Tahto tyhmyyteen

 

Järjettömyyden viettelys

 

Robert Pogue Harrison, ”Interminable Ignorance”. Arvosteluessee Mark Lillan teoksesta Ignorance and Bliss: On Wanting Not to Know ja Emily Ogdenin kirjasta On Not Knowing. The New York Review of Books 9.4.2026

 

New Yorkin juutalaisyhteisön piirissä on luultavasti maailman merkittävin intellektuellien keskittymä ja The New York Review of Books (NYRB) on syystä ollut kovassa maineessa. Tosin maine kärsi takavuosina pahoin siitä, että merkittävä julkinen intellektuelli Ian Buruma sai potkut päätoimittajan paikalta (ks. Vihavainen: Haun buruma nyrb tulokset ).

     Lehdessä on toki yhä aina silloin tällöin hyviä ja tarpeeksi laajoja merkittävien teosten arvosteluja, jollaiset ovat välttämättömiä niille, jotka haluavat laajemmaltikin seurata aikaansa, mutta eivät mitenkään pysty lukemaan kaikkea merkittävää, mitä maailmassa ilmestyy.

     Mark Lilla on aatehistorioitsija ja julkinen intellektuelli, joka muistetaan muun muassa siitä, että hän varoitteli amerikkalaista demokraattista puoluetta hurahtamasta tyhjänpäiväiseen identiteettipolitiikkaan. Toki Lillan ajattelu menee aina päivänpolitiikkaa syvemmälle ja hän on tutkinut muun muassa uuden ajan alun aatehistoriaa ja 1900-luvun ”tyrannofiliaa”.

     Harrison kertoo, että Lillan teoksen keskeisiin sankareihin kuukuvat muun muassa pyhä Augustinus, Freud, Pascal, Kant, Platon ja Sokrates, joiden käsittelemässä problematiikassa tietämättömyyden haluaminen näyttelee tärkeää osaa.

     Itsensä tuntemisesta kieltäytyminen näyttää peruskokemukselta, joka luontevasti laajennetaan koskemaan myös ympäröivää maailmaa.

      Nykyajan oloissa oman ajattelun ulkoistaminen AI:lle, internetin influenssereille, terapeuteille, kommentaattoreille ja profeettoina esiintyville on johtanut entistä suurempaan taipumukseen kieltää itsestäänselvyydetkin: ”ikään kuin jokin psykologinen bakteeri olisi nopeasti leviämässä. Hypnotisoidut laumat seuraavat falskeja profeettoja, irrationaalisia huhuja, suorittavat fanaattisia tekoja ja maaginen ajattelu syrjäyttää terveen järjen ja kokemuksen”.

     Ikuisen, kypsymättömän nuoruuden palvonta ja tavoittelu ovat Lillan mielestä näkyvä osa ongelmaa. ”Nuoruuteen” siirrytään yhä varhaisemmassa iässä ja siitä päästään, jos päästään pois yhä vanhempina. Kypsyydestä kieltäytyminen on normina.

      Immanuel Kant kuuluisassa esseessään ”Mitä on valistus”, kiteytti sen olemukseksi ihmisen pääsemisen pois itseaiheutetusta alaikäisyydestä.

     Uskalla käyttää järkeäsi, sapere aude! on tiivistelmä koko valistuksen ideasta, joka nyt on painumassa yhä syvemmälle unohdukseen.

     Järjettömyyden viettelyksestä on lähimenneisyydessäkin kirjoitettu yhtä ja toista (ks. Vihavainen: Haun seduction of unreason tulokset ) ja Lillan esittämä väite aiheensa suuresta harvinaisuudesta kuulostaa hieman oudolta.

     Ehkäpä tarkoitettu uutuus liittyy erityisesti siihen, että korostetaan nimenomaan tahtoa kieltäytyä aktiivisesti näkemästä ilmeisiä totuuksia. Mikään logiikka ei auta, jos ihminen ei halua kuulla eikä nähdä sitä, minkä on koko ajan hänen silmiensä edessä.

     Minusta tälle problematiikalle vähintään läheistä sukua on kollektiivisen muistin ajatus. Sen kehitti Émile Durkheimin oppilas Maurice Halbwachs, joka muuten kuoli vuonna 1945 Buchenwaldissa.

     Mikäli olen Halbwachsin ajatuksia oikein ymmärtänyt, hän piti oppi-issä tapaan kollektiivisia psyykkisiä ilmiöitä yksityistä psyykeä primäärisempinä. Tämän ajattelutavan mukaan historiakin on itse asiassa erilaisten kollektiivien historiaa, jota niin sanotut muistin paikat kartoittavat.

     Kansakunnan tapainen käsite voidaan tällä perusteella alentaa toissijaiseksi ja todelliselle historialliselle muistille jopa vastakkaiseksi.

     Kieltäytyminen tietämisestä ilmenee tietysti myös siinä tunnetussa ilmiössä, jota on nimitetty paoksi vapaudesta (escape from freedom). Tämä on myös Erich Frommin kuuluisan teoksen alkuperäinen nimi. Suomeksihan se ilmestyi onnettomalla nimellä ”Vaarallinen vapaus”, mikä lienee johtanut loputtomiin väärinkäsityksiin.

     Frommin ohella lauman irrationaalisuutta on käsitelty hyvinkin monessa kirjassa, alkaen LeBonin ja Ortega y Gassetin teoksista (ks. Vihavainen: Haun orjuus tekee vapaaksi tulokset ).

     Jopa klassinen amerikkalaisen demokratian ongelmien kartoitus, jonka Alexis de Tocqueville jo 1800-luvun alkupuolella teki, tuo selkeästi esille massapsykologian taipumuksen irrationaalisuuteen ja itsenäisen ajattelun tukahduttamiseen (ks. Vihavainen: Haun tocqueville tulokset ).

     On turha sanoakaan, että totalitaariset liikkeet ovat hyödyntäneet runsain mitoin tätä ihmisen kykyä ja tarvetta kieltäytyä ajattelemasta omilla aivoillaan. Näemme sen voimakkaan vaikutuksen tänään niin Venäjällä kuin Amerikassa, mutta myös omassa maassamme.

     On kiinnostavaa havaita, miten yhtäkkisesti niin sanottu yleinen mielipide on saattanut heilahtaa laidasta toiseen meidänkin maassamme.

      Raskaat sotavuodet ruokkivat ”ryssävihaa”, jota propaganda tietenkin vielä parhaansa mukaan edisti. Kuitenkin jo niin sanottujen suurten ikäluokkien keskuudessa levisi yhtäkkiä aivan ennennäkemätön russofilian aalto.

     Venäläismyönteisyys oli meillä sen jälkeen diskurssin yleinen lähtökohta ja se oli poikkeuksellisen suurta verrattuna mihin tahansa mjuhuin maahan ja aivan erityisesti Venäjän naapureihin.

     Se, että tilanne muuttui päinvastaiseksi käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä, lienee ollut useimmille yllätys, vaikka asialle toki löytyi syitä, joita saattoi pitää uskottavina.

     Kummallisempaa on, että tämä äkillinen  suunnanmuutos näyttää olevan varsin pysyvää laatua ja että sen puitteissa on Venäjästä ja venäläisyydestä ja Ukrainan sodan kulusta ja merkityksestä tullut oletusarvoisiksi mitä omituisimpia käsityksiä, jotka ovat immuuneja tosiasioille.

     Toki tämä liittyy poikkeusoloihin, mutta merkittävää on, että mitä tahansa valtavirran diskurssista poikkeavaa näkemystä vastaan hyökätään kiihkeästi ja niinpä sellaisia on löytynyt vain marginaalista.

     Kuten Suomen kaikkialla hehkutettu menestystarina YYA-aikana oli vailla kriitikoitaan valtamediassa, nauttii nyt uusi tarina sen valheellisuudesta ja vahingollisuudesta pyhää koskemattomuutta.

     Niin sanottu woke-ideologia, jota Mark Lilla on jo kauan sitten ansiokkaasti vastustanut, sai myös meidän maassamme muutama vuosi sitten jalansijaa jopa hallitusohjelmaa myöten. Tätä on pidettävä melkoisena ajattelun limbona.

     Näyttää siltä, että se ei kuitenkaan lyhyen kukoistuksensa aikana ehtynyt tulla muiden kuin pienten akateemisten piirien pseudouskonnoksi, mutta toki tämäkin oli hälyttävää ilmaistessaan tuon strategisesti tärkeän, koulutetun aineksen kyvyn ja halun kieltää ne ilmeiset totuudet, jotka olivat kaikkien nähtävillä.

     Tämä on toki puhetta abstraktilla tasolla, mutta blogit eivät voi olla mitään traktaatteja. Mikäli joku haluaa konkreettisempia esimerkkejä,  voi aloittaa vaikka tämä blogin linkkien taa löytyvästä materiaalista.