Sankarilliset kansat ja ihmiset

Sankarilliset kansat ja ihmiset

Kuten tiedetään, me suomalaiset olemme sankarikansa, jota itse sankarinpalvoja Hitler suvaitsi joskus kunnioittaa tuolla nimellä. Alan eräänlaiselta asiantuntijalta tuo oli tietysti merkittävä tunnustus, vaikka meillä ymmärrettiin, ettemme ole rotupuhtaita arjalaisia, vaan pikemmin Herran valittu kansa. Tästä puhuttiin aikanaan paljonkin ilman minkäänlaista ironiaa.

Kohtalon ivaa oli, että onnistuimme saamaan viholliseksemme tavallaan kollegoja eli toisen sankarikansan. Sankaruus nimittäin oli venäläisyyteen liitetty jo iät ja ajat, Suomessa se oli myöhäisempää perua.

Venäläisen sankaruuden juuria taitaa olla yhtä vaikeaa ja toisaalta helppoa löytää kuin minkä tahansa muun historiallisen ilmiön. Jotakin aina löytyy, mutta genealogian jatkumo jää epäselväksi.

Mikä merkitys oli sillä, että ortodoksisessa uskonnossa ihmisen oletettiin voivan täydellistyä ja jo täällä maanpäällisessä elämässä lähestyä jumaluutta? Luterilaisethan puolestaan uskoivat olevansa syntisäkkejä, jotka vain Kristuksen tähden voivat saada armon. Ero on oleellinen.

Luultavasti kansalliseen sankarimyyttiin vaikutti Venäjällä myös valtiovalta luomalla  jo varhain sotilasperinteen, jossa kansallinen erinomaisuus ja poikkeuksellisuus oli keskeisessä asemassa. Miten kehottikaan Suvorov joukkojaan: ”Olemme venäläisiä, Jumala on kanssamme, kiirehtikää tekemään hyvää!”

”Venäjän Jumala” tiedettiin suureksi, mutta vastapuolella olevat ymmärrettiin pakanoiksi. Lermontovin Borodino-runossa ranskalaiset olivat ”busurmaaneja” eli muhamettilaisia ja samaa sanaa käytettiin vielä ensimmäisessä maailmansodassa. Talonpoikaisto lienee todella uskonut, että venäläiset ovat ainoa kristitty kansa, jonka puolella ovat sekä tuo ”miltei jumalanveroinen” pyhä Nikolaos ihmeidentekijä, jonka nykyään paremmin anglosaksien joulupukkina tunnemme että suurmarttyyri Yrjö Voittaja.

Kun slavofiilit loivat kuvitelmiaan Venäjän ihanteellisesta kansasta, nousi heidän teksteissään merkittävään rooliin sankaruus, joka liittyi nöyryyteen ja uhrautuvuuteen. Slavofiilien venäläinen sankari ei ollut korskea, vaan pikemmin itsensäuhraava marttyyri, vaikka bylinat toki tunsivat myös voittamattoman bogatyrin, josta oli nöyryys kaukana.

Joka tapauksessa venäläisessä sankarissa yhtyivät huimuus (udal) tai jopa hurjuus (bujstvo) valtavaan voimien keskittymiseen, jonka puitteissa venäläinen sai hetkessä aikaan enemmän kuin saksalainen kuukausissa tai vuosissa.

Olikin vain loogista, että venäläinen muun aikaa eli siis urotyöltä säästynyttä aikaa käytti vain lepäilläkseen nöyrästi hurskautta harjoittaen samaan aikaan kun saksalainen tuhlasi ainutkertaista elämäänsä tarkoituksettomaan puurtamiseen, joka ei koskaan mitään ihmeitä tuottanut, mutta eihän saksalainen osannut sellaisesta edes unelmoida. Venäläisen näennäinen laiskuus taas heijasti hänen uskoaan, joka ilmeni ihmeen odotuksena ja valmiutena sankaritöihin.

Tähän tapaan, noin vapaasti esitettynä ainakin Nicholas Riasanovsky kuvaa tätä kansojen suhdetta varhaisia slavofiilejä koskevassa tutkimuksessaan.

Mutta sankarityö eli podvig edellyttää myös kieltäymystä ja jopa uhrautumista. Uskonkilvoittelu, podvizhnitshestvo on tavalla tai toisella sankarin tärkein työmaa. On turha sanoakaan, että todellinen urotyö on vasta se, jossa sankari uhraa oman elämänsä toisten puolesta. Siinä ja vasta siinä usko ja hyve todella koetellaan.

Joskus toki kaikkein suurimmat sankarit voivat uhrata myös toisten elämän, jopa miljoonien, jolloin heidän sankaruutensa kasvaa yli-inhimillisiin mittoihin, kuten Stalinilla. Pietari Suuri uhrasi oman poikansa ja suoritti siinä siis uudelleen sen suurimman rakkauden teon, jonka oli joskus tehnyt meidän Herramme.

Mutta tällainen sankaruus on harvoille sallittua. Stenka Razinin bujstvo oli pikemminkin tyyppiä bespredel, eli holtitonta mellastusta, kun hän uhrasi aalloille vastanaidun morsiamensa, persialaisen prinsessan.

Siitä huolimatta Razinin ylistystä ei lakata laulamasta ja hänelle nimetty oluttehdas vetoaa yhä hurjan ja hillittömän atamaanin hahmoon myydessään tuotteitaan tylsille olutjuopoille. Mutta onhan meilläkin Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Raziniin verrattuna he kyllä ovat vain tylsiä huligaanin karikatyyrejä.

Mutta huligaani on kelvoton soturi. Univormuilla, aseilla ja muilla Rambon regaalioilla pöyhistelevä katu-uskottava koulukiusaaja on usein pelkkä nolla, kun hänet pannaan yhtä kovaa tai kovempaa vastustajaa vastaan.

Hollywood-sankari ampuu aina nopeammin ja ensin ja korkeintaan haavoittuu taas kerran olkapäähänsä, mutta oikea sankari on valmis marttyyriuteen jos niin vaaditaan ja sellaisen edessä Rambon on viisainta kalppia kotiin.

Huligaaniuden ydin on vääristyneessä egossa, jonka narsistinen tajunta ei alistu kollektiiville eli häneltä puuttuu tuo mainittu ideaalisen venäläisen sankarin nöyryys.

Toki narsismi voi olla myös kollektiivista ja ilmetä ”toiseuden” totaalisena vihaamisena, mikä saattaa olla sodan totaalisessa järjettömyydessä rationaalinen asenne. Mutta voiko kansa tai muu kollektiivi oikeasti olla sankarillinen?

Banaali vastaus on ettei tietenkään. Kansahan koostuu yksilöistä, joita riittää joka junaan. Psykopaatteja, pelkureita, potentiaalisia pettureita ja julmureita on jokaisessa kansassa tietty määrä jalojen ja oikeamielisten ohella ja vaihtelut tuskin ovat aivan valtavia, vaikka olisikin outoa, jos jakautuma olisi aina ja kaikkialla aivan tasainen.

Mutta toki kansat eroavat myyttiensä puolesta ja myytit taas sääntelevät odotuksia ja todella tuottavat tiettyä käyttäytymistä. Kansallinen joukkopsykoosi voi joskus olla todellinen valtava kollektiivinen kokemus. Aivan ilmeisesti talvisota oli sellainen ja ainakin Saksassa näyttää pahimmillaan ilmenneen melkoista hurmosta, kun kansaa villittiin totaaliseen sotaan.

Venäläiset, toisin kuin länsieurooppalaiset, ovat slavofiilien mielestä nuori kansakunta, jossa on yhä valmiutta ja kykyä sankaruuteen, uhrautumiseen, jopa laajenemisen tähden. Siihenhän viittaa Lev Gumiljovin tunnettu käsite passionaarisuus, jota venäläisillä muka yhä on ja tulee vielä kauan olemaan, vaikka se muualla on jo hiipunut.

Mutta jos me tänään viileästi tarkastelemme nykyisiä kulttuureja, löydämme kyllä passionaarisuutta ennen kaikkea muhamettilaisista maista, joita nykyään kutsutaan muslimimaiksi. Termin muutos on merkittävä, sillä muslimi viittaa erityisesti uskovaiseen muhamettilaiseen.

Sankaruus, ainakin sikäli kuin kyseessä on sotasankaruus, on ennen muuta itsekieltäymystä ja uhrivalmiutta. Siispä fanaattinen itsetuhoisuuskin on sankaruudelle ainakin läheistä sukua, vaikka itsemurhaajia ei ole tapana ihailla, harvoin poikkeuksin. Jos näin tehtäisiin, voisi suomalaiset yhä julistaa sankarikansaksi.

Sankaruuteen, ollakseen täydellistä, kuuluu myös hyve, jonka on oltava sankaritekojen motiiveissa mukana. Itsensä tappaminen tai tapattaminen masennuksen takia on kristillisessä katsannossa synti, sillä masennus on kristillisen hyveen, toivon vastakohta. Uskon ja rakkauden tähden uhrautuminen sen sijaan on arvostettavaa.

Nykymaailmassa hyvettä kuitenkin pidetään jo vanhentuneena kategoriana samoin kuin sankaruutta ja uhrautumista. Ajatollah Khomeini ja hänen seuraajansa lienevät aivan oikeassa siinä, että Eurooppa on veltostunut ja hyveensä menettänyt maanosa, joka ei pysty puolustautumaan edes harvoja, mutta päättäväisiä ja uhrivalmiita uskonsankareita vastaan.

Venäjä sen sijaan on kovempi pala, mikä pitkälti selittyy sillä, että yksilölle siellä annetaan ennen muuta välineen arvo, vaikka Putin aina välillä yrittää muuta esittää. Kollektiivin osana ja valtion alamaisena venäläisen kuuluukin uhrautua, kun vaaditaan. Jos valtion etu vaatii terroristien kukistamista vaikkapa muutaman kymmenen tai sadan alamaisen hengen kustannuksella, niin sankarien ei sovi asiasta valittaa. Tämä kaikkihan on sotavuosilta meillekin tuttua.

Mutta nyt eletään uutta aikaa, luojan kiitos. On sanottu, että se kansa on onnellinen, joka ei tarvitse sankareita. Tässä on tiivistetty olennainen. Kertomukset sankareista ovat usein ylentäviä, joskus masentavia. Joskus sankaruutta vaaditaan ja ellei sitä löydy, seuraa onnettomuus. Mutta onnettomuus syntyy myös silloin, kun halutaan sankaruutta sen itsensä vuoksi, vaikka sitä ei tarvittaisi. Mielipuolet, jotka himoitsevat herostraattista mainetta ovat aina keskuudessamme. Jos niiden ilmaantuminen muuttuu epidemiaksi, on kulttuurissa jotakin pahasti vialla tai sitten se elää jotakin toista aikakautta kuin oma rakas maanosamme.

Hurja joukko

 

Kasakoiden puolustus

 

Алексей Шкваров, По закону и казачьему обыкновению. К вопросу о «геноциде и военных преступлениях» казачества в Финляндии во время шведско-русских войн XVIII-XX вв. RME Group Oy 2008, 303 s. (Aleksei Škvarov, Lain ja kasakoiden tavan mukaan. Kysymys kasakoiden ”kansanmurhasta ja sotarikoksista” Suomessa ruotsalais-venäläisten sotien aikana 1700-1900-luvuilla).

     Siihen aikaan, kun oli ns. yleissivistystä, tunsivat useimmat ainakin nimeltä Taras Bulban (ks. Vihavainen: Haun taras bulba tulokset ).

     Tämä Nikolai Gogolin kirjallinen hahmohan oli ukrainalainen zaporogikasakka, jonka patriarkaalisessa hahmossa yhdistyivät lapsenomaisuus ja julmuus samaan tapaan kuin vaikkapa Frans Bengtssonin ”Orm Punaisessa”, joka kertoi viikinkiajan julmuuksista yhtä herttaisen avomielisesti kuin skandinaaviset saagat (vrt. Vihavainen: Haun snorri tulokset ).

     Gogolin kuvaama zaporogien eli (Dneprin)koskentakaisten kasakoiden yhteisö oli oikeastikin hyvin omalaatuinen paikka. Sinne Hortitsan saarella sijaitsevaan ”Setšiin” pääsivät vain miehet, joiden keskuudessa vallitsivat äärimmäisen ankarat säännöt, joiden taustalla voimme erottaa yhteishengen, joka oli pyhä.

     Kasakat olivat perinnöllinen sotilasryhmä, sittemmin virallinen sääty, jonka tärkeä elinkeino oli ryöstäminen. Kasakka otti viholliselta sen, mikä oli huonosti kiinni, mutta keskinäisestä petollisuudesta seurasi kuolemanrangaistus. Itse asiassa muita rangaistuksia ei tunnettukaan.

    Kuolemanrangaistuksia sen sijaan toimeenpantiin monella tavalla. Hirvittävin oli epäilemättä seivästäminen, jota myös Pietari I harrasti Venäjällä: tuomittu istutettiin terävän paalun nokkaan ja hän menehtyi vasta usean tunnin kuluttua paalun tunkeutuessa hänen sisuksiinsa.

     Äärimmäisiä ja häpeällisiä olivat myös hirttäminen ja hukuttaminen, niiden uhreja kun ei haudattu siunattuun maahan ja ikuinen tulikin oli siis vielä odotettavissa.

     Rangaistuksia annettiin ”kasakoiden tavan” (tapaoikeuden) rikkomuksista. Esimerkiksi ryöstösaalis oli luovutettava yhteisesti jaettavaksi tiettyjen sääntöjen mukaan. Itselleen ei saanut pimittää mitään.

     Kuten sanottu, ryöstäminen olikin kasakoiden perustoimintaa ja sotaretkelle he lähtivät aina yksi tai kaksi kuormahevosta mukanaan. Yleensä retket suuntautuivat muhamettilaisia arokansoja vastaan. Niiden jäseniä kaapattiin mielellään myös orjiksi ja voitiin myydä suurilla orjamarkkinoilla, jollaisia oli perinteisesti muun muassa Krimillä.

     Kristittyjä sen sijaan ei saanut myydä pakanoille. Se oli venäläisten Donin kasakoiden keskuudessa ehdottoman kiellettyä, kertoo Škvarov ja rangaistuksena oli kuolema.

     Sen sijaan ukrainalaiset kasakat harrastivat sitäkin. Mitä kristillisyyteen tulee, eivät kasakat pitäneet toisuskoisia oikeina kristittyinä. Sananparren mukaan polakin, tataarin ja koiran uskonto oli samanlaista. Papitkin pitivät esimerkiksi luterilaisuutta ”valeuskontona”.

    Vastaavaa suhtautumista toisuskoisuuteen tapaamme sittemmin Napoleonin sotien aikana ja vielä ensimmäisessä maailansodassakin (ks. Vihavainen: Haun borodino tulokset ).

     Ruotsissa, kun valtakunta oli jo Täyssinän rauhassa saanut ortodoksisia alamaisia, oli ratkaistava erittäin tärkeä kysymys siitä, olivatko he kristittyjä vai oliko heidät kastettava uudelleen. Vuonna 1602 Johannes Botvidi ratkaisi asian väitöskirjassaan: kristittyjä olivat, mutta vääräoppisia.

     Se helpotti jonkin verran tilannetta, vaikka ei suinkaan sitä ratkaissut (ks. Vihavainen: Haun ruptuurisota tulokset ).

     Škvarovin kirja on lyhyesti sanoen kasakoiden apologia ja hän laskee niiden määriä Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Tärkein argumentti on, että kasakoita, etenkin Donin kasakoita oli niin vähän, ettei heidän kontolleen voi laskea niitä tihutöitä, joista esimerkiksi isoviha tunnetaan, kuin vain osaksi.

     Tuhoamista tapahtui, tietenkin. Niin tapahtui kaikissa tuon ajan sodissa ja Kaarle XII kuului alan mestareihin. Vihollista pyrittiin hallitsemaan pelolla, terrorilla (ks. Vihavainen: Haun edes lasta kehdossa tulokset ).

     Ihmisiä tapettiin -no, sehän kuului asiaan. Noin 6000. Kidutettiinko? Ilman muta, sehän oli ajan tapa, myös Ruotsissa ja siinä oli siellä jopa omat metodiset sääntönsä, kasakat toimivat vapaammassa hengessä. Entä otettiinko orjia? Ilman muuta. Määrä oli se yleisesti hyväksytty yli 20000. Škvarov ei kuitenkaan usko tarinoita naisten rintojen leikkaamisesta ja lasten tappamisesta.

     Škvarov selittää kasakoiden saamaa erityisen (ja suhteettoman) kammottavaa mainetta sillä, että he yleensä hyökkäsivät aamuyöllä klo 2-6 välillä, pitivät hirvittävää ääntä, olivat oudosti pukeutuneita ja niin edelleen.

     Kasakat muistuttivat siis helvetistä tulleita piruja, eivätkä varmaan sen parempia vieraita olleetkaan niillä seuduilla, jotka oli määrätty hävitettäviksi. Määräyksiä antoivat kuitenkin vakinaisen väen upseerit. Kasakathan eivät olleet ns. säännöllistä armeijaa, mutta usein alistettiin sille. Nopeasti liikkuvina he usein hoitivat tiedustelua ja takaa-ajoa.

     Sivumennen sanoen, kasakoiden toimeksiantajilla ja komentajillakin oli usein länsimaisia nimiä, Bruce, Manstein, Lacy (Lassy) ja niin edelleen. Perinnehän jatkui 1900-luvulle saakka ja jokunen suomalainenkin pääsi tuollaiseen asemaan (ks. Vihavainen: Haun paul linder tulokset).

     Kasakoita siis kai pitäisi ymmärtää, eikä esimerkiksi puhua sotarikoksista aikana, jolloin tavat olivat toiset. Itse asiassa kansainvälinen oikeus myös sodan osalta oli kyllä jo tuohon aikaan olemassa ja kirjoittajakin esittelee Grotiuksen ajatruksia. Myös Kustaa II Adolf antoi ankaria määräyksiä siviiliväestön kunnioittamiesta.

     No, kunnioitettiinko sitä? Milloin kunnioitettiin ja milloin ei. Armeijan hengissä pitämiseksi tehtiin kaikenlaista ja varsinaista rikollista ryöstöäkin tapahtui järjestäytyneen ohella, kuten sitä aina tapahtuu kielloista huolimatta.

     Škvarovin kirja tuskin erityisesti herättää suuria sympatioita kasakoita kohtaan, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ainesta, joka auttaa näkemään asioita myös toiselta puolelta, mikä tosin nykyään ei ole suosittu ajatus.

      Kirja perustuu lähes kokonaan kirjallisuuden eikä alkuperäislähteiden pohjalle, mutta silti se on suomalaisittain kiinnostava ja huomaan aikoinaan jopa suositelleeni sen kääntämistä. Ei se periaatteessa hullumpi idea nytkään olisi.

      Pelkkä oman puolen lähteiden vatkaaminen muistuttaa aina masturbaatiota, vaikka sokea toisen osapuolen näkemysten omaksuminen on tietenkin vielä typerämpää. Keskusteluahan näistä tulkinnoista tarvittaisiin. Ehkäpä sen aika vielä tulee.

     Muuten, ruotsalais-ukrainalais-venäläisten suhteiden muuan avainhenkilö, runoilijoitakin innoittanut Mazepa, joka seurasi Kaarlea Turkkiin ja sai onnekseen kuolla siellä eikä Pietarin käsissä, sai seuraajakseen hetmanina Filipp Orlikin, joka sittemmin matkusti Tukholmaan ja yritti vielä sieltä käsin kehottaa ”vähävenäläisiä” kasakoita itsenäistymään Venäjästä ja siirtymään vaikka Krimin kaanin alaisuuteen.

     Tässä oli Škvarovin mukaan syy siihen, että Uudenkaupungin rauhassa nimenomaan mainittiin, että rauhan määräämä amnestia sodan aikana tapahtuneista asioista ei koske mazepalaisia eli niitä kasakoita, jotka olivat siirtyneet Ruotsin puolelle (ks. Vihavainen: Haun mazepa tulokset ).

Historian paradokseja?

 

Kiltit venäläiset

 

Dmitrii S. Likhachev, Reflections on Russia. Ed. by Nicolai N. Petro, transl. by Christina Sever, Foreword by S. Frederick Starr. Westview Press 1991, 191 s.

 

Dmitri Lihatšov myöhempi akateemikko ja keskiajan Venäjän kielen ja kirjallisuuden johtava tutkija, vietti kuusi vuotta elämästään vankileirissä, osin Solovetskissa. Syynä oli toiminta opiskelijoiden perustamassa ”Kosmisessa akatemiassa”, joka ilmeisesti oli tyypillistä opiskelijahuumoria.

Lokakuun vallankaappaus suuntautui älymystöä vastaan. Valtaan pääsivät puolisivistyneet tyypit, kiteytti Lihatšov, joka ei teoksissaan maininnut Leninin ja Stalinin nimiä, ennen kuin siihen pakotettuna. Niin sanotusta neuvostovallasta hänellä oli elävää kokemusta eikä hän pitänyt siitä.

Hän vihasi myös sotaa, johon sai tuntumaa piiritetyssä Leningradissa, jossa hän öisin vartioi maan tärkeimmän kirjallisuusinstituutin, Puškinin talon katolla, valmiina heittämään palopommit pois pihdeillä. Sen sijaan hän säilytti uskonnollisuutensa ja, kuten on sanottu, eli elämänsä sivussa neuvostovallalta, sikäli kuin se nyt oli mahdollista.

Lihatšovin käyttöön ottama uusi käsite oli kulttuuriekologia. Se merkitsi vanhojen miljöiden suojelua, patsaista ja taloista katuihin ja maisemiin ja jopa kieleen.

Bolševikit sen sijaan olivat ylpeilleet sillä, että eivät kaihtaneet tuhota mitä tahansa vanhan maailman jäänteitä, mukaan lukien Moskovan Kristus Vapahtajan kirkko, joka nyttemmin on uudelleen rakennettu. Myös marsalkka Bagrationin hauta räjäytettiin.

Se, joka 1990-luvun lopulla kävi Gagarininkadulla (ruhtinas Gagarinin mukaan) Eurooppalaisessa yliopistossa, sai kokea, mitä bolševistinen vandalismi pahimmillaan saattoi olla.

Kyseinen talo, entinen Aleksanteri II:n morganaattisen puolison palatsi, oli muutettu työsuojeluviraton (!) toimistotiloiksi ja pätkitty lastulevyillä ja muilla rakennelmilla kammottavaksi rakennuksen irvikuvaksi, joka aiheutti katsojalle pahoinvointia.

Sinne majoittunut Eurooppalainen yliopisto alkoi pikkuhiljaa restauroida entistä loistavaa palatsia, saadakseen vain huomata, että joutui sitten luovuttamaan sen pois.

Nythän Pietari on taas täynnä palatseja ja suuri raha pitää niitä pystyssä, mutta bolševikkivallan päättyessä tilanne oli surkeaakin surkeampi. Ei ollut rahaa, mutta tykkejä ja panssareita kyllä riitti.

Monille Lihatšov tuli edustamaan sitä toista Venäjää ”Venäjää, jonka menetimme”, kuten Stanislav Govoruhin asian ilmaisi. Millainen se Venäjä oli ollut, ei ollut aivan selvää, mutta ainakin se oli toisenlainen kuin tuo typerä bolševikkivalta, joka osasi vain varustautua sotaa varten.

Tämän kirjan artikkeleissa akateemikko muun muassa analysoi kieltä ja kansanrunoutta sekä vanhimpia kirjallisuuden tuotteita saadakseen selville ja kertoakseen, millainen Venäjä oli ollut ja kenties jollakin tasolla oli yhä.

Samoin kuin slavofiilit, Lihatšov kiinnittää huomiota Venäjän laajenemisen väkivallattomaan luonteeseen. Kun esimerkiksi pienet suomalais-ugrilaiset kansat hävisivät, se tapahtui vapaaehtoisesti sulautumalla.

Venäjä on kirjoittajan mielestä kantanut huolta vähemmistöistään ja pakottaminen on ollut sille vierasta. Bolševikkivallan saavutuksista esimerkiksi Virossa ja Latviassa ei mainita, mutta voihan ajatella, että ne olivat nimenomaan bolševismin eikä venäläisyyden tekosia ja edellistähän voi pitää tautina, johon jälkimmäinen sairastui, kuten Solženitsyn asian esitti.

Sukulaisuuden, oman ja rakkaan korostaminen on Lihatšovin mielestä jotakin erityisen venäläistä. Se ilmenee jo sanan rod (suku, laji, vrt. suomen ”rotu”) ahkerassa käytössä. On rod merkityksessä perhe, rodnoi (oma) rodnik (lähde), narod (kansa), priroda (luonto), rodina (synnyinmaa) ja niin edelleen. Rotua tai lajia kutsutaan nimellä poroda. Kivilläkin on omat ”rotunsa”.

Taustalla on verbi rodit, synnyttää ja siitä tulee mieleeni, että venäjässä sekä isä että äiti ovat synnyttäjiä -roditeli. Niinhän se asia toki onkin, mutta suomeksi harvemmin kuulee sanottavan, että ”isäni on minut synnyttänyt”. No jaa. Ehkä sentään nykyään joissakin piireissä. Venäjällä tämä on normaalia.

Muuan asia, johon Lihatšov kiinnittää suurta huomiota, on venäläinen maisena ja sen merkitys kansalliselle psykologialle. Tässä hän ei toki ole erityisen omaperäinen, viimeksi häntä ennen ainakin Oswald Spengler korosti tätä asiaa.

Avoimeen, vapaaseen luontoon liittyy ajatus liikkeestä, etäisyyksien voittamisesta ja kovasta ajostakin. Liikkumisen keskeisyys ilmenee myös urotyötä merkitsevässä sanassa podvig (dvigatsja -liikkua). Se merkitsee myös hengellistä saavutusta, jota kohti pyritään kilvoittelulla (podvižnitšestvo). ehkäpä myös suomen kielessä on siis tuo liikkumisen idea säilynyt.

Venäläinen urotyö on siis liikkumista ja siihen voidaan liittää adjektiivi udalyi (liittynee sanaan dal, dalnost, kaukaisuus). Pelkkä kestävyys, vaikkapa sitkeä poterossa istuminen ei ole vielä sankariteko podvigin mielessä.

Lermontovin Borodino-runoelmassa puhutaan ”hurjasta venäläisestä käsikähmästä” (показали, что значит русский бой удалый -наш рукопашный бой)

Vanhojen, Mihalkovin runoilemien Neuvostoliiton hymnin alkuperäisten sanojen mukaan Stalin kasvatti kansan urotyöhön (podvig):” Нас вырастил Сталин — на верность народу,
На труд и на подвиги нас вдохновил”.

Stalin pilkkasi aikoinaan talvisodan suomalaista armeijaa siitä, ettei se osannut hyökätä, kökötteli muka vain poteroissa. Sen asian suhteen ei tosin valituksia enää kuulunut sitten jatkosodan jälkeen.

Joka tapauksessa myös suomen kielessä on vastaavalla tavalla kahdenlaista urhoollisuutta: joku voi urhoollisesti maata ja valittamatta kestää kipua ja vaaraa, mutta rohkeus liittyy kyllä aktiiviseen toimintaan. Sanaa udalyi vastaavat lähinnä suomen kielen ”huima” ja ”hurja”. Muistelen muuten jonkun 1800-luvun venäläisen kynäilijän maininneen, että sellaista puuttuu suomalisilta.

Hurjuutta kuvataan myös sanalla ”lihoi”, jolla on ilkeyteen viittava konnotaatio. Hurjapäinen ajaja on ”lihatš” ja tuntui jitenkin sopivalta, että kun Molotov syrjäytettiin, hänen nimeään kantava autrotehdaas ZIM (Zavod imeni Molotova) kastettiin uudelleen ja siitä tuli Lihatšoville nimetty” (ZIL).

Kyseessä ei kyllä ollut tämä sama Lihatšov, joka keskiaikaa tutki.

Mutta entäpä tuo venäläinen kiltteys? Lihatšov, jonka pätevyyttä en hetkeäkään epäile, ottaa sitä merkitseväksi sanaksi adjektiivin horoši (siis хороший anteeksi nämä suomalaiset translitterointisäännöt)). Se merkitsee hänen mielestään ennen muuta ystävällisyyttä, samoin kuin kaikenlaista muutakin hyvää.

Onhan se näinkin, mutta kyllä nykyvenäjässä parempi kiltteyttä merkitsevä sana olisi ”dobryi”, joka myös merkitsee hyvää ja laadukasta. Horoši taas viittaa myös esimerkiksi kauneuteen. Dobrota on yhtä kuin hyvyys, kiltteys ja hyväntahtoisuus. Dobrovolnyi on sitten vapaaehtoinen eli omasta tahdostaan mukana oleva.

Toki vanhassa venäjässä sävyt ja merkitykset ovat olleet eriaisia. Mieleeni tulee tässä muuan kansanlaulu, jossa esiintyvät ”Dobri molodets s krasnoi devitsei”. Nykyaikaisen suomennoksen mukaan kyseessä olisi ”kiltti ’aika poika’ punaisen neitsyen seurassa”, mutta jokainen ymmärtänee, että tarkoitetaan komeata nuorukaista kauniin neitosen seurassa.

Lihatšov ei tietenkään ole niin naiivi, että kuvittelisi kaikkien jonkin kansan jäsenten edes jossakin määrin olevan siitä tehtyjen yleistysten mukaisia. Kuitenkin on olemassa tiettyjä kansallisia ihanteita (jollaisiin ei tietenkään jo määritelmän mukaan koskaan päästä), joita pidetään tavoiteltavina.

Kirjoittaja uskoo, että jopa Iivana Julman aikana kansan ”kiltteys” oli viime kädessä ”voitollista”.

Nämä 1990-luvun alussa tai sitä ennen kirjoitetut tekstit on syytä nähdä oman aikansa taustaa vasten, samoin kuin myös meidän aikanamme laaditut vastaavat näkemykset.

Lihatšov oli varmasti suuri oppinut, joka ei puhunut ihan köykäisiä, vaikka toki hänellä oli tuolloin syytä korostaa silloin sellaista, mikä myöhemmin saattaa jo olla vähemmän vakuuttavaa tai tärkeää. Överiksi mennään kulttuurin historiassa jopa säännöllisesti. Muuten ei uusi näkökulma tule näkyviin.

Ei Venäjän kansa koostu kilteistä Aljoša-tyypeistä, mutta ei myöskään sen vastakohdista. Jokainen, joka on sen kanssa ollut enemmän tekemisissä, on varmasti kuitenkin kokenut muun muassa tuota yllättävän suurta hyväntahtoisuutta, jota nykyään kutsutaan nimellä dobrota.

Mitä tämä yhä käynnissä oleva barbaarinen sota on saanut aikaan, nähdään vielä tulevaisuudessa. Pelättävissä on, että vauriot saattavat olla pahojakin. Niitäkin on sitten syyttä tarkastella vanhempien käsitysten ja jopa myyttien taustaa vasten.

Tuota noin. Toivottavasti en nyt ole tässä syyllistynyt siihen paljon puhuttuun hybridivaikuttamiseen.

Onko nykyään vielä rauhanliikettä?

 

Ihmisen hyvyydestä

 

Normaali tämän päivän homo sapiens on hyvin rauhallinen olento, joka yleensä tekee kaikkensa miellyttääkseen lajitovereitaan.

Häntä on hyvin vaikea saada tappamaan toista ihmistä. Empatia, human fellow-feeling, kuten englanniksi sanotaan, on hänessä vallitsevana ja sen syrjäyttämiseen vaaditaan erityisiä olosuhteita. Suomessa sellainen näyttäisi yleensä olevan monen päivän juoppoputki, joka lopettaa aivojen otsalohkon toiminnan.

Jossakin Buster Keatonin filmissä kuvataan sankaria alokkaana, joka katsoo, kun kersantti demonstroi pistimen käyttöä taistelussa. Kalpea alokas alkaa horjua ja viimein pyörtyä kupsahtaa, kun karjuva kersantti kiertää pistintä harjoitusnuken mahassa.

Busterin kaltaisia ihmisiä varmastikin oli ihan oikeasti ja heitä joka tapauksessa kärrättiin rintamille ehkä jopa miljoonittain, paukuttelemaan automaattiaseilla ilmaan panoksia, joiden tuotantoa ja jakelua varten oli luotava valtava organisaatio.

 Itse asiassa suurin osa amerikkalaisista sotilaista ei ampunut vihollista kohti eikä monessakaan tapauksessa ampunut lainkaan, väittää Hyvän historian kirjoittaja Rutger Bregman, joka viittaa tunnettuihin tutkimuksiin.

Tällainen oli tilanne muun muassa toisessa maailmansodassa ja Vietnamin sodassa, erityisesti asevelvollisten keskuudessa. Erikoisjoukot olivat jo sitten vähän muuta.

Erikoiseksi asian tekee se, että eräässä Bregmanin esimerkissä kyse oli puolustuksesta japanilaisten hyökkäystä vastaan. Oliko ampumattomuus osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä vai lähinnä pelkuruudesta, jätän ratkaisematta. Käytössä oleva aineisto ei ole riittävä.

Tosiasia joka tapauksessa on, että panosten tuhlaaminen on nykyaikaisessa sodassa äitynyt valtavaksi, mikä on tehnyt tarpeelliseksi myös pienentää ja keventää niitä. Muistelen kuulleeni jonkin laskelman siitä, miten monet rivimiesten laukauksista olivat tähdättyjä ja miten monet taas ilmaan ammuttuja.

Eri armeijoidenkin kohdalla erot olivat tässä asiassa hyvin suuria, mutta joissakin tapauksissa kyse näyttää olleen lähinnä jonkinlaisesta yleisestä räiskinnästä, jonka tarkoituksena oli sekä pelottaa näkymätöntä vihollista tulemasta näkyviin, että jonkinlaisesta turvaa tuovasta itsetehostuksesta.

Jo maailmansodissa oli usein mahdollista tappaa vihollisia heitä koskaan näkemättä, mikä auttoi ylittämään sen normaalin inhimillisyyden kynnyksen, joka estää sivistyksen piirissä murhaamisen. Nythän asiat voidaan hoitaa lennokeilla jopa tuhansien kilometrien päästä eikä edes koko sivilisaation hävittämiseksi ydinaseilla tarvita varsinaista murhaajan luonnetta. Pelkkä tyhmyys voisi riittää, jos se olisi kyllin syvää.

Venäjän armeijassa on pistinhyökkäyksellä eli käsikähmällä (rukopašnyi boi) oma myyttinen asemansa. Mikäli googlaa sanat ”saksalainen pelkää pistintä” (nemets boitsja štyka) saa heti liki puoli miljoonaa osumaa. Tämä myytti oli nimittäin hyvin vahvasti hengissä vielä toisessa maailmansodassa ja luulenpa, että on vieläkin.

Sen isänä voitaneen pitää kenraali/generalissimus Suvorovia, voittamatonta ja eksentristä sotapäällikköä, joka siunasi ihmesankarinsa (tšudo-bogatyri) taisteluun sanoen: Minä olen venäläinen, te olette venäläisiä, Jumala on puolellamme, kiirehtikää tekemään hyvää! Hurraa! (Uraa!)

Viittaus venäläisyyteen, jonka juuriltaan suomalainen Suvorov teki, oli käyttökelpoinen tilanteessa, jossa käytännössä kaikki ei-venäläiset edustivat paitsi toista kansallisuutta, myös toista uskontoa.

Vääräuskoisten voitiin a priori arvella olevan paholaisen palveluksessa ja ainakaan taivas ei ollut todennäköisesti se paikka, jossa he saisivat viettää ikuisuutensa, joten passitus paholaisen luo oli joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulossa. Hyvän tekeminen oli pahan tuhoamista.

Musulmaaneiksi (bašurmany, bušurmany) venäläiset rivimiehet nimittivät paitsi turkkilaisia, myös Napoleonin joukkoja ja vielä ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisiakin.

Runoelmassaan Borodino Lermontov kuvaa ranskalaisten perääntymistä:

Вот затрещали барабаны —
И отступили бусурманы.
Тогда считать мы стали раны,
Товарищей считать.

Kun musulmaanit oli saatu perääntymään, alettiin laskea haavoja ja henkiin jääneitä tovereita. Mutta sitä ennen oli näytetty, millaista oli venäläinen käsikähmä, pistintaistelu:

Изведал враг в тот день немало,
Что значит русский бой удалый,
Наш рукопашный бой!..

Pistintaistelussa venäläiset olivat ainakin Suvorovin päivistä lähtien uskoneet olevansa voittamattomia ja uskovat kai vieläkin. Sivumennen sanoen, vuoden 1812 partisaanisodan sankari Denis Davydov oli vuonna 1808 taistellut myös Suomessa ja mainitsee muistelmissaan, etteivät suomalaiset olleet pistintaistelussa venäläisiä huonompia.

Se oli aika paljon suomalaisilta rengeiltä ja torppareilta, joiden sotilaskoulutus oli miltei olematon ja joilla ei ollut lainkaan sotakokemusta, jota venäläisillä joukoilla tuolloin jo oli runsaasti.

Mutta ehkäpä tällaisessa taistelussa ratkaisevaa olikin henki, jota ei saatu aikaan ainakaan pelkällä koulutuksella, vaan joka syntyi siitä, että puolustettiin omaa maata. Sitähän Lermontovin kuvaamat venäläisetkin puolustivat. Mutta Suvorovin sodat olivat kaikki hyökkäyssotia…

Suvorov ihaili Kaarle XII:ta, jonka joukkoja pidettiin häikäilemättömän pistintaistelun mestareina aina Poltavaan saakka. Sen jälkeen taisi mennä usko ja jälki alkoi olla sen mukaista.

Venäjän armeijassa pistintaistelun ihannointi sen sijaan, kuten todettiin, säilyi aina toiseen maailmansotaan saakka ja ne tolkuttomat rynnäköt lumikenttien poikki konekiväärejä kohti, joita talvisodassa tehtiin, ovat selvää kaikua suvorovilaisesta uskosta pistimen pelotusvaikutukseen.

Entä miten oikeastaan oli mahdollista 20, vuosisadalla saada normaali, sivistynyt ihminen juoksemaan kohti lajitoveria sotkeakseen tämän suolia pistimellään?

Antiikin aikana riehuvan taistelun jumaluudeksi korotettiin Ares eli Mars, jolle kuitenkin kävi aina huonosti, mikäli hän joutui vastakkain Pallas Athenen viileän järjen ohjaamalle joukolle. Arekasen handicappina oli tyhmyys.

Tuntuu selvältä, että niin sanotun tappamisen meiningin aikaansaamiseen tarvittiin adrenaliiniannos, jonka aiheutti jo pelkkä pelko omasta kohtalosta, mikäli vihollista ei nujerrettaisi. Rynnäköivät sotilaat olivat hurjistuneita. Venäjäksi sanotaan, että he petomaistuivat tai eläimellistyivät -ozvereli.

Sen sijaan avuttoman ja pahaa-aavistamattoman vihollisen tappaminen oli pahempi juttu. Solženitsynin kuvaama eversti Vorotyntsev hiipi vihollisen vartion ohi aseenaan terävä lihakirves, vaikka tiesi, ettei pystyisi sitä käyttämään. Mikäli vartiomies olisi puolestaan valmis käyttämään omaa asettaan, olisi tilanne varmaankin ollut toinen.

Tuntuu paradoksilta, että nimenomaan pistinhyökkäyksen kulta-aikana, mikäli termiä kehtaa käyttää, vallitsivat toisaalta vihollisarmeijoiden upseerien kesken tuttavalliset välit ja ritarillisuuttakin yritettiin osoittaa. Suomen sodassa upseerit saattoivat syödä yhteisen päivällisen ja lyödä vetoa siitä, miten sota edistyisi.

Kustaa III:n sodassa taas venäläiset joukot olivat kerran ruhjoneet jonkun ruotsalaisen upseerin muodottomaksi, minkä johdosta suuttunut päällikkö lupasi rankaista syyllisiä.

Sodan eläimellinen puoli haluttiin siis delegoida rahvaalle samaan aikaan kun upseeristo pyrki säilyttämään sivistyksen ulkokuoren sodankin keskellä.

20. vuosisadan keksintö, totaalinen sota, sitten tuhosi tämän viimeisenkin sivistyksen rippeen sodankäynnistä.

Käsitys siitä, että asevelvollisarmeijoiden kyvyttömyys vihollisen vahingoittamiseen olisi osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä, saati hänen jalostumisestaan 18. vuosisadalta 20. vuosisadalle mentäessä, ei välttämättä tunnun ihan vakuuttavalta. Inhimillisyydestä eläimellistymiseen on vain askel ja sen ottaminen on mahdollista, joskin se vaatii tietyt olosuhteet.