Orjuus tekee vapaaksi

Orjuus tekee vapaaksi

Otsikon orwellilainen paradoksi on tietyissä rajoissa täyttä totta. Se tunnetaan myös sosiologisista ja sosiaalipsykologisista tutkimuksista, ehkä moni vielä muistaa kirjat Lonely Crowd ja Escape from Freedom.

Vapaus, jonka kunniaksi kaikenlaista ylistystä aina vuodatetaan, on käytännössä ihmiselle raskas taakka, jonka alta pyritään mahdollisimman pian pois. Vapauteen liittyy vastuu eikä tämä ole mikään tyhjä korulause. Jos kukaan ei vastaa sinusta, joudut tekemään sen itse ja sehän se vasta rasittavaa on. Venäjän maaorjat ja Amerikan neekeriorjat kaipasivat kyllä usein vapautta monessakin asiassa ja monessa mielessä, mutta ei se mitään herkkua ollut, kun huomattiin, ettei vapaata miestä kukaan tullutkaan ruokkimaan. Maantie oli kova kävellä, vaikka siellä vapaus olikin.

Orjuuden viehätys on juuri siinä, ettei vastuuta tarvitse ottaa, koska sitä ei edes voi ottaa. Niinpä ihminen voi keskittyä tekemään elämänsä mukavaksi niissä puitteissa, joissa se on mahdollista ja unohtaa rykmentin murheet. Miten sanoikaan Julius Caesar legioonilleen: älkää kantako murhetta ruuasta ja rehusta sun muusta huollosta: haec omnia mihi sunt curae!

Orjuus  myös erinäisten tulkintojen mukaan vapautti ihmisen moraalisesti noudattamasta yhteispelin sääntöjä, joiden syntymiseen ja soveltamiseen hän ei mitenkään voinut vaikuttaa. Siten esimerkiksi itsevaltiaan murhaaminen oli oikein, mutta laillisesti valitun presidentin ei. Tyrannin murhaa pidettiin ansiokkaana jo antiikin aikana, joskaan ei viattomiin kohdistuvaa terroria, joka oli juuri tyranniaa.

Orjuus synnyttää aivan tietyn psykologian, kuten yleisesti tiedetään ja sama mentaliteetti on myös niin sanotulla ryysyköyhälistöllä. Perestroikan arkkitehti Aleksandr Jakovlev kuvasi sitä: se on porukka, joka pistää talonpojan ladon palamaan paistaakseen siinä kanan, jonka on varastanut. Oman hetkellisen edun rinnalla mikään muu ei paina mitään. Ei muuta kuin roskat rappukäytävään ja romut lähimetsään.

Tällaista mentaliteettia kuvasi myös Valentin Rasputin romaanissaan ”Tulipalo”, joka oli perestroikan ajan huomatuimpia realistisia teoksia. Siinähän joukko työläisiä –siis osa sitä Neuvostoliiton pyhää ihmisainesta, jonka palveleminen oli tuon valtion historiallinen missio- vietti aikaansa pinnaamalla töistä ja juopottelemalla. Oletetun sankaruuden ja aatteiden sijasta kaikkialla vallitsi kehnoimpien valta, petos ja valehtelu.

Mutta Rasputinin antisankaritkin olivat itse asiassa vapaita. Hehän viis veisasivat kaikesta muusta paitsi omasta mukavuudestaan. Heillä ei ollut korkeita tavoitteita, mutta eipä heille itse asiassa annettu siihen myöskään mahdollisuuksia. Tuota ilmiötä kuvasi myös muuan Literaturnaja Gazetan pilakuva samalta ajalta. Siinä olutkioskin luona muuan rähjäinen juoppo sanoo toiselle: ”Minulla ei ole autoa eikä datšaa eikä osuuskunta-asuntoa –olen henkisesti rikas!”

Filosofi ja Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev kehitteli aihepiiristä kokonaisen filosofian. Hän lähti otaksumasta, jonka mukaan ihmisluonto on sellainen, että se haluaa ottaa mahdollisimman paljon itselleen ja antaa siitä hyvästä toisille mahdollisimman vähän vastinetta. Tällöin tyydyttävimmäksi nousee sellainen elämäntapa, jossa vaihtosuhde on mahdollisimman hyvä: ehkäpä ei saada paljon hyödykkeitä, mutta annetaan vieläkin vähemmän vastinetta! Tämä oli hänen mielestään kommunismin kova ydin, joka myös vastasi ihmisluonnon syvimpiä taipumuksia.

Dives est cui satis est quod habet, sanoo vanha sananlasku. Rikkauden perässä juokseminen on loputonta narrinpeliä. Eikö koko maailma hyödy siitä, että ihminen tyytyy mahdollisimman vähään, ainakin aineellisesti? Tätä voi ainakin vanhan Neuvostoliiton kohdalla kritisoida sillä, että käytännössä kaikki johti valtavaan tuhlaukseen, vaikka hyvinvointia syntyi vain vähän.

Mutta ”moraalisesti” orjuus tarjosi kaikille tietynlaista vapautta. Neuvostoliitosta muualle muuttaneet pettyivät säännöllisesti siihen, mitä saivat kohdata ns. vapaissa maissa. Vapaassa maailmassa ei ollut muuta kuin tavaraa, ei edes töitä, ellei niitä jotenkin onnistunut itselleen järjestämään. Siellä oli jopa mahdollisuus pudota tyhjän päälle, yhteiskunnan ulkopuolelle ilman, että kukaan tuli ottamaan niskasta kiinni.

Sitä paitsi lännestä puuttui Aate. Toisinajattelijat olivat Neuvostoliitossa saaneet varttua aatteen varjossa. Sitä saattoi vihata ja vastustaa, mutta aina se oli siinä olemassa, vahvana ja mahtavana. Jotkut pystyivät kiinnittymään siihen emotionaalisesti, jolloin tarve omaan ajatteluun voitiin unohtaa. Toiset taas vastustivat sitä, jolloin se tarjosi loputtomia mahdollisuuksia palkitsevaan älylliseen toimintaan. Sekin asenne teki maailmasta hyvin selkeän ja mielekkään. Ei tarvinnut kuin vastustaa eli omalle ajattelulle ai varsinaisesti ollut tarvetta.

Venäläisillä 1800-luvun vallankumouksellisilla oli jo valmiina totalitaarinen psykologia. Hyvin puhtaana se ilmenee Sergei Netšajevin ja Mihail Bakuninin laatimasta ”Vallankumouksellisen katekismuksesta”. Kaikki, mikä edistää Asiaa on oikein, kaikki mikä sitä haittaa, on väärin. Vain joskus ihminen kaiketi joutui miettimään, mihin kategoriaan jokin tietty asia oli sijoitettava. Yleisesti ottaen kaikki oli yhtä selvää kuin aritmetiikka. Ei tarvittu mitään pohdintoja, vaan toimintaa!

Totalitaarinen psykologia on eräänlaista orjan psykologiaa. Sen omaksuneilta on otettu pois vapauden taakka ja he tietävät tarkoin velvollisuutensa, he ovat taistelevia sotilaita eivätkä omista ajatuksistaan vastuunalaisia päättäjiä. Kukapa kyllin vanha ei muistaisi, mitä taistolaisuuden aikana tapahtui? Mikään konsti ei ollut liian alhainen, kun piti edistää Asiaa ja vahingoittaa sen vastustajia. Silloinhan se muuttui jaloksi ja edistykselliseksi. Vapaa älyllinen toiminta noissa joukoissa olisi ollut pelkkä vitsi. Ja vitsit olivat silloin hyvin vakava asia, kuten ne ovat nytkin.

Historian alalla totalitaarinen mentaliteetti tekee rumaa jälkeä. Radikaalia tulkitsijaa kiinnostavat historian henkilöiden omat tilanteet ja valinnat kaikkien vähiten. Tuollainen tulkitsija asettaa kaiken mitaksi oman abstraktin keppinsä, joka on tehty toisten aikakausien olosuhteille kumartelematta. Hän tuskin edes ymmärtää sitä ajatusta, että jokaista aikakautta pitäisi punnita sen omilla ehdoilla.

Historiaa hän toki käyttää. Mikään ei ole sen helpompaa kuin etsiä sen loputtomasta aarteistosta asioita, jotka tukevat Tulkintaa. Muun voi kaikin mokomin sivuuttaa, eihän sillä ole tässä tarvittua merkitystä. Näin historia muuttuu irrallisten argumenttien varastoksi ajankohtaisten tarpeiden käyttöön.

Venäjällä kulttuuriministeri Medinski on tehtaillut suuren määrän kirjoja, joissa ”kumoaa” kymmenittäin myyttejä vanhasta Venäjästä. Usein hän esittääkin argumentteja, jotka ovat varteenotettavia. Ongelmana on, että koko historiallinen totuus irrotetaan tässä kontekstistaan ja siitä tehdään tiedotuksen ja markkinoinnin kalustoliiteri eikä tutkimuksen kohde. Se on vaarallinen askel kohti arvonihilismiä, jossa tutkimuksesta tulee propagandaa. Tämänhän me muistamme Neuvostoliitosta eikä vain sieltä.

Totalitaariselle psykologialle ominaista on lukkiutuminen joihinkin ideoihin, jotka saavat fetissin luonteen. AKS:lle sellainen oli Suur-Suomi, jonka toteuttamatta jättäminen oli huutava historiallinen vääryys, kuten hehkutettiin. Taistolaiskaudelta muistamme sellaisenkin käsitteen kuin tulopolitiikka, joka leimattiin saatanalliseksi pääoman juoneksi, jonka olemuksena oli työväen diktatuurin syntymisen sabotointi. Tämmöisen saatanallisuuden vastustaminen kaikin keinoin oli edistyspiirien pyhän yksinkertainen velvollisuus, ei sitä tarvinnut millään tavalla ymmärtää.

Merkittävää on, että nämä fetisseiksi nostetut asiat aina joutuivat kiihkeiden tunteiden kohteiksi ja niiden synnittömään sikiämiseen kieltäydyttiin uskomasta. Suur-Suomen ja suursuomalaisen tietoisuuden synnyn olivat tietenkin estäneet perivihollista mielistelevät ketkut ja patkulit, tulopolitiikkaa ajoivat selkärangattomat sosialidemokraatit ja niin edelleen. Moraalisen suuttumuksen kiivaudella pyrittiin korvaamaan puuttuva ymmärrys ja analyyttinen kyky. Mutta niistä olisikin ollut vain haittaa. Homma toimi erinomaisesti ainakin sikäli, että vihaista nuorisoa saatiin mobilisoiduksi ja kiihotetuksi. Se sai tästä kaikesta jotakin itselleen tärkeää ja kaivattua.

Tuntuu pahaenteiseltä, että tuo sama psykologia näyttää taas nousevan pinnalle. Näyttää siltä, ettei esimerkiksi Naton vastustaminen joidenkin mielestä ole ainoastaan virheellistä ajattelua, vaan vieläpä ehdottomasti perustuu moraalisesti ala-arvoisiin vaikuttimiin, joista lahjonta kuuluu salonkikelpoisempaan päähän. Pelkkä tyhmyyskään ei uskovaisen mielestä voi olla syynä tuon suuruusluokan syntiin.

Vastaavia fetissejä näyttää olevan muillakin tahoilla. Maahanmuuttokriittisyys on monikulttuurisuuden kannattajien mielestä usein jo sinänsä niin väärin, ettei oikein ajatteleva henkilö mitenkään voi tahria itseään käsittelemällä viileästi sen argumentteja. Pelissähän oletetaan olevan humaanisuuden ja ihmisvihan välisen taistelun, jossa ei voi olla kompromisseja.

Vastaavanlaiset asenteet saattavat liittyä hyvin moniin asioihin: ympäristökysymyksiin, ydinvoimaan, seksuaalivähemmistöjen suvaitsemiseen, maksullisen seksin tuomitsemiseen, lihansyöntiin ja niin edelleen. Yleinen sääntö on, että näkemykset ovat täysin kategorisia ja kompromissittomia ja niitä omaavat ylpeilevät nollatoleranssilla. Mikä upea sana! Nämä eivät ole asioita, joita suhteutetaan maailman muihin ilmiöihin ja joiden oikeutusta ja merkitystä pohditaan. Kaikkihan on jo pohdittu valmiiksi ja ongelmana on vain käytännön toimeenpano.

Tällainen asenneilmasto on vakava ongelma, myös demokratiassa. Koska totalitaarinen psykologia on nimenomaan orjan psykologiaa, se ei suhtaudu yhteiskuntaan vastuullisen osakkaan saati isännän asentein, vaan katsoo olevansa vapautettu tottelemasta sellaisia sääntöjä, joita ei itse ole laatinut. Demokratia onkin siis itse asiassa tyranniaa! Tämähän oli se oivallus, jonka avulla Marcuse et consortes mobilisoivat 1960-luvun vieraantuneen kultaisen nuorison. Demokratian sallivuus on pelkkää hämäystä ja enemmistö tekee vääriä päätöksiä, koska ei ole kanssamme samaa mieltä!

Niinpä orjille ei jää muuta mahdollisuutta kuin kapinointi kaikkia vallitsevan systeemin sääntöjä rikkoen. Mitä tästä kaikesta seuraa, ei ole kiinnostava kysymys. Tärkeintä on päästä polttamaan se talonpojan lato ja paistamaan se varastettu kana sen loimussa. Se on paitsi aineellisesti, myös henkisesti kovin palkitsevaa. Se, joka ei ollut mitään, onkin nyt jotakin! Se, joka ei itse pysty mitään luomaan, voi ainakin tuhota tai edes ryhtyä piikiksi herrojen varpaaseen. Kuvapatsaan veistäminen on ehkä kaukana huligaanin kykyjen yläpuolella, mutta hän pystyy kyllä tuhrimaan sen tageilla, joita jokainen joutuu katsomaan ja vasten tahtoaan tuntemaan inhon väristyksiä. Teko on onnistunut, mikäli sen tulos on maksimaalisen vastenmielinen.

Usein puhutaan materiaalisista tekijöistä, jotka ovat taustalla tai ehkä peräti aiheuttavat noita mielettömän väkivallan purkauksia, jotka ovat ajallemme niin tyypillisiä. Nuorisolla saattaa olla vanhanmalliset kännykät samaan aikaan kun yhteiskunnan huippukerroksen lapset ajelevat loistoautoilla. Työtä saattaa olla vaikea löytää ja joka tapauksessa ammattitaidottomasta työstä, paskaduunista maksetaan kehnosti. Miksei ihminen sen sijaan diilaisi huumeita tai toimisi parittajana tai prostituoituna, kun sellaista toimintaa kerran on tarjolla? Miksei polteltaisi autoja, kun se kerran harmittaa niitä, jotka tätä koko yhteiskuntaa pyörittävät ja siitä vastaavat?

Orjan vastakohta on isäntä, omassa talossaan. Siitä ei ole kovin kauan kun suurin osa tämänkin maan kansalaisista työskenteli suoranaisesti omassa taloudessaan. Omankin talouden piirissä oli ehkä käskijä, mutta yleisesti ottaen vierasta herruutta ei ollut. Nyt on jo harvinaista olla oma herransa. On pelättävissä, että samaa tietä menee myös isäntämieli ja korvautuu orjan tai ryysyköyhäläisen psykologialla. Voi olla, että syntyy proletariaatti vanhaan roomalaiseen tapaan, eli siis ihmisaines, joka on merkittävä vain jälkeläisten tuottajana ja jota valtio siksi ylläpitää tarjoamalla sille leipää ja sirkushuveja.

Itse asiassa näemme tämän ilmiön jo maailman slummeissa. Miten suureksi se mahtaa vielä laajentua? Onko se tulossa myös meille? Miksei olisi? Millä tavalla sen ylivallan voisi vielä pysäyttää?

Orjajoukko halpa

 

Käkriäisten kapina

 

Marko Tapio, Arktinen hysteria 1. Vuoden 1939 ensilumi. WSOY 1967, 337 s.

 

”Arktinen hysteria” on käsite, jolla jotkut tutkijat ovat kuvanneet pohjoisten kansojen keskuudessa esiintyvää mielipuolisuuden tilaa, jolla selitettiin šamanismia. Se saattaa ilmetä järjettömänä väkivaltana tai naisilla seksuaalissävyisinä kohtauksina (saamelaisten keuvot-tila). Tilan voitiin arvella johtuvan egon heikkoudesta ja sen provosoivat yllättävät tapahtumat.

Marko Tapion kirja on tietenkin fiktiota, vaikka se alinomaa viittaakin todellisiin tapahtumiin, erityisesti Saarijärven suunnalla keväällä vuonna 1918. Tämä nide päättyy talvisodan aattoon, mutta ei ole suinkaan kronologinen. Se sisältää yhä uusia takaumia ja harppaa välillä jopa 1960-luvun kulttuuriväen kalaaseihin, joissa ihmiset juovat itsensä penkin alle.

Joskus on nähnyt puhuttavan ”Arktisesta hysteriasta” jopa Linnan ”Pohjantähden” rinnakkaisilmiönä, ellei suorastaan kilpailijana.

Kaikki vertailut ovat hyödyllisiä, mikäli asioita ei niissä venytetä sallittua pitemmälle. Linnan ”Pohjantähti” oli suomalaisen yhteiskunnan historiankirjoitusta, mitä ”Arktinen hysteria” ei ole. Edellisessä vallitsee optimistinen henki, jälkimmäisessä pessimistinen. Kun Linna on historioitsija ja sosiologi, on Tapio pikemmin psykologi tai ehkä sosiaalipsykologi.

 Joka tapauksessa hän on pessimisti, jonka ihmiskäsitys näyttää lähenevän rotuoppia. Tämän kirjan asetelma ja henki ovat lähes yksi yhteen Jack Londonin ”Elsinoren kapinan” kanssa (ks. Vihavainen: Haun elsinoren kapina tulokset). Tapion siirtotyöläiset ovat Londonin ”Elsinoren” keulapuolella asustavia ali-ihmisiä, jotka viime kädessä ymmärtävät vain väkivaltaa.

Asetelma on kieltämättä huikea ja poliittisesti erittäin epäkorrekti. Jalo työläinen oli kauan sekä intellektuellien että työväenluokalla ratsastavan muun aineksen maalaama hahmo, joka oli paitsi uhri myös sankari. Parhaimmillaan ja tyypillisimmillään hän oli peloton ja nuhteeton.

Venäjällä tämä illuusio murskattiin perestroikan aikana. Valentin Rasputinin romaani ”Tulipalo” (Пожар, ks. Vihavainen: Haun orjuus tekee vapaaksi tulokset) esitti työläiset laiskana ja saamattomana laumana juopottelijoita, joiden ainoa päämäärä elämässä oli saada päivittäinen annoksensa ja voida ylläpitää primitiivistä tilaansa mahdollisimman helpolla.

Tapion siirtotyöläiset eivät tietenkään sanan varsinaisessa merkityksessä ole koskaan päässeet helpolla, päin vastoin. He ovat köyhyyden äärimmilleen kiusaamaa väkeä, jota sitten kaiken kukkuraksi on ajettu kuin karjaa siirtotyömaalle, jossa juopottelu on ainoa lohtu ja siunattu helpotus.

Eletään 1960-lukua ja väki on siis vielä sitä vuosisadan alkupuolella syntynyttä, jonka muistissa vuosi 1918 on vielä sangen hyvin. Tämän ihmisaineksen elämäntapa on äärimmäisen yksinkertaista ja ilotonta. Tansseissakaan ei tyttöjen kanssa puhuta mitään, saati hymyillä tai leikitellä.

Touhu on pelokkaan totista, mitä alleviivaavat ne sällit, jotka pysyttelevät eteisessä osoittaakseen, etteivät ne nyt ainakaan tyttöjen suosiota ole täällä hamuamassa, vaan pikemminkin etsimässä tappelua, joka aina löytyykin.

Aluksi näyttää siltä, että romaani sijoittuu Lappiin tai edes jonnekin muualle napapiirin tuntuaan, tuonne ”petun ja virsien maahan”, kuten siellä hirtehisesti sanotaan. Siellähän niitä voimaloita silloin rakennettiin.

Näin ei ole. Mielenmaisema ja tapahtumat on projisioitu Saarijärvelle, jossa ei enää suinkaan asu Paavo perheineen, vaan hänen sijastaan Juutas Käkriäinen ja hänen heimonsa. Miehissä ei näy mitään merkkiä sivilisaation vaikutuksista. Koulunkäynnistä ei puhuta eikä edes televisiosta.

Harva asutus on keskellä synkkä erämaata ja eletään luonnon armoilla. Talvisin pitkät matkat taitetaan hevosella ja hiihtäen. Luonto on armoton ja uhkaava, ihmiset yleensä keskenään vihamielisiä, kateellisia ja pitkävihaisia.

Mistään edistysajatuksesta ei näy merkkiäkään. Kun kansan keskuudesta noussut yrittäjä visioi voimalaitoksen ja tehtaan, joka nostaisi kurjaliston yöstään, se nähdään vain keinona riistää yhä enemmän köyhää kansaa, jonka kustannuksella mies muutenkin on rikastunut.

Jälkimmäinenkään ei ole ihan tuulesta temmattu asia, mutta ei muuta sitä, että kaikkien yhteinen etu olisi saada voimala ja tehdas rakennettua.

Koko hanke joutuu sitten yhtäkkiä vaaraan, eikä sen pelastaminen satu miellyttämään juopottelevaa ja oikeuksistaan kovin tietoista laumaa, joka on luonteeltaan yhtä halpamaista kuin julmaa ja aivotonta.

”Elsinoren kapinassa” parkkilaivan herrana ja pelastajana toimii kapteeni, joka muostuttaa samuraita tai suorastaan yli-ihmistä. Kapteenin kuoltua hänen roolinsa periytyy toiselle miehelle, joka jo rodullsiesti on koko keulakannen roskajoukkoa ylempänä.

Roduista Tapio, toisin kuin London, ei puhu mitään, mutta syystä tai toisesta sankarin seinälle on ripustettu, lähinnä kai huumorimielessä, Hitlerin kuva. Eihän sekään siellä sattumalta roiku enempää kuin pyssy Tšehovin näytelmän lavasteissa.

 Kuitenkin sankarit ovat tässä tapauksessa samaa lihaa ja verta tuon roskajoukon kanssa.

Kirjan ensimmäinen luku ”köyhät” on sen paras ja omalla tavallaan kiinnostava. Sen kuvaus suomalaisesta 1900-lubun alkupuolella varttuneesta miehestä on säälimättömydessään ainutlaatuinen.

Onhan meillä ollut myös Juutas Käkriäinen ja Ryysyrannan Jooseppi, Juha Toivolasta puhumatta, mutta että kuvataan nyt kokonainen miesjoukko alaluokkaista rupusakkia, joka sentään on kaiken kunnioituksen ansaitsevaa työväkeä, joka pitää pystyssä koko yhteiskuntaa ja kärsii sen puolesta.

Siinä meillä on oman kirjallisuutemme Valentin Rasputin ja hänen ”Tulipalonsa”.

1960-luvun radikalismi ei tainnut olla hedelmällisin maaperä tuollaiselle kirjalle enempää kuin sitten taistolaisaikakaan. Ei kirjaa toki silloin unohdettu eikä sitä ole tehty vieläkään. Pidetäänhän niitä Arktisen hysterian päiviäkin.

Missä määrin kirja kuitenkaan oikeasti liittyy Suomen historiaan, ja sitä selittää, on kysymys sinänsä. Linnan ”Pohjantähteen” verrattuna sen historiallisuus on kovin ohutta, vaikka vastaavuuksia Saarijärven historian kanssa löytyykin.

Pohjatähteä on syytetty historian väärentämisestä, mikä nyt tieteen akateemikolta onkin kovin pahasti tehty. Ei se kuitenkaan niin kaukana historiallisen kehityksen valtavirroista ole, kuin Tapion ”Hysteria”, jos nyt ensimmäisen osan perusteella saa mitään arvioita tehdä.

Kirjastahan ilmestyi kaksi osaa, vaikka neljää oli suunniteltu. Kirjailija ryyppäsi sitä ennen itsensä kuoliaaksi.

Epäilemättä tämä kirja on omalla tavallaan kiinnostava ja nimenomaan sen ensimmäisen luvun ansiosta ja kannattaa ottaa huomioon, että kirjailija myös tunsi sitä miljöötä, jota kuvasi. Hänen maalaamassaan kuvassa luultavasti on paljon totta.

 Silloin, kirjoitushetkellä, oli kuitenkin jo jouduttu ennen tuntemattoman suuren muutoksen imuun, joka nopeasti mullisti koko yhteiskunnan ja teki siitä jotakin aivan muuta kuin oli se maailma, joka löytyi vielä 1960-luvun puolivälin siirtotyömailta.

Siellä oli jäljellä enää kuolevan aikakauden viimeinen jäänne, jota tässä kuvataan kirjailijan vapaudella.

Tahto tyhmyyteen

 

Järjettömyyden viettelys

 

Robert Pogue Harrison, ”Interminable Ignorance”. Arvosteluessee Mark Lillan teoksesta Ignorance and Bliss: On Wanting Not to Know ja Emily Ogdenin kirjasta On Not Knowing. The New York Review of Books 9.4.2026

 

New Yorkin juutalaisyhteisön piirissä on luultavasti maailman merkittävin intellektuellien keskittymä ja The New York Review of Books (NYRB) on syystä ollut kovassa maineessa. Tosin maine kärsi takavuosina pahoin siitä, että merkittävä julkinen intellektuelli Ian Buruma sai potkut päätoimittajan paikalta (ks. Vihavainen: Haun buruma nyrb tulokset ).

     Lehdessä on toki yhä aina silloin tällöin hyviä ja tarpeeksi laajoja merkittävien teosten arvosteluja, jollaiset ovat välttämättömiä niille, jotka haluavat laajemmaltikin seurata aikaansa, mutta eivät mitenkään pysty lukemaan kaikkea merkittävää, mitä maailmassa ilmestyy.

     Mark Lilla on aatehistorioitsija ja julkinen intellektuelli, joka muistetaan muun muassa siitä, että hän varoitteli amerikkalaista demokraattista puoluetta hurahtamasta tyhjänpäiväiseen identiteettipolitiikkaan. Toki Lillan ajattelu menee aina päivänpolitiikkaa syvemmälle ja hän on tutkinut muun muassa uuden ajan alun aatehistoriaa ja 1900-luvun ”tyrannofiliaa”.

     Harrison kertoo, että Lillan teoksen keskeisiin sankareihin kuukuvat muun muassa pyhä Augustinus, Freud, Pascal, Kant, Platon ja Sokrates, joiden käsittelemässä problematiikassa tietämättömyyden haluaminen näyttelee tärkeää osaa.

     Itsensä tuntemisesta kieltäytyminen näyttää peruskokemukselta, joka luontevasti laajennetaan koskemaan myös ympäröivää maailmaa.

      Nykyajan oloissa oman ajattelun ulkoistaminen AI:lle, internetin influenssereille, terapeuteille, kommentaattoreille ja profeettoina esiintyville on johtanut entistä suurempaan taipumukseen kieltää itsestäänselvyydetkin: ”ikään kuin jokin psykologinen bakteeri olisi nopeasti leviämässä. Hypnotisoidut laumat seuraavat falskeja profeettoja, irrationaalisia huhuja, suorittavat fanaattisia tekoja ja maaginen ajattelu syrjäyttää terveen järjen ja kokemuksen”.

     Ikuisen, kypsymättömän nuoruuden palvonta ja tavoittelu ovat Lillan mielestä näkyvä osa ongelmaa. ”Nuoruuteen” siirrytään yhä varhaisemmassa iässä ja siitä päästään, jos päästään pois yhä vanhempina. Kypsyydestä kieltäytyminen on normina.

      Immanuel Kant kuuluisassa esseessään ”Mitä on valistus”, kiteytti sen olemukseksi ihmisen pääsemisen pois itseaiheutetusta alaikäisyydestä.

     Uskalla käyttää järkeäsi, sapere aude! on tiivistelmä koko valistuksen ideasta, joka nyt on painumassa yhä syvemmälle unohdukseen.

     Järjettömyyden viettelyksestä on lähimenneisyydessäkin kirjoitettu yhtä ja toista (ks. Vihavainen: Haun seduction of unreason tulokset ) ja Lillan esittämä väite aiheensa suuresta harvinaisuudesta kuulostaa hieman oudolta.

     Ehkäpä tarkoitettu uutuus liittyy erityisesti siihen, että korostetaan nimenomaan tahtoa kieltäytyä aktiivisesti näkemästä ilmeisiä totuuksia. Mikään logiikka ei auta, jos ihminen ei halua kuulla eikä nähdä sitä, minkä on koko ajan hänen silmiensä edessä.

     Minusta tälle problematiikalle vähintään läheistä sukua on kollektiivisen muistin ajatus. Sen kehitti Émile Durkheimin oppilas Maurice Halbwachs, joka muuten kuoli vuonna 1945 Buchenwaldissa.

     Mikäli olen Halbwachsin ajatuksia oikein ymmärtänyt, hän piti oppi-issä tapaan kollektiivisia psyykkisiä ilmiöitä yksityistä psyykeä primäärisempinä. Tämän ajattelutavan mukaan historiakin on itse asiassa erilaisten kollektiivien historiaa, jota niin sanotut muistin paikat kartoittavat.

     Kansakunnan tapainen käsite voidaan tällä perusteella alentaa toissijaiseksi ja todelliselle historialliselle muistille jopa vastakkaiseksi.

     Kieltäytyminen tietämisestä ilmenee tietysti myös siinä tunnetussa ilmiössä, jota on nimitetty paoksi vapaudesta (escape from freedom). Tämä on myös Erich Frommin kuuluisan teoksen alkuperäinen nimi. Suomeksihan se ilmestyi onnettomalla nimellä ”Vaarallinen vapaus”, mikä lienee johtanut loputtomiin väärinkäsityksiin.

     Frommin ohella lauman irrationaalisuutta on käsitelty hyvinkin monessa kirjassa, alkaen LeBonin ja Ortega y Gassetin teoksista (ks. Vihavainen: Haun orjuus tekee vapaaksi tulokset ).

     Jopa klassinen amerikkalaisen demokratian ongelmien kartoitus, jonka Alexis de Tocqueville jo 1800-luvun alkupuolella teki, tuo selkeästi esille massapsykologian taipumuksen irrationaalisuuteen ja itsenäisen ajattelun tukahduttamiseen (ks. Vihavainen: Haun tocqueville tulokset ).

     On turha sanoakaan, että totalitaariset liikkeet ovat hyödyntäneet runsain mitoin tätä ihmisen kykyä ja tarvetta kieltäytyä ajattelemasta omilla aivoillaan. Näemme sen voimakkaan vaikutuksen tänään niin Venäjällä kuin Amerikassa, mutta myös omassa maassamme.

     On kiinnostavaa havaita, miten yhtäkkisesti niin sanottu yleinen mielipide on saattanut heilahtaa laidasta toiseen meidänkin maassamme.

      Raskaat sotavuodet ruokkivat ”ryssävihaa”, jota propaganda tietenkin vielä parhaansa mukaan edisti. Kuitenkin jo niin sanottujen suurten ikäluokkien keskuudessa levisi yhtäkkiä aivan ennennäkemätön russofilian aalto.

     Venäläismyönteisyys oli meillä sen jälkeen diskurssin yleinen lähtökohta ja se oli poikkeuksellisen suurta verrattuna mihin tahansa mjuhuin maahan ja aivan erityisesti Venäjän naapureihin.

     Se, että tilanne muuttui päinvastaiseksi käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä, lienee ollut useimmille yllätys, vaikka asialle toki löytyi syitä, joita saattoi pitää uskottavina.

     Kummallisempaa on, että tämä äkillinen  suunnanmuutos näyttää olevan varsin pysyvää laatua ja että sen puitteissa on Venäjästä ja venäläisyydestä ja Ukrainan sodan kulusta ja merkityksestä tullut oletusarvoisiksi mitä omituisimpia käsityksiä, jotka ovat immuuneja tosiasioille.

     Toki tämä liittyy poikkeusoloihin, mutta merkittävää on, että mitä tahansa valtavirran diskurssista poikkeavaa näkemystä vastaan hyökätään kiihkeästi ja niinpä sellaisia on löytynyt vain marginaalista.

     Kuten Suomen kaikkialla hehkutettu menestystarina YYA-aikana oli vailla kriitikoitaan valtamediassa, nauttii nyt uusi tarina sen valheellisuudesta ja vahingollisuudesta pyhää koskemattomuutta.

     Niin sanottu woke-ideologia, jota Mark Lilla on jo kauan sitten ansiokkaasti vastustanut, sai myös meidän maassamme muutama vuosi sitten jalansijaa jopa hallitusohjelmaa myöten. Tätä on pidettävä melkoisena ajattelun limbona.

     Näyttää siltä, että se ei kuitenkaan lyhyen kukoistuksensa aikana ehtynyt tulla muiden kuin pienten akateemisten piirien pseudouskonnoksi, mutta toki tämäkin oli hälyttävää ilmaistessaan tuon strategisesti tärkeän, koulutetun aineksen kyvyn ja halun kieltää ne ilmeiset totuudet, jotka olivat kaikkien nähtävillä.

     Tämä on toki puhetta abstraktilla tasolla, mutta blogit eivät voi olla mitään traktaatteja. Mikäli joku haluaa konkreettisempia esimerkkejä,  voi aloittaa vaikka tämä blogin linkkien taa löytyvästä materiaalista.