkkienkeli Mikaelin rooliin viitaten hänen hahmoaan on etsitty kauempaakin.

Joka tapauksessa tämä Mikko on aikoinaan kuvannut yksinkertaista ja rehtiä saksalaista, joka ei ymmärrä eikä myöskään siedä muodikasta tapaa käyttää ranskalaisia sanoja silloinkin, kun tarjolla on ihan yhtä hyviä saksalaisia.

1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“

Ei yksinkertainen ja rehellinen saksalainen ymmärtänyt noita uusia sotilastermejä, ei edes käskemisen kutsumista komentamiseksi (Commandiren) tai tykistön kutsumista artilleriaksi (Artigleria) ja jalkaväen sanomista infanteriaksi (Infanteria).

Tällaista nurkkapatriotismia Michel siis edusti, eikä suinkaan sitä aggressiivista nationalismin muotoa, jota tarvittiin, kun Saksan maat haluttiin Preussin johdolla räätälöidä yhdeksi valtakunnaksi.

Saksalaisten suhde preussilaisuuteen näyttää nykyään olevan aika hankala. Eihän siitä irtikään pääse eikä historiaa perua voi. Oliko kuitenkin Saksan onnettomuuksien alku ja juuri siinä, että se yhdistettiin Preussin johdolla? Vai olivatko kyseessä sittenkin satunnaisemmat tekijät.

Preussilaisuuden olemusta on kiintoisasti käsitellyt Oswald Spengler teoksessaan Preussentum und Sozialismus, josta enemmän toiste. Hänen visionsa on loistelias ja kohteelleen sympaattinen, joskin toki aivan intuitiivinen, muistuttaen Egon Friedellin esseististä historiamaalausta.

Joka tapauksessa piikkikypärään sonnustautunut preussilainen tuli Saksan symboliksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Germaanisuutta syvästi inhonnut Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisuudesta”, vaikka olisi toki saattanut löytää ”ruoskan ihanuuksien” (prelesti knuta) palvonnan ainakin yhtä perustellusti myös Venäjältä.

Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, lähettäessään matkaan joukkoja Kiinan boksarikapinaa kukistamaan, kehotti Wilhelm II noita kenraali Walderseen sotilaita käyttäytymään kuin hunnit, ettei yksikään kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi eurooppalaiseen.

Tämä ei jäänyt muilta huomaamatta ja ensimmäisessä maailmansodassa englantilaiset ottivatkin hunni-nimen käyttöön saksalaisia kuvaamaan. Näiden käytös Belgiassa oli antanut aihettakin tälle nimitykselle.

Tämän jälkeen onkin Deutscher Michel ollut maailmalla aika vähän tunnettu hahmo, ainakin Saksan ulkopuolella. Saksassa hänet on kyllä voinut silloin tällöin bongata, yömyssyn huppu silmillä ja hyväntahtoisen typerä ilme naamallaan.

Itse asiassa hän saattaisi kyllä hyvin kuvata nykyisen Saksan olemusta. Ajatelkaamme nyt sellaisia asioita kuin tämä surullisen kuuluisa Energiewende, Merkelin ”Wir schaffen das”! linjaus ja muukin uninen kuhnustelu.

Tämä lienee Euroopalle hyväkin ratkaisu, ei sillä. Ja kannattaa muistaa, että sillä vasta onkin pitkät perinteet. Ehkäpä tämä Bismarckin Saksan täyttänyt preussilaisuus ja sitä jatkanut Wilhelmin politiikka, kolmannesta valtakunnasta puhumattakaan oli vain ohimenevä virtaus, joka ei edustanut saksalaisuuden syvintä olemusta. Jospa se oli vain saksalaisuuden tietyn aikaa kantama ja huonosti istuva puku.

Ehkäpä tässä vielä tuo yllä oleva Heinen runon pätkä saksaksi:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.
Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.