Kehitys edistyy

 

Primitiivisen kulttuurin opetuksia

Èmile Durkeim, Uskontoelämän alkeismuodot. Australialainen toteemijärjestelmä. Suomentanut Seppo Randell. Tammi 1980, 470 s.

 

Lueskelen tässä Émile Durkheimin teosta Uskontoelämän alkeismuodot. Siinä tutkija etsii avainta uskontoon ilmiönä tutkimalla Australian alkuasukkaiden tapoja, jotka kuuluivat alkeellisimpiin tunnettuihin kulttuureihin 1900-luvun alussa. Toki myös Amerikasta olisi löytynyt, mitä tutkia, mutta Durkheim preferoi Australiaa.

Häpeäkseni en ole jaksanut kahlata läpi kaikkia Durkheimin melko pitkiä todisteluja ja empiiristen havaintojen selostusta, mutta luulen saaneeni joitakin tuoreita vaikutelmia hänen ajattelustaan, jota pidän hyvin kiinnostavana jo pelkästään Seppo Oikkosen lukuisten puheenvuorojen perusteella.

Kulttuuriantropologian alallahan meilläkin juuri tuohon aikaan oli saatu aikaan varsin merkittävää tutkimusta ja erityisesti kunnostautui Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), minkä johdosta sosiologimme ristivät yhdistyksensäkin Westermarck Societyksi. Nimikkohenkilönsä jälkiä ei tämä joukko kyllä ole juuri lainkaan seurannut, kuten muuan sosiologi on huomauttanut.

Durkheim on vakuuttunut siitä, että on mahdollista löytää ilmiöiden alkuperä nimenomaan niiden kaikkein alkeellisimpia muotoja tutkimalla. Uskonto, kuten myös kieli ja käsitteet, syntyy vain yhteisössä. Sosiologia taas on tiede, jonka todellinen tutkimusala ovat yhteisöt, ei niiden jäsenet.

Durkheimin mukaan jo hänen alkeellisella tutkimuskohteellaan oli samat uskonnon perusainekset kuin kaikissa kehittyneimmissäkin uskonnoissa: jako pyhään ja profaaniin, käsitys sielusta, hengistä, myyttisistä henkilöistä, kansallisesta ja jopa ylikansallisesta jumaluudesta, negatiivisen kultin askeesinharjoituksineen tämän liioiteltuna muotona, uhria ja uskonyhteyttä koskevat riitit, jäljittelyriitit, muistoriitit ja sopeutusriitit: mitään olennaista ei puutu.

Uskontoa ei kannata yrittää selittää rationaalisuudesta lähtien, mikä ei tarkoita, että se olisi mieletön asia, päinvastoin. Uskonto on itse asiassa koko ihmisyyden synnyttäjä. Ihminen on intellektuaalisen aineksen kokonaisuuden luomus, kokonaisuuden, josta kulttuuri muodostuu, jossa kulttuuri on yhteisön tekoa.

Ryhtymättä tässä sen enempää setvimään uskonnon, käsitteellisen ajattelun ja ihmisen syntyä, tulee tietenkin heti mieleen vilkaista, mitä uskonnosta sen varsinaisessa mielessä on jäljellä vaikkapa Suomen kaltaisessa kehittyneessä maassa.

Varsinaisen uskonnollisen elämän ydin, kultti, jota harjoittaa seurakunta, on meillä kutistunut marginaaliseksi ainakin varsinaisen uskonnon alueella. Kirkkojen tyhjyys sanoo asiasta kaiken olennaisen.

Jako pyhään ja profaaniin on samaten hiipunut käytännössä olemattomaksi. Voimansa kautta elävässä uskonnossa se on ehdoton ja sitä noudattavan ihmisen maailmaan kuuluu paljon tabuja.

On turha sanoakaan, että tabut eivät tässä nykyisessä maailmassa nauti minkäänlaista kunnioitusta. Korkeintaan journalistit voivat yrittää sellaisia rakennella voidakseen selittää suureksi intellektuaaliseksi urotyöksi niiden paljastamisen ja tuhoamisen, vaikka koko suoritus olisi latteatakin latteampi.

Tuonpuolisen maailman esikartanossa elämisen sijasta elämme nyt vankasti tämänpuolisen onnen tavoittelun maailmassa, mutta myös siihen liittyy vahvoja uskonnollisia piirteitä. Itse asiassa on myös tabuja ja pyhiä asioita, jotka koetaan niin itsestään selvinä, ettei niitä kyetä näkemään eikä edes tunnustamaan.

Pitirim Sorokinin mukaan tällainen aineellisuuden ja aistihavainnon piiriin rajoittunut kulttuuri on vallinnut maailmassa ennenkin, erityisesti Rooman vallan viimeisinä vuosisatoina. Hän kutsuu sitä nimellä aistinen kulttuuri, sensate culture (ks. Vihavainen: Haun sorokin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka on olemukseltaan rationaalinen.

Rationaalisuus on kuitenkin vain yksi mahdollinen kulttuurin vallitseva taipumus. Myöhäisantiikista siirryttiin sitten keskiajan ideaiseen kulttuuriin, joka oli edeltäjästään kaukana kuin yö päivästä.

On kiinnostava kysymys, minne nyt ollaan siirtymässä. Vallitseva, rationaalisuuden nimeen vannova kulttuuri muistuttaa monessa suhteessa uskontoa. Myös sillä on tabunsa, jotka ovat erittäin vahvasti suojattuja kaikkea kyseenalaistamista vastaan, siis paradoksaalisesti myös ja jopa aivan erityisesti rationaalista kritiikkiä vastaan.

Sorokin odotti jo omalla, kiihkeän muutoksen aikakaudellaan aistisen kulttuurin olevan siirtymässä ideaiseen, jonkinlaiseen uskontoon, jolle rationaalisuus olisi yhä toissijaisempaa ja vieraampaa.

Mitäpä sanoakaan, niin sanotun postmodernismin myötä koko tieteen käsite on saanut uuden kaiun. Rationaalisuuden sijasta sen keskiössä ovat yhä useammin yksittäisten ihmisten, erityisesti marginaalien tuntemukset, jotka esitetään loukkaamattomina ja kaikelta kritiikiltä suojattuina. Rationaalisen ajattelun auktoriteetti kielletään yhä useammin ja totaalisemmin.

Natsien ideologia edellytti myös myyttisten rotuvaistojen nostamista loukkaamattomaan asemaan ja rationaalisen ajattelun alistamista sille. Kriitikot puhuivat jo silloin järjen tuhoamisen ohjelmasta: Die Vernichtung des Verstandes.

Silloin se näytti olevan vain vastakkainen liberaalille anglosaksiselle rationaalisuudelle ja liberalismille. Nyt itse tuo liberalismi on muuttunut yhä enemmin sensuuriin ja pakkoon perustuvaksi uskomusjärjestelmäksi, jonka edeltäjäänsä yhdistää vain nimi.

Nyt näemme ympärillämme samaan aikaan sekä perinteisen uskonnon lopullisen tuhoutumisen kristinuskon osalta ja uuden fundamentalismin nousun islamin osalta. Sen ohella tuo uusi normatiivinen irrationalismi saattaa kantaa povessaan uuden uskonnollisuuden alkiota. Mutta tämä vie jo kauas spekulaatioon.

Joka tapauksessa uusien tabujen syntyminen on tosiasia ja mikäli niitä tunnustavien lahkojen temppeleihin haluaa tutustua, on paradoksaalisesti mentävä yliopistoihin, mieluummin amerikkalaisiin. Tämä on erittäin merkittävä seikka.

Jotakin tästä aihepiiristä on tullut silloin tällöin kirjoitettua. Palautan vain seuraavassa itseni ja myös muiden mahdollisesti asiasta kiinnostuneiden mieleen tämänkin:

 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Suutarikin, suuri viisas

 

Nec sutor ultra crepidam

 

Länsimaisen tieteellisen ajattelun kulmakiviä on niin sanottu Humen giljotiini, joka lyhyessä ja ytimekkäässä muodossaan kuuluu ”There is no ought from is”.

Tämä tarkoittaa, että siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden pitäisi olla.

Tämän yksinkertaisen periaatteen seuraamukset ovat valtavat. Neuvostoliitossa ja muissakin totalitaarisissa utopioissa tämä periaate hylättiin ja katsottiin nimenomaan asioiden olemuksesta seuraavan sen imperatiivin, jota valtaapitävät rajoituksitta noudattivat.

Jopa utilitaristit erehtyivät joskus hylkäämään tämän selkeän erottelun ja tekivät alkeellisen virhepäätelmän: haluttavaa on se, mitä halutaan ja koska ihminen kerran haluaa mielihyvää, seuraa siitä, että sen maksimaalinen hankkiminen hänelle on hänen velvollisuutensa. Q.E.D.

Jopa Olof Palme, joka tuskin oli aivan kylmä utilitarismin houkutuksille, kiteytti politiikan olemuksen sanoihin ”Politiikka on tahdon asia”, ei siis tiedon.

Tällä tietenkin saatettiin korostaa myös sitä, että politiikassa voidaan saada jotakin aikaan vain määrätietoisella työllä sen sijaan, että olisi jätetty asiat ihmisten mieltymysten mukaisesti kehkeytymään pikkuhiljaa.

Joka tapauksessa länsimainen filosofia lähtee siitä, ettei politiikka kuulu tietämisen, vaan tahtomisen alaan, se siis lähenee etiikkaa. Politiikassa on tärkeää huomioida ihmisten halut ja aivan erityisesti heidän tahtonsa ja pyrkiä sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä siten, että selvitään mahdollisimman vähillä vahingoilla.

Tietäminen on toki myös tässä yhteydessä mitä tärkeintä. Vanha Auguste Comten periaate tietämisen ihanteesta koskee mitä suurimmassa määrin politiikkaa, josta Comte olikin kovin kiinnostunut: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir! On tiedettävä voidakseen nähdä ennakolta ja on koetettava nähdä ennakolta, jotta voitaisiin sen mukaisesti toimia.

Ennakkotieto on siis mitä tarpeellisinta politiikan teossa, mutta ikävä kyllä, se on ihmisistä puheenollen aina jonkin verran puutteellista. Yksilöiden käyttäytymisen ennustaminen on itse asiassa mahdollista vain erittäin karkeissa rajoissa, joskus ja joidenkin kohdalla se toki onnistuu.

Ennakkoluulot poikkeavat ennakkotiedosta, mikä on selviö, jota ei sivistyneelle ihmiselle tarvitse todistella. Tai sanokaamme, että oli aika, jolloin tätä ei tarvinnut tehdä.

Ennakkotietoa tietyissä rajoissa on suhteellisen helppoa hankkia erilaisista ryhmistä ja niiden käyttäytymismalleista. Mitäpä muuta koko sosiologia on, kuin tähän pyrkimistä?

Itse asiassa tässä on syytä käyttää imperfektiä. Se sosiologia, jota 1960-luvulla tutkittiin ja opiskeltiin, pyrki löytämään todennäköisyyksiä tilastojen avulla ja luomaan erilaisia, enemmän tai vähemmän ennustettavia malleja ja ideaalityyppejä siitä moninaisuuden massasta, joka tilastoja tuntemattomalle maallikolle vaikutti loputtoman sekavalta puurolta.

Onnistuihan tämä jossakin määrin ja onnistuu yhä. Pyrkimys ryhmien luomiseen ja niiden käyttäytymisen ennustamiseen on tietenkin aivan legitiimi tieteen tehtävä. Valitettavasti vain tähänkin toimintaan hiipi jossakin vaiheessa poliittinen sensuuri, joka suorastaan halusi kieltää monien asioiden tutkimisen. Viittaan nyt vain Tatu Vanhasen osakseen saamaan vastaanottoon.

Itseään kunnioittava tutkija ei tietenkään anna periksi tieteen ulkopuoliselle painostukselle, vaikka asia epäilemättä saattaa tietyillä tiedonaloilla vaikeuttaa hänen toimintaansa.

Useissa länsimaissa, alkaen Yhdysvalloista, on kehittynyt uusi poliittinen kulttuuri, jolla on vahvoja totalitarismin piirteitä ja joka pyrkii kieltämään jopa tiettyjen asioiden tutkimisen, tutkimustulosten soveltamisesta puhumatta.

On toki myös tiedonaloja, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta lähtien. Ne komeilevat suomenkielessä tieteen tittelillä ja ovat usein jopa lähtökohtaisesti poliittisia.

Niillä on kaikkialla myös kriitikkonsa ja naurajansa, mutta kuten aikoinaan marxismi-leninismi, niin myös nämä ovat kehittäneet itselleen omat kriteerinsä ja periaatteensa, joiden puitteissa ne ovat kaiken ulkopuolisen arvostelun ulottumattomissa. Feminismi metodisena lähtökohtana on hyvä esimerkki.

Murheellinen maine on ollut myös kulttuuriantropologialla, jonka suurena edustajana aikoinaan ylistetty Margaret Mead paljastui šarlataaniksi.

Koska antropologia oli vanhastaan keskittynyt niihin, joita oli tapana nimittään jaloiksi villeiksi, on ymmärrettävää, että tieteenharjoitukseen sekoittui usein normatiivisia aineksia ja kohteesta oltiin löytävinään todisteita, jotka paljastivat oman kulttuurimme vajavaisuuksia ja mädännäisyyksiä.

Sille, joka uskoi ihmisluonnon olevan loputtomasti muokattavissa, kulttuuriantropologia on aina tarjonnut enemmän tai vähemmän vakuuttavaa hengenravintoa, vaikka eihän se mitään todistanut sanan ankarassa mielessä.

Kaikesta huolimatta kulttuuriantropologia epäilemättä tarjoaa monia kiinnostavia näkökohtia kulttuurien moninaisuuteen eli sillä on heuristista arvoa, mikäli sitä oikein käytetään.

Idiotismia lähenee sen sijaan ajatus, jonka mukaan voitaisiin johtaa kulttuuri- tai sosiaaliantropologiasta normeja politiikalle. Tämä loukkaisi heti jo Humen giljotiinia ja asettaisi esittäjänsä länsimaisen tieteellisen tradition ulkopuolelle.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei asia ole oikein valjennut edes kaikille ns. laatulehtiemme lukijoille, toimittajille tai kirjoittajille ja olen jostakin lukenut sellaistakin, että ”tutkijapiirit” yleensä hyväksyisivät multikulturalismin.

Mikäli näin olisi ja epäilemättä tämä saattaisi päteä tiettyyn, rajoitettuun, tutkijan nimikettä käyttävään populaatioon, ei asialla kuitenkaan olisi sen kummempaa poliittista merkitystä, kuin kyseisen ryhmän vaaleissa antama äänimäärä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Cambridgen yliopistossa työskentelevän sosiaaliantropologian professorin mielipidekirjoitus ”Uusi rasismi vaihtoi rodun kulttuuriin”. Artikkelin hullunkurisuus huipentuu lopussa, jossa kirjoittaja unelmoi siitä, että kulttuurin käsite joskus poistuisi käytöstä, jolloin ehkä päästäisiin ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”

Tulkitsen tämän vuodatuksen poliittiseksi kannanotoksi, joka vastustaa ryhmien kulttuuristen erojen huomioimista esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa eli siis vaatii ummistamaan silmät siltä ennakkotiedolta, jonka sosiologinen tutkimus voi antaa tällaisen politiikan tuloksista.

Tämä on tietenkin tieteellisen ajattelun vastustamista poliittisin perustein. Sellaista on tapana kutsua populismiksi.  Vaikka ei ole ihan selvää, pyrkiikö kirjoittaja perustelemaan poliittista kannanottoaan tieteenalansa tuloksilla, tulkitsen asian siten, että juuri tästä on kysymys ja siis viime kädessä myös Humen giljotiinin hylkäämisestä.

Tämä ei kyllä oikein jaksa enää naurattaa. Mieleen tulee joka tapauksessa se vanha tapaus, kun meidän ns. ”edistyksellisissä” piireissämme keksittiin uudissana ”neukku”, jolla ei ollut mitään pejoratiivisia rasitteita. Ennen pitkää havaittiin kuitenkin, että siihen liittyi assosiaatioita vanhanaikaisuudesta, hölmöstä byrokratiasta ja vastaavasta.

Niinpä muuan vieraileva venäläinen kolumnisti vaati otsa rypyssä moisen haukkumasanan korvaamista jollakin toisella sanalla…

Pelkäänpä, että rodun ja kulttuurin tarinassa on kyse aivan vastaavasta asiasta aivan riippumatta siitä, suhtautuvatko tutkijat käsitteisiin varauksellisesti vai eivät.

Vanhan anekdootin mukaan suutarin pitää keskittyä omaan pätevyysalueeseensa. Lestin arvostelijana hän on auktoriteetti. Kun sen sijaan mennään siihen vaatetukseen, joka on jossakin polven yläpuolella, hänen mielipiteellään on aivan sama arvo kuin kenen tahansa muunkin maallikon.

Itse asiassa se ei ole edes yhtä arvokas: mikä sellainen suutari luulee olevansa, joka yrittää vaatia, että asiakas pukeutuisi yhdellä tai toisella tavalla? Siinä asiassa on päätösvallan oltava henkilöllä itsellään.

 

Oikeudenmukaisuutta!

 

Suuret rosvojoukot

 

Mitäpä valtiot ilman oikeudenmukaisuutta olisivat muuta kuin suuria rosvojoukkoja, kysyi pyhä Augustinus. Latinaksi se kuulostaa komeammalta, joten otetaan sekin vielä tähän: Remota itaque iustitia quid sunt regna nisi magna latrocinia?

Tässä on jo useamman vuoden ajan joutunut ihmettelemään, missä nyt on ihmisten mielissä ja tavoitteissa sellainenkin asia kuin rauha. Ihmisten ja heidän elämälleen välttämättömien kohteiden hävittämisestä on tullut niin normaalia päivittäistä ohjelmaa, että näytti jo unohtuneen, että toisinkin voisi olla.

Vastenmielisin rosvojoukko on ehdottomasti se, joka aloitti aseellisen hyökkäyksensä ilman mitään oikeutta siihen. Hävyttömyyden huipuksi sama taho on vielä kehdannut parkua kärsimyksistään, mikäli myös sen alueelle on kohdistettu vastavuoroisesti väkivaltaa. Tilanne olisi äärimmäisen koominen, ellei koko asia olisi niin traaginen.

Toki sodan käyminen ei ollut alun perin hyökkääjän tarkoituksena. Sodasta puhuminenkin oli laitonta, kun erikoispalveluiden piti hoitaa voittamattomine aseineen muuan erikoisoperaatio, joka palauttaisi Ukrainan Venäjän käskyvaltaan.

Asiaa voi verrata talvisotaan. Taas kerran suunnitelmat olivat mitä parhaimmat, mutta kävi kuin aina. Nerokkaiden ja alansa huippua edustavien erikoismiesten muodostama erikoishallitus ei olisi voinut nolommin möhliä koko ulkopolitiikkaansa, jonka suurena päämääränä oli saada naapurivaltiot taas liittymään sen ympärille Euraasian liittoon.

Suunnitelma B taas jo sitten tarkoitti koko Yhdysvaltain johtaman maailmanjärjestyksen kumoamista heti ja tuosta vaan, mutta sekin perustui toiveajattelulle ja virhelaskelmille.

Äärimmäisen vaaralliseksi noiden suuruudenhullujen erikoismiesten pelin tekee se, että heidän käsissään on ydinaseita, joita he ovat yhä uhkaavammin kalistelleet ja jopa lähettäneet aivan USA:n rannikolle.

Eskalaatio on edennyt koko ajan ja kun sitä johtavien toheloiden tähänastiset saavutukset tunnetaan, olisi kevytmielistä olettaa, ettei siitä, Augustinuksen termiä lainatakseni, rosvopesästä hyvinkin voisi löytyä pommin laukaisijaa.

Suomea on nyt avoimesti nimitetty etulinjan maaksi, mikä näyttää aiheuttaneen jonkinlaista vähämielistä innostusta sellaisissa piireissä, jotka uskovat aseiden voimaan yleensä ja oman puolen ihmeaseiden voimaan erityisesti. Muutaman vuoden kokemus katsomossa ei näytä opettaneen mitään.

Joku lukija tässä hiljan väitti, ettei tässäkään blogissa ole koskaan puhuttu mitään rauhasta konkreettisesti ja niistä ongelmista, joita sillä olisi ratkaistava.

Tämä ei pidä paikkaansa. Noista ongelmista on puhuttu jo ns. euromaidanista lähtien (vrt. Vihavainen: Haun maidan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ukrainan vähemmistöpolitiikka on ollut chauvinistista ja vähemmistöjä sortavaa. Jostakin syystä juuri nyt, aivan viime aikoina Baltian maat ovat lähteneet samoille linjoille.

Suomen kielipolitiikka ja esimerkiksi Ahvenanmaan asema, joka näyttää monia närästävän, mainittiin vielä mahdollisena esikuvana Ukrainassakin takavuosina. Sitten tuli tuo Maidan ja yhteiskeinunta, johon moskalit eivät saaneet osallistua ja sitten tuli sota.

Tuskin on olemassa mitään muuta mahdollista politiikkaa, joka olisi voinut hitsata Ukrainan venäjänkielisiä maansa patriooteiksi, kuin tuo Venäjän idioottimainen ja rikollinen (anteeksi nyt sanat, olen juuri lukenut Augustinusta) hyökkäys.

Osa venäjänkielisistä ja varmaan myös jopa ukrainakielisistä kuitenkin luultavasti pysyy Venäjä-mielisinä ja joka tapauksessa jonkinlainen vähemmistönsuoja olisi aina sivistysvaltion kansalaisille suotava. Pakollinen denationalisaatio kuuluu sekin rosvojoukkojen menetelmiin.

Zelenski on juuri hiljattain sanonut, että rauha olisi tehtävä kansainvälisien yhteisön hyväksymällä tavalla. Tämä kuulostaa jo lupaavalta. Aiemmin on molemmin puolin kuulutettu vain non possumus linjaa ja vaadittu kaikkien aluevalloitusten palauttamista.

Eikö oikeudenmukaisuus sitten vaadi niiden palauttamista? Ollaanko tässä rikollisuutta suosimassa?

Kannattaa muistaa, että kysymys on alun perin ollut Itä-Ukrainan vähemmistöjen asemasta ja niiden separatismista, joka pystytti sinne pyssymieskomennon, jota Ukraina sitten ryhtyi aseellisesti torjumaan Kremlin suureksi moraaliseksi närkästykseksi.

Ongelma on mitä ilmeisimmin aito, joskin yritykset sen ratkaisemiseksi valtavalla joukkoteurastuksella ovat taas kerran olleet yhtä mielettömiä ja kohtuuttomia kuin maailmansodan sytyttäminen yhden serbialaisen murhaajan takia.

Mutta rauhahan se saatiin sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan jälkeen. Ensin mainitussa tapauksessa se oli huonosti harkittu ja epäoikeudenmukainen kostorauha, jolla haluttiin hyvittää sitä verta, jota oli hekatombeittain vuodatettu.

Toisen maailmansodan jälkeen yleistä rauhaa ei oikeastaan tehtykään ennen kuin ETYK:issä vuonna 1975. Monien mielestä se oli äärimmäisen epäoikeudenmukainen rauha, joka jätti Neuvostoliitolle sen itselleen anastamat alueet ja imperiumiinsa pakottamat valtiot.

Mutta kyllä elämä elämältä maistui sellaisenkin rauhan oloissa. Aina se sotavuodet voitti ne kokeneiden mielestä.

Nyt olisi siis rauha taas tehtävä ja näyttää siltä, että sen aikaan saaminen on todella molempien tai kaikkien osapuolten tavoitteena. Välillähän tuntui jo siltä, että tänä sota on niin mainio, että sitä täytyy saada lisää. Tekihän se ehkä ainaiseksi lopun pyrkimyksestä luoda euraasialainen supervalta, jonne kaikki alueen valtiot kilvan rientävät.

Kun tuo tavoite lienee jo saavutettu, on aika ajatella jo ukrainalaistenkin osaa, edustivatpa he mitä kieliryhmää tai kansallisuutta tahansa.

Ukrainalle on jo heiluteltu porkkanaa, mutta samaan aikaan todettu, että rauhakin voi vaatia uhrauksia, ei pelkästään sota. Rauha sen jälkeen, kun uhrauksia on tehty sodassa, on aina katkeraa, mutta ilman niitä on vain sotaa.

Millä ehdoilla Moskova suostuu rauhaan, on kiinnostava ja osaltaan ratkaiseva kysymys. Se on jo julistanut liittäneensä itseensä Ukrainan itäisiä osia ja Krimin, mutta kansanäänestyksillä ei ole ollut kansainvälistä uskottavuutta. Voisiko se alistua uuteen äänestykseen, jossa tällainen uskottavuus taattaisiin?

Mikäli se siitä kieltäytyisi, se menettäisi kasvonsa, mikä tosin on jo ainakin kerran tapahtunutkin. Mutta elämä on. Ei kannata sulkea pois sitä mahdollisuutta, että Ukrainan eräiden itäisten osien status voitaisiin sopia kansainvälisellä sopimuksella, jonka sekä Venäjä että Ukraina tunnustaisivat.

Muistammehan, että myös Stalin suostui tekemään rauhan Helsingin hallituksen kanssa, jota se ei pitkään aikaan edes tunnustanut. Rauha olli Suomelle hyvin raskas, mutta Neuvostoliiton uskottavuuden kannalta se oli katastrofi.

Tai niinhän sitä luulisi. Tosiasiassa massiivinen propagandahyökkäys ja disinformaatio hävittivät hyvin pian kansainvälisen suuren yleisön silmistä sen, mitä oli tapahtunut. Eihän sen olennaisia mutkia enää tunneta edes Suomessa.

Pidetäänpä nyt peukkuja, ehkäpä tuo iustitia, jota Augustinus peräänkuulutti, hyvinkin saa taas maailmassa puheenvuoron ja aseet lakkaavat puhumasta järjetöntä kieltään.

Kansat ovat aina liikkeessä

 

Alueiden omiminen

 

Valtiot hankkivat uusia alueita yleensä sodalla tai näin ainakin tapahtui siihen aikaan, kun rajoittamaton barbaria vallitsi valtioiden välisissä suhteissa. Syitä löytyi aina, eikä valtion voimistamista tarkoittavia toimenpiteitä yleensä paheksuttu.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen julistettiin sentään sota kelvottomaksi tavaksi hoitaa asioita ja Kellon-Briand-sopimus vuonna 1928 teki hyökkäyssodan suorastaan rikolliseksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen imperiumien hajottaminen kansallisvaltioihin näytti myös poistavan ilmeisimmät sodan syyt Euroopasta.

Tosiasiassa Pariisin rauhat vuonna 1919 jättivät useita kansakuntia tyytymättömiksi rajoihinsa. Ehkä räikeintä vääryyttä tehtiin Unkarille, joka menetti miljoonia asukkaita naapureilleen.

Saksa ja Itävalta pantiin matalaksi ja saivat myös antaa miljoonien saksalaisten asuttamat alueet Puolalle, Tšekkoslovakialle ja jopa Italialle. Viime mainitussa tapauksessa Etelä-Tiroli, joka nyt siirtyi Italialle ja sai nimekseen Alto Adige, oli selvästi saksalaisenemmistöinen.

Italia oli lähtenyt soitellen sotahan ja kärsinyt hirmuisia tappioita. Barbaarisen logiikan mukaan vuodatettu veri oli valuuttaa, jolla piti voida ostaa maata. Tämä verellä ostaminen tuli sitten uudelleen muotiin toisen maailmansodan aikana.

Kuten tunnettua, ennen talvisotaa Stalin vaati Suomelta vain Suomenlahden saaria (noin 3000 asukasta) ja Koivistolta Laatokalle ulottuvaa linjaa, jossa lienee asunut tuskin 100000 asukasta. Repolasta ja Porajärveltä olisi saatu kaksinkertainen määrä asumatonta korpea.

Hangon tyhjentäminen ja vuokraaminen naapurille korvausta vastaan olisi ollut ilmeisesti historiallisiin aikakirjoihin mainittava uutuus, jonka toteuttaminen olisi ollut kiinnostavaa nähdä koko maailmankin mitassa.

Kun sitten syttyi sota tai ainakin nyt aseellinen selkkaus, jonka rauhanomaiseen ratkaisuun tarvittiin parinsadan tuhannen miehen tappamista, totesi Molotov, ettei neuvotteluissa esitettyihin ehtoihin (saati nyt Kuusisen kanssa tehtyyn sopimukseen) voitu enää palata, koska paljon verta oli vuodatettu.

Verta oli vuodatettu ”ilman meidän syytämme” sanoi Molotov vielä varmemmaksi vakuudeksi. Rauhansopimusta koskevassa puheessaan hän joka tapauksessa selitti uskovansa, että jalomieliset rauhanehdot loivat hyvän pohjan hyvälle naapuruudelle.

Monet venäläiset kirjoittajat ovat sittemmin itkeneet krokotiilin kyyneliä sen johdosta, että Suomi ei kunnioittanutkaan tuota jalomielistä sopimusta, vaan lähti julmaan hyökkäyssotaan naapuriaan vastaan.

Siinä sitten vuodatettiin lisää verta sekä valloitusten säilyttämiseksi että ryöstösaaliin palauttamiseksi. Enemmän vertaan vuodattanut kai nyt sitten vahvisti omistuksiaan maksamalla lisää hintaa.

Puhuessaan Saksan ja Neuvostoliiton rajasopimuksen johdosta syyskuussa 1939 Molotov viittasi taas vereen maksuvälineenä tai ainakin rituaalisena kaupanvahvistamisen elementtinä, kuten Mefiston ja Faustin välillä tehtiin.

Saksan ja Neuvostoliito ystävyys oli nyt verellä sinetöity, julisti Molotov viitaten, paitsi Saksan ja Puolan välisissä taisteluissa kaatuneisiin ja haavoittuneisiin kymmeniin tuhansiin, myös Neuvostoliiton kaatuneina menettämiin noin tuhanteen mieheen.

Näin vakavalle pohjalle perustetulla ystävyydellä oli kaikki edellytykset kehittyä todella vakaaksi ja pitkäaikaiseksi totesi Molotov.

Sellaista oli Molotov ennustellut jo korkeimmassa neuvostossa pitämässään puheessa 32.8.1939. Sopimus olisi käännekohta Euroopan historiassa eikä vain Euroopan…

Mutta vasta verellähän se ystävyys koetellaan ja vahvistetaan. Kun Puolan valtio oli pyyhitty maan pinnalta, oli asia muuttunut niin sanoakseni lihaksi ja eritysesti vereksi.

Mutta kyllähän alueita voidaan vallata myös siten, että kansa muuttaa sinne ja syrjäyttää kantaväestön. Tämä on historiassa aivan normaalia. Ennen pitkää alue alkaa toimia enemmistön ehdoilla.

Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että papualaiset saisivat päähänsä muuttaa Suomeen. Kukapa uskaltaisi kieltää heiltä tämän oikeuden. Papualaisenemmistö ei olisi Suomessa ihan pian mahdollinen, mutta ihan kohtuullisellakin maahanmuuttajamäärällä se olisi sadan vuoden kuluttua ajankohtainen asia. Ainakin entinen kantaväestö voisi olla vähemmistönä.

nykyisten käytäntöjen mukaan Suomen liittäminen Papuaan ei olisi mahdollista, mutta ainahan säädökset muuttuvat uusien realiteettien mukana.

 Joka tapauksessa myös maahanmuutto antaa vahvoina pidettäviä argumentteja niille, jotka haluavat valtiollisten rajojen muuttamista. Muistamme, miten Serbian entinen historiallinen sydänalue Kosovo irrotettiin siitä suurten aplodien kaikuessa koko sivistyneeltä maailmalta. Siellä serbit olivat tulleet pieneksi vähemmistöksi. Kosovon historialle ei kukaan pannut painoa.

Mutta kenelle kuuluvat Ukraina, joka olli kolmisensataa vuotta Venäjän yhteydessä ja kenties kauemmin, asiasta voidaan aina kiistellä, onko se jonkin mielestä argumentti jonkin asian hyväksi, riippuu poliittisista suhdanteista. Merkittävä tosiasia joka tapauksessa on, että suuret osat siitä ovat Venäjän 1700-luvulla valloittamia ja nykyään myös venäläisenemmistöisiä.

Tarkoitan erityisesti Krimiä ja Mustanmeren rannikkoa eli ns. Novorossijaa. Olivatko ne perinteisesti venäläisenemmistöisiä? Jos olivat, onko tämä jonkinlainen argumentti sille, että Venäjällä olisi rikollisen hyökkäyssotansa ja siis verellä maksamisen lisäksi jokin hyväksyttävä argumentti pyyteilleen?

Entäpä, jos ne 1700-luvun lopun valloituksen jälkeen olivat vahvasti ukrainalaisenemmistöisiä? Vai tekeekö myöhempi venäläinen maahanmuutto niistä taa ilman muuta luonteeltaan venäläisiä? Ehkä tarvitaan taas sitä paljon puhuttua venäläistä verta, jolla on ennenkin ostettu naapureilta alueita heidän oman verensä hintaa kyselemättä?

Tässä joka tapauksessa pohdinnan aiheeksi vähäinen katsahdus Novorossijan väestötilanteeseen siltä ajalta, kun se alettiin tarkoin tuntea:

 

lauantai 1. lokakuuta 2022

Novorossija

 

Monikulttuurin kehto

 

Kuten tunnettua, Venäjällä monet talonpojat eivät viihtyneet isäntiensä alaisuudessa, vaan pakenivat ns. villille arolle. Näin syntyivät venäläiset ja ukrainalaiset kasakkakunnat, mutta vielä niiden eteläpuolella oli harvaan asuttua aluetta, joka kuului Osmanien valtakunnan yliherruuden alaisuuteen.

Kun Turkin valta siellä kukistettiin Katariina II:n aikana, saatiin Venäjälle suuri uusi alue, jota ruvettiin nimittämään uudeksi Venäjäksi, Novorossijaksi.

Kun väkeä siellä oli vähänlännästi, sitä houkuteltiin muun muassa Saksasta. Myös serbejä, juutalaisia ja kreikkalaisia muiden muassa saapui huomattavan paljon tälle seudulle. Eniten kuitenkin tuli ukrainalaisia, joiden määrä vuoden 1897 väestönlaskennassa oli yli 68,9 prosenttia. Venäläisiä oli vajaat 10 prosenttia ja moldavialaisiakin yli 11 prosenttia. Loppu oli kansallista tilkkutäkkiä saksalaisista tataareihin ja kreikkalaisiin. Putinin ja putinoidien esittämät argumentit alueen ikivanhasta venäläisestä luonteesta ovat siis pohjaa vailla.

Sivumennen mainittakoon, että 1700-luvun lopulla, jolloin Novorossija syntyi, oli puhetta myös suomalaisten lähettämisestä noille uusille alueille, erityisesti Krimille.

Grigori Potjomkin puhui tästä enemmän tai vähemmän vakavissaan Ruotsin suurlähettiläälle Curt von Stedingkille, kun tämä ehdotteli Savonlinnan palauttamista Ruotsille: lähetetään koko porukka Krimille, niin ei tarvitse mokomasta autiosta maapläntistä keskustella… Tämä ei ollut ainoa kerta, kun suomalaisten -myös inkeriläisten- muuttoa Novorossijaan ajateltiin.

Ei se Novorossija hullumpi paikka ollutkaan. Maa oli viljavaa ja kaikenlaista rikkautta oli maaperässä. Odessan kaupunki nousi pikavauhtia suureksi viljanviennin keskukseksi. Siitä tuli Venäjän juutalaisten suuri keskittymä, jonka omaleimaisuus on säilynyt näihin päiviin.

Itse asiassa Novorossija oli vain alku Katariinan kreikkalaiselle projektille, греческий проект, johon kuului Bysantin valtakunnan uudelleen perustaminen. Sen hallitsijaksi olisi tullut pojanpoika Konstantin, joka ei kyllä myöhempien tietojen valossa ollut kovinkaan lahjakas eikä suosittu henkilö, vaikka dekabristit paremman puutteessa hänen nimeään huusivatkin Palatsitorilla vuonna 1825.

Olisipa Konstantinopolista tullut Venäjän uusi keskus. Silloin kai Pietarin merkitys olisi vähentynyt ja sitä mukaa sen Suomelle muodostama vaara, kuten Henrik Gabriel Porthan pohdiskeli…

Mutta eurooppalainen suurpolitiikka ei sallinut Venäjän ottavan Itämeren lisäksi vielä Välimerenkin herruutta. Suunnitelma jäi suunnitelmaksi, mutta syntyihän ainakin suuri uusi liitosalue Venäjän eteläpuolelle, monenkirjavine väestöineen. Myös tuon alueen kaupunkien usein kreikkalaiset nimet (Mariupol, Simferopol, Sevastopol ym.) periytyvät Katariinan ajoilta.

Kansallisten vähemmistöjen osa on Venäjällä aina ollut ankeampi kuin putinistinen historiankirjoitus kertoo. 1800-luvulla toki pärjättiin ja 1920-luvulla kansallisia vähemmistöjä suorastaan suosittiin, mutta jo 1930-luvulla ne saivat kokea kovia kaikkialla Neuvostoliitossa, Kaukoidästä Karjalaan ja Kuolan niemimaalta Ukrainaan. Alueet venäläistyivät suureksi osaksi sen takia, että vähemmistöt tavalla tai toisella hävitettiin, osittain fyysisesti, osittain sirottelemalla ne uusille alueille.

Esimerkiksi sopivat vaikkapa kreikkalaiset. Kreikkalaisia oli Neuvostoliitossa enimmillään 358 000. Tiiviinä kokonaisuuksina heitä asui Mustanmeren rannikolla, Ukrainan, Pohjois-Kaukasuksen ja Gruusian alueilla. Osa kreikkalaisista tai siis heidän esi-isistään oli tullut alueelle jo kauan ennen ajanlaskumme alkua.

NKVD:n suorittamissa kansallisissa operaatiloissa vuosina 1937-38 tuhottiin suuri määrä kaikkia Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, myös kreikkalaisia. Sodan aikana kreikkalaiset luettiin ns. rankaistaviin kansoihin ja heitä rankaistiin siirtämällä pois asuinsijoiltaan, muun muassa Krimiltä noin 14000 henkeä. Näissä operaatioissa kuoli aina melkoinen prosentti siirrettävistä.

Niin sanottuihin erikoiskyliin (спецпоселение) asutettiin Stalinin aikana epäluotettavia aineksia ja vuoden 1953 tilanteen mukaan kreikkalaisia näistä oli 28388 henkeä, joista Kreikan alamaisia (poliittisia pakolaisia) peräti 23609 henkeä. Koko maailman proletariaatin isänmaa oli aika tyly helmaansa halajaville veljille niin täällä pohjoisessa kuin etelässäkin.

Vuoden 2010 väestönlaskun mukaan Venäjällä asui 85640 kreikkalaista. Tiiviimpiä keskittymiä oli Stavropolin alueella, pohjois-Kaukasuksella. Lisäksi kreikkalaisia oli Ukrainan alueella noin 91000.

Mainittakoon, että inkeriläisistä, joita vielä vuonna 1939 oli noin 143 000, oli vuonna 2010 jäljellä enää 20267 henkeä. Jälkimmäisessä luvussa ovat sitä paitsi vielä muutkin suomalaiset.

Vertailusta ilmenee siis, että suomalaiset ovat kestäneet 1900-luvun -ja myös 2000-luvun- höykytyksiä paljon kreikkalaisia huonommin ja kaiketi olleet myös innokkaampia paluumuuttajia.

Joka tapauksessa Novorossija oli vielä 1700-luvun lopulla lähs tyhjä alue, jota alettiin suunnitelmallisesti täyttää monien eri kansallisuuksien edustajilla.

 Näin syntynyt monikansallisuus ei muodostunut sen väestölle suureksi siunaukseksi ja samaahan voinee sanoa monikulttuurisuudesta kaikkialla. Mitä paremmin kansanryhmät pysyvät erillään toisistaan, sitä paremmin sopu säilyy, kuten Sveitsin esimerkki osoittaa.

Kun kansallisia intohimoja tarpeeksi lietsotaan, saadaan niinkin läheiset kansat kuin venäläiset ja ukrainalaiset kiivaasti vihaamaan toisiaan, kuten lähihistoria osoittaa.

Sveitsissä kaikki on ollut toisin ja tässä voimme tietenkin muistaa myös sen, ettei valtio Sveitsissä ole tietääkseni koskaan ollut kiinnostunut etnisistä puhdistuksista. Ukrainasta Puolaan ja Unkariin ulottuvalla alueella asia on ollut toisin.

 

Kasvatus kuninkaaksi

 

Imperiumin perintöprinssi

 

Windsorin herttuan muistelmat. WSOY 1951, 444 s.

 

Englannin tulevan kuninkaan, Yorkin herttuan poika sai vuonna 1894 kasteessa nimen Edward Albert Christian George Andrew Patrick David. Kyseessä olivat Davidin ja Christianin lisäksi Britannian eri osien suojeluspyhimykset sekä isänisänäidin, kuningatar Viktorian jo ammoin kuolleen prinssipuolison nimi.

Vanha matriarkka tahtoi, että kaikilla hänen jälkipolvillaan olisi myös hänen rakkaan miesvainajansa nimi.

Imperiumi oli tuolloin vielä voimissaan ja Whitehallilta käsin hallittiin neljännestä maailmasta. Tosin dominioiden kuuluminen imperiumiin oli jo pitkälti seremoniallista, mutta ei toki kokonaan, kuten sitten maailmansodassakin saatiin nähdä.

Englannin kuninkaiden valta oli jo vähissä, mutta eivät he merkityksettömiä hahmoja olleet ja ainakin loputtomat seremoniat pitivät heitä työllistettyinä. Toki keskeiseksi toimeksi näyttää esimerkiksi Davidin eli tulevan lyhytaikaisen kuninkaan Edward VIII:n isällä tulleen fasaanien ja peltopyiden ampuminen.

Näitä riistalintuja teurastettiin joskus ”metsästyksissä” useita tuhansia ja samanlainen harrastus oli monella muullakin siniverisellä, erityisen ahkerana uurastajana tällä saralla tunnettiin Sarajevossa sittemmin ammuttu Itävalta-Unkarin suurherttua Frans Ferdinand.

Aikakauden herrasmiesharrastuksiin kuuluivat myös ketunajo, esteratsastus ja hevospoolo sekä tiikerin ja muun suurriistan metsästys. Niitä harrasti myös Walesin prinssi eli tuleva Edward VIII, josta sen jälkeen tuli Windsorin herttua. Toki hän sittemmin korvasi kiväärin kameralla suurriistaa jäljittäessään.

Tämä kirja keskittyy päähenkilönsä omiin kokemuksiin, jotka eivät ole vailla mielenkiintoa, vaikka hänen uransa hallitsijana jäi ennätyksellisen lyhyeksi. Kirja on tietenkin myös hyvin subjektiivinen ja haamukirjoittajan paperille panema.

Ehkä antoisimpia ovat pikku tiedot, esimerkiksi sellaiset, joiden mukaan Edwardin isä inhosi ranskaa, jota piti naismaisena kielenä ja lausui tahallaan väärin ruokalistassa olevat ranskalaiset sanat. Tuota samaahan George Orwell on sanonut Englannin työväenluokasta.

Englannin hallitsijahuoneen ja koko Euroopan hallitsijahuoneiden saksalainen perintö näkyi siinä, että pikku Edwardille puhuttiin lapsena saksaa yhtä paljon kuin englantiakin. Euroopan hallitsijathan olivat tuohon aikaan serkuksia ja tämän asian voitiin ajatella myös edistävän kansakuntien sydämellisiä välejä.

Poliitikot, joita Edwardin isä sydämestään vihasi puolueista piittaamatta, päättivät asiat toisin ja maailmansota syttyi koko kansakunnan suureksi riemuksi. Kun sota julistettiin, nousi innostus pilviin, muistelee kirjoittaja.

Itse hän sai osallistua lähinnä esikuntatehtäviin linjojen takana, mutta pääsi siinä määrin kosketuksiin myös rintamamiesten kanssa, että oppi ymmärtämään, mitä sota todella oli, eikä se häntä miellyttänyt. Myös opiskelu Oxfordissa lähensi häntä kansaan, joskaan ei sen alakerroksiin.

Valmistautuminen hallitsijan tehtäviin vei nuoren miehen loputtomille matkoille ympäri maailman ja aina silloin tällöin hän sai todeta myös oppositiomielialoja brittejä vastaan. Näin oli Intiassa, jossa Gandhi yritti sabotoida vierailua ja myös Etelä-Afrikassa, jossa buurisodan muistot yhä kaivelivat.

Edwardin on katsottu olleen merkittävän saksalaismielinen, mitä tässä kirjassa tuskin edes mainitaan. Sen sijaan siinä puidaan tarkoin se prosessi, jonka päätteeksi Edward luopui kruunustaan ja otti Windsorin herttuan arvonimen.

Eronnut rouva Wallis Simpson oli hoviväelle kauhistus jo pelkästään eronsa takia. Periaatteessa olisi kyllä ollut mahdollista solmia niin sanottu morganaattinen avioliitto, jossa vaimo olisi ollut laillinen puoliso, mutta vailla hallitsijan puolisolle kuuluvia valtiollisia oikeuksia ja statusta.

Tämä oli myös Edwardin tavoite ja hän olisi halunnut jatkaa kuninkaana, mutta poliitikot pääministeri Baldwinin johdolla päättivät toisin.

Seurauksena oli kruunusta luopuminen, minkä kertoja itse selittää halullaan turvata kuningasinstituution olemassaolo eikä halveksunnalla sitä kohtaan. Kuninkuus ei saanut joutua poliittisen riidan kohteeksi.

Naistenlehtien ikuisen kiitollisuuden kuninkaan romanttinen valinta eli kruunista luopuminen rakkauden hyväksi ainakin sai aikaan ja seurapiiripersoonina loistanut Windsorin herttuapari ilahdutti alan yleisöä vielä kauan sodan jälkeen. Edward kuoli vuonna 1972 ja Wallis Simpson vasta vuonna 1986, lähes 90-vuotiaana.

On siellä nyt poikien ihana taistella

 

Mitäpäs me rauhasta

 

Historiasta löytyvät lainomaisuudet ovat yleensä muodoltaan aika triviaaleja, mitäpä muutakaan ne voisivat olla.

Juuri siksi niiden totuusarvo on sitäkin suurempi. Kuitenkaan niitä ei usein huomioida, kun ajankohtaiset tarpeet jättävät ne varjoonsa.

Yksi tällainen totuus on mielestäni (ne korjatkoot, joiden mielestä olen väärässä) se, että kun sota venyy useamman vuoden mittaiseksi, se turhauttaa ja sotivat osapuolet alkavat kaivata rauhaa yhä kiihkeämmin. Sotaankin tietyssä mielessä totutaan mutta eihän se koskaan ole rauhan veroista.

Innostavat marssilaulut, joiden teho todennäköisesti vähenee sitä mukaa, kun sota edistyy, puhuvat useimmiten voitosta, joka tuo uuden ja paremman maailman. Sitä paitsi se tuo sen nopeasti, jopa huomenna, Morgen ist neue Zeit, kuten eräässä arkkityyppisessä laulussa todetaan ( Видео Bing ).

Pidän hyvin todennäköisenä, että sekä Ukrainassa että Venäjällä kaivataan nyt rauhaa laajoissa piireissä. Tosin Venäjällä on kotirintama saanut toistaiseksi jäädä kovin vähälle ahdistelulle, mutta kaikkihan voi olla vielä edessäpäin.

Epäilemättä suurinta urhoollisuutta osoitetaan niissä valtioissa, joita sotatoimet eivät suoranaisesti koske lainkaan. Sellaisista maista on helppo löytää non possumus-väkeä, jonka mielestä sotaa ei missään tapauksessa saa lopettaa eikä edes taukoa pitää ennen kuin syyllinen on kukistettu ja rangaistu ja laiton saalis palautettu oikealle omistajalleen.

Historian valossa tämä on kuitenkin aika vaikea yhtälö. Kovin harvat sodat ne näin on saatu päättymään. Ja jonkinhan se on tämäkin työ tehtävä, eivät ne ulkopuoliset kannustajat sitä tee.

Nykyisessä kolmansien maiden haukkamentaliteetissa näyttäisi olevan jotakin uutta. Urhoollisuus on aina lisääntynyt sitä mukaa, kun etäisyys tappotantereihin kasvaa, mutta nyt näyttävät myös naiset ruvenneen esiintymään poikkeuksellisen sotaisina.

Jokaiselta kai pitäisi erikseen kysellä heidän asenteidensa taustat, mutta taitaa olla myös niin, että eräänlainen asenteiden miehistyminen on yhteiskunnallisen työnjaon myötä myös tapahtunut ja monella naisella on paineita osoittaa urhoollisuutensa myös sodan ja rauhan kysymyksissä. Se on kunnia-asia.

Kaiken kaikkiaan koko ajatus rauhasta on nykyään hyvin epämuodikas ja oli sitä jo ennen Venäjän hyökkäystä. Koko asiassa näyttäisi vaikuttavan uusi irrationalismin ja suorastaan itsetuhoisuuden aalto, jossa sota ja veriset vaatteet kiehtovat mielikuvitusta.

Näin tuli kirjoitettua jo ennen nykyisen sodan puhkeamista:

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Kuuluuko rauha aikamme tabuihin?

 

Rauhanliike nyt

 

Jo antiikin aikana löytyi ihmisiä, jotka ihmettelivät, miten oli mahdollista, että kaikkein suurimpia rikoksia saatettiinkin joskus pitää suurimpina hyveinä. Tässä siis viitattiin sodan aikana viholliselle tehtyihin ilkitöihin.

Tämä oli tietenkin vain radikaalia spekulaatiota. Pysyvämpää rauhan tilaa oli turha kuvitella muuten kuin siinä tapauksessa, että jokin voima olisi niin vahva, että se pitäisi kaikki haastajat kurissa. Sellainenhan oli Rooman rauha, Pax Romana.

Tuollainen tilanne on kuitenkin sikäli hankala, että siinä on myös mahdollista pitää kaikki oikeutetut vapausyrkimykset matalana. Häiriköt leimataan yksinkertaisesti rikollisiksi ja kukistetaan. Pax Britannica kaiketi perusteli itseään oikeudenmukaisuudella ja edistyksellä, mutta viime kädessä asian kertoi runonpätkä:

Whatever happens,

we have got,

the Gatling-gun

and they have not.

 

Ylivoimaisella aseistuksella erimielisyydet oli helppo ratkaista, eikä kaatuneiden suhdeluku 1:10 tai jopa 1:100 jättänyt aisan yli potkijoille paljon toivoa. Tosin raportitkin taidettiin tehdä hieman vapaalla kädellä, mutta silti.

Ihmiskunnan parhaat aivot pohtivat yleisen ja jopa ikuisen rauhan mahdollisuutta ja Immanuel Kantin yritys ansaitsee tulla muistetuksi, vaikka se tuskin mitään vaikutti aikakauteensa, jolloin sota päin vastoin taas laajeni kaikkia kansankerroksia koskettavaksi koko kansan asiaksi, tavallaan ihan demokraattiseksi toiminnaksi.

1800-luvulla yrityksiä rauhanliikkeeksi oli useitakin ja ainakin sotilaiden, harmaiden marttyyrien osaa yritettiin lievittää kansallisuudesta riippumatta esimerkiksi Punaisen ristin kautta.

Vuosisadan vaihteessa, siis 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa pidettiin jo kansainvälisiä aseriisuntaneuvotteluja ja saatiinkin sovittua rajoituksista, jotka eivät paljoa merkinneet, mutta vapauttivat kai ainakin resursseja joistakin projekteista toisiin, ehkäpä tehokkaampiin.

Nikolai II kunnostautui suurena rauhantekijänä juuri samaan aikaan kuin hän sorti Suomea, todettiin meillä happamasti ja yritettiin parhaamme mukaan vetää mattoa tekopyhän valapattokeisarin alta.

Rauhan puolesta aikaan saatiin yhtä ja toista, sopimuksia välitystuomioista, epäinhimillisten aseiden kieltämisestä ja niin edelleen. Haagin mahtava rauhanpalatsi avattiin parahiksi vuonna 1913, mutta sen valot sammuivat jo seuraavana kesänä, kuten tiedetään.

Kansainvälinen sodan ja rauhan oikeus oli kehittynyt jo 1600-luvulta lähtien ja sillä alalla on kaiken kaikkiaan saatu aikaan yhtä ja toista, muun muassa sopimuksia sotavankien oikeuksista ja siviilien nauttimasta koskemattomuudesta. Onhan noita pykäliä pahoin rikottu, mutta mitäpä lakeja ei olisi. Ovat ne hyvät ja tarpeelliset olemassa.

1800-luvun lopulla pohdittiin eräässä pikku kirjassa, millaista uusi sota mahtaisi olla. Tämä tapahtui aikana, jolloin ei ollut edes lentoasetta eikä panssarivaunuja, mutta jalkaväen aseiden tuhovoima ja armeijoiden koko kyllä olivat paisuneet ennennäkemättömästi. Pelkästään tavallisen kiväärin teho oli jo aivan muuta kuin se oli ollut niissä suurissa sodissa, joita historiassa oli aiemmin ollut. Mustan ruudin sijasta nyt oli käytettävissä kerrassaan pirullisia räjähteitä.

Minulla muuten on tuo kirja, mutten en ole sitä nyt kyennyt löytämään. Muistan, että myös Mauno Koivisto joskus referoi sitä fundeerauksissaan. Hänhän oli alan kokemusasiantuntija.

Joka tapauksessa yleinen käsitys oli, että nykyaikaisen armeijan eteneminen on vastustamatonta ja hirvittävän tuhoisaa.

Jälkimmäinen olettamushan osoittautui sitten todeksi.

Yleinen yllätys oli myös ihmisten yhtä suuri kuin tolkuton sotainto vuonna 1914. Kaikkialla lähdettiin riemumielin puolustamaan isänmaata, sillä tuossa sodassa kaikki luulivat olevansa puolustajia. Niinpä esimerkiksi Venäjällä jopa Pietarin juutalaiset marssivat suurena kulkueena synagogalta kunnioittamaan keisaria ja kansa rähisi saksalaisia vastaan ja vandalisoi lähetystön, joka sijaitsi hotelli Astoriaa vastapäätä. Saksalaisten liikkeitä ryöstettiin.

Saksassa taas sosialidemokraatit, joiden ohjelmassa rauhanaate oli kärjessä, äänestivät sodan tukemisen puolesta. Tästähän radikaalimmat sosialistit, muuan Uljanov mukaan lukien saivat aiheen syyttää Toista internationaalia aatteensa pettämisestä.

Bolševikkien liike leimautui jo syntyjään rauhan puolustajaksi, siis sellaisen rauhan, joka saataisiin aikaan, kun aseet olisi ensin käännetty riistäjäluokkia vastaan ja likvidoitu ne.

On ymmärrettävää, etteivät nuo riistäjäluokat ja heidän kätyrinsä -ja siihen joukkoon saatiin kaikki ne, jotka eivät olleet bolševikkeja- jaksaneet innostua moisesta rauhanaatteesta.

Joka tapauksessa mukaan saatiin mobilisoitua paljon väkeä, olihan ainakin itse päämäärä kiistämättömän hyvä.

Käytännössä rauhanliike jäikin kommunistien keppihevoseksi myös toisen maailmansodan jälkeen ja palveli ensin Stalinin ja sitten hänen seuraajiensa ns. rauhanpyrkimyksiä, joiden kannattaminen oli tietenkin mahdotonta niille, joita vastaan ne oli suunnattu.

Neuvostoliiton romahtaessa romahti myös sen kannattama ja organisoima kansainvälinen rauhanliike ja koko asia sai lähinnä koomisen sävyn. Usko ikuiseen tai ainakin pitkäaikaiseen Pax Americanaan olikin nyt vallitseva ja Atlantin julistuksen hengessä voitiin odottaa, että rauhaa vartioidaan demokratian ja oikeudenmukaisuuden periaatteita kunnioittaen.

Ikävä kyllä, tilanne osoittautui miltei välittömästi samanlaiseksi kuin aikoinaan Pax Romanan ja Pax Britannican kanssa. Rauhan vartija ja suuri takuumies otti vapauden myös itse määritellä, mitä rauha on ja milloin sen puolustaminen ei saa merkitä aseiden käytöstä kieltäytymistä.

Tämä sukupolvi on saanut onnen nähdä uuden käsitteen syntyvän. Niin sanottu rauhaan pakottaminen tarkoittaa sitä, että kansojen yhteistä suurta päämäärää pidetään yllä paradoksaalisesti aseita käyttämällä. Pax Americanan lyhyenä kukoistuskautena rauhaa vietiin voimaperäisesti koko Lähi-Itään ja Balkanille ja rauhantahtoiset liikkeet ravistelivat lähes koko entistä neuvostoimperiumia.

Syntyneet ongelmat tiedämme ihan omastakin kokemuksestamme, mutta onhan kaikella kauniilla oma hintansa. Vasta viime vuosina on tätä aseellista rauhanliikettä vastaan syntynyt lähes symmetrinen toinen aseellinen ja yhtä anti-intellektuaalinen rauhanliike ja ihmiskunta odottelee nyt malttamattomana, millaisia hedelmiä tämä ristiriita saattaisi tuottaa.

Monessa suhteessa on nyt palattu vanhaan, mutta mitä rauhanliikkeeseen tulee, se näyttää joutuneen kokemaan sankarivainajan kohtalon. Sellaista ei nykyään ole missään.

On ymmärrettävää, etteivät suurvallat ole herätelleet henkiin entistä rauhanliikettä, jonka puolueellisuus oli aikoinaan ilmiselvää. Aikamme Suuren rauhanturvaajan kannalta se olisikin pelkästään haitallinen, sillä se todennäköisesti kohdistuisi myös rauhanturvaajan omiin toimiin.

Ei tämä mitään, mutta huomiota herättää, ettei suurvaltojen retoriikassa enää lainkaan näy vetoomuksia rauhan puolesta. Nehän olivat olennainen osa myös kylmän sodan propagandailmastoa.

Olemme näköjään uudessa tilanteessa, jossa rauha sinänsä on niin aliarvostettu, ettei kukaan edes viitsi nostaa sitä esille keskeisenä arvona ja jopa koko maailman ykkösasiana. Ydinsodan uhka on jo niin tavanomainen asia, että siitä kohkaaminen olisi kovin laast siisön, käyttääkseni nykyistä ministeritason puheenpartta.

Kun katselee suomalaisia ns. laatulehtiä, pistää silmään se miltei euforinen suhtautuminen uusiin aseisiin, joka niissä vallitsee. Ilmeisesti tuntuu jotenkin hienolta olla ihan oikeiden rauhantekijöiden eturintamassa ja aina valmiina iskemään hyökkääjää, mikäli tarvitaan.

Itse asiassa talvisodan poteroissakin tehtiin sen verran uljasta historiaa, että se velvoittaa vähintään urhoollisiin asenteisiin myös nyt. Možem povtorit, sanovat viime sodasta myös eräät venäläisen lunatic fringen kannattajat. Voidaan siis vaikka panna uusiksi, jos tarvitaan. Mikäpäs tässä?

Onhan se uljas asenne, molemmin puolin. Samalla se on varsin masentava. Näin korona-aikana suosittelen itse kullekin käyntejä sankarihautausmaille ja sen miettimistä, mitä uusi sota merkitsisi. Sen jälkeen haudoissa olisi, paitsi suuri osa nuorisoa, myös hyvin paljon siviilejä, joukossa olisi itse kunkin tuttavia ja kukapa osaisi jo etukäteen sanoa jäävänsä ehdottomasti siitä joukosta pois?

Niinpä aktiivisimmat rauhan ystävät ovatkin intoutuneet taistelemaan entistä parempien aseiden puolesta. Rauhan pelkkä mainitseminen päämääränä olisi jotenkin noloa ja kenties jopa raukkamaista. On sitä kaaduttu ennenkin. Si vis pacem, para bellum.

Tässä on oma logiikkansa, mutta ei se sitä seikkaa muuksi muuta, että rauhan totaalinen syrjäytyminen tämän aikakauden julkilausuttujen johtavien päämäärien joukosta ennustaa pahaa. Se on kuitenkin ilmeinen oman aikamme ilmiö ja varmasti myös oire jostakin syvemmästä.

Pitäisikö tässä jonkun nyt hävetä?