Veroj i pravdoj

 

Keisarin uskolliset suomenruotsalaiset

 

Kuten tunnettua, jalo keisari Aleksanteri I lahjoitti suomalaisille upseereille heidän virkatalonsa omaisuudeksi, jonka hallussapidosta ei enää tarvinnut suorittaa palvelusta.

Niinpä tuo enimmäkseen vaatimaton maalaisaatelistomme olikin vapaa lähtemään vaikka Venäjälle palvelemaan uutta esivaltaansa ja tekikin sen niin sanotusti uskossa ja totuudessa. Haminan  kadettikoulu tarjosi hyvät eväät matkalle.

J.E.O. Screen laskeskeli, että joka kuudes (jos oikein muistan) suomenruotsalaisen aatelisperheen poika palveli keisaria sotilaana 1800-lubun lopulla. Kenraalin ja amiraalin arvoihin kohosi viitisen sataa miestä. Mirko Harjulan väitöskirja antaa tarkimmat käytettävissä olevat luvut.

Noista amiraaleista yksi oli Loviisassa syntynyt Theodor Avellan (Федор Карлович Авелан) (1839-1916), joka sai kunnian komentaa sitä venäläistä eskaaderia, jonka vierailu Toulonin satamaan juhlisti uutta Venäjän ja Ranskan liittoa, josta 1890-luvulla syntyi aivan ylitsevuotava ranskalais-venäläinen ystävyys.

Tämä ilmiö oli jokseenkin merkillinen ottaen huomioon lähihistorian: niin Napoleonin Venäjän-retken ja sen yhteydessä tehdyn vandalismin ja muut tihutyöt sekä melko hiljattain käydyn Krimin sodan.

Niin sanottu russofobia oli syntynyt ja kasvanut aivan erityisiin mittoihin juuri Ranskassa, jossa sen apostoleihin kuului itse Napoleon ja jossa alan merkkiteosta, markiisi de Custinen kirjaa oli myyty jättiläispainoksina. Sitä paitsi jumalaton, liberaali Ranskan III tasavalta oli kaiken sen vastakohta, mitä virallinen Venäjä edusti.

Nyt kuitenkin koko Ranska kuohui riemua ja iloa riitti Venäjälläkin. Joikunen vuosi sitten näin Eremitaasissa näyttelyn, joka oli omistettu vuosisadan vaihteen ranskalais-venäläiselle ystävyydelle. Se ilmeni taiteessakin mitä moninaisimmissa muodoissa, esimerkiksi posliinimaalauksisa kuvailtiin komeita kasakoita. Venäläinen sotilas ja ranskalainen  poilu löivät kaikkialla veljenkättä ja hymyilivät riemukkaasti.

Koko tämän suuren ystävyyden tausta ja syy oli helposti ymmärrettävissä: se suuntautui Saksaa vastaan. Yhdistynyt Saksa oli vuonna 1871 nöyryyttänyt ennenkuulumattomasti Ranskaa ja ryöstänyt siltä Elsassin ja Lothringenin, eikä ranskalaisen ylpeys voinut sietää moista häpeää. Se oli pestävä pois verellä, mutta verta ei tuntunut olevan tarpeeksi ennen kuin saatiin Venäjä mukaan.

Leo Tolstoi kirjoitti murhaavan ironisesti tuosta falskista ja pohjimmiltaan sotaisesta riemusta ja oudosta ystävyydestä ja otti tuomariksi yksikertaisen talonpojan, joka kehotti sotimisen sijasta menemään yhdessä pellolle töihin. Poliittiset intohimot olivat pelkkää falskia epäjumalan palvekusta.

Nut sattui niin, että tuota venäläistä eskaaderia, jonka miehistö sitten matkusti juhlittavaksi Pariisiin, johti suomalainen -siis vår landsman- Tehodor Avellan, joka tietenkin joutui virkansa ja asemansa puolesta pitämään pompöösejä puheita haltioissaan olevien ranskalaisten tunteita tyydyttääkseen.

Tämä nauratti Avellanin kollegaa, tolista suomalaista amiraalia, Kraemeria, joka kertoi, että Avellan oli kaikkea muuta kuin seurallinen, eikä julkisissa esiintymisissä millään meinannut saada sanaa suustaan.

Joka tapauksessa hänelle kirjoitettiin hyvin komea puhe, jossa hän hehkutti ”venäläisen sydämensä” suurta liikutusta sillä pyhällä hetkellä, kun noiden kahden suuren kansakunnan voimat yhtyivät ja ystävyys syntyi.

Kaikkeahan se virka teettää. Tässä kannattaa muistaa, että myös Mannerheim joutui merkittävään kunniatehtävään jo Nikolai II:n kruunajaisissa ja edusti sittemmin rykmenttiään myös Poltavan taistelun 200-vuotispäivänä vuonna 1909.

Mainittakoon, että tuona samaisena vuonna juhlittiin demonstratiivisesti myös Suomessa maan alistamista Venäjän valtaan Haminan rauhassa. Porvoon valtiopäivien valtiosopimuksesta ei venäläisellä taholla haluttu kuulla sanaakaan.

Mannerheim kuuluu olleen varsin huvittunut roolistaan Poltavassa, eihän hän ollut mikään puolalainen, joille osallistuminen vaikkapa Puolan jakojen juhlimiseen olisi ollut mahdotonta. En kyllä tiedä, miten oli vuoden 1812 muistojen laita. Tuo sotahan oli tarkoitettu Puolan vapaussodaksi, mutta siinä sitten kävi kuin kävi. Kuitenkin se jäi Puolalle enemmän tai vähemmän pyhäksi.

Joka tapauksesa, nuo ”ryssänupseerit” eli våra landsmän olivat aikoinaan keisarin nuhteettomia palvelijoita, vaikka kaikki eivät sentään menneet niin pitkälle muin Mannerheim, joka piti kuolemaansa saakka yöpöydällään Nikolai II:n kuvaa. Siellä se on vieläkin.

Tällainen nuhteettoman imperialismin palvelijan rooli oli suurella osalla suomenruotsalaista aateliamme. Moni hyödynsi sitä hyvinkin tehokkaasti kuten Carl August ja Hugo Standerstskiöld, jotka Iževskin ja Tulan aetehtailla ansaitsivat suuren omaisuuden.

Toki nimenomaan suomenruistalaisuuden piirissä sai erityistä pontta myös suomalainen separatismi ja Suomen itsenäisyysliike. Saattaa kuulostaa paradoksilta, mutta asia ei ole vaikea ymmärtää, jos vaivautuu pohdiskelemaan aikakausia niiden omasta näkökulmasta eikä jälkiviisaudella.

Mutta tässä muuan blogi eräästä merkittävästä suomalaisesta amiraalista:

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Kolmen keisarin amiraali

 

Keisarin amiraali

(Heikki Tiilikainen, Tsaarin amiraali, suomalainen Oscar von Kraemer. Atlasart, Porvoo 2008, 224 s.)

 

Kuten tunnettua, suomalaisia, etupäässä suomenruotsalaista aatelistoa, palveli runsaasti Venäjän sotavoimissa. Kenraalikuntaan kohosi yli neljäsataa henkeä ja amiraaleiksi puolen sataa. Venäjän armeijan ja laivaston mittasuhteet huomioiden tämä ei ollut erityisen paljon, mutta suomenruotsalaisten määrään verrattuna kyllä.

Nämä herrat, joihin ajan lehdistössä viitattiin termillä ”våra landsmän”, säilyttivät usein varsin läheisetkin siteet Suomeen, vaikka osa tietenkin venäläistyi täysin.

Oscar von Kraemerin ura oli tavallista onnekkaampi. Hänestä ei ainoastaan tullut eläköityessään täysi amiraali, vaan hän pääsi myös keisarin seurueeseen, keisarin sivusadjutantiksi ja sittemmin kenraaliadjutantiksi ja lippukapteeniksi. Hänet nimitettiin myös valtakunnanneuvostoon.

Yksinvaltiaan armonosoitukset ja nuuskarasiat tulivat uskollisen amiraalin osaksi monista todellisista ansioista. Hän palveli kolmea keisaria ja sai omaan ja perheensä tuttavapiiriin runsaasti kuninkaallisia ja muita potentaatteja. Hänen tehtäviinsä kuului myös suuriruhtinas Aleksei Aleksandrovitšin, tulevan laivaston komentajan saattaminen pitkälle vierailulle Amerikkaan ja sitten maapallon ympäri. Tästä sinänsä kiinnostavasta tehtävästä, joka vei muun muassa keisari Mutsuhiton vieraaksi, ei miehistö eikä päällystö lainkaan pitänyt. Veihän se vuosiksi eroon perheestä.

Yllättävää kyllä, von Kraemer säilytti varsin läheiset yhteydet Suomeen, vaikka oli lähtenyt sieltä jo lapsena. Hänen identiteettinsä oli nimenomaan suomenruotsalainen. Keisarille hän oli lojaali upseeri, jolle kysymyksen suuriruhtinaskunnan asemasta eivät kuuluneet. Kummallista kyllä, tekijä kertoo von Kraemerin kirjeessä ärähtäneen ”fennomaaneille”, jotka hänen mielestään vaaransivat Suomen asemaa. Asia lienee ymmärrettävä niin, että hän paheksui sitä, että nämä nostivat metelin ns. dagbladilaisten liberaalien varomattomasta typeryydestä kun nämä Venäjän ja Englannin sodan uhatessa vuonna 1885 esittivät ajatuksen suuriruhtinaskunnan puolueettomuudesta, jotta sen laivoja ei kaapattaisi.

Niin tai näin, kyllä vastuu ikkunoiden rikkomisesta oli tuolloin ennen muuta muilla kuon fennomaaneilla, ennen muuta se oli Moskovskije Vedomostin ja Novoje Vremjan kiukkuisilla toimittajilla, jälkimmäisiä von Kraemerkin joutui harmikseen kestittämään.

Von Kraemerin merkitys Venäjän laivastossa kasvoi huomattavan suureksi, sillä hän ei ainoastaan ollut keisarin luottomies ja huvijahtienkin päällikkö, vaan toimi aikanaan myös laivaston teknisen komitean puheenjohtajana. Kuten tunnettua, Tsushiman taistelussa koettu katastrofi liittyi pitkälti Venäjän laivaston tekniseen heikkouteen, joten suomalaista voidaan haluttaessa hakea syntipukiksi. Myös laivastoministeri Kristian Avellan sattui tuhon aikaan olemaan suomalainen, samoin kuin risteilijäeskaaderia komentanut kontra-amiraali Oskar Enqvist (eskaaderissa oli mukana mm. kaikkien Pietarin-kävijöiden tuntema Aurora).

Tiilikainen ainakin vapauttaa von Kraemerin epäilyksistä ja selittää tappion liittyneen johtamiseen. Tuossa vaiheessa von Kraemer olikin ollut jo vuosia haudassa.

Niin tai näin, von Kraemerin ura, joka alkoi jo pikkupoikana sotilasoppilaitoksessa, käsitti peräti viisikymmentä vuotta ja siihen liittyi niin haavoittuminen Sevastopolia puolustettaessa kuin haaksirikko Jyllannin rannikolla, Thyborönin luona. Tuo tapahtuma olisi voinut käydä kohtalokkaaksi von Kraemerin uralle, mutta keisari ymmärsi, että voimakas merivirta, joka vei laivan kohti rannikkoa, oli ennalta arvaamattoman kova. Sivumennen sanoen, tuo paikka on tässä suhteessa hyvin pahamaineinen ja näiden rivien kirjoittajakin kaikessa vaatimattomuudessaan oli siellä vähällä päästä hengestään kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Tiilikaisen kirja on täynnä mitä mielenkiintoisimpia välähdyksiä aikakauden ilmiöistä ja tapahtumista niin laivastossa kuin hovissa ja sen liepeillä. Siinä kerrotaan myös laajasti päähenkilön vaikutelmista monissa maissa ja monilla merillä. Kirjan ulkoasu ja kuvitus on lyhyesti sanottuna loistava ja lukuiset tietoiskut antavat välttämätöntä taustaa ajan ilmiöille.

Venäläiset sanat on kirjassa valitettavasti hyvin usein kirjoitettu väärin. Tämä vitsaus on suomalaisissa kirjoissa aivan liian yleinen, koska sen välttäminen ei paljon vaivaa vaatisi. Kaiken kaikkiaan kirja joka tapauksessa on mitä suurimmassa määrin lukemisen väärtti.

 

Muikeuden olemus

 

Muikkujen suolauksesta

 

Se, joka joskus on heräillyt kesäisenä aamuna vastapaistettujen karjalanpiirakoiden ja karjalanpaistin tuoksuun vietettyään yötöntä yötä ns. yöjuoksuilla eli ”löyhkee kyyvissä”, kuten muikea äitimuori on hyvän huomenen toivotuksessaan sanonut, muistaa, miten erinomaisen lisän tähän kuninkaalliseen aamuateriaan ovat tuoneet vastasuolatut muikut.

Kyllähän muikut muulloinkin maistuvat, mutta kaikilla ruuilla ja juomilla on omat tähtihetkensä: olut ja konjakkikin maistuvat joskus hyviltä ja joskus suorastaan pahoilta. Viini sellaisenaan ei oikein ansaitse edes juomista, se sopii ruokaan ja ruokailuun tai sitten ei sovi.

Suolamuikkujen hetki on usein juuri aamuisin, kahvin ja tuoreen piirakan tai tuoksuvan ruisleivän kera. Myös hyvä viili ja piimä saattavat sopia samaan yhteyteen, kuten vichyvesikin. Olutta on syytä kavahtaa, toistaiseksi.

Mutta mistä saa kunnon suolamuikkuja ja miten niistä tulee kunnollisia? Ennen oli kaupoissa sangen kelvollisia Kitkan viisaita suolattuna, mutta missä ne nyt ovat? Oli jokunen muukin yrittäjä. Eipä ole enää näkynyt.

Itse olen kyllä suolannut ja tehnyt muitakin sellaisia ruokia ja juomia, jotka kaupallinen toimija takuuvarmasti pilaa. Niitähän ovat esimerkiksi kotikalja, kotisima, allioli, karjalanpaisti (on ostettava erikseen siihen lisättävää läskiä) ja onhan niitä. Savolaista ohrarieskaa teollinen toimija ei ole des yrittänyt ja varmaankin on hyvä niin.

Muikkujen suolaaminen on periaatteessa maailman yksinkertaisin asia: pannan muikkuja astiaan ja karkeaa suolaa päälle. Seuraavana päivänä voidaan aloittaa nauttiminen.

Tässäkin hommassa on kuitenkin oltava kohtuullinen. ”Tönkkösuolaus”, josta joskus kuulee, on kalan pilaamista. Parhaimmillaan suolamuikku on lähinnä graavikalan tasoa suolaisuudeltaan.

Jos halutaan muikun ominaismaun vielä korostuvan, kannattaa panna päälle mustapippuria ja sipulia. Se on tehtävä nimenomaan jo suolausvaiheessa. Valmiiden suolamuikkujen maustaminen sipulilla ei enää tuota samaa tulosta.

On varmaa, että muikut tykkäävät myös joistakin muista mauista. Itse konservatiivina olen pidättäytynyt kokeilemasta esimerkiksi giniä, katajanmarjaa tai fenkolia, jotka saattavat antaa siian kanssa aivan erinomaisen tuloksen. Jonakin päivänä saatan kokeilla, mutta nyt keskityn nauttimaan siitä, minkä jo tiedän olevan hyvää. Se odottaa jääkaapissa.

Muikein terveisin, blogisti

P.S. Kuten muistamme, ”muikea” tarkoittaa hapanta, mikä kaikille valokuvaajille tiedoksi. Muikku on siis oikeasti hapatettu kala. Sen perinteinen savolainen nimi on ”riäpys”, mistä näyttäisi tuleen myös venäläinen sana rjapuška. Venäläiset kalannimethän on saatu suomalaisilta. Putinin politiikkaan en tässä puutu lainkaan.

Veri vaatii verta

 

Kosto

 

Mitä välitän minä taivaan ilosta,

ellen saa nähdä Kissalan Aapelin

verta ja rapaa!

(J. Jukola)

 

Kosto näyttää kuuluvan ihmisen perustarpeisiin. On vaikea sanoa, palveleeko se jotakin suvun ja lajin kannalta rationaalista päämäärää. Itse asiassa tuntuu siltä, että asia on päinvastoin. Muilla eläimillä sellaista ei kaiketi ole.

Mahtaisiko siis olla, että kostosta puhuessamme olemmekin tekemisissä jonkin aivan erityisesti ihmisyyteen liittyvän asian kanssa: ”Olin ihminen ja siis myös kostaja” saattaisivat monien ennenaikaisesti kuolleiden haamut sanoa meille menneisyydestä.

Aivan erityisen läheinen suhde kostolla on kunniaan, jonka tahraamista eivät voi mistään hinnasta sallia enempää suurkuninkaat kuin narsistiset yksilöt luokkaa sikopaimen tai kamelinajaja. Keskiajan ritarikulttuuri oli täynnä infantiilia isottelua, johon liittyi ikuinen valmius kostaa aina loukkaukset omaa kuviteltua suuruutta kohtaan. Mitä herkemmin kostettiin, sitä kunniakkaampaa. Kunnian mennessä ritari menetti kaiken.

Mutta toki voi olla olemassa syviä loukkauksia myös ihmisen arvokkuutta vastaan merkityksessä dignitas. Sellainen pakotettu alennustila kokonaiselle ryhmälle näyttäisi aiheuttavan jossakin mielessä vastaavan reaktion kuin kukkoilevan aatelisnuorukaisen tai ylpeilevän vuohipaimenen kunnian loukkaaminen.

On puhuttu siitä alennustilasta, johon esimerkiksi sellaisen laskevan suurvallan kuin Yhdysvaltojen työläisväestö on joutunut. Loukattu etsii yleensä loukkaajaa, syyllistä, jolle voisi kostaa.

Kosto on harvoin kohtuullista. Hammurapi käski maksamaan samalla mitalla ja saman idean löydämme raamatustakin. Kuitenkin kosto esimerkiksi kolminkertaisena tai kymmenkertaisena näyttää palvelevan joitakin tarpeita ja sellaista saatetaan innokkaasti julistaa, mahdollisesti lähinnä pelotustarkoituksessa.

Kun Neuvostoliitto syytti Suomea rajaloukkauksista hieman ennen talvisodan syttymistä, julistivat työläiskokoukset, että työläisten isänmaa vastaisi kolminkertaisella iskulla hävyttömien ja järkensä menettäneiden sotaprovokaattorien haasteeseen. Saksalaiset taas julistivat tappavansa kymmenen (vaiko peräti sata?) viholliskansan jäsentä jokaisesta partisaanien murhaamasta saksalaisesta.

Kohtuus on aina vaikea asia, mutta koston kohdalla se on tavallista vaikeampaa, usein jo siitä syystä, ettei voida kostaa varsinaiselle tekijälle, vaan on käytettävä kohteina muita, ikään kuin heillä olisi jokin valtakirja (nykysuomeksi proxy) ja sitoumus edustaa ryhmäänsä.

Olemme taas valitettavasti siirtyneet mielettömän väkivallan aikaan, jolloin kostoa on paremman puutteessa suoritettu kollektiivisesti.

Unelmat kokonaisten kansojen hävittämisestä tuntuvat taas yhtä ajankohtaisilta kuin ne olivat vanhan Testamentin aikoihin, jolloin Israelin kansa vihki kuolemalle useampia kymmeniä muita kansoja. Sellaisissa tapauksissa yhtään ihmistä eikä eläintä ei saanut jättää henkiin.

Muistamme varmaan kaikki Samuelin tapauksen, hänhän joutui omakätisesti tappamaan amalekilaisten kuninkaan, jonka Saul oli jättänyt henkiin.

 Saul oli muuten säästänyt myös vuohia ja lampaita. Tuon tottelemattomuuden takia Herra katui, että oli tehnyt Saulista kuninkaan ja Samuel suri Saulia kuin kuollutta, mutta se on jo toinen juttu. (Ks. I Sam. 15:33-35).
Mitä pahaa amalekilaiset siis olivat tehneet? Kostiko Herra heille joistakin rikkomuksista esimerkiksi heille tuntematonta dekalogia vastaan vai muutenko vain vihasi? Näin puhui luotettavimman lähteen mukaan herra Sebaot, sotajoukkojen kuningas: ”Olen päättänyt rangaista amalekilaisia, koska he asettuivat israelilaisten tielle, kun nämä tulivat Egyptistä”.

Tutkimattomat ovat Herran tiet, mutta koston hän joka tapauksessa on pannut ihmisten sydämeen. Mikäli henkiin olisi jäänyt yksikin amalekilainen, olisi hän pyrkinyt tekemään Israelin kansalle pahaa niin paljon kuin olisi voinut.

Viime vuosisadalla herätettiin ihmisten huonoimmat, mutta aina olemasa olevat vaistot pitkästä unestaan ja suoritettiin maailman kulttuurin johtavien maiden toimesta historian siihen mennessä suurin ihmisteurastus. Sen vaikutukset tuntuivat meidänkin maassamme.

Väkivalta synnyttää kostoa, joka taas on kostettava ja niin edelleen, kuten tiedämme. Vasta aika parantaa haavoja, ellei niitä revitä yhä uudelleen auki. Vuonna 1919 meidänkin kansamme oli vielä vereslihalla.

Tässä siihen liittyvä blogi:

 

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vihan voimalla

 

Tuhon fantasiat

Konrad Lehtimäki, Inferno (Syvyydestä II). Novelleja. Ahjo 1919, 158 s.

 

20. vuosisadalla voimme todeta kaunokirjallisuudessa jonkinlaista patologista kiinnostusta suurkaupunkien tuhoamiseen, jo kauan ennen kuin se oikeastaan tuli mahdolliseksi.

Suomessa tolstoilaisen pasifistin, Arvid Järnefeltin henkilö haaveili syntisen Pietarin hävittämisestä romaanissa Veneh’ojalaiset. Myöhemmin Aarno Karimo romaanissa Kohtalon kolmas hetki pani asialle ihmeaseen keksineet suomalaiset. Venäläisillä tällainen kirjallisuus muodosti maailmansotien välisenä aikana kokonaisen genren.

Työläiskirjailija Konrad Lehtimäellä oli henkilökohtaista tuntumaa epäoikeudenmukaisuuteen ja terroriin ja niistä kumpuavaan vihaan. Itsekin hän jo joutui kuolemaantuomituksi, mutta pelastui sentään.

Ainakin pari Lehtimäen teosta, mukaan lukien tässä käsitelty, koostuu suoranaisesta väkivaltapornosta, oikeudettoman, saastaisen mielivallan kuvaamisesta, jonka alla kunnon ihmiset näännytettiin hengiltä.

Maailmansodan kauhuja kirjailija esitti äärimmäisen irvokkaina. Eräässä novellissa toimii tehdas, jonka työläiset ovat kaikki erilaisia invalideja, jotka työskentelevät tekojäsenin. Nuo jäsenet ovat tehtaan omaisuutta…

Kiinnostavin on kuitenkin tähän kokoelmaan sisältyvä novelli Kostaja, joka on luettavissa myös kokoelmassa Hävittäjä.

Novelli kuvaa terroristiryhmää, joka nimistään päätellen on venäläinen. Sen johtaja vaatii hylkäämään yksittäisterrorin, koska hänellä on sille vaihtoehto: koko suurkaupungin hävittäminen.

Hänellä on käytössään aivan uudenlaista ja äärimmäisen tehokasta räjähdettä ja hän ostaa myös rikkaan lahjoittajan varoilla toistakymmentä lentokonetta. Niiden avulla on tarkoitus kokonaan tuhota kaupunki, joka kovasti vaikuttaa Pietarilta.

Kuvitelmia Pietarin tuhosta ja häviämisestä toki olikin kirjallisuudessa ollut jo pian sen syntymästä saakka. Kyseessähän oli Jumalaa vastaan kapinoivan, ylpeän tsaarin tahdosta mahdottomaan paikkaan rakennettu keinotekoinen kaupunki, jonka kohtalona oli hävitä.

Lehtimäellä hävittämisen motiivit eivät ole toki uskonnollisia. Kyseessä on viha.

Sitä todella tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten, niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja väkivallalla.

Vihaa joka tapauksessa on riittävästi. Terroristeista jokainen janoaa äärettömästi kostoa ja he myös uskovat, että koko työväenluokka mielellään itse tuhoutuu, mikäli voi tyydyttää kostontarpeensa, oikeutetun koston.

Rakkaudesta ja sen voimasta puhutaan paljon ja löysiä, mutta viha on todellinen voima, joka tekee mahdolliseksi sen holokaustin, jonka terroristien johtaja järjestää.

Surmanlentokoneet todella tekevät työnsä ja kirjailija kuvittelee, miten tuho kohtaa jokaisen kaupungissa oleskelevan, omissa puuhissaan. Kaikki tuhoutuu, bulevardeja ja yliopistoa myöten.

Suuren tuhon järjestäjä itse tuhoaa itsensä kaikkein suurimmassa räjähdyksessä ja terroristit, jotka ovat koneineen laskeutuneet jonnekin jään reunalle, pohtivat, kuka tuo kuoleman enkeli oikein oli. Oliko hän ihminen?

Mitä sinä sanot, huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa –hän oli suuri loppuun asti.

Kaiken kadotessa sen hävittäjät kuitenkin itkevät, sillä samalla tuhoutuu koko menneisyys. Mutta katuvatko he? Ei siitä ole merkkejä.

Kai tätäkin kirjallista tuotetta voi jonkinlaisena moraliteettina pitää. Mässäily erilaisilla kaameuksilla tuo mieleen Jack Londonin, johon kirjoittajaa onkin verrattu.

Mutta amerikkalainen alan mies ei sentään itse joutunut siihen sisällissodan infernoon, jossa Lehtimäen kokemusmaailma karttui. Lienee lähdettävä siitä, että tätäkin kirjaa voi ymmärtää vain sen syntyhetken taustaa vasten.

Oli se sellainen vuosisata.

 

Valta ja hallitseminen

 

Menneisyyden hallitseminen

 

Kuten muistamme, saksalaisilla on tuo mainio käsite ”menneisyyden hallinta” (Vergangenheitsbewältigung).

Aina kun näen sen, tulee mieleeni saman asian sanominen toisessa muodossa, joka itse asiassa tarkoittaa samaa: ”Vergangenheitsgewältigung.

Kantasananahan on Walt, valta eli siis sama kuin suomessa ja virossa (vald). Siitä on johdettu Walter, Valtteri, valttari ja myös kivalteri (Gewaltiger), jolla nimellä poliisia ennen kutsuttiin.

Samaan kohteen hallintaanhan molemmat viittaavat, mutta tuo Gewalt tarkoittaa suoremmin ja yksiselitteisemmin väkivaltaa: Macht und Gewalt. Kun suoritetaan vaikkapa pikamarssi (ransk. marche forcée), kutsutaan sitä saksaksi nimellä Gewaltmarsch: siinähän pakotetaan miehet ja hevoset voimiensa äärirajoille.

Ideana on hoitaa asiat käskyttämällä, venäjäksi sanottaisiin administrativnymi metodami, hallinnollisin keinoin, hallinnon metodinahan oli aikoinaan nimenomaan käskyttäminen, pakottaminen. Näin olivat asiat muuallakin kuin Venäjällä, mutta siellä erityisesti.

Vergangenheitsbewältigung tarkoittaa paitsi menneisyyden lähteiden valtavan massan älyllistä haltuun ottamista, sen hallitsemista joillakin metodeilla ja myös sen pakottamien johtopäätösten tunnustamista esimerkiksi näin: kyllä, me teimme rikoksia, meidän maamme ei ollut pelkkä uhri, vaan myös ja mitä suurimmassa määrin se toimija, josta väkivalta ja muiden sortaminen lähti.

Jokaisessa maassahan on tietenkin taipumusta ”oikeuttaa” sellaisetkin sen suorittamat teot, jotka eivät ansaitse oikeutusta. Menneisyydenhallinta saksalaisessa mielessä merkitsee tämän asian tunnustamista. Menneisyyden tutkiminen pakottaa tunnustamaan sen.

Samaan aikaan on tai ainakin olisi hyväksyttävä se, että monet sellaiset asiat, jotka nykyisin saattavat näyttää anteeksiantamattomilta rikoksilta, voivatkin omassa kontekstissaan osoittautua aivan nuhteettomaksi perustelluksi politiikaksi, jolla ei ole rikoksen tunnusmerkkiä, saavutettuun tulokseen pyrkimistä.

Suurin osa menneisyydenkin ihmisten toimintaa tietysti myös oli aivan neutraalia arkielämää ja sen vaatimia toimia.

Joka tapauksessa, asiat, joista nyt ylpeillään, saattavat lähemmässä tarkastelussa paljastua rikolliseksi tai anteeksiantamattoman kevytmieliseksi politiikaksi.

Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei ole mahdollista esittää historian monimutkaisia kehityskulkuja yksinkertaisessa ja kaikille tajuttavassa muodossa, niin, että edes keskeiset menneisyyden ymmärtämisen kannalta olennaiset piirteet säilyisivät samaan aikaan, kun aineisto pakottaisi hyväksymään suuria, selkeitä johtopäätöksiä.

Silloin turvaudutaan usein väkivaltaan ja suoritetaan pikamarssi, Gewaltmarsch halki historian- mutkista piittaamatta suoraan siihen päämäärään, johon pitää päästä.

Tämä on populaarihistorian normaali metodi ja myös kouluopetuksessa melkoisessa määrin pakon sanelema ratkaisu. Toki taitava pedagogi saattaa saavuttaa hyvinkin merkittäviä tuloksia auttaessaan oppilaitaan ajattelemaan historian, eli elämän ymmärtämisen peruskysymyksiä.

Ennen pitkää lapset kuitenkin pääsevät aina koulusta ja unohtavat sen, mitä ovat oppineet. Jäljelle jää enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, ellei nyt suorastaan mielivaltaisesti piirretty kuva tai karikatyyri menneisyydestä, missä saattavat korostua aivan erilaiset asiataikakauden tarpeista riippuen.

Toki normaali lähtökohta useimmissa maissa on ollut tuo tunnettu: ”My country, right or wrong”. Se ei sitten merkitse samaa kuin minkä tahansa hyväksyminen sillä perusteella, että se on minun maani vastuulla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=my+country). Sen sijaan se saattaa parhaimmillaan merkitä vastuun ottamista omasta maasta.

Tärkeää on, ettei menneisyyden kuvaa ole piirtämässä mikään poliittista korrektiutta ja hallituksen käskyjen toteuttamista valvova historiakivalteri, vaan että tutkijoilla on sekä vapaus tutkia että julkaista tutkimuksensa seurauksia pelkäämättä.

Olennaisesti toiselle tasolle mennään, kun menneisyyden hallinta alkaa tarkoittaa sen tunkemista väkivalloin hallituksen määräämään kaavaan. Silloin kyseessä on historian jumalattaren, Kleion raiskaus: und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt…

Venäjällä ja siis koko Neuvostoliitossa historian kulku tunnettiin virallisen tulkinnan mukaan jo pääkohdissaan virheettömästi ja sen dynamiikka oli tiedossa jo tulevaisuudenkin osalta. Kuten filosofiassa, historiassa ei totuutta tarvinnut etsiä, vaan tutkijan tehtävänä oli kertoa, miten tuo jo tunnettu ja ilmoituksessa (Marx, Engels, Lenin) saatu totuus vaikutti ja toteutui eri konkreettisissa tilanteissa.

Tilanne oli siis sama kuin keskiajan katolisessa kirkossa. Kuten jälkimmäisessä tapauksessa, niin Neuvostoliitossakin tämä lähestymistapa myös edesauttoi kaikenkarvaisten rönsyjen, legendojen, myyttien ja tabujen syntyä. Niiden ei välttämättä tarvinnut sisältää totuutta lainkaan, mutta ne saattoivat omalla tavallaan palvella sitä. jos niihin uskottiin.

Välillä Venäjällä vallitsi historiantutkimuksessa jo varsin normaali tilanne ja siellä tutkijat kunnioittivat lähteitään ja pysyivät niiden puitteissa tukinnoissaan. Se oli valtava askel eteenpäin siitä ”NKP:n historian lyhyen kurssin” (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )vankilasta, jossa he olivat eläneet neuvostoaikana.

Neuvostoaikana puolue käski tutkijoita ja kuvitteli saman tein komentavansa koko menneisyyttä, josta muokattiin tarkoituksenmukaista. Kun talvisodan aikana päätettiin Suomen Demokraattisen Tasavallan perustamisesta, luotiin sille mahtikäskyllä pikavauhtia oma historiakin. Tässä tapauksessa kävi niin, että koko valtio hävisi, mutta sen historia jäi.

Nyt putinistinen Venäjän johto on alkanut uudelleen käskyttää sekä yhteiskuntaa että tutkijoita. Kulttuuriministeri Medinski havaitsi jo 2010-luvulla, että Venäjän historia kärsii PR:n (venäjäksi piar, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=piar ) puutteesta. Niinpä asia oli korjattava kirjoittamalla se uudelleen asianmukaisessa hengessä ja levitettävä asianmukainen uusi imago maailmalle. Siis sama tehtävä kuin mainostoimistoilla.

Mitä sanolikaan jo aikansa erikoispalvelujen ekspertti, kreivi Benckendorff Nikolai I:n aikana ”Venäjän historia on kunniakas, sen nykyisyys on loistava ja sen tulevaisuuden voi olettaa ylittävän rohkeimmatkin odotukset”.

Siinä oli aito isänmaallista henkeä, niin Viron saksalaisia kuin lausuja olikin. Sellaista ei ole lupa miltään kansakunnalta kieltää, mutta tullaan äärimmäisen vaaralliselle alueelle, jos samaan aikaan lakataan tunnustamasta niitä rötöksiä, joita tuolla isänmaalla on kontollaan. Silloin alkaa epäjumalan palvelus.

Menneisyyden väkivaltainen hallitseminen käskymetodeilla ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, ainakaan länsimaiseen, jossa toki on omat vikansa. Tällainen menneisyyden hallinta ei sitä paitsi voi jäädä pysyväksi.

 Neuvostoliiton romahduksessa sen väkivalloin kyhätyn myyttisen historian purkamisella oli tärkeä roolinsa. Vastaavalla tavalla myös putinismin kuolinpesän puhdistuksessa tulee historiantutkijoiden panos olemaan hyvin merkittävä.

Kesäpäivien lämpöä

 

Lämmintä ja kuumaa

 

Laatulehti” Die Zeit” julkaisi 10.7.2025 numerossaan vertailun, jossa ilmaston lämpeneminen tuodaan havainnollisesti esiin.

Vertailussa vastakkain ovat ajanjakso 1961-1990 ja vuosi 20204. Voimme nähdä siinä monia hätkähdyttäviä muutoksia ja myös tehdä johtopäätöksiä. Vai voimmeko ja jos, niin mitä?

Muutokset ainakin ovat dramaattisia: varhaisemmalla vertailujaksolla noin 60-30 vuotta sitten Saksassa oli joka vuosi keskimäärin 34 kesäpäivää (Sommertage), mikä tarkoittaa, että saavutettiin vähintään 25 asteen lämpötila, jota meillä kutsutaan helteeksi. Vuonna 2024 niitä oli tuplaten: 69.

Varsinaisia kuumia päiviä (Hitzetage) oli ennen keskimäärin 6 joka vuosi, kun niitä viime vuonna taas oli 18 -siis kolminkertaisesti.

Pakkaspäiviä, eli sellaisia, jolloin elohopea laski alle nollan, oli aiemmin Saksassa keskimäärin 83 vuodessa, kun niitä viime vuonna oli vain 50.

Lumipäiviä, jolloin lunta oli vähintään 1 cm oli aiemmin keskimäärin 45, kun niitä viime vuonna oli vain 7.

Pakko on tietenkin sanoa, että tässä näkyvä muutos on ollut suuri, mutta onhan se myös saavutettu varsin arveluttavalla vertailulla.

Kun varhemmaksi vertailukohteeksi otetaan 30 vuoden keskiarvo, on siitä kaikki äärimmäisyydet höylätty pois, mikä on aivan järkevää, mutta mitäpä on sanottava tuollaisen keskiarvon vertailemisesta yhteen ainoaan vuoteen, joka aivan ilmeisesti on reilusti keskiarvon yläpuolella?

Periaatteessahan homma on siis tehty väärin ja aiheuttaa varmasti väärintulkintoja, eihän kyseessä mikään uusi keskiarvo ole ja vanhemmastakin historiasta olisi kyllä voitu löytää poikkeavia vuosia vertailukohteeksi.

Emme kuitenkaan tiedä, millaisiksi uudet keskiarvot muodostuvat. Viime vuoden kuva on joka tapauksessa pysäyttävä. Mikäli vuodet ovat tästä eteenpäin jokseenkin samanlaisia, on Saksassa siirrytty kyllä uuteen vaiheeseen.

Nuo esitetyt arvot koskevat kuitenkin Saksaa, jossa ilmeisesti ei ole ollut sellaisia pakkastalvia kuin meillä viime vuosina. Näyttää siltä, että ilmasto tai vähintäänkin keskimääräiset säätilat ovat meillä kehittyneet aika suotuisasti Keski-Eurooppaan verrattuna.

On otettava huomioon, ettei kyse useinkaan taida olla niinkään ilmastonmuutoksesta, kuin suursäätilasta, joka esimerkiksi tämän vuoden alkukesästä teki meille niin kalsean kesän, että suurin osa ihmisiä siitä valitti ja moni matkusti ulkomaille lämmittelemään.

Joka tapauksessa nuo eurooppalaiset lukemat ovat meille suomalaisille kiinnostavia. Tukalia lämpöpäiviä, Hitzetage ovat sikäläisittäin vasta 30 asteen ylittävät päivät. Nuo meikäläiset hellepäivät (25-30 astetta ) ovat vain normaaleja kesäpäiviä (Sommertage).

Jos meillä nyt kävisi niin onnellisesti, että pysyttäisiin kesällä enimmäkseen ”kesäpäivien” lämpörajoissa ja talvisin saataisiin nauttia purevista pakkasista ja paksuista hangista, kuten näyttää käyvän, merkitsisi se sitä, että jo pelkkä ilmastokin voisi houkutella tänne matkaajia.

Heille voitaisiin talvella tarjota aika etelässäkin yksinkertaisia luonnon iloja: murtomaahiihtoa, retkiluistelua, talvikalastusta ja koiravaljakkosafareja. Öisin olisi mahdollista ihailla valosaasteetonta näkymää kauas tähtitaivaalle ja pohjoisessa ihmetellä revontulia.

Suomen kesäkin, kesäpäivineen ja valkeine öineen tarjoaisi miellyttävän kohtuullista lämpöä ja liiallisuuden torjumiseen riittäisi pelkkä pulahtaminen luonnonveteen.

Puhdas ja yksinkertainen herkkuruoka puhtaiden järvien äärellä, joskus nuotion loisteessa tai savusaunan tuoksussa on voittamaton kulinaarinen elämys.

Yksityisautoilun lopettaminen tiheästi asutuissa maissa olisi kohtuullinen vaatimus, joka ehkä toteutetaan siellä korkean verotuksen avulla. Kyseessä on yksi tehokkaimmista keinoista vähentää hiilipäästöjä.  Ruuhka-alueilla autoilu  tarpeetonta ja pelkästään vahingollista ja sitä on vähennettävä, jos asiassa ollaan tosissaan.

 Suomen kaltaisilla harvaan asutuilla alueilla tällainen tietenkin olisi mieletöntä ja jopa mahdottomuus, joten meillä turisti voisi myös kohtuuden rajoissa nauttia siitäkin ylellisyydestä.

Keski- ja Etelä-Euroopassa myös nopeusrajoitukset olisivat paikallaan ja ennen pitkää ne sinne tulevat. Meillä nekin voitaisiin pitkillä etäisyyksillä poistaa ainakin niiltä hirmuisen voimakkailta sähköautoilta, joiden tehoja ei nykyisinkään taida päästä missään oikeasti kokeilemaan. Olisipa sellainen jännää, luulisin.

Suomeen voisi ja voi nytkin esimerkiksi Saksasta matkustaa lähes niin sanotusti saasteettomalla tavalla laivakyydillä, mikä lienee varma valtti saksalaisen laumaihmisen houkuttelemiseksi. Sitä pitää vain hyödyntää.

Miten sitten ilmastonmuutos pysäytetään? Mene ja tiedä. Kovasti ainakin yritetään ja vastuuta kaadetaan yksityisen ihmisen niskaan ja hänen ”jalanjälkeään” tutkitaan.

Kasvisten syömisellä ja jätteiden kierrätyksellä on Zeitin mukaan  tämän asian kannalta joka tapauksessa varsin vähäinen merkitys, mutta palvelevathan ne hyvän omantunnon lunastamisessa kuin aneet aikanaan. Kun uusi keskiaika nyt on tulossa, näyttää anekauppa yhdeltä lupaavimmista bisneksen lajeista.

Sehän on kuin showbisnestä -panokset eivät maksa oikeastaan mitään ja voivat olla pelkkää ilmaa, mutta tulot saattavat olla tähtitieteelliset.

Siihen panostakaamme myös Suomessa ja toivokaamme kylmiä kesiä ja pakkastalvia, jolloin on mukava muistella auvoisten kesäpäivien autereisia hetkiä takkatuen loimutessa ja työntäessä mikrohiukkasiaan heleän pakkastaivaan sineen.

Ehkäpä juuri täällä voisi sijaista se paratiisi, pohjoinen Arkadia, jossa nykyihminen voisi heittää syntitaakkansa ja nauttia ainutkertaisesta elämästään oikein luvan perästä?

Olemassaolon ongelmia

 

Mitä oikein on?

 

Kun halutaan ymmärtää maailmaa pintaa syvemmälti, ei riitä sen kuvaileminen eikä itse asiassa edes fysiikan ja kemian lakien tunteminen, vaikka se joskus muinoin tuntui avaavan tien kaikki käsittävään oivallukseen: ”Let Newton be -and all was light!”

Itse asiassa saatamme tuntea Newtonin ja lukemattomien muiden tutkijoiden tulokset kohtuullisen hyvin ja silti olla niistä ja niiden merkityksestä mitään ymmärtämättä eli niitä ihmettelemättä. Tämä voikin tuntua erityisen ansiokkaalta.

Asiat voi nähdä toisinkin. Zen-mestareilta kuulemma saatetaan kysyä yksinkertainen ja samalla kaikkien vaikein ja laajin kysymys: ”Mestari, kuinka oikein on?”

Kun mestari vastaa siihen vaikkapa, että vesi kiehuu kattilassa, mutta puut ovat vähissä, saattaa oppilas saada valaistuksen eli satorin. Yleensä sen saamiseksi kai tarvitaan mestarin esittämä koan, lause, joka auttaa ylittämään diskursiivisen järjen rajat, mikä taas voi tapahtua kaikkein yksinkertaisimman asian kautta.

Näin olen ainakin zen-buddhismin ymmärtänyt. Ei kai tuota oppia ja sen merkitystä voikaan järkeilemällä ymmärtää, kyse on muuri järjen ja sen rajoitusten voittamisesta, mikä ei kaiketi merkitse sitä, että alettaisiin elää järjettömösti.

Joka tapauksessa koko zen-buddhismi mielestäni on muuan osoitus siitä, miten sidoksissa ihminen on yleensä käsitteisiinsä ja miten vähän looginen ajattelu auttaa hänen ymmärrystään monissa asioissa, samaan aikaan kun se taas toisissa on välttämätön ja hämmästyttävän tehokas väline.

Mutta välineet nyt ovat vain välineitä.

Tässä ei nyt ollut lainkaan tarkoitus ruveta pohtimaan maailman olemusta, ja lopetan sen tähän. Sen sijaan palautan mieleen hieman niitä ajatuksellisia pinttymiä, joita ihmisillä on esimerkiksi valtiollisissa asioissa.

Niitä tullaan puimaan Suomen ja Savon osalta oikein joukolla 5.6. Savonlinnassa pidettävässä Olavinlinnan 550-vuotisjuhlaseminaarissa. Uskallan ennustaa, että uusia näkökulmia ja hämmästymisiäkin tulee riittämään, vaikka uutta tietoa menneisyydestä on saatu vain kohtuullisessa määrin ja lähinnä 1700-luvun lopun asioita koskien.

Joka tapauksessa, kun totunnaisia ajatuskuvioita puretaan, saattaa syntyä näkymiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän yllättäviä.

Eihän tässä kyse mistään zen-budhismista ole, mutta voisin ajatella, että paralleeli on olemassa: me katsomme emmekä näe, kuuntelemme. emmekä kuule ja kaikki tämä johtuu siitä, että käytämme käsitteitä, jotka ovat lakanneet sanomasta meille mitään olennaista ja peittävät sen sijaan näkyvistä asioiden toisen puolen.

No, tässä joka tapauksessa muuan tähän liittyvä vanhempi blogi, näin kesän merkeissä:

 

maanantai 10. huhtikuuta 2023

Anakronismeja ja aivokummituksia

 

Olemassa olemisen kysymyksiä. Suomi ja Savo

 

Kysymys siitä, mitä olemassa oleminen on/tarkoittaa ja mitä ei, on aina ollut filosofeille läheinen. Keskiajalla puhuttiin realisteista ja nominalisteista, joiden kiistat koskivat yleiskäsitteiden olemassaoloa tai sen puuttumista. Eksistentialistit keksivät vuorollaan tuon tuoreen aihepiirin ja onhan niitä sen kaivelijoita ollut maailman sivu. Tärkeähän asia on.

Historian populaaritulkinnoissa ja vähän muissakin törmää usein kysymykseen siitä, oliko Suomi jossakin tietyssä historian vaiheessa olemassa vai eikö ollut. Kiivaimmat nominalistit (vai realistit?) väittävät, ettei mitään Suomea ollut eikä voinut ollakaan ennen kuin sen virallisten paperien maailmassa voidaan todeta saaneen poliittisen olemassaolon.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että tunnettu venäläinen kirjallinen hahmo Kozma Prutkov (joka oli ja on kirjallisena olemassa, vaikka hänen kerrotaan päättäneen maallisen olemassaolonsa muuttumalla musteläiskäksi) on eräässä kuolemattomassa mietelmässään sanonut, että todellisuuden ytimeen voi päästä vain valtion palveluksessa.

Ehkäpä voimme siis viitata kintaalla puheille sellaisesta Suomesta, joka olisi ollut olemassa ennen vuotta 1809? Vai voimmeko itse asiassa ottaa viralliseksi syntymävuodeksi 1917? Eikös tässä hiljattain juuri kaikkialla kerrottu, että Suomi täytti sata vuotta? Vai eikö muka täyttänytkään?

Toki jo 1500-luvulla tuli Ruotsin kuninkaiden titulatuuriin Suomen suuriruhtinaskunta, joka ei rajoittunut Juhana-herttuan aikaiseen Suomen herttuakuntaan, vaan ulottui idässä aina Rajajoelle saakka ja pohjoisessakin kenties jopa Jäämerelle saakka.

Myös Suomen menneisyydestä kertovat Suomen kronikat1600-luvulla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomen+kronikka )puhuivat jo paljon suuremmasta Suomesta kuin varsinaisesti siitä läntisestä alueesta, josta maa oli saanut nimensä. Vastaava kehityshän tapahtui kaikkialla: Viron käsite tuli Virumaan pohjalta, Saksa Saksin ja niin edelleen. Britannian (Grande-Bretagne) nimitys lähti Bretagnesta (Brittany) ja niin edelleen.

Ainakin jo 1600-luvulla ymmärrettiin Suomella Ruotsin valtakunnan sitä aluekokonaisuutta, joka oli Pohjanlahden itäpuolella ja 1700-luvulla osattiin jo huolestua sen pysymisestä valtakunnan yhteydessä. Poliittinen heräily Suomessa oli tosiasia.

Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Ruotsin todettiin luovuttavan Venäjälle osan Suomen suuriruhtinaskunnasta. Myöhemminhän Venäjällä -ja Suomessa- otettiin sitten käyttöön käsite Vanha Suomi, johon tuokin alue kuului. Haminan rauhassa ei sen sijaan puhuttu Suomesta, vaan tiettyjen läänien luovuttamisesta, mikä oli tietenkin tarkempi juridinen ilmaus.

Sitä paitsi Suomi oli tuolloin jo kahtia jaettu, joten ei ollut edes korrektia puhua sen pilkkomisesta. Ne alueet, jotka vuosien 1721 ja 1743 rajanvedoissa jäivät Venäjän hallintaan, eivät yhtäkkiä muuttuneet pelkäksi Venäjäksi enempää kuin Ruotsin puolelle jäänyt osa Suomea olisi ollut pelkkää Ruotsia eikä Suomea lainkaan.

Toki ennen Haminan rauhaa Suomella ei ollut edes autonomista valtiollista olemassaoloa, oma keskushallinto muutti sitten tilannetta olennaisesti, mutta eihän se Suomen olemassaolon kaikinpuolista alkua merkinnyt.

Kysymystä siitä, mitä käsite Suomi merkitsi erityisesti 1700-luvulla, on aika paljon tutkittu, vaikka kysymys on viime vuosikymmeninä jäänyt melko epämuodikkaaksi. Puhuminen Ruotsi-Suomesta on toki  anakronismi, sillä mitään valtioliittoa ei ollut. Tanska-Norjakin on tässä suhteessa ilmeisesti asianmukaisempi käsite.

Mutta eihän se juridinen puoli kaikkea tässä maailmassa merkitse muille kuin Kozma Prutkoville ja hänen koulukunnalleen. Ei kaikki tässä maailmassa ole virallisiin papereihin kirjoitettu ja asianmukaisesti vahvistettu ja silti se saattaa olla ihan tärkeää.

Ajatelkaamme Savoa. Historiallisen pyrrhonismin edustaja voi todeta, että todella Savo ilmestyi aikoinaan virallisiin papereihin ja vieläpä sitten jakaantui eri yhteyksissä Suur-Savoon ja Vähä-Savoon eli Pien-Savoon. Sen jälkeen se niistä hävisi.

Onko meidän nyt mahdollisesti sitten ajateltava, että vaikka Savo joskus oli, ei sitä enää ole? Ja kuin Savo joskus oli, oliko sitäkään olemassa yhtenäisenä entiteettinä? Mikä, jos mikään, nyt lopultakin yhdisti Pien-Savoa ja Suur-Savoa?

Tuskin voimme tänäkään päivänä puhua yhtenäisestä Savosta. Kuopiolaisten kotkotukset eivät mikkeliläisiä hetkauta millään tavalla, paitsi yrittäessään syrjäyttää eteläsavolaisten edut vaikkapa soteasioissa. Puhuttu kielikin on molemmilla seuduilla kovin erilaista.

 Missä sitä paitsi olisivat Savon rajat? Sellaisia rajoja ei ole olemassa ja sikäli kuin on, ne ovat keinotekoisia eivätkä merkitse juridisesti mitään. Etnologisestikin erilaiset perinteet ja sanontatavat näyttävät vaihtelevan pitäjänrajoista riippumatta.

Ehkä meidän on siis otettava lusikka ns. kauniiseen käteen ja todettava: mitään Savoa ei ole olemassa. Mikäli pitäydymme kriittisessä asenteessa myös historiaan nähden, voimme lisätä tähän: eikä ole koskaan ollutkaan.

Siitä huolimatta puhumme kyllä Savosta aivan luontevasti jokapäiväisessä kielenkäytössämme ja näyttää siltä, että moni kuvittelee ainakin asuvansa Savossa ja olevansa savolainen tai sitten kieltäytyy ehdottomasti tästä kunniasta. Molemmissa tapauksissa hän olettaa Savon ja savolaisuuden todelliseksi.

Sama se oli tuon Suomenkin kanssa: sen rajat eivät olleet selkeät, saati ikuisesti samat, se ei ollut yhtenäinen alue eikä poliittisesti toimivaltainen yksikkö, vaikka sillä kyllä oli Ruotsin valtiopäivillä edustajansa, jotka vaalivat myös sen yhteisiä intressejä.

Silti kyseessä oli käsite, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki käyttivät. Se oli hyödyllinen ja jopa välttämätön ja siis olemassa, ei pelkkä aivokummitus, jota mikään reaalimaailman entiteetti ei olisi vastannut.

Tämän asian kieltäminen, jota nykyään näyttää paljonkin esiintyvän, kaipaa sen sijaan selitystä? Mistä tämä ajattelutapa oikein tulee ja mitä se palvelee. Jotakin olennaista aikamme suomalaisuudesta se ainakin näyttää kertovan.

 

Tähän lipsahti jatkoksi vielä toinenkin blogi, jonka voi lukea tai jättää lukematta. Suomen muotutumista sekin liippaa.

 

maanantai 28. tammikuuta 2019

Suomen voittomaat

 

Venäjän rajat ja Suomen valloitukset

 

Joskus maailmassa oli yleistä kuulla jonkun sanovan tai nähdä kirjoittavan, että kun venäläiset kerran jonnekin menevät, niin eivät he sieltä pois lähde, ilman sotaa ei nyt ainakaan.

Koska näin ei käynytkään toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Itävallassa, josta venäläiset lähtivät vasta vuonna 1955 tai Lapissa ja Pohjois-Norjassa, täytyi todeta, ettei asia nyt ihan varmasti ja jäännöksettömästi niinkään ollut.

Tosin piti paikkansa, että venäläisiä tai siis neuvostoliittolaisia joukkoja jäi Itä-Euroopan maihin ja niillä tietenkin oli ratkaiseva rooli siinä, että nuo maat omaksuivat ns. sosialistisen järjestelmän. Eipä silti, olihan aatteella kannatustakin. Kommunistit olivat aivan oikein ja vakain tuumin onnistuneet ottamaan johtoaseman vastarintaliikkeissä.

Näinhän se olisi pitänyt tehdä meilläkin, mutta ongelmana oli, ettei meillä ollut vastarintaliikettä kun ei ollut saksalaismiehitystäkään.

Niinpä kommunistit eivät saaneet vapaustaistelijan roolia, vaan ainoastaan maanpetturin. Taistolaisaikana yrittivät jotkut onnettomat jälkijättöisesti keksiä ”vastarintaryhmälle” vapaustaistelijan roolin, mutta se nyt oli vain surkea parodia.

Neuvostoliitto vei sitten meiltä sen Karjalan. Asiaa on toisaalla selostettu, joten ei siitä sen enempää. Sen menettämiseen oli omat syynsä, mutta korkeakaan hinta ei sittenkään ollut mahdoton siitä hyvästä, että tässä maassa saattoi, Sillanpään marssilaulun sanoin suorana seistä tai kaatua.

Totalitarismin pirullisuuteenhan kuului, että ihminen riisuttiin kunniastaan ja mikäli haluttiin, tapettiin kuin elukka. Sitäpä ei meille tultu tekemään. Ilman vastarintaa olisi tietenkin tultu.

Neuvostoliiton taktiikkaan kuului, että siihen tai sen vaikutuspiiriin liitettäville kansoille annettiin jonkinlaisia lahjoja, joilla oli kansallinen merkitys. Liettua esimerkiksi sai Vilnan alueen, jolla oli kansallisesti erittäin suuri symboliarvo. Se oli kuin Suomelle olisi annettu Viipuri.

Itse asiassa toki Suomelta otettiin Viipuri, mutta se tapahtui vasta verisen sodan jälkeen. Ennen sitä sille oli lahjoitettu Itä-Karjala eli siis muodostettu tuo Suur-Suomi, jota Moskovassa ilmeisesti pidettiin suomalaisten suurena kansallisena tavoitteena. Ei sitä huolittu.

Arvo ”Poika” Tuominen kyllä arveli, että se oli paha virhe, sillä Itä-Karjalaista olivat kiinnostuneet vain harvalukuiset opiskelijanuoret. Kansan syville riveille se oli aivan vieras ajatus ja herätti syviä epäluuloja.

Joka tapauksessa yritetty oli.

Se, ilmeisesti väliaikaiseksi ajateltu raja, jonka Suomi sitten, vastoin aikeita sai Moskovan rauhassa vuonna 1940, ei ollut vailla perinteitä. Sehän oli jokseenkin sama kuin tuo niin sanottu Pietari Suuren raja, joka vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.

Tehdäkseen uudesta rajasta sopuisan ja molempien osapuolten aidosti hyväksymän, Venäjä itse asiassa silloin osti nuo sodassa saamansa uudet alueet. Voittaja maksoi niistä hävinneelle kaksi miljoonaa riikintaalaria.

Se oli molemmille sodan raunioittamille osapuolille suuri summa, siis molemmille. Sotakorvauksia ei tosiaan vaadittu, vaikka sellaisetkaan eivät tuohon aikaan olleet suinkaan tuntemattomia.

Erona myöhempään, sinänsä poikkeukselliseen rajajärjestelyyn oli, että alueet luovutettiin vuonna 1721 asukkaiden kera.

Myöhemmin sitten sama alue luovutettiin vuonna 1940 ilman asukkaita. Itse asiassa tätä ei vaadittu, mutta Neuvostoliitolla oli tietty, hyvin ansaittu maine, minkä takia vain parisataa asukasta jäi rajan taakse. Arvattavasti joukossa oli yhteistoimintamiehiä, jotka pelkäsivät paluuta.

Joka tapauksessa se niin sanottu Vanha Suomi, joka aluksi käsitti suunnilleen nykyisen luovutetun Karjalan ja myöhemmin, vuodesta 1743 lähtien lisäksi Kymijokeen ja Savonlinnaan asti ulottuvan alueen, säilyi etnisesti suomalaisena.

Suomi oli väestön valtaosan kieli eikä asia siitä muuksi muuttunut, että sivistyneistö puhui paitsi ruotsia, kuten myös rajan länsipuolella, myös aika paljon saksaa. Sehän oli hallintokielenä myös Baltiassa ja sen käyttö esimerkiksi koululaitoksessa levisi aina Savonlinnaan asti.

Venäjä tuli alueelle pikkuhiljaa ja yllättävän vähäisessä määrin. Talonpoikaisväestön keskuudessa venäläisiä oli hyvin vähän ja he keskittyivät lähinnä Kyyrölään, jonne muuan kartanonherra oli heitä tuottanut. Lisäksi venäläisiä oli kauppiaskunnassa ja virkamiehistössä, etenkin Viipurissa.

Sotilaat tulivat sitten lisäksi, mutta he olivat väliaikaisia asukkaita vailla kansalaisoikeuksia.

Seudun venäläistämisestä ei ollut tietoakaan. Siinä suhteessa kaikki kävi toisin kuin esimerkiksi keskieurooppalaisilla valloituksilla yleensä. Elsass-Lothringen ranskalaistettiin aikoinaan tehokkaasti ja Skoone ruotsalaistettiin. Sleesia, Pommeri ja Preussi saksalaistuivat. Vanhassa Suomessa etnisyyden muutokset olivat sen sijaan hyvin vähäiset.

Toki Ruotsi oli menettänyt huomattavan, strategisesti Venäjälle tärkeän alueen omistamastaan Suomesta -tuo käsitehän oli olemassa toisin kuin joskus nykyään kuulee sanottavan. Suurvaltapolitiikan ansiosta Ruotsi kuitenkin pystyi pitämään tynkä-Suomen siihen saakka kunnes sen entinen suojelija Ranska käänsi kelkkansa.

Napoleonhan suorastaan kehotti Aleksanteria valloittamaan Suomen. Nuori keisari teki tämän ja herätti siinä samalla suurta paheksumista pietarilaisen ylimystön piirissä.

Vielä pahempaa kuitenkin seurasi, kun keisari vuonna 1812 määräsi Vanhan Suomen yhdistettäväksi vuonna 1809 valloitettuun Uuteen Suomeen.

Tämä oli erittäin huono uutinen Vanhassa Suomessa maatiloja omistavalle ylimystölle, mutta riemun päivä suomalaisille. Lukemattomat sukulaissiteet ja muutkin yhdistivät ihmisiä rajan molemmin puolin.

Siunatusta keisarista, Aleksanteri I:stä tuli muun muassa tästä syystä suoranainen palvonnan kohde maassamme. sen osoitti erinomaisesti hänen vuoden 1819 kiertomatkansa, joka ulottui aina Oulujärven syrjäseuduille.

Jo vuonna 1809 Suomen alue oli Aleksanterin ansiosta huomattavasti laajentunut myös länteen ja pohjoiseen, siis Länsipohjaan ja Lappiin. Voi täydellä syylä sanoa, että Aleksanteri oli myös alueellisesti luonut uudelleen Suomen, puhumattakaan siitä, että hän oli antanut sille poliittisen olemassaolon eli korottanut sen kansakuntien joukkoon, kuten hän itse asian ilmaisi.

Katkerat Venäjän kanssa käytyjen sotien menetykset oli nyt korvattu ja jopa korkojen kanssa. Yleensähän tällaista tapahtuu vain silloin, kun uusia alueita saava on sotilaallisesti voittanut sen, joka alueita luovuttaa. Normaalisti asiaan liittyvät myös suuret veriuhrit.

Nyt alueet oli saatu takaisin sanamukaisesti lahjoituksena. Suomi ei toki ollut riippumaton, suvereeni valtio, mutta kuitenkin autonominen eli omalakinen.

Siitä saattoi hyvinkin käyttää venäläistä ilmaisua samostojatelnyi, ”omilla jaloillaan seisova” joka suomeksi voidaan kääntää myös itsenäiseksi. Nezavisimyj eli riippumaton se ei tietenkään ollut. Eipä tainnut olla siihen aikaan mikään muukaan vastaava alue.

Idylli vai pitäisikö sanoa symbioosi Venäjän kanssa, joka alkoi euforisissa tunnelmissa, jatkui aina 1800-luvun loppuun saakka, eli lähes sata vuotta. Valtioidenkin elämässä se on pitkä aika.

Kuten tunnettua, Suomi irtautui sitten emämaasta vuonna 1917, kuten niin monet muutkin imperiumin rajamaat eli okrainat.

Tähän prosessiin liittyi sekä Venäjän hallituksen antama itsenäisyyden tunnustus että sen yritys palauttaa Suomi omaan valtioyhteyteensä. Jäähyväiset jättivät Suomessa jälkeensä vihan, vaikka itse asiassa valtioaluetta onnistuttiin vuonna 1920 laajentamaan. Petsamo oli sangen merkittävä saalis. Se oli erittäin hyvä hinta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta.

On selvästi asiakirjoista havaittavissa, että Neuvostoliiton vallanpitäjät olivat sangen tyytymättömiä uuteen geopoliittiseen asemaansa, joka jätti maalle vain kapean käytävän Suomenlahdelle ja edelleen Itämerelle Suursaaren ja muiden Suomenlahden saarten ja karikoiden välissä. Mutta rauhan solmiminen oli tärkeä lähiajan intressi.

Itse asiassa Neuvostoliiton avomerilaivasto oli lähinnä hullunkurinen ilmiö siinä lätäkössä, jossa se joutui toimimaan. Sitä paitsi Suomi ja Viro, uskollisina velvollisuuksilleen itsenäisinä valtoina, varmistautuivat tarvittaessa yhteisvoimin sulkemaan Suomenlahden, mikä ei ollut suinkaan mahdotonta niiden omistamien sukellusveneiden, miina-alusten ja rannikkotykistön avulla.

Kyseessä oli tietenkin niiden oma turvallisuus: selustan turvaaminen maihinnousulta. Neuvostoliiton näkökulmasta siinä kuitenkin piili myös nöyryyttävä mahdollisuus pitää suurvallan avomerilaivastoa vankina.

Tiedämme, miten Stalin halusi muuttaa sotilasmaantiedettä ja muuttikin. Mitään hyötyä hän ei siitä saanut vaan luultavasti suuren vahingon hankkiessaan puolueettomuuteen aiemmin sitoutuneen Suomen aktiiviseksi vihollisekseen.

 Kuitenkin hänen niin sanotusti geopoliittista näkemystään voi ymmärtää, ellei halua heittäytyä tyhmäksi. Moskovasta käsin asiat näyttivät toisenlaisilta kuin Helsingin näkökulmasta. Se nyt vain oli niin ja saattaapa olla vieläkin.

Sotien jälkeen olivat meillä aika suosittuja kartat, joista voi tarkastella Suomen alueen kehittymistä historian saatossa. Sellainen kuvasto löytyy esimerkiksi Pikkujättiläisestä.

Niistä oli havaittavissa se lohdullinen seikka, ettei Suomi nyt Pariisin rauhankaan jälkeen suinkaan ollut pienimmillään, edes Karjalan menetyksen jälkeen, niin kipeä kuin se olikin.

Sitä paitsi voitiin todeta, ettei Venäjä ollut edes saanut takaisin kaikkia niitä alueita, joita Ruotsin yhteydessä olleeseen Suomeen oli vuosien varrella liitetty.

Tämähän pitää yhä paikkansa. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Venäjältä vallitettu Käkisalmen lääni on enimmäkseen palautettu samoin kuin Inkerinmaa kokonaisuudessaan. Muistakaamme muuten, että Käkisalmi (venäjäksi Korela) ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, se oli tuota ortodoksista Karjalaa.

Mutta osaa siitä ei siis tosiaan ole tänäkään päivänä palautettu. Joensuun seudun ja Ilomantsin asukkaat, siis nuo suvut ovat 1600-luvun alun jälkeen osittain vaihtuneet, osittain suomalaistuneet. Ortodoksinen uskonto on säilynyt, mutta melko heiveröisenä.

Olisi varmasti väärin kuvitella, että alueen asukkaat haikailisivat vanhaan venäläiseen valtioyhteyteensä, niin valloitetulla maalla kuin asuvatkin. Ruptuurisodan aikoihinhan kaikki oli aivan toisin.

Tätä maamme Venäjältä valloitettujen alueiden hallussa pitämistä voi halutessaan pitää eksoottisena historian oikkuna, mutta totta se nyt vain on.

Venäjä hallitsee tiettyä perinteisesti suomalaista aluetta: Kannasta ja Laatokan-Karjalaa, joiden väestö tosin on vaihtunut, mutta niinpä hallitsee Suomikin erästä perinteisesti venäläistä aluetta, joka asein irrotettiin tsaarin valtakunnasta.

Valloittajan rooli on yleensä valloittajien mielestä ylpeä, mutta siihen sisältyy myös vastuu. Jos katsotte Tuntemattoman sotilaan loppusivua, huomaatte, että Linna toteaa helpottuneena, ettei Suomelle tullut vastuuta valloitettujen alueiden hallinnasta.

Jonkin aikaahan meillä se vastuu oli ja sen kantamisesta voi olla kahta mieltä. Mitä taas Pohjois-Karjalaan tulee, olemme varmaankin hoitaneet leiviskämme.

 

Epäkorrektiusvaroitus

 

Venäläisyyden naisellisuus

 

Näyttää siltä, että länsimaisen kulttuurin nykyisessä vaiheessa naisellisuus näyttäytyy lähinnä jonkinlaisena miehekkyyden vajavaisenа ilmentymänä, jolle on ominaista ainainen nalkutus ja yritys todistella, että kyllä minäkin miehestä käyn.

Tässä on selvä ero menneiden sukupolvien ja muiden kulttuurien käsitykseen naisellisuudesta kosmisena perusvoimana, joka on miehuuden vastakohta, mutta silti siitä erottamaton ja kuisesti siihen kiinnittyvä.

Kiinalaisen filosofian Jin ja Jang symbolisoivat juuri tätä vastakohtien ykseyttä: Jin edustaa kuivaa, valoisaa ja kylmää prinsiippiä ja Jang taas kosteaa, lämmintä ja pimeää. Molemmat oat kietoutuneet toisiinsa tunnetussa symbolissa, joka on muun muassa Korean lipussa.

Länsimaisessakaan ajattelussa vastaava erottelu ei ollut vieras. Siihen viittaavat myös Goethen ehkä tunnetuimmat säkeet, jotka kaiketi ovat saaneet vaikutteita idästä:

Alles Vergängliche
Ist nur ein Gleichnis;
Das Unzulängliche,
Hier wird's Ereignis;
Das Unbeschreibliche,
Hier ist's getan;
Das Ewig-Weibliche
Zieht uns hinan.]

Nuo kaksi viimeistä riviä nyt ainakin jokainen perussivistyksensä saanut vielä viime vuosisadalla tunsi ja helppohan ne on ymmärtääkin.

Kyseessä on miehen tunnustus siitä, että ikinaisellinen vetää häntä ikuisesti puoleensa. Muutenhan jo maailmakin loppuisi, vaikka prideily olisi miten kunnioitettavaa ja toisi suurta mielihyvää. Toki tämä saattaa nyt jo olla ns. poliittisesti epäkorrektia ajattelua.

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut Nikolai Berdjajevista, jonka tunnettuihin ajatuksiin kuuluu, että Venäjällä on naisellinen luonne ja sen ongelmana on miehisen prinsiipin puuttuminen.

Mitä tämä tarkoittaa ankaran positivistisessa mielessä, hän ei kerro. Mikä on tämän naisellisuuden ”empirical content” kysyisi järjen aikakautta edustava sosiologi ja vaatisi asian operationalisointia, jotta sen olemassaolo tai määrä voitaisiin tutkimuksella ja erityisesti vertailevalla tutkimuksella todeta ja koko teesi verifioida tai falsifioida.

Sellaista tutkiusta en ole huomannut, mutta olisipa hauska sekin nähdä. On tietenkin mahdollista, että Berdjajev yksinkertaisesti jauhaa tyhjää, mutta en ottaisi asiaa niin kevyesti.

 Jokaisella kansalla on joissakin rajoissa vallitseva ja havaittava kansallisluonnekin, vaikka sellaisen kieltäminen on tyhmimpien positivistien piirissä tullut maniaksi jo pari sukupolvea sitten.  Asia ei kuitenkaan siitä muutu, että se on monimutkainen ja vaikea tutkia.

Venäläisyyteen tuli tavaksi liittää naisellisuuden ohella ja siihen liittyvinä monia muitakin asioita. Sillä oli taipumus ja pyrkimys hakea johtajaa ja tulla johdettavaksi pikemminkin kuin seistä itsenäisenä ja vapaana ja johtaa.

Toinen ominaisuus, joka nyt kuulostaa oudolta on hyökkäävyyden puuttuminen. Mutta kaiketi se voidaan ymmärtää myös kyvyttömyydeksi kieltäytyä hyökkäyksestä, mikäli johtaja sellaisen määrää.

Oleellista kai on, että itse kansa on passiivista, «narod besmolvsvujet”, kansa vaikenee, kuten Boris Godunovin lopussa. Se on enintä, mitä e voi tehdä. Mutta ei se kauaa vaikene, vaan ennen pitkää alkaa taputtaa ja suosionosoitukset yltyvät vielä korviahuumaaviksi.

Morsian-Venäjän onnettomuutena on ollut saada nyt yljäkseen salaisen poliisin filuuri, joka narsistisessa psykopatiassaan ei sääli sitä enempää kuin mitään muutakaan. Kansa katsoo ylkäänsä typerän rakastunein silmin, kuten morsiamilla on aina ollut tapana.

Entäpä kulttuuri? Epäilemättä sitä länsimaisessa, klassissessa muodossaan on katsottava miehisen prinsiipin ilmentymäksi, vaikka tuo ikinaisellisuus kuuluikin siihen ehdottoman tärkeänä osana, innoittajana.

Nykyinen länsimainen kulttuurihan sen sijaan keskittyy maanisesti etsimään kuttuuriperintönsä naisellista puolta sen vallitsevana prinsiippinä. Kuolleiden valkoisten miesten luoma kulttuuri on ehdottoman passé.

Venäjä on tässäkin lännen vastakohta.

Mutta siis Berdjajeviin ja naisellisuuden ja Venäjän kysymyksiin:

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyimaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan.

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.

 

 

Heikot naiset

 

Naislampaat

 

Annastiina Heikkilä, Rakkaus & armo. WSOY 2025, 291 s.

 

Luin joskus Annastiina Heikkilän kirjan Ranskan keltaliivi-ilmiöstä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=annastiina ). Kirja oli sangen vaikuttava älyllisenä ja journalistisena suorituksena. Muusta en puhukaan.

Tämä uusi kirja on romaani, joka kuuluu saaneen ainakin osittain kiukkuista kritiikkiä, minkä hyvin uskon. Ei siinä kaikki ole ihan comme il faut, kuten ennen oli tapana sanoa.

 Luulenpa, että suuri osa nykyaikaista yleisöä, joka on valmis ihailemaan tekijän monin tavoin vaikuttavaa hahmoa, ei siedä sitä, mitä hän sanoo erityisesti naisista, omasta viiteryhmästään, jossa hänelle sopisi täydellisen mallin rooli.

En tiedä mitä muut ajattelevat ja tyydyn kertomaan vain omista käsityksistäni.

Kultaisella -tai järjettömällä- 1960-luvulla oli suuren muotitieteen, sosiologian, piirissä paljon valistusajan kehitysoptimismia. David Riesmanin teoria ihmisen sosiaaliluonteesta oli sen eräs ilmentymä.

Riesman katsoi, että vanhakantaisen yhteiskunnan ylläpitämiseen vaadittu yhteiskunnallinen kollektivismi oli väistyvä jäänne menneiltä ajoilta ja ulkoa ohjautuvan ihmisen tilalle oli tulossa autonominen persoonallisuus, joka ei tarvinnut tukipylväitä, vaan muodosti itse ne käsityksensä, joiden varaan elämä sopi rakentaa.

Sellaisten ihmisten varassa oli todella kehittynyt demokratia ja se oli koko ihmiskunnan valoisa tulevaisuus. Kasarmista siirryttiin moniarvoiseen ja monimuotoiseen orgaaniseen solidaarisuuteen, jossa kaikki arvostivat toistensa arvoja ja seisoivat kukin samaan aikaan omalla pohjallaan.

Näin jälkeenpäin ajatellen maailma on kyllä jossakin mielessä mennyt Riesmanin ehdottamaan suuntaan, mutta aivan toisessa hengessä, kuin ainakin minä odotin.

Nyt tuota niin sanottua moniarvoisuutta kyllä riittää kaikkialla ja suvaitsevaisuutta ainakin joissakin yhteiskuntapiireissä on yltä kyllin.

 Samaan aikaan koko asiassa on yhä enemmän tietty pakotetun maku: kenenkään suvaitsevaisuus ei saa olla puutteellista ja jopa oikeuslaitos ryntää herkästi korjaamaan virheellisiä näkemyksiä, mikä vielä puoli vuosisataa sitten olisi ollut skandaali.

Luulen, että niin sanottu poliittinen korrektius, joka nyt muodostaa yhä tiukemman säännöstön, on jotenkin mystisesti siirtynyt Neuvostoliitosta läntisiin demokratioihin tai sitten autoktonisesti syntynyt sielläkin samanlaisena.

Sanaparihan viittaa siihen, että jotkin asiat ovat poliittisesti sallittuja ja jotkut eivät. Neuvostoliitossa näiden asioiden hallinnoinnista vastasi niin sanottu Poliittinen päähallinto (Glavnoje polititšeskoje upravlenije, lyhennettynä GPU). Nykyaikaisessa demokratiassa hallinto on hajautettu, kuten se oli jo 1800-luvun Amerikassa Tocquevillen tunnetun kuvauksen mukaisesti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ). Se kuitenkin toimii.

Joka tapauksessa kyse on normistosta, jonka rikkomisesta seuraa rangaistus. Tämän normiston mukaan asiat on esitettävä ja ajateltava sellaisina, kuin niiden pitäisi olla. Tästä seuraa, että vanhentuneiden käsitysten ja oikeasta stereotyypistä poikkeavien kuvausten esittäminen ja ajatteleminenkin on tabu.

Tästä pääsemmekin Heikkilän kirjaan. Sen sijaan, että siinä esiintyisi noita tunnettuja vahvoja ja upeita naisia, joiden elämälle Pariisin mahtavassa ympäristössä on ominaista sellainen henkevyys ja eleganssi, joita tekijän oma hahmokin näyttää edustavan, tapaammekin lammaslauman, joka vapaaehtoisesti etsii alistumista ja rangaistusta ja antaa aivan häpeämättömästi riistää itseään.

Kirjan päähenkilö joutuu tähän naisten yhteisöön etsiessään veljeään, jonka kohtalotoveri hän on ollut perheessä, jossa äidinrakkauden sijaan vallitsi kylmyys ja näennäinen sallivuus jätti turvattomaksi.

Yhteisö, johon päähenkilö saapuu, on naisen johtama, mikä poliittisen korrektiuden mukaan takaa empatian ja keskinäisen viihtyvyyden, mutta tosiasiassa siellä hallitaan pelon ja rangaistusten voimalla.

Kyse on siitä, että yhteisön naisten tahto on kokonaan otettu heiltä johtajalle, joka esiintyy neitsyt Marian seuraajana ja ystävänä ja esittää vaatimuksensa kaikille ehdottomalla auktoriteetilla. Sen naiset ottavat riemulla vastaan ja kaikki rangaistukset ja karut elinolosuhteet palvelevat heidän tarvettaan saada lupa rakastaa itseään.

Tällaisia yhteisöjä epäilemättä on olemassa ja luulen, että kirjoittajalla on ollut jokin malli, josta kertoa. Poliittinen korrektius kuitenkin edellyttää, ettei sellaisista asioista saa kertoa, tai niitä edes ajatella, jotka eivät tue sitä naiskuvaa, joka meille on annettu etummaisten feministien teoksissa.

Tämä on tietenkin aivan vähäjärkistä ja tekee mahdottomaksi varsinaisen kaunokirjallisuuden, joka ei voi koostua pelkistä moraliteettinäytelmistä ja poliittisista kiiltokuvista. Luulenpa, että tästä normista poikkeaminen on se rikos, jonka kirjoittaja on tehnyt ja josta hän on saanut kovin nuivaa kritiikkiä, kuten kerrotaan.

Miksi ihmeessä pitää mennä kirjoittamaan mokomasta naislampaiden yhteisöstä ja heikkotahtoisesta ja rakkaudenkipeästä nuoresta naisesta, joka retkahtaa mukaan suorastaan keskiaikaiseen kulttiin? Idioottejako tässä kuvataan ja jos, niin miksi.

Emme me ole mitään idiootteja, sanovat ne kirjan naiset, jotka reagoivat kuviteltuun syyttäjän puheenvuoroon kultin johtajaa vastaan pidetyssä oikeudenkäynnissä. -Asiasta on olemassa toinenkin käsitys, toteaa syyttäjä kuivasti.

Fiktiotahan tämä on ja on usein kiinnostavaa lukea sellaista fiktiota, joka on syntynyt toisenlaisen kokemuksen pohjalta kuin se, joka itsellämme on. Sellaisen kirjoittaminen vain saattaa vaatia rohkeutta, mikä ei tarkoita samaa kuin poliittisen korrektiuden vieminen karikatyyrisiin mittoihin, kuten kirjallisuutta harrastavat lampaat tekevät.

 

 

Historian sylkykuppi

 

Taantumuksen tukipylväät

 

Venäjällä, kuten Suomessa, taantumusmiehet usein joutuvat jälkipolvien unohtamiksi. Kun historioitsijat seuraavat vain niitä kehityskulkuja, jotka johravat eteenpäin, jäävät unholaan ne, jotka yrittivät estää sen toteutumista, joka sitten tapahtui.

Toki heidät yleensä mainitaan nimeltä, koska myös konnuudella pitää olla kasvonsa ja vähintäänkin kliseemäinen merkityksensä. On kuitenkin aina virkistävää tutustua hieman tarkemminkin siihen, miten asiat oikeasti olivat eikä vain siihen, miten niiden olisi myöhempien polvien mielestä pitänyt olla. Ei voi koskaan olla varma edes siitä, oliko se, mitä tapahtui jostakin syystä välttämätöntä.

Venäjän rooli Euroopan historiassa on ollut ennen muuta taantumuksen tukipylvään osa.  1800-luvun alkupuolen liberaaleille, puhumattakaan Bakuninin kaltaisista anarkisteista, Venäjä oli se kansainvälinen poliisi, joka esti kaiken liberaalin kehityksen Euroopassa. Marxille ja Engelsille se oli eräänlainen suuri saatana, joka oli kukistettava, ennen kuin historiallinen kehitys saattoi jatkua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=marx+ja+engels ).

Taantumuksen osa sopi Venäjälle sinänsä erinomaisesti, kun se oli kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessään Länsi-Euroopasta useita saukupolvia jäljessä. Tätä välimatkaa arvioitiin eri aikoina eri tavoin. Vuonna 1931 Stalin puhui sadasta vuodesta.

Neuvostoaikana Venäjän vallanpitäjät kuitenkin pian alkoivat väittää, että maa olikin ponnahtanut koko maailman kehityksen kärkeen ja vuonna 1961 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XXII kokous julisti kaikella juhlallisuudella, että maassa toteutetaan kommunistinen järjestelmä vuoteen 1980 mennessä.

Sittemmin koko asia painettiin unohduksiin ja koko niin sanottu marxilais-leniniläinen ”reaalisosialismin” järjestelmä hylättiin historiallisena syrjäpolkuna, joka johti vain umpikujaan. Sen sijasta omaksuttiin ainoaksi todelliseksi mahdollisuudeksi julistettu kapitalistinen kehitystie, jolle Venäjä taas saapui suuresti myöhässä pitkän katkoksen jälkeen.

Venäjän nykyinen irrottautuminen länsimaisesta kulttuurista ei ole tarkoittanut kapitalismista irtautumista. On kuitenkin kiinnostavaa pohtia, onko siitä taas tullut nimenomaan taantumuksen tukipylväs vai ei.

Länsimainen kulttuuri oli jo 1800-luvun alkupuolella venäläisen älymystön mielestä rappeutunut ja nuoren ja elinvoimaisen Venäjän ajateltiin olevan astumassa sen sijaan. Tätä ei ole tapahtunut, vaikka sitä on jo parisataa vuotta ennustettu. Joka tapauksessa Venäjä on taas ottanut välimatkaa eurooppalaiseen kulttuuriin, mikä ei tapahdu ensi kertaa.

Taantumuksella ymmärretään yleensä toivotonta yritystä kääntää historian pyörää taaksepäin. Sellaista edusti aikoinaan Wienin kongressin jälkeen Pyhän liiton politiikka, jonka keskeinen napa oli juuri Venäjä. Kyseessä oi sekä poliittinen että kulttuurinen taantumus.

Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia kuin monet haluaisivat niiden olevan. Väkivaltaisen ja typerän virallisen politiikkansa ohella Venäjällä on aina ollut myös kiinnostavia ajattelijoita. Maan kehityksen tietty eriaikaisuus länteen verrattuna tekee niistä kiinnostavia meillekin.

Jokunen vuosi sitten tulin lukeneeksi erään taantumusmiehen ympärille koottua kirjaa, joka antaa ajattelemisen aihetta.

 Kyseessä oli nimenomaan viralliseen Venäjään vaikuttanut henkilö, jota ehkä voisi verrata joihinkin ns. Izborskin klubin nykyisiin edustajiin. Obskurantismi -мракобесие- on taas Venäjällä kunniassa ja yli sadan vuoden takaiset asiat kuulostavat taas tutuilta.

Tässä hänestä:

 enemmän:

 sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Pimeyden ytimestä

 

Muuan syntipukki

 

Pobedonostsev. Pro et Contra (Победоносцев. Pro et contra.) Санкт-Петербург 1996. 575 s.

 

Joskus pari vuosikymmentä sitten, kun Venäjän historiallinen arkisto (RGIA) vielä sijaitsi tunnetussa, komeassa Senaatin ja Synodin rakennuksessa, kutsui arkiston johtaja, vanha kaverini, minut työhuoneeseensa.

Siellä teetä juodessamme hän kertoi, että olemme nyt Konstantin Petrovitš Pobenonostsevin työhuoneessa.

Toden totta! Siinä samalla syntyi oitis illuusio palaamisesta sadan vuoden takaiseen aikaan. Kalusto ja kirjoitusneuvot, koko mahtaileva miljöö, kaikki olisi voinut olla suoraan tuon legendaarisen taantumusmiehen jäljiltä, vaikka ne todennäköisesti olivat jo matkan varrella vaihtuneet.

Yhtä kaikki. Mikäli kyseessä olisi ollut vaikkapa Sergei Juljevitš Witten tai Pjotr Arkadjevitš Stolypinin työhuone, olisin ollut paljon vähemmän imponoitu.

Pobedonostsev nimittäin sai, osaksi ansiotta, mutta kai enimmäkseen ansiosta eräänlaisen suuren  Saatanan sädekehän. Juuri hänen ajateltiin usein olevan koko Venäjän taantumuksen perimmäinen alku ja juuri.

Pobedonostsev luultavasti olikin se henkilö, joka toimi keskeisenä neuvonantajana Aleksanteri III:lle, joka aloitti vastareforminsa isänsä Aleksanteri II:n vuonna 1881 tapahtuneen murhan jälkeen. Hän oli myös keisariperheen lasten kasvattaja ja kai jonkinlainen heidän -Aleksanteri III:n ja Nikolai II:n auktoriteettinsa loppuun saakka.

Varsinaiselta koulutukseltaan ja viraltaan Konstantin Petrovitš oli juristi ja Pyhän Synodin yliprokuraattori eli huolehti Venäjän ortodoksisen kirkon ylimmästä hallinnosta.

Nuorena hän oli ollut radikaali ja lähettänyt Lontooseen, Herzenin emigranttilehdessä julkaistavaksi artikkelin kreivi Paninista, oikeusministeristä, jonka synnit ja epäpätevyyden hän paljasti ja ruoti loppuun saakka armottomasti. Kirjoittajan mukaan Paninin esimerkki osoitti, että systeemiä oli muutettava: tärkein lääke olisi julkisuusperiaate eli glasnost.

Konstantin Petrovitšilla ei ollut mitään suurta sukutaustaa. Hän oli noita papinpoikia, jotka etenivät pelkän lahjakkuutensa voimalla. Ja sitähän Pobedonotsevilla oli. Asiaa eivät kiistä edes hänen monet vihamiehensä.

Vaikka nuorella juristilla ei siis ollut mitään perinnöllistä omaa lehmää ojassa, unohti hän pian nuoruutensa radikalismin ja omaksui linjan, jota voisi nimittää virallisen kansallisuusopin mukaiseksi taantumuksellisuudeksi.

Pobedonostsev ei ollut slavofiili. Slavofiilit eivät koskaan leppyneet Pietari Suuren uudistuksiin, joihin kuului patriarkanviran hävittäminen ortodoksisesta kirkosta ja sen tekeminen keisarin käsikassaraksi.

Pobedonostsevin mielestä Pietari oli sen sijaan tuossakin asiassa aivan oikeassa. Kirkon kuuluikin olla valtion alainen. Tulkoon mainituksi, että niin sanottu synodaalikausi, eli aika vailla patriarkkaa Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa alkoi Pietari Suuresta ja päättyi vuoden 1917 vallankumoukseen.

Pobedonostsev tuli tunnetuksi miehenä, joka halusi jäädyttää Venäjän. Tämä sanonta, joka lienee alun perin ollut peräisin Konstantin Leontjevilta viittasi siihen kielikuvaan, että Venäjä oli mätänemässä (läntisen hapatuksen takia) ja tuo prosessi oli pysäytettävä.

Pysäyttäminen saattoi parhaiten tapahtua estämällä suuria kansanjoukkoja tulemasta osallisiksi sivistyksestä. Kansakoulut olivat siis kaikkein vaarallisimpia ja saattoivat altistaa naiivin ja tietämättömän kansan poliittisille harhaopeille.

Toinen vaara olivat demokraattiset instituutiot eri muodoissaan. Itsevaltiaan tsaarin ja sivistymättömän kansan liitto oli se voima, joka piti Venäjän Venäjänä, yliprokuraattorin mukaan.

Pobedonostsevin vaikutusvalta kasvoi ihmisten mielikuvituksessa huimaksi. Itse hän väitti, ettei koskaan mitenkään sekaantunut Puolan, juutalaisten tai Suomen kysymyksiin eli niiden vainoamiseen.

Meillähän taas hyvin muistetaan piirros, jossa Pobedonostsev osoittaa Nikolai II:lle, että Helmikuun manifesti on allekirjoitettava. Tähän lienee uskottukin.

Jo eläessään Pobedonostsev joutui intelligentsijan ajojahdin kohteeksi. Kun Tolstoi kirjoitti romaaninsa Anna Karenina, huhuttiin, että esikuvina olivat Pobedonostsev ja hänen vaimonsa. Vaimo puolestaan muisteli, että pukeutui tuohon aikaan a la Karenina, kuten niin moni muukin. Asuun kuului muun muassa rintoja korostava decolté… Siitä siis koko juttu olisikin alkanut.

Mutta Pobedonostsev oli esikuvana myös Andrei Belyin Peterburg-romaanissa. Siinä hän oli tuo Ableuhov, jota kuvataan aika säälimättömästi.

Itse asiassa Konstantin Petrovitš oli kaikkien säädyllisten ihmisten eli vallankumousta kannattavan intelligentsijan silmissä niin alhainen olio, ettei häntä kuvattaessa tunnettu mitään normaaleja rajoja.

Kun yleensä hyvin hienostunut filosofi Nikolai Berdjajev kirjoitti nekrologin Pobedonostseville, se oli  otsikoitu Nihilismi uskonnon pohjalta. Siinä kirjoittaja kehtasi jopa kuvailla vainajan ulkonäköä ja kertoi hänen näyttäneen vainajalta jo eläessään. Ihokin muistutti pergamenttia ja epäillä saattoi, voisiko jo eläessään noin kuollut mies koskaan nousta kuolleista.

Berdjajevin ajatus siitä, että Pobedonostsev edusti eräänlaista nihilismiä, ei ollut pelkästään hänen näkemyksensä. Huippuälykästä yliprokuraattoria pidettiin kyynikkona, jolle hengelliset arvot olivat yhdentekeviä. Hänet rinnastettiin Dostojevskin suurinkvisiittoriin ja häntä nimitettiin Venäjän Torquemadaksi.

Kirjassa on parikin aika hurjaa epigrammia. Toisen oli kirjoittanut aikakauden kuuluisin uskonnollinen filosofi Vladimir S. Solovjov ja se kuului seuraavasti:

 

В разных поприщах прославился ты много:

Как евнух ты невинностью сиял,

Как пиэтист позорил имя Бога

И как юрист старушку обобрал

 

Tässä siis pilkattiin kohdetta viattomaksi kuin eunukki, Jumalan häpäisijäksi pietistin tapaan ja juristina vanhan vaimon omaisuuden varkaaksi (hän oli julkaissut erään naisen kirjoittaman tekstin omissa nimissään).

Solovjov runoili kohteestaan enemmänkin. Usein näissä invektiiveissä on tietty furor theologicuksen maku.

Toki Berdjajev salli itselleen sen ajatuksen, että yliprokuraattori itse saattoikin olla henkilökohtaisesti ihan uskonnollinen. Hänen mielestään kuitenkin tämä suhtautui kansan uskonnollisuuteen aivan välinpitämättömästi ja piti sitä vain välineenä lahon tsaarinvallan suojelemiseksi.

Ongelman perimmäinen alku ja juuri oli, ettei yliprokuraattori itse uskonut hyvään, vaan ainoastaan pahaan (valtioon) ja palveli sitä. Sen vuoksi hän ei myöskään uskaltanut luottaa vapauteen ja ihmisissä piilevään jumalallisuuteen.

Tässä olikin koko tsarismin varsinainen ongelma ja Venäjän tragedia, katsoi Berdjajev, jonka arvio Pobedonostsevista ei ollut edes häijyimmästä päästä.

Mutta, ettei totuus unohtuisi, muistettakoon, että Konstantin Petrovitšia ja Fjodor Mihailovitš Dostojevskia yhdisti ystävyys ja molemminpuolinen kunnioitus.

Ja Fjodor Mihailovitš oli sentään juuri se, joka oli luonut Suurinkvisiittorin kirjallisen hahmon sellaisena kuin se tunnettiin ja kuten sen yhä tunnemme.