Tässä sitä ollaan.

 

Sekopäisyyden lähteillä

 

Richard Wolin, The Seduction of Unreason. The Intellectual Romance with Fascism from Nietzsche to Postmodernism. Princeton University Press 2004, 375 s.

 

Muistan ostaneeni tämän kirjan jo tuoreeltaan ja siitä heti jotakin kirjoittaneeni. Valitettavasti haku koneeltani ei tuottanut tulosta, joten luin sen taas uudestaan, onhan asia entistäkin ajankohtaisempi.

Vielä pari vuosikymmentä sitten saatettiin New York Review’ssä kirjoittaa, että amerikkalaisten yliopistojen opettajanhuoneissa alettiin heti hymyillä, kun joku lausui sanan Cultural Studies. Asian taustalla oli tunnettu Sokal Hoax: Fyysikko Alan Sokal oli julkaissut vuonna 1996 Social Text-nimisessä vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa artikkelin Transgressing the boundaries: Toward a transformative hermeneutics of quantum gravity.

Artikkelissa kirjoittaja väitti, että painovoimakin on sosiaalinen konstruktio, mikä tietenkin on täysin idioottimainen väite. Postmodernissa kulttuurintutkimuksessa sitä joka tapauksessa arvostettiin.

Vuonna 2004 Richard Wolin jo saattoikin arvioida, että postmoderni valistuksenvastaisuus (anti-enlightenment) oli jo hyvää vauhtia hiipumassa ja etenkin kotimaassaan Ranskassa jo pois muodista.

Nykyisestä Black Lives Matter-liikkeen ja cancel-kulttuurin näkökulmasta voimme vain todeta, että tuomio oli ennenaikainen. Itse asiassa rationalismin vastainen liike vasta nyt näyttää todella murtautuneen yliopistojen ansareista ulos politiikkaan, jossa se todella uhkaa muodostua ongelmaksi. Sehän on ideologia, joka nimenomaan on kehittänyt itsensä immuuniksi järkipuheelle.

Niin sanotun postmodernismin juuret ovat tietenkin kauempana, vaikka koko ideologia puhkesi kukkaansa vasta kommunismin romahduksen myötä.

Kaikesta päätellen se kykeni tyydyttämään niiden intellektuellien tarpeita, jotka aiemmin olivat löytäneet tarkoituksensa taistelussa kommunismin näennäisen rationaalisuuden puolesta. Nyt oli tarjolla perusteet vastaavanlaiselle järjen hylkäämiselle ja symbioottiselle liimautumiselle avoimesti mielettömiin liikkeisiin.

Nietzsche, suuri kyseenalaistaja oli myös postmodernismin kotijumalia ja kieltämättä hänkin oli ollut myös suuri innoittaja fasistiselle totalitarismille. Wolin keskittyy kuitenkin postmodernismin läheisempiin oppi-isiin, jotka muun muassa Georges Bataillen ja Maurice Blanchot’n tapauksissa voidaan todeta fasismin avoimiksi kannattajiksi.

Olisi primitiivistä ajattelua käyttää argumenttina assosiaatiota: guilt by association. Tätä Wolin ei teekään, vaan analysoi sen sijaan niin oppi-isien kuin oppilaiden ajattelun suhdetta rationaalisuuteen. Järjettömyyden nostaminen järjen edelle on yhä uudelleen se tunnus, joka kuuluu niin sanottuun postmodernismiin.

Identiteettipolitiikka ja militantti, fasististyyppinen antifasismi toimivat useimmiten ihmisen vapauttamisen ja solidaarisuuden tunnuksin, vaikka kavahtavatkin sanaa humanismi, joka näyttää loukkaavan juuri siksi, että se edellyttää ihmisiä ja ihmisryhmiä yhdistävää yleistä ihmisyyttä. Se taas on haluttu kieltää erinäisissä antimoderneissa piireissä jo de Maistresta ja Herderistä lähtien.

Sen sijaan uusi valistuksenvastaisuus nostaa esille ryhmien, rotujen, sukupuolten ja vastaavien ”yhteisöjen” erikoislaatuisuuden ja muille avautumattoman eksklusiivisen viisauden, jollaiseen pääministerimmekin taannoin viittasi.

Wolin puhuu postmodernista misologiasta (misology), eli järjen ja sen käsitteiden, logoksen vastaisuudesta, jonka kannattajat näyttävät olevan kykenemättömiä ymmärtämään enempää ajattelunsa lähteitä kuin sen implikaatioita. Tämä on antanut pontta ja intellektuaalista tukea oudolle uustribalismille, joka ei loppujen lopuksi perusteiltaan oleellisesti poikkea entisestä ideologisesta rasismista.

 Lienee odotettavissa, että johdonmukaiset tuon tradition kannattajat voivat helposti kääntyä aatteellisiksi rasisteiksi. Postmodernistit ovat lukeneet huonosti kotiläksynsä, päättelee kirjoittaja.

Epäilemättä on olemassa postmoderneja ajattelijoita, joita seuraamalla on mahdollista löytää intellektuaalisesti palkitsevia näkökulmia vaikkapa kirjallisuuteen.

Kun tällaisten ajattelijoiden kyhäyksiä sen sijaan otetaan poliittisen toiminnan osviitoiksi ja mittapuiksi, lienee sanottava, ettei suunta ole romahtaneesta kommunismista eteenpäin, vaan taaksepäin. Olen joskus sanonut, että huuhaa-ajattelijat tarvitsevat aina älyllisen lentolaitteen, joka vapauttaa heidät painovoimasta. Sokal osoitti, että se onnistuu aivan konkreettisestikin.

On tavallaan yllättävää, että koko läntisessä maailmassa tuo suuntaus, joka niin näkyvästi paljastettiin Sokal Hoaxin yhteydessä, ei olekaan sen jälkeen hiipunut, vaan näyttää suorastaan vahvistuneen. Näin on käynyt aina siihen saakka, että se on päässyt erään pikku maan hallituksenkin ohjelmaan, puhumatta nyt siitä, että kansainvälinen radical chic nojaa raskaasti sen traditioon.

Koko niin sanottu cultural studies -traditio siinä mielessä kuin sen löydämme wikipediasta, on postmodernin filosofoinnin läpäisemä. Näin kertoo tämä aikamme oraakkeli:

 Cultural studies combines a variety of politically engaged critical approaches drawn including semiotics, Marxism, feminist theory, ethnography, critical race theory, post-structuralism, postcolonialism, social theory, political theory, history, philosophy, literary theory, media theory, film/video studies, communication studies, political economy, translation studies, museum studies and art history/criticism to study cultural phenomena in various societies and historical periods.

Kyseessä on siis nimenomaan sen esoteerisen ajattelun politisointi, joka on intellektuaalisesti linnoittautunut rationaalista kritiikkiä vastaan ja kykenee osoittamaan, ettei painovoimaakaan ole itse asiassa olemassa.

Koko asetelmassa on jotakin keskiaikaista ja tuntuu varsin pelottavalta, että tämä tieteeksi itseään kutsuva toiminta on nimenomaan prostituoinut itsensä politiikalle. Vielä hiljattain tällainen olisi ollut jyrkästi vastoin yliopistojen credoa, joka korosti tieteen vapautta ja riippumattomuutta.

Se oli humanismin ja sivistysyliopiston aikaa se. Nyt elämme uutta aikakautta.

Politiikassa on vuosisatojen ajan toiminut ajatus vallanjaosta, lainsäädäntövallan, hallinnon ja tuomiovallan erottamisesta toisistaan. Sen edullisuuden vahvistavat empiiriset havainnot.

On myös esitetty, että vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteille kuuluisi kullekin oma sfäärinsä: vapauden tulisi olla ajattelun alueen ehdottomana arvona, esimerkiksi yliopistoissa. Tasa-arvo taas kuuluu juridiikkaan, jossa privilegiot ja erityiskohtelu ovat sallimattomia. Veljeyden paikka viimein on yhteiskunnassa, taloudessa, jossa ihmisten tahto määrää ja jossa yleinen ihmisyyden vaatimus human fellow-feeling pakottaa meitä ottamaan huomioon ihmisten tarpeet, myös silloin kun se ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Tämä periaate on toki hyvin korkealla abstraktiotasolla, mutta sen muistaminen saattaisi toimia esteenä niille rationaalisuuden vastaisille voimille, jotka pyrkivät puurouttamaan niin ajattelun kuin yhteiskunnan toiminnan irrationaalisella jargonillaan.

Tahto tyhmyyteen

 

Järjettömyyden viettelys

 

Robert Pogue Harrison, ”Interminable Ignorance”. Arvosteluessee Mark Lillan teoksesta Ignorance and Bliss: On Wanting Not to Know ja Emily Ogdenin kirjasta On Not Knowing. The New York Review of Books 9.4.2026

 

New Yorkin juutalaisyhteisön piirissä on luultavasti maailman merkittävin intellektuellien keskittymä ja The New York Review of Books (NYRB) on syystä ollut kovassa maineessa. Tosin maine kärsi takavuosina pahoin siitä, että merkittävä julkinen intellektuelli Ian Buruma sai potkut päätoimittajan paikalta (ks. Vihavainen: Haun buruma nyrb tulokset ).

     Lehdessä on toki yhä aina silloin tällöin hyviä ja tarpeeksi laajoja merkittävien teosten arvosteluja, jollaiset ovat välttämättömiä niille, jotka haluavat laajemmaltikin seurata aikaansa, mutta eivät mitenkään pysty lukemaan kaikkea merkittävää, mitä maailmassa ilmestyy.

     Mark Lilla on aatehistorioitsija ja julkinen intellektuelli, joka muistetaan muun muassa siitä, että hän varoitteli amerikkalaista demokraattista puoluetta hurahtamasta tyhjänpäiväiseen identiteettipolitiikkaan. Toki Lillan ajattelu menee aina päivänpolitiikkaa syvemmälle ja hän on tutkinut muun muassa uuden ajan alun aatehistoriaa ja 1900-luvun ”tyrannofiliaa”.

     Harrison kertoo, että Lillan teoksen keskeisiin sankareihin kuukuvat muun muassa pyhä Augustinus, Freud, Pascal, Kant, Platon ja Sokrates, joiden käsittelemässä problematiikassa tietämättömyyden haluaminen näyttelee tärkeää osaa.

     Itsensä tuntemisesta kieltäytyminen näyttää peruskokemukselta, joka luontevasti laajennetaan koskemaan myös ympäröivää maailmaa.

      Nykyajan oloissa oman ajattelun ulkoistaminen AI:lle, internetin influenssereille, terapeuteille, kommentaattoreille ja profeettoina esiintyville on johtanut entistä suurempaan taipumukseen kieltää itsestäänselvyydetkin: ”ikään kuin jokin psykologinen bakteeri olisi nopeasti leviämässä. Hypnotisoidut laumat seuraavat falskeja profeettoja, irrationaalisia huhuja, suorittavat fanaattisia tekoja ja maaginen ajattelu syrjäyttää terveen järjen ja kokemuksen”.

     Ikuisen, kypsymättömän nuoruuden palvonta ja tavoittelu ovat Lillan mielestä näkyvä osa ongelmaa. ”Nuoruuteen” siirrytään yhä varhaisemmassa iässä ja siitä päästään, jos päästään pois yhä vanhempina. Kypsyydestä kieltäytyminen on normina.

      Immanuel Kant kuuluisassa esseessään ”Mitä on valistus”, kiteytti sen olemukseksi ihmisen pääsemisen pois itseaiheutetusta alaikäisyydestä.

     Uskalla käyttää järkeäsi, sapere aude! on tiivistelmä koko valistuksen ideasta, joka nyt on painumassa yhä syvemmälle unohdukseen.

     Järjettömyyden viettelyksestä on lähimenneisyydessäkin kirjoitettu yhtä ja toista (ks. Vihavainen: Haun seduction of unreason tulokset ) ja Lillan esittämä väite aiheensa suuresta harvinaisuudesta kuulostaa hieman oudolta.

     Ehkäpä tarkoitettu uutuus liittyy erityisesti siihen, että korostetaan nimenomaan tahtoa kieltäytyä aktiivisesti näkemästä ilmeisiä totuuksia. Mikään logiikka ei auta, jos ihminen ei halua kuulla eikä nähdä sitä, minkä on koko ajan hänen silmiensä edessä.

     Minusta tälle problematiikalle vähintään läheistä sukua on kollektiivisen muistin ajatus. Sen kehitti Émile Durkheimin oppilas Maurice Halbwachs, joka muuten kuoli vuonna 1945 Buchenwaldissa.

     Mikäli olen Halbwachsin ajatuksia oikein ymmärtänyt, hän piti oppi-issä tapaan kollektiivisia psyykkisiä ilmiöitä yksityistä psyykeä primäärisempinä. Tämän ajattelutavan mukaan historiakin on itse asiassa erilaisten kollektiivien historiaa, jota niin sanotut muistin paikat kartoittavat.

     Kansakunnan tapainen käsite voidaan tällä perusteella alentaa toissijaiseksi ja todelliselle historialliselle muistille jopa vastakkaiseksi.

     Kieltäytyminen tietämisestä ilmenee tietysti myös siinä tunnetussa ilmiössä, jota on nimitetty paoksi vapaudesta (escape from freedom). Tämä on myös Erich Frommin kuuluisan teoksen alkuperäinen nimi. Suomeksihan se ilmestyi onnettomalla nimellä ”Vaarallinen vapaus”, mikä lienee johtanut loputtomiin väärinkäsityksiin.

     Frommin ohella lauman irrationaalisuutta on käsitelty hyvinkin monessa kirjassa, alkaen LeBonin ja Ortega y Gassetin teoksista (ks. Vihavainen: Haun orjuus tekee vapaaksi tulokset ).

     Jopa klassinen amerikkalaisen demokratian ongelmien kartoitus, jonka Alexis de Tocqueville jo 1800-luvun alkupuolella teki, tuo selkeästi esille massapsykologian taipumuksen irrationaalisuuteen ja itsenäisen ajattelun tukahduttamiseen (ks. Vihavainen: Haun tocqueville tulokset ).

     On turha sanoakaan, että totalitaariset liikkeet ovat hyödyntäneet runsain mitoin tätä ihmisen kykyä ja tarvetta kieltäytyä ajattelemasta omilla aivoillaan. Näemme sen voimakkaan vaikutuksen tänään niin Venäjällä kuin Amerikassa, mutta myös omassa maassamme.

     On kiinnostavaa havaita, miten yhtäkkisesti niin sanottu yleinen mielipide on saattanut heilahtaa laidasta toiseen meidänkin maassamme.

      Raskaat sotavuodet ruokkivat ”ryssävihaa”, jota propaganda tietenkin vielä parhaansa mukaan edisti. Kuitenkin jo niin sanottujen suurten ikäluokkien keskuudessa levisi yhtäkkiä aivan ennennäkemätön russofilian aalto.

     Venäläismyönteisyys oli meillä sen jälkeen diskurssin yleinen lähtökohta ja se oli poikkeuksellisen suurta verrattuna mihin tahansa mjuhuin maahan ja aivan erityisesti Venäjän naapureihin.

     Se, että tilanne muuttui päinvastaiseksi käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä, lienee ollut useimmille yllätys, vaikka asialle toki löytyi syitä, joita saattoi pitää uskottavina.

     Kummallisempaa on, että tämä äkillinen  suunnanmuutos näyttää olevan varsin pysyvää laatua ja että sen puitteissa on Venäjästä ja venäläisyydestä ja Ukrainan sodan kulusta ja merkityksestä tullut oletusarvoisiksi mitä omituisimpia käsityksiä, jotka ovat immuuneja tosiasioille.

     Toki tämä liittyy poikkeusoloihin, mutta merkittävää on, että mitä tahansa valtavirran diskurssista poikkeavaa näkemystä vastaan hyökätään kiihkeästi ja niinpä sellaisia on löytynyt vain marginaalista.

     Kuten Suomen kaikkialla hehkutettu menestystarina YYA-aikana oli vailla kriitikoitaan valtamediassa, nauttii nyt uusi tarina sen valheellisuudesta ja vahingollisuudesta pyhää koskemattomuutta.

     Niin sanottu woke-ideologia, jota Mark Lilla on jo kauan sitten ansiokkaasti vastustanut, sai myös meidän maassamme muutama vuosi sitten jalansijaa jopa hallitusohjelmaa myöten. Tätä on pidettävä melkoisena ajattelun limbona.

     Näyttää siltä, että se ei kuitenkaan lyhyen kukoistuksensa aikana ehtynyt tulla muiden kuin pienten akateemisten piirien pseudouskonnoksi, mutta toki tämäkin oli hälyttävää ilmaistessaan tuon strategisesti tärkeän, koulutetun aineksen kyvyn ja halun kieltää ne ilmeiset totuudet, jotka olivat kaikkien nähtävillä.

     Tämä on toki puhetta abstraktilla tasolla, mutta blogit eivät voi olla mitään traktaatteja. Mikäli joku haluaa konkreettisempia esimerkkejä,  voi aloittaa vaikka tämä blogin linkkien taa löytyvästä materiaalista.

Järki pelottaa

Järki pelottaa

Muuan ystäväni tässä taannoin sanoi pelkäävänsä kovasti Jussi Halla-ahon nousua puolueen puheenjohtajaksi.

Syynä oli se, että tämä oli intellektuelli ja sellaiset ovat aina arvaamattomia.

Luulen, että hän osui asian ytimeen. Puolet mistä tahansa kansasta on aina keskimääräistä tyhmempiä ja se tarkoittaa, ettei heille missään tapauksessa kannata ruveta julkisesti filosofoimaan, ainakaan pohtimaan aidosti syntyjä syviä. He säikähtävät.

Sopii myös kysyä, miten suuri osa tuosta toisesta puoliskosta on valmis kestämään filosofointia.

Aikoinaan, Hitlerin puolueen ollessa vahvassa nousussa, puhuttiin paljon ilmiötä nimeltä Vernichtung des Verstandes eli järjen hävittäminen.

Aatu, joka mielellään ratsasti saksalaisten Dichter und Denker-maineella, höpötteli täysin röyhkeästi kaikkea mahdollista humpuukia, johon uskominen näytti jollakin tavalla tukevan hänen puoluettaan. Sillä kerralla hyvänä tarkoituksena oli korjata Versailles’n sopimuksen ilmeinen vääryys ja pelastaa oman isänmaan piiriin ulkosaksalaiset, joita väitettiin olevan jopa kahdeksan miljoonaa.

Näin hyvälle asialle keksittiin vielä rotuteoreettisia argumentteja ja otettiin yksin tein ihmiskunnan tehtäväksi korkeamman olennon kehittäminen kotikutoisista tarvikkeista.

Gustave LeBonin kuvailema massaihminen nielaisi syötin ja luopui vapaaehtoisesti järjen käytöstä. Siitä jopa tehtiin synneistä suurin. Omaa rotua, nähkääs, palveli järkeä paremmin vaisto ja sitähän puolueen rivijäsenillä riitti. Järki oli johtajalla ja sitä ajateltiin olevan paljon.

Intellektuelli on aina häirikkö. Ylivoimaisesti suurin osa kansasta tietää mielestään ilman muuta riittävän hyvin kaikki käytettävissään olevat ratkaisut kaikkiin olennaisiin elämäänsä koskeviin ongelmiin ja yksin tein myös maan ja maailman hallitsemiseen. Niiden auki levittäminen ja sorkkiminen järjen työkaluilla merkitsee koskemista kaikkein intiimimpiin alueisiin.

Joskus on näin uskallettu tehdä ja säilytetty kansan suosio, mutta se on kovin harvinaista eikä koske poliitikkoja. Ajatelkaamme Yrjö Jylhän Kiirastulta:

On hällä oikeus tappaa, ja sulla

mutta mistä saitte sen oikeuden?

Ei voi hän vieraaksi tupaas tulla

-hän on vihollinen.

Rintamamies tietää, että hänellä on oikeus tappaa ja asiasta on turha keskustella. Sota on jo sinänsä niin hullu asia, ettei siihen enää mitään moraaleja saa sotkea, tuumivat Tuntemattoman jermut.

Tilanne rintamalla oli selkeä ja niin piti ollakin. Myös sotamies Honkajoki vain parodioi eikä filosofoinut. Sellaisen voi vielä sallia.

Mutta onhan tuo Jylhän kysymys aika hurja ja itse asiassa suorastaan kaamea on hänen lähtökohtansa: on sulla oikeus tappaa, ja hällä… Oikeus tappaa? Eikö tämä iske kaiken humanismin perusteita päin pläsiä? Miten noin voi kirjoittaa ja edes ajatella? Eikö Jylhä pidä teilata edes jälkikäteen?

No, syyhän on selvä. Jos valtiovalta on niin päättänyt, niin silloinhan se oikeus on ja sitä paitsi se istuu mainiosti tilanteeseen. Sitä ei kuitenkaan pidä mennä sorkkimaan. Silloin tilanne voi muuttua pelottavaksi. Ties mihin vie intellektuellin päätelmien polku?

Toki länsimainen kulttuuri on sisäistänyt muinaiskreikkalaisen idean ajatuksenvapaudesta ja velvollisuudesta perustella asioita. Ei yksinkertaisesti riitä, että sanotaan, että niin on päätetty tai että siitähän on hyötyä jollekin.

Valistuksesta lähtien on jokaisen filosofin velvollisuutena pidetty Kantin tapaan uskallusta ajatella -Sapere aude!

Ei mikään kokemuksemme ja ajattelumme piiriin kuuluva asia ole automaattisesti kritiikin yläpuolella. Siinä vaiheessa, kun tästä periaatteesta luovutaan, saamme sanoa hyvästit länsimaiselle sivistykselle siinä mielessä, kuin sen olemme oppineet tuntemaan.

Tämä aika on tainnut tulla ns. postmodernismin myötä. muuan Richard Wolin on asiasta kirjoittanut kirjan nimeltä The Seduction of Unreason, jota olen joskus kauan sitten kommentoinut.

Aikakautemme on sikäli kiinnostava ja myös pelottava, että suuret massat ovat menettäneet intellektuaaliset ja moraaliset tukipylväänsä tässä maailmassa uskonnon hiipumisen takia. Niiden tilalle on tullut lapsellisia korvikkeita, kuten kymmenvuotiaan tasolle sovitettua ateismia, konsumerismia ja toki myös ääri-ideologioita, jopa muhamettilaisuutta, joskin marginaalisena ainakin meillä.

Tällaiset ideologiat ovat kevyissä kantimissa ja ne on parasta jättää koskematta. On sitä paitsi helppo havaita, miten intellektuaalisesti kyvytöntä ja kriittistä ajattelua syvästi pelkäävää meikäläisen poliksen ammattimainen kantajoukkokin on. Mihin tällaista massaa voidaan johtaa, voidaan vain arvailla.

Ehkäpä on sittenkin paradoksaalisesti jollakin tavoin turvallista, että tämä joukko tarrautuu siihen, mikä on tuttua ja problematisoimatonta ja hyökkää heti, mikäli huomaa jonkun poliitikon pohdiskelevan ääneen olemassaolomme perusteita. Heidänhän tulee tietää!

Tässä tulee mieleen se tarina pappilan rengistä, joka kuskasi uutta kirkkoherraa virkataloonsa. Kun papilla oli valtava määrä kirjoja, joita renki ihmetteli, tuli hän kysäisseeksi, mahtoiko edeltäjällä olla yhtä paljon. ”Ei -hän oli täysin oppinut” kuului vastaus.

Eipä niiltä, joille on lusikalla annettu, voi kauhalla ottaa, tämä nyt vain on alkeistotuus. Jotenkin surumieliseksi kuitenkin tulee, kun näkee, miten jonkin Jussi Halla-ahon pohdiskeluja siitä, miten ihmisarvo voidaan perustella, näkee käytettävän väkevänä argumenttina hänen politiikkaansa vastaan. Ikään kuin kirjoittaja olisi julistanut, ettei koko ihmisarvoa ole olemassa.

Kun tällaisia asioita ryhdytään perustelemaan, ollaan toki vaarallisilla vesillä. Entäpä jos huomaamme, että vaikkapa jotkut uskonnot ovat selvästi antihumanistisia ja kieltävät kokonaan sellaisen ihmisen arvon, joka ei alistu heidän jumalansa tahtoon?

Miten voimme löytää heitä ja meitä yhdistävän kompromissin? Voimmeko mitenkään? Onko heillä oikeus tappaa ja meillä? Mistä me sen saamme vai voimmeko saada sellaista mistään? Mitä nyt sitten pitäisi tehdä?

Hulluksihan tässä tulee, jos tällaisia alkaa vatvoa ja hallintoalamainen tekee ehkä viisaasti, kun jättää sen itseään viisaampina pitämilleen. Ja nämä, joiden oletetaan tietävän paremmin, tekevät viisaasti, jos vain julistavat jo tietävänsä kaiken eivätkä paljasta luottavansa järjen argumentteihin.

Ei tämä ole enää järjen aikaa.

Erikoista katsottavaa

 

Miten järjettömyyttä selitetään?

Motto:

Нельзя объять необъятное.

Козьма Прутков, Плоды раздумья.

 

 

Median viime aikoina lietsoma massahysteria on kiinnostava ilmiö nimenomaan joukkopsykologian, mutta myös kulttuurihistorian kannalta. On ollut uskomatonta huomata, miten kritiikittömästi moni aidosti liberaalina itseään pitävä on reagoinut orkesterinjohtajan viittaukseen ja pöyristynyt rasistiseksi selitetystä kollaasista, jonka osasten sijoittaminen omiin yhteyksiinsä ei olisi ollut ylivoimainen eikä kohtuuton älyllinen suoritus.

Sitä ei vain ole viitsitty, uskallettu tai haluttu tehdä. Lauma tuntuu aina turvalliselta paikalta eikä vaadi itsenäistä ajattelua vaan päinvastoin kieltää sen. Niinpä älyllinen taso laskee käsittämättömän matalalle. Kun asianomaisille huomauttaa siitä, että he ovat nyt hyljänneet alkeellisenkin logiikan ja järjen agrumentit, on reaktio aina yhtä pöyristynyt kuin loukkaantunutkin: ”Minäkö tyhmä? Nyt en ymmärrä…”

Siitä kuitenkin on kysymys. Olemme nyt omaksuneet kritiikittä aivan uudet kriteerit monille asioille ja suostuneet arvostelemaan niin menneisyyttä kuin nykyisyyttä meille tarjottujen ohjeiden mukaan. Näin muuten tehtiin myös Neuvostoliitossa vuonna 1937. Tätä en tässä selitä sen enempää. Blogin hakutoiminnolla voi hakea lisää vuosiluvun avulla.

Järjen äänet ovat harvinaisia, mutta lainaan nyt tässä Marko Hamiloa, joka myös näyttää vilpittömän hämmästyneeltä sen johdosta, että niin useat näköjään fiksut ja oikeasti liberaalit ihmiset ovat menneet mukaan äärivasemmistolaisten friikkien salaliittoteorioihin, joilla koetetaan osoittaa jonkin natsilaisen salaliiton uhkaavan maatamme:

Heidän kanssaan keskustelu tuntuu samalta kuin rokotekriitikoiden ja muiden koronasalaliittoteoreetikoiden, joiden korkein motiivi selvästikin oli ylläpitää itsestään mielikuvaa itsenäisesti ajattelevina ihmisinä, vaikka he tosiasiassa vain vailla minkäänlaista lähdekritiikkiä tai arvostelukykyä jakoivat lähinnä amerikkalaisten aivopierutehtaiden meemejä.

Asiaa tuskin voi paremmin kuvata. Immuniteetti terveelle järjelle on lähes ehdoton ja se näyttää usein hankitun opiskelemalla irrationalismia julistavien postmodernistien ajattelua. Kaikille yhteisen logiikan sijasta yhä hallitsevammassa asemassa ovat silloin rotu, sukupuoli, sukupuolinen suuntaus ja muut vastaavat asiat. Tässä ei hitleriläinen ajattelu enää ole kaukana.

Vuonna 2006 sai Richard Wolin jo aiheen kirjoittaa kirjan The Seduction of Unreason: The Intellectual Romance with Fascism from Nietzsche to Postmodernism

Se oli urhoollinen yritys uida virtaa vastaan, mutta viime kädessä taistelu aikakauden hengen kassa hävitään aina.

Koko tätä uuskritiikittömyyden ja järjenvastaisuuden ilmiötä vastaan ei tietenkään voi taistella järjen asein, siitähän se on irtautunut, eikä sen auktoriteettia tunnusta. Kun sitä yritetään ymmärtää, on mentävä toiselle tasolle. Kysymys on kulttuurin tietystä vaiheesta, jolle on ominaista itsetuhoinen viha omaa kotia kohtaan, oikofobia.

Tähän tapaan siitä kirjoittelin jokunen aika sitten. Toki teemasta löytyy paljon muitakin kirjoituksia, jopa tältä sivulta:

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Mannerlaatat liikkuvat

 

Oikofobia

 

Roger Scruton, jota ei ehkä tarvitse esitellä ( https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ), on käyttänyt termiä oikofobia kuvaamaan omaa (kansallista) kotia kohtaan tunnettua vihaa ja vastenmielisyyttä. Tarkemmin sanoen kyseessä on yleensä kaikkeen tämän kodin piirissä tunnettuun pyhään kohdistuva viha.

Asiaa on myös tutkittu, etenkin historiallisin esimerkein. Paul Hollander  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hollander ) on kirjassaan Political Pilgrims tutkinut erilaisiin ”anti-kotimaihin”(Neuvostoliitto, Kiina, Kuuba, kolmas maailma) kohdistuvaa palvontaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että olennaista koko joukon käytöksessä on juuri tuo omaan kotiin kohdistuva viha, ei niinkään se, millaisia ilmiöitä tutkittavat ovat nähneet ihannemaissaan.

On usein ihmetelty sitä, mikä kumma on saanut  saa esimerkiksi entiset taistolaiset kuolaamaan postkommunistisen Venäjän suuntaan, jossa koko yhteiskuntajärjestys on jyrkästi toisenlainen kuin se oli kommunistivallan aikana. No, tämä oman maan vihaaminenhan siinä yleensä löytyy motiivina. Toki myös ns. autoritaarinen persoonallisuus, joka nauttii alistumisesta kaikkivaltiaan vallan alaisuuteen, on hyvä selittäjä.

Tällöin viha kohdistuu kaikenlaiseen demokratiaan ja sen pitkäpiimäisiin menetelmiin, jotka eivät anna kiksejä niille, joiden tekisi mieli palvoa valtiota ja sen suurta johtajaa ja tarvittaessa uhrautua elämää suurempien arvojen hyväksi. Tylsä demokratia tarjoaa vain hyvinvointia, joka näillä henkilöillä usein jo on. Missään kohtaa tulevaisuudessa ei näy suurta, utooppista päämäärää.

Tällainen päämäärähän oli kommunismissa ja sellaista on halunnut tarjota myös putinismi. Totta tosiaan, juuri nyt riittää yllin kyllin tilaisuuksia kuolla asian puolesta. Kysymys sinänsä on, kuinka suurena tuota asiaa voi pitää, kun se käytännössä näyttää merkitsevän lähinnä varkaiden ja huijarien valtaa, mutta kun sen samaan aikaan väitetään edustavan koko kansallista asiaa Venäjän vihollisia vastaan, niin kyllähän se on monet saanut kannattajikseen myös Venäjällä.

Konstantin Leontjev esitti aikoinaan sangen kyynisesti, että valtion palvonta ja militarismi sopivat hyvin korkeammaksi elämänasenteeksi typeryksille, joille varsinaiset korkeammat arvot joka tapauksessa jäävät vieraiksi. Ovatpahan nuo ihmiset ainakin poissa tylsien pikkuporvarien idioottimaisen onnen tavoittelun piiristä (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leontjev ).

Putin on nyt julistanut valtionsa ja sen asevoimat pyhiksi ja niiden ja niiden historian loukkaamisesta on luvassa ankara rangaistus. Tällä vuosisadalla kyse on ainutlaatuisesta harppauksesta kauas menneisyyteen.

Sakraalin historian paluusta on toki ollut merkkejä jo jonkin aikaa. Kun Putin erotti arkistohallinnon päällikön, joka oli kehdannut arvostella erästä isänmaallista myyttiä väärennökseksi ja ryhtyi itse pontifex maximuksen paikalle säätelemään kuolemattomien rykmenttien ja heidän maanpäällisten seuraajiensa suhteita, saattoi jo aavistella ikävyyksiä.

Harva kai sentään osasi odottaa pahinta. Nyt ollaan Venäjällä taas tilanteessa, jossa oltiin Stalinin aikana, kun Yleisvenäläisen Kommunistisen Puolueen (bolševikkien) historian lyhyt kurssi /Краткий курс истории ВКП(б), (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )oli se auktoriteetti, joka päti kaikkeen historiaan.

 Arkistorotat (Stalinin sanonta) eivät voineet tulla paperisine dokumentteineen määräilemään, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Siellä oli tapahtunut nimenomaan se, mistä kirjoitettu oli, kuten Stalin todisteli. Puolueen yleislinja (Generalnaja linija partii) se oli, joka historiassakin oli kaiken määräävä ja silmämääränä pidettävä asia.

Nyt sattuu olemaan niin, että putinismi on omaksunut Stalinin ajan historian osaksi omaa, sakraalista historiaansa. Niinpä sen lähestyminen kriittisin silmin on sallimatonta, rikos. Samasta syystä ei ole tarpeen eikä sallittua noin vain paljastaa kaikkia arkistojen dokumentteja kenelle tahansa. Pontifex maximuksen oikeuksiin se ylevä tehtävä kuuluu.

Historian suhteen voidaan Venäjällä nykyään sitten tehdä ns. ajatusrikoksia, joista Orwell puhuu. Memorial-yhdistyksen kaltaiset, menneisyyden rikoksia tutkivat yhdistykset ja yksilöt kajoavat siis pyhiin arvoihin ja saavat sen mukaisen käsittelyn.

Totta kyllä on, että läntisessä maailmassa ns. pyhä historia on jo käytännössä hävinnyt. Ainakaan se ei enää ole valtion erityisessä suojeluksessa. Dokumentit ovat avoimia kaikille ja jokaisella on oikeus tehdä niistä sen mukaisia johtopäätöksiä, kuin tuntuu tarpeelliselta. Mikäli sitten mennään överiksi, löytyy aina toisia, joiden mielen tasapaino on säilynyt ja jotka kykenevät näkemään kokonaisuudet realistisessa valossa.

Läntisessä historiankirjoituksessa näyttää olevan jopa muodikas se, esimerkiksi tunnetun Pierre Noran edustama näkemys, jonka mukaan kansallinen historia olisi jotakin keinotekoista ja pitäisi hajottaa alkutekijöihinsä erilaisten ryhmien omien muistivarantojen avulla: eri kansallisuuksilla, sukupuolilla, seksuaalisuuntaksilla ja ties millä on ollut sodastakin omat kokemuksensa. Ne ovat aidompia ja alkuperäisempiä kuin kansakunnan narratiivi.

Tässä mennään jo lähelle oikofobiaa ja helposti sen alueellekin. Itse asiassa ne, jotka haluavat tutkimukselleen rahoitusta, tekevät viisaasti, mikäli omaksuvat reippaan oikofobisen peruskatsomuksen. Vanhanaikainen poliittinen historia ei kiinnosta kulttuurin eturiviä meillä tänä päivänä. Venäjällä se kiinnostaa niinkin paljon, että kun normaalit tutkimusaiheet uusien dokumenttien puutteessa loppuvat, voidaan keksiä aivan uutta menneisyyttä, jossa suomalaisetkin rakentelevat tuhoamisleirejä ja kaasukammioita ja toteuttavat vakain tuumin kansanmurhaa eri puolilla pyhää Venäjän maata…

Täytyy kyllä sanoa, että tuon sinänsä hyvin tunnetun oikofobian määrä tämän Ukrainan sodan puhjettua kyllä yllätti. Saattaa olla, että Suomen historiassa on aivan erityisiä aineksia vihalle, jota kansakunnan selviytymistarinaa kohtaan tunnetaan. Monissa näyttää talvisodan sankaruuskin aiheuttavan pelkkiä aggressioita.

Kaiken taustalla vaikuttaa varmasti jossakin määrin vuoden 1918 perintö. Moni radikaali on ikuisesti suutuksissaan siitä, että sosialidemokraattien järjetön ja vastuuton kapina kukistettiin.

Kieltämättä se kukistettiin suorastaan rikollisin metodein, mutta rikollinenhan oli itse ilmiökin. Oikofobit joka tapauksessa löytävät sen vaiheilta loputtomasti materiaalia suomalaisuuden selviytymistarinan vastaiselle masturbaatiolle ja asenne projisioidaan paitsi myöhempiin sotiin, jopa nykyiseen politiikkaan saakka.

Yksioikoinen valtiollinen historia on kyllä tosiaan vielä puutteellinen kuva menneisyydestä. Se kaipaa lisäkseen myös konkreettisempia tarinoita yhteiskunnan kaikilta kulmilta. Oikofobiassa on kuitenkin kysymys kohtuuden rajojen ylittämisestä. Tiedän, etteivät kaikki lukijat suostu ymmärtämään tätä yksinkertaista totuutta tai edes pysty sitä tekemään.

Juuri tällä hetkellä kotimainen oikofobiamme on kärsinyt tietystä uskottavuuden puutteesta, kun Venäjää eräänlaisena palvottavana anti-Suomena on ollut entistä vaikeampi käyttää. Ennen maailmassa se tarjosi valmiita aineksia: neuvostovastaisuus ja antikommunismi olivat hengen syntejä, jotka toteutuivat myös Suomessa.  Vain aniharva uskalsi sanoa olevansa neuvostovastainen.

Nyt on jäljelle jäänyt vain russofobian käsite, 1800-luvun puolivälistä periytyvä ja putinoidien uudelleen lämmittämä käsite, jota koko kollektiivisesta lännestä löytyy mielin määrin.

Mutta millainen onkaan sen uskottavuus. Miksi tuohon nykyiseen aggressiiviseen ja törkeään Venäjään, joka kumartaa uutta natsi-ideologiaansa, pitäisi suhtautua arvostavan kunnioittavasti, sen itsensä haluamalla tavalla?

Kyllä maine ja kunnioitus täytyy ansaita, ei niitä voi saada julistamalla valkoisen oikeastaan olevan mustaa, sodan olevan rauhaa ja vapauden olevan orjuutta. Kyllä oikofobit meillä nyt ovat joutuneet vaikeaan asemaan. Selvästi patologisiin tapauksiin, jotka kekkaloivat venäläisissä univormuissa ja hurraavat jo ennakkoon odottamilleen Kremlin voitoille, mikään normaali logiikka ei vaikuta, mutta heidän viestinsä jää varmasti yhtä tehottomaksi kuin aikoinaan Armas Äikiän kylähullusta muistuttavat välihuudot sota-ajan radiossa.

Saapa nähdä, millaiseksi maailma muodostuu, kun tämänkin sodan pöly laskeutuu. Kansallisen ajattelun ja näkökulman uutta nousua ei mikään voine estää. Samaan aikaan sen vastinparina toimiva oikofobia mitä luultavimmin heikkenee ja jää yhä marginaalisempien ryhmien omaisuudeksi.