Propagandan vastaanotto

 

Sodan banalisointi ja savanniaivot

 

Pyrkimys ihmisen tietoisuuden manipulointiin on monien merkittävien asioiden kannalta aivan keskeisen tärkeää. Jokainen tuntee kliseen siitä, että totuus on sotien ensimmäinen sankarivainaja ja propagandastahan meitä on erittäin pontevasti varoitettu jo kymmeniä vuosia, eli siitä lähtien kun internet tuli jokaisen käyttöön ja oli pelättävissä, että ihmiset noukkivat sieltä juuri sellaista materiaalia, jota luulevat tarvitsevansa.

Tämä vallankumous oli merkitykseltään samaa luokkaa kuin aikoinaan kirjapainotaidon keksiminen. Kun pyhät kirjoitukset tulivat maallikoiden käsiin, ei pirukaan voinut heitä estää tulkitsemasta niitä sillä tavoin kuin halusivat.

Mutta eihän tästä Gutenberginkaan keksinnöstä mitään kriittisten ja rationaalisten ihmisten yhteiskuntaa seurannut. Päinvastoin, juuri nyt aloitettiin sitten laajamittaisten sotien käyminen ainoan oikean tulkinnan menestyksen varmistamiseksi. Aiemmin sellaisille ei ollut tarvetta.

Propaganda propagandana. Koko sananhan otti käyttöön jesuiittaveljeskunta, joka vuonna 1622 perusti laitoksen nimeltä Sancta Congregatio de Propaganda Fide. Moni lienee sen nykyisen päämajan Roomassa huomannutkin. Kyseessä oli siis uskon edistämisen pyhä yhteisö. Eräissä käännöksissä puhutaan kyllä evankeliumin edistämisestä, nuo asiat kun samaistettiin.

Kaiken maailman faktantarkistajat näyttävät kuvittelevan, että ihmiskunnan suuri ongelma ja koko maailman yleisen autuuttamisen vihollinen on väärien, siis epätosien tietojen levittäminen. Se on kuitenkin vain yksi ja simppelimpi puoli asiassa, jonka varsinainen ongelma on vastaanottajan päässä, aivan konkreettisestikin.

Jesuiittojen tapa tehdä uskon propagandaa eli levittää sitä tukevia näkemyksiä, väitteitä ja joskus jopa tosiasioita ei paljon piitannut siitä, oliko se, mikä oli sanottu totta vai ei. Toiminnan tehtävänä oli nimenomaan uskon ja tarkemmin sanoen katolisen uskon aseman vahvistaminen ja jos se siinä onnistui, ei mikään uhraus ollut liian suuri. Panoksenahan oli ihmisten ikuinen elämä. Mihin sitä sopi verrata?

Vastaava suhtautuminen propagandaan tuli vallitsevaksi Neuvostoliitossa, jonka puolustettavana ei ollut enempää eikä vähempää kuin koko ihmiskunnan siirtyminen korkeampaan vaiheeseen, jossa täydellinen vapaus ja oikeudenmukaisuus vallitsisivat. Sen hyväksi ei mikään keino ollut hyljeksittävä.

 Totaalisesta valheesta tuli kommunisteille normaali propagandan väline ja niinpä oli aivan luontevaa selittää joulukuussa vuonna 1939, että Suomessa oli tapahtunut vallankumous ja uusi hallitus oli kutsunut puna-armeijan auttamaan järjestyksen palauttamisessa. Sotaa ei siis suinkaan käyty. Suomen vallankumouksen yksityiskohdista ei viitsitty puhua mitään. Tarina upposi uskovaisiin ilman sitäkin.

Muuten, Neuvostoliiton johto oli tuohon aikaan kyllä ideologisesti sangen suvaitsevainen ja Saksan kanssa 28.9. 1939 solmitun Raja- ja ystävyyssopimuksen jälkeen Molotov selitti, että länsivaltojen puheet sodasta hitleriläisyyttä vastaan haiskahtivat keskiaikaiselle uskonsodalle, jollaisista kansa oli aina eniten kärsinyt. Eihän aatteita voitettu sotimalla, vaan niiden menestyksen ratkaisi yhteiskuntien kilpailu.

Vuoden 1941 kesäkuun 22. päivästä lähtien, mutta vasta silloin ääni Molotovin kellossa muuttui, eikä asian syitä tarvitse tässä erikseen selittää. Nyt ja vasta nyt pelkkä sana ”fasisti” oli riittävä aiheuttamaan pavlovilaisen kuolaamisreaktion, johon liittyi myös murinaa ja hampaiden kiristelyä.

Ihmisaivot ovat epäilemättä hyvin monimutkainen ja periaatteessa suorituskykyinen koneisto. Käytännössä ne palvelevat suurta enemmistöä hyvin primitiivisellä tavalla, jossa laajoilla yleiskäsitteillä ja binäärisellä joko -tai -asetelmalla on hallitseva asema. Tutkijat näyttävät puhuvan savanniaivoista, jotka ovat kehittäneet tuon yhäkin vallitsevan reagointitavan kauan, kauan sitten, siihen aikaan, kun villiheimot olivat vielä villiheimoja ja vailla poliittista korrektiutta.

On kiinnostavaa havaita, miten tavatonta primitiivisyyttä esiintyy nykyään niissä teksteissä, joita internetiin jatkuvasti ilmestyy käynnissä olevan sodan takia. Yksi puhkuu vihaa ja kostoa viattomien uhrien takia, toinen jankuttaa mutku -argumenttejaan ja käskee miettimään, mitä Venäjä ja venäläiset ovat saaneet jo kahdeksan vuoden ajan kestää. Eiväthän ne raukat pystyneet siellä kansantasavalloissa suojautumaan natsien väkivallalta, joka jo uhkasi itse Moskovaa ja reaktioista päätellen jopa Vladivostokia.

Tällainenhan se tilanne neuvostopropagandan mukana oli myös talvisodassa, jossa tosin uhan väitettiin suuntautuvan ennen muuta Leningradiin.

Kyllähän nyt hyökkäys toiseen maahan on aivan luonnollinen tapa reagoida natsismin kaikkinielevään pahuuteen, omapahan on vikansa. Näinhän asia kerrotaan suurelle yleisölle täynnä pyhää suuttumusta ja monet kiiruhtavat mielihyvin ottamaan sanoman vastaan.

Primitiivistä uskoa palveleva aivotyö muuttaa vaivatta minkä tahansa informaation mieleisekseen tai sitten heittää sen syrjään. Hyökkäyssotaan kelpo sitoutunut älykkö ja myöskin vähä-älykkö suhtautuu äärimmäisen suvaitsevasti: onhan se nyt ihmeellistä, että sellaisesta nostetaan meteli.

Kyseessä on, kuulkaas nyt, suurvallan normaali käytös ja sitähän se on ollut ajasta aikaan eikä mitään sotaakaan itse asiassa ole. Lukekaa nyt, mitä Moskova sanoo ja miettikää nyt vielä sitten kerran noita sakramentaalisia kahdeksaa vuotta!

Talvisodan aikana viitattiin aina siihen, että Suomi oli ollut valkokaartilainen helvetti viimeiset kaksikymmentä vuotta ja että sorrettu kansa paloi halusta päästä pelottavasti kostamaan pyöveleilleen, kunhan vain pääsisi vapauteen.

Kun Moskova rauha sitten solmittiin, totesi niin sanoakseni dosenttimaista versiota asioista esittänyt lehti Kansan ääni pettyneenä, että nyt suurin osa Viipurin lääniä oli sitten vapautettu, mutta se oli pelkästään puna-armeijan ansiota -ei se kansa sitten kuitenkaan noussut, vaikka me siihen toistuvasti kehoitimme… Niin, että se siitä Suomen vallankumouksesta.

Kaikenlaista roskaa siis puhutaan aivan tietoisesti propagandan eli uskon palvelemisen hyväksi, missä ei ole mitään uutta tai kummallista.

Jotakin perin kummallista on sen sijaan siinä tavassa, jolla tuohon primitiiviseen ja aivan läpinäkyvään valehteluun suhtaudutaan. Kunnon uskovaista se nimittäin ei häiritse lainkaan. Itse puolustettava Asia koetaan niin suureksi, että sen hyväksi voi kaikin mokomin tehdä mitä tahansa, sanomisesta nyt puhumatta. Sitä paitsi kelpo uskovainen osaa aina käyttää niin sanottua kaksoisajattelua: kaksi ristiriitaista totuutta sopii aivan hyvin yhteen, mikäli molemmat palvelevat Asiaa.

Ihmisaivojen primitiivisyyteen luottaen propagandakoneisto sitten syytää hellittämättä täysin läpinäkyvää valhetta, aina se jollekulle kelpaa ja aina siitä jotakin tarttuu. Alan teoreetikot ovat ymmärtäneet asian mainiosti. Ohessa pätkä vanhasta blogistani:

Professori Igor N. Panarin on muuan informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n” ideologiaa: duhovnost, derzhavnost, dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus.  Näihin katsotaan myös liittyvän toisen kolmikon dialog, druzhba, dobro eli dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).

Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna 2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.

Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”. Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta: tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin, (kuten omalla vaatimattomalla tavallaan myös Kekkonen), oli Machiavellin hyvä oppilas.

Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan. Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen” viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.

Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.

Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori K.A. Hatšaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatšaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään rikollisena valtiona, Tšetšenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatšaturovin mukaan ne kyllä ovat todellisia, mutta vain osa todellisuudesta.

 Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida, että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

 

Eihän tässä mitään uutta ole. Kiinnostavaa on vain ollut havaita käytännössä, miten laajasti tuo ilmiselvä valhe juuri sodan oloissa menee kaupaksi sekä Venäjällä että lännessä. Kauheuksien banalisointi on arkipäivää ja sitä tehdään asiasta ylpeillen.

Myös monet netissä esitetyt venäläisten haastattelut ovat olleet hiuksia nostattavia.

Tämän voi asettaa sitä taustaa vasten, että venäläiset ovat etenkin omissa kuvitelmissaan aina esiintyneet poikkeuksellisen hyväntahtoisena (dobryi) kansana, jolle kaikkinainen kansallinen syrjintä ja kauna on vierasta.

Nyt taikasana ”natsit”, ”natsikaiset” (natsisty, natsiki), riittää näköjään kiihottamaan kiltin näköiset tädit ja sedät vaatimaan koko ukrainalaisen roskajoukon tuhoamista.

Valittuja palojahan näissä ohjelmissa usein esitetään ja joskus nämä haastattelut ovat selvää ukrainalaista propagandaa. Kuitenkin myös mielipidetutkimukset kertovat karua kieltään.

 Savanniaivot ne nyt Venäjällä(kin) massoja hallitsevat ja järki vaikenee tai toimii propagandan kuuliaisena juoksupoikana, kun kunnioitettu ja rakastettu maan isä erikoisoperaatiota toteuttaa.

 

 

 

Aivojemme rajoituksista

Ihmisaivojen kurjuudesta ja kiroamisen merkityksestä

Kuten asiantuntijat ovat todenneet, ihmisillä on monet aivot. Yksi niistä on liskoaivot ja se on kaikkein primitiivisin, sitten on muutama muu ja olivatkos ne nyt nämä savanniaivot se kaikkein korkein yksikkö? Enpä muista, vaikka muistikin kai sijaitsee jossakin siellä mainitussa paikassa, siis yksilöllä.

Joskus poikasena, kun vielä opiskelin, elättelin suuria kuvitelmia siitä, miten viisaaksi ihminen voisikaan vielä tulla, jos ryhtyisi rationaaliseksi ja käyttäisi hänelle suotuja aivoja enemmän kuin niiden muutaman prosentin verran, kuten yleensä tehdään.

Jossakin vaiheessa huomasin, että toiveet ovat turhia. Isänmaan toivojen piirissä levisi kulovalkean tavoin ideologia, jollainen olisi luullut parhaiten sopivan jollekin savannien tai viidakkojen pygmikansalle.

 Minän sijasta kaikkialla toimi me, joka vieläpä oli sellainen, että se vaati jäseneltään aivojen heittämistä ensin narikkaan. Sen jälkeen nuo intellektuellit näköjään saavuttivat jonkinlaisen euforisen somnambulismin tilan, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa, eli siis niin koettiin olevan.

Massan kollektiivinen typeryys on yhtä läpitunkematonta kuin on sen jäsenten uskollisuus asialleen. Varmuuden vuoksi vielä julistetaan ja liturgisesti vatvotaan sitä, että varaukseton suhtautuminen pyhään asiaan on suurin mahdollinen hyve ja joukosta irtaantuminen taas kuolemansynti.

Mutta tämä nyt toki koskee ns. älymystöä. Asiat eivät kuitenkaan ole paljonkaan paremmin sen penseän enemmistön taholla, joka ei oikein jaksa syttyä sellaisista aatteista, jotka menevät omaa ja läheisten hyvinvointia kauemmas ja ovat siis varsinaisesti rationaalisia luomuksia.

Vaikka tavalliselle poroporvarille ei voi myydä korkealentoisia aatteita ihan identiteettitekijäksi asti, ei hänkään ole immuuni kollektiivisille elämyksille ja sitoumuksille. Siihen on taipumusta.

Oman maan ja kansan menestys historiassa, sodissa ja rakennustyössä elähdyttävät kansalaista ja viimeistään potkupallokentän katsomossa tavallinen kunnon kansalainen kokee tajunnanräjäyttävän kollektiivisen typeryyden kosketuksen. Ollaan sankareita kaikki, myös aivan pelin ulkopuolinen katsoja kaikessa vähäpätöisyydessään.

Vastaavasti ollaan kai surkimuksia kaikki, jos peli menee huonosti, vai miksei oltaisi? Maailma on kuitenkin armoton paikka ja ihmisaivot pyrkivät pehmentämään kolhuja ja muutenkin käsittelemään kokemaansa tarkoituksenmukaisesti, yksilön henkisen hyvinvoinnin ja suorituskyvyn kannalta. Siksi häviö selitetään pois, ellei voitoksi, niin olosuhteisiin nähden loistavaksi suoritukseksi.

Eipä tässä ihan johdonmukaisia olla. Jos peli meni huonosti, niin ehkä kannattaisi selittelyn sijaan vain tunnustaa tosiasiat ja opetella pelaamaan paremmin, ellei sitten luovu koko tuosta tarkoituksettomasta korviketoiminnasta.

Aivotoiminnan primitiivisyydestä kertoo osaltaan myös taipumus mellakointiin, jonka voimme todeta keskittyvän tietynlaisille alueille tietynlaisen väestön keskuuteen.

 Myös jälkimmäinen tekijä on aina välttämätön, eikä siitä sen enempää. Se tuli mieleeni vain siksi, että koko niin sanotun poliittisen korrektiuden synty ja kehitys näyttää liittyvän juuri aivojen primitiiviseen taipumukseen yhdistää toisiinsa yksilö ja yhteisö. Mitä primitiivisemmät ovat aivot, sitä lujempi tämä sidos on.

Ihminen, jonka aivot yhä olisivat parhaimmillaan juuri savanneilla eikä kaupungeissa, ei yksikertaisesti kykene mielessään tekemään eroa yksilön ja heimon välillä. Ne ovat sama asia ja se, mikä uhkaa toista, uhkaa myös toista. Sama koskee lauman hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Savanneilla, kuten aavikon laidoillakin luultavasti saattaa olla viisasta ja perusteltua tappaa viimeistä myöten samoile apajille saapunut vieras populaatio tai ainakin sen miespuolinen osa. Sen jälkeen heimon voi olettaa olevan taas ainakin vähän aikaa turvassa. Vanhassa testamentissahan esimerkkejä kansojen täydellisestä tuhoamisesta on paljon eivätkä ne ole aivan vähäisen auktoriteetin käskystä tehtyjä.

Asian huono puoli on, että toinen osapuoli maksaa todennäköisesti potut pottuina heti, kun pystyy ja jos se enää pystyy. Luin hiljattain Santeri Ivalon historiallisen romaanin Juho Vesainen, jossa tuollaista kierrettä kuvailtiin. Kuvaus ei kuitenkaan ollut moralistinen, vaan pikemminkin sankarinpalvontaan vivahtava. Olemukseltaan totaalisen sodan oloissa jopa kestiystävyyden pettäminen esitettiin kiitettävänä toimintana.

 Heimoajattelun ohella kirjassa ymmärrettiin myös verevän naaraan viehtymystä vastapuolen uljaaseen urokseen. Eihän tässä kovin korkealla kulttuurin tasolla liikuttu, mutta voi sanoa kirjoittajan olleen sukupolven verran aikaansa edellä. Tarinahan kelpaisi hyvin jollekin D.H. Lawrencelle ja vastaaville, jotka alkoivat sitten maailmansodan jälkeen ymmärtää primitiivisyyden arvoa. Ivalohan kuitenkin kirjoitti kirjansa Venäjän keisarikunnassa, ennen sortokausia.

Mutta toki 1900-luvulla nousi myös suuri rationaalisuuden kultti yksilön ja hänen ryhmänsä käsittämiseen nähden. Sillä ratsastava Stalin vakuutti, että jokainen vastaa itsestään, ei siis poika isästään tai edes päinvastoin. Käytännössä asiat tehtiin juuri toisin päin. Se, joka oli ”proletaarista” sukua tai vaikkapa paljasjalkaisen varkaan jälkeläinen, kuului periaatteessa eliittiin, se, jonka esi-isät olivat ”riistäjäluokkien jäseniä” sai taas vastata sukunsa synneistä.

Stalin siis mahdollisesti luuli olevansa täysin rationaalinen ammuttaessaan suuren terrorin aikana 700 000 ihmistä. Ainakin uhrien valinnassa näkyy jälkiä rationaalisesta lähestymistavasta, weberiläisittäin ajatellen.

Niinpä ihmisen yksilöllisen toimet ja ajatukset eivät vaa’assa painaneet, kun likvidoitiin kokonaisia vahingollisia ryhmiä ja niihinhän se insinöörityö kohdistui. Siinä menivät kulakit ja siinä sosiaalisesti vahingolliset ainekset, tuossa olivat trotskilaiset ja tuossa suomalaiset ja puolalaiset.

Toisin kuin joskus kuvitellaan, niskalaukausta ei saanut vain jotakin tehtyään. Kyllä tuhansille ja taas tuhansille riitti jopa se, että he kuuluivat johonkin kansaan. Tarkoitan tässä ns. kansallisia operaatioita vuosina 1937-1938. Uhrien määrä on kerrottu eri yhteyksissä yhä uudelleen ja uudelleen ja se näyttää yhä täydentyvän. Halukkaat löytävät senkin internetistä. Paljonko heitä siis oikeasti olikaan?

Olen jokseenkin varma, että suurin osa suomalaisista ei osaa vastata tuohon oikein mitään. Useimmat lienevät kuulleet, että rajan takana teloitettiin joitakin Kanadasta muuttaneita suomalaisia, väärin syytettyinä kuka mistäkin.

No sellaistakin tapahtui. Kun teloitetut suomalaiset lasketaan yhteen, saadaan nykytiedoin yli kymmenen tuhatta henkeä. Se on kansan kokoon ja etenkin sen Venäjällä oleskelleeseen osaan suhteutettuna paljon.

Mutta mitä meidän pitäisi tälläkin tiedolla tehdä? Velvoittaako se mahdollisesti meitä johonkin ja jos, niin ketä ja mihin? Mitä meidän pitäisi ajatella? Entä venäläiset ja Venäjän valtio? Mikäli korvaukset omaisille on liikaa pyydetty, niin miten olisi anteeksipyynnön laita?

Toisaalta jokainen maa voi omasta puolestaan tehdä vastaavia laskelmia ja esittää laskuja, niin myös Venäjä. Suomalaisten joukkomurha 1930-luvulla oli kuitenkin silkkaa valtioterrorismia, joten vastuulliset on helppo jäljittää ihan virkateitse.

Mutta miten oli Viipurin vuoden 1918 venäläismurhien kanssa?

Kyllä siinäkin tekijöinä olivat valtakunnan viralliset edustajat ja kaiketi vastuu koituu lähinnä komentaneille upseereille, jotka näyttävät olleen jääkäreitä. Ylipäällikön eli siis Mannerheimin käskyn etsiminen on ilmeisen turhaa, sillä sellaista ei varmastikaan annettu. Valtion vastuu näyttää selvästi vähäisemmältä.

Mutta miten oli hyvityksen laita? Millaisen vastuun murhaajat joutuivat kantamaan? Vai kuka tässä oikein on vastuussa? Ehkäpä nyt sitten koko Venäjän kansa suuren terrorin kohdalla ja Suomen kansa vuoden 1918 suhteen?

Huolimatta siitä, että Saksan kohdalla on näköjään nähty hyväksi ajatella kansan kollektiivisen vastuun mahdollisuutta, pitäisin sellaista nimenomaan primitiivisen ajattelun hedelmänä.

Tihutöistä kärsineiden omaiset vaatikoot hyvitystä, mutta kansakunnan kohdalla sellainen ei tule kysymykseen puolin eikä toisin. Kaikkein vähiten vastuu siirtyy polvesta polveen, vaikka kiivas Jahve kerran kertoikin kostavansa isien pahat työt aina kolmenteen ja neljänteen polveen.

 Hän oli tuolloin selvästi vanhanaikainen ja sitä paitsi vain yhteen kansaan sitoutunut. Nyt eletään toista aikaa, vaikka aivot tulevat sieltä menneisyydestä.

Minusta olisi kuitenkin tärkeää edes tunnustaa noiden rikosten tapahtuneen sen sijaan, että ne ikään kuin yritettäisiin pyyhkiä olemattomiin.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus ylpeillä sankareistaan, mutta eikö siitä seuraa myös, että sillä on yhtäläinen velvollisuus murehtia ja paheksua roistojaan?

Sankareiden galleria meillä onkin jo kaapin tai esimerkiksi pianon päällä, mutta mihin me voisimme nuo roistot sijoittaa?

Luulen, että jokaisen kansakunnan tulisi kehittää itselleen kauhukabinetti, jossa olisivat muutkin kuin maanpetturit. Myös vieraita kansoja vastaan tehdyt rikokset ovat rikoksia ja sellaisina pysyvät.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa luetaan ensimmäisenä suuren paaston jälkeisenä sunnuntauna anateema erinäisille kerettiläisille ja pettureille, siis omille, jotka ovat luopuneet oikeasta yhteydestään.

Kyseessä on huikea julistus, jonka suoraselkäinen sanoma herättää pakostakin hartautta ja kunnioitusta. http://uoj.org.ua/publikatsii/vopros-very/torzhestvo-pravoslaviyia-pobeda-istiny. Milloin vastaavaa saa kuulla meidän kirkoissamme? Saattaisipa tulla jopa kuulijoita.

Sellainen voisi olla hyvä idea. Vieraiden kelvottomuus on terveelle savanniväelle niin ilmeistä, ettei siihen liittyviä harjoituksia ehkä erityisesti tarvita. Näin oli ainakin ennen. Miltä nyt kuulostaisikaan, jos vaikkapa edes juhlapyhinä kirkoissa kirottaisiin erikseen kaikki kilpailevat uskontokunnat ja kristinuskon kilpailevat suuntaukset, ideologiat ja nationalismit?

Minusta tämä kuulostaisi niin primitiivisen typerältä, että ajatukselle pitää aluksi ihan naurahtaa. Se, että oman lauman johtajille toivotaan korkeimman siunausta ja järkeä vastuullisessa asemassaan, on sentään vielä jotakin aivan muuta.

Mutta miten kaukana me oikeastaan olemmekaan siitä, että tässäkin maassa alettaisiin saarnata vihaa vääräuskoisia vastaan ja heidän tuhoamistaan? Eikö itse asiassa ole niin, että tällaista aletaan pitää jo normaalina ilmiönä ja kauhistellaan pikemmin sitä, että joku saattaa asiaa paheksua kuin sitä, mitä siinä tehdään? Samoja normeja kun nyt ei voi monikulttuurisessa maassa kaikille asettaa ja monokulttuuri on niin last season.

Koska ihmisaivot ovat niin primitiiviset kuin ovat, niitä täytyisi koko ajan muistuttaa siitä, miten monimutkaisia asiat ovat. Muuten saatetaan hurahtaa kaljapatriotismiin (квасной патриотизм), jossa typerästi luodaan itsestä retusoitu ihannekuva samalla, kun toisista maalataan pelkkiä irvikuvia.

Ja koska meillä nyt on sellaiset aivot kuin on, täytyy sekin hyväksyä tosiasiana ja hylätä vahingollisena utopiana multikulturalismin ideologia.

Asiaan voinee palata sitten, kun on todettu tämän ideologian jossakin maassa ihan nuhteettomasti toimivan.