Ilman valitusoikeutta

Kohti kuilua

Ian Buruma on aikamme kiinnostavimpia intellektuelleja, niitä, joita kutsutaan nimellä public intellectuals. Hän on hollantilaista sukuperää (enimmäkseen), mutta perehtynyt laajasti itämaisiin kulttuureihin, etenkin Japaniin ja työskentelee Amerikassa.

Yhdessä Avishai Margalitin kanssa Buruma tämän vuosituhannen alussa julkaisi kirjan nimeltä Occidentalism, jota itsekin jossakin kommentoin. Siinä pantiin paikalleen se tolkuton itseruoskinta, jonka Edward Saidin kirja Orientalism oli nostattanut postmoderneissa loiskiehuntapiireissä (loiskiehunta liittyy ydinfysiikkaan ja sen poliittisen käytön aloitti U.K. Kekkonen). Tämä on kuitenkin sivuseikka.

Pääasioiden erottaminen sivuasioista ja kaikesta epäolennaisesta on joka tapauksessa postmodernismin etenemisen myötä käynyt suurelle intellektuelleiksi itseään nimittävälle laumalle yhä mahdottomammaksi.

Totean, että tämän, nyt selostettavan tapahtumaketjun pääasia on sananvapaus ja sen halveksinta aikamme eräässä johtavassa high brow -aikakauslehdessä.

Seikka on nimittäin sellainen, että Ian Buruma toimi viime vuodesta alkaen New York Review of Booksin päätoimittajana. Kyseinen lehti kerää ympärilleen johtavat älyköt atlanttisesta maailmasta ja hieman kauempaakin. New Yorkin juutalaisen intelligentsijan panos on siinä hyvin näkyvä.

Lehden viimeisimmässä numerossa (Number 16, Oct. 25-Nov. 7) nimekäs joukko avustajia ja muita kulttuurihenkilöitä paheksuu sitä, että Buruma on nyt joutunut eroamaan päätoimittajan paikalta. Erottaminen on johtunut erään tietyn artikkelin julkaisemisesta. Se on vastoin NYRB:n keskeistä missiota, joka on ideoiden vapaa tutkiminen.

Allekirjoittajien joukossa ovat muun muassa Neal Ascherson, Anne Applebaum, Orlando Figes, Mark Lilla, Avishai Margalit, George Soros ja monia muita.

Toimitus vastaa, että sen tietämän mukaan Buruman erottaminen ei ollut seurausta tuon tietyn artikkelin herättämästä kohusta. Uskokoon ken tahtoo.

Sitähän tietysti toivoisi ja myös odottaisi, että asia on, kuten toimitus sanoo. Päätoimittajan erottaminen väärän mielipiteen tai muuten ei-toivotun puheenvuoron takia juuri tämänkaltaisessa lehdessä on jo historiallisesti niin ainutlaatuista, ettei sitä haluaisi uskoa.

Ikävä totuus kuitenkin on, että kirjarovioiden ajan sensuurimentaliteetista on tullut tämän ajan älymystön normaali mielentila. Älymystöliikehän se nuo roviotkin aikoinaan, 1800-luvun alussa synnytti.

Tämä kyseinen artikkeli, joka koko kohun sai aikaan, julkaistiin NYRB:n edellisessä numerossa. Se oli nimeltään Reflections from a Hashtag ja sen oli kirjoittanut muuan Jian Ghomeshi.

Viittaus hashtagiin tarkoittaa tietenkin #metoota ja rinnastuksen oletettu julkeus oli muuan syy siihen roskajoukkoraivoon (mobbing), jonka artikkeli synnytti.

Kirjoittaja on iranilaista juurta oleva kanadalainen radiojuontaja, joka oli joutunut syytetyksi seksuaalisesta ahdistelusta. Raiskaustuomiota ei tullut, mutta Kanadassa ei sellaista rikosnimikettä olekaan. Sen sijaan siellä tunnetaan sexual assault, joka taas ilmeisesti tarkoittaa sitä, mitä sillä halutaan tarkoittaa.

Syytetty ei joutunut istumaan, mutta sai sen sijaan sitäkin kovemman julkisen rangaistuksen. Hänen pahuudestaan tuli käsite ja nimestään kaikkien mulkkujen (assholes) symboli. Yksityisesti vihapostia riitti, mutta toisaalta oli myös paljon naisia, jotka kuulemansa perusteella arvelivat, että heillä oli samanlaatuiset seksuaaliset mielihalut ja jotka ehdottivat lähempää kontaktia.

Ghomeshi, jota syytettiin seksiin liittyvästä väkivaltaisuudesta, väittää, ettei hän syttynyt noista ehdotuksista. Päätellä joka tapauksessa voisi, että ns. rough sex, johon liittyy erilaista kivun tuottamista ja josta monet molempien sukupuolten edustajat pitävät, olisikin ollut joillekin bändäreille sokki.

Ghomeshin version tarinastaan voi uskoa tai olla uskomatta. Se on tarina suuresta yllätyksestä, suuttumuksesta ja kasvattavasta nöyrtymisestä. Aika liikuttava ja pyhäkoulumainenhan se on, mutta olisiko hän saanut sanoa mitään muutakaan? Joka tapauksessa hänet jyrännyt julkinen tuomioistuin ei ainakaan täyttänyt mitään oikeuden ja kohtuuden kriteereitä.

Viime mainittu seikka lienee ajattelevalle lukijalle muutenkin ilmeinen, samoin se, että ns. #metoo-liike, joka alkoi hieman myöhemmin, toimi aivan samalla, pimeällä tavalla eikä koskaan suostunut edes kuuntelemaan puolustuksen puheenvuoroa.

Audiatur et altera pars-periaate näyttää kuitenkin olleen se kova pala hyvin monille lukijoille. Samassa NYRB:in numerossa, jossa nimekkäiden kulttuurihenkilöiden paheksuminen ilmoitetaan, on monen sivun verran toimitukselle tulleita kirjeitä, joiden kerrotaan olevan edustava otos saapuneesta postista.

Joukossa on jonkin verran Ghomeshille myötämielistä postia, mutta enemmän on niitä, osin silmittömiä, vihanpurkauksia, joissa julistetaan suorastaan rikolliseksi teoksi tuon roiston puheenvuoron julkaiseminen. Joissakin vaaditaan Buruman eroa ja yksi jopa samaan hengenvetoon vaatii, että tilalle olisi otettava nuori, vahva nainen…

Mikäli päätoimittajan alaruumiin rakennetta pidetään a priori kriteerinä johtavassa älymystölehdessä, niin sen voi vielä kuitata huumorilla. Anteeksiantamatonta on kuitenkin, että päätoimittajaa vaaditaan eroamaan sen takia, että hän on julkaissut jotakin, josta jotkut lukijat eivät pidä.

Asioiden vapaa tutkistelu free exploration of ideas on ollut NYRB:n keskeinen missio, kuten protestikirjeen kirjoittajat toteavat. Se on myös ollut läntisen ajattelun ja kaiken akateemisen tason hengenviljelyn sine qua non.

Mikäli tämä nyt asetetaan kyseenalaiseksi sellaisilla perusteilla, kuin NYRB:in lukijakirjeet tekevät -ja nehän sisältävät paljon vuodatuksia teini-iässä sattuneista ahdisteluista, urosten himokkaista katseista ja niin edelleen- ollaan kaamean rotkon laidalla.

Tavallaan tällaista anti-intellektuaalisuuden purkausta on osannut jo odottaakin, siinä määrin epä-älyllisten argumenttien ja avoimesti typerän käytöksen määrä ja arvostus ovat kasvaneet viime vuosina postmodernin älymystön keskuudessa.

Se, että tässä mennään nimenomaan tietyn, naissukupuolta edustavan vähemmistön mukana, ei yllätä. Sen mielistelemisestä on tullut monelle opportunistille jo toinen luonto ja edistyksen synonyymi.

Lienee vain ajan kysymys, kun meillä tapahtuu samaa. Vai onko sitä jo tapahtunut? Missä viipyykään kirje vaikkapa näille surullisen kuuluisille kirjamessuille…?

Tahto tyhmyyteen

 

Järjettömyyden viettelys

 

Robert Pogue Harrison, ”Interminable Ignorance”. Arvosteluessee Mark Lillan teoksesta Ignorance and Bliss: On Wanting Not to Know ja Emily Ogdenin kirjasta On Not Knowing. The New York Review of Books 9.4.2026

 

New Yorkin juutalaisyhteisön piirissä on luultavasti maailman merkittävin intellektuellien keskittymä ja The New York Review of Books (NYRB) on syystä ollut kovassa maineessa. Tosin maine kärsi takavuosina pahoin siitä, että merkittävä julkinen intellektuelli Ian Buruma sai potkut päätoimittajan paikalta (ks. Vihavainen: Haun buruma nyrb tulokset ).

     Lehdessä on toki yhä aina silloin tällöin hyviä ja tarpeeksi laajoja merkittävien teosten arvosteluja, jollaiset ovat välttämättömiä niille, jotka haluavat laajemmaltikin seurata aikaansa, mutta eivät mitenkään pysty lukemaan kaikkea merkittävää, mitä maailmassa ilmestyy.

     Mark Lilla on aatehistorioitsija ja julkinen intellektuelli, joka muistetaan muun muassa siitä, että hän varoitteli amerikkalaista demokraattista puoluetta hurahtamasta tyhjänpäiväiseen identiteettipolitiikkaan. Toki Lillan ajattelu menee aina päivänpolitiikkaa syvemmälle ja hän on tutkinut muun muassa uuden ajan alun aatehistoriaa ja 1900-luvun ”tyrannofiliaa”.

     Harrison kertoo, että Lillan teoksen keskeisiin sankareihin kuukuvat muun muassa pyhä Augustinus, Freud, Pascal, Kant, Platon ja Sokrates, joiden käsittelemässä problematiikassa tietämättömyyden haluaminen näyttelee tärkeää osaa.

     Itsensä tuntemisesta kieltäytyminen näyttää peruskokemukselta, joka luontevasti laajennetaan koskemaan myös ympäröivää maailmaa.

      Nykyajan oloissa oman ajattelun ulkoistaminen AI:lle, internetin influenssereille, terapeuteille, kommentaattoreille ja profeettoina esiintyville on johtanut entistä suurempaan taipumukseen kieltää itsestäänselvyydetkin: ”ikään kuin jokin psykologinen bakteeri olisi nopeasti leviämässä. Hypnotisoidut laumat seuraavat falskeja profeettoja, irrationaalisia huhuja, suorittavat fanaattisia tekoja ja maaginen ajattelu syrjäyttää terveen järjen ja kokemuksen”.

     Ikuisen, kypsymättömän nuoruuden palvonta ja tavoittelu ovat Lillan mielestä näkyvä osa ongelmaa. ”Nuoruuteen” siirrytään yhä varhaisemmassa iässä ja siitä päästään, jos päästään pois yhä vanhempina. Kypsyydestä kieltäytyminen on normina.

      Immanuel Kant kuuluisassa esseessään ”Mitä on valistus”, kiteytti sen olemukseksi ihmisen pääsemisen pois itseaiheutetusta alaikäisyydestä.

     Uskalla käyttää järkeäsi, sapere aude! on tiivistelmä koko valistuksen ideasta, joka nyt on painumassa yhä syvemmälle unohdukseen.

     Järjettömyyden viettelyksestä on lähimenneisyydessäkin kirjoitettu yhtä ja toista (ks. Vihavainen: Haun seduction of unreason tulokset ) ja Lillan esittämä väite aiheensa suuresta harvinaisuudesta kuulostaa hieman oudolta.

     Ehkäpä tarkoitettu uutuus liittyy erityisesti siihen, että korostetaan nimenomaan tahtoa kieltäytyä aktiivisesti näkemästä ilmeisiä totuuksia. Mikään logiikka ei auta, jos ihminen ei halua kuulla eikä nähdä sitä, minkä on koko ajan hänen silmiensä edessä.

     Minusta tälle problematiikalle vähintään läheistä sukua on kollektiivisen muistin ajatus. Sen kehitti Émile Durkheimin oppilas Maurice Halbwachs, joka muuten kuoli vuonna 1945 Buchenwaldissa.

     Mikäli olen Halbwachsin ajatuksia oikein ymmärtänyt, hän piti oppi-issä tapaan kollektiivisia psyykkisiä ilmiöitä yksityistä psyykeä primäärisempinä. Tämän ajattelutavan mukaan historiakin on itse asiassa erilaisten kollektiivien historiaa, jota niin sanotut muistin paikat kartoittavat.

     Kansakunnan tapainen käsite voidaan tällä perusteella alentaa toissijaiseksi ja todelliselle historialliselle muistille jopa vastakkaiseksi.

     Kieltäytyminen tietämisestä ilmenee tietysti myös siinä tunnetussa ilmiössä, jota on nimitetty paoksi vapaudesta (escape from freedom). Tämä on myös Erich Frommin kuuluisan teoksen alkuperäinen nimi. Suomeksihan se ilmestyi onnettomalla nimellä ”Vaarallinen vapaus”, mikä lienee johtanut loputtomiin väärinkäsityksiin.

     Frommin ohella lauman irrationaalisuutta on käsitelty hyvinkin monessa kirjassa, alkaen LeBonin ja Ortega y Gassetin teoksista (ks. Vihavainen: Haun orjuus tekee vapaaksi tulokset ).

     Jopa klassinen amerikkalaisen demokratian ongelmien kartoitus, jonka Alexis de Tocqueville jo 1800-luvun alkupuolella teki, tuo selkeästi esille massapsykologian taipumuksen irrationaalisuuteen ja itsenäisen ajattelun tukahduttamiseen (ks. Vihavainen: Haun tocqueville tulokset ).

     On turha sanoakaan, että totalitaariset liikkeet ovat hyödyntäneet runsain mitoin tätä ihmisen kykyä ja tarvetta kieltäytyä ajattelemasta omilla aivoillaan. Näemme sen voimakkaan vaikutuksen tänään niin Venäjällä kuin Amerikassa, mutta myös omassa maassamme.

     On kiinnostavaa havaita, miten yhtäkkisesti niin sanottu yleinen mielipide on saattanut heilahtaa laidasta toiseen meidänkin maassamme.

      Raskaat sotavuodet ruokkivat ”ryssävihaa”, jota propaganda tietenkin vielä parhaansa mukaan edisti. Kuitenkin jo niin sanottujen suurten ikäluokkien keskuudessa levisi yhtäkkiä aivan ennennäkemätön russofilian aalto.

     Venäläismyönteisyys oli meillä sen jälkeen diskurssin yleinen lähtökohta ja se oli poikkeuksellisen suurta verrattuna mihin tahansa mjuhuin maahan ja aivan erityisesti Venäjän naapureihin.

     Se, että tilanne muuttui päinvastaiseksi käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä, lienee ollut useimmille yllätys, vaikka asialle toki löytyi syitä, joita saattoi pitää uskottavina.

     Kummallisempaa on, että tämä äkillinen  suunnanmuutos näyttää olevan varsin pysyvää laatua ja että sen puitteissa on Venäjästä ja venäläisyydestä ja Ukrainan sodan kulusta ja merkityksestä tullut oletusarvoisiksi mitä omituisimpia käsityksiä, jotka ovat immuuneja tosiasioille.

     Toki tämä liittyy poikkeusoloihin, mutta merkittävää on, että mitä tahansa valtavirran diskurssista poikkeavaa näkemystä vastaan hyökätään kiihkeästi ja niinpä sellaisia on löytynyt vain marginaalista.

     Kuten Suomen kaikkialla hehkutettu menestystarina YYA-aikana oli vailla kriitikoitaan valtamediassa, nauttii nyt uusi tarina sen valheellisuudesta ja vahingollisuudesta pyhää koskemattomuutta.

     Niin sanottu woke-ideologia, jota Mark Lilla on jo kauan sitten ansiokkaasti vastustanut, sai myös meidän maassamme muutama vuosi sitten jalansijaa jopa hallitusohjelmaa myöten. Tätä on pidettävä melkoisena ajattelun limbona.

     Näyttää siltä, että se ei kuitenkaan lyhyen kukoistuksensa aikana ehtynyt tulla muiden kuin pienten akateemisten piirien pseudouskonnoksi, mutta toki tämäkin oli hälyttävää ilmaistessaan tuon strategisesti tärkeän, koulutetun aineksen kyvyn ja halun kieltää ne ilmeiset totuudet, jotka olivat kaikkien nähtävillä.

     Tämä on toki puhetta abstraktilla tasolla, mutta blogit eivät voi olla mitään traktaatteja. Mikäli joku haluaa konkreettisempia esimerkkejä,  voi aloittaa vaikka tämä blogin linkkien taa löytyvästä materiaalista.

Venäjästä ja "lännen" synnystä vielä

 

Kiistaa ”Lännen” synnystä ja merkityksestä

 

     The New York Review of Booksin 18.12.2025 päivätyssä numerossa Juri Sljozkin (Yuri Slezkine) kirjoitti kiinnostavan esseen erään Georgios Varouxakisin kirjasta ”The West: The History of an Idea”.

     Essee oli siis hyvin kiinnostava ja julkaisen sen johdosta kirjottamani ja 9.12.2026  julkaistun blogin kohta tässä uudelleen. Slezkinin essee nimittäin provosoi kaksi pitkää kommenttia ja vielä pitemmän kirjoittajan oman vastauksen, jotka on julkaistu NYRB:n 23.4.2026 päivätyssä numerossa, joka tupsahti postiluukustani eilen.

     Sanoisinpa, että tässä on jo nostalgian makua näinä ”reaaliajassa” tapahtuvien höläyttelyjen ja möläyttelyjen aikoina. Toki myös eri alojen ammattilehdissä saattaa mennä vuosikin, ennen kuin johonkin puheenvuoroon saadaan vastaus, mutta se onkin sitten kunnolla punnittu ja perusteltu.

     Mutta nyt siis koko kiistan alkuun, joka ei niinkään ole Varouxakisin kirja, vaan siitä ja sen ideasta kirjoitettu arvosteluessee. Huomautan, että olen seurannut Slezkinen kirjoittelua jo kauan (ks. Vihavainen: Haun sljozkin tulokset ) ja että hän kuuluu noihin kuvia kumartelemattomiin intellektuelleihin, jollaiset omassa maassamme loistavat poissaolollaan.

     Tulkoon mainituksi, että tämä kirja-arvostelua on pidetty niin tärkeänä, että se mainitaan myös Slezkineä esittelevässä Wikipedia-artikkelissa jopa ensimmäisenä.

     Mutta ensin siis tuo vanha blogi, joka sinänsä puutteellisesti johdattaa arvostelijoiden esille ottamaan aiheeseen:

Tiistai 9. joulukuuta 2025

Takana länttä ja Eurooppaa

 

Euroopan outo kohtalo

 

Yuri Slezkine, Why ”The West”? New York Review of Books, December 18, 2025

 

     The New York Review of Books (NYRB) on ollut yksi maailman parhaina pidettyjä kulttuurilehtiä tai ainakin vaikutusvaltaisimpia.

     Sen kirjoittajissa ja aihepiireissä näkyy vahvasti New Yorkin juutalaisten vaikutus ja jos tästä maailmasta etsitään merkittäviä intellektuelleja, nousee tämä miljöö ehdottomasti keskiöön.

     Tosin tätäkin lehteä ravisteli skandaali jokunen vuosi sitten, kun ansiokas päätoimittaja Ian Buruma sai potkut, joiden syynä näytti olevan ”poliittinen korrektius”. Intellektuellien lehdelle moinen häpeä on sanoin kuivaamaton ja sen ilmeinen syy yritettiin kiivaasti kieltää. (ks. Vihavainen: Haun nyrb tulokset ).

     Joka tapauksessa näyttää siltä, että se todella kiinnostava kirjoittajajoukko, joka menneinä vuosikymmeninä aina kansoitti NYRB:n sivut, olisi kovasti harventunut. Protestin Buruman polesta esittivät muun muassa Neal Ascherson, Anne Applebaum, Orlando Figes, Mark Lilla, Avishai Margalit, George Soros ja monia muita.

     Itse tilasin lehteä 1970-luulta lähtien kai kolmisen vuosikymmentä, kunnes kyllästyin ja pidin kymmenen vuoden tauon. Nyt se on taas parin vuoden ajan kolahdellut postiluukusta ja on siinä joka numerossa aina jokin artikkeli lukemisen arvoinen.

     Yuri Slezkinestä olen ennenkin kirjoittanut. Hän on alun perin Venäjän juutalaisia ja on kirjoittanut kiinnostavia kirjoja sekä Venäjästä että juutalaisista (The Jewish Century, vrt. esim. Vihavainen: Haun slezkine tulokset).

     ”Slezkine” on tietenkin nimen ”Sljozkin” (Слезкин) ranskalainen muoto, jollainen venäläisten passeissa aina oli vielä 1990-luvulle saakka. Nyttemminhän on siirrytty englantilaiseen translitterointiin.

     Luulen, että sekä juutalaisuus, että menneisyys Moskovan valtionyliopiston, MGU:n professorina edesauttavat sitä hänen tärkeää ominaisuuttaan, ettei hän piittaa pätkääkään kaiken maailman poliittisista korrektiuksista, vaan pystyy katsomaan aikakausien muotipelleilyjä ulkokohtaisesti.

     Hänen kirjoituksensa otsikossa kysytään, miksi oli/on olemassa käsite ”länsi/läntisyys”? Hän antaa siihen vastauksenkin heti -se johtuu Venäjästä.

     Kirjoittajan varsinaisena aiheena on tässä esseessä erään Georgios Varouxakisin kirja ”The West: The History of an Idea”, ja ymmärrän, että tämä Venäjän ottaminen selittäjäksi on myös tuon kirjan kirjoittajan kanta.

     1700-luvun lopulle tultaessa latinalaisesta kristikunnasta oli tullut ”Eurooppa”, joka ulottui Pietariin saakka, mutta useimmat eurooppalaiset eivät katsoneet, että Venäjä kuuluisi heidän joukkoonsa.

     Rooman imperiumin hajottua se jakaantui itäiseen ja läntiseen osaan. Bysanttilaiset nimittivät itseään ”roomalaisiksi”, vaikka muut käyttivät heistä nimitystä ”kreikkalaiset”. Läntisessä osassa taas asuivat ”latinalaiset” tai frankit.

     Siihen aikaan Eurooppa jakaantui pohjoisen ja etelään, mutta ei itään ja länteen. Itää ei laskettu kuuluvaksi Eurooppaan, eikä ”länsimaalaisuutta” tarvittu. Venäjä ei voi myöskään laskea aidosti polveutuvansa Bysantista samassa mielessä kuin länsi Roomasta.

     Asiat alkoivat muuttua vuoden 1812 ns. ”Isänmaallisen soodan” aikana. Sen tuloksena ja vähän aiemminkin Venäjään liitettiin läntisiä alueita Varsovan herttuakunta ja Suomi. Jo Suuressa Pohjan sodassa oli liitetty hyvin paljon Venäjälle virkamiehiä ja ”läntisyyttä” tuottanut Baltia, mitä kirjoittaja ei mainitse.

     Muuten, kuriositeettina todettakoon, että tässä artikkelissa mainitaan Kalevala kaksikin kertaa, muun muassa siinä ominaisuudessa, että se innoitti Longfellowta yrittämään amerikkalaisen eepoksen, Hiawathan, luomista.

     Kirjoittaja ja kirjailija käsittelevät laajasti eri auktoriteettien näkemyksiä Venäjästä ja Lännestä. Merkittäviä ajattelijoita tässä suhteessa olivat paitsi markiisi de Custine, myös esimerkiksi Auguste Comte ja Friedrich Nietzsche. Jälkimmäisen Venäjä-pohdintoja olen itsekin tällä palstalla sivunnut (ks. Vihavainen: Haun nietzsche tulokset ).

     Joka tapauksessa eurooppalaisuuden ja erityisesti läntisyyden historia on kiinnostava ja jopa aika dramaattinen. Välillähän Saksakin näytti siitä irtautuvan ja lähestyvän slavofiilisiä ajatuksia omasta ”ei-läntisyydestään”, kuten jopa Thomas Mann teki.

     Toisen maailmansodan jälkeen ”läntisyydestä” tuli ”liberaali sivilisaatio”, joka pyrki olemaan universaalinen, ”vapaa maailma”, vailla tradition irrationaalista kuormaa

     Samalla eurooppalaisuudessa alkoi vaikuttaa korroosio, joka tuhosi sen omia arvoja universaalin liberalismin nimissä. Kylmässä sodassa Euroopasta tuli ”kaikki miinus Venäjä” ja se alkoi käydä sotaa omaa traditiotaan vastaan.

     Venäjä vaikutti taustalla olemalla samaan aikaan sekä iso ja ruma että selvästi läheinen. Yhtä kaikki, nyt amerikkalaiset yliopistot luopuivat kristillisen ja antiikkisen perinnön opettamisesta ja alkoivat esittää historiaa amerikkalaisen liberalismin esihistoriana.

     Kulttuurin vastainen kapina tuli jopa opetuksen/kasvatuksen ortodoksiaksi ja ensimmäistä kertaa historiassa suorastaan koko maailmakin jaettiin kahtia: miehiin ja naisiin.

      Sen sijaan, että kommunismin romahdus olisi yhdistänyt maailman arvojen suhteen ja erityinen ”länsi” olisi käynyt tarpeettomaksi, tuo yhteisö yritti olla näkemättä nationalismia, joka edelleen vallitsi Itä-Euroopassa ja nousi muuallakin kavahdettuna ”äärioikeistolaisena populismina”.

     Muun muassa J.D. Vance on nyt ehdottanut Euroopalle paluuta ”lännen” perusideoihin, kuten kristinuskoon, tosin kertomatta, mitä asia merkitsisi käytännössä.

     Kristityt ovat nyt joka tapauksessa joidenkin mielestä Euroopassa dissidentin asemassa. Heitä on jopa verrattu niihin uuden totalitarismin vastaisiin kapinallisiin, jollaisia Solženitsyn puolusti kuuluisassa vuoden 1974 puheessaan.

     Eurooppaa uhkaa perinteisesti kaksi asiaa: Venäjä ulkoa ja rappio sisältä. USA:n johto keskittyi aikoinaan tukemaan eurooppalaisia ensin mainitun vastustamisessa, mutta on siis nyt keskittynyt jälkimmäiseen.

*                  *                         *

     Tuossa yllä siis yritys esittää sen asian ydin, jonka Slezkine on hahmotellut pitkässä esseessään.

     Tässä uusimmassa NYRB:n numerossa Slezkineä kritisoi ensimmäisenä Berkeleyn yliopiston professori John Connelly.

     Connellyn mielestä jokaisen liberaalin demokratian kohtalosta huolehtivan pitäisi reagoida Slezkinen väitteisiin, joiden mukaan historiallinen Venäjä on ollut enimmäkseen passiivinen tekijä, johon reagoimalla ”länsi” on määritellyt itsensä ja että Ukraina, joka taistelee olemassaolostaan vapaana yhteiskuntana olisi ”radikaali etnokratia”, jonka johtajat pyrkivät homogenisoimaan monikansallista ja moniuskonnollista maata ”armeija, kieli j uskonto” iskulauseen mukaiseksi.

     Connelly esittää, että Venäjä on ollut osa Eurooppaa ja että tämä idea on myös arvostellussa Varouuxakisin kirjassa. Putinin Venäjä, joka hyökkää liberaalia demokratiaa vastaan on sitten asia erikseen.

     Connelly keskittyy paheksumaan sitä, ettei Slezkine katso asiaa Venäjän uhrien ja nimenomaan Ukrainan kannalta ja todistelee, ettei Ukraina ole mikään ”etnokratia”, vaan moniarvoinen ja että niin Venäjän kuin muidenkin ”kuivan maan imperiumien” herättämä vatarinta selittyy niiden taipumuksesta tyrannisoida vähemmistöjään.

     Lyhyesti sanoen, Venäjän uhka Euroopalle on todellinen ja sen voivat kiistää vain ne, joilla on imperialistisia sympatioita. Venäjä Euroopan antipodina on olemassa siksi ja niin kauan, kuin sen imperialistinen luonne säilyy. Saksassa vastaava prosessi vaati maan täydellistä nujertamista sodassa.

     Maria Sonevytsky Bard Collegesta kiinnittää myös huomiota Ukrainaan ja Slezkinen ”etnokratia” -termiin, jota en itse omassa blogissani tullut edes noteeranneeksi. Hän tuomitsee tämän virheellisenä ja imperialistisena ja toivoo, että NYRB hankkisi vähemmän puolueellisia venäläisiä analyysejä asiasta.

     Slezkine katsoo pitkässä vastauksessaan, että niin Varouxakisia kuin häntä itseäänkin on ymmärretty väärin, mutta torjuu joka tapauksessa syytökset siitä, että ”etnokratia” olisi väärä nimilappu Ukrainan politiikalle: Ukrainan halutaan kuuluvan ukrainalaisille samassa mielessä kuin halutaan, että Israel kuuluu juutalaisille ja että Ruotsi EI kuulu ruotsalaisille…

     Slezkine esittää runsaasti esimerkkejä venäläisen kulttuurin vainoamisesta aina patsaiden hävittämistä myöten ja torjuu häntä vastaan esitetyt historialliset paralleelit.

     Outoa on, ettei Slezkinen ja kaiketi myös Varouxakisin tekstien ainakin minun mielestäni keskeistä kohtaa eli itse eurooppalaisen kulttuurin outoa muuttumista abstraktiksi, länsimaiden omaa kulttuuria vastaan suunnatuksi ja universaalina pidetyksi ihmisoikeusajattluksi oteta lainkaan kiistan kohteeksi.

     Aidan sijasta ruvetaankin kiistelemään seipäistä, jotka sinänsä ovat tärkeitä, mutta eivät tarkoita samaa asiaa. Vastineensa alussa Slezkine näemmä valittelee juuri tätä, mutta kiittää samalla kriitikkojaan siitä, että heidän puheenvuoronsa juuri ovat hyvä osoitus siitä, miten Eurooppa on epävarma omasta luonteestaan ja tarvitsee siksi Venäjää ja sen ulkoista uhkaa.

     Alkupräisessä, vuoden 2025 joulukuun esseessään Slezkine viittaa erään Rod Dreherin ”käsikirjaan vainotuille kristityille”, jossa tämä nostaa uudelleen esiin Solženitsynin neuvostoaikaisen tunnuksen, joka mukaan ”ei saa elää valheessa”. Dreherin mukaan asia on taas ajankohtainen, kun ”länttä” uhkaa uusi ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” nimikkeellä varustettu totalitarismi.

     Hylättyään kulttuurisen perintönsä ja julistettuaan sen sijaan abstraktit ideat universaalisiksi, länsi on tehnyt surkean ja luultavasti kohtalokkaan valinnan, jonka muuttaminen saattaa olla mahdotonta, mutta voihan siitä nyt ainakin puhua, jos uskaltaa.

     Tässähän se asian pihvi on ihan huolimatta siitä, että Venäjä on taas kehittynyt fasistiseksi valtioksi ja uhkaa törkeästi naapurinsa olemassaoloa, olipa tämä ”etnokratia” tai ei.

     Jälkimmäinenkin on tärkeä asia, mutta tuo uusi ”totalitarismi” on se, jota vähemmän on ymmärretty tai uskallettu kritisoida.

     Juuri siksi Slezkinen puheenvuoro on tärkeä. Varouxakisin kirja pitänee hankkia.

 

Takana länttä ja Eurooppaa

 

Euroopan outo kohtalo

 

Yuri Slezkine, Why ”The West”? New York Review of Books, December 18, 2025

 

The New York Review of Books (NYRB) on ollut yksi maailman parhaina pidettyjä kulttuurilehtiä tai ainakin vaikutusvaltaisimpia.

Sen kirjoittajissa ja aihepiireissä näkyy vahvasti New Yorkin juutalaisten vaikutus ja jos tästä maailmasta etsitään merkittäviä intellektuelleja, nousee tämä miljöö ehdottomasti keskiöön.

Tosin tätäkin lehteä ravisteli skandaali jokunen vuosi sitten, kun ansiokas päätoimittaja Ian Buruma sai potkut, joiden syynä näytti olevan poliittinen korrektius. Intellektuellien lehdelle moinen häpeä on sanoin kuivaamaton ja sen ilmeinen syy yritettiin kiivaasti kieltää. (ks. Vihavainen: Haun nyrb tulokset ).

Joka tapauksessa näyttää siltä, että se todella kiinnostava kirjoittajajoukko, joka menneinä vuosikymmeninä aina kansoitti NYRB:n sivut, olisi kovasti harventunut. Protestin Buruman polesta esittivät muun muassa Neal Ascherson, Anne Applebaum, Orlando Figes, Mark Lilla, Avishai Margalit, George Soros ja monia muita.

Itse tilasin lehteä 1970-luulta lähtien kai kolmisen vuosikymmentä, kunnes kyllästyin ja pidin kymmenen vuoden tauon. Nyt se on taas parin vuoden ajan kolahdellut postiluukusta ja on siinä joka numerossa aina join artikkeli, joka on lukemisen arvoinen.

Yuri Slezkinestä olen ennenkin kirjoittanut. Hän on alun perin Venäjän juutalaisia ja on kirjoittanut kiinnostavia kirjoja sekä Venäjästä että juutalaisista (The Jewish Century, vrt. esim. Vihavainen: Haun slezkine tulokset).

”Slezkine” on tietenkin nimen ”Sljozkin” (Слезкин) ranskalainen muoto, jollainen venäläisten passeissa aina oli vielä 1990-luvulle saakka. Nyttemminhän on siirrytty englantilaiseen translitterointiin.

Luulen, että sekä juutalaisuus, että menneisyys Moskovan valtionyliopiston, MGU:n professorina edesauttavat sitä hänen tärkeää ominaisuuttaan, ettei hän piittaa pätkääkään kaiken maailman poliittisista korrektiuksista, viaan pystyy katsomaan aikakausien muotipelleilyjä yulkokohtaisesti.

Hänen kirjoituksensa otsikossa kysytään, miksi oli/on olemassa käsite ”länsi/läntisyys”? Hän antaa siihen vastauksenkin heti -se johtuu Venäjästä.

Kirjoittajan varsinaisena aiheena on tässä esseessä erään Georgios Varouzakisin kirja ”The West: The History of an Idea”, ja ymmärrän, että tämä Venähjän ottaminen selittäjäksi on myös tuon kirjan kirjoittajan kanta.

1700-luvun lopulle tultaessa latinalaisesta kristikunnasta oli tullut ”Eurooppa”, joka ulottui Pietariin saakka, mutta useimmat eurooppalaiset eivät katsoneet, että Venäjä kuuluisi heidän joukkoonsa.

Rooman imperiumin hajottua se jakaantui itäiseen ja läntiseen osaan. Bysanttilaiset nimittivät itseään ”roomalaisiksi”, vaikka muut käyttivät heistä nimitystä ”kreikkalaiset”. Läntisessä osassa taas asuivat ”latinalaiset” tai frankit.

Siihen aikaan Eurooppa jakaantui pohjoisen ja etelään, mutta ei itään ja länteen. Itää ei laskettu kuuluvaksi Eurooppaan, eikä ”länsimaalaisuutta” tarvittu. Venäjä ei voi myöskään laskea aidosti polveutuvansa Bysantista samassa mielessä kuin länsi Rooomasta.

Asiat alkoivat muuttua vuoden 1812 ns. ”Isänmaallisen soodan” aikana. Sen tuloksena ja vähän aiemminkin Venäjään liitettiin läntisiä alueita Varsovan herttuakunta ja Suomi. Jo Suuressa Pohjan sodassa oli liitetty hyvin paljon Venäjälle virkamiehiä ja ”läntisyyttä” tuottanut Baltia, jota kirjoittaja ei mainitse.

Muuten, kuriositeettina todettakoon, että tässä artikkelissa mainitaan Kalevala kaksikin kertaa, muun muassa siinä ominaisuudessa, että se innoitti Longfellowta yrittämään amerikkalaisen eepoksen, Hiawathan, luomista.

Kirjoittaja ja kirjailija käsittelevät laajasti eri auktoriteettien näkemyksiä Venäjästä ja Lännestä. Merkittäviä ajattelijoita tässä suhteessa olivat paitsi markiisi de Custine, myös esimerkiksi Auguste Comte ja Friedrich Nietzsche. Jälkimmäisen Venäjä-pohdintoja olen itsekin tällä palstalla sivunnut (ks. Vihavainen: Haun nietzsche tulokset ).

Joka tapauksessa eurooppalaisuuden ja erityisesti läntisyyden historia on kiinnostava ja jopa aika dramaattinen. Välillähän Saksakin näytti siitä irtautuvan ja lähestyvän slavofiilisiä ajatuksia omasta ”ei-läntisyydestään”, kuten jopa Thomas Mann teki.

Toisen maailmansodan jälkeen ”läntisyydestä” tuli ”liberaali sivilisaatio”, joka pyrki olemaan universaalinen, ”vapaa maailma”, vailla traditio n irrationaalista kuormaa

Samalla eurooppalaisuudessa alkoi vaikuttaa korroosio, joka tuhosi sen omia arvoja universaalin liberalismin nimissä. Kylmässä sodassa Euroopasta tuli ”kaikki miinus Venäjä” ja se alkoi käydä sotaa omaa traditiotaan vastaan.

Venäjä vaikutti taustalla olemalla samaan aikaan sekä iso ja ruma että selvästi läheinen. Yhtä kaikki, nyt amerikkalaiset yliopistot luopuivat kristillisen ja antiikkisen perinnöin opettamisesta ja alkoivat esittivät historiaa amerikkalaiset liberalismin esihistoriana.

Kulttuurin vastainen kapina tuli jopa opetuksen/kasvatuksen ortodoksiaksi ja ensimmäistä kertaa historiassa suorastaan koko maailmakin jaettiin kahtia: miehiin ja naisiin.

 Sen sijaan, että kommunismin romahdus olisi yhdistänyt maailman arvojen suhteen ja erityinen ”länsi” olisi käynyt tarpeettomaksi, tuo yhteisö yritti olla näkemättä nationalismia, joka edelleen vallitsi Itä-Euroopassa ja nousi muuallakin kavahdettuna ”äärioikeistolaisena populismina”.

Muun muassa J.D. Vance on nyt ehdottanut Euroopalle paluuta ”lännen” perusideoihin, kuten kristinuskoon, tosin kertomatta, mitä asia merkitsisi käytännössä.

Kristityt ovat nyt joka tapauksessa joidenkin mielestä Euroopassa dissidenrin asemassa. Heitä on jopa verrattu niihin uuden totalitarismin vastaisiin kapinallisiin, jollaisia Solženitsyn puolusti kuuluisassa vuoden 1974 puheessaan.

Eurooppaa uhkaa perinteisesti kaksi asiaa: Venäjä ulkoa ja rappio sisältä. USA:n johto keskittyi aikoinaan tukemaan eurooppalaisia ensin mainitun vastustamisessa, mutta on siis nyt keskittynyt jälkimmäiseen.