Tyylipisteet ja rähmätyyli

 

Menestyksemme puutteet

 

TV:ssä tulee nyt lähihistoriasta kertova sarja, jota on kovasti hypetetty siellä ja täällä. Onhan siinä paljon sellaista asiaa, josta nykyisellä nuorisolla ei ole mitään käsitystä ja jota vanhemmatkin usein tuntevat hyvin puutteellisesti.

Onkin kiinnostavaa havaita, millaisia luonnehdintoja maamme ja kansakuntamme suorituksesta sotien jälkeen on tämän ohjelman johdosta annettu.

Nuori tutkija on nimittänyt tuota historiaa menestystarinaksi, mutta varustanut sen joka tapauksessa epiteetillä nolo. Tämän sangen kiinnostavan kiteytyksen johdosta tulee kysyneeksi, mitä muita noloja menestystarinoita meillä on tiedossamme tai mitä sellaisia historia ylipäätään tuntee?

Itselleni tulee lähinnä mieleen Ruotsin suoritus toisessa maailmansodassa, jossa se toimi Saksan luotettavana apulaisena ja teki mainion tilin myymällä sinne rautamalmia ja kuulalaakereita. Ilman tätä kauppaa Hitlerin sotakoneiston oli laskettu sodan alkuvaiheessa pysähtyvän muutamassa kuukaudessa.

Ruotsin valtion suoritus oli sen kansan kannalta mainio. Suomalaiset olisivat mielellään nähneet veljeskansan päästävän maahansa liittoutuneiden siirtoarmeijan ja ryhtymään siinä samalla pontevaan sotaan saksalaisia vastaan omalla alueellaan. Sehän olisi hyvin luultavasti ollut väistämätön seuraus ja näkynyt heti myös meillä.

Olisiko tämä sankarillinen poseeraus todella auttanut suomalaisia, on kysymys sinänsä, mutta ruotsalaisten tyylipisteet jäivät nyt joka tapauksessa aika niukoiksi, vaikka tulos oli lähinnä loistava oman maan kannalta.

Tuota meidän TV-ohjelmaamme eivät kaikki kuitenkaan ole ymmärtäneet katsoa siinä esitetyn menestystarinan näkökulmasta, vaan joku sankarillinen sielu on peräti innostunut puhumaan häpeällisestä historiastamme. Siis missä suhteessa ja kenen kannalta häpeällisestä? Monikon ensimmäistä persoonaa siinä joka tapauksessa on käytetty.

Pelkään pahoin, että tässä tapauksessa on nyt taas kerran unohtunut, kuka tässä maailmassa on kulloinkin ollut kuka ja millaisella äänellä itse kukin on päässyt puhumaan.

Nykyään, kun yksinkertaiset sielut sijoittavat Suomen ilman muuta suurvaltojen joukkoon huipputehokkaine aseineen, unohtuu helposti, että vielä 1970-luvun alussa asevelvolliset meillä pitivät henkilökohtaisena aseenaan pystykorvakivääriä, joihin ei taisteluharjoituksissa ollut varaa jakaa paukkupanoksia. Sen sijaan huudettiin ”laukaus!”, ”laukaus!” ja parhaimmassa tapauksessa ”sarja!”.

Tällaisen armeijan pelokearvo liittyi sen taisteluhenkeen, kuten se tietenkin myös aina tekee -jopa nytkin.  Olennaisen paljon riippuu siitä, miten hyvin maa ja armeija kestävät 1000-10000 ensimmäistä omaa kaatunutta.

On luultavaa, ettei tuota armeijaamme kaikesta huolimatta silloin missään kovin pahasti pelätty eikä kyllä pelätä nytkään. Pienen maan turvallisuutta ei koskaan voi taata sen oma armeija, olipa se minkälainen tahansa. Suurvalloilla on aina kaikkea enemmän ja pienen maan turvallisuus lähtee siitä, että se onnistuu pysyttelemään poissa vasaran ja alasimen välistä. Oma pieni armeija antaa tässä suhteessa vain hyvin niukasti vapausasteita, niin tarpeellinen kuin sen olemassaolo onkin.

Muistan, miten joskus 80-luvulla puhuttiin jossakin Suomen sodista ja muuan virolainen ystäväni naureskeli, että historiassahan näköjään Suomi toimi yhtenä suurvaltana muiden joukossa. Suomalaiset lähtivät aina siitä, että nimenomaan heidän omat ratkaisunsa ehdottomasti määräsivät oman maan ja vähän muidenkin kohtalon. Virolaisille ei tuota käsitystä ollut syntynyt.

No, eivät ne Suomen ratkaisut vailla merkitystä olleetkaan, mutta toki niiden merkitys oli hyvin rajallinen. Aina vain ei ole jaksettu tätä muistaa. Joskus 90-luvulla muistelen eräiden suomalaisten poliitikkojen suuresti kiihtyneen, kun Suomea oli jossakin verrattu Itä-Euroopan maihin. Sehän oli täysin väärä vertailukohde?

Vai oliko? Mikäli maamme historia halutaan asettaa sille aidosti kuuluvaan kehykseen, on ehdottomasti ymmärrettävä, että se tarkoittaa vertaamista Itä-Euroopan maihin eikä esimerkiksi Ruotsiin. Voidaanhan sitä verrata myös vaikkapa Belgiaan, kuten Stalin aikoinaan teki, mutta tämä on mielekästä vain sotavuosien osalta.

Niiden jälkeen voittajat hoitivat etupiirejään ja pienet maat toimivat niiden sallimissa rajoissa, jotka idän suunnalla olivat sangen ahtaat. Suomi oli koko Euroopassa poikkeus. Se ei joutunut suurvaltojen tahdottomaksi satelliitiksi enempää sotien aikana kuin niiden jälkeen. Suurta liikkumavaraa sillä ei toki ollut, mutta sen verran kuitenkin, että valtiollinen koskiveneemme voitiin ohjata pahimpien karien ohi. Tämä jatkui yhä sotien jälkeen.

Se, joka muistaa, millaisia olivat toisaalta Suomi ja toisaalta Itä-Euroopan maat joskus 1980-luvulla ja vielä 1990-luvullakin, ymmärtää, mitä menestystarinasta puhuminen Suomen kohdalla tarkoittaa. Se on näkökulma, josta katsoen ilmeisesti vielä on tehtävä historiallisia ohjelmia kansan valistamiseksi, jotta pysyttäisiin edes jonkinlaisessa kohtuudessa.

Onhan se toki tarpeellista muistella, miten noloja ylilyöntejä Suomen poliittisessa kulttuurissa tehtiin tuohon aikaan, mutta samalla olisi syytä ymmärtää, että sellaisia tehdään myös nyt, koko ajan.

On turha kuvitella, että viidenkymmenen vuoden kuluttua meillä voitaisiin hartaan kunnioittavasti suhtautua sellaiseen hallituksen politiikkaan, jossa Suomesta yritetään tehdä ilmastopolitiikan mallimaata, joka tekee kalliit ratkaisunsa mahdollisimman paljon edellä muita maita, joka noudattaa valikoimatonta maahanmuuttopolitiikkaa tai julistaa hallituksen kannattavan intersektionaalista feminismiä…

Hallituksen ja poliitikkojen lausunnot ovat myös nykyään usein hyvinkin noloja, ainakin myöhemmän aikakauden mittapuilla mitaten, mutta sellaistahan se historia on. Ei niistä suurta viisautta tai ylevyyttä synny myöskään silloin, kun ne asetetaan omiin yhteyksiinsä, mutta silloin ne ainakin tulevat ymmärrettäviksi.

Mitä tulee noihin niin sanotun suomettuneisuuden ajan naurettavuuksiin ja ylilyönteihin, syyllistyivät niihin käsittääkseni etupäässä journalistit, jotka myötäsukaisesti ja moralisoiden hyökkäsivät niin sanottuja toisinajattelevia vastaan ja ilman vähäisintäkään kritiikkiä nielaisivat esimerkiksi oppositioon kohdistut tolkuttomat syytökset äärioikeistolaisuudesta.

Niiden, jotka kauhistelevat tätä ilmiötä menneisyydessä, kannattaa tarkoin katsoa ympärilleen ja miettiä, olisiko mahdollista ajatella, että tässäkin suhteessa oma aikakautemme saattaa toistaa menneisyyden noloimpia ylilyöntejä. Miksi näin tapahtuu, on hyvä kysymys. Kekkonen tai Neuvostoliitto tuskin kelpaavat enää selitykseksi.

Maamme menestyksestä 1900-luvun jälkipuoliskolla en tässä viitsi edes puhua. Se oli niin loistava menestystarina, että siinä riittää ihmettelemistä niin koti- kuin ulkomaalaisillekin tutkijoille vielä pitkäksi aikaa. Ettei langettaisi liiaksi lamaavaan itseihailuun, on aina hyvä tutkia kriittisesti myös aikakausien varjopuolia. Se olisi kuitenkin ymmärrettävä tehdä tolkuttomuuksiin lankeamatta ja muistaen, kuka puhuu ja mistä lähtökohdista hän asiat näkee.

Odotan kiinnostuksella TV-sarjan jatkoa.