Meemien varassa

 

Se loputon luonnonvara

 

Kyseessä on asia, jota arkikielessä nimitetään tyhmyydeksi (ent. tuhmuus), mutta se ei tarkoita vain ja ainoastaan suorituskyvyn puutetta, vaan ennen muuta sen käyttämistä tietyllä tavalla.

Yhä uudelleenhan näemme, miten ihmiset, jotka pystyvät erittäin vaativiinkin suorituksiin joillakin aloilla, ovat sen sijaan valinneet monia peruskysymyksiä koskevassa ajattelussaan vähimmän vastuksen tien ja osoittavat hämmästyttävää typeryyttä. Kysymys ei ole useinkaan ajattelukyvyn puutteesta, vaan kieltäytymisestä sitä käyttämästä.

1970-luvulla alettiin puhua meemeistä, joita nimitettiin myös kulttuurisiksi geeneiksi. Moisella analogialla on tietenkin lähinnä heuristista arvoa. Biologia on biologiaa ja kulttuuri on kulttuuria. Biologiassa vain naaras poikii, kulttuurissa voidaan panna vaikka tuhat erilaista sukupuolta poikimaan.

Meemiä lienee kuitenkin hyödyllistä ajatella samanlaisena replikaattorina kuin geeniäkin. Sillä on kyky monistaa itseään, mutta se ei perustu biologiaan, vaan ihmisen taipumukseen luopua kriittisestä ajattelusta ja mennä sen sijaan joukon mukana. Muotia voisi kai nimittää arkkityyppiseksi meemiksi. Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset pyrkivät ehdottomasti tekemään aivan samanlaisia asioita tietämättä miksi.

Historia on alue, jonka ymmärtämiseksi pitäisi kyetä näkemään valtavasti enemmän asioita kuin mihin ihminen on yleensä valmis. Ainutkertaisten tapahtumien hahmottaminen omassa ja meidän aikakaudestamme poikkeavassa ympäristössään on usein erittäin vaativa älyllinen suoritus.

Sellaista toki tehdään jatkuvasti ja tutkijoiden esittämät tarinat ovat parhaimmillaan hyvin lähellä sitä ideaalia, jonka mukaan olisi kyettävä ymmärtämään, miten asiat kerran todella olivat.

Toki koko tämä ihanne on yhä uudelleen leimattu mahdottomaksi ja naiiviksi ja jopa tarpeettomaksi, mutta kaikenlaisia muotejahan ihmiskunta keskuudestaan kehittää myös eri tutkimuksen aloilla. Se, joka on syntynyt 1940-luvulla, on jo ehtinyt nähdä yhtä ja toista tälläkin alalla. Lapsenusko edistyvään kehitykseen on mennyt jo aikoja sitten.

Mutta, kuten sanottu, suuri yleisö ei koskaan seuraa eikä halua seurata tutkijoita heidän kivikkoisella tiellään, joka on täynnä epävarmuuksia ja ristiriitoja ja joutuu aina toimimaan vajavaisilla edellytyksillä.

Suuri yleisö ei halua mitään älyllisiä seikkailuja, vaan meemejä, joita on helppo käsitellä ja niiden kanssa leikkiä. Niistä muodostetut rakennelmat eivät vain korvaa pyrkimystä totuuteen, vaan tuottavat monia sellaisia palkintoja, joita mitkään totuudet eivät kykenisi tarjoamaan.

Miten paljon tunnetta voidaankaan ladata käsitteisiin ja jopa yksittäisiin sanoihin, joiden avulla voidaan tehdä miltei mitä halutaan. Miten suuria emotionaalisia palkintoja tarjoakaan leikki meemeillä, joka saattaa kerrassaan antaa tunteen koko maailman hallitsemisesta ja jopa henkilön omasta ylivertaisesta nerokkuudesta!

Olisko tämä tyhmyyttä (humalata), kysyy aikamme Esko: näin ihanata, näin taivaallista, näin rauta-rohkeata!

Siunatussa euforisessa tilassaan maailmanselittäjä saattaa tosiaan olla jopa valmis juoksemaan päänsä mäntyyn, kuten Esko aikoinaan oli ja sitten myöhemmin eräät muutkin. Onneksi yleensä aina sentään on joku Antres, jonka järki yhä toimii.

Suuret kriisiajat ovat aina myös suuria älyllisen ja moraalisen regression aikoja. Voisiko tämäkin aika olla esimerkki sellaisesta? Millaisilla meemeillä kansa nyt ajattelee? Mitä vikaa niissä on ja itä vaarallista siinä on?

En rupea osoittelemaan, mutta liitän taas yhden vanhemman blogin, jossa tätäkin asiaa on käsitelty:

 

torstai 13. huhtikuuta 2017

Aivojemme rajoituksista

Ihmisaivojen kurjuudesta ja kiroamisen merkityksestä

 

Kuten asiantuntijat ovat todenneet, ihmisillä on monet aivot. Yksi niistä on liskoaivot ja se on kaikkein primitiivisin, sitten on muutama muu ja olivatkos ne nyt nämä savanniaivot se kaikkein korkein yksikkö? Enpä muista, vaikka muistikin kai sijaitsee jossakin siellä mainitussa paikassa, siis yksilöllä.

Joskus poikasena, kun vielä opiskelin, elättelin suuria kuvitelmia siitä, miten viisaaksi ihminen voisikaan vielä tulla, jos ryhtyisi rationaaliseksi ja käyttäisi hänelle suotuja aivoja enemmän kuin niiden muutaman prosentin verran, kuten yleensä tehdään.

Jossakin vaiheessa huomasin, että toiveet ovat turhia. Isänmaan toivojen piirissä levisi kulovalkean tavoin ideologia, jollainen olisi luullut parhaiten sopivan jollekin savannien tai viidakkojen pygmikansalle.

 Minän sijasta kaikkialla toimi me, joka vieläpä oli sellainen, että se vaati jäseneltään aivojen heittämistä ensin narikkaan. Sen jälkeen nuo intellektuellit näköjään saavuttivat jonkinlaisen euforisen somnambulismin tilan, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa, eli siis niin koettiin olevan.

Massan kollektiivinen typeryys on yhtä läpitunkematonta kuin on sen jäsenten uskollisuus asialleen. Varmuuden vuoksi vielä julistetaan ja liturgisesti vatvotaan sitä, että varaukseton suhtautuminen pyhään asiaan on suurin mahdollinen hyve ja joukosta irtaantuminen taas kuolemansynti.

Mutta tämä nyt toki koskee ns. älymystöä. Asiat eivät kuitenkaan ole paljonkaan paremmin sen penseän enemmistön taholla, joka ei oikein jaksa syttyä sellaisista aatteista, jotka menevät omaa ja läheisten hyvinvointia kauemmas ja ovat siis varsinaisesti rationaalisia luomuksia.

Vaikka tavalliselle poroporvarille ei voi myydä korkealentoisia aatteita ihan identiteettitekijäksi asti, ei hänkään ole immuuni kollektiivisille elämyksille ja sitoumuksille. Siihen on taipumusta.

Oman maan ja kansan menestys historiassa, sodissa ja rakennustyössä elähdyttävät kansalaista ja viimeistään potkupallokentän katsomossa tavallinen kunnon kansalainen kokee tajunnanräjäyttävän kollektiivisen typeryyden kosketuksen. Ollaan sankareita kaikki, myös aivan pelin ulkopuolinen katsoja kaikessa vähäpätöisyydessään.

Vastaavasti ollaan kai surkimuksia kaikki, jos peli menee huonosti, vai miksei oltaisi? Maailma on kuitenkin armoton paikka ja ihmisaivot pyrkivät pehmentämään kolhuja ja muutenkin käsittelemään kokemaansa tarkoituksenmukaisesti, yksilön henkisen hyvinvoinnin ja suorituskyvyn kannalta. Siksi häviö selitetään pois, ellei voitoksi, niin olosuhteisiin nähden loistavaksi suoritukseksi.

Eipä tässä ihan johdonmukaisia olla. Jos peli meni huonosti, niin ehkä kannattaisi selittelyn sijaan vain tunnustaa tosiasiat ja opetella pelaamaan paremmin, ellei sitten luovu koko tuosta tarkoituksettomasta korviketoiminnasta.

Aivotoiminnan primitiivisyydestä kertoo osaltaan myös taipumus mellakointiin, jonka voimme todeta keskittyvän tietynlaisille alueille tietynlaisen väestön keskuuteen.

 Myös jälkimmäinen tekijä on aina välttämätön, eikä siitä sen enempää. Se tuli mieleeni vain siksi, että koko niin sanotun poliittisen korrektiuden synty ja kehitys näyttää liittyvän juuri aivojen primitiiviseen taipumukseen yhdistää toisiinsa yksilö ja yhteisö. Mitä primitiivisemmät ovat aivot, sitä lujempi tämä sidos on.

Ihminen, jonka aivot yhä olisivat parhaimmillaan juuri savanneilla eikä kaupungeissa, ei yksikertaisesti kykene mielessään tekemään eroa yksilön ja heimon välillä. Ne ovat sama asia ja se, mikä uhkaa toista, uhkaa myös toista. Sama koskee lauman hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Savanneilla, kuten aavikon laidoillakin luultavasti saattaa olla viisasta ja perusteltua tappaa viimeistä myöten samoile apajille saapunut vieras populaatio tai ainakin sen miespuolinen osa. Sen jälkeen heimon voi olettaa olevan taas ainakin vähän aikaa turvassa. Vanhassa testamentissahan esimerkkejä kansojen täydellisestä tuhoamisesta on paljon eivätkä ne ole aivan vähäisen auktoriteetin käskystä tehtyjä.

Asian huono puoli on, että toinen osapuoli maksaa todennäköisesti potut pottuina heti, kun pystyy ja jos se enää pystyy. Luin hiljattain Santeri Ivalon historiallisen romaanin Juho Vesainen, jossa tuollaista kierrettä kuvailtiin. Kuvaus ei kuitenkaan ollut moralistinen, vaan pikemminkin sankarinpalvontaan vivahtava. Olemukseltaan totaalisen sodan oloissa jopa kestiystävyyden pettäminen esitettiin kiitettävänä toimintana.

 Heimoajattelun ohella kirjassa ymmärrettiin myös verevän naaraan viehtymystä vastapuolen uljaaseen urokseen. Eihän tässä kovin korkealla kulttuurin tasolla liikuttu, mutta voi sanoa kirjoittajan olleen sukupolven verran aikaansa edellä. Tarinahan kelpaisi hyvin jollekin D.H. Lawrencelle ja vastaaville, jotka alkoivat sitten maailmansodan jälkeen ymmärtää primitiivisyyden arvoa. Ivalohan kuitenkin kirjoitti kirjansa Venäjän keisarikunnassa, ennen sortokausia.

Mutta toki 1900-luvulla nousi myös suuri rationaalisuuden kultti yksilön ja hänen ryhmänsä käsittämiseen nähden. Sillä ratsastava Stalin vakuutti, että jokainen vastaa itsestään, ei siis poika isästään tai edes päinvastoin. Käytännössä asiat tehtiin juuri toisin päin. Se, joka oli ”proletaarista” sukua tai vaikkapa paljasjalkaisen varkaan jälkeläinen, kuului periaatteessa eliittiin, se, jonka esi-isät olivat ”riistäjäluokkien jäseniä” sai taas vastata sukunsa synneistä.

Stalin siis mahdollisesti luuli olevansa täysin rationaalinen ammuttaessaan suuren terrorin aikana yli 700000 ihmistä. Ainakin uhrien valinnassa näkyy jälkiä rationaalisesta lähestymistavasta, weberiläisittäin ajatellen.

Niinpä ihmisen yksilöllisen toimet ja ajatukset eivät vaa’assa painaneet, kun likvidoitiin kokonaisia vahingollisia ryhmiä ja niihinhän se insinöörityö kohdistui. Siinä menivät kulakit ja siinä sosiaalisesti vahingolliset ainekset, tuossa olivat trotskilaiset ja tuossa suomalaiset ja puolalaiset.

Toisin kuin joskus kuvitellaan, niskalaukausta ei saanut vain jotakin tehtyään. Kyllä tuhansille ja taas tuhansille riitti jopa se, että he kuuluivat johonkin kansaan. Tarkoitan tässä ns. kansallisia operaatioita vuosina 1937-1938. Uhrien määrä on kerrottu eri yhteyksissä yhä uudelleen ja uudelleen ja se näyttää yhä täydentyvän. Halukkaat löytävät senkin internetistä. Paljonko heitä siis oikeasti olikaan?

Olen jokseenkin varma, että suurin osa suomalaisista ei osaa vastata tuohon oikein mitään. Useimmat lienevät kuulleet, että rajan takana teloitettiin joitakin Kanadasta muuttaneita suomalaisia, väärin syytettyinä kuka mistäkin.

No sellaistakin tapahtui. Kun teloitetut suomalaiset lasketaan yhteen, saadaan nykytiedoin yli kymmenen tuhatta henkeä. Se on kansan kokoon ja etenkin sen Venäjällä oleskelleeseen osaan suhteutettuna paljon.

Mutta mitä meidän pitäisi tälläkin tiedolla tehdä? Velvoittaako se mahdollisesti meitä johonkin ja jos, niin ketä ja mihin? Mitä meidän pitäisi ajatella? Entä venäläiset ja Venäjän valtio? Mikäli korvaukset omaisille on liikaa pyydetty, niin miten olisi anteeksipyynnön laita?

Toisaalta jokainen maa voi omasta puolestaan tehdä vastaavia laskelmia ja esittää laskuja, niin myös Venäjä. Suomalaisten joukkomurha 1930-luvulla oli kuitenkin silkkaa valtioterrorismia, joten vastuulliset on helppo jäljittää ihan virkateitse.

Mutta miten oli Viipurin vuoden 1918 venäläismurhien kanssa?

Kyllä siinäkin tekijöinä olivat valtakunnan viralliset edustajat ja kaiketi vastuu koituu lähinnä komentaneille upseereille, jotka näyttävät olleen jääkäreitä. Ylipäällikön eli siis Mannerheimin käskyn etsiminen on ilmeisen turhaa, sillä sellaista ei varmastikaan annettu. Valtion vastuu näyttää selvästi vähäisemmältä.

Mutta miten oli hyvityksen laita? Millaisen vastuun murhaajat joutuivat kantamaan? Vai kuka tässä oikein on vastuussa? Ehkäpä nyt sitten koko Venäjän kansa suuren terrorin kohdalla ja Suomen kansa vuoden 1918 suhteen?

Huolimatta siitä, että Saksan kohdalla on näköjään nähty hyväksi ajatella kansan kollektiivisen vastuun mahdollisuutta, pitäisin sellaista nimenomaan primitiivisen ajattelun hedelmänä.

Tihutöistä kärsineiden omaiset vaatikoot hyvitystä, mutta kansakunnan kohdalla sellainen ei tule kysymykseen puolin eikä toisin. Kaikkein vähiten vastuu siirtyy polvesta polveen, vaikka kiivas Jahve kerran kertoikin kostavansa isien pahat työt aina kolmenteen ja neljänteen polveen.

 Hän oli tuolloin selvästi vanhanaikainen ja sitä paitsi vain yhteen kansaan sitoutunut. Nyt eletään toista aikaa, vaikka aivot tulevat sieltä menneisyydestä.

Minusta olisi kuitenkin tärkeää edes tunnustaa noiden rikosten tapahtuneen sen sijaan, että ne ikään kuin yritettäisiin pyyhkiä olemattomiin.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus ylpeillä sankareistaan, mutta eikö siitä seuraa myös, että sillä on yhtäläinen velvollisuus murehtia ja paheksua roistojaan?

Sankareiden galleria meillä onkin jo kaapin tai esimerkiksi pianon päällä, mutta mihin me voisimme nuo roistot sijoittaa?

Luulen, että jokaisen kansakunnan tulisi kehittää itselleen kauhukabinetti, jossa olisivat muutkin kuin maanpetturit. Myös vieraita kansoja vastaan tehdyt rikokset ovat rikoksia ja sellaisina pysyvät.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa luetaan ensimmäisenä suuren paaston jälkeisenä sunnuntaina anateema erinäisille kerettiläisille ja pettureille, siis omille, jotka ovat luopuneet oikeasta yhteydestään.

Kyseessä on huikea julistus, jonka suoraselkäinen sanoma herättää pakostakin hartautta ja kunnioitusta. http://uoj.org.ua/publikatsii/vopros-very/torzhestvo-pravoslaviyia-pobeda-istiny. Milloin vastaavaa saa kuulla meidän kirkoissamme? Saattaisipa tulla jopa kuulijoita.

Sellainen voisi olla hyvä idea. Vieraiden kelvottomuus on terveelle savanniväelle niin ilmeistä, ettei siihen liittyviä harjoituksia ehkä erityisesti tarvita. Näin oli ainakin ennen. Miltä nyt kuulostaisikaan, jos vaikkapa edes juhlapyhinä kirkoissa kirottaisiin erikseen kaikki kilpailevat uskontokunnat ja kristinuskon kilpailevat suuntaukset, ideologiat ja nationalismit?

Minusta tämä kuulostaisi niin primitiivisen typerältä, että ajatukselle pitää aluksi ihan naurahtaa. Se, että oman lauman johtajille toivotaan korkeimman siunausta ja järkeä vastuullisessa asemassaan, on sentään vielä jotakin aivan muuta.

Mutta miten kaukana me oikeastaan olemmekaan siitä, että tässäkin maassa alettaisiin saarnata vihaa vääräuskoisia vastaan ja heidän tuhoamistaan? Eikö itse asiassa ole niin, että tällaista aletaan pitää jo normaalina ilmiönä ja kauhistellaan pikemmin sitä, että joku saattaa asiaa paheksua kuin sitä, mitä siinä tehdään? Samoja normeja kun nyt ei voi monikulttuurisessa maassa kaikille asettaa ja monokulttuuri on niin last season.

Koska ihmisaivot ovat niin primitiiviset kuin ovat, niitä täytyisi koko ajan muistuttaa siitä, miten monimutkaisia asiat ovat. Muuten saatetaan hurahtaa kaljapatriotismiin (квасной патриотизм), jossa typerästi luodaan itsestä retusoitu ihannekuva samalla, kun toisista maalataan pelkkiä irvikuvia.

Ja koska meillä nyt on sellaiset aivot kuin on, täytyy sekin hyväksyä tosiasiana ja hylätä vahingollisena utopiana multikulturalismin ideologia.

Asiaan voinee palata sitten, kun on todettu tämän ideologian jossakin maassa ihan nuhteettomasti toimivan.

 

Nykyhetki oli eilenkin

 

 Nykyisyyden ymmärtäminen

 

     Joka ei menneitä tunne, ei nykyisiäkään ymmärrä, sanotaan ja siitähän seuraa, että se, joka menneet ymmärtää väärin, tekee samoin myös nykyisyyden kohdalla.

     Mitä tuo ymmärtäminen sitten milloinkin tarkoittaa, on kaikkea mitta kuin yksiselitteinen asia. Joku saattaa muistaa vuosilukuja ja nimiä ja numeroita, jotka eivät välttämättä lisää hänen ymmärrystään asioista minkään vertaa. Toisen mielikuvat ovat yksinkertaisesti vain tunnetta tulvillaan.

     Asioiden kontekstihan se on, joka määrää niihin sisältyvät mielekkyyden, sen, mikä juuri olisi ymmärrettävä, mikäli haluaa ihan oikeasti tietää, millaisena nykyaikaa on syytä pitää ja millä perusteella sitä olisi mahdollista verrata menneisiin.

     Ihmisen aivot ovat kapasiteetiltaan valtava koneisto, joka kuitenkin työskentelee ankarasti juuri pitääkseen toimivan ihmisen näköpiirissä olevat asiat mahdollisimman yksinkertaisina, jotta pääärökset olisivat helppoja eikä turhaa intellektualismia tulisi kaikkea pilaamaan (ks. Vihavainen: Haun savanniaivot tulokset ).

     Kuten tiedämme, on aikoja, jolloin intellektuaalinen kyky sanan klassisessa merkityksessä kytketään kokonaan pois päältä ja massat alkavat raakkua yhdellä äänellä ja ovat yhden tunteen valtaamia. Ne ovat omalla tavallaan suuria hetkiä, joista sittemmin ylpeillään, mutta ei ole syytä nostaa niitä aiheettomiin korkeuksiin (vrt. Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset ).

     Miten siis arvioimme ja voimme arvioida menneitä ja nykyisiä aikakausia? Mitä väitämme, jos sanomme niitä ymmärtävämme?

     Luulenpa, että on syytä kiinnittää silloin huomiota kyseisten aikakausien tiettyyn erityisyyteen, ilmiöihin, joiden löytäminen muilta ajoilta on vähintäänkin vaikeata ellei mahdotonta.

     Ajatelkaamme sitä, että kerran olimme urheilun suurvalta, joka oikeasti noteerattiin korkealle ja pakko olikin. Miltäpä kuulostaisi, jos joku nyt vakavissaan vaatisi, että tämä ansaittu kunnianimitys on yhä voimassa ja sitä on vaalittava?

     Olimmehan me kerran myös tietokonealan ihmemaa ja kännykän käyttäjien supervalta. Nyt ei enää löydy maata, joka ei ylittäisi Suomen tuolloisia lukemia.

     Ja sitten olivat ne Pisa-tulokset ja tämä maan mainio onnellisuushan on yhä tänään suuri valttimme. Ei se olisi ollut mahdollista joskus sata vuotta sitten.

     Helposti myös unohtuu, että Suomea pidettiin 1800-luvun puoliväissä Euroopan köyhäintalona, ainakin Zachris Topeliuksen todistuksen mukaan ja halpatyövoiman lähteenä, josta sai pilkkahintaan merimiehiä purjelaivojen vaarallisiin töihin.

     Ja sitten, eräässä tietyssä tilanteessa lähti maailman tasa-arvoisimman ja poliittisesti demokraattisimman maan suurin puolue aseellisen vallankaappauksen tielle, uskoen sokeasti venäläisten bolševikkien loruihin, joiden ei olisi voinut kuvitella pettävän idioottiakaan.

     Mutta näinhän se menee. Johtajat vievät ja kansa taputtaa ja ”ymmärtää” kaiken olevan parhaalla mahdollisella tavalla, kuten Voltairen tohtori Pangloss aikanaan.

     Juuri nyt voimme havaita suorataan euforista hartautta oma sotilaallisen kyvykkyytemme takia ja itärajan takana olevan karhun ärsyttäminen vain naurattaa meitä.

     Kaikki tämä on ymmärrettävää, mutta tuskin hyväksyttävää, saati kannatettavaa. Jälkiviisaus tuöee sitten aikanaan ja on usein imelää, vastuutonta ja typerääkin, vaikka on tärkeää, että edes jossakin vaiheessa osaamme olla itsekriittisiä.

     Tärkeää olisi pitää mielessä, että meidän on lähdettävä siitä, ettei nykyisyytemme missään tapauksessa ole saavuttanut inhimillisen täydellisyyden ja viisauden lopullista huippua ja että se, mitä nyt saatamme nimittää viisaudeksi, voikin sukupolven- parin päästä näyttää uskomattomalta typeryydeltä.

     Tämä tuli vain mieleeni lukiessani vanhaa blogiani, joka oli kirjoitettu vähän ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan:

 

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Tyylipisteet ja rähmätyyli

 

Menestyksemme puutteet

 

     TV:ssä tulee nyt lähihistoriasta kertova sarja, jota on kovasti hypetetty siellä ja täällä. Onhan siinä paljon sellaista asiaa, josta nykyisellä nuorisolla ei ole mitään käsitystä, ja jota vanhemmatkin usein tuntevat hyvin puutteellisesti.

     Onkin kiinnostavaa havaita, millaisia luonnehdintoja maamme ja kansakuntamme suorituksesta sotien jälkeen on tämän ohjelman johdosta annettu.

     Nuori tutkija on nimittänyt tuota historiaa menestystarinaksi, mutta varustanut sen joka tapauksessa epiteetillä nolo. Tämän sangen kiinnostavan kiteytyksen johdosta tulee kysyneeksi, mitä muita noloja menestystarinoita meillä on tiedossamme tai mitä sellaisia historia ylipäätään tuntee?

     Itselleni tulee lähinnä mieleen Ruotsin suoritus toisessa maailmansodassa, jossa se toimi Saksan luotettavana apulaisena ja teki mainion tilin myymällä sinne rautamalmia ja kuulalaakereita. Ilman tätä kauppaa Hitlerin sotakoneiston oli laskettu sodan alkuvaiheessa pysähtyvän muutamassa kuukaudessa.

     Ruotsin valtion suoritus oli sen kansan kannalta mainio. Suomalaiset olisivat mielellään nähneet veljeskansan päästävän maahansa liittoutuneiden siirtoarmeijan ja ryhtymään siinä samalla pontevaan sotaan saksalaisia vastaan omalla alueellaan. Sehän olisi hyvin luultavasti ollut väistämätön seuraus ja näkynyt heti myös meillä.

     Olisiko tämä sankarillinen poseeraus todella auttanut suomalaisia, on kysymys sinänsä, mutta ruotsalaisten tyylipisteet jäivät nyt joka tapauksessa aika niukoiksi, vaikka tulos oli lähinnä loistava oman maan kannalta.

     Tuota meidän TV-ohjelmaamme eivät kaikki kuitenkaan ole ymmärtäneet katsoa siinä esitetyn menestystarinan näkökulmasta, vaan joku sankarillinen sielu on peräti innostunut puhumaan häpeällisestä historiastamme. Siis missä suhteessa ja kenen kannalta häpeällisestä? Monikon ensimmäistä persoonaa siinä joka tapauksessa on käytetty.

     Pelkään pahoin, että tässä tapauksessa on nyt taas kerran unohtunut, kuka tässä maailmassa on kulloinkin ollut kuka ja millaisella äänellä itse kukin on päässyt puhumaan.

     Nykyään, kun yksinkertaiset sielut sijoittavat Suomen ilman muuta suurvaltojen joukkoon huipputehokkaine aseineen, unohtuu helposti, että vielä 1970-luvun alussa asevelvolliset meillä pitivät henkilökohtaisena aseenaan pystykorvakivääriä, joihin ei taisteluharjoituksissa ollut varaa jakaa paukkupanoksia. Sen sijaan huudettiin ”laukaus!”, ”laukaus!” ja parhaimmassa tapauksessa ”sarja!”.

     Tällaisen armeijan pelotearvo liittyi sen taisteluhenkeen, kuten se tietenkin myös aina tekee -jopa nytkin.  Olennaisen paljon riippuu siitä, miten hyvin maa ja armeija kestävät 1000-10000 ensimmäistä omaa kaatunutta.

     On luultavaa, ettei tuota armeijaamme kaikesta huolimatta silloin missään kovin pahasti pelätty eikä kyllä pelätä nytkään. Pienen maan turvallisuutta ei koskaan voi taata sen oma armeija, olipa se minkälainen tahansa. Suurvalloilla on aina kaikkea enemmän ja pienen maan turvallisuus lähtee siitä, että se onnistuu pysyttelemään poissa vasaran ja alasimen välistä. Oma pieni armeija antaa tässä suhteessa vain hyvin niukasti vapausasteita, niin tarpeellinen kuin sen olemassaolo onkin.

     Muistan, miten joskus 80-luvulla puhuttiin jossakin Suomen sodista ja muuan virolainen ystäväni naureskeli, että historiassahan näköjään Suomi toimi yhtenä suurvaltana muiden joukossa. Suomalaiset lähtivät aina siitä, että nimenomaan heidän omat ratkaisunsa ehdottomasti määräsivät oman maan ja vähän muidenkin kohtalon. Virolaisille ei tuota käsitystä ollut syntynyt.

     No, eivät ne Suomen ratkaisut vailla merkitystä olleetkaan, mutta toki niiden merkitys oli hyvin rajallinen. Aina vain ei ole jaksettu tätä muistaa. Joskus 90-luvulla muistelen eräiden suomalaisten poliitikkojen suuresti kiihtyneen, kun Suomea oli jossakin verrattu Itä-Euroopan maihin. Sehän oli täysin väärä vertailukohde?

     Vai oliko? Mikäli maamme historia halutaan asettaa sille aidosti kuuluvaan kehykseen, on ehdottomasti ymmärrettävä, että se tarkoittaa vertaamista Itä-Euroopan maihin eikä esimerkiksi Ruotsiin. Voidaanhan sitä verrata myös vaikkapa Belgiaan, kuten Stalin aikoinaan teki, mutta tämä on mielekästä vain sotavuosien osalta.

     Niiden jälkeen voittajat hoitivat etupiirejään ja pienet maat toimivat niiden sallimissa rajoissa, jotka idän suunnalla olivat sangen ahtaat. Suomi oli koko Euroopassa poikkeus. Se ei joutunut suurvaltojen tahdottomaksi satelliitiksi enempää sotien aikana kuin niiden jälkeen. Suurta liikkumavaraa sillä ei toki ollut, mutta sen verran kuitenkin, että valtiollinen koskiveneemme voitiin ohjata pahimpien karien ohi. Tämä jatkui yhä sotien jälkeen.

     Se, joka muistaa, millaisia olivat toisaalta Suomi ja toisaalta Itä-Euroopan maat joskus 1980-luvulla ja vielä 1990-luvullakin, ymmärtää, mitä menestystarinasta puhuminen Suomen kohdalla tarkoittaa. Se on näkökulma, josta katsoen ilmeisesti vielä on tehtävä historiallisia ohjelmia kansan valistamiseksi, jotta pysyttäisiin edes jonkinlaisessa kohtuudessa.

     Onhan se toki tarpeellista muistella, miten noloja ylilyöntejä Suomen poliittisessa kulttuurissa tehtiin tuohon aikaan, mutta samalla olisi syytä ymmärtää, että sellaisia tehdään myös nyt, koko ajan.

On turha kuvitella, että viidenkymmenen vuoden kuluttua meillä voitaisiin hartaan kunnioittavasti suhtautua sellaiseen hallituksen politiikkaan, jossa Suomesta yritetään tehdä ilmastopolitiikan mallimaata, joka tekee kalliit ratkaisunsa mahdollisimman paljon edellä muita maita, joka noudattaa valikoimatonta maahanmuuttopolitiikkaa tai julistaa hallituksen kannattavan intersektionaalista feminismiä…

     Hallituksen ja poliitikkojen lausunnot ovat myös nykyään usein hyvinkin noloja, ainakin myöhemmän aikakauden mittapuilla mitaten, mutta sellaistahan se historia on. Ei niistä suurta viisautta tai ylevyyttä synny myöskään silloin, kun ne asetetaan omiin yhteyksiinsä, mutta silloin ne ainakin tulevat ymmärrettäviksi.

     Mitä tulee noihin niin sanotun suomettuneisuuden ajan naurettavuuksiin ja ylilyönteihin, syyllistyivät niihin käsittääkseni etupäässä journalistit, jotka myötäsukaisesti ja moralisoiden hyökkäsivät niin sanottuja toisinajattelevia vastaan ja ilman vähäisintäkään kritiikkiä nielaisivat esimerkiksi oppositioon kohdistetut tolkuttomat syytökset äärioikeistolaisuudesta.

     Niiden, jotka kauhistelevat tätä ilmiötä menneisyydessä, kannattaa tarkoin katsoa ympärilleen ja miettiä, olisiko mahdollista ajatella, että tässäkin suhteessa oma aikakautemme saattaa toistaa menneisyyden noloimpia ylilyöntejä. Miksi näin tapahtuu, on hyvä kysymys. Kekkonen tai Neuvostoliitto tuskin kelpaavat enää selitykseksi.

     Maamme menestyksestä 1900-luvun jälkipuoliskolla en tässä viitsi edes puhua. Se oli niin loistava menestystarina, että siinä riittää ihmettelemistä niin koti- kuin ulkomaalaisillekin tutkijoille vielä pitkäksi aikaa.

      Ettei langettaisi liiaksi lamaavaan itseihailuun, on aina hyvä tutkia kriittisesti myös aikakausien varjopuolia. Se olisi kuitenkin ymmärrettävä tehdä tolkuttomuuksiin lankeamatta ja muistaen, kuka puhuu ja mistä lähtökohdista hän asiat näkee.

Odotan kiinnostuksella TV-sarjan jatkoa.

J.K.

Eipä taida TV nykyään tuottaa mitään älyllisesti tasokasta. Mutta onhan meillä tämä tosi-TV. Eikö soieltä pilkistävä typeryys riitökin meille peiliksi?

Uusprimitiivisyyden paluu

 

Abstraktion kautta konkreettiseen

 

Keskiajan filosofian suuriin kysymyksiin kuului niin sanottu universaalikiista: ovatko yleiskäsitteet olemassa vaiko vain yksittäistapaukset?

Kuten huomamaamme, kiistassa kosketeltiin asiaa, joka on yhä hyvin ajankohtainen: mikä on yksittäistapaus? Merkitseekö se jotakin itseään suuremman kokonaisuuden kannalta vai ei?

Mikäli olemme voineet havaita, että ruttoa sairastanut on tartuttanut toisia, tarkoittaako se sitä, että kaikki ruttotautiset tartuttavat toisia? Entä se, että ensimmäisinä ruttoon kuolleet ovat juoneet tietystä kaivosta ja myöhemminkin on käynyt ihan samoin? Onko kaivon vesi kenties myrkytetty? Kenen toimesta ja miksi?

Kuten huomataan, yleistäminen on helppoa ja sen pohjalta syntyy vaivatta sekä täydellistä typeryyttä, että myös sellaista abstraktia ajattelua, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin lapsenomaisesta ajattelusta kaikkein vaativimpiin kalkyyleihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi luonnonvoimien valjastamisen.

Koko ylempi henkinen kulttuurimme perustuu yleiskäsitteistä yleisimpiin eli matematiikkaan, jossa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Sitä ei lueta ns. reaaliaineisiin, koska se on aisteilla havaittavasta todellisuudesta riippumatonta.

Itse asiassa matematiikka voidaan ajatella vain joukoksi yhtälöitä, jotka puolestaan ovat muodoltaan tautologioita. Sama asia voidaan sanoa lukemattomin eri tavoin, mutta mihin tämä perustuu: onko matematiikka jollakin tavoin olemassa muuallakin, kuin sen luoneen ihmisen aivoissa vai ei?

Tyhmyyden luonnollinen suojakeino omaa itseään vastaan on kehotus: ”Ei saa yleistää”! Yksittäistapaukset on aina ymmärrettävä omassa kontekstissaan, mikäli todella halutaan tietää, mistä niissä on kysymys.

Mutta ellemme yleistä, ajattelumme jää infantiilille tasolle. Tässä vaanivat siis toisella puolella ennakkoluuloisuuden Skylla ja toisella taas naiiviuden Kharybdis. Ulospääsy ongelmasta edellyttää, ettei mennä kumpaankaan äärimmäisyyteen.

Paradoksaalisesti voimme myös päästä nimenomaan yleistämisen ja yleiskäsitteiden kritiikittömän käytön kautta vielä paljon typerämpiin tuloksiin kuin yksittäistapauksia tarkastelemalla ja siihen rajoittumalla. Silloin tyhmyys saa seurakseen vielä vaateliaisuuden (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Platon aikoinaan määritteli ihmisen yleiskäsitteitä käyttäen ”höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi” ja sai määritelmästään kiitosta. Kuvia kumartelematon Diogenes romutti koko rakennelman kynimällä kanan ja heittämällä sen filosofien keskelle: ”Tässä on teille ihminen”!

Platon selvisi ongelmasta jatkamalla hieman eleganttia määritelmäänsä, joka muuttui muotoon ”Ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet”.

Kuitenkin kysymys yleiskäsitteiden merkityksestä ei ollut vielä sillä selvä. Höyhenettömyys on ominaista kaikille ihmisille ja samoin kaksijalkaisuus. Molemmat ovat ihmisen idean attribuutteja ja niin on myös litteäkyntisyys.

Tässä ei pohdita enemmälti ”litteyden” ideaa ja sen mahdollista problemaattisuutta. Keskeinen on kysymys siitä, onko esimerkiksi kaikki litteys jokaisessa ilmenemismuodossaan osa yleistä litteyden ideaa, vain syntyykö litteyden käsite vasta sen konkreettisten ilmentymien kautta, siis niiden jälkeen?

Keskiajalla sanottiin Platonin kannalla olevia ajattelijoita yleensä (käsite)realismin kannattajiksi ja heidän vastustajiaan taas nominalisteiksi.

Nominalistien (lst. nomen -nimi) mielestä yleiskäsitteillä eli ideoillla ei ollut omaa olemassaoloa, ne olivat vain tyhjiä äänen törähdyksiä (flatus vocis, ks. Vihavainen: Haun flatus tulokset).

Kuten jo alussa huomautettiin, kiista on yhä aivan ajankohtainen ja tällä hetkellä näyttää länsimaiden edistyksellisimmissä piireissä realismi olevan niskan päällä.

Kaikki niin sanotusti joukkokuntainen ajattelu keskittyy toimimaan yleiskäsitteillä. Sosiologia käsittelee ihmisiä ryhminä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia riippumatta siitä, onko reaalimaailmassa mitään tällaista ryhmää.

Sosiologiset tietomme koskevat kuitenkin vain ryhmiä niitä kuvaavien edustavien otosten pohjalta arvioituina. On nykyään toisenlaistakin sosiologiaa, mutta siitä ei puhuta tässä.

Niin sanottu kriittinen teoria on nykyisen edistyksellisyyden kivijalka (vrt. Critical theory - Wikipedia. On syytä käyttää englanninkielistä versiota, koska suomenkielinen on kovin triviaali).

Tuo teoria keskittyy pelaamaan nimenomaan yleiskäsitteillä ja vaateliaasta nimestään huolimatta edesauttaa nimenomaan yleiskäsitteiden nousua keskeiseen rooliin yhteiskunnallisessa ajattelussa ja paluuta sen kautta typeryyteen.

Niin sanottu woke-ilmiö ja ”intersektionalismi” (vrt. Vihavainen: Haun helo tulokset) olisivat mahdottomia ilman ajattelun kohtuutonta painottamista yleistyksiin, mikä on suora tie normaalin, terveen järjen vastaisiin johtopäätöksiin.

Ajatelkaamme nyt konkreettista esimerkkiä. Meillä sai joku yritteliäs apurahojen kalastelija suurta menestystä projektilleen ”ruskeat tytöt”. Asian ideana oli, että ihminen, höyhentön kaksijalkainen, joka on tyttö ja samaan aikaan vielä ihonväriltään ruskea, on kahdenlaisen sorron kohteena samaan aikaan.

Johtopäätös on intersektionalismin kannalta moitteeton, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa täysin absurdi. Millä tavalla tyttöjä Suomessa sorretaan? Miten se ilmenee aivan konkreettisella tasolla? Entä minkälaisia vaikeuksia aiheuttaa ruskea ihonväri ja millaisissa asioissa?

Naisvaltaisessa maassa, jossa naiset kadehtivat ja kilvan tavoittelevat ruskeaa ihonväriä, ei tällaisiin asioihin perustuva yritys surkutella osaansa voisi normaalin tervejärkisen ajattelun puitteissa aiheuttaa uuta kuin naurua ja korkeintaan sääliä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Menestyshän oli ainakin vähän aikaa erinomainen ja runsaasta uhripääomaa woke-herkkyyttään testaavien keskuudessa nauttiva henkilö paistatteli julkisuuden valokeilassa ja kutsuttiin kilvan kaikkialle esiintymään, niin kirkon kun muunkin rahaa ja julkisuutta jakelevan edistysväen toimesta.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla ansiokkaasti pitänyt yllä tietoisuuttamme siitä, miten suuressa määrin olemme palanneet tilaan, jota hän nimittää keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Tämä liittyy henkiseen taantumaan ja esimerkiksi sotien aikana (eikös me nytkin sellaista eletä?) se ilmenee vaipumisena horrosmaiseen älylliseen tilaan.

Siloloin ajatellaan kuvaannollisesti sanoen vain liskoaivoilla ja pienikin ärsyke riittää herättämään zombiutetun vaistot ja saa hänet unohtamaan sen varovaisuuden, joka abstraktiin ajatteluun aina pitäisi liittää.

Onhan näistä tullut ennenkin kirjoitettua. Panen tähän vain linkin: Vihavainen: Haun yleiskäsitteet tulokset. Ja tässä vielä toinen: Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset.

Aivojemme rajoituksista

Ihmisaivojen kurjuudesta ja kiroamisen merkityksestä

Kuten asiantuntijat ovat todenneet, ihmisillä on monet aivot. Yksi niistä on liskoaivot ja se on kaikkein primitiivisin, sitten on muutama muu ja olivatkos ne nyt nämä savanniaivot se kaikkein korkein yksikkö? Enpä muista, vaikka muistikin kai sijaitsee jossakin siellä mainitussa paikassa, siis yksilöllä.

Joskus poikasena, kun vielä opiskelin, elättelin suuria kuvitelmia siitä, miten viisaaksi ihminen voisikaan vielä tulla, jos ryhtyisi rationaaliseksi ja käyttäisi hänelle suotuja aivoja enemmän kuin niiden muutaman prosentin verran, kuten yleensä tehdään.

Jossakin vaiheessa huomasin, että toiveet ovat turhia. Isänmaan toivojen piirissä levisi kulovalkean tavoin ideologia, jollainen olisi luullut parhaiten sopivan jollekin savannien tai viidakkojen pygmikansalle.

 Minän sijasta kaikkialla toimi me, joka vieläpä oli sellainen, että se vaati jäseneltään aivojen heittämistä ensin narikkaan. Sen jälkeen nuo intellektuellit näköjään saavuttivat jonkinlaisen euforisen somnambulismin tilan, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa, eli siis niin koettiin olevan.

Massan kollektiivinen typeryys on yhtä läpitunkematonta kuin on sen jäsenten uskollisuus asialleen. Varmuuden vuoksi vielä julistetaan ja liturgisesti vatvotaan sitä, että varaukseton suhtautuminen pyhään asiaan on suurin mahdollinen hyve ja joukosta irtaantuminen taas kuolemansynti.

Mutta tämä nyt toki koskee ns. älymystöä. Asiat eivät kuitenkaan ole paljonkaan paremmin sen penseän enemmistön taholla, joka ei oikein jaksa syttyä sellaisista aatteista, jotka menevät omaa ja läheisten hyvinvointia kauemmas ja ovat siis varsinaisesti rationaalisia luomuksia.

Vaikka tavalliselle poroporvarille ei voi myydä korkealentoisia aatteita ihan identiteettitekijäksi asti, ei hänkään ole immuuni kollektiivisille elämyksille ja sitoumuksille. Siihen on taipumusta.

Oman maan ja kansan menestys historiassa, sodissa ja rakennustyössä elähdyttävät kansalaista ja viimeistään potkupallokentän katsomossa tavallinen kunnon kansalainen kokee tajunnanräjäyttävän kollektiivisen typeryyden kosketuksen. Ollaan sankareita kaikki, myös aivan pelin ulkopuolinen katsoja kaikessa vähäpätöisyydessään.

Vastaavasti ollaan kai surkimuksia kaikki, jos peli menee huonosti, vai miksei oltaisi? Maailma on kuitenkin armoton paikka ja ihmisaivot pyrkivät pehmentämään kolhuja ja muutenkin käsittelemään kokemaansa tarkoituksenmukaisesti, yksilön henkisen hyvinvoinnin ja suorituskyvyn kannalta. Siksi häviö selitetään pois, ellei voitoksi, niin olosuhteisiin nähden loistavaksi suoritukseksi.

Eipä tässä ihan johdonmukaisia olla. Jos peli meni huonosti, niin ehkä kannattaisi selittelyn sijaan vain tunnustaa tosiasiat ja opetella pelaamaan paremmin, ellei sitten luovu koko tuosta tarkoituksettomasta korviketoiminnasta.

Aivotoiminnan primitiivisyydestä kertoo osaltaan myös taipumus mellakointiin, jonka voimme todeta keskittyvän tietynlaisille alueille tietynlaisen väestön keskuuteen.

 Myös jälkimmäinen tekijä on aina välttämätön, eikä siitä sen enempää. Se tuli mieleeni vain siksi, että koko niin sanotun poliittisen korrektiuden synty ja kehitys näyttää liittyvän juuri aivojen primitiiviseen taipumukseen yhdistää toisiinsa yksilö ja yhteisö. Mitä primitiivisemmät ovat aivot, sitä lujempi tämä sidos on.

Ihminen, jonka aivot yhä olisivat parhaimmillaan juuri savanneilla eikä kaupungeissa, ei yksikertaisesti kykene mielessään tekemään eroa yksilön ja heimon välillä. Ne ovat sama asia ja se, mikä uhkaa toista, uhkaa myös toista. Sama koskee lauman hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Savanneilla, kuten aavikon laidoillakin luultavasti saattaa olla viisasta ja perusteltua tappaa viimeistä myöten samoile apajille saapunut vieras populaatio tai ainakin sen miespuolinen osa. Sen jälkeen heimon voi olettaa olevan taas ainakin vähän aikaa turvassa. Vanhassa testamentissahan esimerkkejä kansojen täydellisestä tuhoamisesta on paljon eivätkä ne ole aivan vähäisen auktoriteetin käskystä tehtyjä.

Asian huono puoli on, että toinen osapuoli maksaa todennäköisesti potut pottuina heti, kun pystyy ja jos se enää pystyy. Luin hiljattain Santeri Ivalon historiallisen romaanin Juho Vesainen, jossa tuollaista kierrettä kuvailtiin. Kuvaus ei kuitenkaan ollut moralistinen, vaan pikemminkin sankarinpalvontaan vivahtava. Olemukseltaan totaalisen sodan oloissa jopa kestiystävyyden pettäminen esitettiin kiitettävänä toimintana.

 Heimoajattelun ohella kirjassa ymmärrettiin myös verevän naaraan viehtymystä vastapuolen uljaaseen urokseen. Eihän tässä kovin korkealla kulttuurin tasolla liikuttu, mutta voi sanoa kirjoittajan olleen sukupolven verran aikaansa edellä. Tarinahan kelpaisi hyvin jollekin D.H. Lawrencelle ja vastaaville, jotka alkoivat sitten maailmansodan jälkeen ymmärtää primitiivisyyden arvoa. Ivalohan kuitenkin kirjoitti kirjansa Venäjän keisarikunnassa, ennen sortokausia.

Mutta toki 1900-luvulla nousi myös suuri rationaalisuuden kultti yksilön ja hänen ryhmänsä käsittämiseen nähden. Sillä ratsastava Stalin vakuutti, että jokainen vastaa itsestään, ei siis poika isästään tai edes päinvastoin. Käytännössä asiat tehtiin juuri toisin päin. Se, joka oli ”proletaarista” sukua tai vaikkapa paljasjalkaisen varkaan jälkeläinen, kuului periaatteessa eliittiin, se, jonka esi-isät olivat ”riistäjäluokkien jäseniä” sai taas vastata sukunsa synneistä.

Stalin siis mahdollisesti luuli olevansa täysin rationaalinen ammuttaessaan suuren terrorin aikana 700 000 ihmistä. Ainakin uhrien valinnassa näkyy jälkiä rationaalisesta lähestymistavasta, weberiläisittäin ajatellen.

Niinpä ihmisen yksilöllisen toimet ja ajatukset eivät vaa’assa painaneet, kun likvidoitiin kokonaisia vahingollisia ryhmiä ja niihinhän se insinöörityö kohdistui. Siinä menivät kulakit ja siinä sosiaalisesti vahingolliset ainekset, tuossa olivat trotskilaiset ja tuossa suomalaiset ja puolalaiset.

Toisin kuin joskus kuvitellaan, niskalaukausta ei saanut vain jotakin tehtyään. Kyllä tuhansille ja taas tuhansille riitti jopa se, että he kuuluivat johonkin kansaan. Tarkoitan tässä ns. kansallisia operaatioita vuosina 1937-1938. Uhrien määrä on kerrottu eri yhteyksissä yhä uudelleen ja uudelleen ja se näyttää yhä täydentyvän. Halukkaat löytävät senkin internetistä. Paljonko heitä siis oikeasti olikaan?

Olen jokseenkin varma, että suurin osa suomalaisista ei osaa vastata tuohon oikein mitään. Useimmat lienevät kuulleet, että rajan takana teloitettiin joitakin Kanadasta muuttaneita suomalaisia, väärin syytettyinä kuka mistäkin.

No sellaistakin tapahtui. Kun teloitetut suomalaiset lasketaan yhteen, saadaan nykytiedoin yli kymmenen tuhatta henkeä. Se on kansan kokoon ja etenkin sen Venäjällä oleskelleeseen osaan suhteutettuna paljon.

Mutta mitä meidän pitäisi tälläkin tiedolla tehdä? Velvoittaako se mahdollisesti meitä johonkin ja jos, niin ketä ja mihin? Mitä meidän pitäisi ajatella? Entä venäläiset ja Venäjän valtio? Mikäli korvaukset omaisille on liikaa pyydetty, niin miten olisi anteeksipyynnön laita?

Toisaalta jokainen maa voi omasta puolestaan tehdä vastaavia laskelmia ja esittää laskuja, niin myös Venäjä. Suomalaisten joukkomurha 1930-luvulla oli kuitenkin silkkaa valtioterrorismia, joten vastuulliset on helppo jäljittää ihan virkateitse.

Mutta miten oli Viipurin vuoden 1918 venäläismurhien kanssa?

Kyllä siinäkin tekijöinä olivat valtakunnan viralliset edustajat ja kaiketi vastuu koituu lähinnä komentaneille upseereille, jotka näyttävät olleen jääkäreitä. Ylipäällikön eli siis Mannerheimin käskyn etsiminen on ilmeisen turhaa, sillä sellaista ei varmastikaan annettu. Valtion vastuu näyttää selvästi vähäisemmältä.

Mutta miten oli hyvityksen laita? Millaisen vastuun murhaajat joutuivat kantamaan? Vai kuka tässä oikein on vastuussa? Ehkäpä nyt sitten koko Venäjän kansa suuren terrorin kohdalla ja Suomen kansa vuoden 1918 suhteen?

Huolimatta siitä, että Saksan kohdalla on näköjään nähty hyväksi ajatella kansan kollektiivisen vastuun mahdollisuutta, pitäisin sellaista nimenomaan primitiivisen ajattelun hedelmänä.

Tihutöistä kärsineiden omaiset vaatikoot hyvitystä, mutta kansakunnan kohdalla sellainen ei tule kysymykseen puolin eikä toisin. Kaikkein vähiten vastuu siirtyy polvesta polveen, vaikka kiivas Jahve kerran kertoikin kostavansa isien pahat työt aina kolmenteen ja neljänteen polveen.

 Hän oli tuolloin selvästi vanhanaikainen ja sitä paitsi vain yhteen kansaan sitoutunut. Nyt eletään toista aikaa, vaikka aivot tulevat sieltä menneisyydestä.

Minusta olisi kuitenkin tärkeää edes tunnustaa noiden rikosten tapahtuneen sen sijaan, että ne ikään kuin yritettäisiin pyyhkiä olemattomiin.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus ylpeillä sankareistaan, mutta eikö siitä seuraa myös, että sillä on yhtäläinen velvollisuus murehtia ja paheksua roistojaan?

Sankareiden galleria meillä onkin jo kaapin tai esimerkiksi pianon päällä, mutta mihin me voisimme nuo roistot sijoittaa?

Luulen, että jokaisen kansakunnan tulisi kehittää itselleen kauhukabinetti, jossa olisivat muutkin kuin maanpetturit. Myös vieraita kansoja vastaan tehdyt rikokset ovat rikoksia ja sellaisina pysyvät.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa luetaan ensimmäisenä suuren paaston jälkeisenä sunnuntauna anateema erinäisille kerettiläisille ja pettureille, siis omille, jotka ovat luopuneet oikeasta yhteydestään.

Kyseessä on huikea julistus, jonka suoraselkäinen sanoma herättää pakostakin hartautta ja kunnioitusta. http://uoj.org.ua/publikatsii/vopros-very/torzhestvo-pravoslaviyia-pobeda-istiny. Milloin vastaavaa saa kuulla meidän kirkoissamme? Saattaisipa tulla jopa kuulijoita.

Sellainen voisi olla hyvä idea. Vieraiden kelvottomuus on terveelle savanniväelle niin ilmeistä, ettei siihen liittyviä harjoituksia ehkä erityisesti tarvita. Näin oli ainakin ennen. Miltä nyt kuulostaisikaan, jos vaikkapa edes juhlapyhinä kirkoissa kirottaisiin erikseen kaikki kilpailevat uskontokunnat ja kristinuskon kilpailevat suuntaukset, ideologiat ja nationalismit?

Minusta tämä kuulostaisi niin primitiivisen typerältä, että ajatukselle pitää aluksi ihan naurahtaa. Se, että oman lauman johtajille toivotaan korkeimman siunausta ja järkeä vastuullisessa asemassaan, on sentään vielä jotakin aivan muuta.

Mutta miten kaukana me oikeastaan olemmekaan siitä, että tässäkin maassa alettaisiin saarnata vihaa vääräuskoisia vastaan ja heidän tuhoamistaan? Eikö itse asiassa ole niin, että tällaista aletaan pitää jo normaalina ilmiönä ja kauhistellaan pikemmin sitä, että joku saattaa asiaa paheksua kuin sitä, mitä siinä tehdään? Samoja normeja kun nyt ei voi monikulttuurisessa maassa kaikille asettaa ja monokulttuuri on niin last season.

Koska ihmisaivot ovat niin primitiiviset kuin ovat, niitä täytyisi koko ajan muistuttaa siitä, miten monimutkaisia asiat ovat. Muuten saatetaan hurahtaa kaljapatriotismiin (квасной патриотизм), jossa typerästi luodaan itsestä retusoitu ihannekuva samalla, kun toisista maalataan pelkkiä irvikuvia.

Ja koska meillä nyt on sellaiset aivot kuin on, täytyy sekin hyväksyä tosiasiana ja hylätä vahingollisena utopiana multikulturalismin ideologia.

Asiaan voinee palata sitten, kun on todettu tämän ideologian jossakin maassa ihan nuhteettomasti toimivan.