Provinssit eli voittomaat

 

Valloituksista ruptuuriin

 

Tom Gullberg -Mikko Huhtamies, Itärajan vartijat, 3. 1600-luku. Tom Gullbergin osuuden suomentanut Marketta Klinge. Schildts 2005, 214 s.

 

Jos ei Suomen vanhasta historiasta ole koululaiselle muuta jäänyt mieleen, niin varmaan ainakin Stolbovan rauha. Silloinhan Suomi saavutti itään päin suurimman laajuutensa. Vuonna 1809 laajennuttiin vielä myös länteen ja vuonna 1920 koilliseen.

Matka Pähkinäsaaren rauhasta Stolbovaan oli pitkä. Kun vuoden 1323 jälkeen oli yli kaksi vuosisataa riidelty rajasta ja hävitetty vuorotellen naapurin rajaseutua, jäi vanha raja nyt kauas taakse ja rajantakaiset ortodoksit saivat kunnian tulla Ruotsin kansalaisiksi.

Uusia alueita ei kuitenkaan liitetty Suomeen (muistutamme jälleen kerran, että ”Suomea” Pohjanlahden ja Ahvenanmeren takaisia alueita merkitsevänä käsitteenä oli alettu käyttää jo 1400-luvulla).

Sen sijaan niitä hallittiin erityisinä voittomaina ja erityisiä ne olivatkin. Kuten Venäjän1700-luvun lopulla sai yhteyteensä Puolan katolisina puolalaisineen ja juutalaisineen, sai Ruotsi nyt ortodoksisia alamaisia melkoisen joukon.

Kuten tunnettua, uusi raja tuli mahdolliseksi Venäjän sekasorron ajan poliittisten asetelmien vaihtumisen myötä. Ruotsi antoi apuaan ja sai palkkionsa, joka oli huomattavan suuri.

Venäläiset olivat kuitenkin erittäin haluttomia tekemään totta lahjoituksestaan ja rajankäynnistä muodostui vuosien pituinen farssi, jossa istua mökötettiin kuukausikaupalla partnereista erillään, kiisteltiin loputtomasti oikeasta titulatuurista ja siitä, miten ja milloin valat oli vannottava. Jopa miekkaa vedettiin esille.

Erityinen kiistanaihe oli parin pitäjän (myöhemmin kuuluisiksi tulleiden Repolan ja Porajärven) asema: kuuluivatko ne Ruotsille vai ei? Tällä kertaa niistä luovuttiin, kuten sittemmin taas vuonna 1920. Myös Hyrsylän mutkasta riitti riitaa.

Uusien alamaisten uskonto oli päänsärkynä puhdasoppiselle papistolle. Talonpoikia ei kannattanut yrittää pakkokäännyttää, mutta sen sijaan heille kyllä tarjottiin puhdasta luterilaista oppia ortodoksisuuden ohella. Suunniteltiin jopa oman ortodoksisen hiippakunnankin perustamista ja luterilaisia kirjoja painettiin kyrilllisin kirjaimin suomeksi (karjalaksi) ja venäjäksi.

Kun kyseessä olivat omat, veroa maksavat alamaiset, suvaittiin vierasta uskoa varsin ptikälle ja muuan tohtori osoitti väitöskirjassaan, että he olivat kristittyjä. Aiempien vuosisatojen ristiretkihengestä oli aivan ilmeisesti päästy jo hyvän matkaa kohti rinnakkaiseloa.

Pinnan alla kuitenkin kyti ja vuosina 1656-1658 käytiin niin sanottu Ruptuurisota. Nimihän tulee latinan repeämistä merkitsevästä sanasta rumpo, ruptus sum, rumpere. vrt. myös rahvaanlatinan (englanti) rupt-, ruption -päätteisiä sanoja (interrupt, corrupt, jne.).

Tässä tapauksessa se, mikä repesi oli uuden ortodoksiväestön uskollisuus. Se asettui vihollisen puolelle ja osallistui hävityssotaan vanhaan tapaansa. Muun muassa Sääminkiä hävitettiin perusteellisesti Kerimäen tienoilla.

Olavinlinna, jossa oli vain kuusi nihtiä, ei kyennyt riehujia hillitsemään, mutta saattoi ainakin ottaa suojiinsa luterilaisia pappeja ja virkamiehiä, jotka olivat vaarassa. Linnan valloittaminen ei pelkkää kevyttä tykistöä mukanaan kuljettavalle viholliselle ollut mahdollista.

Kaiken kaikkiaan Suomi oli aivan valmistautumaton tähän sotaan eikä emämaasta tullut mitään apua. Etelän suuntaa pidettiin vaarallisempana ja tärkeämpänä. Perivihollinen Tanska olikin tosiaan sotajalalla ja Hollantia oli myös syytä pelätä. Lyypekkikin oli merellä vihamielinen.

Venäjän sotalaitos oli onneksi vielä perin vanhanaikainen ja vihollisen hyökkäykset menestyivät huonosti. Rajalinnoituksista vain Nevanlinna (Nyen) kaatui. Pähkinälinna ja Käkisalmi pitivät sen sijaan puoliaan.

Kunniansa kukkuloilla olevaa suurvalta-Ruotsia ei tuollainen hyökkäys hetkauttanut ja Kaarle X Kustaa niitti samaan aikaan laakereita eteläisillä ja läntisillä rintamilla. Stolbovan rauhan raja oli ja pysyi.

Mutta historiassa niin usein tapahtunut väestönvaihto tapahtui taas. Koston pelossa pakenivat ortodoksiset uudet alamaiset tuhansittain rajan taa, jossa heille olikin sopivasti tilaa esimerkiksi Tverin alueella, jonne muodostui Tverin Karjala, sittemmin suurin karjalankielinen yhdyskunta.

Luterilaisista savolaisista tuli nyt enemmistö uusilla alueilla ja siitä johtuu myös se monien oudoksuma seikka, että Pohjois-Karjalassa puhutaan selvää savoa.

Etelässä savolainen ekspansio taas suuntautui Inkerinmaan uusille alueille, joilla hävityssotien jälkeen riitti myös tilaa asua. Uusien alueiden erikoisuutena oli myös se suuresti arvostettu asia, ettei niiden tarvinnut asettaa sotamiehiä kruunun palvelukseen.

Sotilaita kuitenkin tarvittiin ja asiaa pyrittiin ratkaisemaan perustamalla sotilassiirtokuntia niin Käkisalmin lääniin ja Inkerinmaalle kuin Liivinmaallekin, Riikaa myöten.

Sotilassiirtolaiset saivat käyttöönsä aika mukavan maapalstan, jota viljellä ja vähän rahaakin. Heidän miespuoliset jälkeläisensä kirjoitettiin myös sotilaiksi. Itse asiassa tässä ikään kuin toteutui suomalainen kasakkalaitos.

Liivinmaalla palvelevat siirtokuntalaiset olivat vapaita talonpoikia, mutta ympäristössä vallitsevan maaorjuuden periaatteet tulivat hiljaa ja hivuttaen koskemaan heitäkin ja ennen pitkää nuo suomalaiset sulautuivat ympäristön maarahvaaseen.

Lieneekö kukaan heidän kohtaloitaan yksityiskohtaisesti tutkinut? Mitä Inkerinmaahan tulee, on Kasper Kepsu joitakin vuosia sitten väitellyt niistä venäläisistä pajareista, jotka jäivät alueelle Stolbovan rauhan jälkeen. esimerkiksi Aminoffin suku kuuluu näihin.

Stolbovan rauhan raja kaatui sitten omaan mahdottomuuteensa, ensin uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 ja sitten vielä uudelleen Moskovan ja Pariisin rauhoissa vuosina 1940 ja 1947.

Nyt siellä oli täysin suomalaistunut väestö, joka kuitenkin siirtyi in corpore läntiseen ”tynkä-Sumeen”, kuten sanottiin.

Sellaista se historia saattaa olla.

Hurja joukko

 

Kasakoiden puolustus

 

Алексей Шкваров, По закону и казачьему обыкновению. К вопросу о «геноциде и военных преступлениях» казачества в Финляндии во время шведско-русских войн XVIII-XX вв. RME Group Oy 2008, 303 s. (Aleksei Škvarov, Lain ja kasakoiden tavan mukaan. Kysymys kasakoiden ”kansanmurhasta ja sotarikoksista” Suomessa ruotsalais-venäläisten sotien aikana 1700-1900-luvuilla).

     Siihen aikaan, kun oli ns. yleissivistystä, tunsivat useimmat ainakin nimeltä Taras Bulban (ks. Vihavainen: Haun taras bulba tulokset ).

     Tämä Nikolai Gogolin kirjallinen hahmohan oli ukrainalainen zaporogikasakka, jonka patriarkaalisessa hahmossa yhdistyivät lapsenomaisuus ja julmuus samaan tapaan kuin vaikkapa Frans Bengtssonin ”Orm Punaisessa”, joka kertoi viikinkiajan julmuuksista yhtä herttaisen avomielisesti kuin skandinaaviset saagat (vrt. Vihavainen: Haun snorri tulokset ).

     Gogolin kuvaama zaporogien eli (Dneprin)koskentakaisten kasakoiden yhteisö oli oikeastikin hyvin omalaatuinen paikka. Sinne Hortitsan saarella sijaitsevaan ”Setšiin” pääsivät vain miehet, joiden keskuudessa vallitsivat äärimmäisen ankarat säännöt, joiden taustalla voimme erottaa yhteishengen, joka oli pyhä.

     Kasakat olivat perinnöllinen sotilasryhmä, sittemmin virallinen sääty, jonka tärkeä elinkeino oli ryöstäminen. Kasakka otti viholliselta sen, mikä oli huonosti kiinni, mutta keskinäisestä petollisuudesta seurasi kuolemanrangaistus. Itse asiassa muita rangaistuksia ei tunnettukaan.

    Kuolemanrangaistuksia sen sijaan toimeenpantiin monella tavalla. Hirvittävin oli epäilemättä seivästäminen, jota myös Pietari I harrasti Venäjällä: tuomittu istutettiin terävän paalun nokkaan ja hän menehtyi vasta usean tunnin kuluttua paalun tunkeutuessa hänen sisuksiinsa.

     Äärimmäisiä ja häpeällisiä olivat myös hirttäminen ja hukuttaminen, niiden uhreja kun ei haudattu siunattuun maahan ja ikuinen tulikin oli siis vielä odotettavissa.

     Rangaistuksia annettiin ”kasakoiden tavan” (tapaoikeuden) rikkomuksista. Esimerkiksi ryöstösaalis oli luovutettava yhteisesti jaettavaksi tiettyjen sääntöjen mukaan. Itselleen ei saanut pimittää mitään.

     Kuten sanottu, ryöstäminen olikin kasakoiden perustoimintaa ja sotaretkelle he lähtivät aina yksi tai kaksi kuormahevosta mukanaan. Yleensä retket suuntautuivat muhamettilaisia arokansoja vastaan. Niiden jäseniä kaapattiin mielellään myös orjiksi ja voitiin myydä suurilla orjamarkkinoilla, jollaisia oli perinteisesti muun muassa Krimillä.

     Kristittyjä sen sijaan ei saanut myydä pakanoille. Se oli venäläisten Donin kasakoiden keskuudessa ehdottoman kiellettyä, kertoo Škvarov ja rangaistuksena oli kuolema.

     Sen sijaan ukrainalaiset kasakat harrastivat sitäkin. Mitä kristillisyyteen tulee, eivät kasakat pitäneet toisuskoisia oikeina kristittyinä. Sananparren mukaan polakin, tataarin ja koiran uskonto oli samanlaista. Papitkin pitivät esimerkiksi luterilaisuutta ”valeuskontona”.

    Vastaavaa suhtautumista toisuskoisuuteen tapaamme sittemmin Napoleonin sotien aikana ja vielä ensimmäisessä maailansodassakin (ks. Vihavainen: Haun borodino tulokset ).

     Ruotsissa, kun valtakunta oli jo Täyssinän rauhassa saanut ortodoksisia alamaisia, oli ratkaistava erittäin tärkeä kysymys siitä, olivatko he kristittyjä vai oliko heidät kastettava uudelleen. Vuonna 1602 Johannes Botvidi ratkaisi asian väitöskirjassaan: kristittyjä olivat, mutta vääräoppisia.

     Se helpotti jonkin verran tilannetta, vaikka ei suinkaan sitä ratkaissut (ks. Vihavainen: Haun ruptuurisota tulokset ).

     Škvarovin kirja on lyhyesti sanoen kasakoiden apologia ja hän laskee niiden määriä Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Tärkein argumentti on, että kasakoita, etenkin Donin kasakoita oli niin vähän, ettei heidän kontolleen voi laskea niitä tihutöitä, joista esimerkiksi isoviha tunnetaan, kuin vain osaksi.

     Tuhoamista tapahtui, tietenkin. Niin tapahtui kaikissa tuon ajan sodissa ja Kaarle XII kuului alan mestareihin. Vihollista pyrittiin hallitsemaan pelolla, terrorilla (ks. Vihavainen: Haun edes lasta kehdossa tulokset ).

     Ihmisiä tapettiin -no, sehän kuului asiaan. Noin 6000. Kidutettiinko? Ilman muta, sehän oli ajan tapa, myös Ruotsissa ja siinä oli siellä jopa omat metodiset sääntönsä, kasakat toimivat vapaammassa hengessä. Entä otettiinko orjia? Ilman muuta. Määrä oli se yleisesti hyväksytty yli 20000. Škvarov ei kuitenkaan usko tarinoita naisten rintojen leikkaamisesta ja lasten tappamisesta.

     Škvarov selittää kasakoiden saamaa erityisen (ja suhteettoman) kammottavaa mainetta sillä, että he yleensä hyökkäsivät aamuyöllä klo 2-6 välillä, pitivät hirvittävää ääntä, olivat oudosti pukeutuneita ja niin edelleen.

     Kasakat muistuttivat siis helvetistä tulleita piruja, eivätkä varmaan sen parempia vieraita olleetkaan niillä seuduilla, jotka oli määrätty hävitettäviksi. Määräyksiä antoivat kuitenkin vakinaisen väen upseerit. Kasakathan eivät olleet ns. säännöllistä armeijaa, mutta usein alistettiin sille. Nopeasti liikkuvina he usein hoitivat tiedustelua ja takaa-ajoa.

     Sivumennen sanoen, kasakoiden toimeksiantajilla ja komentajillakin oli usein länsimaisia nimiä, Bruce, Manstein, Lacy (Lassy) ja niin edelleen. Perinnehän jatkui 1900-luvulle saakka ja jokunen suomalainenkin pääsi tuollaiseen asemaan (ks. Vihavainen: Haun paul linder tulokset).

     Kasakoita siis kai pitäisi ymmärtää, eikä esimerkiksi puhua sotarikoksista aikana, jolloin tavat olivat toiset. Itse asiassa kansainvälinen oikeus myös sodan osalta oli kyllä jo tuohon aikaan olemassa ja kirjoittajakin esittelee Grotiuksen ajatruksia. Myös Kustaa II Adolf antoi ankaria määräyksiä siviiliväestön kunnioittamiesta.

     No, kunnioitettiinko sitä? Milloin kunnioitettiin ja milloin ei. Armeijan hengissä pitämiseksi tehtiin kaikenlaista ja varsinaista rikollista ryöstöäkin tapahtui järjestäytyneen ohella, kuten sitä aina tapahtuu kielloista huolimatta.

     Škvarovin kirja tuskin erityisesti herättää suuria sympatioita kasakoita kohtaan, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ainesta, joka auttaa näkemään asioita myös toiselta puolelta, mikä tosin nykyään ei ole suosittu ajatus.

      Kirja perustuu lähes kokonaan kirjallisuuden eikä alkuperäislähteiden pohjalle, mutta silti se on suomalaisittain kiinnostava ja huomaan aikoinaan jopa suositelleeni sen kääntämistä. Ei se periaatteessa hullumpi idea nytkään olisi.

      Pelkkä oman puolen lähteiden vatkaaminen muistuttaa aina masturbaatiota, vaikka sokea toisen osapuolen näkemysten omaksuminen on tietenkin vielä typerämpää. Keskusteluahan näistä tulkinnoista tarvittaisiin. Ehkäpä sen aika vielä tulee.

     Muuten, ruotsalais-ukrainalais-venäläisten suhteiden muuan avainhenkilö, runoilijoitakin innoittanut Mazepa, joka seurasi Kaarlea Turkkiin ja sai onnekseen kuolla siellä eikä Pietarin käsissä, sai seuraajakseen hetmanina Filipp Orlikin, joka sittemmin matkusti Tukholmaan ja yritti vielä sieltä käsin kehottaa ”vähävenäläisiä” kasakoita itsenäistymään Venäjästä ja siirtymään vaikka Krimin kaanin alaisuuteen.

     Tässä oli Škvarovin mukaan syy siihen, että Uudenkaupungin rauhassa nimenomaan mainittiin, että rauhan määräämä amnestia sodan aikana tapahtuneista asioista ei koske mazepalaisia eli niitä kasakoita, jotka olivat siirtyneet Ruotsin puolelle (ks. Vihavainen: Haun mazepa tulokset ).

Nationalisti ja kovat ajat

Kovia aikoja

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila.23°45. 2004, 171 s.

Juhani Sarsila on tehnyt suuren työn kääntämällä suoraan latinasta Daniel Jusleniuksen merkittävän inauguraatioluennon Oratio de miseriis fennorum.

Asian merkittävyyttä lisää se, ettei tästä tekstistä ole olemassa mitään käännöksiä, johon suomennosta voitaisiin verrata. Apurahojen myöntäjille tällaiset asiat ilmeisesti kuitenkin ovat mahdottomia tajuta, toteaa kirjoittaja happamasti.

Käännös ja toimitustyö on tehty suurella huolella etten sanoisi hartaudella. Esipuheessa ja jälkisanoissa kääntäjä esittää  myös yhtä laajan kuin oppineen ja henkevän katsauksen sekä Jusleniuksen elämään ja kehitykseen että tuon aikakauden historiografiaan ja muihin asiaankuuluviin seikkoihin.

Juslenius oli huippulahjakas opiskelija, josta sukeutui professori ja sitten Porvoon ja myöhemmin Skaran piispa. Hänen työtään on ensimmäinen merkittävä suomenkielen sanakirja Suomalaisen sana-lugun koetus.

Kuten tunnettua, Juslenius meni aikanaan mukaan ns. gööttiläiseen historiankirjoitukseen, jossa Ruotsin maineikasta menneisyyttä paisuteltiin ja johdettiin sen kehitys aina ukko Noasta saakka, Jusleniuksen tunnettu kontribuutio tälle suuntaukselle oli Vanha ja uusi Turku/Aboa vetus et nova, jota kannattaa aina silloin tällöin huvikseen ja muutenkin lukea.

Itse kullakin genrellä oli omat sääntönsä eikä esimerkiksi Turkuun ja yleensä isännmaahan kohdistuneelta laudatiolta voinut vaatia kriittisyyttä, sehän oli ihan eri tehtävä. Mutta Juslenius oli aikanaan todella suomalainen patriootti, josta kaikin mokomin voi käyttää myös nationalistin nimikettä, ainakin tietyssä vaiheessa.

Mutta monenahan sitä on mies eläessään ja Jusleniuksesta tuli vanhemmiten Ruotsin valtakunnan yhteistä etua ja keskittämistä hyvin ymmärtävä oppinut, joka suunnitteli jopa ruotsalaistamiseksi katsottavaa politiikkaa yhdessä hyvän ystävänsä, Suomen-syöjä Israel Nesseliuksen kanssa.

Käsillä oleva Jusleniuksen oraatio esittää genren vaatimusten mukaisesti suomalaisten onnettomuuden (Isonvihan) kuvauksen, argumentaation ja refutaation sekä lopuksi peroraation ja konkluusion.

Mieltä kääntävät yksityiskohdat vihollisen julmuuksista ja suomalaisten kärsimyksistä rinnastetaan tekstissä kuvauksiin tämän jalon kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta.

Totta oli, että vihollinen oli ahdistanut Suomen armeijan tieltään ja valloittanut maan, mutta ne kaksi suurta taistelua, Kostianvirta ja Napue, jotka se joutui käymään, todistivat suomalaisten tavattomasta sitkeydestä ja urhoollisuudesta. Samanlainen esimerkki oli Nevan ylitys onnettoman Lybeckerin johdolla, jossa pieni suomalaisjoukko torjui ylivoimaisen vihollisen.

Sivumennen sanoen, Lybecker esiintyy tässä vielä sankarina eikä skandaalimaisen kehnona sodanjohtajana, jonka tunarointi Nevan eteläpuolella riittänee viholliselle laulujen aiheeksi vielä pitkäksi aikaa.

Olemattoman tiedustelun takiahan sieltä peräydyttiin suin päin meritse ja tapettiin ennen lähtöä tuhansia hevosia…

Mutta tämä ei nyt tässä ole oleellista. Oleellista on Jusleniuksen kuvaama kansan uskollisuus ja urheus ja vihollisen pirullinen julmuus ja kataluus.

Tässä asiassa avainasemassa on aivan tietty tunne: patriotismi, eli uskollisuus isänmaalle, patrialle, ja rakkaus sitä kohtaan.

Sarsilan selostus patria-käsitteen moninaisuudesta on kiinnostava. Patriat muodostivat ikään kuin sisäkkäisiä kehiä. Ensimmäinen patria oli koko Ruotsin hallitsema alue, joka levisi ympäri Itämeren. Toiseksi oli mater patria eli Ruotsin emämaa, kolmanneksi tuli kolmen ydinalueen, Sveanmaan, Götanmaan ja Suomen kokonaisuus. Sen jälkeen tuli jokin näistä ydinalaueista, esimerkiksi Suomi ja sen jälkeen seurasivat maakunta ja sitten vielä muitakin.

Sarsilaa kiusaa selvästi se, yhä muodikas suuntaus, joka jankuttaa, ettei aikoinaan eli siis ennen 1800-lukua mitään Suomea ollut, vaan ainoastaan joukko Ruotsin maakuntia.

Tämän väitteen paikkansapitämättömyys on aivan ilmeinen ellei nyt sitten pysytellä puhtaasti juridisissa sfääreissä, jota ovat asia erikseen ja jotka tietenkin ovat olemassa vain varsinaisen  reaalisen todellisuuden ulkopuolella.

Totta maar Suomi olemassa oli ja sen mukana myös suomalainen patriotismi, jota vallan hyvin voidaan nimittää myös nationalismiksi, vaikka sen niminen aate tulikin muotiin vasta sata vuotta myöhemmin.

Ei nationalismi syntynyt Hegelin päässä eikä Fichtenkään. He vain omana aikanaan antoivat sille käyttökelpoisia aseita.

Sarsila nimittää Runebergia suomalaisen nationalismin kultamitalistiksi, mutta arvioi, että Juslenius pohjusti tämän työtä hyvinkin pronssimitalin arvoisesti ja tähän väitteeseen kannattaa suhtautua vakavasti.

Millainen sitten oli se vanha vainooja, joka oli suomalaisten onnettomuuksien takana? Skismaattiset venäläiset olivat perkeleen väkeä, mutta täytyy muistaa, että myös paavin kirkko edusti antikristuksen uskoa. Luterilaisuuden jylhä tehtävä oli yksin edustaa Jumalan valtakuntaa ja hänen puhdasta sanaansa.

Vihollisen aseina Suomessa olivat sanoin kuvaamattoman villit, Helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat. Julmuuksista pahin ja viimeinen oli se, että pienet lapset riistettiin äideiltään ja käännytettiin väkisin Perkeleen uskonlahkoon.

Sivumennen sanoen, tuota lahkoahan edusti myös Ruotsin valtakunnassa joltinenkin joukko uusia alamaisia, jotka asuivat Raja-Karjalassa ja Joensuun tienoilla. Näitä ei Juslenius tunnustanutkaan oikeiksi fenneiksi, vaan katsoi, että heihin oli päässyt iskostumaan paitsi venäjän kieli, myös ryssien luontaista pahuutta…

On selvää, että Jusleniuksella oli mielessään Ruptuurisota vuosina 1656-1658, jolloin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsiin liitetty ortodoksiväestö osittain nousi kapinaan.

Mieli tekisi mainita myös Savonlinnan opettajankoulutuksen petollisesta ja rikollisesta ryöstämisestä Joensuuhun, mutta itse asiassa tämä kuuluu myöhempään aikaan ja liittyy kyseisen väestön synnynnäisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin korkeintaan löyhästi.

Kuten mainittiin, Jusleniuksestakin tuli eräänlainen takinkääntäjä ja hän alkoi vanhoilla päivillään kovasti ymmärtää Ruotsin valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä.

Tosiasia oli, että monikulttuurisuus muodosti valtakunnalle kuolemanvaaran. Myös vuonna 1658 Ruotsiin liitetyssä Skoonessa oli noustu kapinaan ja Snapphane-liikettä oli syytä yhä varoa. Perivihollinen Tanska ei unohtanut.

Mutta Skoonessa ja muuallakin uusissa maakunnissa onnistui denationalisaatio eli ruotsalaistaminen erinomaisesti. Väkivalta kannatti.

Suomessa suunniteltiin väestönsiirtoja ja pakkokeinoja valtakunnan rationaaliseksi yhdenmukaistamiseksi. Lapsikin ymmärsi, minkä arvoista monikulttuurisuus oli levottomassa maailmassa.

Ei niistä yhtenäistämistoimista koskaan lopulta mitään tullut. Kaiketi keskusvalta ymmärsi, ettei suomalaisia kannattanut liikaa ärsyttää. Heidän itsepäisyytensä oli jo tuohon aikaan hyvin tunnettua.

Niinpä ei kukaan jotakuta kurjaa ulkomaalaista lukuun ottamatta päässyt ainakaan vastoin asukkaiden tahtoa astumaan niiden rajojen sisälle, jotka luonnon havaitaan antaneen Suomelle, toteaa Juslenius. Siinäpä valtiollisuuden olennainen tunnusmerkki.

Epäilemättä ruotsalaisuus oli maassamme kohtuuttoman suosittua 1600-luvulla ja myöhemminkin, mutta normaaliahan moinen tasa-arvon puute on ollut kaikkialla ja taitaa olla vieläkin.

Joka tapauksessa suomalaisten oikeus omaan, suomalaiseen ja ajan oloissa myös vapaaseen kotimaahansa oli heille kallis. Uhkaa siihen kohdistui niin idästä kuin lännestä, mutta lopulta voitiin todeta, että molemmista suunnista alettiin ymmärtää kansan oikeutta päättää omasta isänmaastaan sen rajojen sisällä.

Laivaturistina Saimaalla

Matkustusta Suomessa

Kun tänä Suomen suvena luonto tässä alkuviikosta hymyilyn sijasta enimmäkseen irvisteli, piti lomailevan eläkeläisenkin jättää pienvenepurjehdus Saimaalla ja astua laivakyytiin.

Entinen kuramylly eli rautainen tervahöyry Puijo ei nyt ole kaikkein kaunein matkustajalaivojen joukossa, mutta eipä se kyydissä olijaa haittaa. Sillä pääsee vaikkapa Savonlinnasta Kuopioon ja hienoa kyytiä saakin.

Saimaan laivamatkoista on kirjoitettu kuvauksia paljon jo 1800-luvulla ja melko lailla tuota samaa romantiikkaa löytyy sieltä yhä. Laivatkin kun ovat usein tuolta vuosisadalta peräisin. Silloin kerran höyrylaiva symbolisoi uutta aikaa ja Juhani Ahon tapainen romantikko sai aiheen kauhistella noita hirviöitä, jotka ilmestyivät korvaamaan vanhat kirkkoveneet. Nyt ne ovat nostalgiaa täynnä.

Muuten, vielä mummoni kertoili 1800-luvun kirkkomatkoistaan veneellä. Sopivalla tuulella veneeseen jopa nostettiin seilit…

Jotakin sykähdyttävää oli sentään vielä vajaa vuosisata sitten myös noissa valtavan kokoisilta näyttävissä Saimaan teräskolosseissa, kun niitä lapsen silmin katselin.

Ne kiitivät huimaa vauhtia kapeikoissa ja heittivät mahtavia aaltoja uimarien iloksi. Ja suorastaan epätodelliselta näytti, kun ne rantautuivat viereisen vuoren rantaan paljastaen ikkunoidensa takaa uivan hotellin, jossa tarjoiltiin väkijuomia.

 Hotelli merkitsi siihen aikaan paikkaa, jonne mentiin viettämään huonoa elämää. Sellaisia oli vain harvoissa ja valituissa paikoissa. Ja sittenkin myös ihan naapurissa joskus…

Mutta nykyajan laivamatkailijat ovat hyvin säädyllisiä. Kortin pelaajat eivät enää kansoita yläsalonkia ja ruokasalissakin varttunut yleisö tyytyy siihen yhteen ruokajuomaan. Humalaisia ei näy ja luulen, että tilanne on tässä suhteessa toinen kuin vielä puoli vuosisataakin sitten.

Lehdet kertoivat, alkuviikosta että nyt on risteilyille jonoa ja laivat ajelevat täysinä. Puijossa kuitenkin oli vain parikymmentä henkeä, mikä lienee alle viidesosa kapasiteetista. Väljyys toki oli miellyttävää, mutta mieleen tuli, että kyllähän tämä hieno matkailutuote ansaitsi vähän paremman kannattavuudenkin.

Heinäveden reitti on, kuten tiedetään, Suomen kauneimpia. Vastaava toki löytyisi esimerkiksi Pihlajavedeltä Savonlinna-Sulkava väliltä, mutta se ei ole vakituisessa käytössä.

Joka tapauksessa Heinäveden reitti on ehdoton klassikko ja suomalaisen turismin helmi, jota voi suositella kaikille. Sama koskee Puijo-laivaa, vaikka se ei ihan yhtä kaunis olekaan kuin eräät muut.

Joka tapauksessa laivan palvelut eivät jättäneet toivomisen varaa. Ateriat olivat kohtuuhintaisia ja täyttä gourmet-tasoa. Juomistakaan ei kiskottu, vaikka myyjällä oli monopoli. Tuskinpa kukaan sinne taskumattia muilutti kuten ennen muinoin.

Varasin matkalle lukemista mukaan, mutta nuo kymmenisen tuntia Savonlinnasta Kuopioon menivät sen verran nopeasti ilman sitäkin, että tuskin ehdin montaakaan sivua lukemaan. Kanavat ja sulutukset ovat reitin keskivaiheilla sen verran tiheässä, että aika kuluu rattoisasti niitä seuratessa.

Reitti ja laivan palvelut ovat siis hienot ja hinnatkin kohdallaan. Mutta olisiko mahdollista vierä jotenkin sen lisäksi parantaa tuotteen houkuttelevuutta?

Tuli mieleen, että kun laivassa on kaksi erillistä salonkia, voisi edes toiseen järjestää halukkaille musiikkia, vaikkapa haitarin soittoa tai karaokea. Kai sitä joillakin risteilyillä onkin? Toinen idea koskee lippuja, joilla nyt on kiinteät hinnat. Ehkäpä niistäkin voisi tehdä joustavia nykyisten lento- ja bussilippujen tapaan?

Nytkään ei ole pakko ostaa lippua koko reitille, vaan laivaan ja sieltä pois voi nousta monesta paikasta. Autokuljetuksetkin näyttävät järjestyvän ja hyvä niin.

Ehkäpä tietyille pätkille voisi laatia oman erityisen ohjelmansa. Mutta ehkäpä esimerkiksi Uuden Valamon ja Kuopion (Ortodoksinen kirkkomuseo) välillä onkin jo jotakin vastaavaa ainakin kilpailevilla yrityksillä?

Lienee vaikeaa luoda mitään ohjelmaa, joka kelpaisi kaikille, vaikka kaksi erillistä salonkia toki antavat itse kullekin mahdollisuuden karttaa sellaista, mikä saattaisi hermostuttaa osaa kuulijakunnasta.

Ehkäpä tilausristeily on se realistisin tapa täyttää laiva? Kuitenkin muistan haikeudella vielä sen 1950-luvun linjaliikenteen, jossa laivat pysähtyivät joka toisen niemen nokassa. Ne huudattivat aina ennen laituria ja landasivat, mikäli joku sieltä vilkutti.

Sama systeemi näyttää toimivan Heinäveden reitillä, en tiedä. Ehkä matka on kuitenkin varattava netin kautta tai soittamalla.

Ongelmana varustamolle joka tapauksessa on, että sesonki on niin tavattoman lyhyt ja kustannukset ovat suuret. Siksi tämä mainio turismituote on ilmeisen vaikea saada kannattamaan ainakaan linjaliikenteenä.

Suomen ja erityisesti Itä-Suomen turismin ongelma on ollut ja on lyhyt sesonki ja pieni väestöpohja. Väkeä on kohteisiin tuotava muualta ja sitähän toki myös tehdään. On kuitenkin ilmeistä, että ulkomaalaisille yleisöille on kullekin räätälöitävä oma tuotteensa.

Pelkät maisemat eivät jaksa ketään loputtomasti kiinnostaa, ellei ymmärrä niihin liittyviä tarinoita. Venäläisiä kiinnostavat eri tarinat kuin kiinalaisia ja myös suomalaiset tarvitsisivat omat tarinansa. Olen varma siitä, että erittäin harvat pystyvät ymmärtämään niiden seutujen historiaa, joiden halki vaikkapa Heinäveden reitti kulkee.

Lähtekäämme nyt vaikkapa keskiajasta, jolloin Karjala oli sekä Ruotsista että Novgorodista enemmän tai vähemmän riippuvainen alue. Savon synty ansaitsee myös oman tarinansa, vetäähän se koska tahansa vertoja tuolle saksalaisten Drang nach Osten-touhulle, vaikka mittakaava onkin pienempi.

Saatiinhan sitä kautta heimollemme elintilaa ja jopa Stolbovan rauhassa ryöstämämme alueet ovat yhä osittain meillä. Saksalaisethan saivat omansa paljolti palauttaa, vaikka onhan se Pommeri heilläkin yhä.

Mutta se on toinen juttu. Kuopio on joka tapauksessa meidän ja pysyy.  Niin on Joensuukin. Kuten ortodoksinen kirkkomuseo ja myös Kuopion hautausmaa todistavat, hyviä suomalaisia me noista karjalaisistakin sitten lopulta saimme. Ruptuurisota on unohdettu. Mutta kaikesta tästä pitäisi kertoa.

Turistille välttämätöntä orientaatiota tarjoavat tietenkin paikkakuntien kaikki sodat ja taistelut, jotka ovat ikuisesti kiinnostavia.

Tarinat voi aloittaa jo Savonlinnasta, unohtamatta matkalla Matarin tykkivenetaistelua Kustaan sodassa. Kuopiossa kaikki Suomen sotaan liittyvät tarinat ja muistelmapätkät ovat varsinainen aarreaitta. Tällainen tarinointi on sitä paitsi halpaa, sillä toki sen voi hoitaa nauhalta vai missä ne äänet taas nykyään säilötäänkään?

Ymmärrän, että risteilyt ja varsinkin reittiliikenne tapahtuvat kannattavuusrajalla, joten mitään kalliita ohjelmia (kuten hanuristi) ei kannata ilman muuta tuotteeseen lisätä, ellei näin ennakolta sovita risteilyn tilaajan kanssa.

Kuitenkin uskon, että esimerkiksi venäläisille kannattaisi tehdä omat äänitteensä, vaikkapa toisen kerroksen salonkiin ja milloin kyydissä on vaikkapa kiinalaisia, heille olisi tehtävä aivan omat tarinansa, jossa otetaan huomioon myös se, ettei koko Euroopan historiaa todennäköisesti tunneta. Toki nykyaikaisia kuulokesysteemejä voidaan tässä hyödyntää.

Asialle eli tarinoita kertomaan on tietenkin pantava sellaiset kulttuurin tuntijat, jotka ymmärtävät miten sanoma otetaan kussakin maassa vastaan. Täyttä idiotismia olisi vain kääntää sama teksti eri kielille.

Mutta tämä kuuluu sitten jo räätälöityjen risteilyjen ohjelmaan. Suurille ryhmille olisi muutenkin varmaan syytä luoda omaa ohjelmaa. Laulu, soitto ja juomat ovat varmaankin avainasemassa, kun lomailusta puhutaan.

Tässähän sitä työmaata riittää. Kiitos vain varustamolle ja henkilökunnalle mainiosta risteilystä, joka ainakin itselleni oli hyvin viihdyttävä ja hintansa väärtti!

Fennofiilin jyrähdykset

Jusleniuksen madonluvut

Juhani Sarsila on yksi ani harvoja tämän maan todellisia oppineita älyköitä, joiden perspektiivi ulottuu kauas yli päivänpolitiikan mitättömän nykytärkeyden ja poliittisen korrektiuden idiotismin.

Häneltä on juuri ilmestynyt berliiniläisen Peter Lang -kustantamon kansainvälisessä tiedesarjassa kirja Struggle of Faith and Reason: A History on Intolerance and Punitive Censorship. Part I: From Homer to Peter Abelard and Arnold of Brescia. 569 s.

Olen sen käsikirjoituksen jossakin vaiheessa lukenut ja siitä jo jotakin kirjoittanut, mutta jostakin syystä tietokoneeni hakutoiminto ei vain kykene sitä nyt löytämään. Vika on tietenkin etsijässä.

Sen sijaan löytyi haulla muita vanhoja tekstejä, muun muassa tämä, joka mielestäni hyvinkin kannattaa taas lukea ja tietenkin ennen muuta sen kohteena oleva Sarsilan suomentama ja toimittama kirja, jos sen onnistuu jotenkin näinä omituisina päivinä käsiinsä saamaan.

Tässä joka tapauksessa itse teksti:

Kovia aikoja

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila.23°45. 2004, 171 s.

Juhani Sarsila on tehnyt suuren työn kääntämällä suoraan latinasta Daniel Jusleniuksen merkittävän inauguraatioluennon Oratio de miseriis fennorum.

Asian merkittävyyttä lisää se, ettei tästä tekstistä ole olemassa mitään käännöksiä, johon suomennosta voitaisiin verrata. Apurahojen myöntäjille tällaiset asiat ilmeisesti kuitenkin ovat mahdottomia tajuta, toteaa kirjoittaja happamasti.

Käännös ja toimitustyö on tehty suurella huolella etten sanoisi hartaudella. Esipuheessa ja jälkisanoissa kääntäjä esittää myös yhtä laajan kuin oppineen ja henkevän katsauksen sekä Jusleniuksen elämään ja kehitykseen että tuon aikakauden historiografiaan ja muihin asiaankuuluviin seikkoihin.

Juslenius oli huippulahjakas opiskelija, josta sukeutui professori ja sitten Porvoon ja myöhemmin Skaran piispa. Hänen työtään on ensimmäinen merkittävä suomenkielen sanakirja Suomalaisen sana-lugun koetus.

Kuten tunnettua, Juslenius meni aikanaan mukaan ns. gööttiläiseen historiankirjoitukseen, jossa Ruotsin maineikasta menneisyyttä paisuteltiin ja johdettiin sen kehitys aina ukko Noasta saakka, Jusleniuksen tunnettu kontribuutio tälle suuntaukselle oli Vanha ja uusi Turku/Aboa vetus et nova, jota kannattaa aina silloin tällöin huvikseen ja muutenkin lukea.

Itse kullakin genrellä oli omat sääntönsä eikä esimerkiksi Turkuun ja yleensä isännmaahan kohdistuneelta laudatiolta voinut vaatia kriittisyyttä, sehän oli ihan eri tehtävä. Mutta Juslenius oli aikanaan todella suomalainen patriootti, josta kaikin mokomin voi käyttää myös nationalistin nimikettä, ainakin tietyssä vaiheessa.

Mutta monenahan sitä on mies eläessään ja Jusleniuksesta tuli vanhemmiten Ruotsin valtakunnan yhteistä etua ja keskittämistä hyvin ymmärtävä oppinut, joka suunnitteli jopa ruotsalaistamiseksi katsottavaa politiikkaa yhdessä hyvän ystävänsä, Suomen-syöjä Israel Nesseliuksen kanssa.

Käsillä oleva Jusleniuksen oraatio esittää genren vaatimusten mukaisesti suomalaisten onnettomuuden (Isonvihan) kuvauksen, argumentaation ja refutaation sekä lopuksi peroraation ja konkluusion.

Mieltä kääntävät yksityiskohdat vihollisen julmuuksista ja suomalaisten kärsimyksistä rinnastetaan tekstissä kuvauksiin tämän jalon kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta.

Totta oli, että vihollinen oli ahdistanut Suomen armeijan tieltään ja valloittanut maan, mutta ne kaksi suurta taistelua, Kostianvirta ja Napue, jotka se joutui käymään, todistivat suomalaisten tavattomasta sitkeydestä ja urhoollisuudesta. Samanlainen esimerkki oli Nevan ylitys onnettoman Lybeckerin johdolla, jossa pieni suomalaisjoukko torjui ylivoimaisen vihollisen.

Sivumennen sanoen, Lybecker esiintyy tässä vielä sankarina eikä skandaalimaisen kehnona sodanjohtajana, jonka tunarointi Nevan eteläpuolella riittänee viholliselle laulujen aiheeksi vielä pitkäksi aikaa.

Olemattoman tiedustelun takiahan sieltä peräydyttiin suin päin meritse ja tapettiin ennen lähtöä tuhansia hevosia…

Mutta tämä ei nyt tässä ole oleellista. Oleellista on Jusleniuksen kuvaama kansan uskollisuus ja urheus ja vihollisen pirullinen julmuus ja kataluus.

Tässä asiassa avainasemassa on aivan tietty tunne: patriotismi, eli uskollisuus isänmaalle, patrialle, ja rakkaus sitä kohtaan.

Sarsilan selostus patria-käsitteen moninaisuudesta on kiinnostava. Patriat muodostivat ikään kuin sisäkkäisiä kehiä. Ensimmäinen patria oli koko Ruotsin hallitsema alue, joka levisi ympäri Itämeren. Toiseksi oli mater patria eli Ruotsin emämaa, kolmanneksi tuli kolmen ydinalueen, Sveanmaan, Götanmaan ja Suomen kokonaisuus. Sen jälkeen tuli jokin näistä ydinalueista, esimerkiksi Suomi ja sen jälkeen seurasivat maakunta ja sitten vielä muitakin.

Sarsilaa kiusaa selvästi se, yhä muodikas suuntaus, joka suurenakin intellektuaalisen urotyönään jaksaa jankuttaa, ettei aikoinaan eli siis ennen 1800-lukua mitään Suomea ollut, vaan ainoastaan joukko Ruotsin maakuntia.

Tämän väitteen paikkansapitämättömyys on aivan ilmeinen ellei nyt sitten pysytellä puhtaasti juridisissa sfääreissä, jota ovat asia erikseen ja jotka tietenkin ovat olemassa vain varsinaisen, reaalisen todellisuuden ulkopuolella.

Totta maar Suomi olemassa oli ja sen mukana myös suomalainen patriotismi, jota vallan hyvin voidaan nimittää myös nationalismiksi, vaikka sen niminen aate tulikin muotiin vasta sata vuotta myöhemmin.

Ei nationalismi syntynyt Hegelin päässä eikä Fichtenkään. He vain omana aikanaan antoivat sille käyttökelpoisia aseita.

Sarsila nimittää Runebergia suomalaisen nationalismin kultamitalistiksi, mutta arvioi, että Juslenius pohjusti tämän työtä hyvinkin pronssimitalin arvoisesti ja tähän väitteeseen kannattaa suhtautua vakavasti.

Millainen sitten oli se vanha vainooja, joka oli suomalaisten onnettomuuksien takana? Skismaattiset venäläiset olivat perkeleen väkeä, mutta täytyy muistaa, että myös paavin kirkko edusti antikristuksen uskoa. Luterilaisuuden jylhä tehtävä oli yksin edustaa Jumalan valtakuntaa ja hänen puhdasta sanaansa.

Vihollisen aseina Suomessa olivat sanoin kuvaamattoman villit, Helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat. Julmuuksista pahin ja viimeinen oli se, että pienet lapset riistettiin äideiltään ja käännytettiin väkisin Perkeleen uskonlahkoon.

Sivumennen sanoen, tuota lahkoahan edusti myös Ruotsin valtakunnassa joltinenkin joukko uusia alamaisia, jotka asuivat Raja-Karjalassa ja Joensuun tienoilla. Näitä ei Juslenius tunnustanutkaan oikeiksi fenneiksi, vaan katsoi, että heihin oli päässyt iskostumaan paitsi venäjän kieli, myös ryssien luontaista pahuutta…

On selvää, että Jusleniuksella oli mielessään Ruptuurisota vuosina 1656-1658, jolloin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsiin liitetty ortodoksiväestö osittain nousi kapinaan.

Mieli tekisi mainita myös Savonlinnan opettajankoulutuksen petollisesta ja rikollisesta ryöstämisestä Joensuuhun, mutta itse asiassa tämä kuuluu myöhempään aikaan ja liittyy kyseisen väestön synnynnäisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin korkeintaan löyhästi.

Kuten mainittiin, Jusleniuksestakin tuli eräänlainen takinkääntäjä ja hän alkoi vanhoilla päivillään kovasti ymmärtää Ruotsin valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä.

Tosiasia oli, että monikulttuurisuus muodosti valtakunnalle kuolemanvaaran. Myös vuonna 1658 Ruotsiin liitetyssä Skoonessa oli noustu kapinaan ja Snapphane-liikettä oli syytä yhä varoa. Perivihollinen Tanska ei unohtanut.

Mutta Skoonessa ja muuallakin uusissa maakunnissa onnistui denationalisaatio eli ruotsalaistaminen erinomaisesti. Väkivalta kannatti.

Suomessa suunniteltiin väestönsiirtoja ja pakkokeinoja valtakunnan rationaaliseksi yhdenmukaistamiseksi. Lapsikin ymmärsi, minkä arvoista monikulttuurisuus oli levottomassa maailmassa.

Ei niistä yhtenäistämistoimista koskaan lopulta mitään tullut. Kaiketi keskusvalta ymmärsi, ettei suomalaisia kannattanut liikaa ärsyttää. Heidän itsepäisyytensä oli jo tuohon aikaan hyvin tunnettua.

Niinpä ei kukaan jotakuta kurjaa ulkomaalaista lukuun ottamatta päässyt ainakaan vastoin asukkaiden tahtoa astumaan niiden rajojen sisälle, jotka luonnon havaitaan antaneen Suomelle, toteaa Juslenius. Siinäpä valtiollisuuden olennainen tunnusmerkki.

Epäilemättä ruotsalaisuus oli maassamme kohtuuttoman suosittua 1600-luvulla ja myöhemminkin, mutta normaaliahan moinen tasa-arvon puute on ollut kaikkialla ja taitaa olla vieläkin.

Joka tapauksessa suomalaisten oikeus omaan, suomalaiseen ja ajan oloissa myös vapaaseen kotimaahansa oli heille kallis. Uhkaa siihen kohdistui niin idästä kuin lännestä, mutta lopulta voitiin todeta, että molemmista suunnista alettiin ymmärtää kansan oikeutta päättää omasta isänmaastaan sen rajojen sisällä.