Nykyisyyden ymmärtäminen
Joka ei menneitä tunne, ei nykyisiäkään
ymmärrä, sanotaan ja siitähän seuraa, että se, joka menneet ymmärtää väärin, tekee
samoin myös nykyisyyden kohdalla.
Mitä tuo ymmärtäminen sitten milloinkin
tarkoittaa, on kaikkea mitta kuin yksiselitteinen asia. Joku saattaa muistaa vuosilukuja
ja nimiä ja numeroita, jotka eivät välttämättä lisää hänen ymmärrystään
asioista minkään vertaa. Toisen mielikuvat ovat yksinkertaisesti vain tunnetta
tulvillaan.
Asioiden kontekstihan se on, joka määrää
niihin sisältyvät mielekkyyden, sen, mikä juuri olisi ymmärrettävä, mikäli
haluaa ihan oikeasti tietää, millaisena nykyaikaa on syytä pitää ja millä
perusteella sitä olisi mahdollista verrata menneisiin.
Ihmisen aivot ovat kapasiteetiltaan
valtava koneisto, joka kuitenkin työskentelee ankarasti juuri pitääkseen
toimivan ihmisen näköpiirissä olevat asiat mahdollisimman yksinkertaisina,
jotta pääärökset olisivat helppoja eikä turhaa intellektualismia tulisi kaikkea
pilaamaan (ks. Vihavainen:
Haun savanniaivot tulokset ).
Kuten tiedämme, on aikoja, jolloin
intellektuaalinen kyky sanan klassisessa merkityksessä kytketään kokonaan pois
päältä ja massat alkavat raakkua yhdellä äänellä ja ovat yhden tunteen
valtaamia. Ne ovat omalla tavallaan suuria hetkiä, joista sittemmin ylpeillään,
mutta ei ole syytä nostaa niitä aiheettomiin korkeuksiin (vrt. Vihavainen:
Haun aivojemme rajoituksista tulokset ).
Miten siis arvioimme ja voimme arvioida
menneitä ja nykyisiä aikakausia? Mitä väitämme, jos sanomme niitä ymmärtävämme?
Luulenpa, että on syytä kiinnittää silloin
huomiota kyseisten aikakausien tiettyyn erityisyyteen, ilmiöihin, joiden
löytäminen muilta ajoilta on vähintäänkin vaikeata ellei mahdotonta.
Ajatelkaamme sitä, että kerran olimme
urheilun suurvalta, joka oikeasti noteerattiin korkealle ja pakko olikin.
Miltäpä kuulostaisi, jos joku nyt vakavissaan vaatisi, että tämä ansaittu kunnianimitys
on yhä voimassa ja sitä on vaalittava?
Olimmehan me kerran myös tietokonealan
ihmemaa ja kännykän käyttäjien supervalta. Nyt ei enää löydy maata, joka ei
ylittäisi Suomen tuolloisia lukemia.
Ja sitten olivat ne Pisa-tulokset ja tämä
maan mainio onnellisuushan on yhä tänään suuri valttimme. Ei se olisi ollut
mahdollista joskus sata vuotta sitten.
Helposti myös unohtuu, että Suomea pidettiin
1800-luvun puoliväissä Euroopan köyhäintalona, ainakin Zachris Topeliuksen
todistuksen mukaan ja halpatyövoiman lähteenä, josta sai pilkkahintaan merimiehiä
purjelaivojen vaarallisiin töihin.
Ja sitten, eräässä tietyssä tilanteessa
lähti maailman tasa-arvoisimman ja poliittisesti demokraattisimman maan suurin
puolue aseellisen vallankaappauksen tielle, uskoen sokeasti venäläisten bolševikkien
loruihin, joiden ei olisi voinut kuvitella pettävän idioottiakaan.
Mutta näinhän se menee. Johtajat vievät ja
kansa taputtaa ja ”ymmärtää” kaiken olevan parhaalla mahdollisella tavalla,
kuten Voltairen tohtori Pangloss aikanaan.
Juuri nyt voimme havaita suorataan
euforista hartautta oma sotilaallisen kyvykkyytemme takia ja itärajan takana
olevan karhun ärsyttäminen vain naurattaa meitä.
Kaikki tämä on ymmärrettävää, mutta tuskin
hyväksyttävää, saati kannatettavaa. Jälkiviisaus tuöee sitten aikanaan ja on
usein imelää, vastuutonta ja typerääkin, vaikka on tärkeää, että edes jossakin
vaiheessa osaamme olla itsekriittisiä.
Tärkeää olisi pitää mielessä, että meidän
on lähdettävä siitä, ettei nykyisyytemme missään tapauksessa ole saavuttanut
inhimillisen täydellisyyden ja viisauden lopullista huippua ja että se, mitä
nyt saatamme nimittää viisaudeksi, voikin sukupolven- parin päästä näyttää
uskomattomalta typeryydeltä.
Tämä tuli vain mieleeni lukiessani vanhaa
blogiani, joka oli kirjoitettu vähän ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä
Ukrainaan:
keskiviikko
29. joulukuuta 2021
Menestyksemme
puutteet
TV:ssä tulee nyt lähihistoriasta kertova
sarja, jota on kovasti hypetetty siellä ja täällä. Onhan siinä paljon sellaista
asiaa, josta nykyisellä nuorisolla ei ole mitään käsitystä, ja jota
vanhemmatkin usein tuntevat hyvin puutteellisesti.
Onkin kiinnostavaa havaita, millaisia
luonnehdintoja maamme ja kansakuntamme suorituksesta sotien jälkeen on tämän
ohjelman johdosta annettu.
Nuori tutkija on nimittänyt tuota
historiaa menestystarinaksi, mutta varustanut sen joka tapauksessa
epiteetillä nolo. Tämän sangen kiinnostavan kiteytyksen johdosta
tulee kysyneeksi, mitä muita noloja menestystarinoita meillä on tiedossamme tai
mitä sellaisia historia ylipäätään tuntee?
Itselleni tulee lähinnä mieleen Ruotsin
suoritus toisessa maailmansodassa, jossa se toimi Saksan luotettavana
apulaisena ja teki mainion tilin myymällä sinne rautamalmia ja kuulalaakereita.
Ilman tätä kauppaa Hitlerin sotakoneiston oli laskettu sodan alkuvaiheessa
pysähtyvän muutamassa kuukaudessa.
Ruotsin valtion suoritus oli sen kansan
kannalta mainio. Suomalaiset olisivat mielellään nähneet veljeskansan päästävän
maahansa liittoutuneiden siirtoarmeijan ja ryhtymään siinä samalla pontevaan
sotaan saksalaisia vastaan omalla alueellaan. Sehän olisi hyvin luultavasti
ollut väistämätön seuraus ja näkynyt heti myös meillä.
Olisiko tämä sankarillinen poseeraus
todella auttanut suomalaisia, on kysymys sinänsä, mutta ruotsalaisten
tyylipisteet jäivät nyt joka tapauksessa aika niukoiksi, vaikka tulos oli
lähinnä loistava oman maan kannalta.
Tuota meidän TV-ohjelmaamme eivät kaikki
kuitenkaan ole ymmärtäneet katsoa siinä esitetyn menestystarinan näkökulmasta,
vaan joku sankarillinen sielu on peräti innostunut puhumaan
häpeällisestä historiastamme. Siis missä suhteessa ja kenen kannalta
häpeällisestä? Monikon ensimmäistä persoonaa siinä joka tapauksessa on
käytetty.
Pelkään pahoin, että tässä tapauksessa on
nyt taas kerran unohtunut, kuka tässä maailmassa on kulloinkin ollut kuka ja
millaisella äänellä itse kukin on päässyt puhumaan.
Nykyään, kun yksinkertaiset sielut
sijoittavat Suomen ilman muuta suurvaltojen joukkoon huipputehokkaine aseineen,
unohtuu helposti, että vielä 1970-luvun alussa asevelvolliset meillä pitivät
henkilökohtaisena aseenaan pystykorvakivääriä, joihin ei taisteluharjoituksissa
ollut varaa jakaa paukkupanoksia. Sen sijaan huudettiin ”laukaus!”, ”laukaus!”
ja parhaimmassa tapauksessa ”sarja!”.
Tällaisen armeijan pelotearvo liittyi sen
taisteluhenkeen, kuten se tietenkin myös aina tekee -jopa nytkin. Olennaisen
paljon riippuu siitä, miten hyvin maa ja armeija kestävät 1000-10000
ensimmäistä omaa kaatunutta.
On luultavaa, ettei tuota armeijaamme
kaikesta huolimatta silloin missään kovin pahasti pelätty eikä kyllä pelätä
nytkään. Pienen maan turvallisuutta ei koskaan voi taata sen oma armeija, olipa
se minkälainen tahansa. Suurvalloilla on aina kaikkea enemmän ja pienen maan
turvallisuus lähtee siitä, että se onnistuu pysyttelemään poissa vasaran ja
alasimen välistä. Oma pieni armeija antaa tässä suhteessa vain hyvin niukasti
vapausasteita, niin tarpeellinen kuin sen olemassaolo onkin.
Muistan, miten joskus 80-luvulla puhuttiin
jossakin Suomen sodista ja muuan virolainen ystäväni naureskeli, että
historiassahan näköjään Suomi toimi yhtenä suurvaltana muiden joukossa.
Suomalaiset lähtivät aina siitä, että nimenomaan heidän omat ratkaisunsa
ehdottomasti määräsivät oman maan ja vähän muidenkin kohtalon. Virolaisille ei
tuota käsitystä ollut syntynyt.
No, eivät ne Suomen ratkaisut vailla
merkitystä olleetkaan, mutta toki niiden merkitys oli hyvin rajallinen. Aina
vain ei ole jaksettu tätä muistaa. Joskus 90-luvulla muistelen eräiden
suomalaisten poliitikkojen suuresti kiihtyneen, kun Suomea oli jossakin
verrattu Itä-Euroopan maihin. Sehän oli täysin väärä vertailukohde?
Vai oliko? Mikäli maamme historia halutaan
asettaa sille aidosti kuuluvaan kehykseen, on ehdottomasti ymmärrettävä, että
se tarkoittaa vertaamista Itä-Euroopan maihin eikä esimerkiksi Ruotsiin.
Voidaanhan sitä verrata myös vaikkapa Belgiaan, kuten Stalin aikoinaan teki,
mutta tämä on mielekästä vain sotavuosien osalta.
Niiden jälkeen voittajat hoitivat
etupiirejään ja pienet maat toimivat niiden sallimissa rajoissa, jotka idän
suunnalla olivat sangen ahtaat. Suomi oli koko Euroopassa poikkeus. Se ei
joutunut suurvaltojen tahdottomaksi satelliitiksi enempää sotien aikana kuin
niiden jälkeen. Suurta liikkumavaraa sillä ei toki ollut, mutta sen verran
kuitenkin, että valtiollinen koskiveneemme voitiin ohjata pahimpien karien ohi.
Tämä jatkui yhä sotien jälkeen.
Se, joka muistaa, millaisia olivat
toisaalta Suomi ja toisaalta Itä-Euroopan maat joskus 1980-luvulla ja vielä
1990-luvullakin, ymmärtää, mitä menestystarinasta puhuminen
Suomen kohdalla tarkoittaa. Se on näkökulma, josta katsoen ilmeisesti vielä on
tehtävä historiallisia ohjelmia kansan valistamiseksi, jotta pysyttäisiin edes
jonkinlaisessa kohtuudessa.
Onhan se toki tarpeellista muistella,
miten noloja ylilyöntejä Suomen poliittisessa kulttuurissa tehtiin tuohon
aikaan, mutta samalla olisi syytä ymmärtää, että sellaisia tehdään myös nyt,
koko ajan.
On turha
kuvitella, että viidenkymmenen vuoden kuluttua meillä voitaisiin hartaan
kunnioittavasti suhtautua sellaiseen hallituksen politiikkaan, jossa Suomesta
yritetään tehdä ilmastopolitiikan mallimaata, joka tekee kalliit ratkaisunsa
mahdollisimman paljon edellä muita maita, joka noudattaa valikoimatonta
maahanmuuttopolitiikkaa tai julistaa hallituksen kannattavan
intersektionaalista feminismiä…
Hallituksen ja poliitikkojen lausunnot
ovat myös nykyään usein hyvinkin noloja, ainakin myöhemmän aikakauden
mittapuilla mitaten, mutta sellaistahan se historia on. Ei niistä suurta
viisautta tai ylevyyttä synny myöskään silloin, kun ne asetetaan omiin yhteyksiinsä,
mutta silloin ne ainakin tulevat ymmärrettäviksi.
Mitä tulee noihin niin sanotun
suomettuneisuuden ajan naurettavuuksiin ja ylilyönteihin, syyllistyivät niihin
käsittääkseni etupäässä journalistit, jotka myötäsukaisesti ja moralisoiden
hyökkäsivät niin sanottuja toisinajattelevia vastaan ja ilman vähäisintäkään
kritiikkiä nielaisivat esimerkiksi oppositioon kohdistetut tolkuttomat
syytökset äärioikeistolaisuudesta.
Niiden, jotka kauhistelevat tätä ilmiötä
menneisyydessä, kannattaa tarkoin katsoa ympärilleen ja miettiä, olisiko
mahdollista ajatella, että tässäkin suhteessa oma aikakautemme saattaa toistaa
menneisyyden noloimpia ylilyöntejä. Miksi näin tapahtuu, on hyvä kysymys.
Kekkonen tai Neuvostoliitto tuskin kelpaavat enää selitykseksi.
Maamme menestyksestä 1900-luvun
jälkipuoliskolla en tässä viitsi edes puhua. Se oli niin loistava
menestystarina, että siinä riittää ihmettelemistä niin koti- kuin
ulkomaalaisillekin tutkijoille vielä pitkäksi aikaa.
Ettei langettaisi liiaksi lamaavaan
itseihailuun, on aina hyvä tutkia kriittisesti myös aikakausien varjopuolia. Se
olisi kuitenkin ymmärrettävä tehdä tolkuttomuuksiin lankeamatta ja muistaen,
kuka puhuu ja mistä lähtökohdista hän asiat näkee.
Odotan
kiinnostuksella TV-sarjan jatkoa.
J.K.
Eipä taida TV
nykyään tuottaa mitään älyllisesti tasokasta. Mutta onhan meillä tämä tosi-TV.
Eikö soieltä pilkistävä typeryys riitökin meille peiliksi?
"maan suurin puolue aseellisen vallankaappauksen tielle, uskoen sokeasti venäläisten bolševikkien loruihin, joiden ei olisi voinut kuvitella pettävän idioottiakaan."
VastaaPoistaTämä nyt on jälkiviisautta: työväenliikkeen lupaukset ja tavoitteet olivat kauniita, eikä vuonna 1918 voitu tietää,että punakapina epäonnistuisi ja että Neuvostoliitosta tulisikin työläisten paratiisin sijasta kaikkien helvetti (Jussila Neuvostoliiton tragedia). Ei marxilaista yhteiskuntaa oltu missään aiemmin kokeiltu.
Ei ollut, niin. Eipä siinä sitten muuta kuin panemaan koko kansakunnan kohtalo arpapeliin, jossa suurin peluri olivat bolševikit, joista jo tiedettiin paljonkin...
PoistaMistä tiedettiin vielä tammikuussa 1918 muuta kuin näiden hunajanmakea propaganda, lisäksi lokakuun 1917 ja tuon ajan väli oli mahdollista selittää vallankumouksen alkuvaikeuksilla. Jos Jussilan kuvaavan maailman saavuttaminen koettiin mahdolliseksi, kannatti siihen peliin panostaa. Jos ihmiskunta olisi aina tyytynyt vallitseviin oloihin, olisimme vieläkin puissa. Viisaus ja varovaisuus on vasta vanhojen etuoikeus (vrt Waltarin Sinuhe, joka sai kokea Jumalan valtakunnan maan päällä - krokotiilitkin saivat.)
PoistaSiinäpä se, ettei mistään. Oli hyvin vahvat syyt epäillä.
PoistaSDPn puoluetoimikunta ja punakaartin esikunta päättivät aloittaa aseellisen kapinan juuri itsenäistyneen tasavallan laillisen hallituksen kumoamiseksi. Joko demarit pyytävät 2028 anteeksi tätä?
PoistaOn tietenkin eri asia tarkastella puolipakolla punakaartiin värvättyä kouluttamatonta jullikkaa, joka ei pysty saamaan ruokaa muualta kuin kaartista punaisten takavarikoitua kaiken pois vapailta markkinoilta vallankumouksen tarpeisiin, kuin liikaa parta-Kallea lukenutta ja unelmiinsa uponnutta Sdp:n kapinajohtoa.
PoistaKyllä se kapinajohto tiesi, miten Ranskan vallankumouksessa ja kommuunien barrikaditaisteluissa lopulta aina kävi. Mutta lumoava parta-Kalle peitti ne vaaran merkit alleen. Kouluttamattomat eivät tienneet eivätkä varmaan kaikki koulutetutkaan; tsaarinvalta tuskin opetti kouluissa noista teemoista kovinkaan hyvin.
Kansanvaltaisten instituutioiden kaatamisen muka kansanvallan puolesta luulisi jo olleen demokraattisille ihmisille selvä merkki bolshevismin valheellisuudesta. Osa sosialidemokraatteista olikin kyllin fiksuja irtautuakseen kapinallisista, mutta vihaa ja valheita levittävät työväenlehdistö ja kaartit eivät olleet heidän hallinnassaan valitettavasti.
"miten Ranskan vallankumouksessa ja kommuunien barrikaditaisteluissa lopulta aina kävi. Mutta lumoava parta-Kalle peitti ne vaaran merkit alleen."
PoistaEi noista nyt voida vielä päätellä, että kaikki vallankumoukset aina epäonnistuvat. Marxilla oli ihan koherentti maailmaselitys, joka yhdessä demokratian kanssa olisi voinut toimiakin - kuten pohjoismaissa kävikin. Tietoja bolshevikkien epäonnistumisesta ei tuossa vaiheessa vielä ollut.
SDP teki muuten pesäeron vallankumouksellisiin heti ja osallistui vaaleihin jo vuonna 1919 Väinö Tannerin johdolla, joka maksoi toiminnastaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.
"miten Ranskan vallankumouksessa ja kommuunien barrikaditaisteluissa lopulta aina kävi. Mutta lumoava parta-Kalle peitti ne vaaran merkit alleen."
PoistaEi noista nyt voida vielä päätellä, että kaikki vallankumoukset aina epäonnistuvat. Marxilla oli ihan koherentti maailmaselitys, joka yhdessä demokratian kanssa olisi voinut toimiakin - kuten pohjoismaissa kävikin. Tietoja bolshevikkien epäonnistumisesta ei tuossa vaiheessa vielä ollut.
SDP teki muuten pesäeron vallankumouksellisiin heti ja osallistui vaaleihin jo vuonna 1919 Väinö Tannerin johdolla, joka maksoi toiminnastaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.
Puolueessahan nimenomaan osa ymmärsi, missä mennään, mutta jotkut menivät silti mukaan rikolliseen kaappaukseen.
PoistaNiihän se on, että osa ymmärtää jokaisessa ratkaisussa, että pieleen mennään. Ratkaisut tehdään kuitenkin hetkessä ja käytettävissä olevan tiedon perusteella; niiden tuomari on historia - taikka sotasyyllisyysoikeus. Historiankin tuomio voi aikaa voittaen muuttua.
PoistaSe, mitä peräänkuulutan, on armollisuus noita kapinoitsijoita kohtaan: jälkikäteen on selvää, että ratkaisu oli väärä, mutta minusta se ei tammikuussa 1918 ei ollut ainakaan ratkaisijoiden enemmistön havaittavissa käytettävissä olevien tietojen Venäjän vallankumouksen suunnasta perusteella.
"se, mitä nyt saatamme nimittää viisaudeksi, voikin sukupolven- parin päästä näyttää uskomattomalta typeryydeltä."
VastaaPoistaTämä on tärkeä huomio! Suomessa tuota ilmiötä korostaa se, että olemme ns Yhden totuuden maa, joka johtuu siitä, että pienenä maana meillä on suhteellisen yhtenäinen eliitti eikä keskenään kilpailevia valta- ja intellektuellikeskuksia, jotka voisivat esittää kilpailevia vaihtoehtoja ja totuuksia, ole; yksittäiset toisinajattelijat on helppo torjua kylähulluina (Tuure Junnila, George C. Enhroth).
"Onhan se toki tarpeellista muistella, miten noloja ylilyöntejä Suomen poliittisessa kulttuurissa tehtiin tuohon aikaan, mutta samalla olisi syytä ymmärtää, että sellaisia tehdään myös nyt, koko ajan."
VastaaPoistaMikä kaukonäköinen visio: tämänhetkistä menoa katsellessa tulee mieleen Rooman ennen ylpeänä senaatin nöyristely keisari Caligulan tai Neron edessä. Pahinta on, että "tiedotusvälineet" ja kaikki muutkin pitävät tilannetta aivan normaalina. Kirjoittaessani radiossa iloitaan siitä, ettei isukki suuttunut.
"Pienen maan turvallisuutta ei koskaan voi taata sen oma armeija, olipa se minkälainen tahansa."
VastaaPoistaTässä rohkenen olla jossain määrin eri mieltä: tietenkään pieni maa ei yksinään pärjää suurvaltaa vastaan (talvisota), mutta jos suurvalta on sidottu muihin suuntiin ts käyttää vain osaa toimistaan, pieni valtio voi aiheuttaa sille vahingot, jotka ovat suuremmat kuin hyökkäyksen hyödyt, semminkin kun Suomi on epäilemättä tulevissakin sodissa sivunäyttämö.
Toki eniten arvostan viisasta ulkopolitiikkaa, jolla tuollainen uhka kokonaan vältetään (älykäs selviää vaikeuksista, joihin viisas ei ylipäänsä joudu). Tuossa suhteessa mainittu TV-sarja edustaa imelää jälkiviisautta, Paasikiven-kekkosen linja oli ainoa tapa pärjätä silloisen Neuvostoliiton kanssa lännen hylättyä meidät sen etupiiriin.
Ehkä tässä olikin kyse siitä, ettei pienen maan pieni armeija voi taata, mitä jonkin suurvallan militaristisen yksinvaltiaan mielenliikkeistä seuraa.
PoistaEivätkä sitä välttämättä takaa minkään suurvallankaan "golden domet" tai vastaavat voimannäytteet.
Moskovassa oli puoluemilitaristinen yksinvalta, NL.
PoistaAika hyvin pienen maamme suuri! armeija esti mahdolliset mielenliikkeet, esim. Tsekkoslovakian miehityksen kaltaiset, sellaisen yritykset, 40-luvun lopulta 80-luvulle saakka.
Toki se vaati myös hyvää ulkopolitiikkaa. Juuri sitä nykyään mainostettua arvorealistista-
Hyvinä aikoina sitä nimitettiin puolueettomuus- ja liittoutumattomuuspolitiikaksi.
Hyvin meni, hyvin toimi niissä olosuhteissa.
Nyt itärajan takana on huomattavasti heikompi tekijä, Putinin Venäjä. Toivottavasti ei Putin kauaa.
Se kuitenkin - yhdessä viisaan liittoutumisen kanssa on parasta (optimaalista) mitä on. Pienen maan pullistelua en kannata, suu soukemmalle.
PoistaJoo, juuri näinä vuosina ei muu auta. Jos venäjäuhka joskus olisi ohi, mitä varten sitten ollaan hampaisiin asti aseissa, jää nähtäväksi
PoistaSitä odotellessa...
Poista"Eipä taida TV nykyään tuottaa mitään älyllisesti tasokasta."
VastaaPoistaJotkut kasvattavat ainoastaan primitiivisiä ihmisiä, joten heilläkin pitää olla ikioma TV. Onneksi on englanninkielinenkin maailma, jos ossaa.
"Ajatelkaamme sitä, että kerran olimme urheilun suurvalta, joka oikeasti noteerattiin korkealle ja pakko olikin." 70-luvulla syntyneenä minulla ei ole tämmöisestä mitään muistikuvaa. Taisi olla ennen minun aikojani.
VastaaPoistaOho. Sekin on jo unohtunut
PoistaTämä on pitkän iän kirous, kaikki nuoruuden hyvä (esim Primulan leivonnaiset, hyvät ruuan raaka-aineet, Kekkonen, Eila Kännö jne) katoaa...
PoistaNimim. 1950-luvulla syntynyt, joka muistaa Nurmen, Virenin ja Päivärinnan saavutukset.
Itse en muista Päivärinnan suursaavutuksista oikein mitään muuta kuin sen, että hän piti juostessaan lippalakkia ("Lätsä-Pekka") päässään. Mielestäni Suomea voidaan pitää urheilun suurvaltana 1920- ja 1930-luvulla). Sotiin se katkesi. Omissa kisoissa 1952 paras yleisurheilusaavutus oli Hannu Postin neljäs sija 10 000 metrillä. 1960-luvun alkuvuodet, jolloin pikkupoikana hullaantumiseni urheiluun oli kiihkeimmillään, olivat Suomen yleisurheilussa yhtä mutasarjaa, jokunen seiväshyppääjä ja keihäänheittäjä poikkeuksina 1970-luvun alkutaite toi muassaan ihmeelliset jälkileimahdukset, jotka sitten jäivät yksittäistapauksiksi (Väätäinen 1971, Viren ja Vasala 1972 ja Viren vielä 1976).
PoistaSen jälkeen suhteeni huippu-urheiluun muuttui vastaamaan Haanpään tekstiä: - Miehet juoksivat mielettömän nahkakuulan perässä, ja se, joka ensinnä onnistui sitä koskettamaan, kuvitteli olevansa isokin sankari. (muistinvaraisesti)
Minulla viimeinen niitti oli Ben Johnsonin dopingkärähdys 1988 Soulissa. Kaikki eivät ole kaurapuurolinjalla, joten antaa olla.
PoistaTelevisio on tosiaankin se Isoveljen Silmä joka vahtii olohuoneen tekemisiä, se Kaukovarjostin joka vaistoaa kansalaisten mielenviritykset ja viestii ne nimettömille päättäjille.
VastaaPoistaKuten McLuhan oivalsi, televisio ja muukin elektroninen ympäristö tulee aivojemme keskushermoston jatkeena ja uutena ulottuvuutena liukenemaan osaksi teknisen aikakauden ihmisten tajuntaa ja ietoisuutta, ja pian olemme kaikki sieluissamme oman olemassaolomme juontajia ja uutisankkureita, jotka osaavat sisäisellä äänellään puhua itselleeen niin vakuuttavasti ja uskottavasti, että asiakysymykset siirtyvät reaktiiviselle kanavalle koskemaan ongelmaa siitä minkävärisen puvun valitsemme tämän päivän lähetyksiin.
Toimittajat tietävät ulkoisen habituksen ratkaisevan merkityksen -- ja eiväthän he sen syvempiä merkityksiä pysty tietämäänkään. Niitähän ei omassa ajassamme tiedä enää juuri kukaan --- myös akateemiset ihmistieteet ovat historiallisessa alennustilassa, jossa ideologiat todistavat oman oikeellisuutensa ikiomien avainkäsitteistöjensä todistusvoimilla.
Vain ulkoiset tekijät ja äänensävyt merkitsevät, ja kauhein manipulaatio toteutuu kun äänensävy on empaattisin. Itse asiassa ammattihypnotöörit tietävät kertoa, että yksi tehokkaimmista metodeista vaivuttaa koehenkilö syvätranssiin on pelkästään empatiseerata hypnotoitavan jokaista lausetta ja mielenviriämää. -- Eli käytännössä hurjimmat illusoriset vaikutukset saadaan vastaanottajan tajuntaan syötetyiksi juuri niillä keinoilla joita herrasväki frouvineen nykyisin pitää "asiallisuutena" ja "kunnioittamisena".
Kauheita manipulaatioitahan nuo "Suomi-sitä-sun-tätä" -ohjelmat olivat, ja niitähän taitaa nyt erilaisten otsikoiden alla tulla taas ylenmoisesta tuutistamme uusintoina. Niitä voi toistaa loputtomiin, koska niissä historiallinen tapahtuminen ja kerronnallisen narraation alle totaalisesti upoksiin -- niissä ei ole muuta kuin sileäksi sliipattua ääntämystä. Ei mitään karheampaa tartuntapintaa, joka nostaisi edes ensimmäisen asiakysymyksen käsittelyyn.
Noita ylen ohjelmapolitiikkaa ("Toimittaja ensin") nuoleskelevia asiattomia asiaohjelmia katsoessa tosiaan tekee mieli osoittaa juontajien asenteita sormella ja uutiskielen yliympyriäisiä lauseita toistellen huudahtaa: "Juuri noin! Tee se juuri noin!"
Se on täydellisessa teknisessä hypnoosiputkessa syötettyä hypnoottista unta vaikuttavimmillaan. Uutislähetysten jälkeen kansan ylivoimaisen enemmistön mieleen jäi parhaiten uutistenlukijan äänensävy ja solmion väri. Jos se on "inhimillisesti koskettavaa", aika sairaaksi on ihmisyys päässyt.
Uskovatko maamme suurimmat puolueet nyt yhtä sokeasti EU:n ja "Euroopan" loruihin kuin demarit 17-18 bolsevikkien?
VastaaPoistaOsittain näin ainakin.
"Uskovatko maamme suurimmat puolueet nyt yhtä sokeasti EU:n ja "Euroopan" loruihin"
PoistaOle hyvä ja esitä näitä sokeustapauksia konkreettisesti:
Nro 1: ...
Nro 2: ...
Nro 3: ...
Jne.
Numero 1: uskomus federalismin autuudesta vrt. bolsevikkien internationalismi
VastaaPoistaNumero 2: yhteinen rahapolitiikka, nythän taloustieteessä paljon puhetta ettei euro ollutkaan välttämättä suuri oivallus ja lopullinen totuus ja kaiken teoria
Numero 3: toimimaton demokratia, valtava virkamieskoneisto, jättimäinen organisaatio joka vertautuu N-liiton tehottomuuteen ja puoluekoneistoon aika hyvin
Numero 4: yhteisvelka-apparaatti, ajatus että EU voi maksaa kaiken
mm.
"Anonyymi 11. heinäkuuta 2026 klo 15.01": llä on nyt tosi paljon työtä.
PoistaNämä siis:
Poistatiivistyminen liittokunnaksi/liittovaltioksi, euro, systeeminen byrokratia (vai pitäiskö sanoa politbyrokratia?) ja loputon auki oleva kassa...nämähän melkein kaikki maamme puolueet jakavat otettuina ja otettavina asioina.
Kaukana, hyvin kaukana vanhan kunnon EEC:n, muistaako kukaan, selkeästä ja hyvästä toimintaideasta: vapaata kauppaa ja tullittomuutta ja opiskelijavaihtoa, muuten kansalliset valtiot hoitakoot ensisijassa omia asioitaan.
+täysin aivoton vihreä siirtymä ja muu kilpailukyvyn ja tuottavuuden kehityksen tuhoaminen.
Poista+Geopoliittinen kääpiöityminen
+Energiaturvallisuuden heitteillejättö
+Rajat auki -mielipuolisuus
VV-F
Valitettavasti en tiedä kuka/ketkä pystyvät/ymmärtävät haaveilemaan ja toteuttamaan näin hyvää ihmettä.
PoistaAikamatkustus on mahdotonta, koska eilistä ei enää ole ja huomista ei ole vielä tullut.
VastaaPoista"Nykyhetki oli eilenkin"
VastaaPoistaV.V. Putin lausui taannoin, että Venäjän pitää olla "velikaja" eli suurena/isona, ainoastaan suurena/isona eli mahtavana, muuten Venäjä hajoaa. Suuruuden ylpeyttä venäläisillä oli jo useita vuosisatoja. Suuruuden ylpeyden synnytti Iivana Julma credollaan "Moskova on kolman Rooma ja neljättä ei pidä tuleman" eli olla koko maailman herra. Credon lisäksi Iivana Julmalla oli tietysti myös teorioita, jotka ovat kyllä piilossa Kremlin arkistoissa.
Veikkaan, että sellaisena teoriana saattoi olla Iivana Julman käsky: "Pitää odottaa sopivaa/erittäin hyvää tilannetta/mahdollisuutta."
Sellainen tilanne syntyikin! Euroopan valtavan tulivuoren liat piiloittivat taivaan moneksi vuodeksi. Ihmiset eivät saaneet leipää, ja syntyivät vallankumoukset ja Napoleonin sodat.
Kas kun vuosina 1843-1844 venäläiset aristokraatit Pariisissa rakastuivat Karl Marxiin ja kantoivat häntä käsillään mainittuina kahtena vuotena. Hyvin kohta syntyikin "Kommunistisen puolueen manifesti", joka määräsi, että maailma kuuluu proletariaateille ja että proletaarit suorittavat proletaarisen maailmanvallankumouksen maailmansotien avulla.
Lenin perusti "Kommunistisen iternationalen" ja mahtavilla rahoilla levitettiin kommunistista propagandaa. Kaksi maailmansotaa oli suoritettu ja Moskovasta tulikin ns. sosialistisen maailmanjärjestelmän omistaja. Mutta mahtavan/suuren kommunistisen omistuksen ylpeys kesti vain vuoteen 1991 asti, koska Neuvostoliitto hajosi.
Näin ollen, Venäjän Federaatio on saatava Neuvostoliitoksi ja pidettävä kokonaisena hinnalla millä hyvänsä. Tulevaisuuden venäläiset eivät merkitse mitään, koska naiset kyllä synnyttävät lisää.