Meidänkin pyhimyksemme

 

Muuan pyhimys

 

Snorri, Norjan kuningassaagat (Kringla Heimsins) II osa, Olavi Pyhä. Suomentanut J.A. Hollo, runot suomentanut Aale Tynni, johdannon kirjoittanut Martti Haavio. WSOY 1960, 406 s.

 

Pyhä Olavi, kaikkien ritareiden suojeluspyhimys ja pohjoismaiden ehkäpä kunnioitetuin pyhimys Pyhän Birgitan ohella, tulee yhä tänäänkin Suomessa, pohjoismaissa ja Virossa vastaan harva se päivä. Lontoossakin häntä muistetaan.

Pyhälle Olaville nimettyjä kirkkoja on kymmenittäin ja Suomessakin puolentoista kymmentä. Sekä Olavinlinna että Viipurin linna ovat tälle pyhimykselle omistettuja, samoin esimerkiksi Oleviste kirik Tallinnassa ja St. Olafs House -niminen olut- ja tapahtumarakennus Savonlinnassa, vain muutamia mainitakseni.

Luin tämän kirjan joskus 1960-luvulla ja halusin taas vilkaista, millainen oli tuo pohjoismainen sankari, joka taisteli kristinuskon puolesta viikinkejä vastaan -kuten Heimskringlassa mainitaan- ja sai kuolemansa jälkeen osakseen niin tavatonta kunnioitusta.

Tavoiltaan ja arvomaailmaltaan Olavi oli itsekin aito viikinki. Hänen mainitaan olleen keskikokoinen, erittäin hyväsilmäinen, hyvä ampuja ja uimari ja erinomainen keihäänheittäjä, kätevä ja osaava kaikissa käsitöissä.

Olavin kerrotaan myös olleen hyveellinen: hän oli tavoiltaan siveä, harkitseva, vähäpuheinen ja antelias mies. Kuitenkaan hän ei ollut vailla paheita: hän himoitsi omaisuutta.

Olavia voi verrata Venäjän Vladimir Pyhään eli Vladimir Suureen, jonka patsas on tässä takavuosina pystytetty Moskovaan, kohti keskiaikaa kun sielläkin ollaan palaamassa.

Vladimirin synti oli irstaus, sladostrastije eli oikeastaan makeanhimo. Hänellä oli satoja vaimoja ja jalkavaimoja, mutta siitä huolimatta hän teki syrjähyppyjä ja raiskasi neitsyitä.

Nämä kaksi niin ylistettyä ja palvottua miestä olivat siis ihmisiä hekin inhimillisine paheineen, pyhiksi heidät teki se, että he hankkivat itselleen ja alamaisilleen ikuisen autuuden ainakin mahdollisuutena taistelemalla kristinuskon puolesta.

Sitä paitsi Olavin kuoleman jälkeen tapahtui monenlaisia ihmeitä. Kuten pyhimyksille oli normaalia, hänenkään ruumiinsa ei mädäntynyt. Myös sen kynnet ja hiukset kasvoivat kuoleman jälkeen, mikä muuten onkin ihan normaalia, vaikka sitä suuresti ihmeteltiin.

Olavin pyhyyttä epäili etenkin hänen tanskalaiseksi seuraajakseen määrätyn Svenin äiti Alviva, mutta pyhyys todistettiin heittämällä Olavin hiuksia tuleen, jossa ne eivät palaneet. Alviva yritti vielä jankata vastaan, mutta hänet vaiennettiin ankarilla sanoilla.

 Pyhimykseksi julistaminen kävi erikoislaatuisesti: Piispan päätöksestä, kuninkaan suostumuksesta ja kaiken kansan tahdosta kuningas Olavi julistettiin pyhimykseksi. Asia vaati kyllä arvatenkin vielä paavin siunauksen, mutta näin yksinkertaisesti se lähti alkuun. Muutama sata miestä lienee paikalla ollut ja pyhimyspuolueen aseet olivat pelottavat.

Olavin haudalla tapahtui heti monenlaisia ihmeitä: hietikosta, jolla Olavi oli maannut, puhkesi esiin kaunis lähde ja ihmiset saivat sen vedestä avun kipuihinsa:

Pyhän kuninkaan jalkoihin

kansan joukko

polvilleen painuu

mykkä ja sokea anoen saapuu

ruhtinaan turviin

ja terveenä poistuu

…

Ano Olavilta

että sinulle hän antaa

maassansa mahdin

hän on Jumalan mies

Hänen anoessaan

 Jumala antaa

hyvän sadon ja rauhan

sen kaikki saamme.

 

Olavin elämä Snorrin kuvaamana oli täynnä verenvuodatusta ja taistelua. Kristinuskon puolesta hän toimi rankaisemalla niitä, jotka olivat varmuuden vuoksi uhranneet vielä aasa-jumalille hyvän sadon toivossa, vaikka olivatkin jo kastettuja.

 Tällaisia kuningas rankaisi tappamalla ja silpomalla heitä ja ajamalla maanpakoon. Kilpailijat tämä nousukas tietenkin raivasi tieltään häikäilemättä, minkä voisi ajatella olleen syntiä. Sama koskee vaikkapa työstöretkiä Suomeen ja muuallekin. Ei ole  mainintaa siitä, että asia olisi liittynyt kristinuskon edistämiseen.

Olavin maailma muistutti suuresti sitä, minkä tapaamme Frans Bengtssonin romaanissa Orm Punainen. Pidäkkeetön väkivalta oli olennainen osa kaikkea elämää ja se oli myös ainoa tapa kunnostautua ja hankkia mainetta.

Olavikaan ei aluksi hallinnut mitään, vaikka monien muiden tavoin käytti itsestään kuninkaan titteliä sukunsa vuoksi. Vasta vuodatettuaan kylliksi verta ja saatuaan heimot tunnustamaan yliherruutensa, hän saattoi nimittää itseään Norjan kuninkaaksi.

Olavin retket ulottuivat koko Itämeren piiriin ja kauemmaskin, Englantiin, Norjan rannikkoa pohjoiseen, Haalogalandiin ja myös itään.

Suomessa hän kävi ryöstämässä ja hävittämässä seutuja, mutta paluumatkalla joutui väijytykseen ja menetti paljon miehiä. Kaiken kukkuraksi suomalaiset nostattivat myrskyn haitatakseen hänen menoaan. Kuninkaan hyvä onni oli silloin, kuten monesti, tehoisampi kuin suomalaisten noituus, toteaa Snorri.

Taistelu tapahtui Herdalarissa (Inkoon Hirdal?):

Herdalarin tiellä

oli kolmas tuma taisto

siellä soti sankari

suomalaisten kanssa.

Itärannalta vyöryivät

veteen merisukset,

tyrskyreunaa seuraten

Balegaardin rannan.

 

Taistelun on arveltu tapahtuneen vuonna 1008.

 Suomalaiset olivat siis pelottava vastustaja, joka tuotti hyökkääjälle suuria tappioita ja taistelun jälkeen vielä seurasi sen laivoja rantoja pitkin odottamassa, milloin pääsisi taas iskemään Olavin joukon kimppuun.

Mitä ajan yhteiskuntaan tulee, Snorri antaa siitä kiinnostavia tietoja. Kansan asema oli periaatteessa hyvin vahva ja myös naisen asema yhteisössä tärkeä. Kuitenkin pikkukuninkaat ja suuremmatkin, jotka olivat koonneet ympärilleen pelottavan hirdin, määräsivät käytännössä, mitä kuului ja kuka käski.

 Epäilemättä kuninkaiden oli kuitenkin viisasta ottaa huomioon myös kansan tahtotila. Kristinusko oli selvästikin mahtava ase taitavan miehen käsissä ja taitava oli myös Olavi kaikessa häikäilemättömyydessään ja julmuudessaan.

Huvittavalta tuntuu ajatella, mitä woke-historia tulee saamaan aikaan tulkitessaan Olavin ja hänen aikalaistensa elämää. Siinähän ei oikeastaan mikään ole kohdallaan eli vastaa uusimpia edistyksellisyyden vaatimuksia. Mitäs sen kanssa tehtäisiin?

Ainakin Olavia on kunnioitettu nykyään järjesämällä hänen nimeään kantava pyhiinvaellusreitti: Pyhän Olavin mannerreitti (pyhanolavinmannerreitti.fi). Tämä ohella on olemasa myös Pyhän Olavin merireitti: Pyhän Olavin merireitti - Pyhiinvaellus Suomi .

Hurja joukko

 

Kasakoiden puolustus

 

Алексей Шкваров, По закону и казачьему обыкновению. К вопросу о «геноциде и военных преступлениях» казачества в Финляндии во время шведско-русских войн XVIII-XX вв. RME Group Oy 2008, 303 s. (Aleksei Škvarov, Lain ja kasakoiden tavan mukaan. Kysymys kasakoiden ”kansanmurhasta ja sotarikoksista” Suomessa ruotsalais-venäläisten sotien aikana 1700-1900-luvuilla).

     Siihen aikaan, kun oli ns. yleissivistystä, tunsivat useimmat ainakin nimeltä Taras Bulban (ks. Vihavainen: Haun taras bulba tulokset ).

     Tämä Nikolai Gogolin kirjallinen hahmohan oli ukrainalainen zaporogikasakka, jonka patriarkaalisessa hahmossa yhdistyivät lapsenomaisuus ja julmuus samaan tapaan kuin vaikkapa Frans Bengtssonin ”Orm Punaisessa”, joka kertoi viikinkiajan julmuuksista yhtä herttaisen avomielisesti kuin skandinaaviset saagat (vrt. Vihavainen: Haun snorri tulokset ).

     Gogolin kuvaama zaporogien eli (Dneprin)koskentakaisten kasakoiden yhteisö oli oikeastikin hyvin omalaatuinen paikka. Sinne Hortitsan saarella sijaitsevaan ”Setšiin” pääsivät vain miehet, joiden keskuudessa vallitsivat äärimmäisen ankarat säännöt, joiden taustalla voimme erottaa yhteishengen, joka oli pyhä.

     Kasakat olivat perinnöllinen sotilasryhmä, sittemmin virallinen sääty, jonka tärkeä elinkeino oli ryöstäminen. Kasakka otti viholliselta sen, mikä oli huonosti kiinni, mutta keskinäisestä petollisuudesta seurasi kuolemanrangaistus. Itse asiassa muita rangaistuksia ei tunnettukaan.

    Kuolemanrangaistuksia sen sijaan toimeenpantiin monella tavalla. Hirvittävin oli epäilemättä seivästäminen, jota myös Pietari I harrasti Venäjällä: tuomittu istutettiin terävän paalun nokkaan ja hän menehtyi vasta usean tunnin kuluttua paalun tunkeutuessa hänen sisuksiinsa.

     Äärimmäisiä ja häpeällisiä olivat myös hirttäminen ja hukuttaminen, niiden uhreja kun ei haudattu siunattuun maahan ja ikuinen tulikin oli siis vielä odotettavissa.

     Rangaistuksia annettiin ”kasakoiden tavan” (tapaoikeuden) rikkomuksista. Esimerkiksi ryöstösaalis oli luovutettava yhteisesti jaettavaksi tiettyjen sääntöjen mukaan. Itselleen ei saanut pimittää mitään.

     Kuten sanottu, ryöstäminen olikin kasakoiden perustoimintaa ja sotaretkelle he lähtivät aina yksi tai kaksi kuormahevosta mukanaan. Yleensä retket suuntautuivat muhamettilaisia arokansoja vastaan. Niiden jäseniä kaapattiin mielellään myös orjiksi ja voitiin myydä suurilla orjamarkkinoilla, jollaisia oli perinteisesti muun muassa Krimillä.

     Kristittyjä sen sijaan ei saanut myydä pakanoille. Se oli venäläisten Donin kasakoiden keskuudessa ehdottoman kiellettyä, kertoo Škvarov ja rangaistuksena oli kuolema.

     Sen sijaan ukrainalaiset kasakat harrastivat sitäkin. Mitä kristillisyyteen tulee, eivät kasakat pitäneet toisuskoisia oikeina kristittyinä. Sananparren mukaan polakin, tataarin ja koiran uskonto oli samanlaista. Papitkin pitivät esimerkiksi luterilaisuutta ”valeuskontona”.

    Vastaavaa suhtautumista toisuskoisuuteen tapaamme sittemmin Napoleonin sotien aikana ja vielä ensimmäisessä maailansodassakin (ks. Vihavainen: Haun borodino tulokset ).

     Ruotsissa, kun valtakunta oli jo Täyssinän rauhassa saanut ortodoksisia alamaisia, oli ratkaistava erittäin tärkeä kysymys siitä, olivatko he kristittyjä vai oliko heidät kastettava uudelleen. Vuonna 1602 Johannes Botvidi ratkaisi asian väitöskirjassaan: kristittyjä olivat, mutta vääräoppisia.

     Se helpotti jonkin verran tilannetta, vaikka ei suinkaan sitä ratkaissut (ks. Vihavainen: Haun ruptuurisota tulokset ).

     Škvarovin kirja on lyhyesti sanoen kasakoiden apologia ja hän laskee niiden määriä Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Tärkein argumentti on, että kasakoita, etenkin Donin kasakoita oli niin vähän, ettei heidän kontolleen voi laskea niitä tihutöitä, joista esimerkiksi isoviha tunnetaan, kuin vain osaksi.

     Tuhoamista tapahtui, tietenkin. Niin tapahtui kaikissa tuon ajan sodissa ja Kaarle XII kuului alan mestareihin. Vihollista pyrittiin hallitsemaan pelolla, terrorilla (ks. Vihavainen: Haun edes lasta kehdossa tulokset ).

     Ihmisiä tapettiin -no, sehän kuului asiaan. Noin 6000. Kidutettiinko? Ilman muta, sehän oli ajan tapa, myös Ruotsissa ja siinä oli siellä jopa omat metodiset sääntönsä, kasakat toimivat vapaammassa hengessä. Entä otettiinko orjia? Ilman muuta. Määrä oli se yleisesti hyväksytty yli 20000. Škvarov ei kuitenkaan usko tarinoita naisten rintojen leikkaamisesta ja lasten tappamisesta.

     Škvarov selittää kasakoiden saamaa erityisen (ja suhteettoman) kammottavaa mainetta sillä, että he yleensä hyökkäsivät aamuyöllä klo 2-6 välillä, pitivät hirvittävää ääntä, olivat oudosti pukeutuneita ja niin edelleen.

     Kasakat muistuttivat siis helvetistä tulleita piruja, eivätkä varmaan sen parempia vieraita olleetkaan niillä seuduilla, jotka oli määrätty hävitettäviksi. Määräyksiä antoivat kuitenkin vakinaisen väen upseerit. Kasakathan eivät olleet ns. säännöllistä armeijaa, mutta usein alistettiin sille. Nopeasti liikkuvina he usein hoitivat tiedustelua ja takaa-ajoa.

     Sivumennen sanoen, kasakoiden toimeksiantajilla ja komentajillakin oli usein länsimaisia nimiä, Bruce, Manstein, Lacy (Lassy) ja niin edelleen. Perinnehän jatkui 1900-luvulle saakka ja jokunen suomalainenkin pääsi tuollaiseen asemaan (ks. Vihavainen: Haun paul linder tulokset).

     Kasakoita siis kai pitäisi ymmärtää, eikä esimerkiksi puhua sotarikoksista aikana, jolloin tavat olivat toiset. Itse asiassa kansainvälinen oikeus myös sodan osalta oli kyllä jo tuohon aikaan olemassa ja kirjoittajakin esittelee Grotiuksen ajatruksia. Myös Kustaa II Adolf antoi ankaria määräyksiä siviiliväestön kunnioittamiesta.

     No, kunnioitettiinko sitä? Milloin kunnioitettiin ja milloin ei. Armeijan hengissä pitämiseksi tehtiin kaikenlaista ja varsinaista rikollista ryöstöäkin tapahtui järjestäytyneen ohella, kuten sitä aina tapahtuu kielloista huolimatta.

     Škvarovin kirja tuskin erityisesti herättää suuria sympatioita kasakoita kohtaan, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ainesta, joka auttaa näkemään asioita myös toiselta puolelta, mikä tosin nykyään ei ole suosittu ajatus.

      Kirja perustuu lähes kokonaan kirjallisuuden eikä alkuperäislähteiden pohjalle, mutta silti se on suomalaisittain kiinnostava ja huomaan aikoinaan jopa suositelleeni sen kääntämistä. Ei se periaatteessa hullumpi idea nytkään olisi.

      Pelkkä oman puolen lähteiden vatkaaminen muistuttaa aina masturbaatiota, vaikka sokea toisen osapuolen näkemysten omaksuminen on tietenkin vielä typerämpää. Keskusteluahan näistä tulkinnoista tarvittaisiin. Ehkäpä sen aika vielä tulee.

     Muuten, ruotsalais-ukrainalais-venäläisten suhteiden muuan avainhenkilö, runoilijoitakin innoittanut Mazepa, joka seurasi Kaarlea Turkkiin ja sai onnekseen kuolla siellä eikä Pietarin käsissä, sai seuraajakseen hetmanina Filipp Orlikin, joka sittemmin matkusti Tukholmaan ja yritti vielä sieltä käsin kehottaa ”vähävenäläisiä” kasakoita itsenäistymään Venäjästä ja siirtymään vaikka Krimin kaanin alaisuuteen.

     Tässä oli Škvarovin mukaan syy siihen, että Uudenkaupungin rauhassa nimenomaan mainittiin, että rauhan määräämä amnestia sodan aikana tapahtuneista asioista ei koske mazepalaisia eli niitä kasakoita, jotka olivat siirtyneet Ruotsin puolelle (ks. Vihavainen: Haun mazepa tulokset ).