Kekkosen menetetty maine

 

Kolme rienaajaa

В. Н. Барышников, О. Ю. Пленков , К вопросу об исторической переоценке в Финляндии значения восточной политики Урхо Кекконена .Вестник СПбГУ. История. 2024, т. 6.

V.N. Baryšnikov, O.Ju. Plenkov, Kysymys Urho Kekkosen idänpolitiikan historiallisesta uudelleenarvioinnista. Vestnik SPbGU. Istorija 2024, t. 6.

 

Vladimir Nikolajevitš Baryšnikov on jo vuosikymmenet keskittynyt kirjoittamaan Suomen uudemmasta historiasta ja sodistamme, etenkin talvisodasta (vrt.  Vihavainen: Haun baryšnikov tulokset).

Ymmärrettävästi hänen näkökulmansa on toinen kuin suomalaisten. Hänen uudempia kirjojaan ei kuitenkaan voi leimata puhtaaksi stalinistis-isänmaalliseksi humpuukiksi ja otan vapauden lähteä siitä, että hän on kirjoittanut ne tosissaan ja jopa bona fide.

Luulen, että tämäkin kirjoitus voidaan katsoa vakavaksi yritykseksi lähestyä ongelmaa eli sitä muutosta, joka on Suomessa tapahtunut Urho Kekkosen idänpolitiikkaa arvioitaessa. Toista kirjoittajaa, O.Ju. Plenkovia ja hänen kirjoituksiaan en tunne.

Keskiajalla kierteli mitä suurimmassa salaisuudessa ympäri Eurooppaa kirja, jonka nimi oli Kolmesta huijarista, De tribus impostribus (De tribus impostoribus – Wikipedia). Kohteina olivat Mooses, Jeesus ja Muhammed. Kirjan tekijäksi väitettiin Saksan keisari Fredrik II:a, joka oli joka tapauksessa hyvin kummallinen hahmo, jolta saattoi odottaa mitä tahansa.

Tuosta sinänsä kiinnostavasta aiheesta ei sen enempää. Joka tapauksessa tässä käsitelty artikkeli nostaa Kekkosen idänpolitiikan maineen tuhoajiksi kolme henkilöä, Hannu Rautkallion, Jukka Nevakiven ja nöyrimmän palvelijanne, kuten venäläisillä on tapana tällaisissa yhteyksissä sanoa. Siis minut.

Artikkeli noteeraa sen, että Kekkosen politiikasta saatiin paljon uutta taustatietoa Moskovan arkistojen avauduttua. Kuitenkin tuo tieto jäi epätäydelliseksi. Toisaalta käytettiin myös paljon läntisiä tiedustelulähteitä, jotka leimataan epäluotettaviksi, kuten tiedustelulähteet yleensä ovatkin.

Tämä lähdekritiikki esitetään kuitenkin vain yleisellä tasolla, joten sitä ei voi pitää sellaisenaan vakavasti otettavana. Toki esimerkiksi Kekkosen leimaaminen Neuvostoliiton ”agentiksi” on jo sinänsä huvittava asia, eikä anna vakuuttavaa kuvaa siitä, joka ottaa sen täydestä.

Aihetodisteena Rautkallion asenteellisuudesta tekijät esittävät sen, että hänen isänsä kuului ns. lista ykkösen vankeihin eli sotarikollisiin, kuten artikkelissa sanotaan ja että Kekkonen kieltäytyi rehabilitoimasta tätä.

Mikseipä tällainen voi asioihin vaikuttaa, kuten myös se, ettei Rautkallio osannut venäjää. Hyvät suhteet arkiston johtoon hän sen sijaan sai rakennettua, samoin kuin Nevakivi, mikä todetaan hieman pahaenteisesti. Eihän noita valtiosalaisuuksia olisi saanut paljastaa, vai kuinka?

Omalta osaltani mukana ovat sekä ”Kansakunta rähmällään” että ”Stalin ja suomalaiset”. Niiden ymmärtäminen on osoittautunut kirjoittajille liian vaikeaksi, mutta samahan koskee monia suomalaisiakin.

Jos lähdetään jo itse sanasta ”rähmällään”, täytyy todeta, että sen käännös venäjäksi sanoilla ”na kolenah” -polvillaan, antaa koko asiasta aivan väärän kuvan.

Polvillaan oleminen tarkoittaa avutonta alistumista uhan edessä. Rähmällään taas ollaan syvemmälle rojahtaneina tai aktiivisesti heittäytyneinä, koomisesti maata syleillen. ”Rähmä” on vanha syliä tarkoittava sana.

J.K. Paasikivi kirjoitti päiväkirjassaan, että Suomi joutuu makaamaan mahallaan kaikkien syytettävänä ja haukuttavana eikä voi puolustautua. Sen on pakko hyväksyä tämä vaieten, mikä tuhoaa kansan sielun.

Tästä juuri oli rähmällään olossa ennen muuta kysymys: ihmiset oppivat heittäytymään naurettaviin asentoihin ja käyttäytymään tavalla, jota joku ylempi toivoi ja joka teki heidät armosta osallisiksi. Kaikkein ylimpänä olivat Neuvostoliitto ja sen edut.

Moni sisäisti asian. Artikkelissa mainitaan toteamukseni, että Neuvostoliitosta ja itse asiassa sen eduista tuli Kekkosen Suomessa se korkein arvo, jonka mukaan kaikkea muuta, myös oman maan historiaa mitattiin. Politiikassa Moskovan luottamus oli kalleinta pääomaa eikä sen hankkimisessa vaivaa tai periaatteita säästelty.

Mutta olihan vaakalaudalla Suomen kohtalo ja hyvinvointi, eikö se ollut jo muutamankin messun arvoinen asia?

Varmaan oli. Kekkosen idänpolitiikka oli suuri menestystarina, kuten olen aina korostanut. Se herätti ihmetystä ja ihailua kaikkialla niissä piireissä, joissa asioita syvemmin ymmärrettiin. Muistan, miten 1970-luvulla muuan toisinajatteleva tuttavani Moskovassa ihaili Kekkosen poliittista taitoa: ”Siinä on kyllä varsinainen kettu miehekseen!”

Asiaan liittyi kuitenkin oleellisesti kollaboraatiopolitiikan ikuinen dilemma: politiikan on oltava uskottavaa, mutta siihen nähden ei saa itse olla herkkäuskoinen.

Meillä moni sanoo nyt: me valehtelimme ja he valehtelivat. Me tiesimme, että he valehtelivat ja he tiesivät, että me valehtelimme.

Tämä kuulostaa hauskalta ja luultavasti myös päti hyvin Max Jakobsonin, Keijo Korhosen ja monen muun politiikan tekijän kohdalla, mutta entäpä kansan syvät rivit? Sen sielustahan tässä oli myös kysymys.

Kyllä moni tässä nyt muistaa väärin tai suorastaan valehtelee. Neuvostoliiton/Venäjän etujen asema Suomenpolitiikan arvioimisen kriteerinä otettiin hyvin laajoissa piireissä tosissaan. Sitä lakattiin kyseenlaistamasta.

Epäilemättä tuon liturgian ympärillä leijailevan suitsukkeen haju tuntui jotenkin falskilta. Samaan tapaanhan moni tuntee kirkonmenoja seuratessaan. Kuitenkaan kovin harva tohtii lähteä pappeja julkisesti kritisoimaan, he tekevät työtään. Miksi käydä pappien tai uskonnon kimppuun? Eihän sellaisesta voi odottaa muuta kuin ikäviä seurauksia omalle itselle.

En nyt syvenny sen enempää siihen, miten Kekkosta on kyseisen artikkelin mukaan sen tekijöiden mielestä eri tahoilla diskreditoitu. Totean vain, että ulkomaalaisille ja tässä tapauksessa erityisesti venäläisille on ilmeisen vaikea ymmärtää sen historiallisen muutoksen perusteita, joka on tapahtunut niin Suomessa kuin Venäjällä.

Kekkosen ulkopolitiikan nerokkuus oman aikansa kontekstissa on useimmille nykyajan ihmisille jo  mahdotonta käsittää, koska kontekstia ei ymmärretä. Venäläisittäin tätä niitetään historismin loukkaamiseksi narušenije istorizma.

Samanlaista historismin loukkaamista on myös sen asian sivuuttaminen, että ne edellytykset, jotka Kekkosella oli omalle ulkopolitiikalleen ja sen saamalle suosiolle, hävisivät Neuvostoliiton romahtaessa.

Tilalle ei tietenkään tullut mikään absoluuttisen vapauden ja objektiivisen totuuden kunnioittamisen kultakausi. Paljon ämmällistä ja naurettavaa voi löytää tästäkin ajasta, kuten Jukolan Juhani kuvasi Turku-reissuaan.

Kun tilaisuus tuli, otettiin takaisin se historiallisen näkemyksen ja ajattelun vapaus, josta oli aiemmin luovuttu. Se tehtiin korkojen kanssa ja mentiin naurettavuuksiin, jotka kiteytyvät Sanna Marinin tokaisussa, että Suomi voitti molemmat sotansa Venäjän kanssa.

Itse asiassa se voitti vain sen kolmannen sodan. Se oli nykyaikaisittain sanoen proxysota, josta Marin vaikenee ja joka käytiin hänen omaa puoluettaan vastaan.

Historiaa on nimitetty myös politiikan tuomioistuimeksi: Die Weltgeschichte ist das Weltgericht, lausahti Friedrich Schiller aikoinaan.

Tässä tuomioistuomessa päätökset kuitenkin tehdään hyvin hitaasti, emmekä välttämättä saa lopullisia ratkaisuja sadankaan vuoden kuluttua. Asiat näyttävät yhä uudelleen palautuvan käsittelyyn.

Baryšnikov ja Plenkov ovat kyllä huomanneet suuren linjan Kekkosen ja jopa hänen idänpolitiikkansa maineen romahtamisessa.

Miksi näin on tapahtunut, on kuitenkin paljon laajakantoisempi asia kuin vain muutaman tutkijan aikaansaannos. Aikakausi on vaihtunut ja muutos jatkuu yhä.

Tässä prosessissa myös Neuvostoliitto menetti ja syystä menettikin maineensa älymystön silmissä jo viimeistään 1980-luvulla. Ei kai se nyt vain ole Venäjällä taas palaamassa?

Vaihteeksi Puolasta

 

Puola ideologiana

Matti Klinge-vainaa sanoi joskus, että Puolan historia on avain koko Euroopan historiaan. Onhan se vähän näinkin ja sen vuoksi on vahinko, mettä meillä sitä tunnetaan niin vähän.

 Puola on taas noussut ripeästi ja sitä voi nimittää keskikokoiseksi suurvallaksi, kuten tehtiin myös maailmansotien välisenä aikana. Perustavampaa kuin talous tai sotilaat, on maan itseymmärrys, sen kulttuuri.

Olemme saaneet todistaa Puolan omapäisyyttä ja ylpeää piittaamattomuutta EU:sta, joka meistä mallioppilaista on ollut pöyristyttävää. Puolan kunnianhimona on sen sijaan ollut olla vapaa ja itsenäinen. Yli sata vuottahan valtio joutui sen sijaan olemaan naapuriensa sortamana ja jopa kartalta pois pyyhittynä.

Suotta ei Puolan kansallislaulussa, Dabrowski-marssissa lauleta, ettei Puola vielä ole kuollut. Näinhän naapurit luulivat ja halusivat asian olevan.

Puolasta voi sanoa, että se on jo käsitteenä poikkeuksellisessa määrin ideologisesti latautunut. Valtiohan se oli 1700-luvun lopulle saakka ja sitten taas 1900-luvulla, ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän ja Puolan sodan jälkeen.

Näiden välisenä aikana, 1800-luvulla ja aivan erityisesti sen jälkipuoliskolla Puola oli ennen muuta idea, jolla ei ollut vastinetta aineellisessa maailmassa. Se oli Venäjän valtakunnan katolisten yhteys, vapauteen pyrkivien henkien yhteys, jopa kansojen Kristus, joka oli astunut alas tuonelaan, mutta tulisi ylösnousemaan, kuten kansallisrunoilija Mickiewicz vertasi.

Venäjään Puola oli sidottu orjuutuksen ja vastarinnan sitein. Puolalaiset eivät pitäneet vastarintaansa pelkästään kansallisen sorron vastustamisena vaan ymmärsivät asian laajemmin ja julistivat venäläisille: ”Meidän vapautemme puolesta ja teidän vapautenne puolesta”!

 Se oli kuuluisa tunnus. Julistettiin jopa, että Puola on kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta. Puolalaisia nähtiinkin aina niin Amerikan vapaussodassa kuin Ranskan eri vallankumouksissa.

Puolalaisuus tunsi olevansa eurooppalaisuutta, läntisyyttä, joka ilmeni selkeimmin katolisuudessa ja siihen liittyvässä kulttuuriperinnössä. Tämä ei miellyttänyt slavofiilejä, jotka lanseerasivatkin käsitteen ”slaavilaisten kansojen juudas”. Kansa, joka oli läheistä sukua, mutta leppymättömän vihamielinen kaikelle sille, mitä Venäjä edusti eli ortodoksialle, itsevaltiudelle ja venäläiselle kansallisuudelle.

Tsarismi, vieläpä meillä palvotun Aleksanteri II:n hahmossa ryhtyi vuosien 1863-1864 kapinan jälkeen kitkemään puolalaisuutta ja venäläistämään maata. Kymmenet tuhannet lähetettiin Siperiaan ja Kaukasukselle, tilat takavarikoitiin, szlachtan vaikutusvalta pyrittiin murskaamaan ja tukeuduttiin samalla köyhiin talonpoikiin.

Puolan kielen virallinen käyttö lopetettiin. Vilnan yliopisto ja Varsovan yliopisto oli suljettu jo edellisen kapinan jälkeen. Varsovan yliopisto oli sittemmin avattu, mutta suljettiin nyt uudelleen.

Puolasta yritettiin tehdä pelkkä rahvaan kieli, jota pyrittiin venäläistämään. Puolalaisista tuli epäluotettavaa väestöä koko Venäjällä ja ylemmät upseerin arvot suljettiin heiltä.

Puolan historiasta tuli jo jakojen yhteydessä vastarinnan ja kapinoinnin historiaa. Vallankumoukselliseen Ranskaan solmittiin suhteet ja Ranska säilyi myös geopoliittisista syistä Puolan tärkeimpänä tukena politiikassa. Puolalaisten emigranttien vaikutus Pariisissa oli suuri sekä maan politiikkaan että koko läntisen russofobian kehitykseen.

Puolan kansan suuri yritys oli Napoleonin retki Venäjälle 1812. Suureen armeijaan kuului noin 100000 puolalaista, suurelta osalta Venäjän armeijasta lähteneitä. Venäjälle tämä oli pyhä sota ja puolalaisille tuskin sen vähemmän pyhä. Napoleon nimitti sitä ”Toiseksi Puolan sodaksi”.

Siinä kävi huonosti ja samoin tapahtui kapinoissa 1830-1831 ja 1863-1864. Puolalaiset survottiin yhä alemmas sorron yöhön. Eurooppa ja erityisesti Ranska yrittivät julkisesti tukea puolalaisia ja valmistautui jopa interventioon, mikä johti Venäjällä suureen chauvinismin aaltoon molemmilla kerroilla. Aleksandr Herzen kertoo asiasta elävästi (ks. Vihavainen: Haun herzen puola tulokset).

Vuonna 1831 jopa Puškin antoi värvätä itsensä puolalaisten vastaiseen rintamaan, mikä teki lähtemättömän tahran hänen maineeseensa vapauden esitaistelijana. Venäläisistä klassikoista Dostojevski osoittaa monessa kohdin olevansa puolalaisuuden suuri vihaaja. Tämä on luonnollista, he edustivat länttä ja katolisuutta Venäjän valtakunnassa.

Myös Puškinille puolalainen on kerskaileva polakki, kitšlivyi ljah. Hänellä oli toki puolalaisia ystäviäkin, mutta länsimaisia ”Venäjän parjaajia” hän ei sulattanut. Faddei Bulgarinista hän sanoi, että puolalaisuus ei sinänsä ole synti, tämä voisi olla vaikka jutku (žid), monet polakit (ljah) olivat kelpo väkeä, mutta kun tuo filuurityyppi (vidocq) ei ollut.

Kun Puola ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi uudestaan, ei kukaan tiennyt, missä sen rajojen pitäisi oikeastaan olla. Vanha Puolan valtio oli ollut tilkkutäkki, joka aikoinaan oli käsittänyt myös Ukrainan ja Valko-Venäjän ja tietenkin Liettuan, joka aluksi olikin ollut johtava osa konglomeraattivaltiota. 1700-luvullahan Puola oli jopa unionissa protestanttisen Saksin kanssa.

Jozef Pilsudski näki Puolan jälleensyntymisen tai ylösnousemuksen suurena kutsumuksena muinaisen mereltä merelle ulottuvan valtakunnan restauroimiseksi. Sitä kutsuttiin nimellä Intermarium, Miedzymorze. Se yhdistäisi Venäjästä, kansojen vankilasta vapautuneet kansat ja ulottuisi lisäksi vielä Balkanillekin. Itse asiassa se yhdistäisi kolme merta: Itämeren, Mustan meren ja Välimeren (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset).

Niin sanottu reunavaltiopolitiikka maailmansotien välisenä aikana kompastui heti riitaisuuksiin: Puola vei Liettualta Vilnan alueen, minkä vuoksi Liettua ei koskaan osallistunut reunavaltioyhteistyöhön. Myös Suomi jäi siitä näkyvästi pois vuonna 1922, kun ns. Varsovan sopimus kaatui eduskunnassa ja kaatoi hallituksenkin. Suomessa ei luotettu Puolaan, joka oli Saksan luonnollinen vihollinen.

Käytännössä Pilsudskin Puola sai puolalaisalueiden lisäksi vain osia Valko-Venäjästä ja Ukrainasta. Se, kuten Puola aina historiansa aikana, oli silmätikkuna sekä Venäjälle että Saksalle ja niinpä maa jaettiin neljännen kerran vuonna 1939.

Tuon ”Versailles’n (!) rujon lapsen” uudelleensyntymistä ei tapahtuisi koskaan, vakuutteli Molotov syksyllä 1939 raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa. Hän viittasi Puolaan sanoilla бывшая Польша entinen Puola. Tämä näyttää tarkoittaneen sitä, että tuo maa oli taas kokonaan ja pysyvästi lakannut olemasta.

Intermariumia kannatti myös Puolan pakolaishallituksen pääministeri Sikorski, joka brittien iloksi sai sitten surmansa lento-onnettomuudessa. Myös länsiliittoutuneet kannattivat puolalaista Puolaa vahvistettuna saksalaisilla alueilla ja ilman noita itäisiä ukrainalasia ja valkovenäläisiä alueita.

 Niinpä Puola siirrettiin parisataa kilometriä länteen, niin sanotulle Curzonin linjalle, jota Englannin ukoministeri oli kannattanut o vuonna 1920.

”Puolassa otimme omaamme”, sanoi Stalin, viitaten siihen, että Neuvostoliitolla hänen mielestään oli oikeus kaikkiin valkovenäläisiin ja ukrainalaisiinkin alueisiin. Kyseessä oli siis kansallisilla perusteilla tehty aluevaatimus, jollaisia myös Hitler harrasti.

Kommunistivalta piti Puolan rivissä ja suhteet Neuvostoliittoon olivat julkisesti hyvät, mutta pinnan alla huonot. Kun Itä-Eurooppa vapautui Neuvostoliiton holhouksesta, syntyi Intermariumin idea tavallaan uudelleen, nyt valtioiden välisen liiton muodossa.

Vyšegrad-ryhmä, johon kuuluu noin 65 miljoonaa ihmistä, edustaa EU:ssakin melkoista voimaa ja on sitä paitsi omapäinen. Sillä on perinteitä jo keskiajalta, joten pohjaa itsetietoisuudelle riittää (ks. Vihavainen: Haun visegrad tulokset).

 Ryhmän voimakkain valtio on tietenkin Puola, jolla yhä on kansallisessa muistissaan säilynyt idea omasta länsimaisuudesta ja jyrkästä kulttuurirajasta itään. Se on maa, jolla on kutsumus ja siinä mielessä se muistuttaa toista katolista maata, Kroatiaa, joka katsoo olevansa antemurale christianitatis -kristillisyyden etuvartio.

Intermarium on kaikkea muuta kuin harmonisen historian omaavien maiden kokoelma. Se on osa kuuluisaa ”tappotannerta”. Ukrainalaisten ja puolalaisten suhteet olivat toisen maailmansodan aikana hyvin vihamieliset ja puolalaisten massamurha Volyniassa ja Itä-Galitsiassa lienee vaatinut 60000-120000 henkeä. Siinä on kansalliselle muistille selvitettävää.

Puola tänään on hyvin nationalistinen maa, kuten muutkin Itä-Euroopan maat. Varsovassa törmää joka askeleella kyltteihin ja patsaisiin, joissa kerrotaan Puolan marttyyriudesta ja vapaustaistelusta, aina Puolan jaoista ja Napoleonin sodasta alkaen, toiseen maailmansotaan saakka.

Historiallinen ja kulttuurinen vihollinen on yhä sama: Venäjä. Saksa on nyt taka-alalla.

 

Meillä suomalaisilla on oma kokemuksemme Venäjästä ja se lähtee eri asetelmista kuin puolalaisten. Puolalaisten ja etenkin sen hallitsevan pikkuaatelin ylpeys oli legendaarista. Alistuminen Venäjän valtaan oli tuskallista ja alentavaa. Meillähän ruotsinkielisetkin lahjottiin lahjoittamalle heille virkatalot vailla velvollisuuksia ja samalla suuret etenemismahdollisuudet Venäjällä.

Suomenkieliset lahjottiin tukemalla heitä kielitaistelussa ja kaiken kaikkiaan autonomia, jonka ei tarvinnut maksaa Venäjälle mitään oli jossakin määrin suorastaan vapaamatkustamista, kuten Suomen-syöjät valittivatkin.

Kuten Agathon Meurman muistelee, Puolan kohtelusta luettiin samaan aikaan kirjoja salaa peiton alla ja pelättiin mahdollista Venäjän vihaa. Kuitenkaan sitä ei lopulta sanan koko merkityksessä koskaan tullut, vaikka sortokaudet olivatkin venäläistämisen alkusoitto. Itse ooppera jäi katsomatta.

En tiedä, millainen maine Puolassa on omilla myöntyvyysmiehillä, Aleksandr Wielopolski ei liene aivan kirotuimpia historian hahmoja. Puolalla ei kuitenkaan ollut Snellmania eikä hän kai olisi siellä menestynytkään.

Itse asiassa Snellman sai kiittää menestyksestään Puolaa, joka samaan aikaan tuhottiin. Snellmanin ja Suomen suosiminen oli näyteikkunapolitiikkaa. Euroopassa kohistiin kovasti puolalaisten kohtelusta.

Meillä on ollut vuosikymmenet tapana onnitella itseämme viisaasta Venäjän-politiikasta, joka todella toi hyvä tuloksia. Kun kelkka on nyt kääntynyt, lienee aika koko menneisyyden uudelleenarvioinnille? Siinä taitaa riittää työkenttää…

Muuten: Puola on hyvin monoetninen valtio 98,84% väestöstä on puolalaisia. Lieneekö jo Euroopan ennätys? Katolisia on 71,30% Venäläisiä 0,04%. Tilanne muistuttaa Suomea 1970-luvulla. Tämäkin asia kaivannee selitystä.

Jos itse kirjoittaisin kirjan reunavaltioista, ottaisin Puolan vertailukohdaksi, johon muita rinnastettaisiin. Me suomalaiset vain olemme pysyneet ja pysytelleet Puolasta niin kaukana, ettei suomeksi löydy siitä paljoakaan kirjallisuutta. Senkin takia kannattaisi ehkä nostaa sitä esille.

Tässä pari kirjallisuusvinkkiä:

Kalervo Hovi, Puolan historia

-Cordon sanitaire ou barriére de l’est

-Interessesphären im Baltikum

Vesa Oittinen (toim). Venäjä ja Eurooppa (Herzenin artikkeli)

Adam Mickiewicz, Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (suom. J. Iivonen)

Johannes Remy, Higher education and national identity: Polish student activism in Russia 1932-1963

 

 

 

 

Syiden pohdintaa

 

Syy ja syyllisyys

 

”Syyn” käsite on filosofiassa ollut ahkeran pohdiskelun aiheena. On olemassa kausaalisia syitä, rationaalisia syitä ja sitten vielä voidaan ajatella ainakin teleologisia.

Jokin asia voi tapahtua joko tarkoituksella tai ilman sitä ja voidaan lisäksi ainakin ajatella, että mukana voisi olla jokin korkeampi johdatus tiettyyn päämäärään. Raamatussahan mainitaan silloin tällöin ”jotta tapahtuisi, niinkuin kirjoitettu on”. Jo ammoin annettu ennustus täyttyi ja oli tapahtuman syynä.

Mutta tässä minua kiinnostaa se, millaisilla sanoilla ”syytä” nimitetään eri kielissä ja millaisille asioille ne ovat sukua.

Mielestäni suomen ”syy” on samaa kantaa kuin ”syyhy”. Kun sanotaan, että joku menee ”syyhyttä saunaan”, tarkoitetaan, ettei hänellä ollut mitään (pakottavaa) aihetta (aietta) tehdä jotakin. Syyhy sellaisenaan on pätevä aihe ainakin raapia itseään ja tosiaankin myös mennä saunaan.

Suomen ”syytä” lienee pidettävä ainakin alkumuodossaan kausaalisena asiana: armoton kutka pakottaa raapimaan. Toisaalta voidaan ajatella myös rationaalista aspektia: henkilö on (nopeasti) oppinut, että raapiminen auttaa ja tekee sitä juuri siksi.

 Asiaa tuskin muuksi muuttaa se, mikäli lääkäri kertoo, että raapimisesta on vain vahinkoa. Näennäisesti rationaalinenkin käytös voi johtaa vääriin tuloksiin ja vaistonvarainen taas oikeisiin.

Toki myös saunattomissa kulttuureissa on syitä ja seurauksia. Kaikkialla kysytään jotenkin sitä asiaa, jonka me ilmaisemme sanalla ”miksi?” Suomessa tuo kysymys syntyy sijamuodosta, ”mikä oli, että tuli sellaiseksi?

Englannin ”why” ei taida sanana johtua mistään. Se on pelkkä äännähdys, jota käytetään myös yleisenä murahduksena, jolloin se voidaan kääntää vaikkapa sanoilla ”no”, ”hm”.

Venäjän ”potšemu?” on puolestaan selkeä kysymys (mitä varten?), yhtä selkeä kuin ruotsin ”varför”. Saksan warum ei ole juuri sitä vaikeampi ja viron ”miks?” tuntuisi olevan lyhennelmä suomen sanasta ”Miksi”, vaikka eihän se mikään suomalaisen keksinnön virolainen muunnos ole. Samaa kantaa ovat.

 

Ranskan ”pourquoi” ja espanjan ”porque” ovat niinikään selkeitä: minkä puolesta, hyväksi?

Tuolle kysymyssanalle on olemassa usein erilaisia vaihtoehtoja. Suomalainen voi myös kysyä ”minkä vuoksi” tai ”minkä tähden”. Venäläinen voi kysellä myös mistä asia johtuu ”ottšego” ja ruotsalainen udella ”för vilken anledning?” Ja onhan niitä vaihtoehtoja.

Mahtaneeko tuo suomen ”minkä vuoksi” pitää sisällään kysymyksen, minne jotakin pannaan vuotamaan. Ruotsin ”anledning” ainakin viittaa samaan ilmiöön, johtumiseen tai johtamiseen (leda).

Tässä on siis vasta kyselty syitä, mutta kun mennään itse syihin, jotka suomessa siis tuntuvat viittaavan syyhyyn ja saunomiseen, saamme kahtalaisia vastauksia. Romaanisissa kielissä toiset viittaavat kausaalisuuteen (latinan causa), toiset sitten tarkoitukseen eli järkeen (ratio), joka on ohjannut tekoja jotka siis ovat ainakin periaatteessa rationaalisia.

Tuo ratio on ranskaksi raison ja enlanniksi reason, kenties se on tullut englantiin latinasta ranskan välityksellä kuten ns. sivistyssanat ja monet muutkin sanat yleensä.

Molemmissa kielissä järkeilykin on suunnilleen samanlaista: to reason, raisonner. Saksan sana Räson on ehkä lainaa romaanisista kielistä tai sitten ammoista indoeurooppalaista perua. Ruotsissahan man resonerar också ja kuten muistamme, myös Paasikivellä oli taipumusta resoneerata, järkimiehiä kun oli ja ruotsi hyvin hallinnassa.

Kiinnostavasti ranskassa raison tarkoittaa paitsi(järjellistä) syytä, myös oikeassa oloa. La maîtresse du maison a toujours raison, sanotaan. Talon emäntä on aina oikeassa. Ennen se kai oli isäntä.

Raison d’être tarkoittaa olemassaolon syytä. Raison d’êtat viittaa valtioetuun, jota saksassa kutsutaan samaan tapaan nimellä Staatsräson.

Se oli hirmuinen asia, kuten Paasikivi ymmärsi ja meni säälimättömästi yli tavallisten kansalaisten ja etenkin naapurimaiden kansalaisten oikeutettujen etujen.

Venäjäksi tuollainen tekijän ymmärtämä syy on povod, joka ilmeisestikin viittaa verbiin vodit, ohjata. Rukovodit on sitten esimerkiksi oppilaan ohjausta tarkoittava termi, joka viittaa käsin ohjaukseen. Auton ohjaukseen ei sen sijaan näytä käsiä tarvittavan. Sitä tekee voditel, jota tosiaan ei kannata nimittää rukovoditeliksi.

Mutta suomessa syy viittaa myös ”syyttämiseen” ja ”syyllisyyteen”. Mikäli joku arvataan jonkin rötöksen tekijäksi, häntä syytetään siitä ja pyritään todistamaan syylliseksi. On merkille pantavaa, että sekä neutraali syy että leimaava syyllisyys ilmaistaan samalla sanalla.

Onpa hiljattain keksitty uusi sanakin: ”syyllistää”, mikä viittaa aiheettomaan syyttämiseen.  En muista tällaiseen vielä 1960-luvulla törmänneeni, 1970-luvulta lähtien sitäkin useammin.

Venäjässä syyllisyyttä (lat. culpa) kuvaava sana on ”vina”. ”Ja vinovat”, tunnustaa onneton Dostojevskin henkilö ja jos vahingossa tönäisee vastaantulijaa, on syytä sanoa ”ja vinovat” tai pelkästään ”vinovat” (mea culpa).

Mutta vanhan venäläisen perinteen mukaan on tapana myös aina syyllistää joku syytönkin, ellei oikeaa tekijää löydy. Silloin tämä on ”bez viny vinovatyj” -syyttä syyllistetty. Termin tuntevat kaikki.

Yleensä syyllisellä täytyy olla jokin motiivi, joka on hänet pannut liikkeelle (lat. movere, liikkua). Tosin Kaisaniemen puiston taannoiselta huligaanilta kuuluu puuttuneen uhreihinsa nähden henkilökohtainen motiivi, mutta häntäkin näyttää ajaneen eteenpäin jonkinlainen palkintojen tarve, jonka tyydyttäminen tarjosi enemmän kuin seurausten pelko.

Joku saattaa toimia ilman ”aihetta” eli ”aietta” (saada jotakin aikaan). Sellainen on mieletöntä, venäjäksi ajatuksetonta (bessmyslenno), englanniksi aimless, mihinkään tähtäämätöntä. Kysymys ei välttämättä ole hulluudesta, vaan päämäärän puutteesta tai myös rationaalisuuden puutteesta, mikä ei välttämättä ole sama asia.

Jo edellä mainittu culpa (lat.) on muuan syyllisyyden laji. Sanahan on myös sellaisenaan esimerkiksi espanjassa ja portugalissa ja myös englannissa (culpability).

Usein sanotaan mea culpa (minun vikani) ja kun hautaan erityisesti pyydellä anteeksi sanotaan ”mea maxima culpa” -ihan täysin minun vikani.

On kuitenkin olemassa myös toinen syyllisyyttä latinaksi tarkoittava sana: ”dolus”. Dolus tarkoittaa sellaista vahinkoa, joka ei ole syntynyt vahingossa, bona fide, vaan tarkoituksella. Sitä voidaan vielä vahvistaa termillä dolus determinatus.

Silloin teko ei ole enää tuottamuksellinen, vaan vakain tuumin tehty ja täyttänee muiden ehtojen täyttyessä rikoksen tunnusmerkit.

Useinhan näistä ei taideta oikeudessakaan päästä aina tolkulle. Pelkkä syyllisyys ei vielä tee rikollista, tekijä on saattanut yrittää saada aikaan mitä parhaimpia tuloksia ja sitten on niin sanotusti käynyt kuten aina.

”Tule tänne sinäkin syyparka, on täällä teitä jo ennestäänkin”, voivotteli muuankin syyllistetty naisoletettu (naiset mainittakoon nykyään aina ensin) oikeudessa odotellessaan ansaittua rangaistustaan.

Tämänkin valituksen voi varmasti kääntää myös muille kielille. En kuitenkaan yritä sitä tässä.

Pois sieltä, missä pilkkaajat istuvat

 

Vale ja vihapuhe

 

Eskoni tyhmä?

-Se on vale ja vihapuhe,

kateudesta siinnyt!

Topias, nummisuutari

 

Joukko hyvinajattelevia tahoja on päättänyt erota Facebookista ja X:stä (entinen Twitter). Syynä on, että X lopetti palstojensa sensuroinnin ja Fb niin sanotun faktantarkistuksen. Tämä on kauhistuttanut erinäisten tuotemerkkien omistajia, jotka eivät halua toimia samalla alustalla, jolla saattaa olla myös vihapuhetta. Aiemmin se siis näköjään oli estetty juuri tuolla faktantarkastuksella.

Tämä merkkifirmojen moraaliposeeraus näyttäisi perustuvan siihen uskomukseen, että kyllin suuri, itsensä edistykselliseksi mieltävä joukko arvostaa sitä ja antaa sen vaikuttaa myönteisesti ostopäätöksiinsä. Asiassa on omat riskinsä, kuten parin meikäläisenkin firman kohdalla on havaittu. Mainitsen vain nimen Finlayson.

 To mainittu faktantarkastus oli Fb:n omistajan mielestä tosiasiassa muuttunut sensuuriksi. Asia on helppo ymmärtää. Vain hölmöt kuvittelevat, että tätä maailmaa voidaan hallita pelkkiä faktoja latelemalla. Tärkeimmät ja kiinnostavimmat kysymykset ovat aina tulkintojen varassa, kuten jokainen historiaa vakavasti harrastanut ymmärtää.

Vastoin kohtuullisia odotuksia, tämä aikakausi on kyllä synnyttänyt monenmoisia uusia irrationaalisia liikkeitä. Uskonnollisella puolella niitä on aina ollut, mutta nyt jopa litteän maapallon kannattajat ovat nousseet merkittäväksi ilmiöksi ja saaneet mukaansa jonkin suomalaisen poliitikonkin.

Ei kukaan olisi puoli vuosisataa sitten voinut uskoa, että tällaista tapahtuisi. Se ei kuitenkaan taida erityisemmin huolettaa niin sanottuja faktauskovaisia. Oleellisempaa on globalisaatioon ja multikulturalismiin kohdistuvan kritiikin vaientaminen.

Nuo molemmat kuuluvat ideologioiden piiriin ja ideologiat taas ovat keskeinen osa politiikkaa ja jopa sen ydin.

Elämä ja politiikka eivät ole trivial pursuitia, vaan tahdon asia ja mikäli suhtaudumme vakavasti demokratian perusperiaatteisiin, myönnämme, että jokaisella on oikeus omaan näkemykseensä ja pyrkimykseensä. Mikäli ”tarkastajat” ottavat itselleen tulkitsemisvallan niiden suhteen, ne tietenkin loukkaavat sananvapauden periaatetta.

Puheet sananvastuusta ilmoittavat yleensä avoimesti pyrkimyksen estää jotakuta ilmoittamasta mielipidettään jostakin tärkeästä asiasta (vrt. Vihavainen: Haun sananvastuu tulokset). Ihmisillä on toki vastuu myös sanomisistaan. Mikäli ne aiheuttavat vahinkoa, on vahinko korvattava. Millainen se missäkin tapauksessa on, voidaan selvittää tarvittaessa oikeudessa.  Ennakkosensuurin kieltää perustuslakimme.

Mikäli asiaa koskeva lainsäädäntö on liberaalisen yhteiskuntakäsityksen hengen mukainen, voidaan olettaa, että sanktioita voidaan määrätä vain aidosta vahingon tuottamisesta eikä missään tapauksessa pelkästä käsityksiensä ilmaisemisesta.

Ongelmaksi saattavat tosin tulla ja ovat jo tulleetkin tuomarit, joiden älyllinen ja moraalinen taso on viime vuosina herättänyt hämmästystä (Vihavainen: Haun räsänen tulokset).

Ei toki ole sanottu, että juuri demokratia ja kassinen liberalismi voisivat parhaiten auttaa selviytymään maailman uusista haasteista. Trendi kohti autoritaarisuutta on nyt ollut taas muodissa myös vauraassa pohjolassa, jonka asema ja merkitys maailmassa ovat hitaasti, mutta varmasti heikkenemässä.

Ideologinen orwellilaisuus vai pitäisikö sanoa oseaanisuus on kulkenut voitosta voittoon jo muutaman vuosikymmenen ajan (vrt. Vihavainen: Haun ankkapuhe tulokset). Nyt on merkkejä siitä, että suunta olisi kääntymässä. Edellä mainittu sensuurin hellittäminen viittaa juuri siihen.

On toki ennenaikaista sanoa, mitä tässä todella tapahtuu. Maailmanpolitiikan mannerlaattojen liikkeet viittaavat niin suuriin muutoksiin, ettei niiden todellista merkitystä voitane arvioida, ennen kuin ainakin puoli vuosisataa on kulunut.

”Vihapuheen” suuri aika totalitaarisen ideologian keskeisenä apukäsitteenä saattaa joka tapauksessa olla jo loppumassa. Nyt olisi jo vaikea kuvitella samanlaista falskia pöyristymiskulttuuria, joka vallitsi vielä noin kymmenen vuotta sitten (vrt. Vihavainen: Haun väljarnas tulokset).

Itse asiassa se oli voimissaan vielä puoli vuosikymmentä sitten. Silloin saattoi jo sentään havaita tiettyä varauksellisuutta asiaan nähden, ainakin maamme vastuunalaisilla tahoilla.

Tällaista se meininki silloin oli:

 

maanantai 6. tammikuuta 2020

Vihaisuuden kauhistuksesta

 

Vihapuhe

 

Joskus viime vuosituhannen loppumetreillä tulin jutelleeksi jotakin small talk-tason latteuksia Britannian sen ajan suurimman Venäjä-gurun, Geoffrey Hoskingin kanssa.

Kun mainitsin käsitteen belovežski tšelovek (etenkin kommunistien Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen käyttämä parodinen muunnelma käsitteestä sovetski tšelovek -neuvostoihminen), kurtisti arvoisa keskustelukumppanini hieman kulmiaan, mutta valaistui sitten ja sanoi ”Aha –hate speech!”.

Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin tuon sanayhdistelmän englanniksi. Suomeksi muistin toki suutari Topiaksen sanat siitä, että hänen Eskonsa kutsuminen tyhmäksi oli vale ja vihapuhe, kateudesta siinnyt.

Mutta jokaisessa kielessä on sanoilla omat merkityksensä ja oma käyttönsä.

Kun tuota Hoskingin tuolloin käyttämän hate speech käsitteen merkitystä analysoi, huomaa pian, että sen kohteessa viitataan nimenomaan ironisesti uuteen, muodikkaaseen ajattelutapaan. Belovežskaja puštša oli se paikka, jossa tehtiin Neuvostoliiton hajottamista merkitsevät päätökset.  Belovežski tšelovek oli se ihminen, joka siellä ilmeisesti luotiin, ainakin siis tämän hate speechin mukaan.

Kun ei enää ollut Neuvostoliittoa, ei siis voinut olla neuvostoihmistäkään (sovetski tšelovek). Mutta mikä kummajainen sitten oli tuo IVY-ihminen? Hänet oli ilmeisesti luotu muutamalla kynänvedolla Valko-Venäjän viimeisessä aarniometsässä. Mutta kuka hän oikein oli? Pelkkä kummitus?

Kyseessä oli siis ironinen suhde uutena tarjottuun totuuteen. Käsitteen käyttäjät olivat epäilemättä enimmäkseen vanhoja kommunisteja tai muuten epäilyttäviä henkilöitä ajan mielipideilmastossa. Kuitenkaan käsitteen käyttö ei ollut sinänsä sopimatonta, ei siinä ketään uhattu eikä paneteltu, se nyt vain oli aika huvittava ja pani ehkä jopa vähän ajattelemaan.

Suomessa käsite vihapuhe on ollut aivan määrittelemätön ja hallitsematon ja sitä on voitu käyttää leimaamaan kaikkea mahdollista, mikä on oman agendan vastaista. Aivan erityisesti hallitsemattomaan ja valikoimattomaan maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat puheenvuorot on haluttu varustaa vihapuheen leimalla.

Presidentti Niinistö mainitsi tuon käsitteen uudenvuodenpuheessaan: Maalittaminen ja vihapuhe ovat uudempaa ilmaisua yleisessä keskustelussa. Lainsäätäjämme on kuitenkin ollut kaukaa viisas. Esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan olleet rangaistavia. Muita ihmisiä kohtaan rikoksen tekevä joutuu siitä vastuuseen. Siinä ei ole mitään yhteyttä sananvapauteen saati sen rajoittamiseen.

Kuten puhuja toteaa, kiihottaminen kansanryhmää vastaan sekä yksilön kunniaa, rauhaa tai yksityisyyttä loukkaavat teot ovat jo vanhastaan rangaistavia. Kun kyseessä on rikos, siitä saa rangaistuksen.

Presidentti siis vain totesi, että sellaiset ovat lait ja antoi ymmärtää olevansa tilanteeseen tyytyväinen. Ehkäpä hän tarkoitti, että uudet vihapuhepykälät ovat tarpeettomia? Tämä mieltähän moni myös eduskunnassa on.

Itse asiassa hän liikkui niin korkealla abstraktiotasolla, että tyytyväisyyden ilmaisemisen lisäksi ei tässä kohdassa mitään sisältöä ollutkaan.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan kuulu presidentille ja hänen puoleltaan oli melkoisen uskallettua astua alueelle, jolla esiintyy perusteltua erimielisyyttä siitä, miten nuo uhkauksiin ja agitaatioon liittyvät pykälät olisi muotoiltava.

Mutta nyt ei puhuta laista, vaan vihapuheen käsitteestä, jota laki ei tunne lainkaan. Mitä se on ja kuinka se tapahtuu?

Presidentin mukaan asialla ei ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä. Rikos nyt vain on rikos. Tämä on aika rohkea väite.

Valitettavasti me hallintoalamaiset emme elä pelkästään käsitteiden keskuudessa, vaan myös reaalimaailmassa.

Kun rikokseksi on voitu hyvin joustavasti tulkita sellainenkin puhe, jonka sisältönä ei minkään mahdollisen tulkinnan perusteella ole kiihottaa ketään esimerkiksi väkivaltaan toista ryhmää vastaan, vaan sen sijaan lausua mielipide ryhmän politiikan kannalta merkittävästä ja esimerkiksi tilastollisesti osoitettavissa olevasta ominaisuudesta, on selvää, että rikoksen käsitettä nyt ollaan vaarallisesti liu’uttamassa poliittiseksi aseeksi.

Lienee turha sanoa, mikä merkitys tällaisella on. Moisesta mielivallasta moni pahoittaa mielensä ja vihastuu, jolloin lakia hyödyntävät saavat aihetta vielä farisealaisesti kauhistua vihapuheen –tuon määrittelemättömän pahuuden osoituksen johdosta.

On jo aika määritellä myös suomeksi, mitä vihapuheella oikein tarkoitetaan ja mitä sillä ei tarkoiteta. Olisi pelkästään typerää yrittää tuolla käsitteellä leimata niitä, jotka sattuvat olemaan tyytymättömiä tuohon tai tähän poliittiseen päätökseen tai suunnitelmaan.

Kansanvalta tarkoittaa juuri sitä, että poliittiset päätökset perustuvat viime kädessä äänestäjien tahtoon. Tuon jälkimmäisen laatua taas ei poliitikoilla ole oikeutta määrätä. Päinvastoin, juuri he ovat niitä, jotka on valtuutettu tuota tahtoa toimeenpanemaan.

Enemmistön tahdon toteuttaminen ei tarkoita sitä, että opposition mielipide olisi kielletty. Tämä perusasia näyttää yhä enemmän hämärtyvän kaiken maailman silakkaliikkeiden tuottaman anti-intellektuaalisen käsitesaasteen seassa.

Itse asiassa, toimiakseen demokratian on perustuttava siihen, että kulloinkin vallassa oleva taho herkällä korvalla kuuntelee myös sitä, mitä oppositiolla on sanottavana ja aidosti keskustelee sen kanssa. Silloin se myös voi toivoa oppositioilta lojaalisuutta.

Ylimielinen leimaaminen pahentaa varmasti sitäkin tilannetta, josta presidentti Niinistö kertoi olevansa huolissaan.

Englanniksi vihapuhe, hate speech on myös määritelty sanakirjassa:

Hate speech is defined by Cambridge Dictionary as "public speech that expresses hate or encourages violence towards a person or group based on something such as race, religion, sex, or sexual orientation".

Julkinen puhe toki voi ilmentää vihaa, vihaisuutta ja jopa raivoa olematta millään tavoin rikollinen ja uhkaamatta ketään. Sellaisen puheen kieltäminen olisi tietenkin suoraa ja perusteetonta puuttumista sananvapauteen, koska sen tarkoituksena ei ole uhata jonkin ryhmän oikeutta turvallisuuteen.

Mikäli taas rohkaistaan väkivaltaa (kehotetaan väkivaltaan?) jonkin synnynnäisen tai lähes synnynnäisen (uskonto) ominaisuuden perusteella, tullaan jo ainakin lähelle rikoslakia myös Suomen oloissa. Tämä lieneekin yleisesti hyväksyttävä periaate, ainakin meillä Suomessa, jossa on jo vanhastaan ollut lait tällaisia tapauksia varten, kuten Niinistö totesi.

Mutta periaate on periaate ja käytäntö on käytäntö, kuten useimmat meistä ymmärtävät tai ainakin heidän pitäisi ymmärtää.

Vihapuhetta ei kuitenkaan ole määrätty rangaistavaksi USA:ssa, jossa on katsottu sananvapauden olevan suurempi arvo.

Näyttää siltä, että siellä lainsäätäjä on ollut varovaisempi ja luultavasti jo ennakolta halunnut estää sellaisen lakipykälien prostituoinnin, joka tuossa asianajajien luvatussa maassa merkitsee monelle mahdollisuutta sekä rikastua aineellisesti että lyödä helppohintaista poliittista mynttiä kansanjoukkojen yksinkertaisimpien kerrosten kustannuksella.

Euroopan neuvoston suositus sen sijaan on todellinen kuminauhapykälä, jota voinee pitää lähinnä parodiana komiteatyöskentelyn tuloksista parhaimmillaan: Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa R (97) (20) vihapuhe on määritelty seuraavasti: »Vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.

Lietsovat, edistävät tai oikeuttavat…tai muuta vihaa… Niinpä niin. Eipä tässä sitten muuta kuin siitä vain saivartelemaan. Kyllä vihaa ja etenkin tuota muuta vihaa aina löytyy reposteltavaksi. Ja mistä tiedetään, mettä viha pohjautuu juuri suvaitsemattomuuteen? Jospa henkilö vain on typerä, ahdaskatseinen tai suorastaan perverssi?

Tässä tulee kyllä mieleen suutarin ja oppipojan tapaus. Oppipoika sanoi, että oli nähnyt unen, jonka voisi kertoakin, ellei mestari nyt vain suutu.

Kun mestari antoi juhlallisen vakuutuksen, kertoi poika, että unessa hän oli pudonnut paskatynnyriin ja mestari taas siirappitynnyriin.

 Hehheh, myhäili mestari, mutta synkkeni kun kuuli jatkon: sitten poika oli joutunut nuolemaan mestarin puhtaaksi ja mestari taas pojan.

Tämän jälkeen mestari päästeli irti vyönsä ja alkoi roimia onnetonta viestintuojaa.

-Mutta mestarihan lupasi, ettei vihastu!

-Enhän minä vihastunutkaan, huvikseni hutkin, kuului vastaus.

 

Vaikeaa, ylen vaikeaa on tässä maailmassa toimia, jos asioita ruvetaan jyvittämään niiden takana olevien emootioiden mukaan.

 

Sisyfoksen jäljillä

 

Epätoivoista työtä?

 

Anna Kontula, Kadonneen järjen metsästys. Into 2024

 

Anna Kontula on joskus kertonut olevansa eduskunnan ainoa kommunisti ja on myös maininnut olevansa anarkisti.

Nuo kaksi ideologiaa poliittisina suuntauksina olivat toki verivihollisia niin sanotun reaalisosialismin aikana. Silloinhan oli jo autuaasti unohdettu, että Lenin oli nimenomaan sanonut, että kommunisteilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, ”vain” keinot olivat toisenlaiset.

Mutta pelkkää retoriikkaahan nuo tuollaiset nimilaput nyky-Suomessa ovat. Yhtä hyvin joku voisi sanoa olevansa rojalisti tai bonapartismi. Ei sellaisilla ideologioilla ole mitään käytännön mahdollisuuksia eikä merkitystä.

Voimme kyllä panna merkille, että ”kommunistin” tittelin käyttäminen on nykyäänkin vielä sallitun rajoissa. Natsiksi tai kansallissosialistiksi en sen sijaan kehottaisi ketään urastaan huolehtivaa poliitikkoa ilmoittautumaan.

Itse sijoittaisin nuo mainitut letkautukset huumorin piikkiin. Kontulalla on riittävästi rohkeutta uhmata erilaisia pyhiä lehmiä ja ilmeisesti myös taipumusta säikytellä poroporvaria niin oikealla kuin vasemmalla. Tämähän kuuluu intellektuellin perinteiseen rooliin (ks, épatage).

Kontulan kirjallinen ja muukin ura puhuvat puolestaan: hän on ollut seksialan työntekijöiden liiton SALLI ry:n varapuheenjohtajana, vaikka tuskin itse on koskaan toiminut alalla tai edes sellaista suunnitellut. Hän on äänestänyt ainoana hallituspuolueen kansanedustajana Kreikan tukipakettia vastaan ja äänestänyt myös Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan.

Hän on uskaltanut ääneen kummeksua erilaisia feministisiä ajatuskummituksia, esimerkiksi väitteitä siitä, että seksityö muka aina olisi tahdonvastaista ja nimittänyt feminismiä valtiokirkoksi.

Erilaiset porno- ja pedofiilipaniikit, jotka ovat sopulijulkisuudessa paisuneet yli kaikkien normaalien rajojen, ovat saaneet hänestä arvostelijansa.

Tältä pohjalta on lupa odottaa, että tämäkin kirja perustuu kriittiseen ja omintakeiseen ajatteluun eikä ole pelkkää kovanäänisimpään ja poliittisesti korrekteimpaan kuoroon yhtymistä.

Kirjoittajan ajatukset eivät välttämättä ole aina erityisen hyvin perusteltuja, mutta ainakin ne ovat perusteltuja ja siis myös ajatuksia eivätkä pelkkää yninää tai murinaa, mitä saamme kuulla jo riittävästi. Huomaan muuten kirjoittaneeni jo aiemminkin eräästä Kontulan kirjasta (Vihavainen: Haun anna kontula tulokset).

Tällä kertaa olen siinä aika epäkiitollisessa asemassa, että unohdin nyt käsiteltävän kirjan maalle, enkä voi tarkistaa, vastaavatko sen lukemisesta minulle jääneet mielikuvat kirjoittajan ajatuksia. Kehotan siis suhtautuaan varovasti siihen, mitä seuraavassa sanon. Se saattaa vastata enemmän minun kuin kirjoittajan näkemystä.

Kirjan otsikko on mainio ja tarttuu erittäin vakavaan aikamme ongelmaan. Kun amerikkalaisen radical-chicin nimiin vannovat pseudotieteet ovat tehneet yhteiskunnasta niiden kannattajien mielestä ennen muuta erilaisten tunteiden, erityisesti pahastumisen ja mielensäpahoittamisen forumin, ovat rationaaliset argumentit joutuneet heikoille ja ne on yhä useammin yksinkertaisesti unohdettu.

Miksipä tuhlaamaan aikaa asioiden perustelemiseen, niiden suhteuttamiseen ja niiden sijoittamiseen tärkeysjärjestykseen: riittää, kun ilmaisee tunteensa, joka on kumoamaton argumentti kaikkialla. Asiaan kuuluu, että marginaaliryhmät nousevat keskeisiksi ja että ainoastaan ne itse voivat arvostella kokemiaan ongelmia.

Feministisen valtiokirkkouskonnon kannattajat puolestaan saavat julkisuudessa läpi kaikenkarvaisia uusi dogmeja. Me too-ilmiötä nimitettiin peräti vallankumoukseksi, vaikka tälläkään alalla tapahtui tuskin mitään, siis kohun lisäksi.

Totta kai on moitittavaa, mikäli erityisesti auktoriteettiasemassa olevat henkilöt kinuavat seksiä vastapalvelukseksi uran edistämisestä tai vastaavasta.

 Valitettavasti ihmisluonto on syntinen. Eihän väärin saisi tehdä millään muullakaan kuin seksuaalielämän alalla, mutta niin vaan aina silloin tällöin tuppaa käymään. Eihän sellaista hyväksyä pidä, mutta ei se yhteiskunnan keskeisiin ongelmiin kuulu.

Kukapa meistä nyt ihan varmasti olisi synnitön, kysäisee tekijä vielä varmuuden vuoksi. Toki on mahdollista, ettei kaikilla ole moiseen mahdollisuutta.

Seksuaalisia saalistajia olivat myös Jean-Paul Sartre ja Simone Beauvoir, jotka muuten eivät pitäneet seksuaalista häirintää sinänsä edes maininnan arvoisena asiana.

Nämä oman alansa profeetat ihmisinä ja heidän saarnaamansa oppi toisaalta olivat tietenkin myös eri asioita. Tuskinpa siis olisi mitään järkeä ruveta niin sanotusti känselöimään heitä.

Näinhän ei tietysti tehtäisikään, mikäli ihmiset ajattelisivat normaalilla järjellä. Se on kuitenkin yhä harvinaisempaa ja siitä muistuttaminen vastaavasti sitä tärkeämpää..

Kontula ohjaa kädestä pitäen yhteiskunnallista keskustelua argumenttien käyttämisen pariin. Se nyt vain on niin, että pelkkä tunne tai edes sen lietsonta valtaviinkaan mittasuhteisiin ei ole mikään argumentin korvike.

Varsin pitkä essee kirjassa käsittelee kissojen ulkoiluttamista. Kun en itse jaksa kiinnostua asiasta, luin sen vain kursorisesti enkä yritä toistaa sen argumentteja. Tässä joka tapauksessa on asia, joka on jyrkästi jakanut ihmisiä ja nostattanut suuria tunteita.

Niiden sijasta kirjoittaja, joka kyllä näyttää olevan intohimoisesti kissaansa rakastava, pyrkii keskustelemaan klassisesti argumentoiden eikä kissojen sorron vuoksi syntyneen tunteen voimalla. Valitettavasti en muista, miten asia olisi hänen mielestään järjestettävä. Niin sanoakseni puhdas anarkia ei ainakaan toimi tässäkään.

Kirja ei minusta ole poikkeuksellisen briljantti, mutta ei liiemmin tylsäkään. Sen perussanomaa voi joka tapauksessa tervehtiä oireena siitä, että palaamista järjen käyttöön on havaittavissa myös laitavasemmalla.

Se on rohkaiseva asia tässä järjen yössä, jossa Minervan pöllön huhuilua harvoin kuulee.

Pietari ei uskonut kyyneliin

 

Siitä mitä ei tapahtunut

 

Historia yllättää ihmiset aina uudelleen. On asioita, jotka tulevat niin sanotusti puun takaa ja ällistyttävät kaikki. Pari päivää sitten sain ainakin minä kokea taas tuollaisen elämyksen. Toisaalta moni asia, jota on ilman muuta odotettu tapahtuvaksi, jääkin tulematta.

Kun maailmassa kaikista mahdollisuuksista tapahtuu vain yksi kerrallaan, on toisaalta sitten tapahtumattomien mahdollisuuksien määrä tietenkin ääretön.

Sen johdosta voisi kuvitella, ettei tuo tapahtumaton olekaan millään tavalla kiinnostavaa ja sen voi yhtä hyvin sijoittaa satujen ja fantasioiden joukkoon.

Näin ei kuitenkaan ole. On toteutumattomia asioita, joihin valmistautuminen merkitsi paljon myös sille, mitä sitten todellisuudessa tapahtui. Mikäli ne jätetään huomiotta, jää myös ymmärrys historiasta vajaaksi.

Muuan tällainen asia ovat Venäjän keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteet ennen maailmansodan puhkeamista. Silloinhan oli valmistauduttu liittämään Kannaksen kaksi rajapitäjää Venäjää, mikä raivostutti suomalaisia ja sai jopa russofiili Eino Kaliman toteamaan, ettei kai tässä auta enää muu kuin harjoitella ampumista.

Suomen ja Venäjän suhteisiin oli Helmikuun manifestista lähtien syntynyt parantumaton haava eikä vanhan idyllisen rinnakkaiselon palaamisesta monen realistin mielestä ollut enää toiveita. Suomesta oli tulossa tai jo tullut uusi Puola, jota oli hallittava kovalla kädellä.

Aleksanteri-keisarien aikaan meillä oli uskottu hallitsijoiden rakkauteen suuriruhtinaskuntaa kohtaan, mikä ei ollutkaan ihan väärin ajateltu. Siinä kyllä oli sitten samalla pakko yrittää unohtaa, millainen rooli palvomallamme Aleksanteri II:lla oli Puolassa, jossa maata oli 1860-luvulla panemassa ruotuun entinen kenraalikuvernöörimme, kreivi Berg.

Pietari ei uskonut kyyneliin enempää kuin sitten Moskovakaan. Kun pääministeri Cajander mainitsi ennen talvisotaa puheessaan, miten maamme oli ollut emämaan kanssa hyvissä suhteissa Aleksanteri-keisarien aikana, julkaisi ”Pravda” pilakuvan Cajanderista sirkuspellenä, joka asettaa asiat päälaelleen.

Eihän uudella, jalolla neuvostojen maalla ollut mitään yhteistä vanhan, taantumuksellisen tsaari-Venäjän kanssa. Pilakuvassa pelleksi pukeutunut Cajander heitti kärrynpyörää ja hänen seinällään näkyivät Aleksanteri-keisarien kuvat. Kappas vain, että tsuhna kehtasi vielä ruveta tulkitsemaan suuren ja mahtavan naapurinsa politiikkaa…

Kyösti Wilkunan kaltainen aikalaistodistaja väitti heti Suomen itsenäistymisen jälkeen, että mikäli keisarivalta olisi saanut jatkua vähänkin kauemmin, olisi Suomen vastarinta hiipunut peruuttamattomasti. Sitähän ei enää ollut olemassa samassa mielessä kuin vuosisadan alussa.

Sitä paitsi Suomen herroilla oli vanhastaan ollut taito löytää lämpimiä paikkoja valtavan imperiumin palveluksessa. Suuri osa ruotsinkielisen eliittimme miespuolisista jälkeläisistä palveli eri puolilla keisarikuntaa. Ajatelkaamme nyt vaikka muuatta Mannerheimiäkin…

Tuo jälkimmäinen huomautus ei siis ole Wilkunalta, vaan minulta, mutta yhtä kaikki se on mielestäni aiheellinen. Kollegiaalista uskollisuutta suurelle Venäjälle ja sen armeijalle löytyi yhä Suomesta niin kauan, kuin keisari istui valtaistuimellaan ja vielä sen jälkeenkin.

Kaunopuheinen todistus asiasta on se Nikolai II:n kuva, jota Mannerheim piti aina yöpöydällään.

Mutta vallankumous muutti kaiken hävittäessään Venäjän keisarivallan ja samalla kaiken muunkin vallan tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta niin sanotut vangitut kansat pääsivät livahtamaan pois, mikä pitemmäksi ja mikä lyhemmäksi aikaa.

Mutta tässä siis hieman tuosta toteutumattomasta historiasta. Näin meille uhkasi käydä. Kirves oli jo teroitettu:

 

iistai 25. kesäkuuta 2019

Suunnitelmat oli vahvistettu

 

Vähältä piti

 

Pertti Luntinen, Venäläisten sotasuunnitelmat Suomen separatismia vastaan. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen julkaisuja 11. Tampere 1984, 162.

Pertti Luntinen julkaisi aikoinaan 80-luvulla elämäkerran kenraalikuvernööri Seynistä, mutta teki sen valitettavasti englanniksi. Niinpä tämän aikoinaan varsin vihatun herran edesottamukset ovat meillä yleensä varsin vähän tunnetut.

Oli englanninkielisyydestä kuitenkin se hyöty, että saatoin aikoinaan lähettää yhden kappaleen Aleksandr Solženitsynille, joka tuohon aikaan kirjoitti laajaa trilogiaansa Punainen pyörä ja siinä yhteydessä puhui myös Suomesta.

Aleksandr Isajevitš suureksi ilokseni vastasi aika pitkällä kirjeellä ja lienee lähettämääni kirjaan enemmän tai vähemmän tutustunutkin.

Mutta Luntisen kirjat ovat mielestäni saaneet meillä vähemmän huomiota, kuin olisivat ansainneet. Tässä käsiteltävä opuskin julkaistiin yliopistollisessa laitossarjassa eikä siis löytänyt kaupallisten kustantajien kautta tietään lukijoiden luo.

Kuitenkin kyseessä on pieni helmi, jossa niin sanoakseni kiteytyvät aikakauden suuret kysymykset. Se kertoo siitä, miten Suomi nähtiin sille erittäin tärkeällä taholla, keisarin ja pääministerin silmin ja miten siihen suhtautuivat myös korkeat siviili- ja sotilasvirkamiehet.

Toki se, mitä tapahtui, on tuttua, nimittäin siis se, ettei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomalaisten kapinahankkeita ja todennäköisenä pidettyä vehkeilyä vihollisen kanssa sodan syttyessä pidettiin kuitenkin itsestään selvänä lähtökohtana, vaikka kaikki menikin sitten ilman suuria ongelmia.

Itse asiassa Suomen rautatiet saivat maailmansodan sytyttyä erityiskiitoksen armeijalta suoritettuaan liikekannallepanoon liittyvät tehtävät mallikelpoisesti. Jääkäriliike tosin syntyi, mutta Voimaliiton suuri kapinaorganisaatio osoittautui fiktioksi. Ruotsikin jätti hyökkäämättä, vaikka sen torjumisen valmisteluun uhrattiin varsin paljon energiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan se näköala kulissien taa, jonka ajan viranomaiskirjeenvaihto tarjoaa, on aika kylmäävää, nykyistä muotisanaa käyttääkseni.

Venäläisen esivallan maailmassa vuoden 1905 tapahtumat olivat jo olleet suomalaisten kapina. Terroriteot ja aseiden salakuljetus olivat kovia tosiasioita, jotka muokkasivat näkemyksiä Pietarissa. Sama koski vallankumouksellisten suosintaa Suomen lakien ja laitosten turvissa.

Pääministeri Stolypin oli kovien otteiden mies ja sotilaista etenkin kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli vähintään yhtä suoraviivainen, raakaan voimaan ja pakotukseen uskova sotilastyyppi, jollaisesta venäjässä käytetään termiä soldafon.

Myös keisari otti ohranan hyväuskoisesti kehittelemät tarinat valtavasta suomalaisesta salaliitosta täysin vakavasti ja omisti paljon aikaansa suunnitelmille, joiden tarkoituksena oli vapauttaa valtakunta suomalaisesta vaarasta.

Kuten tunnettua, modernin sodankäynnin edellyttämät yhteydet olivat Venäjän silmin katsottuna hyvin uhattuja Suomessa, samoin huolto.

Kun maassa ei osattu venäjää, olivat yhteydet niin lennättimen, puhelimen, rautateiden, luotsilaitoksen kuin monen muun asian osalta heikot ja haavoittuvaiset. Suomalainen lainsäädäntö ja virkamieskunta olivat osoittaneet epäluotettavuutensa ja näyttivät olevan voimalaisten (vojmisty) käsissä.

Stolypin tunnetusti ajoi läpi ne lainsäädännölliset toimet, joilla suomalaisten laitosten yli sitten aina tarvittaessa käveltiin. Myös suuri määrä avainasemissa olevia virkamiehiä vaihdettiin, kuvernöörit mukaan lukien.

Mutta maassa oli virkamiehiä tuhansia ja taas tuhansia. Miten niiden kanssa voitiin elää kriisitilanteessa?

Yksiviivainen ratkaisu oli korvata kaikki venäläisillä.

Näinhän ei käytännössä tehty edes sodan aikana, mutta suunnitelmat kyllä tehtiin valmiiksi. Luotseja oikeasti hankittiinkin Kaspian mereltä, mutta tuhansien muiden virkamiesten reservit jäivät käyttämättä, vaikka ne kyllä jo valmiiksi luetteloitiin ja haalittiin kokoon kaukaa sisä-Venäjältäkin.

Myös sotatilaan ja piiritystilaan julistaminen suunniteltiin etukäteen. Se pyrittiin tietenkin tekemään yleisvaltakunnallisen mallin mukaan ja se tarkoitti, että pienistäkin rikkeistä saattoi joutua sotaoikeuteen ja sellaisen ”oikeuden” menetelmäthän tunnetaan liiankin hyvin.

Mikäli Suomi olisi joutunut sotanäyttämöksi, olisi siellä suurella todennäköisyydellä tapahtunut aivan samaa kuin Puolassa. Siellä taas armeijan harjoittama ”hallinnointi” oli paikallisen väestön kannalta niin pöyristyttävää, että Mannerheimkin näyttää alkaneen kauhistella koko asiaa ja koko sotilasammatin olemusta.

Meillähän Suurlakkokin oli mennyt rauhallisissa merkeissä, eikä armeija suorittanut repressioita, vaikka vähältähän se piti. Tästä hyvästä kenraalikuvernööri Obolenski ja vielä hänen seuraajansakin saivat satikutia.

Ei rettelöitsijöille pitänyt antaa tuumaakaan periksi. Ei ollut pelättävä ylilyöntejä, vaan liikaa lempeyttä, uhosivat suunnitelmia tehneet selustakenraalit, joiden isänmaallista mieltä suomalaiset epäilemättä olivat syvästi loukanneet.

Käytännössä ylilyöntejä ei tapahtunut ja itse asiassa jopa suomalaisten syystäkin vihaama kenraalikuvernööri Seyn joutui roolissaan puolustamaan palstaansa ja samalla myös suomalaisia.

Sotatilalakien perusteella hirtettyjen määrä käsitti lopultakin ilmeisesti vain neljä henkeä: kaksi värväriä Pohjanmaalta ja kaksi viipurilaista huligaania.

Myös nälänhätä Suomessa ilmeisesti lykkääntyi Seynin ansiosta ja hän myös pyrki siihen, ettei suuriruhtinaskunnan nuorisoa lähetettäisi rintamalle, kun se oli hyödyllisempää myötävaikuttaessaan Pietarin huoltoon ja sotatarvikkeiden tuotantoon.

Suomen itsenäistyttyä alettiin tunnetusti kehitellä ns. ryssävihan ideologiaa ja alan merkittävin teoreetikko Elmo E. Kaila joutui pohdiskelemaan sitä, että tuota vihaa oli meillä kovin vähän. Syynä olivat ne myönteiset asiat, joita olimme Venäjältä saaneet.

Itse asiassa vaara siitä, että olisimme täysin sopeutuneet venäläiseen sortovaltaan, oli ollut suuri. Itsenäistyminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Valitettavasti vain siihen ei liittynyt oikea vapaussota. Käytännössä vuonna 1918 oli käyty luokkasota, sisäinen sota.

Kailan lausunnon todistusvoima on merkittävä. Tokihan monet ja luultavasti suurin osa kansaa piti sotaa vapaussotana jo ihan siksi, että niin virallisesti sanottiin, mutta intellektuellille tuo luonnehdinta oli lopultakin helppohintainen. Se oli vain puoliksi sitä, mitä sen sanottiin olleen.

Ei meillä osattu venäläistä vihata, kuten verivihassa vihataan, sillä tuo veri oli jäänyt vuodattamatta. Kyllähän sitä tuossa luokkasodassa tapahtui, mutta siinäkin puhdas kansallinen vastakkain asettelu oli sekoittunut pahasti, Kailan ajatuksenjuoksuja tulkitakseni.

Suunnitelmat suurta verilöylyä varten olivat kyllä olemassa ja kiinnittää huomiota, että niiden yhteydessä puhuttiin toistuvasti siitä, että oli toimittava häikäilemättömästi. Vihollinen väärinkäytti ”laillisuutta” ja lempeyttä.

Mitä häikäilemätön toiminta merkitsi, saatiin todellisuudessa kokea Puolassa ja laajemmaltikin. Jopa ministerineuvosto paheksui syvästi sotaväen mellastusta. Suomessa saman asian olisi todennäköisesti voinut laukaista jokin suurempi provokaatio, jollaiset ohrana kyllä hallitsi.

Mahdollisesti me säästyimme pahimmalta sen takia, että maamme oli niin lähellä haavoittuvaa pääkaupunkia tai sitten koko asia oli pelkkää sattumaa. Vai oliko sentään myös sillä lojaalisuudella Venäjän sotaponnisteluja kohtaan, joka emämaassa heti havaittiin, ollut paljonkin merkitystä?

 

Veljessota Virossakin?

 

Koulupoikien vapaussota

 

Albert Kivikas, Nimet marmoritaulussa. Suomentanut Kerttu Mustonen. WSOY 1944, 343 s.

 

Albert Kivikas (1898-1978) oli merkittävä virolainen kirjailija ja lehtimies, joka emigroitui vuonna 1944 Ruotsiin. Sodan aikana hän oli myös maansa kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Kivikkaan teoksista muistetaan nykyään parhaiten 1936 ilmestynyt Nimet marmoritaulussa, jonka mukaan Elmo Nüganen ohjasi myös elokuvan vuonna 2010.

Kirja on tarina tarttolaisista koulupojista, jotka liittyvät itsenäiseksi julistautuneen Viron armeijaan. Se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Kirjassa selostetut taistelut käytiin myös todellisuudessa ja Kivikas oli niissä mukana.

Kuulee usein sanottavan, että Suomen ja Viron vapaussotien välillä on se merkittävä ero, että virolaiset eivät koskaan ole kuvitelleetkaan oman sotansa olleen muuta kuin vapaussotaa.

Suomessa sen sijaan sisällissotapuoli oli niin merkittävä, että joillakin tahoilla on koko sota haluttu leimata vain sisällissodaksi. Jopa ryssävihan merkittävin ideologi Elmo E. Kaila valitteli, että olimme käyneet vapaussodan sijasta luokkasodan (vrt. Vihavainen: Haun suunnitelmat oli vahvistettu tulokset).

Erot Suomen ja Viron välillä ovat epäilemättä merkittäviä. Ehkäpä asian voisi pelkistää sanomalla, että kun Suomessa sisällissota oli myös vapaussotaa, oli Virossa vapaussota myös sisällissotaa, tosin vähäisemmässä määrin.

Viron tapahtumia erottaa Suomen itsenäistymisvaiheen taisteluista myös se, että Virossa vanha kansallinen vihollinen olivat saksalaiset, joiden lyömisen muistopäivään myös koko vapaussodan muistelu keskittyy.

Saksalaisten rooli Virossa oli tyystin toinen kuin suomenruotsalaisten rooli Suomessa. Toki jonkinasteisia yhtäläisyyksiäkin voi löytää ja vertailu auttaa ymmärtämään asioiden suhteellista merkitystä.

Venäläiset, joita tässä kirjassa nimitetään systemaattisesti ryssiksi, kuvataan surkeaksi ja kurittomaksi laumaksi, mikä aivan ilmeisesti on juuri tuon ajankohdan tosiasioiden mukaista. Ennen kuin puna-armeija saatiin kehitettyä armottomaksi terrori- ja tappokoneeksi, oli bolševikkien käytössä vain heikkotasoisia joukkoja.

Poikkeuksena olivat lättiläiset, joiden muodostamat rykmentit säilyivät vallankumouksen hajottavalta vaikutukselta. Ne olivat bolševikkien vahvin turva ja hyvin pelottavassa maineessa. Neuvostoliiton hajoamiseen saakka paloi Riiassa lättiläisten tarkka-ampujien museon edessä ikuinen tuli, jota nuorisoliittolaiset vartioivat.

Kiinalaiset, joita bolševikkien palveluksessa oli tuohon aikaan huomattavan paljon, kuvataan aito rasistisesti jonkinlaisiksi groteskeiksi alieneiksi, joita bolševikit olivat heittäneet valtaansa pönkittämään ja toisia kansoja alistamaan.

Ei kuitenkaan kannata yksinkertaistaa asioita. Kirjoittaja ei ole minkään eläintieteellisen ryssävihan sokaisema solttu, vaan venäläisen kirjallisuuden akateeminen tuntija, jonka taistelu kohdistuu nimenomaan bolševikkeja ja heidän politiikkaansa vastaan. Toki myös Baltiassa toiminut Bulak-Balahovitšin joukko kuvataan vihoviimeiseksi roskaväeksi.

Luultavasti olikin juuri tuohon aikaan paljon aihetta kuvata asioita siten, kuin ne kirjassa esitetään. Vanhan Venäjän armeijan hajottua kenttä oli vapaa kaikenlaiselle irtaimelle ainekselle, joka halusi ainakin pysyä hengissä ja ryöstää ryöstettyä (grabit nagrablennoje), kuten Venäjän vallanpitäjät olivat kehottaneet.

Viron kansallisen aatteen tilanne tuntuu aluksi aivan toivottomalta: mitä virolaiset saattaisivat mahtaa venäläisille? Jos ne jonkin ihmeen kautta olisi voitettu, olisivat jäljellä saksalaiset…

Englannin laivastosta odotetaan pelastusta ja se saapuukin viimein Tallinnaan. Sehän pelastaa maan maihinnousuilta, mutta ei voi tehdä paljoakaan maalla. Ja bolševikit valtaavat nopeasti Tarton, Narvan ja Rakveren ja jopa Tapan. Ne pääsevät jo lähelle Tallinnaa.

Suomalaisia pidetään ihmemiehinä ja heidän tuloaan odotetaan malttamattomina. Aivan kirjan lopussa he ilmestyvätkin Pajun kartanosta käytävään taisteluun. Itse asiassa suomalaisia oli kaksikin joukkoa, joista toinen ajoi bolševikit nopeasti itärajan taa ja toinen taas tuli auttamaan etelässä.

Molemmista osastoista oli virolaisille suurta hyötyä, mutta valitettavasti jälkimmäiseen myös kuului paljon ikävää ja suorastaan rikollista ainesta, joka mellasti kuin vihollismaassa. Tästä ei kirjassa kyllä puhuta. Myöskään saksalaisten rooli sodassa tai muutenkaan ei tule kirjassa esille, mutta eipä heitä ollutkaan noissa kuvatuissa tapahtumissa mukana.

Mutta entä itse virolaiset? Oliko kansa ainakin kohtuullisen yksimielisesti mukana kannattamassa kansallista aatetta?

Ei sinne päinkään. Aluksi, kuten sanottu, koko ajatus aseellisesta taistelusta oman maan puolesta tuntui täysin epärealistiselta ja rutiköyhä hallitus milteipä vitsiltä. Omaa maata pelastamaan löytyi vain harvalukuisia idealistisia aineksia, kuten tarttolaisia koulupoikia, joihin kirjoittajakin kuului.

Pojat, kokonainen koululuokka, joutui sitten kylmiltään taisteluun opittuaan tuskin muuta kuin kiväärinrähjän lataamisen ja laukaisemisen. Äkkikuoleman mahdollisuus pelottaa noita itse asiassa lapsia, jotka herkästi säntäävät pakoon ilman mitään syytäkin.

Luokkatoverien joukossa on paljon erilaisten aatteiden kannattajia, esimerkiksi juuri sosialisteja ja humanisteja sekä lisäksi tolstoilaisia pasifisteja, joiden vakaumus nyt tulee koetukselle.

Sotaa ei käydäkään sosialismin puolesta tai sitä vastaan. Kansallisen asian puolella on myös sosialisteja ja niinpä on helppo ymmärtää, että se bolševistinen sosialismin variantti, jota vihollinen edustaa, ei merkitse köyhän asialla olemista, vaan köyhälistön hyväksikäyttöä imperialismin hyväksi ja kansallisen sorron välikappaleena.

Tai, ei se nyt niinkään helppoa ole. Moni virolainenkin on mennyt bolševikkien mukaan. Heihin kuuluu myös päähenkilön veli, jonka pyrkimykset ja luonne ovat jalot ja idealistiset. Veljekset ovat lähtöisin maalaisköyhälistöstä.

Myös Virossa vapaussodasta on tullut veljessotaa, todetaan kirjassa useampaan otteeseen. Virolaisten, myös varakkaampien, olisi ymmärrettävä köyhän kansan näkökulma ja sosialismin oikeutus, todetaan kirjassa.

Vapaan Viron olisi toteutettava omaa sosialismiaan, joka on luonteeltaan kansallista tai jopa talonpoikaista. Ei bolševismi ole yhtä kuin sosialismi. Vanhassa yhteiskuntajärjestelmässä on kuin onkin vikaa ja se on korjattava.

Näinhän itse asiassa tapahtuikin. Sodan jälkeen Virossa toimeenpantiin suuri maareformi saksalaisen maanomistajaluokan kustannuksella. Erityisesti vapaussotaan osallistuneita suosittiin.

Mitä tulee itse sodan kuvaukseen, se ei ole helppohintaista uhoamista tai sentimentaalista hypetystä. Sodan raakuus on useimmille ojille syvästi vastenmielistä ja päähenkilö, joka on joutunut jopa tappamaan ihmisen pistimellä, kokee onnen tunteen päästäessään vangin pakenemaan. Kuitenkin kyseessä on jopa niin sanotussa kenttätuomioistuimessa rankaistava teko.

Sota näyttää pyyhkäisevän pois vanhan maailman pasifismeineen ja humanismeineen ja jopa päähenkilöstä tulee pystyvä sotilas. Niin sanottu sotasankaruus ei kuitenkaan nouse ihannoiduksi asiaksi. Yleisvaikutelmaksi jää, että sota on suuri onnettomuus, joka on kuitenkin asianmukaisesti kestettävä, kun se tulee.

Vastoin kaikkia odotuksia kansallinen armeija kuitenkin vapautti Viron. Koululaisten joukko saattoi palata opinahjoonsa harventuneena, mutta vapaan maan kansalaisina.

Kivikas kirjoitti tähän, vuonna 1936 ilmestyneeseen romaaniin vielä monta jatko-osaa asuessaan Ruotsissa vuodesta 1944 lähtien.

Nekin saattaisivat olla kiinnostavia. Ainakin tämä kirja on sangen lukukelpoinen ja se tuntuu säilyttäneen arvonsa, mikä tapahtuu yleensä vain aitoon kokemukseen pohjautuvan teoksen kohdalla.

Kaikkien aikojen poliittisesti korrektit teokset ovat sen sijaan jälkipolville kiinnostavia vain esimerkkeinä aikansa muodeista. Yleensähän ne ovat läpikotaisin falskeja, mikä on yleensä edellytys oman ajan typerysten aplodeille.

Tämä kirja ei ole sellainen. Se on varmastikin herättänyt myös kiukkuista kritiikkiä, jota olisi kiinnostavaa lukea. Eräissä SKS:n julkaisemien vanhojen suomalaisten kirjojen laitoksissa on myös otteita kirjojen aikoinaan osakseen saamasta kritiikistä. Se on erinomainen tapa, jota voi suositella myös virolaisille.

Sille, joka vielä jaksaa

 

Vielä vähän samaa teemaa

 

Muodikkaaseen pohjoismaiseen hyveellisyyteen kuuluu, että itse kukin yrittää voimiensa mukaan estää maapallon lämpenemisen.

Eihän se tietenkään onnistu, eikä itse asiassa merkitse yhtään mitään tuon suuren asian kannalta, mutta moraalinen palkinto voi olla sitäkin suurempi. Voinemme arvioida, että se on sitä suurempi, mitä tyhmempi ihminen on. Mutta tätä ei varmaankaan kannata korostaa. Ilmiö sellaisenaan on kiistaton ja merkityksellinen.

Joka tapauksessa uusi hyveellisyys, johon sisältyy liharuuan ja maidon välttäminen (ja jopa niiden nimen mainitsematta jättäminen), sähköautoilu, lentomatkailun lopettaminen, muovikassien hylkääminen ja vastaavat asiat, on perin juurin falskia niin kauan, kuin itse kulutuksen määrää ei rajoiteta.

Mikäli Kaukoidästä kärrätään päivittäin valtavia määriä tekstiilejä ja ruokaa tyydyttämään muotitietoisia naisia ja miehiäkin ja mikäli koko pintaliitoinen väestö hylkää perinnäiset asuinsijansa ja rakennuttaa harvalukuisiin taajamiin valtavia betonikolosseja muodikkaiksi tyyssijoikseen, ei sen niin sanottua hiilijalanjälkeä tee vähäiseksi tylsä vegaaninen ravinto enempää kuin työmatkapyöräily tai turistimatkojen välttäminen.

Etenkin pyöräily on toki hauskaa ja terveellistä ja maistuuhan se toisinaan aina normaalille ihmiselle kasvisruokakin. Tarpeettoman paljonhan meillä lihaa syödään.  Akkuteollisuuden aiheuttamasta tuhosta ja tuulimyllyjen ympäristöhaitoista huolimatta sähköautoilukin saattaa olla hyödyllinen suuntaus, jos se pysyy tolkullisissa rajoissa.

 Toki muovikassien korvaaminen kestokasseilla on lähinnä tyhmyyttä ja sen merkitys luonnon kannalta on jopa negatiivinen. Ainakin se kertoo kantajastaan sen mitä tämä haluaa.

Laskematta grammoja, pidän joka tapauksessa selviönä, että muodikas Kalasatamaan muuttava pyöräilevä juppi (onhan kai juppeja yhä?) polttaa elinkaarensa aikana enemmän hiiltä, kuin juntti, joka tyytyy asumaan maalla vanhassa talossaan, syö monipuolista ruokaa ja ottaa kaupasta joka kerta uuden muovikassin.

Uusin villitys on nyt ostaa suoraan Kaukoidästä halpatavaraa. Saapuvat tonnimäärät olisi kiinnostavaa tietää, mutta kaikki viittaa siihen, että ne ovat jo nyt merkittävän suuria ja kasvavat koko ajan nopeasti.

On luultavaa, että tätä virtaa aletaan ennen pitkää hillitä tulleilla, mikä lienee monessa suhteessa hyödyllistä.

Laajemmassa katsannossa alkaa jopa näyttää siltä, että muuan aikakautemme ilmiö alkaa olla saavuttamassa käännekohtaansa. Tarkoitan kulutusta kulutuksen vuoksi, josta oli takavuosina tehty jo, ei sen vähempää kuin uusi hyve.

Sana ”hyve” kuulostaa tässä yhteydessä epäilemättä jo irvokkaalta, mutta on vaikea keksiä ilmiölle sopivampaakaan nimeä. Verrattuna klassisiin hyveisiin kyse on suorastaan niiden vastakohdasta. Mutta tästähän tuli jo edellä kirjoiteltua.

Toistaiseksi kieltäytyminen turhasta kulutuksesta on jäänyt lähinnä erilaisten elämäntapaintiaanien harrastukseksi ja se on nauttinut enimmäkseen niiden suosiota, jotka ovat jo saaneet maistaa yltäkylläisyyttä.

Tulossa ovat kuitenkin uudet miljardit, joiden käyttäytymiseen emme voi vaikuttaa mitenkään. Kiinnittämättä ylenmääräistä huomiota yhä vielä vauraan pohjolan hyvepolitiikkaan ja sen mahdollisiin ympäristövaikutuksiin, voimme ainakin todeta sen, että suhtautuminen kuluttamiseen on asia, joka on kokenut melko nopeita muutoksia.

Tässä taas vähän vanhaa tarinaa. Osattiin sitä jo noina muinaisina aikoina:

maanantai 28. joulukuuta 2015

Shop til you drop

 

Shop til you drop

 

Fiksut ihmiset täyttävät taas myymälät ja hallit ja mättävät kärrynsä täyteen tavaralla. Nythän sitä saa edullisesti ja jopa halvalla ja tyhmähän se on, joka maksaa liikaa.

Tässä lyhyesti terveen järjen puolustuspuhe niiden puolesta, jotka ahtautuvat tavaraa haalimaan näinä osta ja säästä –päivinä. He käyttäytyvät, kuten rationaalisen kuluttajan odotetaan käyttäytyvän, eikä turhaan odotetakaan. Paitsi että eivät nyt ihan niin rationaalisia ole.

Konsumerismi, jolla tarkoitetaan, muun ohessa uskoa siihen, että kuluttaminen sinänsä on hyvä asia ja sopii mainiosti ihmisen elämänsisällöksi, ei ole vanha asia.

Sen iästä on liikkeellä ristiriitaisia näkemyksiä ja jotkut haluavat ymmärrettävästi aloittaa sen historian jo muinaisajoista tai vähintään Raamatun ajoista tai Rooman valtakunnan päivistä. Kukapa ei muistaisi pöyhkeilevää homo novusta, Trimalchiota ja monia muita rappeutuneita roomalaisia sun muita sybariitteja, joita on jo ammoisista ajoista ollut keskuudessamme.

Mutta konsumerismi suoranaisena ideologiana on tuskin niin vanhaa perua. Niall Ferguson puhuu siitä yhtenä läntisen sivilisaation innovaationa, killer app, joka on osaltaan tehnyt meistä maailman johtajia, toistaiseksi.

 Colin Campbell uskoo, että sellaisen ideologian syntyyn tarvittiin moraalinen vallankumous, jonka syntymiseen utilitarismilla ja siis myös sen kehittäjillä, Benthamilla ja Millillä oli erityiset ansionsa.

Kun katsoo, millä helppoudella konsumerismin ideologia on kaikkialla omaksuttu, voi hieman epäillä sen merkitystä ainakaan intellektuaalisena saavutuksena. Tosiasia kuitenkin on, että loputonta kulutusta kulutuksen vuoksi on liki aina ja kaikkialla paheksuttu.

Rikkautta on toki voitu kerätä, mikäli siihen on ollut mahdollisuuksia ja katovuosien takia varastojen kartuttaminen on aina ollut myös talonpojille rationaalista ja on yhä vieläkin, mutta se onkin jo toinen juttu.

Joka tapauksessa perinteinen talonpoikaisyhteiskunta meilläkin paheksui tarpeetonta kulutusta, jota myös muut säädyt pitivät talonpoikien kohdalla syntinä.

Kahvin ja sokerin kaltaiset tuonti- ja ostotavarat heikensivät maan finansseja, velkaannuttivat orjansa ja matkaan saattoivat sitten lamakauden, kuten 1870-luvun lopulla taas kerran saatiin kokea. Eipä kestänyt nälkävuosien oppi kauan kansan muistissa, paheksuivat papiston edustajat ja muut vakavamieliset ihmiset maailman menoa.

Mutta silloin olikin talonpoikaiston vanha elämäntapa revennyt liitoksistaan. Kaupat tarjosivat senkin seitsemää sorttia viiniä ja viinoja, Smyrnan rusinoita, Islannin silliä, sardiineja, tupakkaa ja piru ties mitä.

 Talonpojan ei tarvinnut kuin nimi pyöräyttää paperiin, niin jo tuli tuohta lompakon täydeltä ja yhtiön miehet veivät vastineeksi vain itsestään kasvaneita runkoja pois metsästä mätänemästä.

Niinpä nähtiin silloin uudenlaista nuorisoa ja vähän vanhempiakin isäntiä patsastelemassa peukalot liivin reijissä ja karauttelemassa linjaalirattailla kevarista toiseen juoksijahevosillaan.

 Kun puku oli vapriikkiverkaa ja suussa hopeapislaakinen syöskumipiippu, niin ei itse miehestä enää ollut väliä, olipa tuo mikä tahansa. Näin moitiskelivat moralistit ja kylän tytöt taisivat useinkin todistaa, että he olivat oikeassa. Kerskakulutus toimi pätevänä signaalina myös avioliittomarkkinoilla.

Siirtyminen vaihdantatalouteen merkitsi epäilemättä talonpoikaisyhteisössä moraalista vallankumousta. Säätyläisten piirissä ostokomeuksilla koreilu oli tietenkin vanhaa perua. Everstiluutnantti von Fieandt, jonka Runeberg kertoo olleen talonpoikaisesti puettu, oli jo omassa joukossaan kummajainen:

 

Nu så hör, hur han såg ut:
Klädd han gick i grå syrtut,
Den var sydd på hemloftskullen
Och av egna får var ullen.
Överst på hans hjässa satt,
Sliten blank, hans faders hatt,
Ärvd vid Villmanstrand på näset,
Där hans farfar bet i gräset.
Lägg därtill i vintertid
Fårskinnspäls, helt kort, men vid,
Becksömsstövlor sist på foten,
Sådan red han framför roten.
Hjälte var han ej just så,
Att han nu dugt ses uppå;
Andra tider, andra seder,
Fieandt bar för djupt sin heder;

 

Ja suomeksihan se on esimerkiksi näin:

Entä näkö: asunaan

harmaa haaratakki vaan,

tehty kotikankahista,

villat kotilampahista.

 

Taaton lakki laellaan

kiilsi pitkää pitoaan:

tälle jäi, kun Lappeen nurmeen

taatontaatto vuoti hurmeen.

 

Lyhyt, väljä talvisäin

tuohon lammasturkki--näin,

pikisauma-saappahassa

ruodun eess' on satulassa.

 

Eip' ois urhon näköinen

kansan nähdä nykyisen;

aika toinen, toinen tunto,

syvemmällä piili kunto.

 

 

1800-luvun toisella puoliskolla aika oli koko yhteiskunnassa muuttunut ja muutos sen kuin jatkui.

Omassa suvussani kiertää uskottavalta kuulostava tarina, jonka mukaan vanha patriarkka satakunta vuotta sitten kiteytti kaikille noudatettavaksi kultaisen säännön: ”Älä osta sitä, mikä tuntuu tarpeelliselta, vaan ainoastaan sitä, mitä ilman et missään tapauksessa voi olla!”

Tästä ei etenkään naisväki pitänyt lainkaan ja sillä lieneekin myös laajemmin merkittävät ansiot siinä, että luontaistaloudesta siirryttiin vaihdantatalouteen ja varallisuuden lisääntyessä sitten aikanaan yhä syvemmälle konsumerismiin.

Siitä tuli viimein se sisältö ja kansalaisuskonto, joka tätä maailmaa vielä pystyssä pitää, kun muu ideologia on liian vaikeana, vaikeatajuisena ja tarpeettomana hiipunut.

Normaali etiikka, se jota ei itse Jumalakaan voi uhmata, kuten tiedämme, sanoi kaikille kerran, että moraalisesti arvokas ja ansioitunut on se, joka mahdollistaa muiden hyvinvoinnin.

Se, joka elää itse kieltäymyksessä, mutta työllään saa aikaan ne herkut, jotka sitten vielä kantaa rikkaan pöytään, on todellinen sankari. Itse asiassa juuri hän on se moraalinen jättiläinen, jolle nuo hänen valmistamansa hyvyydet itse asiassa kuuluvat.

 Marx ja Engels eivät olleet mitään suuria ajattelijoita sen johdosta, että tätä julistivat. Sehän oli normaalin moraalitunnon sanelema johtopäätös.

Sankareita olivat siis he, jotka tuottivat ja samalla kieltäytyivät välittömistä palkinnoista, jotka sitten riiston takia jäivät loputakin heiltä saamatta. Kelmejä ja hunsvotteja olivat ne, jotka elivät työtätekevien kustannuksella ja mässäsivät korkotuloillaan mitään hyödyllistä toimittamatta.

 Kaiken kukkuraksi porvariston ideologit kehtasivat väittää, että kapitalistin nauttima korko oli palkkiota välittömän tyydytyksen lykkäämisestä. Näkihän sokea reettakin, kuka sitä lykkäsi ja kuka ei.

Mutta ajat muuttuivat ja 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä saavuttiin jo tilanteeseen, jossa työläinen täällä vauraassa Pohjolassa ei suinkaan enää ollut se riistetty ja askeesiin pakotettu marttyyri, jollaiseksi hänet oli syystäkin kuvattu Marxin ja Engelsin teoksissa ja vieläpä niin myöhään kuin tämän vuosisadan puolivälin jälkeen kyhätyssä kommunistisessa propagandassa.

 Työläinen oli viimeistään jo 1970-luvulla meilläkin hyvin integroitu konsumerismin palvelukseen ja nautti sen siunauksista täysin rinnoin. Kommunististen maiden propaganda, jossa työläistä ylistettiin, mutta ei kyetty tarjoamaan hänelle kilpailukykyistä materiaalista vaihtoehtoa, ei vakuuttanut enää kovin monia niistäkään, jotka vappuna kävivät marssimassa näyttääkseen porvarille kaapin paikan.

Konsumerismin tarina Venäjällä on oma ja erityisen kiinnostava lukunsa länsimaiden historiassa, mutta san selostaminen on pakko jättää eri yhteyteen. Tärkeää joka tapauksessa on muistaa, että myös länsimaissa tapahtui moraalinen vallankumous, jossa tuottajan sijasta sankariksi nostettiin kuluttaja, tuo entinen syntipukki ja sylkykuppi.

Tuon vallankumouksen tarkka ajoittaminen ei ole helppo tehtävä, mutta minun sukupolveni eläessä se on Suomen osalta tapahtunut. Sotien jälkeen kunniassa oli työ ja mieluimmin kova työ. Sen arvostaminen oli itsestäänselvyys ja sen tuloksia pidettiin enemmän tai vähemmän koko yhteisölle koituvana siunauksena.

Metsässä ja pelloilla oli loputtomasti miehen vastusta. Peltoa raivattiin primitiivisillä konsteilla, joissa tarvittiin raakaa lihasvoimaa. Mutta työ palkitsi tekijänsä.

Muuan moraalisen vallankumouksen huipentuma tapahtui, kun valtio alkoi maksaa pellonvarauskorvauksia. Sotasukupolven aherrus leimattiinkin tarpeettomaksi ja jopa vahingolliseksi äherrykseksi, jonka tuottamat voi- ym. vuoret jouduttiin kalliilla dumppaamaan ulkomaille.

 Sen sijaan valtio päätti maksaa laiskottelusta. Se oli uusissa oloissa loogista, mutta normaalin perinteisen moraalin ja maailmankatsomuksen kannalta luonnotonta.

Tämä tapahtui samaan aikaan, kun suuret ikäluokat kaikessa neitseellisessä naiiviudessaan astuivat yhteiskunnan näyttämölle ja aloittivat meilläkin suuren läntisen kulttuurivallankumouksen.

Suuri muutto, uskonnon hiipuminen ja massakulutuksen uusi hyökyaalto pyyhkäisivät yli maan kuin tsunami, joka hävitti loputkin siitä perinteisestä talonpoikaisyhteiskunnasta, jossa oli asunut käsitys riittävästä tuotannosta ja kulutuksesta, joka siis ei pyrkinyt rajattomaan kasvuun, vaan tyytyi järkevään kohtuullisuuteen mahdollisuuksiensa rajoissa.

Uusi sankari on nyt kuluttaja, ainakin monen muotifilosofin mielestä. Zygmunt Bauman on esittänyt, että kunnon postmoderni kuluttaja on kaiken kukkuraksi jonkinlainen kaikesta irrallaan oleva nomadi, joka karttaa myös omaisuuden hankkimista.

Omaisuushan merkitsee myös vastuuta ja velvollisuuksia. Itsensä tuotteistava konsumeristi sen sijaan karttaa sellaisia asioita kuin ruttoa ja haalii vain kertakäyttöisiä nautintoja.

Koska otan Aristoteleen vakavasti, en ota Baumania ihan vakavasti. Ilmeistä kuitenkin on, että meidän aikanamme monet vähintäänkin haluavat esittää ja ehkä ihan aidosti kokevatkin kuluttajan jonkinlaisena sankarina, jonka suuri aktiivisuus on välttämätöntä talouden kukoistukselle, mikä taas on välttämätöntä jostakin muusta syystä.

Kaiken pysäyttävä lama joka tapauksessa näyttää monelle olevan uhkakuvista hirvein ja varmasti myös tuo mukanaan paljon onnettomuutta. Talouden kiristyspolitiikka ja toiselta aikakaudelta perityt instituutiot ruokkivat kierrettä tehokkaasti.

Mutta milloin me oikeastaan tähän tilanteeseen tulimme? Milloin kadunmies alkoi ymmärtää, ettei tuotanto ole mitään erityisen arvokasta ja että loputtomien hyödykkeiden kuluttaminen on myös kunniakas ja tarpeellinen urakka, joka jonkun on tehtävä, mitä tehokkaammin, sitä parempi?

Mieleeni tulee ainakin vuosi 2001, jolloin joku arvovaltainen amerikkalainen taho, en nyt muista mikä, julisti uutta kansalaisvelvollisuutta: ”Keep flying, keep buying!” WTC:n iskut eivät saneet lamauttaa Amerikkaa, joka odotti, että joka mies tekisi velvollisuutensa ja tietysti etenkin naiset, joiden käsissä nyt aivan erityisesti olivat onnen avaimet kulutuksen etujoukkona.

Heihin olemme aina voineet luottaa synkkinäkin aikoina ja jos nyt vaikkapa kangasta tuotetaan joskus liikaa, he kyllä vaihtavat pitkiin hameisiin kun käsky käy. Mukinoita emme kuule tältä sankarjoukolta koskaan.

Melkoisen matkan tuotannosta kulutukseen olemme me täällä synkässä Sariolassa taittaneet nykyisten suurten ikäluokkien elinaikana eli siis yhden sukupolven elinaikana.

 Historiallisesti ehkä kaikkein dramaattisin kehitys mahtuu yhden historiallisen sukupolven mittaiseen ajanjaksoon eli suunnilleen vuosiin 1970-2000. Tästäpä sitten jatketaan kukapa tietää minne.

Vanha kansansatu kertoo, miten kettu oli joutunut hampaistaan kiinni hirven sarviin (tai johonkin vastaavaan) ja kun tämä lähti laukkaamaan, joutui se menemään mukana hurjassa kyydissä. Kun juostiin jäniksen ohi, tämä kysyi, minne repolainen mahtoi olla matkalla. Tämä vastasi suunnilleen näin:

 

”Jumala tiesi, Jussi kulta,

minne tässä vietänehen,

kunne kuljetettanehen.

Ennenpä sarvet katkeaapi,

ennen kuin hammas lohkeaapi!”

 

Sama se on tilanne meilläkin. Vain vauhdista tiedämme, että se on kovaa ollut ja on yhä.

Vai onko jokin sittenkin muuttumassa? Ehkä se tapahtuu tulevan jättiläismäisen laman aikana?  Vai aletaanko nimenomaan silloin piiskata taas ihmisiä kuluttamaan, lainarahalla, jos oma ei riitä?