Suomalainen kasakkaupseeri

Kasakkajesauli Nurmijärveltä

Paul Linder, Keisarillisen kaartin upseerina. Otava 1938, 367 s.

Linderien merkittävä suku tunnetaan. Aikanaan Mannerheimin lanko, kamariherra Hjalmar Linder omisti Kytäjän kartanon, joka oli maamme toiseksi suurin ja lisäksi vielä Mustion kartanon ja paljon muuta, Lohjan selluloosatehdas mukaan lukien. Ylihovijahtimestari Konstantinista onkin tullut jo kirjoitettua (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=linder ).

Suomen oloissa Hjalmar pystyi pitämään varsin poikkeuksellista elintasoa. Kuvaavaa lienee, että kun hän kutsui vieraakseen hirvijahtiin erään suuriruhtinaan, tämä saapui erikoisjunalla Pietarista ja vietiin sitten asemalta Lohjalle kahdella Rolls-Roycella.

Nautittuaan pari päivää paikallista vieraanvaraisuutta suuriruhtinas totesi, että hän nyt tietää, ”miten on elettävä”. Taisi sekä isännälle että vieraalle sopia epiteetti bon vivant.

Sivumennen sanoen, Hjalmarilla riitti myös empatiaa kansan suuntaan ja hän tunnetusti puuttui vuonna 1918 arkebuseerauksiin ja vankileirikurjuuteen ja sai siitä hyvästä luokkaveljien vihat niskoilleen ja katsoi parhaaksi poistua maasta.

Mutta nyt on kyseessä Paul, joka kirjoitti Helsingissä ylioppilaaksi vuonna 1892 ja aloitteli juridisia opintoja täkäläisessä yliopistossa. Hän suoritti myös asevelvollisuutensa Suomen kaartissa.

Mieli teki kuitenkin suurempiin ympyröihin ja niin hän matkusti vuodeksi Venäjälle Tulan tienoille opiskelemaan kieltä. Sinne hänet järjesti Hugo Standertskjöld, joka toimi Tulan kivääritehtaan ja patruunatehtaan vuokraajana.

Yllättävää kyllä, itse Leo Tolstoi kutsui Hugon vierailulle Jasnaja Poljanaan ja Paul sai tulla seuraksi, vaikka ei vielä venäjää osannutkaan ja joutui pärjäilemään ranskalla. Sivuennen sanoen, Paul kävi myös nuoren kreivi Tolstoin kutsumana tanssiaisissa Tulan aateliskokouksen talossa, jossa viime viikolla pidettiin suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi.

Vuoden kieliopintojen ja kaksivuotisen Nikolain (eikä Nikolajevskin) ratsuväkikoulun jälkeen upseerinplanttu saattoi ryhtyä palvelukseen ja pääsi peräti henkikaartin ulaanirykmenttiin.

Henkikaartiin kuului suuri määrä rykmenttejä, mutta Paulille joka tapauksessa tarjoutui siinä yhteydessä tilaisuus päästä varsin lähelle keisarillista perhettä ja hän tutustui myös moniin suuriruhtinaisiin. Ulkomaisista suuruuksista tuttavaksi tuli Ranskan prinssi Louis Napoleon, joka palveli kaartissa kenraalina.

Merkittävistä vieraista kirjoittaja mainitsee muun muassa Saksan keisari Wilhelmin, joka oli Viipurin rykmentin kunniakomentaja. Kaikkien yllätykseksi Wilhelm manöövereillä komensi joukkoaan puhtaalla venäjän kielellä ja osoitti hallitsevansa myös venäläisen ohjesäännön.

Kaartilaisen elämään kuului loputtomasti manöövereitä, mutta myös loisteliaita juhlia, joita erilaiset mesenaatit tarjoilivat. Kirjoittaja kuvaa harvinaisen elävästi ja perusteellisesti muun muassa sitä, miten kymmenien komeasti pukeutuneiden ratsuväen osastojen tuhannet miehet ja hevoset opetettiin Mars-kentällä hurjaan koreografiaan, jota suuret ihmisjoukot ihailivat.

Jopa vuosittaisella Krasnoje selon leirillä oli varattu tilat myös naispuolisille katsojille ja siellä esitettiin jopa balettia.

Noilla leireillähän oli aina myös henkikaartin suomalainen tarkk’ampujapataljoona (jota ei pidä sekoittaa henkikaartin suomenmaalaiseen rykmenttiin, joka ei ollut lainkaan suomalainen). Sen elämästä leirillä voi lukea monista tuon ajan lehdistä.

Monikansallisessa ympäristössään Paul toki tapasi myös suomalaisia upseereita, joita Venäjän armeijassa oli paljonkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mirko ). Mannerheimin hän kertoo kuitenkin tavanneensa vasta rintamalla.

Myös kaartin ratsuväestä muodostettiin sitten osasto, joka lähetettiin Japanin sotaan ja sinne meni myös kirjoittaja. Tarinat sodasta ovat aika tavanomaisia, alkaen siitä valheellisesta uutisesta, jonka mukaan Venäjän laivasto oli Tsušimassa saanut murskavoiton ja päätyen siihen, upseereille vaaralliseen ”svabodaan”, joka vallitsi joukkojen sitten palatessa Pietariin.

Ensimmäiseen maailmansotaan Paul ei lähtenyt enää kaartinjoukoissa, vaan Kubanin kasakoiden jesaulina (kapteeni). Linjajoukkoihin siirtyvät kaartilaiset saivat automaattisesti yhden arvoluokan korotuksen. Kirjan kannessa hän esiintyy tämän virkansa mukaisessa tšerkessiläistakissa patruunataskuineen.

Venäjän sota meni sitten kuten meni ja vuoden 1917 lopulla kirjoittaja siirtyi Suomeen. Hän oli jo eversti ja olisi ollut oikeutettu eron jälkeen saamaan kenraalin arvon, mutta noissa oloissa se ei onnistunut, hänen ilmeiseksi harmikseen.

Mannerheimin kohdallahan asiat olivat paremmin ja hänelle myönnettiin vuoden 1918 alussa eläke, jota hän ei tainnut koskaan nostaa.

Paul ei kuitenkaan viihtynyt Suomessa, vaan matkusti oitis Brasiliaan, jossa harrasti bisnestä vaihtelevalla menestyksellä. Välillä hän asui Pariisissakin.

Suomeen hän kuitenkin palasi eikä ole vailla mielenkiintoa lukea, mitä suuri kosmopoliitti kirjoittaa loppusanoissa. Hän nimittäin katsoo voivansa ilman pienintäkään epäilystä sanoa, että nykyinen Suomi on maailman miellyttävin ja rauhallisin kolkka sille, joka kykenee käsittämään, kuinka paljon viehätystään tämä maa alkuperäisessä kauneudessaan on säilyttänyt kyettyään vielä selviytymään kansainvälisyyden syleilystä, joka tuhoaa kaiken sulon.

Eläköön ja kukoistakoon maa ikuisesti niin kuin nyt, ilman sisäisiä ristiriitoja, hiljaisessa rauhassaan.

Tämä on kiitettävää isänmaallisuutta ja tuntuisi olevan aika tyypillistä muidenkin Venäjällä palvelleiden maanmiesten tunnelmille sen jälkeen, kun he olivat ulkomaiselta uraltaan palanneet ( Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=gerich ).

Toki tänä sanoma kannattaa nauttia suolahiukkasen kera, cum grano salis. Mieleen tulee myös Charles Kingsleyn runo The Last Buccaneer:

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high;
But England is a cruel place for such poor folks as I;
And such a port for mariners I ne’er shall see again,
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main.

Paul oli tuota yläkerran väkeä, jolla oli tilaisuus nauttia parhaita herkkuja kaikkialla, mikä toki myönteisenä seikkana todettakoon.

Keisarin mies

Keisarin mies

Charlotta Wolff, Kejsarens man. Constantin Linder och hans värld 1836-1908. Siltala 2016, 190 s.

Kuten tekijä toteaa, suomalaisessa historiankirjoituksessa Constantin Linder ei ole kiistanalainen hahmo. Hänen jälkimaineensa on yksiselitteisesti kielteinen.

Wolff ei itsekään ole ottanut asiakseen maineen palauttamista, niin kuin vastaavissa tapauksissa on yleensä tapana tehdä, syystä tai syyttä. Sen sijaan hän on kirjoittanut erään henkilön tarinan pyrkien katselemaan asioita sekä hänen että hänen ympäristönsä näkökulmasta. Niinhän historiassa kuuluukin tehdä.

Constantin Linder oli aikansa eliittiä. Suurmaanomistajana hän hallitsi Kytäjän (tuolloin Nääs) kartanoa, jossa oli jopa yli tuhat päätä nautakarjaa ja 180 hevosta sekä lisäksi Åminnen kartanoa ja Svartån (Mustio) ruukkia. Omistuksiin kuului vielä saha, paperitehdas ja viinanpolttimo.

Linderistä tekee maamme historiassa ainutlaatuisen se, että hän nousi vanhoilla päivillään Venäjän rankijärjestyksessä korkeimpaan hoviarvoon, ylihovijahtimestariksi (ober-jegermeister), mikä vastasi sotilasarvoissa täyttä kenraalia tai amiraalia ja siviilivirassa todellista salaneuvosta.

Todellisia virkatoimia tuohon titteliin ei liittynyt, mutta sen sijaan sama mies kyllä tuli jäseneksi valtakunnanneuvostoon, joka osallistui lakien valmisteluun ja sittemmin duuman tultua perustetuksi toimi ylempänä kamarina.

Ilja Repinin kuuluisassa maalauksessa, jossa keisari istuu neuvosten eli valtakunnan mahtavimpien potentaattien ympäröimänä, ei Linder vielä loistellut kultaa kimaltavassa seremoniallisessa juhlapuvussaan, sillä maalaus kuvaa tilannetta vuodelta 1901. Tuolloin paikalla olivat mm. Bobrikov ja ministerivaltiosihteeri Plehwe.

Missä määrin Linder toimi aktiivisesti tuossa elimessä, ei kirjoittaja ole selvittänyt, mutta arvelee, että hän tuskin ainakaan oli aktiivisesti pistämässä kapuloita rattaisiin myöskään Suomea koskevissa kysymyksissä, sillä hän todella kuului niin sanottuihin jees-miehiin käyttääkseni anakronistista termiä.

Linder oli nuoruudessaan vapaamielinen, mutta niinhän fiksut ihmiset yleensäkin ovat ja heihin voidaan lukea myös sellaiset taantumukselliset ja entiset radikaalit kuin Mihail Katkov ja Konstantin Pobedonostsev.

Linder kaveerasi nuoruudessaan jopa Leo Mechelinin, myöhemmän perustuslaillisuuden keskushahmon kanssa, mutta meni sitten kokonaan eri linjoille Bobrikovin aikana, jolloin hänestä tuli senaatin varapuheenjohtaja, mikä nykykielellä merkitsee suunnilleen pääministeriä.

Linder edusti niin sanottua myöntyvyyskantaa, mikä ei toki ollut harvinaisuus, samalla kannalla olivat vanhasuomalaiset, jotka eduskuntavaaleissa 1907 osoittautuivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Sen sijaan aatelissäädyssä myöntyvyyssuunnan kannatus oli marginaalista ja sen sai myös maamarsalkaksi valittu Linder kokea nahoissaan.

Aktivistit merkitsivät Linderin likvidoitavien listalle, mutta tämä pelastautui Pietariin ministerivaltiosihteeriksi ja murhaaja joutui siellä teknisten ongelmien takia luopumaan aikeestaan.

Wolff toteaa, että Linder edusti omaa aikaansa ja taustaansa, johon kuului olennaisena osana yhteys ylimystöön, hoviin ja Venäjään sekä ennen kaikkea hallitsijaan. Kadun ääntä ja politikointia, jotka tulivat myöhemmin kuvaan, hän ei ymmärtänyt tai arvostanut. Hän ei myöskään osannut tai halunnut ottaa huomioon, että olennaisempaa kuin miten asiat olivat, saattoi politiikassa olla se, miltä ne näyttivät.

Linder ei ollut mikään köyhä mies, mutta olihan maailmassa rikkaampiakin. Venäjän rikkaimpana pidettiin aikoinaan Pavel (Paul) Demidovia, jonka kosintaan seurapiirikaunotar Aurora Karamzin hovin kehotuksesta suostui.

Tämä teki myös entisestä hovineidistä upporikkaan. Constantin meni naimisiin Auroran sisarentyttären kanssa ja sai sitä tietä rikkaan ja touhukkaan tädin sukuunsa.

Linderin avioliitto oli kuitenkin loppua kohti onneton ja päättyi muutaman vuoden kuluttua vaimon kuolemaan. Uusi liitto onnistui paremmin ja nyt sukuun saatiin lisää balttilaista aatelia, kenraalikuvernööri Adlercreutzin sukulainen. Äitinsä puolelta Constantin jo kuului tuohon seurapiiriin, jolla oli vahva jalansija Pietarissa ja Venäjällä yleensä.

Uudella vaimolla oli myös ranskalaisia sukujuuria ja yhteyksiä hoviin. Sen sijaan suomalaisuutta hän ei tuntenut kotoiseksi eikä opetellut lainkaan kieltä, joka hänestä kuulosti eläinten määkinältä.

Toki myöskään Constantin ei ollut mikään fennomaani, vaikka poliittisesti pelasikin niiden kanssa samaa peliä ja uskoi ilmeisen vilpittömästi, että Suomen ainoa pelastus oli sivistyksessä eikä juridisten muotojen noudattamisessa. Siinä hän oikeastaan oli Snellmanilaisilla linjoilla, kuten kirjoittaja toteaa.

Wolff on omistanut aika lailla huomiota sille suku- ja ystäväpiirille, joka Constantin Linderiä ympäröi ja tämä onkin aiheellista ja lisäksi kiinnostavaa. Joukossa on hummaajia ja tyhjäntoimittajia mutta myös uurastajia ja aikaansaavia persoonallisuuksia.

Se tunnettu Hjalmar Linder, joka vuonna 1918 julkaisemassaan artikkelissa kehotti lopettamaan teloitukset, oli Constantinin poika, joka sai sen jälkeen kokea oikeamielisesti suuttuneiden seurapiirien ylenkatseen ja poistui maasta.

Se suomenruotsalaisen aateliston piiri, joka viihtyi ja usein myös rikastui Venäjällä, tunsi tietenkin toisensa. Kitty Linderille, Constantinin tyttärelle Mannerheim lähetteli kuumia rakkauskirjeitä ja häitäkin suunniteltiin, mutta ne jäivät viettämättä.

Joka tapauksessa tulee pakostikin ajatelleeksi, miten suuressa määrin yhteneviltä tai ainakin yhteensopivilta Linderin ja Mannerheimin Venäjä-suhde näyttää. Molemmat olivat viimeiseen saakka uskollisia keisarilleen, jonka hoviin he kuuluivat, eivätkä pitäneet mahdollisena asettua hänen kanssaan poikkiteloin.

Sen sijaan he näkivät yhteistyön ja voisipa sanoa kollaboraation järkevänä strategiana myös Suomen etujen puolustamiseksi. Kuten tunnettua, Mannerheimin mielestä Suomen olisi ollut järkevää demonstroida lojaalisuuttaan lähettämällä vapaaehtoisia ensimmäisen maailmansodan tantereille. Tätähän sitten jossakin määrin tapahtui.

Linder eksyi monien mielestä sentään liialliseen innokkuuteen osallistuessaan hankalien vastarintamiesten karkotuksiin.

Kuitenkin Linder paheksui varsinaisten bobrikovilaisten toimintaa. Kuten Wolff kertoo, hän arvosteli sotaministeri Kuropatkinia, joka eri ymmärtänyt hallintoa ja ”antoi puolihullun, fanaattisen finnofobin, Borodkinin, jonka sisar istuu hullujenhuoneessa” tehdä mahdottomia suunnitelmia Suomen asevelvollisuusasiasta.

Mainittu Mihail Mihailovitš Borodkin yleni kenraaliksi ja muistetaan seikkaperäisestä ja varsin käyttökelpoisesta Suomen historiastaan, joka on yhä laajin perusteos venäjäksi ja vaikuttanee tänäkin päivänä sikäläisiin käsityksiin maamme historiasta.

Borodkinin voi ymmärtää eräänlaiseksi aikansa dosentiksi, jolla oli maaninen taipumus hyökätä omaa vanhaa kotimaataan vastaan. Hänen äitinsä oli ahvenanmaalainen ja poika osasi ruotsia. Vuonna 1919 bolševikit teloittivat hänet.

Wolffin teoksesta Constantin Linder nousee esille aikansa ja oman elinympäristönsä edustajana, joka vanhoilla päivillään jo oli joutunut itselleen vieraaseen maailmaan. Hänen mainettaan kirja ei ehkä erityisemmin kirkasta, mutta ei mustaakaan.

Päähenkilö itse tuskin aikanaan edusti olennaisesti toisenlaista maailmankatsomusta kuin toinen hovimies, Mannerheim. Sattuneesta syystä jälkimmäisen hahmo kuitenkin on jälkimaailman silmissä muodostunut ovin toisenlaiseksi syystäkin. Tilanne on kuitenkin toinen, mikäli tarkastelemme asioita esimerkiksi vuoden 1900 perspektiivistä.

Kirjoittaja ansaitsee tunnustuksen kiinnostavasta kirjasta, jota on miellyttävä lukea. Se laajentaa näkökulmaa erääseen historian katvealueeseen ja tarjoaa muutenkin ajattelemisen aihetta.

Pohjalaista muistelua

 

Tuttavuuksia

 

Ilmari Turja, Herrojen kanssa marjassa. WSOY 1973, 335 s.

 

Pitkän uran tehnyt toimittaja Ilmari Turja siteeraa kirjassaan aikansa teekkarihuumoria: Sano, kenen kanssa sinä seurustelet, niin minä sanon, kenen kanssa minä seurustelen.

Niinhän se tuppaa olemaan, että ne, jotka kertovat merkittävistä tuttavuuksistaan ja tiputtelevat kuuluisia nimiä, usein siinä pyrkivät korottamaan omaa asemaansa. En kuitenkaan sanoisi, että tässä kirjassa näin tehtäisiin.

Turjalle noita kuuluisia nimiä kertyi näin Suomen oloissa paljon ja joka taholta: oli kirjailijaa Maila Talviosta ja V.A. Koskenniemestä F.E. Sillanpäähän, poliitikkoa Santeri Alkiosta Urho Kekkoseen ja sotilaita aina marsalkka Mannerheimiin saakka. Mukana oli myös vähemmän tunnettuja, mutta kiinnostavia hahmoja, kuten keisarillisen kaartin upseeri Paul Linder (ks. Vihavainen: Haun paul linder tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Vaikka kirjoittaja oli pohjalainen, on näille muistelmille ominaista lempeä huumori, jos kohta jotkut persoonat saavat osakseen varsin kirpeää arvostelua, kuten Koskenniemi herkkänahkaisesta turhamaisuudestaan. Maila Talvio saa satikutia samasta syystä ja kaupan päällisiksi vielä tylsästä tekstistään

Koska kirjoittaja toimi yleensä päätoimittajana, hän sai myös kokea korkeidenkin tahojen vihoja ja sai kerran ulkopuolisen painostuksen takia potkutkin. Vesikoppiin eli vesileipävankeuteen hän ei sentään joutunut, kuten jotkut päätoimittajat vielä maailmansotien välisenä aikana.

Ylioppilaslehti ja AKS kuuluivat kirjoittajan nuoruuteen ja samoin se seurapiiri, joka tuohon aikaan syntyi, kun ne, jotka vastustivat seuran IKL-mieliseksi muuttunutta linjaa, erosivat joukolla ja perustivat oman lehdenkin.

Joukon johtajiin kuului tietenkin Känä eli Kekkonen, joka pysyi Kesäyliopistoksi nimitetyssä seurassa vielä presidenttinä ollessaankin, tosin hän ei enää saapunut silakkalounaalle joka torstai, mutta joskus kumminkin.

AKS:stä kirjoittajalla on paljon myönteisempi käsitys kuin suurella yleisöllä siihen aikaan kuin kirja ilmestyi. Erityisesti Matti Kurjensaaren näkemyksiin Turja suhtautuu sarkastisesti. Tuo mainittu seura oli hänen mielestään tärkeällä asialla edistäessään suomalaisuuden asiaa aikana, jolloin se ei vielä omassa maassaan ollut kovinkaan vahvoilla.

Suomen kulttuurirahaston perustaminen oli maineteko, jonka idea lähti tuosta mainitusta piiristä, joka viikoittain nautti silakkansa ravintola Gambrinissa. Turja kertoo, että idea oli kielimies Lauri Hakulisen ja L.A. Puntila lähti sitä toteuttamaan.

Mutta eihän tuollaisia asioita tehdä yhden miehen voimin. Ei tuo lounasklubikaan ollut sellainen seurapiiri, jossa olisi ollut mukana raakaa voimaa rahan ja korkeiden asemien muodossa. Sen sijaan se painottui kansallisesti ajattelevien journalistien ja tutkijoiden suuntaan. Suhteita kyllä löytyi joka taholle ja myös ideoita toteutettaviksi.

Mutta tasokkaalla seurustelulla on myös arvo sinänsä ja itse asiassa lienee niin, että se nimenomaan edellyttää irtautumista välineellisyydestä. Kauko Kare, jota Turja tässä kirjassa siteeraa, vertasi tuota instituutiota peräti Platonin Akatemiaan, ylistäen siellä tarjottua mahdollisuutta heittäytyä paradoksaalisesti nimenomaan epäakateemiseksi.

Tuossa talvisin kokoontuvassa ”Kesäyliopistossa” istui erilaisten näkemysten edustajia, kuten juuri Kare ja Kekkonen, jotka saattoivat henkevästi sanailla keskenään Kalevalasta otetuin sitaatein. Mikäli Turjaa on uskominen, oli seurueen henki yhtä suvaitseva ja laajakatseinen kuin Turjalla itsellään omien muistelmiensa valossa.

Mutta todellisuudessahan asiat usein tuppaavat olemaan ankeampia kuin hyväntahtoinen memuaristi enää muistaakaan. Kovat valinnat ja vastakohtaisuudet eivät jättäneet rauhaan varatuomari Turjaakaan, joka uskalsi panna hanttiin jopa marskille tämän omassa päämajassa kieltäytyessään paljastamasta Ruotsia haukkuneen Wolf H. Halstin henkilöllisyyttä.

Marski päätti tämän riidan tyylikkäästi, mutta monta kertaa Turja joutui koville. Hän oli ensimmäisiä tutkivia journalistejamme, joka nosti esille muun muassa ns. sotamies Hytin tapauksen, ns. teknisen rasvan käytön margariiniteollisuudessa ja muita arkaluontoisia asioita. Nämä eivät kuitenkaan tule esille tässä kirjassa.

Henkilökohtaista rohkeutta ei mieheltä puuttunut, mutta aikansa lapsihan oli hän, kuten me kaikki muutkin. AKS oli 1970-luvun silmin pelkkää puolihullua rabulismia, mikä oli vastoin Turjan omaa koekemusta ja vakaumusta.

Kekkosen kyynisestä poliittisesta pelistä Turja ei sen sijaan sano pahaa sanaa ainakaan tässä kirjassa, vaikka varmasti näki sen läpi. Nythän me kaikki olemme tässäkin asiassa paljon viisaampia ja moni muistaa jo aikoinaan ajatelleensa kaikenlaista, mikä tosin saattoi jäädä sanomattakin.

Muistelmat ovat muistelmia ja oman aikansa dokumentteja, eivätkä sen ajan, jota ne kuvaavat. Yleensähän lukija asian ymmärtääkin ja kaikkine rajoituksineen ne ovat usein sangen viihdyttävää luettavaa. Niin tässäkin tapauksessa. Ei tässä kirjassa ilman aihetta nimiä tiputella.

 

 

Mazepa

 

Kun taistelimme yhdessä Ukrainan kanssa

 

Ukraina rakentaa tunnetusti historiallisen identiteettinsä nimenomaan kasakoiden perinnölle. Tämä on ymmärrettävää sikälikin, että kasakat edustivat vanhastaan vapautta ja jopa itse nimityskin tarkoitti vapaata miestä. Myös Ukrainan kansallislaulussa korostetaan kansan olevan kasakoiden sukua.

Kyseessähän olivat talonpojat, jotka olivat paenneet ns. villille arolle valtion ja tilanherrojen iestä ja luoneet siellä vapaan ja tasa-arvoisen yhteisön tai siis yhteisöjä. Myöhemmin kasakoiden vapaus lopetettiin ja kasakkakuntia perustettiin valtion valvonnassa eri puolille Venäjää, muun muassa kaukoitään. Jotkut suomalaisetkin upseerit toimivat kasakkaosastojen päälliköinä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=paul+linder ). Keisarikunnan loppuaikoina kasakat luettiin omaksi perinnölliseksi säädykseen, johon kuului pari miljoonaa ihmistä.

Venäläisistä kasakoista tunnetuimpia olivat Donin ja Orenburgin kasakat, joita meillä Suomessakin oli yhä uudelleen. He osallistuivat sotiin, mutta heitä palveli myös vartiotehtävissä Venäjän vallan aikana, Mikkelissäkin oli puoli sotniaa valtakunnan rauhaa ja järjestystä turvaamassa. Mikkelissä he käyttäytyivät hyvin ja aina silloin tällöin viihdyttivät kaupunkilaisia laulullaan.

Sotien aikana sen sijaan erityisesti juuri kasakat olivat huolehtineet asumusten hävittämisestä ja myös veivät väkeä mukanaan orjiksi. Maine oli siis synkkä.

Ukrainalaiset zaporogikasakat eli koskentakaiset olivat jo ammoin 1500-luvulla perustaneet Dneprin Hortitsa -nimiselle saarelle oman valtakuntansa päälinnoituksen, joka tunnettiin nimellä zaporožzja setš tai sitš. Gogol kuvaa sitä romaanissaan Taras Bulba. Myöhemmin setšin eli keskusleirin sijainti vaihteli.

Hortitsa ei toki ollut nykyisessä mielessä tasa-arvoinen sukupuolten välisissä suhteissa, sillä sinne oli naisilta pääsy kielletty. He tekivät maataloustöitä samaan aikaan kun kasakat viettivät aikaansa sotaisissa harjoituksissa ympäristön pelloilla.

Uralilla sijaitsevan Jaik-joen (nyk. Ural-joki) kasakat nousivat vaaralliseen kapinaan Stepan (Stenka) Razinin johdolla 1670-71, mutta kapina kjukistettiin verisesti ja koko joenkin nimi muutettiin. Suurena kasakoiden vapauden lopettajana tunnetaan kuitenkin Pietari Suuri, jota vastaan zaporogikasakoiden päällikkö, Ukrainan hetmani Mazepa nousi liittoutuen Kaarle XII:n kanssa.

Kaarle oli odottanut Ruotsin ja Ukrainan yhteistyöltä paljon, mutta Mazepa pystyi lopulta tuomaan Poltavan taisteluun vain noin 6000 kasakkaa. Se ei tilannetta pelastanut ja seuraukset olivat surkeat itse kasakoiden kannalta.

Tässäpä vanha blogi, jossa Mazepan vaikeaa roolia on käsitelty:

maanantai 23. helmikuuta 2015

Anateema Mazepalle

 

Anateema Mazepalle, eli vapaustaistelun vaikea kysymys

 

Kuten tunnettua, katoliset kirkot tai siis ainakin itäinen eli ortodoksinen sekä läntinen eli roomalaiskatolinen kirkko kirosivat aikoinaan toisensa ja tämä kirous pysyi voimassa lähes tuhat vuotta. Sen ohella ne saattavat myös kirota tai erottaa kirkon yhteydestä yksittäisiä jäseniä seurakuntia ja niin edelleen, vaikkapa tänään tai huomenna.

Koska sekä idän että lännen kirkot tunnustavat sitä dogmia, että pelastus on mahdollinen vain kirkon yhteydessä, merkitsee sen piiristä sulkeminen eli ekskommunikaatio syöksemistä ikuiseen kadotukseen. Näin käy ainakin silloin, jos syntinen ei tee parannusta ja palaa kirkon helmaan.

Teologit erottavat useamman asteisia ekskommunikaation muotoja, joista ei tässä sen enempää. Joka tapauksessa se kirous, jonka ortodoksinen kirkko tuntee nimellä anateema, merkitsee täydellistä sulkemista pois kirkon yhteydestä ymmärrettävine seurauksineen.

Kristinusko kehittyi tunnetusti taistelussa erilaisia harhaoppeja vastaan. Oli monofysiittejä ja kuvainraastajia, areiolaisia ja monia muita. Oikean opin kirkastamiseksi Venäjän ortodoksisessa kirkossa on ollut tapana ajoittain lukea noille heresioille anateema, jossa mainitaan erikseen kukin harhaoppi. Se on synkkä kirottujen luettelo ikuiseen kadotukseen joutuvista.

Ajan mittaan Venäjän kirkko otti tavakseen tuossa suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina esitetyssä litaniassa tuomita vanhojen heresioiden ohella ajankohtaisiakin suuria syntejä ja syntisiä. Kaksitoistaosaisessa litaniassa kirotaan vuorollaan ne, jotka eivät usko Jumalaan ja maailman luomiseen, ne jotka kieltävät hänen olevan henkeä tai hänen olevan oikeudenmukainen, armahtavainen, viisas ja kaikkitietävä, ne jotka eivät usko pyhään kolminaisuuteen, syntien lunastukseen, Marian neitsyyteen, kirkon pyhiin mysteereihin, sielun kuolemattomuuteen, maailmanloppuun, viimeiseen tuomioon, synnin ja hyveen palkkaan ja vastaaviin asioihin, jotka kuuluivat varsinaisesti uskonopin alaan.

Sen lisäksi litanian yhdennessätoista pykälässä luetaan kirous niille, jotka eivät usko ortodoksisten hallitsijoiden olevan valtaistuimella Jumalan armosta ja jotka olivat nousseet Herran voideltua vastaan kapinoimaan. Tällaisten nimiäkin mainitaan, vieläpä herjaavasti väänneltyinä: Griška Otrepjev (Vale-Dmitri), Ivaška Mazepa (Ukrainan hetmani), Jemelka Pugatšov ja Stenka Razin.

Tunnetusti myös Leo Tolstoi oli asetettu kirkonkiroukseen, mutta hänen nimeään ei liene luettelossa ainakaan normaalisti mainittu, sillä häneen ei kohdistettu varsinaista anateemaa. Pyhä Synodi totesi vain aktissaan, että niin kauan kuin kirjailija ei katunut, hän pysyi Kirkon ulkopuolella ja että se mitä hän saarnasi, ei vastannut kirkon opetusta. Merkittävää on, että nimenomaan Tolstoi joutui kirkonkiroukseen, kun taas tätä ei sovellettu enempää Tšernyševskiin, Herzeniin tai Miljukoviin, jotka toki tiedettiin julkisyntisiksi ja kirkon opetuksen kieltäjiksi. Miljukov ilmoitti jopa olevansa ateisti. Ilmeinen syy oli, että päinvastoin kuin nuo toiset, Tolstoi ilmoitti olevansa kristitty ja siis esitti kirkon opin kanssa kilpailevan tulkinnan eli heresian. Näin tulkitsee ainakin nykyisin asian kirkkohistorian tohtori, rovasti Vladislav Tsypin.

Ortodoksisen kirkon suhde valtioon on aina ollut läheinen, mutta tilanne monimutkaistui, kun Ukraina faktisestikin erosi Venäjästä Neuvostoliiton hajotessa.  Isänmaalliset ukrainalaiset ovat nyt korottaneet Mazepan suurimpien kansallissankariensa joukkoon ja Ukrainan ortodoksinen kirkko on poistanut häntä koskevan kirkonkirouksen. Takavuosina Ukrainan presidentit ovat pyrkineet vaikuttamaan siihen, että sama tapahtuisi myös Venäjällä, mutta toistaiseksi niin ei ole käynyt.

Mazepan saaman anateeman muodollistakin pätevyyttä on epäilty siksi, että se annettiin Pietari I:n määräyksestä, eikä hengellisin vaan poliittisen perustein. Toisaalta Mazepa epäilemättä rikkoi uskollisuudenvalansa, jonka oli tehnyt ristiä suudellen ja vannoi sitten uuden valan kerettiläiselle Ruotsin kuninkaalle. Lisäksi häntä syytettiin siitä, että hän oli sallinut noiden vääräuskoisten häpäistä Ukrainan kirkkoja. Pietarin propagandassa tiettävästi väitettiin karoliinien tuoneen kirkkoihin koiriakin.

Mazepan historia on tänäänkin kiivaiden erimielisyyksien kohteena ja ilmeinen furor theologicus vallitsee kysymyksessä hänen anateemansa oikeutuksesta. Joka tapauksessa esivaltaa vastaan kapinoimisen synti on nimenomaan Venäjällä aina nostettu kuolemansyntien joukkoon jo hamasta ruhtinas Kurbskista lähtien ja varmaan sitä ennenkin. Ennen kuin kiirehdimme kauhistelemaan asiaa, meidän kannattaa varmaankin välillä uhrata pari ajatusta oman lähihistoriamme valtiorikosoikeudenkäynneille.

 Mutta joka tapauksessa Pietarin koston ankaruus ja rituaalinen näyttävyys ansaitsevat huomiota. Mazepalaisten keskuudessa toimeenpantiin aikoinaan välittömästi verilöylyjä ja heidän ruumiitaan lähetettiin lauttojen päällä pitkin Dnepriä varoitukseksi kaikille. Uudenkaupungin rauhansopimuksessa Venäjä ei suostunut armahtamaan mazepalaisia ruotsalaisten yrityksistä huolimatta.

Kaiken kaikkiaan isovenäläisten kosto petollisille uskonveljilleen oli hirmuinen, joskin venäläinen historiankirjoitus näyttää sen sijaan haluavan katsoa muualle ja kiinnittää huomionsa ruotsalaisten ja mazepalaisten tihutöihin ja väittää karoliinien hävittäneen suuren määrän asutuksia ja tappaneen niiden asukkaat, mikä olisi ollut syynä sissiliikkeen alkamiseen. Meillähän on ollut tapana korostaa sitä, että nimenomaan venäläiset sovelsivat poltetun maan taktiikkaa ja hävittivät omia alueitaan. Totuus ei näinkään vanhassa asiassa näytä vielä olevan helppo asia.

Mielenkiintoinen on Mazepan niin sanottu siviiliteloitus, jossa häntä esittävä nukke häpäistiin ja teloitettiin. ”Vara-Mazepalle” luovutettiin myös erityinen Juudas Iskariotin ritarikunnan kunniamerkki, ainoa lajissaan, sillä koko ritarikunta oli perustettu häntä varten. Mazepalle toisena järjestyksessä myönnetty apostoli Andreaan (Andrei Pervozvannyi) ritarikunnan kunniamerkki sen sijaan julistettiin häneltä peruutetuksi, ymmärrettävää kyllä. Itse Mazepa ei joutunut moskalien käsiin, vaan sai kuolla Turkin puolella Benderissä, jossa myös sankarikuninkaamme majaili.

Isänmaallisuus on asia, joka aina herättää suuria intohimoja, sen puolestahan kuuluu tarvittaessa kuollakin. Kun suomalaisten kansallishenki ja oma runebergilainen isänmaallisuus 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kävi venäläisille selväksi, löytyi maasta heti niitä, jotka leimasivat suomalaiset petollisiksi ja väittivät valapattoisuuden suorastaan kuuluvan suomalaiseen perinteeseen. Olihan Sprengtporten aikoinaan pettänyt valansa kuninkaalleen ja samoin tekivät Suomen säädyt vuonna 1808. Luihujen suomalaisten ase ei ollutkaan rehellinen miekka, vaan kavala tikari ja he odottivat vain tilaisuutta voidakseen taas pettää laillisen hallitsijansa.

Tämä kuului tietenkin vain kiivaiden Suomi-syöjien sappea tihkuviin, pahantahtoisiin purkauksiin, mutta silti siinä oli jotain samasta problematiikasta, joka nyt kohtaa Ukrainan tai vaikkapa Baltian maiden historian tulkitsijoita. Eikö Sprengtporten olisi saanut hylätä kuningastaan? Oliko Mazepa peruuttamattomasti sidottu antamaansa valaan? Entä ne ukrainalaiset, jotka seurasivat johtajaansa kapinaan? Oliko virolaisilla moraalista oikeutta taistella saksalaisten joukoissa puna-armeijaa vastaan?

Eivät nämä kysymykset mitään itsestäänselvyyksiä ole. Muistakaamme vain, että valtiopetoksesta saatettiin vielä vajaat sata vuotta sitten meilläkin ampua ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet mitään uskollisuudenvalaa edes tehneet. Koetetaan nyt ainakin oppia historiasta sen verran, ettei samaa tapahdu uudelleen.