Hurskas harmistuminen

 

Pyhä viha ja suuttumus

 

Normaalin ihmisen emootioiden skaala vaihtelee ystävällisyydestä vihaisuuteen ja rakkaudesta vihaan aina sen mukaan kuin tarve vaatii.

Millainen tämä tarve on, vaatii vastuksekseen lähes koko inhimillisen psykologian. Triviaaleja yrityksiä asian intellektuaaliseksi haltuun ottamiseksi ovat tehneet monet ja mieleen tulee ensimmäisenä muuan George Homans, jonka vihaisuusteorian sain opiskella aikoinaan sosiologian kurssilla (ks. Vihavainen: Haun homans tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Helppoahan, kovin helppoa on luetella tilanteita, joissa ihminen tulee ihan pakostakin vihaiseksi. Monet kokemusasiantuntijat ovat tällaisten asioiden tunnistamisessa hyvin taitavia ja käyttävät osaamistaan hyväksi ihmissuhteissaan, vaikkapa avioerossa tai sen hankkimisessa.

Kuitenkin vihaisuudella on tiettyjä tabun ominaisuuksia. Joistakin asioista ei yksinkertaisesti sovi olla vihainen tai ei ainakaan sopisi. Sekös harmittaa sitäkin enemmän. Kuten lastenkirjassa runoiltiin: hullu kynsi päätään/paksua päätään/synkeästi suuttui/ päästä ruuvi puuttui.

Monille asioille ei edes valtio salli oltavan vihaisia. Ainakin tuo emootio pitää kätkeä. Sen olemassaolo voidaan kuitenkin olettaa ja syyttää epäiltyä sinänsä viattomistakin asioista, mikä todennäköisesti jo sellaisenaan aiheuttaa vihaisuutta, erityisesti, mikäli syytös on väärä.

On olemassa sellainenkin mielipide, joka tuomitsee kaiken vihaisuuden, siis itse aggression, suuntautuipa se mihin tahansa ja olkoonpa syy mikä tahansa. Ihmisen nyt vain olisi kyettävä kääntämään toinenkin poski, kun lyödään. Venäläinen sananparsi kuvaa tällaista tilannetta erityisen epäreiluna: lyövät, eivätkä edes sitten anna itkeä.

Tällaista ideologiaa, jos niin voi sanoa, kutsutaan agapismiksi (kr. agape -veljellinen rakkaus) ja muistelen, että psykoanalyytikko Karl Menninger on ollut pohdinnoissaan ainakin hyvin lähellä sitä. Euforisissa runoissaan Walt Whitman sopii tällaisen asenteen esikuvaksi. Hienojahan runot ovatkin.

Jeesus sen sijaan on hieman ongelmallisempi tapaus. Jokainen muistaa, miten hän ilmeisen raivostuneena riehui temppelissä, pyhässä paikassa ruoska kädessä ja kaatoi rahanlainaajien pöytiä. Häntä innoitti tähän väkivaltaiseen toimintaan pyhä viha.

Pyhä viha on käsite, josta olen joskus kirjoittanutkin. Otto Ville Kuusisen vaatimaton teosten kokoelma sai ansaitusti juuri tuon nimen ilmestyessään sen kunniaksi, että kirjoittaja oli korotettu Neuvostoliiton todellisten kuolemattomien joukkoon, puolueen presidiumin jäseneksi (ks. Vihavainen: Haun pyhä viha tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

En jaksa tässä enää toistaa tuossa blogissa esiin tuomiani näkökohtia vihan keskeisyydestä stalinistisessa neuvostoideologiassa. Totean vain, että asia oli jo ennen toista maailmansotaa selkeästi kirjoitettuna moniin enemmän tai vähemmän pyhiin teksteihin ja sodan jälkeen vihan kultti paisui todella mahtavaksi.

 Asia oli aivan ymmärrettävä, jos tuota sotaa ajattelee, en minä sillä. Totean vain sen huikean kuilun, joka oli niin sanotun marxismi-leninismin (leniniläisen marxilaisuuden) ja agapistisen buddhalaisuuden välillä niiden ideologisissa perusteissa (vrt. Vihavainen: Haun pagodi, sirppi ja vasara tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nykyään kulttuurimme etummaisimmat edustajat ammentavat yhä ideologiansa monet peruspiirteet niistä marxilaisuuden tulkinnoista, jotka olivat Neuvostoliiton ideologisena perustana. Dialektinen ajattelu kuultaa läpi niistä erilaisista taisteluohjelmista ja julistuksista, joita suolletaan maailmaan yhä vähemmillä intellektuaalisilla eväillä.

 Tuntuu siltä, että itse vihan oikeuttaminen on usein se pääasia ja terminologia sen mukaista, olkoonpa kyse sitten miten vähän emootioita herättävästä asiasta sinänsä.

Kuten jo pyhäksi julistettu Ignatius Loyola ymmärsi, hengellisillä harjoituksilla voitiin ja voidaan aikaansaada mielentiloja, joissa näennäisesti viattomien ja arkisten asioiden saatanallinen olemus tuntuu paljastuvan ja aiheuttaa ansaitsemansa reaktion (Vihavainen: Haun loyolan pitkät liepeet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Kertokaa toki, jos tiedätte minun olevan Loyolan suhteen väärässä.

Nykyinen lakkaamaton puhe vihasta ja vihapuheesta (vrt. Vihavainen: Haun vihapuhe tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) näyttää minusta sisältävän paljon falskiutta, joka osittain liittyy myös kielellisiin seikkoihin.

Viha viittaa meillä suomalaisena sanana todella kiivaaseen, kestävään ja aktiiviseen emootioon, joka on aggressiivinen ja usein kuvataan sammumattomaksi tai voittamattomaksi. Se kuuluu kai perinteisesti itse asiassa niin sanottuihin rumiin sanoihin ja siinä yhdistyvät kauna ja katkeruus (vrt. herraviha) hävityssodan (vrt. Isoviha) näkyihin ja verisiin vaatteisiin.

Vihan ohella ovat kielteisinä tunteina olemassa esimerkiksi suuttumus, närkästys, harmistuminen, torjunta, paheksunta, hyljeksintä, keljuttaminen ja niin edelleen.

Kun kuvataan arkipäiväisiä emootioita, on sanan viha käyttäminen, kuin iskisi moukarilla hyttystä. Monessa muussa kielessä tämä välimatka erilaisten negatiivisia tunteita ilmaisevien sanojen välillä näyttää olevan paljon pienempi.

Muistan, että meillä on esimerkiksi käännetty ranskan colère du peuple kansan vihaksi, vaikka kyseessä on ennen muuta suuttumus. Englannin kielessä sanotaan herkästi I hate, olipa kyseessä sitten vaikka pahanmakuiseksi tuomittu ruokalaji, herääminen aikaisin tai mikä tahansa muu vastaava aivan köykäinen asia, joka ei ansaitse suuria sanoja.

Ajatellaanpa vaikka myös tunnetun Schubertin liedin sanoja: So musst’ es bekommen/ das hab’ ich gewollt/ ich hasse ein Leben, behaglich entrollt!

Runoilija nyt voi aina sanoa mitä tahansa, mutta ehkä suomeksi olisi vähän liikaa sanoa nimenomaan vihaavansa helppoa elämää. Voihan se toki kyllästyttää.

Venäjäksi viha on nenavist, joka viittaa aktiiviseen toimintaan, mutta myös zlost, joka ainakin minusta on enemmän sisäistä emootiota kuvaava. Muistan jossakin käännöksessä mainitun, että Bobrikov halusi lopettaa pahuuden ja vastarinnan ilmaukset Suomessa. Tässä tuo pahuus varmastikin oli alkukielellä zlost tai zloba, vihamielisyys, ilkeys, pahansuopuus.

Kyllä viha-sanalla käännetyissä käsitteissä varmastikin on paljon samaa eri kielillä, mutta eivät ne ekvivalentteja ole merkitykseltään.

Luulen, että englannin kielen ryöstöviljely on meilläkin aiheuttanut viha-sanan inflaation ja sen tunkemisen joka paikkaan. Olen aika varma siitä, että tämä aiheuttaa sekä väärinkäsityksiä etenkin nousevan nuorison piirissä.

Alun perin kreikkalaiset misogynian kääntäminen naisvihaksi on muuan liki absurdi esimerkki siitä, mitä syntyy, kun omaksutaan sokeasti muotikäsitteitä ja käännetään niitä ajattelemattomasti kielestä toiseen.

Sama koskee monia fobioita, joiden sisällyksenä ei itse asiassa ole pelko enempää kuin kauhukaan, mutta ei myöskään välttämättä ja erityisesti viha sellaisena kuin me suomessa olemme asian perinteisesti ymmärtäneet.

Mutta eipä noista jaksa sen enempää puhua. Kyllähän se kieli koko ajan muuttuu ja sen mukana ajattelumaailmamme. En ole mikään maallikkosaarnaaja, joten pitäkää vihanne, jos ette parempaakaan keksi.

 

Kun Suomi purjehdittiin maailmankartalle

 

Purjelaivojen suurvalta

 

Eino Koivistoinen, Gustaf Erikson. Purjelaivojen kuningas. WSOY 1981, 212 s.

 

Venäjän keisarikunta kaavaili Suomesta omaa merenkulkumaataan eikä siinä erehtynytkään. Venäjän lippua maailmalla näyttävät kauppalaivat olivat 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa suurella todennäköisyydellä suomalaisia.

Suomen pikkuruisilla rannikkokaupungeilla oli ällistyttävää potentiaalia meriasioissa. Syvänmeren purjehtijan varustaminen on niin kallis ja vaativa operaatio, että olisi utopiaa kuvitella edes koko nykyisen Suomen sellaiseen pystyvän.

1800-luvulla asiat olivat toisin ja monella parin tuhannen asukkaan kaupungilla oli useitakin laivoja, jotka kävivät Kaukoidässä ja Amerikassa saakka, Välimeren suolapurjehduksesta puhumatta. Ja Hull eli Kingston Englannissa oli tärkeä välietappi ja satama, jossa suurella varmuudella saattoi aina tavata suomalaisia laivoja ja merimiehiä.

Saattoihan niitä suomalaisia laivoja olla samaan aikaan useita vaikkapa Rangoonin satamassa riisiä lastaamassa tai Rio de Janeirossa kahvia lastaamassa. Ennen konttien keksimistä merenkulku ei ollut hätäisen hommaa ja laivaa lastattiin usein viikkokaupalla vielä toisen maailmansodan jälkeen.

Ahvenanmaan laivat harjoittivat perinteisesti laajaa talonpoikaispurjehdusta, mutta menivät harvoin Itämeren ulkopuolelle ennen 1900-lukua. Valtameren kyntäjien varustaminen vaati pääomia, joita purjehdus itse tuotti, mutta vähäinen väestöpohja ja karu luonto ei erityisemmin suosinut suurta bisnestä. Kahvelipurjein varustetut, parin sadan tonnin alukset riittivät tyydyttämään monen kunnianhimon.

Maailmansotien välisenä aikana Ahvenanmaasta ja sen mukana Suomesta tuli maailman suurin purjelavojen varustaja. Itse asiassa tuo kunnianimi kuului yhdelle miehelle, Gustaf Adolf Eriksonille, jota ainakin Eino Koivistoinen nimittää myös maailman suurimmaksi laivanvarustajaksi.

En mene nimitystä kiistämäänkään, mutta olihan siinä yltä kyllin kunniaa parinkymmenen tuhannen asukkaan saariryhmälle.

Erikson, joka alkoi kirjoittaa sukunimensä yhdellä s:llä oli legenda jo eläessään. Etenkin englantilaiset lehdet suitsuttivat maailmansotien välisenä aikana hänen kunniaansa ja selostivat päivittäin hänen laivojensa tilannetta suurissa vehnäpurjehduksissa, joissa purjelaivat vielä pystyivät kilpailemaan höyrylaivojen kanssa ja saavuttivat parhaimmillaan parinkymmenen solmun nopeuksia.

Eriksonin laivoista on jo aikanaan kirjoitettu paljon kirjoja ja nimet historian lehdiltä ovat yhä tuttuja: Pommern, Viking ja kaiketi myös Passat ovat yhä olemassa museoituina. Herzogin Cecilie, Pamir, Moshulu, Olivebank, Lawhill, Penang, Archibald Russell ja moni muu muistetaan yhä.

Itse näin vielä Moshulun Naantalin satamassa, jossa se, entinen maailman suurin purjelaiva, oli valtion viljavarastona. Käsillä olevan kirjan kirjoittaja, merikapteeni Eino Koivistoinen ei pelkästään nähnyt noita laivoja, vaan myös palveli niillä ja tunsi monia niistä merenkulkijoista, joista hän kirjastaan kertoo.

Keskushenkilö on tietenkin Erikson, nilkku-Kustaa, kuten merimiehet joskus häntä nimittivät ja sepittivät laulunkin Kustaan saituudesta. Hän oli tunnettu tiukkuudestaan ja säästäväisyydestään. Maailman parasta hernekeittoa hän joka tapauksessa tarjoili miehilleen, ja sen salaisuutena oli pylpyröiden voiteluun tarkoitettu sianihra. Siitä miehet kyllä saivat nauttia jopa viikkokausia peräjälkeen…

Kustaa oli erikoinen persoonallisuus, jossa yhdistyivät taitava liikemies, intohimoinen purjelaivamies, patriarkaalinen pientilallinen, rakastava aviomies ja monet muutkin roolit, hän oli muun muassa taitava viulisti ja perhe musisoi usein yhdessä.

Eriksonin elämä (1872-1947) sattui yhteen merenkulun suuren murroksen kanssa. Suomessa, kuten muualla, laivat olivat hänen nuoruudessaan enimmäkseen puisia purjelaivoja, sitten rauta- ja teräsrunko tuli vallitsevaksi ja ennen pitkää myös höyrykone käyttövoimana.

Eriksonin kuollessa alkoi maailman merillä jo olla hitsaamalla tehtyjä moottorilaivoja ja itse asiassa myös purjelaivojen kuningas hankki myös muutaman moottorilaivan.

Molemmissa maailmansodissa myös Erikson menetti paljon laivoja sekä upotettuina että internoituina. Monessa tapauksessa koko touhu muistutti merirosvousta jopa silloin, kun asialla olivat valtiot.

Purjelaivat joutuivat myös usein onnettomuuksiin, joista joskus selvittiin uskomattomalla kestävyydellä ja kekseliäisyydellä, kuten Professor Kochin tapauksessa. Joskus sen sijaan paikantautuminen meni pahasti pieleen, kuten silloin, kun muuan laiva ajoi karille Kökarin lähellä ja kuvitteli olevansa Svenska Björn -majakan liepeillä…

Vaarallisimpiin meriin kuului aina karikkoinen Itämeri ja pahin turma saattoi kohdata aivan Maarianhaminan edustalla. Valtamerillä oli omat erityiset vaaransa ja uksi niistä oli proviantin loppuminen, jolloin oli kohotettava lippuviesti: Näemme nälkää.

Erikson sai purjelaivansa kannattamaan pienillä palkoilla, jotka olivat puolet englantilaisesta tasosta, alimiehityksellä sekä maksavien purjehdusoppilaiden ja matkailijoiden tuomista tuloista.

Kerran tapahtui niin, että maksava purjehdusoppilas kuoli matkalla beriberitautiin eli itse asiassa nälkään, kun laivan muonavarat olivat suuresti vähentyneet jo pitkän lastauksen aikana. Muukin miehistö oli sairaana. Asia johtui siitä, että oli jouduttu värväämään 84 työnantajan muonittamaa miestä lastaamaan laivaa veneillä, mikä kesti kuukausitolkulla.

Myös törmäykset olivat usein kohtalokkaita jommallekummalle osapuolelle. Purjelaivojen kulkuvalot olivat alhaalla ja vaikeat huomata kauempaa ja Kovistoinen kertoo itsekin joskus kauhukseen huomanneensa sellaiset vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa.

Purjelaivoja oli konevoimalla käyvän aluksen väistettävä silloin kuten nytkin, mutta siitä koitui vain rahallinen lohtu, mikäli onnettomuus tapahtui. Oikeudessa saattoi vastapuoli kyllä yrittää todistella, että purjelaivan valot olivat olleet liian heikot tai muuta vastaavaa.

Koivistoinen vakuuttaa, että romantiikasta oli noiden epämukavien ja vaarallisten työpaikkojen kohdalla vaikea puhua, mutta itse asiassa hänen oma herpaantumaton mielenkiintonsa asiaan näyttää todistavan hieman muuta.

Kyllä noissa vanhoissa tuulennaukujissa (windjammer -sanan käännöksenä Koivistoinen käyttää sanaa tuulenpurija) oli ainakin oma hohtonsa, josta yhä on kaikuja jäljellä. Komeilta nuo nykyisetkin raakapurjealukset näyttävät niin merellä kuin satamissa. Pianhan niitä taas on Helsingissä.

Pyhän viettoa naapurissa

 

Pyhää ja profaania etsimässä

 

Tallinnan vanha kaupunki on paikka, jossa uskonnollisuus kukoistaa erityisen luontevasti. Tarjolla on luterilaisuutta, ortodoksiaa ja katolisuutta ja onpa vielä pieni uniaattikirkkokin, puhumatta nyt helluntailaisista, jotka näyttävät olevan aktiivisia molemmilla paikallisilla kielillä.

Vene-kadulla katolisen kirkon Angelus-soitto kutsuu yhä rukouksiin ja pieni, mutta loistavasti sisustettu Nikolain ortodoksikirkko on täynnä tunnelmaa.

Pyhän Olavin eli Olevisten kirkko, jonka on väitetty keskiajalla olleen jonkin aikaa maailman korkein rakennus, on nyt luterilaiseksi muuttuneena sisältä vaatimaton. Nikolain eli Nigulisten kirkko onkin jo kokonaan museona ja hieno onkin.

Pyhän hengen eli Pühavaimun kirkko oli perinteisesti virolaisen rahvaan käytössä ja sen seinällä on aika uusi Balthasar Russowin muistotaulu muistuttamassa siitä, että siihen liittyy myös virolaisen kansan muistoja. Kansallisuus on kuin onkin myös täällä uskonnon toveri.

Toompean tuomiokirkolla sen sijaan on todellisen Herrenkirchen leima. Sehän on täynnä balttilaisten aatelissukujen mahtailevia vaakunoita. Toompea oli herrojen valtakunta, joka sijaitsi sekä reaalisesti että symbolisesti sekä saksalaisen porvariston että virolaisen rahvaan yläpuolella.

Tutkimusten mukaan virolaiset kuuluvat maailman kaikkein uskonnottomimpiin kansoihin. Asia on ymmärrettävä. Uskonto oli Virossa valloittajan tuomaa ja kansalle pakotettua ja se säilytti herrojenkirkon leimansa paljon suuremmassa määrin kuin Suomen luterilainen kirkko, josta tosiaan tuli kansankirkko.

Ortodoksisesta kirkosta tuli joksikin aikaa vaihtoehto luterilaisuudelle ja kääntymistä tapahtui paljonkin. Kommunistivallan aikana kaikki kirkot sitten olivat vainon alaisina, mikä varmasti edisti maallistumista.

Kommunismin romahdus herätti uskonnon Venäjällä uuteen eloon ja nykyinen uusfasismi on solminut kirkon kanssa uuden liiton, joka takaa lämpimiä paikkoja uskonnon nimeen vannoville. Olisi kiinnostavaa tietää, missä määrin tämä vaikuttaa Virossa. Ortodoksisuudesta on joka tapauksessa jälleen tullut yksi venäläisyyden attribuuteista.

Suomessa arkipyhät siirrettiin viikonloppuun vuonna 1971, mikä oli merkittävä askel syvemmälle maallistumiseen. Virossa niin ei tapahtunut, mikä on merkille pantavaa ja antaa juhlille oman sävynsä korostaen uskonnon arvoa työmarkkinapolitiikasta ja vastaavista asioista riippumattomana elämänalueena.

Juhannusaattoon on sijoitettu myös maallinen juhlapäivä, võidupüha, vuonna1919 baltiansaksalaista Landeswehriä vastaan käydyn Võnnun taistelun muistoksi. Juhannus on siis nyt sekä uskonnollinen että kansallinen juhlapäivä.

Yritin hieman tutkailla päivän herättämiä tuntoja ja kävin kuuntelemassa Pühavaimun kirkon venäjänkielistä luterilaista jumalanpalvelusta. Yleisömenestys ei ollut kehuttava, kaikkiaan meitä taisi olla kolme henkeä. Valitettavasti kirkon akustiikka oli niin kurja, ettei naispapin saarnasta saanut selvää, joten oli mielekkäämpää siirtyä muualle.

Toompealla, balttilaisten paronien valtakunnassa saarnattiin nyt viroksi, siteeraten tosin muutaman kerran saksaksi muuatta kaunista saksalaista virsitekstiä.

 Akustiikka oli erinomainen ja papin ääni kantava ja harrastunnelmainen saarna puuttui myös päivänkohtaisiin aiheisiin – niin Võnnun taisteluun kuin Ukrainan sotaan ja Pyhän maan joukkomittaiseen teurastukseen.

Ainakaan minun ymmärrykseni mukaan pappi ei innostunut ottamaan kantaa minkään poliittisen suunnan puolesta, vaan keskittyi sen sijaan puhumaan rakkaudesta, joka liittyi henkensä antamiseen toisten puolesta.

Ajatusta voi pitää banaalina ja vaikkapa tekopyhänä, mutta tunnelman hartautta se ei rikkonut. Kaiken kaikkiaan saarna ei ollut tavanomaisen tyhjänpäiväinen, mutta ei myöskään korostuneen nationalistinen, militaristinen, pasifistinen tai muuten ideologinen.

Se onnistui pääosin pysyttelemään varsinaisessa teologiassa, kristologista kysymystä myöten sen sijaan, että olisi alkanut jaaritella asuntolainoista, poliittisen korrektiuden kysymyksistä tai muusta vastaavasta.

Viron taitoni on sen verran puutteellinen, etten voi sanoa kaikkea ymmärtäneeni, mutta aihepiirit sentään kyllä.

Illalla ulkomuseo Rocca al Maressa oli valtava kansanjuhla, johon vaelsi tuhansia ihmisiä. Huippuesiintyjiä olivat soitin- ja lauluyhtye Untsakat, jotka tunnetaan vanhan musiikin esittäjinä, muun muassa 1940-luvun sota- ajan ja metsäveljien laulujen palauttajina kansakunnan muistiin.

Untsakat olivat aivan epäpoliittisella tuulella ja soittivat lähinnä sodanedellisiä jenkkoja, mukana myös Hiski Salomaan Lännen lokari viroksi sekä suomeksi.

Ensimmäisen kappaleen sanoissa muistettiin Landeswehriäkin, eli se osui päivän teemaan. Muuten keskityttiin toiseen juhannuksen maalliseen teemaan: rakkauteen, erityisesti heteroseksuaaliseen. Muusta ei ollut edes mainintaa.

Ohjelmassa oli muun muassa häät kolhoosissa, kuvaelma, joka esitettiin asianmukaisessa ympäristössä 1960-luvun hengessä. Muitakin vanhan ajan kuvaelma oli ja yhteislauluun olisi ollut tilaisuus osallistua kansakoulussa.

En tiedä, olisiko tarjolla ollut uskonnollista ainesta, kuten eräänä jouluna, jolloin osallistuimme lauluun samassa paikassa, mutta juhannushan onkin juhlista pakanallisin ja itse asiassa koko Johannes Kastajan sijoittaminen siihen oli alusta pitäen aika falski idea.

Ainakin tämä oli toisenlainen juhannus. Alkoholia oli runsaasti myynnissä myös väkevässä muodossa, mutta kukaan ei näyttänyt edes horjuneen, örveltämisestä puhumatta. Tunnelma sen sijaan nousi hetkeksi aivan kattoon.

Sopii vain toivoa, että runsaasti kevätvauvoja olisi tulossa niin Viroon kuin Suomeen. Itse asiassa pappien olisi ehkä ollut syytä ainakin mainita tämäkin asia.

 

Vale, Marce Tulli!

 

Laki ja oikeus

Marcus Tullius Cicero, Laeista. Suomentanut ja selittävällä nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe Jorma Kaimio. WSOY 2004, 174 s.

 

Kuten tunnettua, Platon kirjoitti ideaalista valtiota kuvailevan Valtio-teoksensa ohella myös teoksen Lait. Valtio kuvasi ideaalista olotilaa, jollainen ei ollut konkreettisessa todellisuudessa mahdollinen, mutta jota kaikkien hyvien valtioiden tuli mahdollisimman paljon muistuttaa.

Platonin Lait-teos sen sijaan pyrki kuvaamaan parhaan mahdollisen valtion, siis sellaisen, joka oli myös oikeasti mahdollinen.

Noihin Platonin teoksiin on tullut tällä palstalla toisenkin kerran viitattua (vrt. Vihavainen: Haun platon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mikä lienee ymmärrettävää, onhan sanottu, ettei koko länsimainen filosofia ole muuta kuin alaviitteitä Platonin teoksiin.

Tämä kiteytys pitää kirjaimellisesti paikkansa ainakin Ciceron Laeista (De legibus) teoksen kohdalla. Cicero ihailee määrättömästä Platonia, viittailee häneen ja ylistää hänen verrattomuuttaan tämän tästä.

Platon kuului kuitenkin Kreikan viisaisiin ja Cicero halusi päästä noiden esikuviensa rinnalle nimenomaan roomalaisena, eikä hänellä ollutkaan vähäiset luulot itsestään. Jorma Kaimio ei suotta johdannossa puhu Ciceron narsismista.

Toki Rooma myös oli muuta kuin Kreikka. Nimenomaan lait olivat sen ominta alaa. Filosofiassa ja muissa tieteissä se ei tuottanut paljoakaan omaperäitä, mutta ymmärsi sentään soveltaa ja ihailla kreikkalaisia esikuviaan.

Kuten Kaimio huomauttaa, ensimmäinen vuosisata e.Kr. (a.Chr.n.) oli muuan historian suuri murrosaika, minkä myös Cicero näyttää ymmärtävän. Itse hän ihannoi ja puolusti vanhaa tasavaltaista Roomaa sen kaikkine legalistisine hyveineen, mutta aika oli jo ajanut vanhojen instituutioiden ohi.

Cicero tyrmäsi aikoinaan puhetaidollaan Catilinan ja hänen ystäviensä pyrkimykset valtaan, mutta ei enää pärjännyt Caesarille ja kuoli toisen triumviraatin proskriptiolistojen uhrina. Jo sitä ennen hän oli joutunut pakenemaan Roomasta taannehtivaa lakia, joka kohdistui häneen juuri Catilinan tapauksen johdosta.

Cicerolla oli siis aihetta pohtia lakien olemusta ja velvoittavuutta myös omien kokemustensa kannalta. Perinteinen roomalainen ajatus lain pyhyydestä oli vaikea asia myös henkilökohtaisesti.

Roomalaisethan olivat ylpeilleet sillä, että lakia toteltiin, olipa se millainen tahansa: Lex dura sed lex. Henkilökohtainen etu ja normaalit inhimilliset tunteet saivat antaa tilaa laille silloinkin, kun se ilmiselvästi soti oikeutta vastaan.

Kuitenkin Cicero tässä kirjassa näkee paljon vaivaa todistellakseen sitä, että laki ja oikeus ovat sama asia, joka perustuu luontoon, tarkemmin sanoen ihmisluontoon ja sen ominaisuuksiin: olemme luodut oikeudenmukaisuuteen ja oikeus ei pohjaa mielipiteeseen, vaan luontoon.

Kaiken ytimessä oli hyve, josta voitiin kiistellä, oliko se maailmassa korkein hyvä, vaiko suorastaan ainut hyvä. Hyveen tavoittelussa kaikki olivat samalla viivalla: Ei ole yhtään ihmistä, minkään rotuista, joka luonnon johdolla ei kykenisi saavuttamaan hyvettä.

Antiikin neljä kardinaali hyvettä muistetaan: ne olivat urhoollisuus, oikeudenmukaisuus, viisaus ja itsehillintä eli kohtuullisuus. Monia muita voitiin vielä lisätä näihin, kuten Cicero tekeekin.

Ciceron mielestä hyve oli itse asiassa täydellistynyt järki, joka on varmasti olemasta luonnostaan. Samoin on kaiken jalon laita. Järkähtämätön ja pysyvä elämäntapa oli yhtä kuin hyve ja häilyvyys taas merkitsi pahetta. Kaikkien pahuuksien äiti oli nautinto:

Mikä voi olla kuvottavampaa kuin ahneus, epäinhimillisempää kun hillittömyys, halveksittavampaa kuin  pelkuruus ja hyljeksittävämpää kun henkinen velttous ja typeryys, kysyy Cicero retorisesti.

Vastatkoot tuohon myös aikamme viisaat.

Materialismi oli jo ajan merkittävä diskurssi ja puhuessaan jumalista ja uskonnosta Cicero kysyy kirjassaan keskustelutoveriltaan, myönsikö tämä sen, että kuolemattomien jumalten voima, luonto, järki, valta mieli tahto (tai mikä muu sana sitten tahansa paremmin ilmaiseekaan tarkoitustani) hallitsee koko luontoa?

Kysymys ymmärrettiin arkaluontoiseksi, sillä parhaimmassa kirjassa ( Epikuroksella) sanottiin, ettei jumala kantanut huolta mistään, ei omasta eikä vieraasta.

Se uskonto, jota Cicero kunnioittaa, on hyvin käytännönläheinen ja itse asiassa lainsäätäjien eikä pappien on huolehdittava sen organisoinnista.

Kenenkään ei tullut saada pitää omia jumalia, elleivät ne olleet valtion tunnustamia. Jumalina palvottakoon sekä alati taivaallisina pidettyjä että niitä, joille omat ansiot ovat suoneet paikan taivaassa, kuten Herculesta, Liberia, Aesculapiusta, Castoria, Polluxia, Quirinusta, mutta myös Ymmärrystä, Miehuullisuutta, Hurskautta, Uskollisuutta, toisin sanoen ominaisuuksia, joiden ansiosta ihminen pääsee nousemaan taivaaseen. Olkoon temppeleitä näiden kunniaksi, älköön paheiden kunniaksi.

Papeilla ja ennusmerkkien tulkitsijoilla, etenkin lintujen (pyhien kanojen) lentoa selittävillä auguureilla oli ja tuli olla myös huomattavaa valtaa valtiollisissa asioissa, mikä näkyy Ciceron hahmottelemien lakien ja hallintorakenteiden monesta kohdasta.

Ennustukset eivät toki aina toteutuneet, mutta usein ne olivat uskomattomalla tavalla käyneet toteen, arveli kirjoittaja. Niinpä olisi ollut järjetöntä ylimielisyyttä jättää luonnon itsensä ilmaisemat ennusmerkit huomiotta.

Itse asiassa myös kansalla piti olla oikeus tulkita niitä, mutta sitovat tulkinnat oli varattu niistä huolehtiville papeille. Valtakunnan tulevaisuus oli kaikkein tärkeimpiä asioita ja auguurien arvo oli korkea niin silloin kuin nyt. Televisio ei ole asioihin paljon uutta tuonut.

Kuten Platon, myös Cicero haluaa sanoa yhtä ja toista siitä, mikä on säädyllistä ja sallittavaa ja mikä ei. Platonhan antaa suuren arvon musiikille ja suosittelee muun muassa vanhojen miesten kuorolle merkittävää asemaa valtiossa.

Nuoret on sen sijaan Platonin mukaan ennen muuta pidettävä aisoissa ja tämä koskee muun muassa alkoholin nauttimista, mikä tietyssä iässä pahentaa jo ennestään liikaa kiivautta. Vanhemmille viini sen sijaan sopii hyvin.

Cicero kiinnittää myös huomiota musiikkiin. Kirjassa todetaan, että nykyinen yleisö, jolla oli vielä äsken taipumus vaikuttua Liviuksen ja Naeviuksen rytmien miellyttävästä vakavuudesta, nykyään hyppelee ja pyörittelee kaulojaan ja silmiään uusien rytmien tahdissa. Muinaisella Keikalla oli tapana rangaista moisesta ankarasti… Määräsihän näet kuristaan kuulu Sparta katkaistaviksi Timotheoksen lyyrasta ne ylimääräiset kielet, jotka hänellä oli tavanomaisten seitsemän lisäksi.

Kohtuullisuus, säädyllisyys ja vakavuus olivat Ciceron ja hänen kekustelutoveriensa kunnioittamia asioita. Halveksittavin asia sen sijaan oli pahe ja häilyvyys ja nautinto niiden lähteenä ja motiivina.

Kohtuuden nimessä Cicero halusi rajoittaa muun muassa hautajaisseremonioita ja muistomerkkejä, joilla ylvästeltiin määrättömästi ja kieltää liioittelut suremisessa, jopa senkin, että naiset raapivat hautajaisissa poskensa verille.

Paljon muutakin kiinnostavaa muun muassa juuri naisia ja heidän asemaansa ja rituaalejaan koskevaa Cicero kirjoitti, mutta hänen kirjoituksillaan ei näytä olleen erityisempää vaikutusta.

Marcus Tullius oli mailleen menevän aikakauden mies ja ne puhtaat roomalaiset tavat, joita hän ihannoi, olivat jo jäämässä tarunomaiseen menneisyyteen, jos nyt olivat käytännön todellisuutta koskaan olleetkaan.

Kehitys edistyy

 

Primitiivisen kulttuurin opetuksia

Èmile Durkeim, Uskontoelämän alkeismuodot. Australialainen toteemijärjestelmä. Suomentanut Seppo Randell. Tammi 1980, 470 s.

 

Lueskelen tässä Émile Durkheimin teosta Uskontoelämän alkeismuodot. Siinä tutkija etsii avainta uskontoon ilmiönä tutkimalla Australian alkuasukkaiden tapoja, jotka kuuluivat alkeellisimpiin tunnettuihin kulttuureihin 1900-luvun alussa. Toki myös Amerikasta olisi löytynyt, mitä tutkia, mutta Durkheim preferoi Australiaa.

Häpeäkseni en ole jaksanut kahlata läpi kaikkia Durkheimin melko pitkiä todisteluja ja empiiristen havaintojen selostusta, mutta luulen saaneeni joitakin tuoreita vaikutelmia hänen ajattelustaan, jota pidän hyvin kiinnostavana jo pelkästään Seppo Oikkosen lukuisten puheenvuorojen perusteella.

Kulttuuriantropologian alallahan meilläkin juuri tuohon aikaan oli saatu aikaan varsin merkittävää tutkimusta ja erityisesti kunnostautui Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), minkä johdosta sosiologimme ristivät yhdistyksensäkin Westermarck Societyksi. Nimikkohenkilönsä jälkiä ei tämä joukko kyllä ole juuri lainkaan seurannut, kuten muuan sosiologi on huomauttanut.

Durkheim on vakuuttunut siitä, että on mahdollista löytää ilmiöiden alkuperä nimenomaan niiden kaikkein alkeellisimpia muotoja tutkimalla. Uskonto, kuten myös kieli ja käsitteet, syntyy vain yhteisössä. Sosiologia taas on tiede, jonka todellinen tutkimusala ovat yhteisöt, ei niiden jäsenet.

Durkheimin mukaan jo hänen alkeellisella tutkimuskohteellaan oli samat uskonnon perusainekset kuin kaikissa kehittyneimmissäkin uskonnoissa: jako pyhään ja profaaniin, käsitys sielusta, hengistä, myyttisistä henkilöistä, kansallisesta ja jopa ylikansallisesta jumaluudesta, negatiivisen kultin askeesinharjoituksineen tämän liioiteltuna muotona, uhria ja uskonyhteyttä koskevat riitit, jäljittelyriitit, muistoriitit ja sopeutusriitit: mitään olennaista ei puutu.

Uskontoa ei kannata yrittää selittää rationaalisuudesta lähtien, mikä ei tarkoita, että se olisi mieletön asia, päinvastoin. Uskonto on itse asiassa koko ihmisyyden synnyttäjä. Ihminen on intellektuaalisen aineksen kokonaisuuden luomus, kokonaisuuden, josta kulttuuri muodostuu, jossa kulttuuri on yhteisön tekoa.

Ryhtymättä tässä sen enempää setvimään uskonnon, käsitteellisen ajattelun ja ihmisen syntyä, tulee tietenkin heti mieleen vilkaista, mitä uskonnosta sen varsinaisessa mielessä on jäljellä vaikkapa Suomen kaltaisessa kehittyneessä maassa.

Varsinaisen uskonnollisen elämän ydin, kultti, jota harjoittaa seurakunta, on meillä kutistunut marginaaliseksi ainakin varsinaisen uskonnon alueella. Kirkkojen tyhjyys sanoo asiasta kaiken olennaisen.

Jako pyhään ja profaaniin on samaten hiipunut käytännössä olemattomaksi. Voimansa kautta elävässä uskonnossa se on ehdoton ja sitä noudattavan ihmisen maailmaan kuuluu paljon tabuja.

On turha sanoakaan, että tabut eivät tässä nykyisessä maailmassa nauti minkäänlaista kunnioitusta. Korkeintaan journalistit voivat yrittää sellaisia rakennella voidakseen selittää suureksi intellektuaaliseksi urotyöksi niiden paljastamisen ja tuhoamisen, vaikka koko suoritus olisi latteatakin latteampi.

Tuonpuolisen maailman esikartanossa elämisen sijasta elämme nyt vankasti tämänpuolisen onnen tavoittelun maailmassa, mutta myös siihen liittyy vahvoja uskonnollisia piirteitä. Itse asiassa on myös tabuja ja pyhiä asioita, jotka koetaan niin itsestään selvinä, ettei niitä kyetä näkemään eikä edes tunnustamaan.

Pitirim Sorokinin mukaan tällainen aineellisuuden ja aistihavainnon piiriin rajoittunut kulttuuri on vallinnut maailmassa ennenkin, erityisesti Rooman vallan viimeisinä vuosisatoina. Hän kutsuu sitä nimellä aistinen kulttuuri, sensate culture (ks. Vihavainen: Haun sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka on olemukseltaan rationaalinen.

Rationaalisuus on kuitenkin vain yksi mahdollinen kulttuurin vallitseva taipumus. Myöhäisantiikista siirryttiin sitten keskiajan ideaiseen kulttuuriin, joka oli edeltäjästään kaukana kuin yö päivästä.

On kiinnostava kysymys, minne nyt ollaan siirtymässä. Vallitseva, rationaalisuuden nimeen vannova kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa uskontoa. Myös sillä on tabunsa, jotka ovat erittäin vahvasti suojattuja kaikkea kyseenalaistamista vastaan, siis paradoksaalisesti myös ja jopa aivan erityisesti rationaalista kritiikkiä vastaan.

Sorokin odotti jo omalla, kiihkeän muutoksen aikakaudellaan aistisen kulttuurin olevan siirtymässä ideaiseen, jonkinlaiseen uskontoon, jolle rationaalisuus olisi yhä toissijaisempaa ja vieraampaa.

Mitäpä sanoakaan, niin sanotun postmodernismin myötä koko tieteen käsite on saanut uuden kaiun. Rationaalisuuden sijasta sen keskiössä ovat yhä useammin yksittäisten ihmisten, erityisesti marginaalien tuntemukset, jotka esitetään loukkaamattomina ja kaikelta kritiikiltä suojattuina. Rationaalisen ajattelun auktoriteetti kielletään yhä useammin ja totaalisemmin.

Natsien ideologia edellytti myös myyttisten rotuvaistojen nostamista loukkaamattomaan asemaan ja rationaalisen ajattelun alistamista sille. Kriitikot puhuivat jo silloin järjen tuhoamisen ohjelmasta: Die Vernichtung des Verstandes.

Silloin se näytti olevan vain vastakkainen liberaalille anglosaksiselle rationaalisuudelle ja liberalismille. Nyt itse tuo liberalismi on muuttunut yhä enemmin sensuuriin ja pakkoon perustuvaksi uskomusjärjestelmäksi, jonka edeltäjäänsä yhdistää vain nimi.

Nyt näemme ympärillämme samaan aikaan sekä perinteisen uskonnon lopullisen tuhoutumisen kristinuskon osalta ja uuden fundamentalismin nousun islamin osalta. Sen ohella tuo uusi normatiivinen irrationalismi saattaa kantaa povessaan uuden uskonnollisuuden alkiota. Mutta tämä vie jo kauas spekulaatioon.

Joka tapauksessa uusien tabujen syntyminen on tosiasia ja mikäli niitä tunnustavien lahkojen temppeleihin haluaa tutustua, on paradoksaalisesti mentävä yliopistoihin, mieluummin amerikkalaisiin. Tämä on erittäin merkittävä seikka.

Jotakin tästä aihepiiristä on tullut silloin tällöin kirjoitettua. Palautan vain seuraavassa itseni ja myös muiden mahdollisesti asiasta kiinnostuneiden mieleen tämänkin:

 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Suutarikin, suuri viisas

 

Nec sutor ultra crepidam

 

Länsimaisen tieteellisen ajattelun kulmakiviä on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessä ja ytimekkäässä muodossaan kuuluu ”There is no ought from is”.

Tämä tarkoittaa, että siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla.

Tämän yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja muissakin totalitaarisissa utopioissa tämä periaate hylättiin ja katsottiin nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitävät rajoituksitta noudattivat.

Jopa utilitaristit erehtyivät joskus hylkäämään tämän selkeän erottelun ja tekivät alkeellisen virhepäätelmän: haluttavaa on se, mitä halutaan ja koska ihminen kerran haluaa mielihyvää, seuraa siitä, että sen maksimaalinen hankkiminen hänelle on hänen velvollisuutensa. Q.E.D.

Jopa Olof Palme, joka tuskin oli aivan kylmä utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.

Tällä tietenkin saatettiin korostaa myös sitä, että politiikassa voidaan saada jotakin aikaan vain määrätietoisella työllä sen sijaan, että olisi jätetty asiat ihmisten mieltymysten mukaisesti kehkeytymään pikkuhiljaa.

Joka tapauksessa länsimainen filosofia lähtee siitä, ettei politiikka kuulu tietämisen, vaan tahtomisen alaan, se siis lähenee etiikkaa. Politiikassa on tärkeää huomioida ihmisten halut ja aivan erityisesti heidän tahtonsa ja pyrkiä sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä siten, että selvitään mahdollisimman vähillä vahingoilla.

Tietäminen on toki myös tässä yhteydessä mitä tärkeintä. Vanha Auguste Comten periaate tietämisen ihanteesta koskee mitä suurimmassa määrin politiikkaa, josta Comte olikin kovin kiinnostunut: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir! On tiedettävä voidakseen nähdä ennakolta ja on koetettava nähdä ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti toimia.

Ennakkotieto on siis mitä tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikävä kyllä, se on ihmisistä puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksilöiden käyttäytymisen ennustaminen on itse asiassa mahdollista vain erittäin karkeissa rajoissa, joskus ja joidenkin kohdalla se toki onnistuu.

Ennakkoluulot poikkeavat ennakkotiedosta, mikä on selviö, jota ei sivistyneelle ihmiselle tarvitse todistella. Tai sanokaamme, että oli aika, jolloin tätä ei tarvinnut tehdä.

Ennakkotietoa tietyissä rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmistä ja niiden käyttäytymismalleista. Mitäpä muuta koko sosiologia on, kuin tähän pyrkimistä?

Itse asiassa tässä on syytä käyttää imperfektiä. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin ja opiskeltiin, pyrki löytämään todennäköisyyksiä tilastojen avulla ja luomaan erilaisia, enemmän tai vähemmän ennustettavia malleja ja ideaalityyppejä siitä moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti loputtoman sekavalta puurolta.

Onnistuihan tämä jossakin määrin ja onnistuu yhä. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden käyttäytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtävä. Valitettavasti vain tähänkin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen sensuuri, joka suorastaan halusi kieltää monien asioiden tutkimisen. Viittaan nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.

Itseään kunnioittava tutkija ei tietenkään anna periksi tieteen ulkopuoliselle painostukselle, vaikka asia epäilemättä saattaa tietyillä tiedonaloilla vaikeuttaa hänen toimintaansa.

Useissa länsimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri, jolla on vahvoja totalitarismin piirteitä ja joka pyrkii kieltämään jopa tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.

On toki myös tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta lähtien. Ne komeilevat suomenkielessä tieteen tittelillä ja ovat usein jopa lähtökohtaisesti poliittisia.

Niillä on kaikkialla myös kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin myös nämä ovat kehittäneet itselleen omat kriteerinsä ja periaatteensa, joiden puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi metodisena lähtökohtana on hyvä esimerkki.

Murheellinen maine on ollut myös kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui šarlataaniksi.

Koska antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittään jaloiksi villeiksi, on ymmärrettävää, että tieteenharjoitukseen sekoittui usein normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin löytävinään todisteita, jotka paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja mädännäisyyksiä.

Sille, joka uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on aina tarjonnut enemmän tai vähemmän vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihän se mitään todistanut sanan ankarassa mielessä.

Kaikesta huolimatta kulttuuriantropologia epäilemättä tarjoaa monia kiinnostavia näkökohtia kulttuurien moninaisuuteen eli sillä on heuristista arvoa, mikäli sitä oikein käytetään.

Idiotismia lähenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tämä loukkaisi heti jo Humen giljotiinia ja asettaisi esittäjänsä länsimaisen tieteellisen tradition ulkopuolelle.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille, toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, että ”tutkijapiirit” yleensä hyväksyisivät multikulturalismin.

Mikäli näin olisi ja epäilemättä tämä saattaisi päteä tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan nimikettä käyttävään populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista merkitystä, kuin kyseisen ryhmän vaaleissa antama äänimäärä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa työskentelevän sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä, jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”

Tulkitsen tämän vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii ummistamaan silmät siltä ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa tällaisen politiikan tuloksista.

Tämä on tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista on tapana kutsua populismiksi.  Vaikka ei ole ihan selvää, pyrkiikö kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, että juuri tästä on kysymys ja siis viime kädessä myös Humen giljotiinin hylkäämisestä.

Tämä ei kyllä oikein jaksa enää naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun meidän ns. ”edistyksellisissä” piireissämme keksittiin uudissana ”neukku”, jolla ei ollut mitään pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkää havaittiin kuitenkin, että siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, hölmöstä byrokratiasta ja vastaavasta.

Niinpä muuan vieraileva venäläinen kolumnisti vaati otsa rypyssä moisen haukkumasanan korvaamista jollakin toisella sanalla…

Pelkäänpä, että rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta siitä, suhtautuvatko tutkijat käsitteisiin varauksellisesti vai eivät.

Vanhan anekdootin mukaan suutarin pitää keskittyä omaan pätevyysalueeseensa. Lestin arvostelijana hän on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennään siihen vaatetukseen, joka on jossakin polven yläpuolella, hänen mielipiteellään on aivan sama arvo kuin kenen tahansa muunkin maallikon.

Itse asiassa se ei ole edes yhtä arvokas: mikä sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittää vaatia, että asiakas pukeutuisi yhdellä tai toisella tavalla? Siinä asiassa on päätösvallan oltava henkilöllä itsellään.

 

Oikeudenmukaisuutta!

 

Suuret rosvojoukot

 

Mitäpä valtiot ilman oikeudenmukaisuutta olisivat muuta kuin suuria rosvojoukkoja, kysyi pyhä Augustinus. Latinaksi se kuulostaa komeammalta, joten otetaan sekin vielä tähän: Remota itaque iustitia quid sunt regna nisi magna latrocinia?

Tässä on jo useamman vuoden ajan joutunut ihmettelemään, missä nyt on ihmisten mielissä ja tavoitteissa sellainenkin asia kuin rauha. Ihmisten ja heidän elämälleen välttämättömien kohteiden hävittämisestä on tullut niin normaalia päivittäistä ohjelmaa, että näytti jo unohtuneen, että toisinkin voisi olla.

Vastenmielisin rosvojoukko on ehdottomasti se, joka aloitti aseellisen hyökkäyksensä ilman mitään oikeutta siihen. Hävyttömyyden huipuksi sama taho on vielä kehdannut parkua kärsimyksistään, mikäli myös sen alueelle on kohdistettu vastavuoroisesti väkivaltaa. Tilanne olisi äärimmäisen koominen, ellei koko asia olisi niin traaginen.

Toki sodan käyminen ei ollut alun perin hyökkääjän tarkoituksena. Sodasta puhuminenkin oli laitonta, kun erikoispalveluiden piti hoitaa voittamattomine aseineen muuan erikoisoperaatio, joka palauttaisi Ukrainan Venäjän käskyvaltaan.

Asiaa voi verrata talvisotaan. Taas kerran suunnitelmat olivat mitä parhaimmat, mutta kävi kuin aina. Nerokkaiden ja alansa huippua edustavien erikoismiesten muodostama erikoishallitus ei olisi voinut nolommin möhliä koko ulkopolitiikkaansa, jonka suurena päämääränä oli saada naapurivaltiot taas liittymään sen ympärille Euraasian liittoon.

Suunnitelma B taas jo sitten tarkoitti koko Yhdysvaltain johtaman maailmanjärjestyksen kumoamista heti ja tuosta vaan, mutta sekin perustui toiveajattelulle ja virhelaskelmille.

Äärimmäisen vaaralliseksi noiden suuruudenhullujen erikoismiesten pelin tekee se, että heidän käsissään on ydinaseita, joita he ovat yhä uhkaavammin kalistelleet ja jopa lähettäneet aivan USA:n rannikolle.

Eskalaatio on edennyt koko ajan ja kun sitä johtavien toheloiden tähänastiset saavutukset tunnetaan, olisi kevytmielistä olettaa, ettei siitä, Augustinuksen termiä lainatakseni, rosvopesästä hyvinkin voisi löytyä pommin laukaisijaa.

Suomea on nyt avoimesti nimitetty etulinjan maaksi, mikä näyttää aiheuttaneen jonkinlaista vähämielistä innostusta sellaisissa piireissä, jotka uskovat aseiden voimaan yleensä ja oman puolen ihmeaseiden voimaan erityisesti. Muutaman vuoden kokemus katsomossa ei näytä opettaneen mitään.

Joku lukija tässä hiljan väitti, ettei tässäkään blogissa ole koskaan puhuttu mitään rauhasta konkreettisesti ja niistä ongelmista, joita sillä olisi ratkaistava.

Tämä ei pidä paikkaansa. Noista ongelmista on puhuttu jo ns. euromaidanista lähtien (vrt. Vihavainen: Haun maidan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ukrainan vähemmistöpolitiikka on ollut chauvinistista ja vähemmistöjä sortavaa. Jostakin syystä juuri nyt, aivan viime aikoina Baltian maat ovat lähteneet samoille linjoille.

Suomen kielipolitiikka ja esimerkiksi Ahvenanmaan asema, joka näyttää monia närästävän, mainittiin vielä mahdollisena esikuvana Ukrainassakin takavuosina. Sitten tuli tuo Maidan ja yhteiskeinunta, johon moskalit eivät saaneet osallistua ja sitten tuli sota.

Tuskin on olemassa mitään muuta mahdollista politiikkaa, joka olisi voinut hitsata Ukrainan venäjänkielisiä maansa patriooteiksi, kuin tuo Venäjän idioottimainen ja rikollinen (anteeksi nyt sanat, olen juuri lukenut Augustinusta) hyökkäys.

Osa venäjänkielisistä ja varmaan myös jopa ukrainakielisistä kuitenkin luultavasti pysyy Venäjä-mielisinä ja joka tapauksessa jonkinlainen vähemmistönsuoja olisi aina sivistysvaltion kansalaisille suotava. Pakollinen denationalisaatio kuuluu sekin rosvojoukkojen menetelmiin.

Zelenski on juuri hiljattain sanonut, että rauha olisi tehtävä kansainvälisien yhteisön hyväksymällä tavalla. Tämä kuulostaa jo lupaavalta. Aiemmin on molemmin puolin kuulutettu vain non possumus linjaa ja vaadittu kaikkien aluevalloitusten palauttamista.

Eikö oikeudenmukaisuus sitten vaadi niiden palauttamista? Ollaanko tässä rikollisuutta suosimassa?

Kannattaa muistaa, että kysymys on alun perin ollut Itä-Ukrainan vähemmistöjen asemasta ja niiden separatismista, joka pystytti sinne pyssymieskomennon, jota Ukraina sitten ryhtyi aseellisesti torjumaan Kremlin suureksi moraaliseksi närkästykseksi.

Ongelma on mitä ilmeisimmin aito, joskin yritykset sen ratkaisemiseksi valtavalla joukkoteurastuksella ovat taas kerran olleet yhtä mielettömiä ja kohtuuttomia kuin maailmansodan sytyttäminen yhden serbialaisen murhaajan takia.

Mutta rauhahan se saatiin sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan jälkeen. Ensin mainitussa tapauksessa se oli huonosti harkittu ja epäoikeudenmukainen kostorauha, jolla haluttiin hyvittää sitä verta, jota oli hekatombeittain vuodatettu.

Toisen maailmansodan jälkeen yleistä rauhaa ei oikeastaan tehtykään ennen kuin ETYK:issä vuonna 1975. Monien mielestä se oli äärimmäisen epäoikeudenmukainen rauha, joka jätti Neuvostoliitolle sen itselleen anastamat alueet ja imperiumiinsa pakottamat valtiot.

Mutta kyllä elämä elämältä maistui sellaisenkin rauhan oloissa. Aina se sotavuodet voitti ne kokeneiden mielestä.

Nyt olisi siis rauha taas tehtävä ja näyttää siltä, että sen aikaan saaminen on todella molempien tai kaikkien osapuolten tavoitteena. Välillähän tuntui jo siltä, että tänä sota on niin mainio, että sitä täytyy saada lisää. Tekihän se ehkä ainaiseksi lopun pyrkimyksestä luoda euraasialainen supervalta, jonne kaikki alueen valtiot kilvan rientävät.

Kun tuo tavoite lienee jo saavutettu, on aika ajatella jo ukrainalaistenkin osaa, edustivatpa he mitä kieliryhmää tai kansallisuutta tahansa.

Ukrainalle on jo heiluteltu porkkanaa, mutta samaan aikaan todettu, että rauhakin voi vaatia uhrauksia, ei pelkästään sota. Rauha sen jälkeen, kun uhrauksia on tehty sodassa, on aina katkeraa, mutta ilman niitä on vain sotaa.

Millä ehdoilla Moskova suostuu rauhaan, on kiinnostava ja osaltaan ratkaiseva kysymys. Se on jo julistanut liittäneensä itseensä Ukrainan itäisiä osia ja Krimin, mutta kansanäänestyksillä ei ole ollut kansainvälistä uskottavuutta. Voisiko se alistua uuteen äänestykseen, jossa tällainen uskottavuus taattaisiin?

Mikäli se siitä kieltäytyisi, se menettäisi kasvonsa, mikä tosin on jo ainakin kerran tapahtunutkin. Mutta elämä on. Ei kannata sulkea pois sitä mahdollisuutta, että Ukrainan eräiden itäisten osien status voitaisiin sopia kansainvälisellä sopimuksella, jonka sekä Venäjä että Ukraina tunnustaisivat.

Muistammehan, että myös Stalin suostui tekemään rauhan Helsingin hallituksen kanssa, jota se ei pitkään aikaan edes tunnustanut. Rauha olli Suomelle hyvin raskas, mutta Neuvostoliiton uskottavuuden kannalta se oli katastrofi.

Tai niinhän sitä luulisi. Tosiasiassa massiivinen propagandahyökkäys ja disinformaatio hävittivät hyvin pian kansainvälisen suuren yleisön silmistä sen, mitä oli tapahtunut. Eihän sen olennaisia mutkia enää tunneta edes Suomessa.

Pidetäänpä nyt peukkuja, ehkäpä tuo iustitia, jota Augustinus peräänkuulutti, hyvinkin saa taas maailmassa puheenvuoron ja aseet lakkaavat puhumasta järjetöntä kieltään.

Kansat ovat aina liikkeessä

 

Alueiden omiminen

 

Valtiot hankkivat uusia alueita yleensä sodalla tai näin ainakin tapahtui siihen aikaan, kun rajoittamaton barbaria vallitsi valtioiden välisissä suhteissa. Syitä löytyi aina, eikä valtion voimistamista tarkoittavia toimenpiteitä yleensä paheksuttu.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen julistettiin sentään sota kelvottomaksi tavaksi hoitaa asioita ja Kellon-Briand-sopimus vuonna 1928 teki hyökkäyssodan suorastaan rikolliseksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen imperiumien hajottaminen kansallisvaltioihin näytti myös poistavan ilmeisimmät sodan syyt Euroopasta.

Tosiasiassa Pariisin rauhat vuonna 1919 jättivät useita kansakuntia tyytymättömiksi rajoihinsa. Ehkä räikeintä vääryyttä tehtiin Unkarille, joka menetti miljoonia asukkaita naapureilleen.

Saksa ja Itävalta pantiin matalaksi ja saivat myös antaa miljoonien saksalaisten asuttamat alueet Puolalle, Tšekkoslovakialle ja jopa Italialle. Viime mainitussa tapauksessa Etelä-Tiroli, joka nyt siirtyi Italialle ja sai nimekseen Alto Adige, oli selvästi saksalaisenemmistöinen.

Italia oli lähtenyt soitellen sotahan ja kärsinyt hirmuisia tappioita. Barbaarisen logiikan mukaan vuodatettu veri oli valuuttaa, jolla piti voida ostaa maata. Tämä verellä ostaminen tuli sitten uudelleen muotiin toisen maailmansodan aikana.

Kuten tunnettua, ennen talvisotaa Stalin vaati Suomelta vain Suomenlahden saaria (noin 3000 asukasta) ja Koivistolta Laatokalle ulottuvaa linjaa, jossa lienee asunut tuskin 100000 asukasta. Repolasta ja Porajärveltä olisi saatu kaksinkertainen määrä asumatonta korpea.

Hangon tyhjentäminen ja vuokraaminen naapurille korvausta vastaan olisi ollut ilmeisesti historiallisiin aikakirjoihin mainittava uutuus, jonka toteuttaminen olisi ollut kiinnostavaa nähdä koko maailmankin mitassa.

Kun sitten syttyi sota tai ainakin nyt aseellinen selkkaus, jonka rauhanomaiseen ratkaisuun tarvittiin parinsadan tuhannen miehen tappamista, totesi Molotov, ettei neuvotteluissa esitettyihin ehtoihin (saati nyt Kuusisen kanssa tehtyyn sopimukseen) voitu enää palata, koska paljon verta oli vuodatettu.

Verta oli vuodatettu ”ilman meidän syytämme” sanoi Molotov vielä varmemmaksi vakuudeksi. Rauhansopimusta koskevassa puheessaan hän joka tapauksessa selitti uskovansa, että jalomieliset rauhanehdot loivat hyvän pohjan hyvälle naapuruudelle.

Monet venäläiset kirjoittajat ovat sittemmin itkeneet krokotiilin kyyneliä sen johdosta, että Suomi ei kunnioittanutkaan tuota jalomielistä sopimusta, vaan lähti julmaan hyökkäyssotaan naapuriaan vastaan.

Siinä sitten vuodatettiin lisää verta sekä valloitusten säilyttämiseksi että ryöstösaaliin palauttamiseksi. Enemmän vertaan vuodattanut kai nyt sitten vahvisti omistuksiaan maksamalla lisää hintaa.

Puhuessaan Saksan ja Neuvostoliiton rajasopimuksen johdosta syyskuussa 1939 Molotov viittasi taas vereen maksuvälineenä tai ainakin rituaalisena kaupanvahvistamisen elementtinä, kuten Mefiston ja Faustin välillä tehtiin.

Saksan ja Neuvostoliito ystävyys oli nyt verellä sinetöity, julisti Molotov viitaten, paitsi Saksan ja Puolan välisissä taisteluissa kaatuneisiin ja haavoittuneisiin kymmeniin tuhansiin, myös Neuvostoliiton kaatuneina menettämiin noin tuhanteen mieheen.

Näin vakavalle pohjalle perustetulla ystävyydellä oli kaikki edellytykset kehittyä todella vakaaksi ja pitkäaikaiseksi totesi Molotov.

Sellaista oli Molotov ennustellut jo korkeimmassa neuvostossa pitämässään puheessa 32.8.1939. Sopimus olisi käännekohta Euroopan historiassa eikä vain Euroopan…

Mutta vasta verellähän se ystävyys koetellaan ja vahvistetaan. Kun Puolan valtio oli pyyhitty maan pinnalta, oli asia muuttunut niin sanoakseni lihaksi ja eritysesti vereksi.

Mutta kyllähän alueita voidaan vallata myös siten, että kansa muuttaa sinne ja syrjäyttää kantaväestön. Tämä on historiassa aivan normaalia. Ennen pitkää alue alkaa toimia enemmistön ehdoilla.

Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että papualaiset saisivat päähänsä muuttaa Suomeen. Kukapa uskaltaisi kieltää heiltä tämän oikeuden. Papualaisenemmistö ei olisi Suomessa ihan pian mahdollinen, mutta ihan kohtuullisellakin maahanmuuttajamäärällä se olisi sadan vuoden kuluttua ajankohtainen asia. Ainakin entinen kantaväestö voisi olla vähemmistönä.

nykyisten käytäntöjen mukaan Suomen liittäminen Papuaan ei olisi mahdollista, mutta ainahan säädökset muuttuvat uusien realiteettien mukana.

 Joka tapauksessa myös maahanmuutto antaa vahvoina pidettäviä argumentteja niille, jotka haluavat valtiollisten rajojen muuttamista. Muistamme, miten Serbian entinen historiallinen sydänalue Kosovo irrotettiin siitä suurten aplodien kaikuessa koko sivistyneeltä maailmalta. Siellä serbit olivat tulleet pieneksi vähemmistöksi. Kosovon historialle ei kukaan pannut painoa.

Mutta kenelle kuuluvat Ukraina, joka olli kolmisensataa vuotta Venäjän yhteydessä ja kenties kauemmin, asiasta voidaan aina kiistellä, onko se jonkin mielestä argumentti jonkin asian hyväksi, riippuu poliittisista suhdanteista. Merkittävä tosiasia joka tapauksessa on, että suuret osat siitä ovat Venäjän 1700-luvulla valloittamia ja nykyään myös venäläisenemmistöisiä.

Tarkoitan erityisesti Krimiä ja Mustanmeren rannikkoa eli ns. Novorossijaa. Olivatko ne perinteisesti venäläisenemmistöisiä? Jos olivat, onko tämä jonkinlainen argumentti sille, että Venäjällä olisi rikollisen hyökkäyssotansa ja siis verellä maksamisen lisäksi jokin hyväksyttävä argumentti pyyteilleen?

Entäpä, jos ne 1700-luvun lopun valloituksen jälkeen olivat vahvasti ukrainalaisenemmistöisiä? Vai tekeekö myöhempi venäläinen maahanmuutto niistä taa ilman muuta luonteeltaan venäläisiä? Ehkä tarvitaan taas sitä paljon puhuttua venäläistä verta, jolla on ennenkin ostettu naapureilta alueita heidän oman verensä hintaa kyselemättä?

Tässä joka tapauksessa pohdinnan aiheeksi vähäinen katsahdus Novorossijan väestötilanteeseen siltä ajalta, kun se alettiin tarkoin tuntea:

 

lauantai 1. lokakuuta 2022

Novorossija

 

Monikulttuurin kehto

 

Kuten tunnettua, Venäjällä monet talonpojat eivät viihtyneet isäntiensä alaisuudessa, vaan pakenivat ns. villille arolle. Näin syntyivät venäläiset ja ukrainalaiset kasakkakunnat, mutta vielä niiden eteläpuolella oli harvaan asuttua aluetta, joka kuului Osmanien valtakunnan yliherruuden alaisuuteen.

Kun Turkin valta siellä kukistettiin Katariina II:n aikana, saatiin Venäjälle suuri uusi alue, jota ruvettiin nimittämään uudeksi Venäjäksi, Novorossijaksi.

Kun väkeä siellä oli vähänlännästi, sitä houkuteltiin muun muassa Saksasta. Myös serbejä, juutalaisia ja kreikkalaisia muiden muassa saapui huomattavan paljon tälle seudulle. Eniten kuitenkin tuli ukrainalaisia, joiden määrä vuoden 1897 väestönlaskennassa oli yli 68,9 prosenttia. Venäläisiä oli vajaat 10 prosenttia ja moldavialaisiakin yli 11 prosenttia. Loppu oli kansallista tilkkutäkkiä saksalaisista tataareihin ja kreikkalaisiin. Putinin ja putinoidien esittämät argumentit alueen ikivanhasta venäläisestä luonteesta ovat siis pohjaa vailla.

Sivumennen mainittakoon, että 1700-luvun lopulla, jolloin Novorossija syntyi, oli puhetta myös suomalaisten lähettämisestä noille uusille alueille, erityisesti Krimille.

Grigori Potjomkin puhui tästä enemmän tai vähemmän vakavissaan Ruotsin suurlähettiläälle Curt von Stedingkille, kun tämä ehdotteli Savonlinnan palauttamista Ruotsille: lähetetään koko porukka Krimille, niin ei tarvitse mokomasta autiosta maapläntistä keskustella… Tämä ei ollut ainoa kerta, kun suomalaisten -myös inkeriläisten- muuttoa Novorossijaan ajateltiin.

Ei se Novorossija hullumpi paikka ollutkaan. Maa oli viljavaa ja kaikenlaista rikkautta oli maaperässä. Odessan kaupunki nousi pikavauhtia suureksi viljanviennin keskukseksi. Siitä tuli Venäjän juutalaisten suuri keskittymä, jonka omaleimaisuus on säilynyt näihin päiviin.

Itse asiassa Novorossija oli vain alku Katariinan kreikkalaiselle projektille, греческий проект, johon kuului Bysantin valtakunnan uudelleen perustaminen. Sen hallitsijaksi olisi tullut pojanpoika Konstantin, joka ei kyllä myöhempien tietojen valossa ollut kovinkaan lahjakas eikä suosittu henkilö, vaikka dekabristit paremman puutteessa hänen nimeään huusivatkin Palatsitorilla vuonna 1825.

Olisipa Konstantinopolista tullut Venäjän uusi keskus. Silloin kai Pietarin merkitys olisi vähentynyt ja sitä mukaa sen Suomelle muodostama vaara, kuten Henrik Gabriel Porthan pohdiskeli…

Mutta eurooppalainen suurpolitiikka ei sallinut Venäjän ottavan Itämeren lisäksi vielä Välimerenkin herruutta. Suunnitelma jäi suunnitelmaksi, mutta syntyihän ainakin suuri uusi liitosalue Venäjän eteläpuolelle, monenkirjavine väestöineen. Myös tuon alueen kaupunkien usein kreikkalaiset nimet (Mariupol, Simferopol, Sevastopol ym.) periytyvät Katariinan ajoilta.

Kansallisten vähemmistöjen osa on Venäjällä aina ollut ankeampi kuin putinistinen historiankirjoitus kertoo. 1800-luvulla toki pärjättiin ja 1920-luvulla kansallisia vähemmistöjä suorastaan suosittiin, mutta jo 1930-luvulla ne saivat kokea kovia kaikkialla Neuvostoliitossa, Kaukoidästä Karjalaan ja Kuolan niemimaalta Ukrainaan. Alueet venäläistyivät suureksi osaksi sen takia, että vähemmistöt tavalla tai toisella hävitettiin, osittain fyysisesti, osittain sirottelemalla ne uusille alueille.

Esimerkiksi sopivat vaikkapa kreikkalaiset. Kreikkalaisia oli Neuvostoliitossa enimmillään 358 000. Tiiviinä kokonaisuuksina heitä asui Mustanmeren rannikolla, Ukrainan, Pohjois-Kaukasuksen ja Gruusian alueilla. Osa kreikkalaisista tai siis heidän esi-isistään oli tullut alueelle jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.

NKVD:n suorittamissa kansallisissa operaatiloissa vuosina 1937-38 tuhottiin suuri määrä kaikkia Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, myös kreikkalaisia. Sodan aikana kreikkalaiset luettiin ns. rankaistaviin kansoihin ja heitä rankaistiin siirtämällä pois asuinsijoiltaan, muun muassa Krimiltä noin 14000 henkeä. Näissä operaatioissa kuoli aina melkoinen prosentti siirrettävistä.

Niin sanottuihin erikoiskyliin (спецпоселение) asutettiin Stalinin aikana epäluotettavia aineksia ja vuoden 1953 tilanteen mukaan kreikkalaisia näistä oli 28388 henkeä, joista Kreikan alamaisia (poliittisia pakolaisia) peräti 23609 henkeä. Koko maailman proletariaatin isänmaa oli aika tyly helmaansa halajaville veljille niin täällä pohjoisessa kuin etelässäkin.

Vuoden 2010 väestönlaskun mukaan Venäjällä asui 85640 kreikkalaista. Tiiviimpiä keskittymiä oli Stavropolin alueella, pohjois-Kaukasuksella. Lisäksi kreikkalaisia oli Ukrainan alueella noin 91000.

Mainittakoon, että inkeriläisistä, joita vielä vuonna 1939 oli noin 143 000, oli vuonna 2010 jäljellä enää 20267 henkeä. Jälkimmäisessä luvussa ovat sitä paitsi vielä muutkin suomalaiset.

Vertailusta ilmenee siis, että suomalaiset ovat kestäneet 1900-luvun -ja myös 2000-luvun- höykytyksiä paljon kreikkalaisia huonommin ja kaiketi olleet myös innokkaampia paluumuuttajia.

Joka tapauksessa Novorossija oli vielä 1700-luvun lopulla lähs tyhjä alue, jota alettiin suunnitelmallisesti täyttää monien eri kansallisuuksien edustajilla.

 Näin syntynyt monikansallisuus ei muodostunut sen väestölle suureksi siunaukseksi ja samaahan voinee sanoa monikulttuurisuudesta kaikkialla. Mitä paremmin kansanryhmät pysyvät erillään toisistaan, sitä paremmin sopu säilyy, kuten Sveitsin esimerkki osoittaa.

Kun kansallisia intohimoja tarpeeksi lietsotaan, saadaan niinkin läheiset kansat kuin venäläiset ja ukrainalaiset kiivaasti vihaamaan toisiaan, kuten lähihistoria osoittaa.

Sveitsissä kaikki on ollut toisin ja tässä voimme tietenkin muistaa myös sen, ettei valtio Sveitsissä ole tietääkseni koskaan ollut kiinnostunut etnisistä puhdistuksista. Ukrainasta Puolaan ja Unkariin ulottuvalla alueella asia on ollut toisin.