Mitä oli tehtävä?

Mitä oli tehtävä?

Venäjän älymystön pyhä kirja ennen surullisenkuuluisaa Lokakuun vallankaappausta oli Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä? On sanottu, että kirjasta tuli kokonaisen sukupolven ”lippu”, siitä keskusteltiin kaikkialla. Myös V.I. Lenin oli lukenut teoksen useita kertoja, muistaakseni hän sanoi alkaneensa ymmärtää sitä vasta kuudennella kerralla.

Kirjaa on moitittu tylsäksi ja muutenkin kehnoksi, mutta tätä ei kannata liioitella. Ollakseen poliittisen vangin kirjoittama Pietari-Paavalin linnoituksessa, se on huomattavan kepeä, luettava ja hauskakin, joskin pohjimmiltaan moralistinen, idealistinen ja naiivi.

Kirjassa vapautetaan nainen tai muutamakin, perustetaan osuuskunta ja noudatetaan uusia arvoja, ne keskittyvät aivan erityisesti naisen ja hänen tarpeidensa ympärille, kaikki muu on lähinnä avustavassa roolissa tai koristeena. Huipentumana nähdään unessa fourier’lainen falansteri, suuri kommuuni, jossa vallitsee yltäkylläisyys ja ihmiset ovat ryhtyneet elämään luonnollista elämää, joka on onnea tulvillaan, kuinkas muuten.

 Tärkeässä roolissa uudessa onnen ja ilon valtakunnassa ovat toki tekniikan saavutukset, sähkövalot,  alumiinista ja lasista rakennetut talot ja valtavien alueiden ilmastointi. Mutta ihmeellisintä ovat ihmiset, joissa yhdistyy älymystön siveellinen kehitystaso ja ruumiillista työtä tekevien luokkien ruumiillinen kunto, joka juuri antaa valmiuden todelliseen ilonpitoon. Nyt kaikki ilmeisesti tekevät myös ruumiillista työtä, vaikka todetaankin, että he ainoastaan käyttävät koneita.

Jo nyt –eli siis romaanin kirjoittamishetkellä 1860-luvun alussa, oli ilmaantunut uusia ihmisiä Heitä oli ehkä noin kymmenes kaikista ja he arvojensa puolesta kuuluivat jo tulevaisuuteen. Paljon harvinaisempi oli se vielä edistyneempi tyyppi, jota kirjassa edusti ”hirmuinen” Rahmetov, rigoristi, joka kasvatti niin ruumiinvoimiaan kuin tahdonvoimiaan johonkin tarkoitukseen, joka ei tule aivan selkeästi esille. Ilmeisesti  tarkoitus oli palvella tulevaa vallankumousta.

Rahvaasta, joka tuolloin käsitti yli yhdeksän kymmenesosaa venäläisistä, ei tuossa kirjassa puhuta oikeastaan mitään. Sen sijaan siinä kuvataan yhteiskunnan sivistyneen osan elämää. Siihen kuuluvat niin elostelevat aristokraatit kuin nousukkaat, joilla ei ole vielä varaa syödä lihakeittoa monena päivänä viikossa. Varsinainen rahvas ja sen elämä jää joka tapauksessa tässä kirjassa täysin pimentoon ja yhteiskunnan ongelmat esitetään sen ainakin jossakin määrin sivistyneiden piirien sisäisinä ongelmina, vanhan ja uuden moraalin yhteentörmäyksenä, jossa uusien ihmisten uudet tavat ja keskinäissuhteet syrjäyttävät vanhan pienessä piirissä, noin aluksi.

Monet konkreettiset seikat ovat kiinnostavia. Kirjoittaja sijoittaa tarinansa uskollisesti tuon ajan Pietarin osoitteisiin, kertoo ajan tavoista ja olosuhteista.

Rahmetov syö jatkuvasti pihvejä tullakseen vahvaksi, mutta hän ei halua syödä mitään sellaista mitä työtätekevä kansa ei syö. Hän syö appelsiineja Pietarissa, missä niitä syövät myös työläiset, mutta ei maalla, jossa asia on toisin. Pasteijoita hän syö, koska voitaikinan tuntee myös kansa, mutta sardiineja hän ei syö lainkaan. Tämä ruokalista herätti neuvostoaikana hieman kummastusta, kun nuo niin tavattoman sorretut tsaarinajan työläiset ilmeisesti siis ahmivat pihvejäkin. Sardiinit toki olivat kalliin erikoisherkun maineessa ja Suomessakin vielä vuonna 1918 herätti erityistä paheksuntaa se, kun punakaartilaisten tiloista löydettiin kokonaisia vuoria tyhjiä sardiinipurkkeja. Tällaiset holtittomuuden osoitukset tekivät valkoisen terrorin osaltaan ymmärrettäväksi.

Toinen pikku yksityiskohta, joka herättää huomiota on ompeluosuuskunnan kyltti Nevskillä. Sen täytyy tietenkin olla ranskankielinen, koska venäjänkielisenä se tuottaisi omistajille tappiota, sen ymmärtää kirjan mukaan jopa vallitsevan systeemin ”valistunut valtiomies”. Kyltin teksti Au bon travail kuulostaa kuitenkin vaaralliselta. Eikö siinä vihjaista, että kaikki vastaavat liikkeet pitäisi järjestää osuustoiminnallisiksi? Vaihtoehtona voisi olla A la bonne foi, koska omistaja (tai johtaja) Vera eli usko on ranskaksi foi. A la bonne foi voitaisiin kääntää ”tunnollinen liike”

Niinpä liikkeen kyltti saa muodon, jossa puhutaan hyvästä uskosta. Ranskankielinen sen piti ehdottomasti olla, sillä kukapa säädyllinen ihminen olisi viitsinyt mennä liikkeeseen, jonka kyltti oli venäjäksi. Tästä aiheesta löytyy muuan toinenkin tarina venäläisessä kirjallisuudessa. Sen sankari on muuan Laputin, jonka kylttiin kirjoitetaan jokseenkin hullunkurisesti Lapoutine, maitre-tailleur, vaikka hän on pesunkestävä venäläinen.

Salaviisas kirjoittaja pitää hauskaa sen kustannuksella, ettei Vera Pavlovna muka halunnut esiintyä niin radikaalina, että olisi peräti kirjoittanut liikkeensä kyltin venäjäksi. Nevskin nykyisiä kylttejä katsoessa tuo vanha ulkomaalaisuudella ratsastaminen palautuu mieleen. Meillähän sitä ei enää huomaakaan.

Miksi tämä kirja järkytti kokonaista sukupolvea? Todellisen viestin on pakko olla rivien välissä. Kirjan suuri moralistinen kauhistelu naisen siveyttä väärinkäyttävän yhteiskunnan tapojen johdosta nousee siinä hyvin keskeisesti esille, mutta sehän olikin ajan suuria kysymyksiä ja jo muuan Kommunistisen manifestin suuria teesejä.

 Merkille pantavaa on, että kirjoittaja uskoo naisten itse asiassa olevan ihmiskunnan jaloin aines ja tuleva yhteiskunta näyttäisi olevan rakennettu nimenomaan naisten ehdoilla. Samalla se ilmeisestikin on vapauttanut seksuaalisuuden, joka kuuluu uusien ihmisten tärkeimpiin harrastuksiin. Tätä ei kuitenkaan sanota selvästi, mikä on ymmärrettävää, koska silloin kirja olisi heti kielletty. Ne, joilla oli tietoa Fourierin ajattelusta ymmärsivät vähemmälläkin. Uusilla ihmisillä taisi olla melkoiset orgiat menossa.

Tšernyševskin teos ilmestyi tunnetusti sensuurin sallimana ja kiellettiin vasta kun sen sanoma ymmärrettiin. Silloin oli jo myöhäistä.

Pohjoisin romaaninen kansa

 

Länsi-Euroopan venäläiset

 

Kira Poutanen, Pariisi-koodi. Paperisotaa & poskisuudelmia ranskalaisittain. SKS kirjat 2026, 251 s.

 

      Muistan erään venäläisen minulle joskus sangen vakuuttuneena selittäneen, että venäläiset muistuttavat muista Euroopan kansoista eniten ranskalaisia.

      Vähäisen kokemukseni perusteella tämä oli helppo uskoa. Venäläiset, ”maailman pohjoisin romaaninen kansa”, kuten erinomaisen Venäjä-kirjan julkaissut Hedrick Smith heistä sanoi, tuntuivat olevan samaan tyyliin temperamenttisia ja huolettomia ja joka tapauksessa he silloin, neuvostoaikana yhä uudelleen toivat esille ranskalaisen kulttuurin ihailunsa.

     Siihen aikaan ranskalaisuus edusti tietenkin länsimaista vapautta, mutta sen ohella myös keisari-Venäjän muistoja ja kaikkien tuntemaa kirjallisuutta. Ranska oli myös erilainen länsimaa, joka oli osoittanut halunsa olla yhteistyössä Venäjän kanssa, mikä oli venäläiselle sympaattista, vaikka ei reaalisosialismista olisikaan pitänyt.

     Toki kansoissa oli erojakin. Ranskalaiset olivat ikuisia kapinoitsijoita, joita mikään ei näyttänyt voivan estää menemästä kadulle riehumaan ja älyttömästi tappelemaan ja särkemään kaikkea mahdollista. Venäjällä sen sijaan kansa vaikeni, kuten Boris Godunov-oopperan lopussa ja näytti ulkoisesti täysin masennetulta.

      Oliko asia kuitenkaan niin? Venäläisiä pitivät asiantuntijat Euroopan anarkistisimpana kansana. Piittaamattomuus virallisista säännöistä ja kaikessa hiljaisuudessa noudatetut omat säännöt olivat kuitenkin vain puolijulkisia. Kaksoisstandardit olivat Venäjällä olennainen tapa kohdata ankarat säännöt. Ranskassa niitä voitiin sen sijaan avoimesti uhmata.

      Ranskalais-venäläinen ystävyys kohosi 1800-luvun lopulla, vuosisadan suurten ranskalais-venäläisten konfliktien jälkeen hämmästyttävän suureksi teemaksi, joka synnytti kokonaisen uuden kulttuurisen virtauksen.

      Ranskalainen ”poilu” ja venäläinen kasakka kuvattiin yhä uudelleen yhdessä, pelottavana voimana, jonka edessä saksalaisten olisi pakko taipua. Ranskan ja Venäjän yhdistynyt voima merelläkin olisi murskaava (vrt. Vihavainen: Haun avellan tulokset ).

      Kira Poutanen, joka on viettänyt kolme vuosikymmentä Pariisissa, kuvaa maan tapoja ja kansan psykologiaa tavalla, joka välittömästi tuo mieleen venäläiset. Sama muodollisen kohteliaisuuden vaatimus toisilleen vieraiden ihmisten kanssakäymisessä, sama hierarkioiden pakollinen huomiointi ja byrokraattien itsetietoinen tylyys, sama ylpeily omasta kulttuurista ja pikku maan vähättely, mutta toisaalta yllättävä intiimisyys tietyissä tilanteissa ovat jokaiselle Venäjällä toimineelle täysin tuttuja (ks. Vihavainen: Haun административный восторг tulokset ).

     Venäläisille on ominaista myös suuri inhimillinen lämpö ihmissuhteissa ja suuri taipumus hakeutua keskusteluissa nopeasti syvälliselle persoonalliselle tasolle, mitä en tunnista ranskalaisuudesa, jota muutenkin tunnen aivan pintapuolisesti.

      Oman ennakkoluuloni mukaan ranskalainen kulttuuri pikemminkin pysyttelee ulkokohtaisella tasolla ja harrastaa mielellään onttoja sanaleikkejä henkevyyksinä. Siitä sitä ainakin jotkut 1800-luvun venäläiset moittivat. Dostojevski ja Herzen korostivat myös ranskalaisten poroporvarillisuutta. Asioita huonosti tuntevat kuvittelivat heitä päinvastoin boheemeiksi ja libertiineiksi (vrt. Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset).

       Mikäli puhutaan arkipäivän käyttäytymissäännöistä, ranskalaisille on venäläisten ja myös esimerkiksi saksalaisten kanssa yhteistä muodollisuus, josta sitten tietyssä vaiheessa, mutta ei missään tapauksessa ennen aikojaan luovutaan.

       Tuntemattoman venäläisen sinuttelu ei olisi tyylitöntä, vaan äärimmäisen karkea loukkaus, olipa kyseessä kuka tahansa täysi-ikäinen ja ranskalaisten kanssa asia näyttää olevan samoin.

       Englannissahan tällainen kuvio olisi mahdoton, koska siellä sinuttelu (”thou”) on kokonaan jäänyt pois ja kaikki teitittelevät kaikialla. Asia on menettänyt merkityksensä samoin kuin Ruotsissa, jossa taas teitittely on hävinnyt.

        Muutenkin englantilaiset tavat poikkeavat usein olennaisesti ranskalaisista. Kaiketi vuosisatainen perivihollisuus on jättänyt kansojen välille jälkensä, joita ei ole yhtä helppoa pyyhkiä pois kuin venäläis-ranskalaista vihollisuutta 1800-luvun lopulla.

       Ranskalaiset ovat englantilaiselle yhä ”sammakoita” (Frogs) ja englantilaiset ranskalaiselle ”paahtopaisteja”, ”les rosbifs” (vrt. Vihavainen: Haun roast beef tulokset ).

      Suomalainen vaatimattomuus ja tapa harjoittaa itseironiaa näyttää ranskalaiselle olevan yhtä vieras ja käsittämätön kuin enkä sitten myös englantilainen ”understatement”.

       Ranskalainen haluaa olla itsetietoinen ja nokkela, mikä meistä näyttää koppavuudelta ja sitä onkin. Matti Klinge esitti mielestäni hyvin ranskalaisuutta, eikä ilman itseironiaa, mutta meikäläisessä ympäristössä sen kontrasti ympäristöönsä aiheutti suurta kitkaa.

      Suomalainen kulttuuri on ”matalan kontekstin” kulttuuri eli pyrkii siihen, että asiat esitetään ja ymmärretään yksiselitteisesti. Ranskalaisilla taas ne voidaan ymmärtää monella tavoin ja vastuu ymmärtämisestä jää kuulijalle. Suotta ei savolaisia niitetä Suomen ranskalaisiksi.

      Suomessa asioita myös käsitellään käytännönläheisesti, kertoo kirjoittaja, kun taas Ranskassa kaikki aloitetaan abstraktilla teoretisoinnilla, vaikkapa sitten Descartes’n tapaan vihoviimeiseltä rannalta lähtien.

      Suurvaltašovinismi on asia sinänsä. Kirjoittaja kuvaa, miten muuan ranskalainen, jolla ei tietenkään ollut minkäänlaista käsitystä asiasta, opetti hänelle, ettei Suomella mitenkään voinut olla omaa kulttuuria, kun maa oli niin pieni ja sen historia niin lyhyt.

      Vastaavaa on mahdollista kuulla Venäjältäkin, etenkin nyt, kun häpeämättömyydestä on tullut normi keskinäisessä kanssakäymisessä.

       Aiemmin saman ajatuksen saattoi aistia jopa monista vuolaista ylistyksistä suomalaiselle kulttuurille, joka kaikesta huolimatta oli saanut aikaan yhtä ja toista, ainakin nyt pari kiinnostavaa asiaa.

       Toki Venäjä on saanut kokea pitkän ajanjakson, jolloin hillitön itsekehu on ollut jopa virallista politiikkaa. Sosialismin ja sittemmin ns. kehittyneen sosialismin luonut maa oli oletusarvoisesti koko ihmiskunnan kehityksen kärjessä ja siis jopa laadullisesti muita parempi.

     Ranskassa vastaava asenne näyttää yhä vaikuttavan perintönä niitä ajoilta, jolloin ranskalaisuuden matkiminen oli kaikkialla sivistyneisyyden sine qua non (vrt. Vihavainen: Haun turgenev litvinov tulokset ).

      Sanomattakin on selvää, ettei Suomella ole koskaan mitään asiaa sellaiselle tasolle, jolla nuo maat ovat saattaneet onnitella itseään ylivertaisen kulttuurinsa takia. Aiheesta kyllä voi kysyäkin, onko meillä ylipäätään mitään kulttuurista merkitystä kenellekään, ellemme lakkaa ”pätemästä” mahdollisimman suurella amerikkalaisuudellamme.

      Olisi jännittävää tietää, miten ranskalainen kokee nimen ”Poutanen”, joka niin suuresti muistuttaa ranskalaisittain lausuttua Putinia (Poutine, vrt. Vihavainen: Haun laputin tulokset ). Joka tapauksessa kirjoittaja ranskalaistui niin perusteellisesti, että koki identiteettikriisin, jollainen lienee tuttu kovin monelle muullekin integroituneelle maastamuuttajalle eli maahanmuuttajalle.

       Toisen kulttuurin piirissä oman maan ja kielen arvo ja merkitys nousevat aivan uudelle tasolle. Suomalainen kolonia Pariisisa on kuitenkin niin pieni, että ajatuskin mistään rinnakkaiskulttuurista on yhtä mahdoton, kuin se toisenlaisissa olosuhteissa on väistämätön.