Hurja joukko

 

Kasakoiden puolustus

 

Алексей Шкваров, По закону и казачьему обыкновению. К вопросу о «геноциде и военных преступлениях» казачества в Финляндии во время шведско-русских войн XVIII-XX вв. RME Group Oy 2008, 303 s. (Aleksei Škvarov, Lain ja kasakoiden tavan mukaan. Kysymys kasakoiden ”kansanmurhasta ja sotarikoksista” Suomessa ruotsalais-venäläisten sotien aikana 1700-1900-luvuilla).

     Siihen aikaan, kun oli ns. yleissivistystä, tunsivat useimmat ainakin nimeltä Taras Bulban (ks. Vihavainen: Haun taras bulba tulokset ).

     Tämä Nikolai Gogolin kirjallinen hahmohan oli ukrainalainen zaporogikasakka, jonka patriarkaalisessa hahmossa yhdistyivät lapsenomaisuus ja julmuus samaan tapaan kuin vaikkapa Frans Bengtssonin ”Orm Punaisessa”, joka kertoi viikinkiajan julmuuksista yhtä herttaisen avomielisesti kuin skandinaaviset saagat (vrt. Vihavainen: Haun snorri tulokset ).

     Gogolin kuvaama zaporogien eli (Dneprin)koskentakaisten kasakoiden yhteisö oli oikeastikin hyvin omalaatuinen paikka. Sinne Hortitsan saarella sijaitsevaan ”Setšiin” pääsivät vain miehet, joiden keskuudessa vallitsivat äärimmäisen ankarat säännöt, joiden taustalla voimme erottaa yhteishengen, joka oli pyhä.

     Kasakat olivat perinnöllinen sotilasryhmä, sittemmin virallinen sääty, jonka tärkeä elinkeino oli ryöstäminen. Kasakka otti viholliselta sen, mikä oli huonosti kiinni, mutta keskinäisestä petollisuudesta seurasi kuolemanrangaistus. Itse asiassa muita rangaistuksia ei tunnettukaan.

    Kuolemanrangaistuksia sen sijaan toimeenpantiin monella tavalla. Hirvittävin oli epäilemättä seivästäminen, jota myös Pietari I harrasti Venäjällä: tuomittu istutettiin terävän paalun nokkaan ja hän menehtyi vasta usean tunnin kuluttua paalun tunkeutuessa hänen sisuksiinsa.

     Äärimmäisiä ja häpeällisiä olivat myös hirttäminen ja hukuttaminen, niiden uhreja kun ei haudattu siunattuun maahan ja ikuinen tulikin oli siis vielä odotettavissa.

     Rangaistuksia annettiin ”kasakoiden tavan” (tapaoikeuden) rikkomuksista. Esimerkiksi ryöstösaalis oli luovutettava yhteisesti jaettavaksi tiettyjen sääntöjen mukaan. Itselleen ei saanut pimittää mitään.

     Kuten sanottu, ryöstäminen olikin kasakoiden perustoimintaa ja sotaretkelle he lähtivät aina yksi tai kaksi kuormahevosta mukanaan. Yleensä retket suuntautuivat muhamettilaisia arokansoja vastaan. Niiden jäseniä kaapattiin mielellään myös orjiksi ja voitiin myydä suurilla orjamarkkinoilla, jollaisia oli perinteisesti muun muassa Krimillä.

     Kristittyjä sen sijaan ei saanut myydä pakanoille. Se oli venäläisten Donin kasakoiden keskuudessa ehdottoman kiellettyä, kertoo Škvarov ja rangaistuksena oli kuolema.

     Sen sijaan ukrainalaiset kasakat harrastivat sitäkin. Mitä kristillisyyteen tulee, eivät kasakat pitäneet toisuskoisia oikeina kristittyinä. Sananparren mukaan polakin, tataarin ja koiran uskonto oli samanlaista. Papitkin pitivät esimerkiksi luterilaisuutta ”valeuskontona”.

    Vastaavaa suhtautumista toisuskoisuuteen tapaamme sittemmin Napoleonin sotien aikana ja vielä ensimmäisessä maailansodassakin (ks. Vihavainen: Haun borodino tulokset ).

     Ruotsissa, kun valtakunta oli jo Täyssinän rauhassa saanut ortodoksisia alamaisia, oli ratkaistava erittäin tärkeä kysymys siitä, olivatko he kristittyjä vai oliko heidät kastettava uudelleen. Vuonna 1602 Johannes Botvidi ratkaisi asian väitöskirjassaan: kristittyjä olivat, mutta vääräoppisia.

     Se helpotti jonkin verran tilannetta, vaikka ei suinkaan sitä ratkaissut (ks. Vihavainen: Haun ruptuurisota tulokset ).

     Škvarovin kirja on lyhyesti sanoen kasakoiden apologia ja hän laskee niiden määriä Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Tärkein argumentti on, että kasakoita, etenkin Donin kasakoita oli niin vähän, ettei heidän kontolleen voi laskea niitä tihutöitä, joista esimerkiksi isoviha tunnetaan, kuin vain osaksi.

     Tuhoamista tapahtui, tietenkin. Niin tapahtui kaikissa tuon ajan sodissa ja Kaarle XII kuului alan mestareihin. Vihollista pyrittiin hallitsemaan pelolla, terrorilla (ks. Vihavainen: Haun edes lasta kehdossa tulokset ).

     Ihmisiä tapettiin -no, sehän kuului asiaan. Noin 6000. Kidutettiinko? Ilman muta, sehän oli ajan tapa, myös Ruotsissa ja siinä oli siellä jopa omat metodiset sääntönsä, kasakat toimivat vapaammassa hengessä. Entä otettiinko orjia? Ilman muuta. Määrä oli se yleisesti hyväksytty yli 20000. Škvarov ei kuitenkaan usko tarinoita naisten rintojen leikkaamisesta ja lasten tappamisesta.

     Škvarov selittää kasakoiden saamaa erityisen (ja suhteettoman) kammottavaa mainetta sillä, että he yleensä hyökkäsivät aamuyöllä klo 2-6 välillä, pitivät hirvittävää ääntä, olivat oudosti pukeutuneita ja niin edelleen.

     Kasakat muistuttivat siis helvetistä tulleita piruja, eivätkä varmaan sen parempia vieraita olleetkaan niillä seuduilla, jotka oli määrätty hävitettäviksi. Määräyksiä antoivat kuitenkin vakinaisen väen upseerit. Kasakathan eivät olleet ns. säännöllistä armeijaa, mutta usein alistettiin sille. Nopeasti liikkuvina he usein hoitivat tiedustelua ja takaa-ajoa.

     Sivumennen sanoen, kasakoiden toimeksiantajilla ja komentajillakin oli usein länsimaisia nimiä, Bruce, Manstein, Lacy (Lassy) ja niin edelleen. Perinnehän jatkui 1900-luvulle saakka ja jokunen suomalainenkin pääsi tuollaiseen asemaan (ks. Vihavainen: Haun paul linder tulokset).

     Kasakoita siis kai pitäisi ymmärtää, eikä esimerkiksi puhua sotarikoksista aikana, jolloin tavat olivat toiset. Itse asiassa kansainvälinen oikeus myös sodan osalta oli kyllä jo tuohon aikaan olemassa ja kirjoittajakin esittelee Grotiuksen ajatruksia. Myös Kustaa II Adolf antoi ankaria määräyksiä siviiliväestön kunnioittamiesta.

     No, kunnioitettiinko sitä? Milloin kunnioitettiin ja milloin ei. Armeijan hengissä pitämiseksi tehtiin kaikenlaista ja varsinaista rikollista ryöstöäkin tapahtui järjestäytyneen ohella, kuten sitä aina tapahtuu kielloista huolimatta.

     Škvarovin kirja tuskin erityisesti herättää suuria sympatioita kasakoita kohtaan, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ainesta, joka auttaa näkemään asioita myös toiselta puolelta, mikä tosin nykyään ei ole suosittu ajatus.

      Kirja perustuu lähes kokonaan kirjallisuuden eikä alkuperäislähteiden pohjalle, mutta silti se on suomalaisittain kiinnostava ja huomaan aikoinaan jopa suositelleeni sen kääntämistä. Ei se periaatteessa hullumpi idea nytkään olisi.

      Pelkkä oman puolen lähteiden vatkaaminen muistuttaa aina masturbaatiota, vaikka sokea toisen osapuolen näkemysten omaksuminen on tietenkin vielä typerämpää. Keskusteluahan näistä tulkinnoista tarvittaisiin. Ehkäpä sen aika vielä tulee.

     Muuten, ruotsalais-ukrainalais-venäläisten suhteiden muuan avainhenkilö, runoilijoitakin innoittanut Mazepa, joka seurasi Kaarlea Turkkiin ja sai onnekseen kuolla siellä eikä Pietarin käsissä, sai seuraajakseen hetmanina Filipp Orlikin, joka sittemmin matkusti Tukholmaan ja yritti vielä sieltä käsin kehottaa ”vähävenäläisiä” kasakoita itsenäistymään Venäjästä ja siirtymään vaikka Krimin kaanin alaisuuteen.

     Tässä oli Škvarovin mukaan syy siihen, että Uudenkaupungin rauhassa nimenomaan mainittiin, että rauhan määräämä amnestia sodan aikana tapahtuneista asioista ei koske mazepalaisia eli niitä kasakoita, jotka olivat siirtyneet Ruotsin puolelle (ks. Vihavainen: Haun mazepa tulokset ).