Dostojevskien kaunat

Dostojevskien kaunat

С.С. Беляков, «Ужасно глупы эти немцы». Европейцы в восприятии А.Г. и Ф.М. Достоевских. В кн. Россия и мир глазами друг друга: из истории взаимовосприятия. Выпуск седьмой. Отв. ред. А.В. Голубев. Москва 2017, 428 с.

Venäläisten ja muiden eurooppalaisten keskinäissuhdetta on tutkittu paljon. Etenkin saksalaiset ovat alalla ahkeroineet ja monien muiden kirjojen joukosta tulkoon mainituksi vaikkapa Lev Kopelevin Wuppertaler Projekt: West-östliche Spiegelungen. Russen und Russland aus deutscher Sicht. Sehän koostuu useista vankoista niteistä.

Moskovassa on vanha tuttavani A.V. Golubev harrastanut samoja kysymyksiä ja tänä vuonna ilmestynyt nide on jo sarjan seitsemäs.

Meikäläiselle alan harrastajalle kirja on kauttaaltaan kiinnostava. Sieltä löytyy vaikkapa nyt englantilaisten kuvauksia Pietarista ja venäläisten kuvauksia Lontoosta. On Kataloniaa venäläisessä kirjallisuudessa, Espanjan kansalaissotaa karikatyyrien valossa, sotilaslentäjien ajatuksia vastapuolen kollegoista ja niin edelleen.

Itseäni kiinnosti suuresti artikkeli maailmansotien välisen ajan kaunokirjallisista ”tulevan sodan” kuvauksista. Meillähän ilmestyi muun muassa ”Kapteeni Teräksen” Kohtalon kolmas hetki.

Kelpo kapteeni oli kutenkin vain yksi kovin monista tuon genren edustajista tuohon aikaan. Aivan vastaavia suureen tekniseen keksintöön perustuvaan ylivertaisuuteen keskittyviä tarinoita ilmestyi monessa maassa, myös Neuvostoliitossa.

Yksi kokoomateoksen artikkeli kuitenkin pysäytti aivan erityisesti ja se koskee Dostojevskien, Fjodor Mihailovitšin ja hänen vaimonsa Anna Grigorjevnan päiväkirjamuistiinpanoja. Äitinsä puolelta suomenruotsalainen ja Turussa syntynyt Anna oli myös pätevä pikakirjoittaja, ja sen takia hänen muistiinpanonsa herättävät erityisestä kiinnostusta. Todennäköisesti hän ehti vangita katoavat tunnelmat nopeastikin paperille.

Kuten jo artikkelin otsikosta käy ilmi, aviopari oli äärimmäisen tuskastunut saksalaisten hölmöyteen. Se taas ilmeni monella tavalla: hitautena, epärehellisyytenä ja yleisenä tylsyytenä. sen paremmin ei ollut sveitsiläistenkään tai edes italialaisten laita noissa vuosien 1867-68 kohtaamisissa.

Kaikkialla oli vain tyhmyyttä, juoppoutta, laiskuutta ja huijaamista. Kyseessä olivat siis juuri ne paheet, joista Euroopassa venäläisiä syytettiin. Kirjailijapariskunnan mielestä tosiasiat osoittivat kuitenkin päinvastaista.

 Viekastelevaa väärennöstä edusti vaikkapa Badenissa nähty muistokivi Schillerille. Tuo kaupunkipahanen halusi kaiketi ilmoittaa arvostavansa hengen jättiläistä, kunhan saattoi tehdä sen halvalla, kiinnittämällä vain laatan kiveen…

Huijareita kaikki, mošenniki. Pariskunta osasi aika hyvin lukea saksaa, mutta kaiketi heidän suulliset taitonsa olivat heikot ja niinpä sitten he kuvittelivat saksalaisten kaikkialla tahallaan neuvovan heille esimerkiksi tien väärään suuntaan, kun sitä kysyttiin. Kuten niin tavallista on, suuttumuksen puuskassa tyhmyys ulkoistettiin, vaikka oikeata syyllistä olisi pitänyt etsiä lähempää.

Erityisen loukkaavaa Dostojevskeistä oli, että venäläisiä pidettiin sivistymättöminä ja ylpeiltiin omalla, kuvitellulla ylemmyydellä. Jopa venäjän kieltä nämä lurjukset pitivät ”villinä”. He ansaitsivat vain vihaa ja halveksuntaa ja Anna Grigorjevna oli hyvin tyytyväinen havaitessaan, että muuan venäläinen neitonen oli omaksunut tällaisen asenteen.

Mutta eurooppalaista korkeakulttuuria pariskunta arvosti suuresti, sehän kuului itse sen piiriin. Itse asiassa näyttää siltä, että sitä monella alalla arvostettiin tässäkin perheessä enemmän kuin venäläistä.

Toki Fjodor Mihailovitš Talvisissa merkinnöissä kesän vaikutelmista (suom. Tiina Kartano 2009) pilkkaa ranskalaisen porvariston vaudeville-kulttuuria, mutta kaiken kaikkiaan hänen suhteensa eurooppalaisen sivistyksen huippuihin oli hartaan kunnioittava.

Kaikkihan muistanevat kuuluisan Puškinin patsaan johdosta pidetyn puheen, jossa Dostojevski puhui Euroopasta pyhien ihmeiden maana ja vakuutti, että venäläiset sitä rakastivat paljon enemmän kuin eurooppalaiset kykenivät ymmärtämään.

Mutta ehkäpä noilla juopoilla huijareilla oli juuri alikehittynyt kyky asettua toisen ihmisen asemaan? Ainakin Fjodor Mihailovitš tuossa puheessaan vakuutti, että se venäläisillä oli aivan ylivertainen. Eihän se mitään muuta voi merkitä kuin sitä, että se taas toisilla on huonompi.

Mutta Puškinin patsas paljastettiin toistakymmentä vuotta tässä kuvaillun Euroopan-matkan jälkeen. Siinä vaiheessa oli jo syntynyt yhtä jos toistakin, mitä panna hampaankoloon eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia vastaan: Berliinin kongressissa Venäjä menetti Turkin salmet juuri Saksan takia.

Mutta vieläpä se Konstantinopolikin kerran tulisi Venäjälle, tavalla tai toisella, julisti kirjailijaprofeetta silloin. Sitä paitsi hän puhutteli alentuvan säälivästi eurooppalaisia, jotka eivät kyenneet ymmärtämään sitä, ettei Venäjää sen sodissa innoittanut halu valloittaa, vaan puhdas epäitsekkyys, slaaviveljien auttaminen…

No, Dostojevski toki oli erittäin hieno kirjailija, profeetta ja hengen jättiläinen, jota kannattaa lukea yhä uudelleen. On tavallaan masentavaa huomata, miten pikkusieluinen ja kiukutteleva poroporvari hänestä kuoriutuu ulkomaanmatkalla: aito kvasnoj patriot, joka tekee johtopäätöksiä kokonaisesta kansakunnasta yhden typerän naaman perusteella. Hän ei myöskään ole sen yläpuolella, ettei loukkaantuisi aivan jonninjoutavista asioista.

Tuntuu ilmeiseltä, että kaiken takana lopultakin oli jonkinlainen epävarmuus oman kansan ansaitsemasta arvostuksesta, tšuvstvo nepolnotsennosti, kuten venäläinen sanoisi. Eihän sellainen, luoja paratkoon, mikään harvinainen tunne ole tänäkään päivänä missään maassa.

Kirjoittaja, jekaterinburgilaisen kulttuurilehden toimittaja joka tapauksessa pitää Dostojevskien ksenofobiaa mysteerinä, jonka selvittämisen hän jättää tuleville tutkijoille. Kiinnostava aihe.

Ennen juhlapuhetta

 

Kaikki-ihmisyys ja arkipäivä

 

Fjodor Dostojevski korotti tunnetusti venäläisen ihmisen kunniapaikalle siinä suhteessa, että hänellä oli ylivertainen kyky ymmärtää kaikkia muitakin kansoja.

Venäläiset oilivat paitsi ”jumalankantaja-kansa” (narod-bogonosets), myös kansa, jossa kiteytyivät muidenkin kansojen ominaisuudet. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin kaikki-ihmisyys (vsetšelotevtšestvo).

Nämä asiat kirjailija julisti tunnetusti tavattomalla oraattorin voimalla Aleksander Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa Moskovassa vuonna 1880.

Puhe teki niin järisyttävän vaikutelman, että entiset veriviholliset itkivät ja riensivät syleilemään toisiaan. Muun muassa Ivan Turgenev, jota Dostojevski oli raa’asti pilkannut ”Riivaajien” Karmazinovin hahmossa, riensi syleilemään tätä.

Dostojevski julisti myös venäläisten rakastavan Eurooppaa, tuota ”pyhien hautojen maata”. Eurooppalaiset, jotka eivät kyennet ymmärtämään Venäjää ja sen pyytettöntä politiikkaa esimerkiksi Turkin-sodassa, suhtautuivat venäläisiin vihamielisesti tai ainakin happamasti ja väheksyen ja kuvittelivat heidän vihaavan itseään.

Tietäisivätpä eurooppalaiset, miten venäläiset heitä rakastavat, huokasi kirjailija. Mikään muu kansa maailmassa ei ollut yhtä hurskas ja kaikkia muita rakastava. Venäläinen ihminen oli todella tuo kaikki-ihminen(vsetšelovek). Siitä juuri Puškin oli elävä esimerkki.

Erityisesti Puškinin Jevgeni Oneginin Tatjana olennoi venäläisiä hyveitä, mutta olennaista oli, että runoilija osasi asettua kaikkien kansallisuuksien nahkoihin ja tuntea asiat kuten ne tunsivat. Mitään vastaavaa ei ollut muilla kansoilla!

Venäläisyydellä oli varmastikin ”uusi sana” sanottavana maailmankulttuurissa ja se sana ei ollut väkivalloin saavutettavan herruuden sanoma, mikä oli tyylillistä Euroopalle, vaan yleinen ja kaikkikäsittävä lähimmäisen rakkaus. Kas siinä oli Venäjän messianismin ydin.

Juhlissa aina innostutaan nousemaan maan pinnan yläpuolelle ja tiettävästi myös Turgenev muisteli hieman nolona tuota ylenmääräistä innostumistaan tuossa mainitussa tilaisuudessa, eikä uskonut venäläisyyden suureen erityisyyteen, jota Dostojevski oli julistanut. Mutta pyhä tunne oli saanut valtaansa kaikki ja se jäi historiaan.

Kuitenkaan edes Dostojevskien pariskunta ei arkielämässään ollut vieraiden kansojen suuria ihailijoita, ja piti normaaliin inhimilliseen tapaan niitä usein sietämättöminä. Tästä kertovat heidän muistiinpanonsa niiltä lukuisilta ja pitkiltä matkoilta, joita he Eurooppaan tekivät.

Ranskalaiset olivat naurettavia ja pinnallisia poroporvareita ja saksalaiset lisäksi muuten vain typeriä, noin yleisesti ottaen.

Tämä on teema, joka ei ole erityisen hyvin tunnettu, mutta perustuu kyllä alkuperäislähteisiin eikä spekulaatioon:

tiistai 24. lokakuuta 2017

Dostojevskien kaunat

 

Dostojevskien kaunat

 

С.С. Беляков, «Ужасно глупы эти немцы». Европейцы в восприятии А.Г. и Ф.М. Достоевских. В кн. Россия и мир глазами друг друга: из истории взаимовосприятия. Выпуск седьмой. Отв. ред. А.В. Голубев. Москва 2017, 428 с.

 

Venäläisten ja muiden eurooppalaisten keskinäissuhdetta on tutkittu paljon. Etenkin saksalaiset ovat alalla ahkeroineet ja monien muiden kirjojen joukosta tulkoon mainituksi vaikkapa Lev Kopelevin Wuppertaler Projekt: West-östliche Spiegelungen. Russen und Russland aus deutscher Sicht. Sehän koostuu useista vankoista niteistä.

Moskovassa on vanha tuttavani A.V. Golubev harrastanut samoja kysymyksiä ja tänä vuonna ilmestynyt nide on jo sarjan seitsemäs.

Meikäläiselle alan harrastajalle kirja on kauttaaltaan kiinnostava. Sieltä löytyy vaikkapa nyt englantilaisten kuvauksia Pietarista ja venäläisten kuvauksia Lontoosta. On Kataloniaa venäläisessä kirjallisuudessa, Espanjan kansalaissotaa karikatyyrien valossa, sotilaslentäjien ajatuksia vastapuolen kollegoista ja niin edelleen.

Itseäni kiinnosti suuresti artikkeli maailmansotien välisen ajan kaunokirjallisista ”tulevan sodan” kuvauksista. Meillähän ilmestyi muun muassa ”Kapteeni Teräksen” Kohtalon kolmas hetki.

Kelpo kapteeni oli kutenkin vain yksi kovin monista tuon genren edustajista tuohon aikaan. Aivan vastaavia suureen tekniseen keksintöön perustuvaan ylivertaisuuteen keskittyviä tarinoita ilmestyi monessa maassa, myös Neuvostoliitossa.

Yksi kokoomateoksen artikkeli kuitenkin pysäytti aivan erityisesti ja se koskee Dostojevskien, Fjodor Mihailovitšin ja hänen vaimonsa Anna Grigorjevnan päiväkirjamuistiinpanoja. Äitinsä puolelta suomenruotsalainen ja Turussa syntynyt Anna oli myös pätevä pikakirjoittaja, ja sen takia hänen muistiinpanonsa herättävät erityistä kiinnostusta. Todennäköisesti hän ehti vangita katoavat tunnelmat nopeastikin paperille.

Kuten jo artikkelin otsikosta käy ilmi, aviopari oli äärimmäisen tuskastunut saksalaisten hölmöyteen. Se taas ilmeni monella tavalla: hitautena, epärehellisyytenä ja yleisenä tylsyytenä. sen paremmin ei ollut sveitsiläistenkään tai edes italialaisten laita noissa vuosien 1867-68 kohtaamisissa.

Kaikkialla oli vain tyhmyyttä, juoppoutta, laiskuutta ja huijaamista. Kyseessä olivat siis juuri ne paheet, joista Euroopassa venäläisiä syytettiin. Kirjailijapariskunnan mielestä tosiasiat osoittivat kuitenkin päinvastaista.

 Viekastelevaa väärennöstä edusti vaikkapa Badenissa nähty muistokivi Schillerille. Tuo kaupunkipahanen halusi kaiketi ilmoittaa arvostavansa hengen jättiläistä, kunhan saattoi tehdä sen halvalla, kiinnittämällä vain laatan kiveen…

Huijareita kaikki, mošenniki. Pariskunta osasi aika hyvin lukea saksaa, mutta kaiketi heidän suulliset taitonsa olivat heikot ja niinpä sitten he kuvittelivat saksalaisten kaikkialla tahallaan neuvovan heille esimerkiksi tien väärään suuntaan, kun sitä kysyttiin. Kuten niin tavallista on, suuttumuksen puuskassa tyhmyys ulkoistettiin, vaikka oikeata syyllistä olisi pitänyt etsiä lähempää.

Erityisen loukkaavaa Dostojevskeistä oli, että venäläisiä pidettiin sivistymättöminä ja ylpeiltiin omalla, kuvitellulla ylemmyydellä. Jopa venäjän kieltä nämä lurjukset pitivät ”villinä”. He ansaitsivat vain vihaa ja halveksuntaa ja Anna Grigorjevna oli hyvin tyytyväinen havaitessaan, että muuan venäläinen neitonen oli omaksunut tällaisen asenteen.

Mutta eurooppalaista korkeakulttuuria pariskunta arvosti suuresti, sehän kuului itse sen piiriin. Itse asiassa näyttää siltä, että sitä monella alalla arvostettiin tässäkin perheessä enemmän kuin venäläistä.

Toki Fjodor Mihailovitš Talvisissa merkinnöissä kesän vaikutelmista (suom. Tiina Kartano 2009) pilkkaa ranskalaisen porvariston vaudeville-kulttuuria, mutta kaiken kaikkiaan hänen suhteensa eurooppalaisen sivistyksen huippuihin oli hartaan kunnioittava.

Kaikkihan muistanevat kuuluisan Puškinin patsaan johdosta pidetyn puheen, jossa Dostojevski puhui Euroopasta pyhien ihmeiden maana ja vakuutti, että venäläiset sitä rakastivat paljon enemmän kuin eurooppalaiset kykenivät ymmärtämään.

Mutta ehkäpä noilla juopoilla huijareilla oli juuri alikehittynyt kyky asettua toisen ihmisen asemaan? Ainakin Fjodor Mihailovitš tuossa puheessaan vakuutti, että se venäläisillä oli aivan ylivertainen. Eihän se mitään muuta voi merkitä kuin sitä, että se taas toisilla on huonompi.

Mutta Puškinin patsas paljastettiin toistakymmentä vuotta tässä kuvaillun Euroopan-matkan jälkeen. Siinä vaiheessa oli jo syntynyt yhtä jos toistakin, mitä panna hampaankoloon eurooppalaisia ja erityisesti saksalaisia vastaan: Berliinin kongressissa Venäjä menetti Turkin salmet juuri Saksan takia.

Mutta vieläpä se Konstantinopolikin kerran tulisi Venäjälle, tavalla tai toisella, julisti kirjailijaprofeetta silloin. Sitä paitsi hän puhutteli alentuvan säälivästi eurooppalaisia, jotka eivät kyenneet ymmärtämään sitä, ettei Venäjää sen sodissa innoittanut halu valloittaa, vaan puhdas epäitsekkyys, slaaviveljien auttaminen…

No, Dostojevski toki oli erittäin hieno kirjailija, profeetta ja hengen jättiläinen, jota kannattaa lukea yhä uudelleen. On tavallaan masentavaa huomata, miten pikkusieluinen ja kiukutteleva poroporvari hänestä kuoriutuu ulkomaanmatkalla: aito kvasnoj patriot, joka tekee johtopäätöksiä kokonaisesta kansakunnasta yhden typerän naaman perusteella. Hän ei myöskään ole sen yläpuolella, ettei loukkaantuisi aivan jonninjoutavista asioista.

Tuntuu ilmeiseltä, että kaiken takana lopultakin oli jonkinlainen epävarmuus oman kansan ansaitsemasta arvostuksesta, tšuvstvo nepolnotsennosti, kuten venäläinen sanoisi. Eihän sellainen, luoja paratkoon, mikään harvinainen tunne ole tänäkään päivänä missään maassa.

Kirjoittaja, jekaterinburgilaisen kulttuurilehden toimittaja joka tapauksessa pitää Dostojevskien ksenofobiaa mysteerinä, jonka selvittämisen hän jättää tuleville tutkijoille. Kiinnostava aihe.

 

Syvyyksistä

 

Sielun huuto

Mihail Šiškin, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. WSOY 2024. Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. 210 s.

Ranskalaisesta puheesta (cri de coeur) kai alun perin juontuva termi ”sielun huuto” (krik duši) on venäjässä niin yleinen, että sen voi sanoa kuuluvan arkiproosaan.

Venäläisen sielunelämän erikoisuuksiin on kuulunut jo ainakin pari sataa vuotta oman itsensä vatvominen tavalla, jota englannin termi soul-searching ei oikein vielä tavoita. Kyseessä ei ole vain oman psyyken kaivelu, vaan haussa on jotain yleispätevämpää ja syvempää: elämän totuuden (pravda žizni) löytäminen, yksin tein vaikka koko maailmalle.

Useimmat tuntenevat nuo Venäjän kirjallisuuteen ja kirjailijoihin yleisesti liitetyt latteudet: kirjailija on Venäjällä enemmän kuin kirjailija, hän on intelligent (интеллигент), enemmän kuin läntinen intellektuelli, kansan palvelija ja sen puolesta kärsivä marttyyri (vrt. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset). Ellei hän tätä ole, hän on mitättömyys.

Kansa (narod), tässä yhtälössä on uhri, jota valta sortaa ja ahdistaa. Kansa on jalo ja pohjimmiltaan viaton. Roskajoukkoa on se eliitiksi itseään nimittävä luokka, joka on vallan käsikassara ja jota intelligentsija leppymättömästi vihaa.

Mihail Šiškinin teos koostuu esseistä, joissa käsitellään useimpia Venäjän suurimmiksi luettuja kirjailijoita sekä yhtä säveltäjää, Rahmaninovia.

Alan harrastajille myös Suomessa ovat nämä henkilöt ja faktat hyvin tunnettuja, ja jokaisesta on myös olemassa suomeksi ainakin yksi elämäkerta. Silti luulen, että kirja tarjoaa keskivertolukijalle paljonkin uutta ja sellaisena sitä voi suositella myös yleissivistävänä luettavana.

Pienenä puutteena pidän sitä, ettei kirjoittaja ole sanonut mitään slavofiilisesta ideasta Dostojevskin ajattelun perustana. Hänen omat lisänsä vanhan slavofiilisyyden teorioihin olivat hyvin vähäisiä ja liittyivät erityisesti Venäjän suureen messiaaniseen rooliin myös länsimaihin nähden.

Dostojevskien pariskunnan ilkeän hauskat luonnehdinnat länsieurooppalaisista ovat hyvin tunnettuja ja mielestäni eivät lainkaan vähennä hänen arvoaan, päin vastoin (ks. Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset). Dostojevski oli suuri kirjailija ja visionääri, niin naiivi patriootti kuin olikin. Naiivihan oli myös koko intelligentsija.

1900-luvun alussa sentään kuului ääniä, joiden mukaan kansa ei ollut jalo marttyyri, vaan paljon pahempaa. Se oli törkimys (ham), joka valtaan päästyään ei häikäilisi maksaa koko intelligentsijalle mustalla kiittämättömyydellä, kuten sanonta kuuluu (ks. Vihavainen: Haun Graduštši ham tulokset).

Šiškinin kohteena ja hänen ja kärsimystensä lähteenä on ennen muuta tuo kurja kansa, joka kantaa sielussaan orjan merkkiä eikä parempaa vaadikaan. Mihin asia perustuu, on ikivanha kysymys ja kirjoittaja aivan järkevästi ottaa vauhtia Tšaadajevin vuoden 1836 kuuluisasta kirjoituksesta (miksi ihmeessä kääntäjät muuten kirjoittavat nimen muotoon Tšaadejev?).

Tšaadajevin ja hänen jälkeensä monien zapadnikkien sukupolvien ongelma on ollut: miksi emme ole kuin lännessä? Miten voisimme sellaisiksi tulla? Onko perussyy irtautumisessa läntisestä kirkosta? (ks. Vihavainen: Haun Tšaadajev tulokset).

Yleensä tähän liitetään vielä se pitkä litania Venäjän kehityksen erityistiestä, johon eivät kuuluneet renessanssi, uskonpuhdistus, valistus tai edes feodalismi. En toista sitä tässä eikä sitä tee Šiškinkään. Hän on esseisti eikä vulgaarifilosofi.

Mutta ongelma on todellinen. Kirjoittaja lähestyy sitä usein aika yllättävistäkin kulmista ja on joskus sen verran kirjallis-esoteerinen, etten oikein enää pysy kärryillä. Aivan ilmeisesti hän joka tapauksessa kärsii maansa ja myös kansansa takia.

Onko suuri venäläinen kirjallisuus itse asiassa imperialismin välikappale ja sellaisena hylättävä? Ovatko nuo suuret kirjailijat itse asiassa šarlataaneja, jotka vain pitävät kansaa pimeydessä ja auttavat uskottelemaan sen olevan muita korkeammalla tasolla?

No ei ole, vaikka kirjailijan herkkä omatunto kaipaakin lohdutusta. Hän tuntee jo olevansa Thomas Mannin tavoin patriootti vasta asettumalla koko maataan vastaan. Se ei kuitenkaan merkitse sen kulttuurin parhaan osan tuomitsemista, vaikka siihenkin on syytä suhtautua kriittisesti. On luonnotonta, että siitä on niin monien silmissä tehty pyhä palvonnan kohde.

Yleensä kirjoittaja käsittelee sekä teoksia että niiden aikalaisvastaanottoa. Joissakin kohden, kuten Tšehovin kohdalla tulee esille ainakin minulle paljon uuttakin. En tiennyt, miten murskaksi kirjailijan löivät monet aikakauden suuruudet. Silti hän kulki omaa tietään ja pelasti sielunsa.

Tšehov-essee on mielestäni suorastaan nerokas ja verrattavissa Nabokovin Gogol-esseeseen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös kirjailijan kommentti Ilja Ehrenburgin neuvostoaikaiseen esseeseen Tšehovia lukiessa (Перечитывая Чехова). Sehän on muuten olemassa myös suomeksi.

Kun tietää, kuka oli tuon esseen kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun ehrenburg tulokset) ja milloin tuo teos ilmestyi, riittää hämmästelemistä.

Mitä tulee Nabokoviin, hän oli epäilemättä suuri kirjailija, mutta tuskin suuri kirjallisuudentutkija. Viittaan tässä siihen, miten hän tässä ominaisuudessa kuittaa Gorkin, joka on äärimmäisen ristiriitainen ja kiinnostava hahmo. Mutta ei tästä sen enempää.

Joka tapauksessa kirjoittajan tuska oman kansan ja kulttuurin takia on käsin kosketeltavaa ja varmasi aitoa. Minusta hänen lähestymiskulmansa on kuitenkin liian jyrkkä ja kapea. Voisi kysyä myös muita kysymyksiä.

Missään muussa maassa kirjallisuudella ja taiteella ei luutavasti ole samaa asemaa kuin Venäjällä ja asia ei koske vain 1800-lukua, vaan tätä meidän aikaamme. Yleisiin syihin on jo viitattu, mutta on huoattava, että kyseessä on nimenomaan klassinen kirjallisuus nykypäivänä.

Venäjällä se on yhä täysin elävää ja arkipäivässä vaikuttavaa. Mikä sen sijaan on vaikkapa Runebergin ja Topeliuksen rooli Suomessa, ellei sen kauemmas mennä?

Syytä tähän kulttuurin vitkalta näyttävään ilmiöön haluan muun ohella etsiä myös neuvostoajasta. Se oli kausi, joka pysähdytti, ”jäädytti” Venäjän kulttuurin kehityksen lähes sadaksi vuodeksi. Venäjä elää nyt toista aikaa kuin me.

Venäjän klassinen kulttuuri on valtava perintö, joka yhä on elinvoimaisempi ja vaikuttavampi kuin minkään toisen eurooppalaisen maan. Se oli kerran se pelastusrengas, joka piti intelligentsijan hengissä hallitsevien törkimysten maailmassa.

Se on yhä myös tässä suhteessa arvokas kaikessa ristiriitaisuudessaan. Ehkäpä juuri sieltä taas löytyy se voima, joka siinä maassa kukistaa valheen vallan ja roskaväen tyrannian.

Tässä sitä ollaan

 

In Arcadia

 

Arkadialla tarkoitetaan tunnetusti tarunomaista lännen maata, autuaitten saaria eli Makaronesiaa (ei sekoitettava Makronesiaan, vrt. Vihavainen: Haun makaronit tulokset ). Siihenhän luetaan niin Kanarian saaret, Madeira kuin Azorit ja Kap Verde.

   Arkadia ei kutenkaan ole kuolemattomien asuinsija ja niinpä majesteetti kuolema saattaakin sanoa ”Et in Arcadia ego”. Täälläkin minä olen. Tämä on myös teemana Poussinin maalauksessa, jossa paimenidyllin keskeltä löytyy hauta.

   Ihminen voi ainakin sanoa ”Et ego in Arcadia”, jos sattuu näille saarille: niin minäkin. Huonommassakin paikassa voisi olla, ellei usko tiedostavina itseään pitävien ihmisyyden pilkkaajien puheita, joiden mukaan sinne matkustamisen merkittävin tulos on lentohäpeä eli raskas syyllisyys maapallon kuormittamisesta tai ellei nyt suorastaan raskas, niin ainakin henkimaailman tasolla jotenkin merkittävä ja todennettava.

   Jos tämä ei riitä kevytmieliseksi luokitellun ilon pilaajaksi, voidaan selittää, että saarten asukkaatkin ovat oikein protestoineen turisteja vastaan, ihan kuin Rovaniemellä. Ilman heitä he saisivat sentään kaikessa rauhassa raapia vaivaisen elantonsa karusta ja kuivasta mullasta ja narrata rauhassa sinttejä särpimeksi. Iänikuinen rahan tulo tuntuu pahalta oikein ajattelevien mielestä niin siellä kuin täällä.

   Epäilemättä turismissa on vielä jotakin syvästi naurettavaakin. Kaksi mainiota 1800-luvun turistia, Dostojevskien pariskunta, joista Anna vielä sattui olemaan suomalaista sukua, ei voinut kyllikseen pilkata koko ilmiötä ja siihen osallistuvia (vrt.  Vihavainen: Haun koirasaarilla tulokset ).

   Olihan siihen syytäkin. Miksei kaikkea tuota, mitä turistit tekivät olisi yhtä hyvin voinut tehdä kotona Venäjällä? Tätä kelpo pariskunta ehkä joskus kysyi itseltäänkin ja manaili typeryyttään. Ilman heidän matkailuaan olisivat maailman kirjallisuuden harrastajat jääneet paljosta paitsi, mutta sitä puolustelua voi nykyisestä turistien laumasta kovin harva esittää.

   Täällähän tosiaan voi tehdä ihan sitä samaa kuin kotonakin eli istua vaikkapa päivät kapakassa ja illat karaokessa, katsoa urheilua ja syödä vaikkapa mahtavia argentiinalaisia pihvejä ja juoda saksalaista olutta. Paitsi, että koto-Suomessa sellaista katsottaisiin kieroon. Täällä ei.

   Ja taudit ja kuolema eivät vain täälläkään ota hellittääkseen otettaan, vaan tulevat vaivatta lentokoneen kyytiin ja rannalla lekottelijoille sanovat ”Et in Arcadia ego”. Kun vielä otatte yliannoksen säteilyä, pääsette pian vaivoistanne. Nopeammin kuin siellä kotimaassa.

   Kulttuurinnälkäisille täällä kuitenkin on aina jotakin. Mikäli kirjat unohtuivat kotiin, löytyy Las Palmasista hyvä kirjakauppa ja mikäli espanja jäi opettelematta, on sen puutteen korjaamisen juuri nyt aivan erityisen hyvä tilaisuus.

   Suurkaupunki Las Palmas on muuten yliopistokaupunki, jossa on myös merkittävä Alfredo Kraus-konserttisali, vaikka on tuossa lähellä, naapurisaarella vielä muhkeampi alan rakennus. Pari museota, myös guanchien kansasta kertova, ovat kiinnostavia ja Pérez Galdósin mahtava teatteri ja kotimuseo odottavat innokkaita kävijöitä.

   Pérez Galdós on noteerattu jopa Espanjan suurimmaksi kirjailijaksi Cervantesin jälkeen. Hänen kirjansa kertovat usein Espanjan historiasta ja häntä on verrattu Dickensiin, Balzaciin ja Tolstoihin. Suomennettuja teoksia on vähän (ks. Vihavainen: Haun marianela tulokset ).

   Ja täällä kuivassa etelän turistiparatiisissakin on sentään monenlaista tapahtumaa. Müncheniläinen urkuvirtuoosi antaa taas pian tuossa naapurissa konsertin, jossa esittää Bachin ja Vivaldin kappaleita. Kunnantalolla (mikä taas olikaan se oikea termi) oli jokunen vuosi sitten aivan tavattoman hieno joulukonsertti. Ehkä siellä taas on jotakin.

   Arkadiassakaan ei pääse karkuun Trumpia eikä Putinia, vaikka Espanjan pääministeri onkin pyrkinyt loistavaan eristäytymiseen raivopäiden touhuista, mikä mielestäni sopii erityisesti hänen rooliinsa ja historialliseen asemaansakin erinomaisesti.

   Tämän paikan nimi muuten on Playa del Inglés eli engelsmannin ranta. Pidän englantilaisista, mutta minusta on hyvä, että espanjalaiset aina välillä löylyttivät heitä, mihin tuo nimikin saattaa viitata. Tappiot taisteluissa antavat muistutuksen kuolevaisuudesta ja sitähän me kaikki aina tarvitsemme, ettemme eksyisi liian syvälle joutaviin typeryyksiin.

  Kun nyt tuli puheeksi, niin liitänpä tähän taas kerran vanhan blogin. Luulen, että olen koko ajan yhä lähempänä ikiliikkujan keksimistä:

 

Torstai 19. maaliskuuta 2015

Dostojevskin kera Koirasaarilla

Dostojevski Koirasaarilla

 

   Et in Arcadia ego.  Lause tuli mieleeni täällä Koirasaarilla, joita anglosaksit tyypillisen vääristelevään tapaansa nimittävät kanaarisiksi saariksi, Canary Islands. Minusta heidän olisi syytä olla kerrankin johdonmukaisia ja käyttää muotoa Canine Islands, kun nyt kerran koiria tarkoitetaan. Tai sitten voitaisiin puhua Kynokonesiasta, Polynesian, Melanesian jne. tapaan, vaikka noillakaan saarilla ei mitään kreikkalaisia asu.

   Mutta englantilaisista puheen ollen, olemme tässä tekemisissä sellaisen kansan kanssa, joka nimittää Livornoa Leghorniksi ja Regensburgia Ratisboniksi. Mitä siis voimme odottaa? Vaikka oma rakas suomenkielemme sisältää typeriä ruotsalaisväännöksiä mustasukkaisuudesta petraamiseen ja nykyään puhutaan jo puolivirallisesti halveeraamisesta silloinkin kun ei tarkoiteta puolittamista, niin se ei tietenkään kuulu tähän, luoja paratkoon. Jokainen kieli ja kansa kantakoon itse koko häpeänsä ja kunniansa.

   Näillä saarilla sattuu olemaan Englantiin mitä läheisin historiallinen suhde. Suotta ei Lontoon Canary Wharf kanna nimeään. Merirosvot vaivasivat saaria vuosisatojen ajan eivätkä kyseessä niinkään olleet barbareskit, kuin englantilaiset, jopa kuninkaan kaapparikirjalla varustettuina, joten toiminta usein ansaitsee valtioterrorismi nimen.

   1800-luvun luihuimpiin tihutöihinhän kuuluivat Tanskan laivaston ryöstäminen ja Kööpenhaminan polttaminen raketeilla. Kanarialla rosvot toki saivat ansaitsemaansa vastusta, kuten sinänsä myös Tanskassa.

   Amiraali Nelson menetti Teneriffalla toisen kätensä ja Fuerteventuran majorerot  pitivät pikku torneissaan puoliaan aivan ylivoimaisia vihollisia vastaan. Playa del Inglesin nimi ei ehkä johdukaan siellä makailevien turistien kansallisuudesta, vaan sinne joskus ajelehtineiden englantilaisten merirosvojen lukuisista kalmoista.

   Niin ainakin luulen, mutta saatan erehtyä. Tuollaisen asian kertominen, jos se olisi totta, verottaisi heti maksavan yleisön tiettyä ryhmää.

   Vaikka jättäisi fabuloinnin sikseen, on ilmeistä että nämä saaret, jotka ilmeisesti toimivat jonkunlaisena Arkadian esikuvana, olivat jo ammoin kokoaan merkittävämmässä roolissa. Täkäläinen malvasiaviini noteerattiin gourmetien joukossa korkealle ja itse Voltairen piti aina saada sitä maisteltavakseen. Toki hän, kuten muutkaan ranskalaiset eivät juoneet viiniään eivätkä juo vieläkään.

   Maisteleminen, goûter, on oikea sana ja samppanjasta puheenollen sanotaan sabler, mikä lienee vielä hienompi tapa niin sanoakseni sisäistää kyseistä tuotetta.

   Mutta ranskalaisista ja heidän naurettavuudestaan minun juuri olikin määrä kirjoittaa. Minusta he eivät oikeastaan ole mitenkään erityisen naurettavia, vaikka tietynlaisia, koomisesti kukkoilevia tyyppejä tapaakin kaikkein varmimmin juuri Ranskassa.

   Fjodor Dostojevski, joka 1860-luvun alussa kiersi pikaisesti koko Euroopan ja kirjoitteli sitten vaikutelmiaan niin ranskalaisten kuin englantilaisten ja muidenkin syvimmästä ominaislaadusta. Tuolloin Ranska oli vielä mahtinsa kukkuloilla, ennen Preussin-Ranskan sotaa.

   Moisen pikatutustumisen voisi noin äkkiä katsoa rinnastaa erään englantilaisen herrasmiehen analyysiin ranskalaisista, joka saavuttuaan kanaalin itärannalle suuttui ja kääntyi takaisin, kirjoittaen myöhemmin raportissaan, että ranskalaiset oivat pieniä, punatukkaisia ja sangen hävyttömiä.

   Dostojevskia ei kuitenkaan koskaan kannata aliarvioida eikä ymmärtää liian nopeasti. Hän kirjoittaa loisteliaan häijyä satiiria ja pilkkaa kohdettaan niin mestarillisesti, että häntä voisi äkkilukemalta pitää ranskalaisten ja ranskalaisuuden vannoutuneena vihollisena, joka suoltaa pahantahtoista vihapuhettaan vahingoniloinen kostonkiilto silmissään ja kaunalla, joka ennakoi jo ainakin kaukaisesti niitä polttouuneja, joissa sittemmin myös monien tuon ajan kaikkein etummaisten ranskalaisten jälkeläisten jäänteet tuhottiin. Kirottu olkoon Hitlerin muisto.

   Luullakseni tällainen lukutapa olisi pinnallinen siitä huolimatta, että se voisi mahdollistaa lukijalle moraalisen ylentymisen elämyksiä hänen ymmärtäessään pääsevänsä entisajan hengen jättiläisten yläpuolelle edes todella yrittämättä. Poliittinen korrektius on nimittäin on Dostojevskilla aivan kehittymätöntä, jos siitä nyt ylipäätään edes voidaan puhua. Missään tapauksessa se ei vastaa aikamme vaatimuksia.

   Siitä huolimatta uskallan kehottaa jokaista lukemaan Dostojevskin kaikkein pahamaineisimpiakin teoksia, kuten Kirjailijan päiväkirjaa ja esimerkiksi siihen liittyvää Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Niitä löytyy myös suomeksi. Jälkimmäinen, jonka lentomatkalla luin taas uudelleen, on ilmestynyt niin&näin –lehden kustantamana ja Tiina Kartanon suomentamana vuonna 2009.

   Kirja on mainioimpia tuntemiani matkustamisen kuvauksia. Siinä matkustetaan sekä junalla että laivalla ja vaihtelevassa seurassa. Mukana matkassa ovat ranskalaiset ja englantilaiset tai ainakin he ovat siellä henkisesti sekä tietenkin venäläiset, joista useimmat juuri kuuluvat henkisesti Eurooppaan, mutta pelkäävät kuollakseen, etteivät kuulu sinne kelvollisella tavalla. Jollakin on eurooppalaisittain leikattu parta, toinen on näennäisesti ilmielävä englantilainen lordi ja kolmas pöyhkeilee oikeasti omaamallaan korkealla asemalla, neljäs valehtelee kaiken, mutta tekee sen erittäin lahjakkaasti.

   Oli miten oli, nimenomaan valheellisuus on koko matkaseurapsykologian A ja O. Kukaan ei ole sitä, miltä näyttää eikä myöskään halua olla. Naiset ovat erityisen herkkiä vainuamaan, missä on faux pas ja kuinka noloa onkaan ollut saada miehekseen vätys, joka ei kykene tarjoamaan siipalleen sitä älyn loistetta, tyyliä sun muuta, mitä tarvittaisiin täyden sosiaalisen onnen saavuttamiseen. Sen sijaan päädytään kammottaviin nolauksiin.

   Nimenomaan venäläiset ovat siis kirjailijan äärettömän terävän ja säälimättömän katseen alla kuin koe-eläimet lokeroissaan, eivätkä heidän kompleksinsa ja henkiset haavansa saa mitään palsamia, vaan pikemmin kirpaisevaa spriitä, minkä ainakin ennen muinoin ajateltiin olevan hyödyllistä paranemista ajatellen.

   Tuskin Dostojevski kuitenkaan lääkäriksi heittäytyy, ehkä hän ymmärtää, että tehtävän massiivisuus tekisi yrityksestä naurettavan. Sehän olisi kuin yritys vetää kirkkoa, minkä sadun nuori hevonen lupasi tehdä. Vetäminen kyllä onnistui, mutta kirkko ei hievahtanutkaan ja naurajat saivat taas aihetta hilpeyteen.

   Dostojevski naurattaa myös ja nimenomaan myrkyllisyydellään. Ranskalaiset saavat tietää huutia (mainio suomalainen ilmaus!) siinä kuin venäläiset maanmiehet. ”Järkeä ranskalaisella ei ole ja jos olisikin, hän pitäisi sitä suurena onnettomuutenaan” kirjoittaa Fjodor Mihailovitš siteeraten Fonvizinin (oik. von Wiesen) jo 1700-luvulla sinkauttamaa sukkeluutta.

   Tässä siis kokonainen kansa eikä vain jotkut sen jäsenet asetetaan yhtaikaa epäedulliseen valoon, enemmänkin, lausutaan heistä negatiivinen arvoarvostelma, jota ei ole mahdollista osoittaa empiirisesti todeksi.

   Lisää kielteisyyttä löytyy kymmenilta sivuilta, joilla kuvataan ranskalaisten poroporvarien perhe-elämää ja siihen liittyviä instituutioita, rakastajattaria ja cicisbeota myöten. Mistähän kirjailija senkin asian tunsi? Oppi junanvaunussa vai?

   Vaikka venäläinen tuntee (tunsi) Ranskan ja sen kulttuurin kymmenen kertaa paremmin kuin omansa, kuten kirjailija väittää, lienevät hänen tietonsa ranskalaisten intiimistä elämästä sentään hieman heiveröisellä pohjalla. Sen hän näyttää itsekin ymmärtävän, kuten myös sen, ettei koko kansasta voi mitään päteviä yleistyksiä tehdä, ainakaan sen ihmisistä, vaikka mahdollisesti sentään kulttuurista.

   Miksi siis tämä vuodatus, jossa raadellaan koko ranskalainen porvaristo, liberaalien eurooppalaisten suuri esikuva? Taas kerran, kuten matkaseuraansa kuvatessaan, Dostojevskin kohteena on valheellisuus. Porvaristo on sekä loputtoman omahyväistä, että valikoivasti asioita ymmärtävää. Se kurjuus, jonka varassa hyvinvointi lepää, on liian kauheaa katsottavaksi. Niinpä tyydytään sellaiseen maailmaan, jossa olennaisia asioita ei suostuta näkemään ja jossa rakennellaan toinen toistaan läpinäkyvämpiä kulisseja.

   Mutta miksei ihmisten anneta rauhassa kiehua omassa mehussaan ja harrastaa molemminpuolista valehtelua ja näytelmiä, jos se heitä miellyttää? Lukemassani niteessä on sekä suomentajan että Vladimir Solovjovin esseitä Dostojevskista ja uskon, että niissä on sanottu paljon oivaltavaa ja valaisevaa, joka auttaa arvioimaan niitä kirjailijan ilkeyksiä, joita tämä opus on täynnä.

   Kysymys tuskin on pelkästä pahansisuisuudesta ja tympeän olon purkamisesta. Mannerheimin sanottiin aikoinaan vaatineen, että jokaisen ruokalajin tuli aina olla hyvin valmistettu, mikä ei johtunut siitä, että hän olisi ehdottomasti halunnut joka päivä hienostella, vaan siitä, että ruokaa oli syytä kunnioittaa.

   Miksipä tehdä jonninjoutavaa mössöä, kun oli mahdollista toteuttaa kaikki ne mahdollisuudet, joita raaka-aineet saattoivat tarjota? Eikä sellaista ruokalajia ole, jota ei voisi valmistaa sekä huonosti että myös hyvin.

   Ontuvaa vertausta jatkaakseni, Dostojevskia ilmeisesti loukkasi se, että ihmisestä, joka olisi voinut nousta omien sinänsä rajallisten mahdollisuuksiensa puitteissa metafyysiseen merkitykseen, tulikin pelkkä apina, jonka todellinen olemus jäi kokonaan vaille huomiota ja surkastui karikatyyrikseen.

   Ajatelkaapa nyt vaikka pihviä, joka poltetaan kuivaksi ja jonka maku pilataan surkealla kastikkeella. Siinähän on kyseessä jo murha: joku menetti henkensä ja tulos oli tämä…

 

   No, en halua parodioida parodiaa enkä sitä enempää pilata selittämällä. Joka tapauksessa Dostojevskin matkakuvaukset ovat riemukasta luettavaa, joka jokaisen matkailijan kannattaa ottaa ne mukaansa, vaikkapa vain havainnoidakseen sitä, miten paljon sosiaalinen miljöö on muuttunut ainakin meidän kolmannen luokan matkailijoiden keskuudessa. Se nimittäin on muuttunut.

   Lisää herra ja rouva Dostojevskin ulkomaita koskevista havainnoista löytyy täältä: Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) . Tässä ovat käsittelyssä saksalaiset. Oliko mestari epäkorrekti? Oliko hän peräti väärässä? Pitäisikö canceloida?

   Jostakin syystä nautin noista huippulahjakkaan ihmisen kirjoittamista sensuroimattomista kuvauksista ja venäläisten Suomi-syöjien tsuhnakuvaukset suorastaan naurattavat minua yhä uudelleen.

   En tiedä, mitä hyötyisin siitä, jos kiristäisin pipoa tiukemmalle. Ei ainakaan täällä leppeässä lämmössä ja lihapatojen äärellä tunnu siihen tarvetta. Kaljun palamisen voinee estää kevyellä lippahatulla.

 

 

 

 

Turistien synnit

 

Täällä taas

 

Kerttu Kotakorven profetiasta huolimatta olen taas siirtynyt kotvaseksi Koirasaarille (Islas Canarias), jotka kuuluvat Makaronesiaan. Selatessani vanhoja blogejani huomasin, että olen asiaa sivuten jopa kirjoittanut sellaisestakin asiasta kuin Dostojevskin mainioista turismiteksteistä.

Ne vain ovat niin herkullisia, että niihin kannattaa palata, vaikkei Fjodor Mihailovitš juuri tällä hetkellä olekaan muodikas kirjailija.

Kaikille meille tarpeettomasti matkustaville ja muillekin voin suositella blogissa mainittua kirjaa.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Dostojevskin kera Koirasaarilla

Dostojevski Koirasaarilla

 

Et in Arcadia ego.  Lause tuli mieleeni täällä Koirasaarilla, joita anglosaksit tyypillisen vääristelevään tapaansa nimittävät kanaarisiksi saariksi, Canary Islands. Minusta heidän olisi syytä olla kerrankin johdonmukaisia ja käyttää muotoa Canine Islands, kun nyt kerran koiria tarkoitetaan. Tai sitten voitaisiin puhua Kynokonesiasta, Polynesian, Melanesian jne. tapaan, vaikka noillakaan saarilla ei mitään kreikkalaisia asu.

Mutta englantilaisista puheen ollen, olemme tässä tekemisissä sellaisen kansan kanssa, joka nimittää Livornoa Leghorniksi ja Regensburgia Ratisboniksi. Mitä siis voimme odottaa? Vaikka oma rakas suomenkielemme sisältää typeriä ruotsalaisväännöksiä mustasukkaisuudesta petraamiseen ja nykyään puhutaan jo puolivirallisesti halveeraamisesta silloinkin kun ei tarkoiteta puolittamista, niin se ei tietenkään kuulu tähän, luoja paratkoon. Jokainen kieli ja kansa kantakoon itse koko häpeänsä ja kunniansa.

Näillä saarilla sattuu olemaan Englantiin mitä läheisin historiallinen suhde. Suotta ei Lontoon Canary Wharf kanna nimeään. Merirosvot vaivasivat saaria vuosisatojen ajan eivätkä kyseessä niinkään olleet barbareskit, kuin englantilaiset, jopa kuninkaan kaapparikirjalla varustettuina, joten toiminta usein ansaitsee valtioterrorismi nimen. 1800-luvun luihuimpiin tihutöihinhän kuuluivat Tanskan laivaston ryöstäminen ja Kööpenhaminan polttaminen raketeilla. Kanarialla rosvot toki saivat ansaitsemaansa vastusta, kuten sinänsä myös Tanskassa.

Amiraali Nelson menetti Teneriffalla toisen kätensä ja Fuerteventuran majorerot  pitivät pikku torneissaan puoliaan aivan ylivoimaisia vihollisia vastaan. Playa del Inglesin nimi ei ehkä johdukaan siellä makailevien turistien kansallisuudesta, vaan sinne joskus ajelehtineiden englantilaisten merirosvojen lukuisista kalmoista.

Niin ainakin luulen, mutta saatan erehtyä. Tuollaisen asian kertominen, jos se olisi totta, verottaisi heti maksavan yleisön tiettyä ryhmää.

Vaikka jättäisi fabuloinnin sikseen, on ilmeistä että nämä saaret, jotka ilmeisesti toimivat jonkunlaisena Arkadian esikuvana, olivat jo ammoin kokoaan merkittävämmässä roolissa. Täkäläinen malvasiaviini noteerattiin gourmetien joukossa korkealle ja itse Voltairen piti aina saada sitä maisteltavakseen. Toki hän, kuten muutkaan ranskalaiset eivät juoneet viiniään eivätkä juo vieläkään.

Maisteleminen, goûter, on oikea sana ja samppanjasta puheenollen sanotaan sabler, mikä lienee vielä hienompi tapa niin sanoakseni sisäistää kyseistä tuotetta.

Mutta ranskalaisista ja heidän naurettavuudestaan minun juuri olikin määrä kirjoittaa. Minusta he eivät oikeastaan ole mitenkään erityisen naurettavia, vaikka tietynlaisia, koomisesti kukkoilevia tyyppejä tapaakin kaikkein varmimmin juuri Ranskassa.

Fjodor Dostojevski, joka 1860-luvun alussa kiersi pikaisesti koko Euroopan ja kirjoitteli sitten vaikutelmiaan niin ranskalaisten kuin englantilaisten ja muidenkin syvimmästä ominaislaadusta. Tuolloin Ranska oli vielä mahtinsa kukkuloilla, ennen Preussin-Ranskan sotaa.

Moisen pikatutustumisen voisi noin äkkiä katsoa rinnastaa erään englantilaisen herrasmiehen analyysiin ranskalaisista, joka saavuttuaan kanaalin itärannalle suuttui ja kääntyi takaisin, kirjoittaen myöhemmin raportissaan, että ranskalaiset oivat pieniä, punatukkaisia ja sangen hävyttömiä.

Dostojevskia ei kuitenkaan koskaan kannata aliarvioida eikä ymmärtää liian nopeasti. Hän kirjoittaa loisteliaan häijyä satiiria ja pilkkaa kohdettaan niin mestarillisesti, että häntä voisi äkkilukemalta pitää ranskalaisten ja ranskalaisuuden vannoutuneena vihollisena, joka suoltaa pahantahtoista vihapuhettaan vahingoniloinen kostonkiilto silmissään ja kaunalla, joka ennakoi jo ainakin kaukaisesti niitä polttouuneja, joissa sittemmin myös monien tuon ajan kaikkein etummaisten ranskalaisten jälkeläisten jäänteet tuhottiin. Kirottu olkoon Hitlerin muisto.

Luullakseni tällainen lukutapa olisi pinnallinen siitä huolimatta, että se voisi mahdollistaa lukijalle moraalisen ylentymisen elämyksiä hänen ymmärtäessään pääsevänsä entisajan hengen jättiläisten yläpuolelle edes todella yrittämättä. Poliittinen korrektius on nimittäin on Dostojevskilla aivan kehittymätöntä, jos siitä nyt ylipäätään edes voidaan puhua. Missään tapauksessa se ei vastaa aikamme vaatimuksia.

Siitä huolimatta uskallan kehottaa jokaista lukemaan Dostojevskin kaikkein pahamaineisimpiakin teoksia, kuten Kirjailijan päiväkirjaa ja esimerkiksi siihen liittyvää Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Niitä löytyy myös suomeksi. Jälkimmäinen, jonka lentomatkalla luin taas uudelleen, on ilmestynyt niin&näin –lehden kustantamana ja Tiina Kartanon suomentamana vuonna 2009.

Kirja on mainioimpia tuntemiani matkustamisen kuvauksia. Siinä matkustetaan sekä junalla että laivalla ja vaihtelevassa seurassa. Mukana matkassa ovat ranskalaiset ja englantilaiset tai ainakin he ovat siellä henkisesti sekä tietenkin venäläiset, joista useimmat juuri kuuluvat henkisesti Eurooppaan, mutta pelkäävät kuollakseen, etteivät kuulu sinne kelvollisella tavalla. Jollakin on eurooppalaisittain leikattu parta, toinen on näennäisesti ilmielävä englantilainen lordi ja kolmas pöyhkeilee oikeasti omaamallaan korkealla asemalla, neljäs valehtelee kaiken, mutta tekee sen erittäin lahjakkaasti.

Oli miten oli, nimenomaan valheellisuus on koko matkaseurapsykologian A ja O. Kukaan ei ole sitä, miltä näyttää eikä myöskään halua olla. Naiset ovat erityisen herkkiä vainuamaan, missä on faux pas ja kuinka noloa onkaan ollut saada miehekseen vätys, joka ei kykene tarjoamaan siipalleen sitä älyn loistetta, tyyliä sun muuta, mitä tarvittaisiin täyden sosiaalisen onnen saavuttamiseen. Sen sijaan päädytään kammottaviin nolauksiin.

Nimenomaan venäläiset ovat siis kirjailijan äärettömän terävän ja säälimättömän katseen alla kuin koe-eläimet lokeroissaan, eivätkä heidän kompleksinsa ja henkiset haavansa saa mitään palsamia, vaan pikemmin kirpaisevaa spriitä, minkä ainakin ennen muinoin ajateltiin olevan hyödyllistä paranemista ajatellen.

Tuskin Dostojevski kuitenkaan lääkäriksi heittäytyy, ehkä hän ymmärtää, että tehtävän massiivisuus tekisi yrityksestä naurettavan. Sehän olisi kuin yritys vetää kirkkoa, minkä sadun nuori hevonen lupasi tehdä. Vetäminen kyllä onnistui, mutta kirkko ei hievahtanutkaan ja naurajat saivat taas aihetta hilpeyteen.

Dostojevski naurattaa myös ja nimenomaan myrkyllisyydellään. Ranskalaiset saavat tietää huutia (mainio suomalainen ilmaus!) siinä kuin venäläiset maanmiehet. ”Järkeä ranskalaisella ei ole ja jos olisikin, hän pitäisi sitä suurena onnettomuutenaan” kirjoittaa Fjodor Mihailovitš siteeraten Fonvizinin (oik. von Wiesen) jo 1700-luvulla sinkauttamaa sukkeluutta. Tässä siis kokonainen kansa eikä vain jotkut sen jäsenet asetetaan yhtaikaa epäedulliseen valoon, enemmänkin, lausutaan heistä negatiivinen arvoarvostelma, jota ei ole mahdollista osoittaa empiirisesti todeksi.

Lisää kielteisyyttä löytyy kymmenilta sivuilta, joilla kuvataan ranskalaisten poroporvarien perhe-elämää ja siihen liittyviä instituutioita, rakastajattaria ja cicisbeota myöten. Mistähän kirjailija senkin asian tunsi? Oppi junanvaunussa vai?

Vaikka venäläinen tuntee (tunsi) Ranskan ja sen kulttuurin kymmenen kertaa paremmin kuin omansa, kuten kirjailija väittää, lienevät hänen tietonsa ranskalaisten intiimistä elämästä sentään hieman heiveröisellä pohjalla. Sen hän näyttää itsekin ymmärtävän, kuten myös sen, ettei koko kansasta voi mitään päteviä yleistyksiä tehdä, ainakaan sen ihmisistä, vaikka mahdollisesti sentään kulttuurista.

Miksi siis tämä vuodatus, jossa raadellaan koko ranskalainen porvaristo, liberaalien eurooppalaisten suuri esikuva? Taas kerran, kuten matkaseuraansa kuvatessaan, Dostojevskin kohteena on valheellisuus. Porvaristo on sekä loputtoman omahyväistä, että valikoivasti asioita ymmärtävää. Se kurjuus, jonka varassa hyvinvointi lepää, on liian kauheaa katsottavaksi. Niinpä tyydytään sellaiseen maailmaan, jossa olennaisia asioita ei suostuta näkemään ja jossa rakennellaan toinen toistaan läpinäkyvämpiä kulisseja.

Mutta miksei ihmisten anneta rauhassa kiehua omassa mehussaan ja harrastaa molemminpuolista valehtelua ja näytelmiä, jos se heitä miellyttää? Lukemassani niteessä on sekä suomentajan että Vladimir Solovjovin esseitä Dostojevskista ja uskon, että niissä on sanottu paljon oivaltavaa ja valaisevaa, joka auttaa arvioimaan niitä kirjailijan ilkeyksiä, joita tämä opus on täynnä.

Kysymys tuskin on pelkästä pahansisuisuudesta ja tympeän olon purkamisesta. Mannerheimin sanottiin aikoinaan vaatineen, että jokaisen ruokalajin tuli aina olla hyvin valmistettu, mikä ei johtunut siitä, että hän olisi ehdottomasti halunnut joka päivä hienostella, vaan siitä, että ruokaa oli syytä kunnioittaa.

Miksipä tehdä jonninjoutavaa mössöä, kun oli mahdollista toteuttaa kaikki ne mahdollisuudet, joita raaka-aineet saattoivat tarjota? Eikä sellaista ruokalajia ole, jota ei voisi valmistaa sekä huonosti että myös hyvin.

Ontuvaa vertausta jatkaakseni, Dostojevskia ilmeisesti loukkasi se, että ihmisestä, joka olisi voinut nousta omien sinänsä rajallisten mahdollisuuksiensa puitteissa metafyysiseen merkitykseen, tulikin pelkkä apina, jonka todellinen olemus jäi kokonaan vaille huomiota ja surkastui karikatyyrikseen.

Ajatelkaapa nyt vaikka pihviä, joka poltetaan kuivaksi ja jonka maku pilataan surkealla kastikkeella. Siinähän on kyseessä jo murha: joku menetti henkensä ja tulos oli tämä…

 

No, en halua parodioida parodiaa enkä sitä enempää pilata selittämällä. Joka tapauksessa Dostojevskin matkakuvaukset ovat riemukasta luettavaa, joka jokaisen matkailijan kannattaa ottaa ne mukaansa, vaikkapa vain havainnoidakseen sitä, miten paljon sosiaalinen miljöö on muuttunut ainakin meidän kolmannen luokan matkailijoiden keskuudessa. Se nimittäin on muuttunut.

Lisää herra ja rouva Dostojevskin ulkomaita koskevista havainnoista löytyy täältä: Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) . Tässä ovat käsittelyssä saksalaiset. Oliko mestari epäkorrekti? Oliko hän peräti väärässä? Pitäisikö canceloida?

Jostakin syystä nautin noista huippulahjakkaan ihmisen kirjoittamista sensuroimattomista kuvauksista ja venäläisten Suomi-syöjien tsuhnakuvaukset suorastaan naurattavat minua yhä uudelleen.

En tiedä, mitä hyötyisin siitä, jos kiristäisin pipoa tiukemmalle. Ei ainakaan täällä leppeässä lämmössä ja lihapatojen äärellä tunnu siihen tarvetta. Kaljun palamisen voinee estää kevyellä lippahatulla.