Pohjoisin romaaninen kansa

 

Länsi-Euroopan venäläiset

 

Kira Poutanen, Pariisi-koodi. Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain. SKS kirjat 2026, 251 s.

 

      Muistan erään venäläisen minulle joskus sangen vakuuttuneena selittäneen, että venäläiset muistuttavat muista Euroopan kansoista eniten ranskalaisia.

      Vähäisen kokemukseni perusteella tämä oli helppo uskoa. Venäläiset, ”maailman pohjoisin romaaninen kansa”, kuten erinomaisen Venäjä-kirjan julkaissut Hedrick Smith heistä sanoi, tuntuivat olevan samaan tyyliin temperamenttisia ja huolettomia ja joka tapauksessa he silloin, neuvostoaikana yhä uudelleen toivat esille ranskalaisen kulttuurin ihailunsa.

     Siihen aikaan ranskalaisuus edusti tietenkin länsimaista vapautta, mutta sen ohella myös keisari-Venäjän muistoja ja kaikkien tuntemaa kirjallisuutta. Ranska oli myös erilainen länsimaa, joka oli osoittanut halunsa olla yhteistyössä Venäjän kanssa, mikä oli venäläiselle sympaattista, vaikka ei reaalisosialismista olisikaan pitänyt.

     Toki kansoissa oli erojakin. Ranskalaiset olivat ikuisia kapinoitsijoita, joita mikään ei näyttänyt voivan estää menemästä kadulle riehumaan ja älyttömästi tappelemaan ja särkemään kaikkea mahdollista. Venäjällä sen sijaan kansa vaikeni, kuten Boris Godunov-oopperan lopussa ja näytti ulkoisesti täysin masennetulta.

      Oliko asia kuitenkaan niin? Venäläisiä pitivät asiantuntijat Euroopan anarkistisimpana kansana. Piittaamattomuus virallisista säännöistä ja kaikessa hiljaisuudessa noudatetut omat säännöt olivat kuitenkin vain puolijulkisia. Kaksoisstandardit olivat Venäjällä olennainen tapa kohdata ankarat säännöt. Ranskassa niitä voitiin sen sijaan avoimesti uhmata.

      Ranskalais-venäläinen ystävyys kohosi 1800-luvun lopulla, vuosisadan suurten ranskalais-venäläisten konfliktien jälkeen hämmästyttävän suureksi teemaksi, joka synnytti kokonaisen uuden kulttuurisen virtauksen.

      Ranskalainen ”poilu” ja venäläinen kasakka kuvattiin yhä uudelleen yhdessä, pelottavana voimana, jonka edessä saksalaisten olisi pakko taipua. Ranskan ja Venäjän yhdistynyt voima merelläkin olisi murskaava (vrt. Vihavainen: Haun avellan tulokset ).

      Kira Poutanen, joka on viettänyt kolme vuosikymmentä Pariisissa, kuvaa maan tapoja ja kansan psykologiaa tavalla, joka välittömästi tuo mieleen venäläiset. Sama muodollisen kohteliaisuuden vaatimus toisilleen vieraiden ihmisten kanssakäymisessä, sama hierarkioiden pakollinen huomiointi ja byrokraattien itsetietoinen tylyys, sama ylpeily omasta kulttuurista ja pikku maan vähättely, mutta toisaalta yllättävä intiimisyys tietyissä tilanteissa ovat jokaiselle Venäjällä toimineelle täysin tuttuja (ks. Vihavainen: Haun административный восторг tulokset ).

     Venäläisille on ominaista myös suuri inhimillinen lämpö ihmissuhteissa ja suuri taipumus hakeutua keskusteluissa nopeasti syvälliselle persoonalliselle tasolle, mitä en tunnista ranskalaisuudesa, jota muutenkin tunnen aivan pintapuolisesti.

      Oman ennakkoluuloni mukaan ranskalainen kulttuuri pikemminkin pysyttelee ulkokohtaisella tasolla ja harrastaa mielellään onttoja sanaleikkejä henkevyyksinä. Siitä sitä ainakin jotkut 1800-luvun venäläiset moittivat. Dostojevski ja Herzen korostivat myös ranskalaisten poroporvarillisuutta. Asioita huonosti tuntevat kuvittelivat heitä päinvastoin boheemeiksi ja libertiineiksi (vrt. Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset).

       Mikäli puhutaan arkipäivän käyttäytymissäännöistä, ranskalaisille on venäläisten ja myös esimerkiksi saksalaisten kanssa yhteistä muodollisuus, josta sitten tietyssä vaiheessa, mutta ei missään tapauksessa ennen aikojaan luovutaan.

       Tuntemattoman venäläisen sinuttelu ei olisi tyylitöntä, vaan äärimmäisen karkea loukkaus, olipa kyseessä kuka tahansa täysi-ikäinen ja ranskalaisten kanssa asia näyttää olevan samoin.

       Englannissahan tällainen kuvio olisi mahdoton, koska siellä sinuttelu (”thou”) on kokonaan jäänyt pois ja kaikki teitittelevät kaikialla. Asia on menettänyt merkityksensä samoin kuin Ruotsissa, jossa taas teitittely on hävinnyt.

        Muutenkin englantilaiset tavat poikkeavat usein olennaisesti ranskalaisista. Kaiketi vuosisatainen perivihollisuus on jättänyt kansojen välille jälkensä, joita ei ole yhtä helppoa pyyhkiä pois kuin venäläis-ranskalaista vihollisuutta 1800-luvun lopulla.

       Ranskalaiset ovat englantilaiselle yhä ”sammakoita” (Frogs) ja englantilaiset ranskalaiselle ”paahtopaisteja”, ”les rosbifs” (vrt. Vihavainen: Haun roast beef tulokset ).

      Suomalainen vaatimattomuus ja tapa harjoittaa itseironiaa näyttää ranskalaiselle olevan yhtä vieras ja käsittämätön kuin enkä sitten myös englantilainen ”understatement”.

       Ranskalainen haluaa olla itsetietoinen ja nokkela, mikä meistä näyttää koppavuudelta ja sitä onkin. Matti Klinge esitti mielestäni hyvin ranskalaisuutta, eikä ilman itseironiaa, mutta meikäläisessä ympäristössä sen kontrasti ympäristöönsä aiheutti suurta kitkaa.

      Suomalainen kulttuuri on ”matalan kontekstin” kulttuuri eli pyrkii siihen, että asiat esitetään ja ymmärretään yksiselitteisesti. Ranskalaisilla taas ne voidaan ymmärtää monella tavoin ja vastuu ymmärtämisestä jää kuulijalle. Suotta ei savolaisia niitetä Suomen ranskalaisiksi.

      Suomessa asioita myös käsitellään käytännönläheisesti, kertoo kirjoittaja, kun taas Ranskassa kaikki aloitetaan abstraktilla teoretisoinnilla, vaikkapa sitten Descartes’n tapaan vihoviimeiseltä rannalta lähtien.

      Suurvaltašovinismi on asia sinänsä. Kirjoittaja kuvaa, miten muuan ranskalainen, jolla ei tietenkään ollut minkäänlaista käsitystä asiasta, opetti hänelle, ettei Suomella mitenkään voinut olla omaa kulttuuria, kun maa oli niin pieni ja sen historia niin lyhyt.

      Vastaavaa on mahdollista kuulla Venäjältäkin, etenkin nyt, kun häpeämättömyydestä on tullut normi keskinäisessä kanssakäymisessä.

       Aiemmin saman ajatuksen saattoi aistia jopa monista vuolaista ylistyksistä suomalaiselle kulttuurille, joka kaikesta huolimatta oli saanut aikaan yhtä ja toista, ainakin nyt pari kiinnostavaa asiaa.

       Toki Venäjä on saanut kokea pitkän ajanjakson, jolloin hillitön itsekehu on ollut jopa virallista politiikkaa. Sosialismin ja sittemmin ns. kehittyneen sosialismin luonut maa oli oletusarvoisesti koko ihmiskunnan kehityksen kärjessä ja siis jopa laadullisesti muita parempi.

     Ranskassa vastaava asenne näyttää yhä vaikuttavan perintönä niitä ajoilta, jolloin ranskalaisuuden matkiminen oli kaikkialla sivistyneisyyden sine qua non (vrt. Vihavainen: Haun turgenev litvinov tulokset ).

      Sanomattakin on selvää, ettei Suomella ole koskaan mitään asiaa sellaiselle tasolle, jolla nuo maat ovat saattaneet onnitella itseään ylivertaisen kulttuurinsa takia. Aiheesta kyllä voi kysyäkin, onko meillä ylipäätään mitään kulttuurista merkitystä kenellekään, ellemme lakkaa ”pätemästä” mahdollisimman suurella amerikkalaisuudellamme.

      Olisi jännittävää tietää, miten ranskalainen kokee nimen ”Poutanen”, joka niin suuresti muistuttaa ranskalaisittain lausuttua Putinia (Poutine, vrt. Vihavainen: Haun laputin tulokset ). Joka tapauksessa kirjoittaja ranskalaistui niin perusteellisesti, että koki identiteettikriisin, jollainen lienee tuttu kovin monelle muullekin integroituneelle maastamuuttajalle eli maahanmuuttajalle.

       Toisen kulttuurin piirissä oman maan ja kielen arvo ja merkitys nousevat aivan uudelle tasolle. Suomalainen kolonia Pariisisa on kuitenkin niin pieni, että ajatuskin mistään rinnakkaiskulttuurista on yhtä mahdoton, kuin se toisenlaisissa olosuhteissa on väistämätön.