Houston, meillä on ongelma

 

 Amerikan romahdus

 

Foreign Affairs lienee arvovaltaisin maailmanpolitiikan julkinen foorumi koko maailmassa. Sen uusimmassa numerossa kuuluu olevan myös tasavaltamme presidentin artikkeli.

Tulin kuitenkin ostaneeksi edellisen numeron (Syyskuu/Lokakuu 2025), joka on myös mielenkiintoinen, kuten tuon  lehden numerot yleensäkin.

Ainakin itse pidän lehteä ennen muuta asiantuntijavetoisena ja oman julistuksensa mukaan se sietää hyvin laajaa mielipiteiden kirjoa. Tasostaan kiinni pitävälle julkaisulle muu tuskin olisi edes mahdollista.  Trumpia kyllä näkyy lehdessä yhä uudelleen arvosteltavan, tuskin lainkaan puolustettavan.

Kun puhutaan politiikasta ja taloudesta, mikä on pitkälti sama asia, ollaan tekemisissä laskemattomien prosessien kanssa. Tarrautuminen johonkin yhteen ja ainoaan doktriiniin olisi silloin hedelmätöntä.

Tunnettu on tapaus, jossa jotakin tulevaa taloudellista kehitystä kysyttiin joukolta taloustieteen huippuasiantuntijoita ja sen lisäksi joukolta Lontoon roskakuskeja. Kumpikaan ryhmä ei osoittautunut toista olennaisesti paremmaksi ennustuksissaan.

Kuitenkin meillä on syytä arvostaa enemmän asiantuntijoiden kuin maallikoiden ennustuksia. Edelliset sitä paitsi ovat paljon luotettavampia lyhyellä tähtäimellä. Tilanne on sama kuin sääennusteissa, joissa ennustettavuus vähenee nopeasti jakson pidentyessä ja lähenee ennen pitkää nollaa.

Yleiskuva FA:n artikkeleista on tällä kertaa aika ankea amerikkalaisin silmin katsottuna. Siellä arvioidaan sitä, kuka tulee hyötymään Amerikan jälkeisestä maailmasta, sitä, mitä voidaan saada aikaan sääntöpohjaisen maailman raunioista, sitä, miten maailmantalous on jo rikkoutunut, sitä, miten Iranin epätoivo on vaarallista, Kiinan vallanperimyksen ongelmia ja manner-ja merivaltojen taistelua uudesta maailmanjärjestyksestä eli klassista geopolitiikkaa.

Moni artikkeli näyttää koukuttavalta ja lienee luettava. Dramaattisin otsikko on kuitenkin Kenneth S. Rogoffilla: America’s Coming Crash. Alaotsikkona on Will Washington’s Debt Addiction Spark the Next Global Crisis?

Rogoff on taloustieteen professori Harvardissa ja toiminut muun muassa IMF:n pääekonomistina. Hän on myös ulkopolitiikan eksperttinä think tankissa Council on Foreign Relations. Hän ei siis ole mikään kevytsarjalainen ennustajaeukkojen kirjavasa joukossa.

Itse asiassa Rogoff ei keskity otsikkonsa tarikoittamaan aiheeseen ja tuskin edes käsittelee sitä. Sen sijaan hän pohtii USA:n korkean valtionvelan merkitystä sen talouden tulevaisuudelle ja siihen liittyvää erilaisten kriisien mahdollisuutta.

Normaalia tenttivastausta arvosteltaessa Rogoffin paperi pitäisi oikeastaan hylätä, mutta katsotaan nyt sitä nyt kuitenkin, vaikka se näyttääkin kalastelevan klikkejä epäasiallisin keinoin.

Lyhyesti sanoen, USA:n valtionvelka (public debt) on kasvanut suunnilleen BKT:n kokoiseksi, oltuaan vielä vuonna 2000 vain noin 35%. Siitä huolimatta dollarin asema reservivaluuttana on säilynyt ja USA:han sijoitetaan suurella luottauksella.

Kuitenkin valtion velanhoitokustannukset ovat lisääntyneet roimasti korkojen noustua. Aiemmat hyvin matalat korot eivät voi palata ainakaan lyhyellä tai keskipitkällä tähtäimellä. On pelättävissä, ettei maa pian pysty hoitamaan velkojaan.

Tilanne on siis siltä osin sama kuin Suomessa. Supervallan keinot selviytyä asiasta ovat kuitenkin moninaisemmat. Yksi on velkojen ainakin osittainen maksamatta jättäminen, toinen on julkisen talouden säästö- ja leikkauskuuri, kolmas on inflaatio ja neljäs valtion obligaatiot ja viides voisi olla vakaa kryptovaluutta stablecoin. Luultavasti käytetään näiden yhdistelmää.

Itse asiassa USA:n velkaantuminen ei ole sen suurempaa kuin kehittyneiden valtioiden keskimäärin, mutta se juuri onkin kohtuuttoman suurta. Entäpä jos markkinoiden luottamus romahtaa kerralla? Mikä voisi estää uuden Suuren lamakauden?

Ehkäpä ei mikään, mutta vaikka niin ei tapahtuisikaan, dollarin haluttavuus reservivaluuttana ja yleismaalimallisena kaiken mittana on vaarassa hiipua. Myös lääkkeet ylivelkaantumiseen ovat karvaita ja syövät USA:n supervaltastatusta, sen kykyä rahoittaa innovaatioita ja sen armeijan toimintakykyä.

USA:n tilalle on kyllä pyrkimässä korvaavia voimia.

Häämöttääkö jo supervallan loppu, End of an Empire? Enempää Espanja 1500-luvun jälkeen, Hollanti 1600-luvun jälkeen kuin Englanti 1800-luvun jälkeen eivät voineet ylläpitää hallitsevaa valuuttaa lakattuaan olemasta samaan aikaan supervaltoja myös sotilaallisesti.

Rogoff toteaa asiallisesti, ettei ole mahdollista ennustaa, millä tavalla USA:n velkaongelma purkautuu ja millaiset sen seuraukset ovat. Epämiellyttäviä ne joka tapauksessa ovat ja inflaatiolla tulee olemaan asiassa osuutensa. Ainakin mikäli asia jätetään hoitamatta, se jäytää maan asemaa maailmassa, päättää Rogoff artikkelinsa jo aika lauhkeasti.

Tässä ei ole edes mainittu Leningradin suuren gopnikin roolia. Hänhän riemuitsi dollarin valta-aseman häviämisestä jo vuoden 2008 kriisin aikoihin, toki varsin ennenaikaisesti.

Kuitenkin koko BRICS- niin epämääräinen yhteisö kuin se onkin, kannattaa tässä yhteydessä muistaa, sillä se kärkkyy tilaisuuttaan ja kun markkinat haistavat veren hajun (Rogoffin ilmaus), saattaa tapahtua nopeitakin murroksia esimerkiksi Kiinan hyväksi.

Eihän tarina vielä ole päättynyt ja tuskin edes alkanut. USA:ssa uskotaan nyt tekoälyyn uuden kasvun moottorina ja myös maan väestö kasvaa koko ajan, toisin kuin vaikkapa Kiinan, Venäjästä nyt puhumatta.

Näyttää joka tapauksessa selvältä, ettei usko maailmanpolitiikan ja talouden vakauteen ole enää vahvalla pohjalla tai edes asiantuntijapiireissä yleistä. Roskakuskien mielipiteistä en tiedä.

 USA ei enää näytä kovinkaan lupaavalta ehdokkaalta uuden Pax Romanan ylläpitäjäksi. Eipä se taida sitä roolia enää edes haluta. Parthialaiset siellä jo kurkkivat ja skyytit, joiden Aleksandr Blok luulee olleen vinosilmäisiä, odottavat hekin vuoroaan.

 

Järjen aikakauden jälkeen

 

Tämä on surmaava tuon

 

Tuo otsikon fraasi on ainakin minulle tullut alun perin tutuksi Olavi Paavolaisen kirjoituksista, kun tämä hurmaantuneena uudesta julkaisutekniikasta näki kuvien yhä useammin voittavan tekstin jalossa kilvassa lukijan huomiosta.

Olisiko siis tulevaisuuden ihmisillä edessään vain tai ainakin ennen muuta kuvia, korkealaatuisia jäljennöksiä todellisuudesta, jotka leviäisivät lukemattomissa kuvalehdissä ja ennen muuta määräisivät heidän käsitystään maailmasta?

Uudenaikainen painotekniikka mahdollisti1920-luvulla jo valokuvienkin julkaisemisen lehdissä, jopa jotkut sanomalehdet pystyivät siihen, vaikka laadukkaat värikuvat oli toki tehtävä monivaiheisella ja kalliilla tekniikalla, jota eivät edes kuvalehdet vielä käyttäneet.

Mutta se aika tulisi. Ihmisten ei välttämättä enää tarvinnut matkustaa Pariisiin ja Firenzeen ihailemaan suurten mestarien töitä. Kuvat niistä olivat saatavissa vaikka jokaiseen kotiin, mikäli nyt sattui omistamaan tarpeeksi rahaa ja halusi uhrata sitä kulttuurille.
Yksi kuva vastasi tuhatta sanaa, mutta vain tietyillä ehdoilla. Ei kaikkea voinut eikä voi esittää visuaalisesti ja varsinainen looginen ajattelu jää kokonaan sen alueen ulkopuolelle. Eikö ollut pelättävissä, että kuvan aikakaudesta tulisi ajatuksettomuuden ja tunteisiin vetoavan suggestion aika? Suuret ja vaikuttavat valoreklaamit olivat asiasta havainnollinen osoitus.

Miten ”tämä” saattaisi surmata ”tuon”? Missä mielessä tuo ajatus oli ymmärrettävä? Mikäli niin kävisi aivan yleisesti, merkitsisikö se järjen aikakauden päättymistä.

Itse asiassa Paavolainen lienee saanut iskulauseensa Victor Hugolta, joka vuonna 1832 ilmestyneessä romaanissaan ”Pariisin Nôtre Dame”,sen toisessa luvussa esittää saman profetian: Ceci tuera cela! Tämä on surmaava tuon.

Hugolle surmaaja oli kirjapainotaito ja se, mikä surmattiin, oli ikuisuutta tavoittelevien katedraalien rakentaminen.

Kun ihminen keskiajalla halusi luoda jotakin ikuista, hän rakensi katedraalin. Ideoiden ikuisuus oli vielä heiveröisissä kantimissa, jos ne oli tallennettu vain yksittäisiin käsikirjoituksiin, joiden olemassaoloa uhkasivat jatkuvat vaarat.

Gutenbergin lyijykirjasimet tekivät sen sijaan mahdolliseksi ajatusten tallentamisen vaikkapa tuhansiin kirjoihin, joiden totaalinen hävittäminen ei ollut enää mahdollista. Ihmisen ikuisuuspyrkimys ei enää tarvinnut välineekseen valtavaa rakennusta. Kävivätkö sellaiset juuri tästä syystä tarpeettomiksi?

Minusta tuollainen ajatus on aivan liian mahtipontinen, mutta ehkäpä se sopi siihen lajityyppiin, jota Hugon romaanit edustivat. Onhan se ainakin epäsovinnainen ja tuntuu sisältävän mystiikkaa. Sellainen vaikuttaa lukijaan, tunteella.

Vielä sata vuotta sitten, Olavi Paavolaisen uran loistoaikoina massoille osoitettu kuva oli vasta tekemässä tuloaan. Oikeita kuvalehtiäkin kyllä perustettiin ja kuvakirjoja julkaistiin.

Liikkuva kuva kuului kuitenkin vielä elokuvateatteriin ja sen laatu oli heikonlainen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen televisio toi liikkuvan kuvan koteihin ja laadukkaat väreissä esitetyt elokuvat, jotka 1950-luvulla huumasivat katsojia, tulivat ennen pitkää kaikkialle, videoiden ja kännyköiden myötä.

Monistetun kuvan kehittyminen laadukkaaksi ja sen tuleminen kaikkialle kesti noin vuosisadan, mutta vasta parin viime vuosikymmenen ajan on kehittynyt sen manipuloitavuus, joka on saanut aikaan sen, että yhdellä videolla voidaan valehdella enemmän kuin pienellä kirjastolla. Tavallisella katsojalla ei ole mahdollisuutta erottaa aitoa epäaidosta. Hänen on vain uskottava.

Nykyään voidaan jo sanoa, että totuus on tahdon asia. Suurille massoille voidaan etenkin autoritaarisessa yhteiskunnassa syöttää mitä halutaan. Uudet ”totuudet” omaksutaan katsomalla eikä lukemalla. Looginen ajattelu on jo peräti akateemisella tasolla julistettu epäpäteväksi sellaisilla alueilla, joilla pelataan (on pelattava) tunteella ja jossa pätevyydellä tarkoitetaan tiettyyn viiteryhmään kuulumista.

Toki loogisella ajattelulla on ja on aina ollut omat rajoituksensa ja myös sen avulla on verrattain helppoa johdatella kansanjoukot uskomaan lähes mitä tahansa On sillä silti ainakin se etu, että siihen vetoavat ovat velvollisia asettamaan niin premissinsä kuin päättelynsäkin objektiivisesti arvioitavaksi.

Tunteella perustelluista asioista ei sen sijaan ole valitusoikeutta, olipa kyse loukkaantumisesta tai jonkin poliittisen suuntauksen kannattamisesta tai vastustamisesta.

Mikä sitten, jos mikään, korvaa ajattelun, kun on siirrytty kommunikoimaan ja argumentoimaan kuvilla tekstien asemesta? Selvää on, ettei aivoja tässä prosessissa tarvitse vaivata.

George Orwell loi aikoinaan ”ankkapuheen” käsitteen. Kyseessä oli sellainen puhe, joka muodostui kurkunpäässä selkäydinreaktion aiheuttamana, koko asian ei tarvinnut lainkaan käydä aivoissa saakka.

Luulen, että hän tässäkin asiassa osui oikeaan. Lienee selvää, että ”ankkapuheeseen” kuten myös kuviin, mielikuviin ja erilaisiin mielenosoituksiin liittyvä psykologinen mekanismi aiheuttaa tiettyjä fyysisiäkin tuntemuksia.

 Aikoinaanhan oli tapana sanoa tunteiden tulevan sydämestä, mikä tosiaan saattoi merkitä sykkeen kiihtymistä ja kenties myös rytmihäiriöitä.

En väitä tuntevani asiaa kaikinpuolisesti, saati syvällisesti, mutta uskaltaisin ehdottaa, että aikamme suuret massatunteet myös ovat aivojen tai ainakin analyyttisen ajattelun kanssa tuskin lainkaan tekemisissä.

Kyseessä ovat sen sijaan erilaisten kuvien ja kontekstista irrotettuina vailla varsinaista merkitystä olevien yksittäisten sanojen aiheuttamat tuntemukset, jotka ehkä voidaan paikantaa lantionpohjan lihaksistoon ja sen lähiseudun paisuvaisiin (”ilolihakset”).

Saattaa olla, että hypoteesini on liian rohkea, mutta käynee paremman puutteessa, ennen kuin asiasta on saatavilla kunnollisia tutkimuksia.

Ennen oli pakko käyttää ainakin jonkin verran aivoja, joita myös pidettiin tai oltiin pitävinään politiikassa ja yhteiskuntaelämässäkin keskeisenä kommunikaation ja vaikuttamisen välineenä.

On selvää, ettei asia ole enää näin. Herää pakostakin kysymys, jonka voisi varmaan hieman leikillisesti muotoilla näin: minkä elimen varassa ihmiset nykyään orientoituvat politiikassa ja yhteiskunnassa, jossa järjen käytöllä ei enää ole merkitystä?

Mielet ja kielet

 

Kansallisuuksien rinnakkaiselo

 

Mikään Euroopan suurista kansakunnista ei ole syntynyt valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä. Vielä tänäkin päivänä saattaa kielellinen kirjavuus monessa maassa vallita ainakin murteiden tasolla, mutta usein joillakin seuduilla puhutaan yhä omaa kieltäkin huolimatta jopa satojen vuosien yhtenäistämispolitiikasta.

Espanjassa miljoonien äidinkieli on itse asiassa katalonia, gallego tai baski eikä kastilia (castellano) ja jopa andalusialaisten murretta on joskus haluttu nimittää kieleksi. Kanarian saarilla huomaa heti murteellisuuden.

Ranskan heksagonin laidoilla taas puhutaan perinteisesti muita kieliä kuin Franche Comtéssa ja Ison Britannian osat ovat tunnetusti kukin omien kansojensa asuttamia, vaikka englanti onkin syrjäyttänyt paikalliset kielet. Ala- ja yläsaksakin olivat joskus omia kieliään, mutta nyt ne ilmenevät lähinnä murteina.

Venäjällä varsinainen venäjän kieli on yllättävän samanlaista koko laajalla alueella, mutta siellähän on sitten myös suuri määrä vähemmistökansoja, minkä jotkut ovat nähneet suoranaisena perusteena sille, että maan on ehdottomasti oltava imperiumi.

Jokaisessa valtiossa on normaalisti yksi kansallisuuksia yhdistävä kieli, jolla korkein opetus ja hallinto tapahtuu ja jo käytännön syistä kaikki pyrkivät oppimaan sitä, ihan oman etunsa vuoksi. Saamelaisten oli pakko opetella valtakansallisuuden kieltä, mikäli eivät halunneet jäädä ikuisiksi ajoiksi primitiiviselle kehitysasteelle.

Ukrainassa paikallinen kieli jäi lapsipuolen asemaan, vaikka olikin huomattavan suuri. Se leimattiin venäjän murteeksi ja sen kehittymistä estettiin pakkokeinoin. Samanlaista politiikkaa yritettiin jonkin aikaa myös Puolan kohdalla ja saatiin aikaan vain kansallisuusvihaa.

Suomen kielen tarina niin sanotun Venäjän vallan aikana on sen sijaan varsin ainutlaatuinen, joskin vertailuja Baltiaan voi halutessa tehdä. Joka tapauksessa ne ontuvat.

Meillä oli omat kielitaistelumme, jotka jatkuivat aina talvisotaan saakka. Silloin lopulta ymmärrettiin, että ollaan samassa veneessä ja ruotsinkieliselläkin taholla tyydyttiin siihen sangen anteliaaseen politiikkaan, joka takasi kielivähemmistölle suoranaisia etuoikeuksia.

Vielä 1930-luvun lopulla J.K.Paasikivi oli saanut tuskastua ruotsikkojen lyhytnäköiseen iltalypsypolitiikkaan, jossa käytettiin naapurimaata vipusimena (ks. Vihavainen: Haun paasikivi tulokset ).

Talvisota hitsasi kansakunnan lopullisesti yhdeksi. Myös suomenkielisellä puolella ymmärrettiin, että vähemmistölle kuuluu antaa tiettyjä etuoikeuksia, jotta se tuntisi olonsa turvatuksi ja pysyisi aidosti lojaalina lailliselle esivallalleen.

Ahvenanmaahan oli meillä ollut varsinaisesti separatistinen alue, mutta saatiin tyytyväiseksi antamalla sille suunnilleen samanlainen itsehallinto, kuin Suomella oi ollut Venäjän keisarikunnan osana. Myös Suomi oli ollut osaansa tyytyväinen niin kauan, kuin sille taattuja etuoikeuksia kunnioitettiin.

Neuvostoliiton hajottua nostettiin Suomi usein esimerkiksi siitä, miten vähemmistöjen oikeudet oli hoidettava ja ihasteltiin kansallisuuspolitiikkaamme. Valitettavasti sitä ei kuitenkaan jäljitelty ja kansalliset ristiriidat uusissa valtioissa osoittivat pian, että kansallisuuskysymys huonosti hoidettuna on nopea tie turmioon.

Aina silloin tällöin meilläkin yhä kuuluu ääniä ruotsinkielisten liiallisesta suosimisesta ja esimerkiksi ns. pakkoruotsi onkin kieltämättä aika omituinen ilmiö nykyisessä maailmassa.

Joka tapauksessa kielikysymys on tässä maassa hoidettu tavalla, joka hakee maailmassa vertaistaan ja se näkyy muun muassa siinä, millainen suhde molemmilla kieliryhmillä on yhteiseen isänmaahan. Monelle ulkomaalaisella asia on aivan käsittämätön, eikä sitä kannat edes yrittää selittää, kun ei asiaa kuitenkaan uskota.

Joka tapauksessa se kannattaa myös meillä aina silloin tällöin palauttaa mieleen. Se tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei ole sitä juuri missään muualla maailmassa.

Tässä parin vuoden takainen blogi asiasta:

 

torstai 29. syyskuuta 2022

Meillä ja heillä.

 

Kieli ja mieli

 

Pertti Torstila mainitsee kirjassaan Komennus Budapestiin, että unkarilaisten oli vaikea käsittää sitä, etteivät suomenruotsalaiset ole ”ruotsalaisia” samassa mielessä, kuin he ajattelevat naapurimaissa olevien unkarilaisten olevan. He eivät toisin sanoen ole maassamme kansallinen vähemmistö, vaan suomalaisia, joiden äidinkielen asema toisena kansalliskielenä on turvattu perustuslaissa.

Ei tämä asia olekaan helppo käsittää, ja sitä voi pitää yhtenä maamme erikoisuutena, jota ei voi ymmärtää ilman historiallisen taustan tuntemista. Ei se välttämättä myöskään ilman muuta päde ajasta aikaan ja muitakin näkemyksiä on.

Myös Venäjällä kieltäydytään itsepintaisesti tunnustamasta sellaista mahdollisuutta, että äidinkieleltään ruotsalainen maamme kansalainen ei olisikaan ”ruotsalainen” vaan ruotsinkielinen suomalainen.

Venäjällä, joka on jo kauan ollut monikansallinen valtio, многонациональная страна eli Vielvökerreich, on tapana ryhmitellä toiskieliset (inorodtsy, oikeastaan toisrotuiset) kukin omaan kansallisuuteensa kielen perusteella ja samaa ajattelua noudatetaan myös muista maista puhuttaessa.

Niinpä saamme lukea, että esimerkiksi Mannerheim oli ruotsalainen (šved, tai mahdollisesti suomalainen ruotsalainen, finski šved), mutta suomalaisena häntä ei pidetä. Toki myös Suomen ruotsalaisilla ajatellaan olevan Suomen kansalaisuus, mutta suomalaiseen kansakuntaan нация he eivät kuulu.

Suomenruotsalaiset tai siis Suomen ruotsinkieliset identifioituvat kuitenkin tällä hetkellä -kuten aiemminkin- nimenomaan Suomen valtioon ja sen historiaan eivätkä suinkaan katso kaipaavansa Ruotsin suojelusta diasporaryhmänä.

Mutta ei tämäkään mikään itsestäänselvyys ole enempää, kuin se välttämättä on ikuinen tosiasia. Krimin sodan aikana Ruotsi tai ainakin sen kuningas oli varsin kiinnostunut ajatuksesta saada ruotsinkielinen Suomi takaisin ja kieliriitojen aikana Ruotsi osoitti myös merkittävää kiinnostusta suomenruotsalaisten kohtelua kohtaan.

Mikäli sitten ajatellaan erikseen Ahvenanmaata, ei sen suomalainen identiteetti ainakaan vahva ole, mikäli siitä yleensä voisi puhua.

Mutta nimenomaan Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli myös avainasemassa silloin, kun alettiin puuhata suomenkielisyydelle ja suomenkielisille oikeuksia yhteiskunnassa. Kansallisrunoilijamme Runeberg kirjoitti kansallisiksi symboleiksi nousseet runonsa ruotsiksi, Snellman perusteli Suomalaisen kulttuurin ja valtion tarpeellisuuden ruotsiksi ja niin edelleen ja niin edelleen.

1800-luvulla tulikin tavaksi erottaa toisistaan ruotsinkielisyys ja ruotsinmielisyys. Jälkimmäinen tarkoitti omien ryhmäetujen ajamista enemmistön kustannuksella ja välinpitämättömyyttä suuren suomalaisen enemmistön asemasta, edellinen taas korosti kansakunnan valtaenemmistön oikeuksia ja pyrki sen aseman parantamiseen, sekä kielellisessä suhteessa että muuten. Molemmat ryhmät olivat aluksi enimmäkseen ruotsinkielisiä.

Kuten tunnettua, venäläinen valtiovalta asettui tukemaan suomalaisuusliikettä ja teki sen sangen tehokkaasti. Vuoden 1863 kielimanifesti oli mahtava keisarillinen armonosoitus suomenkieliselle suomalaisuudelle ja lisää seurasi matkan varrella.

Ideana oli tietenkin ruotsalaisuuden ja siis Ruotsin vaikutuksen eliminointi suomalaisuuden avulla. Viime kädessä voiton perisi venäläisyys.

Slavofiilien piirissä pohdittiin Venäjän vähemmistökansojen asemaa ja merkitystä. Tunnettu slavofiili Nikolai Danilevski katsoi, että vain muutamat kansat, kuten venäläiset, kykenivät muodostamaan omia kulttuurihistoriallisia tyyppejä. Toiset taas eivät siihen kyenneet, mutta saattoivat kyllä palvella venäläisyyden asiaa historiassa ns. etnografisena materiaalina.

Tällaisiin aineksiin kuuluivat suomalaiset kansat. Nehän eivät koskaan olleet muodostaneet valtioita, mikä osoitti, ettei niillä ollut siihen tarvittavaa kykyä. Niinpä niiden kohtalona oli palvella jotakin toista kansallisuutta, suomalaisten kohdalla siis joko Venäjää tai Ruotsia. He toimivat kulttuuria luovan kansan ”etnografisena materiaalina”.

Pienenä maana Ruotsi ei olisi voinut sallia suomalaisuuden kehittyvän vapaasti, vaan olisi pyrkinyt pakkoruotsalaistamaan suomalaisensa. Jättimäisellä Venäjällä oli sen sijaan varaa sallia suomalaisilleen ns. etnografinen itsenäisyys. Valtiollista itsenäisyyttä he eivät tietenkään edes tarvinneet, koska heillä ei ollut siihen edellytyksiä.

Danilevskin ajatuksia myötäili tunnettu toinen slavofiili, Gilferding, joka saksalaisesta nimestään huolimatta oli aito suurvenäläinen sovinisti.

Ajatukset suomalaisten kyvyttömyydestä muodostaa valtiota on nähtävä oman aikansa taustaa vasten. Eivät ne olleet poikkeuksellisen radikaaleja tai vihamielisiä. Argumentit, joille nyt voimme nauraa, olivat tuolloisessa ympäristössä paljon vakuuttavampia.

Mutta mielipiteistä ja teorioista viis. Käytännön politiikka oli se, jolla oli todellista merkitystä kansojen kohtaloille. Venäjä on tarjonnut aikoinaan elinmahdollisuudet miljoonille saksalaisille, näistä suuri osa kuului balttilaiseen aateliin ja kohosi monikansallisen valtakunnan huippupaikoille. Esimerkiksi armeijassa saksalaisuus oli hyvin laajasti edustettuna.

Monessa tapauksessa noista ”keisarin uskollisista saksalaisista” olisi voinut puhua saksankielisinä venäläisinä, mutta huolimatta heidän usein jopa täydellisestä kielitaidostaan he jäivät venäläisten silmissä aina ”saksalaisiksi”. Kun Saksa sitten vuonna 1871 yhdistyi, tuli Venäjällä tavaksi puhua siitä, että saksalaisten ”suuri isänmaa” oli Saksa, Das grosse Vaterland, eikä Venäjä.

Epäluulo kaikkia toissukuisia (inorodtsy) kohtaan kasvoi Venäjällä 1800-luvun lopulla. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa nähtiin Pietarissa saksalaisvastaisia mellakoita ja vandalismia. Kun sodassa tuli tappioita, löytyi saksalaisuus helposti selittäjäksi.

 Toisen maailmansodan aikana saksalaisia -ja suomalaisia- kohdeltiin jo sitten suorastaan a priori vihollisina. Jo ennen sotaa oli tehty suomalaistenkin keskuudessa laajaa etnistä puhdistusta, jonka uhreja muuan tunnettu suuri projekti parhaillaan tutkii.

Paradoksaalisesti se oppi, joka selitti ihmisen luokka-aseman olevan primäärinen asia ja kansallisuuden, rodun ja vastaavien seikkojen olevan aivan toissijaisia, toimeenpani historian suurimpiin kuuluvia terrorikampanjoita juuri kansallisuuden perusteella, Kaukoidästä Ukrainaan ja Jäämeren rannalta Mustalle merelle.

Myös toisen maailmansodan jälkeen tehdyt etniset puhdistukset olivat aivan summittaisia ja tehtiin henkilöiden todelliseen identiteettiin katsomatta äidinkielen perusteella. Puhdistusten vaikutusta ovat tavallaan viimeistelleet ns. paluumuutot Venäjältä, josta takaisin ”kotiin” on saapunut jopa vuosisatoja tuossa maassa asuneiden sukujen vesoja.

Myös Venäjälle on Neuvostoliiton hajottua saapunut miljoonittain entisissä neuvostotasavalloissa asuneita. Tällainen kieleen pohjautuva kansallisuusajattelu näyttää olevan sääntönä useimmissa maissa ja sellaista on noudatettu myös ns. etnisissä puhdistuksissa ja se taitaakin yleisesti ottaen perustua realismiin, ei kuitenkaan välttämättä yksilöiden kohdalla.

Venäjänkieliset vähemmistöt näyttävät useinkin olevan taipuvaisia ajattelemaan olevansa ennen muuta venäläisiä ja sen vuoksi myös tuon ”suuren isänmaan” ainakin henkisiä kansalaisia ja siten myös usein sen noudattaman politiikan kannattajia.

Kansallisuuden poliittisen merkityksen kuviteltiin 1900-luvun lopun Länsi-Euroopassa jo olevan hiipumassa ja näin asia olikin hyvinvoivissa maissa. Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen jälkeiset tapahtumat osoittivat sitten yllättäen jotakin muuta.

Meillä Suomessa oli kiivastakin kieliriitaa vielä ennen sotia, mutta niiden jälkeen on kielirauha vallinnut eikä kenellekään pälkähtäisi mieleen ajatella esim. suomen ruotsinkielisten paluumuuttoa Ruotsiin.

 Käytännössä ruotsinkielisten kulttuuriset oikeudet ovat niin suuret, että moni pitää niitä epäoikeudenmukaisina. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä arvo on kansallisuussovulla tässä maailmassa, jossa juuri tämä kysymys on jälleen kerran johtanut mielettömiin seurauksiin.

Ukrainassakin kysymys ukrainankielisyydestä ja -mielisyydestä on hyvin kiinnostava. Kuten tunnettua, itsenäisen Ukrainan alkuaikoina ei edes maan päämies (Leonid Kutšma) osannut puhua kunnolla ukrainaa. Kieltä tärkeämpää oli kuitenkin varmasti ”mieli”. Jako meikäläisiin ja heikäläisiin äidinkielen perusteella olisi ollut yhtä absurdia kuin aikoinaan Suomessakin.

Nyt näyttää Ukrainassa niin ukrainankielisyys kuin myös -mielisyys valtavasti lisääntyneen. Yhä useammat ilmoittavat sen äidinkielekseen venäjän sijasta. Osaavatko he sitä todella, on kysymys erikseen. Putinin karkea väkivaltapolitiikka on tuottanut vastavaikutuksen.

Meneillään olevan sodan päättämiseksi pitäisi kansallisuuskysymys saada hoidettua tavalla, joka tyydyttää useimpia niitä ihmisiä, joiden elämää se suoranaisesti koskee. Ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmituissa rauhoissa loukattiin kansallisuusperiaatetta poikkeuksellisen törkeästi, vaikka oli luvattu nimenomaan sen kunnioittamista.

Se tie vei uuteen sotaan, jonka päätteeksi kansallisuusongelmat hoidettiin valtavilla etnisillä puhdistuksilla. Sellaisia näyttää moni haluavan myös Ukrainaan. Silloin on joka tapauksessa otettava huomioon, etteivät venäjänkielisyys ja Venäjän-mielisyys useinkaan ole samoja asioita.

Asioiden hoitaminen oikeutta ja kohtuutta loukkaamatta ei ole helppoa. Siihen kuitenkin olisi pyrittävä. Suomen kokemuksia kansallisuuskysymyksen ratkaisemisesta ei voi suoraan siirtää Ukrainaan, mutta kukaties niistä jotakin opiksi otettavaa voisi olla myös siellä.

 

 

 

 

Suomen valoisa tulevaisuus

 

Tulevaisuuden kasvot

 

Arto Luukkanen, Oblast Finljandija. Atrain & Nord 20205, 289 s.

 

Venäjän tutkija ja poliitikko Arto Luukkanen on myös ahkera kaunokirjailija (ks. esim. Vihavainen: Haun kalvi-suomi tulokset ).

Luukkasen kaunokirjat edustavat ihan omaa lajityyppiään. Niissä pilkataan tämän aikakauden hullutuksia ja samalla kehitellään monimutkaisia juonia ja välillä räjäytetään koko peli tuhannen päreiksi.

Mukana on hahmoja, jotka luulee selvästi tunnistavansa nykypoliitikoiksi, mutta tosiasiassa heidän roolinsa tuossa maailmassa poikkeavat selvästi kaikesta tai ainakin suurimmasta osasta siitä, mitä he puuhaavat tässä meidän omassa ja oikeassa todellisuudessamme.

Luku sinänsä ovat Luukkasen hahmoilleen antamat nimet. Siellä on sellaisia kuin Tikkurilan piispa Anaksios Hovi-tohveli, Syvä-Espoon piispa Hintriikka Tulppana, joukko-opillisen eksegetiikan professori Jarpas Mullio, pohjanmaalaisen vastarintaliikkeen johtaja Torttu Hannikainen ja vaikkapa arkkipiispa Turvald Lauma. Viimeksi mainittu muuten on poistattanut ristit kirkkojen katolta, koska ne ärsyttivät ihmisiä.

Tämä kirja tapahtuu vasta lähitulevaisuudessa, jossa siis edistykselliset aatteet ovat jo ehtineet kypsyä edistyksellisiksi teoiksi.

Vihapuhujia on häkitetty laumoittain ja Hatwall-areenalle koottiin taantumusväkeä suuri määrä silloin, kun Suomi jouduttiin pelastamaan omalta itseltään. YK:n rauhanturvaajina toimivat venäläiset joukot olivat palauttaneet järjestyksen Ison vihan ajalta tunnetuilla keinoilla ja muodon vuoksi hirttäneet myös muutamia kymmeniä omia ryöstelijöitään.

Suomi oli jakaantunut kahtia ihan oman intonsa ilossa ja kahtia se oli vielä rauhanturvaajien tultua maahan. Rauhanturvaajien päämaja sijaitsi Juvalla ja hallitsi koko ruuhka-Suomea, mutta Pohjanmaa oli yhä miehityksen ulkopuolella ja siellä pitivät todellista valtaa ihan oikeat oikeistoradikaalit titsut, jo mainitun johtajansa Torttu Hannikaisen johdolla.

Suomen valtion virallinen nimi oli Sensitiivinen Suomen Tasavalta, joka kutsui rauhanturvaajat eduskunnan päätöksellä puhemies Kammo Kaljusen esityksestä. Päätös tehtiin yksinkertaisella enemmistöllä, mikä oikeuskansleri Urpo Kukkelin mukaan oli oikein ja laillista.

Käytännössä oltiin tilanteessa, jossa rauhanturvaajat pitivät tarkastuspisteitä siellä täällä ja käytännössä puristivat Suomea hyppysissään. Nuorien oli liityttävä järjestöön päästäkseen elämässä eteenpäin ja käytävä leirillä jossakin Petroskoissa tai Viipurissa.

Kuitenkin myös eduskunta toimi yhä ja sen edistyspiireissä vihatuin hahmo, joka muistuttaa kovasti erästä nykyistä kansanedustajaa ja eduskunnan puhemiestä, murhattiin uudella ja jännittävällä tavalla, jossa suurvaltojen tiedemiehet saivat näyttää yhdistettyjä taitojaan.

Murhan saa selvitettäväkseen Luukkasen dekkareiden lukijoille tuttu hahmo, komisario Merja Virkki-Hujanen, joka nyt on viisikymppinen, mutta jos mahdollista, vain entistä hehkeämpi.

Merjan suosiota tavoittelevat vähän kaikki urokset, mutta aidon klassisen naaraan tavoin, hän on hyvin kranttu, kunnes lopulta löytää innostavan kollegan ja tekee sumeilemattoman aloitteen.

Merja on muutenkin kovin sähäkkä mimmi, joka näyttää tihkuvan testosteronia, sehän on naisissakin kova aine. Nyrkit puhuvat herkästi ja droonin alas ampuminen käy rutiinilla. Tympeä kollega saa litsarin ja alkaa itkeä tuhertaa.

Suurta ystävällistä naapurimaata hallitsee nimellisesti keisari. Todellisuudessa keisarin sijasta hallitsee tuttu salaisen poliisin päällikkö, joka käyttää puhuvina päinä kaksoisolentoja. Kiina on toinen suuri ystävä ja nuo kaksi suurvaltaa ovat näennäisesti hyvissä väleissä, mutta todellisuudessa kehittelevät pirullista keinoa harventaa toisen väestöä oikein roppakaupalla.

Pitemmälle tuskin kannattaa paljastaa yllättävää juonta. Selviääkö Merja jälleen hurjasta loppukohtauksesta, jääköön lukijan itsensä löydettäväksi. En yleensä lue dekkareita, joten en osaa sanoa, onko kirja tässä suhteessa erityisen ansiokas vai ei. Erikoislaatuinen se ainakin on.

Luukkasen kirjoissa on aina paljon ansiokasta ja kiinnostavaa ainesta eikä niitä pysty lukemaan ilman naurukohtauksia. Asiassa on kuitenkin myös omat ongelmansa.

Kiinnostavia ja hupaisia ovat hyperboliset kuvaukset orwellilaisen totalitarismin toteutumisesta Suomessa ja henkilöhahmot ovat sopivan groteskeja tuohon ympäristöön. Kirja kuitenkin irtoaa hyvin kauas nykytodellisuudesta ja muuan sen ongelma on juuri tuo suhde todellisuuteen.

Toki kirjoittaja heti aluksi varoittaa, ettei kirjan henkilöillä ole edes mitään vertauskohtaa todellisuudessa ja aina silloin tällöin käy selväksi, että niin todellakin on. Kuitenkin jää hieman kaihertamaan joidenkin nimien ja hahmojen samankaltaisuus olemassa olevien kanssa.

Hyperbola on joskus hieman liian yliampuvaa kuten esimerkiksi maininta venäläisestä divisioonasta, joka on nimetty Haloselle.

Kuten yleensäkin Luukkasen kirjoissa, tässä olisi myös toimittajalla ollut töitä. Pienellä vaivalla olisi voitu välttää tarpeettomia virheitä.

Rattoisastihan aika tämän parissa kuluu, mutta pieni pettymys on, ettei se ainakaan maallikolle tarjoa mitään vakavasti otettavaa näkökulmaa siihen politiikan maailmaan, jonka kirjoittaja hyvin tuntee. Suomen ”1984” on vielä kirjoittamatta.

Rikolliset pilat

 

Ajatusrikos ja uususkonto

 

Alec Ryrien (ks. Vihavainen: Heil, heil siellä, heil heil täällä... ) ajatus uudesta ”hitleriaanisesta” uskonnosta vaikuttaa sangen oikeaan osuneelta.

Läntisessä maailmassa on kristinuskon jälkeen vallitsevaksi tullut erikoislaatuinen sekoitus ankarien tabujen kehystämää ortodoksiaa, jossa paholainen henkilöityy Hitler-myyttiin ja jossa varsinaisen uskonnollisen, palvottavan jumaluuden korvaa kaikki kattava hedonismi ja hyve samaistetaan entisiin paheisiin ja niiden suvaitsemiseen.

Ryrie esittää kirjassaan pari esimerkkiä siitä, miten nykyisessäkin länsimaisessa kulttuurissa on ”punaisia linjoja”, joiden ylittäminen johtaa hyvinkin dramaattisiin seurauksiin, vaikka itse asia olisi aivan mitätön, eikä siihen liittyisi mitään kärsivää uhria.

Periaaatteessahan nyt suvaitaan ja jopa ylistetään kaikkia mahdollisia asioita, joista joku saa nautintoa ja jossa uhreja ei ole. Niin polyamoria, eläimiin sekaantuminen, kuin insestikin on julistettu uhrittomiksi rikoksiksi, joiden paheksuminen on vain osoitus takapajuisuudesta. Perinteisen perheen sijasta esikuvallisiksi nostetaan ns. sateenkaariperheet. Mitä pervompaa, sitä ansiokkaampaa.

Merkittävänä poikkeuksena yleisestä säännöstä on kaikki sellainen, johon oletetaan liittyvän jonkinlainen linkki paholaiseen, joka aikoinaan ruumiillistui Hitlerissä ja hänen otaksutussa ajattelussaan.

Jossakin mielessä Hitler oli nationalisti, vaikka halusikin leikata osan kansastaan pois, eikä hyväksynyt toisten kansakuntien nationalismia. Siispä myös nationalismilla on assosiaatio paholaisen edustamaan kuolemankulttiin.

Hitlerin oletettu nationalismi oli kuitenkin aivan tietynlaista, sillä siihen liittyi keskeisenä rotuajattelu siinä muodossa, jota kutsumme rasismiksi.

Rasismihan tarkoittaa rotuun tai ainakin oletettuun rotuun perustuvaa ajattelua, jossa tietyn rodun edut asetetaan toisten edelle eli siis suositaan ja sorretaan ihmisiä heidän synnynnäisten ja periytyvien ominaisuuksiensa perusteella.

Koska Hitler tuollaisella perusteella suorastaan suoritti historian ilmeisesti suurimman joukkomurhan, kuuluu rasismi nykyisen uususkonnon mukaisesti pahuuden syvimpään ytimeen.

Rotuun eli populaatiogeneettisiin ominaisuuksiin perustaen on kiellettyä enempää ajatella kuin toimiakaan. Sellainen olisi sitä paitsi epätieteellistä ja itse asiassa mahdotontakin, kun rotuja ei edes ole olemassa.

Sen sijaan on hyväksyttyä ja kiitettävää toimia niitä vastaan ja tähän asiaan lukemattomat hyvät ihmiset panostavatkin päivittäin aivan tavattomasti ja jälkeäkin syntyy.

Tässä saattaa joku yksinkertainen sielu kysyä, miten sitten on oikein mahdollista edes vastustaa sellaista, jota ei ole. Hänelle voi vastata, että kuvitelmia kyllä on olemassa ja teologit tietävät, ettei maailmassa ole pahuuttakaan, vaan ainoastaan hyvän puutetta. Paholaisen toimenkuvaan kuuluu juuri tuon hyvän vastustaminen.

Rasismi on siis juuri tuollainen kuvitelmien synnyttämä paha. Se on ennen muuta ihmisen vieraantumista ihmisoikeuksien hyväksymisestä eli syntiä ja tapahtuu siis ajatuksissa. Sekä Orwell että reaalisosialismin ideologit ymmärsivät hyvin, että ajatusrikos on rikoksista kaikkein perustavin ja vaarallisin.

Yksikin väärinajattelija sosialismin linnakkeen strategisella paikalla saattoi koitua koko maailmanhistoriallisen edistyksen vaarantavaksi onnettomuudeksi, kuten vuoden 1938 suuressa uuden neuvostoälymystön katekismuksessa (ks. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ) todettiin.

Mitä itse rasismin konkreettisiin ilmentymiin tekojen tai politiikan tasolla tulee, meillä Suomessa sellaisia on ollut hyvin vaikea löytää. Verrattuna vaikkapa Intiaan tai Afrikan maihin olemme siinä suhteessa hyvin lähellä putipuhtautta.

Toki ammattiloukkaantujilla on meilläkin ollut mahdollista löytää valittamisen aihetta. Saattaahan joku vaikkapa kysyä, mistä kaukaa se vieras on kotoisin, vaikka tämä olisi ihan vaan espoolainen. Tuollaisen loukkaantumista voisi kyllä pitää jonkinlaisena mikroregressiona ja aikaihmiselle sopimattomana ruikutuksena.

Näin ei kuitenkaan tehdä, sillä uusi uskontomme edellyttää, että meillä vanhan perinteemme mukaisesti olisi syntitaakka, jota katuen ja valittaen voisimme tuntea itsemme arvottomiksi ja sitten ihmeen kautta kokea armon.

Kauempaa katsoen nämä niin sanoakseni hihamerkkitason (ks. Vihavainen: Haun hesari ei ole vitsi tulokset ) näytelmät taatusti antavat maastamme ja kulttuuristamme auttamattoman koomisen kuvan. Olemme sen ansainneet.

Nyt suureksi skandaaliksi ollaan paisuttamassa jotakin missin kuvaa, jossa tämä vetää silmiään vinoon ja muka matkii kiinalaista.

Yritän ymmärtää, miksi näin ei saisi tehdä ja miksi kyseessä on sen tason rikos, jonka tyhmimpien mielestä pitäisi jo heilutella hallitustakin.

Voimme kuvitella siinä yrityksen jollakin tavalla halventaa kiinalaisia, mistä löytyy heti assosiaatio Hitleriin eli siis paholaiseen.

Eikö tässä siis tule mieleen sellainen assosiaatio, että kiinalaiset ovat virnistelijän mielestä alempi rotu, jollaiset olisi tuhottava? Tämähän olisi jo selvää rasismia ja sehän lähtee oman ylemmyyden olettamisesta: toiset ovat väärän näköisiä ”valkoisuusnormin” näkökulmasta…

Epäilemättä tästä maailmasta löytyy niitäkin, joiden mielestä kiinalaiset ovat rumia ja heidän silmänsä ovat väärään suuntaan vinossa.

Kiinalaisten näkökulmasta asia on korkeintaan hullunkurinen, uskaltaisin sanoa, vaikka ei ole kysynyt edes puolen miljardin kiinalaisen mielipidettä.

Vanhan Zhong-guon eli keskuksen valtakunnan asukkaiden mielestä heidän kansansa, han-kansa, on aina ollut maailman kaunein, älykkäin ja viisain rotu. Muut ovat sitten mikä mitäkin, japanilaiset ovat ”itäisten saarten vääräsäärisiä paholaisia”, länsimaalaiset ovat ”pitkäneniä”, joita nauramaan ainakin takavuosina kerääntyi aina pitkä perässä seuraava laahus.

”Ruma amerikkalainen” karvakuono on ollut jo ulkonäöltään kauhistus koko Aasiassa. Mitä naisiin tulee, vastaavat ainakin sikäläiset naiset keskimäärin paljon paremmin myös länsimaisten miesten naisihannetta kuin monien muiden kansallisuuksien edustajat. Avioliittotilastot puhuvat puolestaan.

Mitä sitten tulee kiinalaisten hengenlahjoihin, on tutkimuksissa yhä uudelleen todettu, että ne ylittävät selvästi valkoisten kansallisuuksien keskimääräiset tulokset ja jäävät kakkoseksi vain juutalaisille. Kiina on jo nyt selvä voittaja sivilisaatioiden kisassa ja yhä pienemmäksi vähemmistöksi jäävien länsimaiden on alettava ymmärtää oma tilansa vaaranalaisena vähemmistönä.

Rasismi olisi huono vastaus siihen tilanteeseen, johon länsimaat ovat joutumassa ja se on jo yleensä kaikkialla ymmärretty. Kiinalaisten ja muidenkin itä-aasialaisten muuttorajoitukset kuuluvat jo kaukaiseen historiaan. Heitä tarvitaan myös täällä, eivätkä he tässä maailmassa tarvitse mitään suojelua yrityksiltä leimata heitä alempiarvoisiksi.

Jos joku sellaista yrittää, hän paljastaa vain oma säälittävän typeryytensä. Sen fiksumpaa ei ole yritys paisuttaa täysin mitättömistä leikeistä suurta skandaalia anteeksipyyntöineen ja kvasiuskonnollisine litanioineen ”rasismista” ja ”nollatoleranssista”. Sen tason typeryydet eivät ole aikaihmisen arvolle sopivia.

Tämän oppiminen taitaa viedä aikansa, mutta eiköhän se vielä tapahdu.

 

Imperiumin varjo

 

Russofobia kukoistaa taas

 

Joitakin kansoja pelätään ja vihataan enemmän kuin toisia ja yleensähän asioilla on ihan oikeat ja niin sanoakseni legitiimit syynsä. Euraasian mantereella on jo kauan kammoksuttu Venäjää ja Amerikoissa taas Yhdysvaltoja.

Kiinan ja Japanin kuva toisistaan salmen vastakkaisilla puolilla ei ole ollut kaikkein kauneimpia, mikä on ymmärrettävää huolimatta siitä suuresta kulttuurisesta velasta, joka japanilaisilla on Kiinalle.

Joskus viha, pelko ja molemmatkin kohoavat suoranaisen fobian asteelle, ja suuret tunteet saatetaan silloin kohdistaa jo muitta mutkitta vihattavan kansan yksittäisiin edustajiinkin. Tämä tietenkin kuuluu moukkien tasolle, mutta siitähän on meidän aikanamme tullutkin suuri norminantaja.

Silloin ja mielestäni vasta silloin voidaan puhua fobiasta, antiseminismistä ja vastaavasta. Mikäli joku suhtautuu kielteisesti valtioon tai jopa kansaankin sen poliittisen roolin perusteella ja esittää asialle järkevät syyt, ei tietenkään ole aihetta asiaa kauhistella ja patologisoida.

Itse asiassa vasta kieltäytyminen noudattamasta asiassa normaalia logiikkaa antaa aihetta ylenkatseeseen, kuten tietenkin myös asioiden heikko perusteleminen, taakse jääneeseen menneisyyteen vetoaminen ja vastaavat harhat.

En itse asiassa tiedä, miten Ruotsin ja Tanskan välinen viha ilmeni menneinä vuosisatoina lukuun ottamatta tanskalaisten kapinointia valloitetuissa maakunnissaan (snapphanerörelsen) ja ruotsalaisten uskomatonta julmuutta kapinoitsijoiden rankaisemisessa (seivästykset ym.).

Aiheuttiko jo pelkkä ruotsalaisen tapaaminen tanskalaisessa jonkinlaisen inhoreaktion ja pidettiinkö häntä lähinnä siansaksaa mongertavana elukkana? Kuitenkin hän kuului luterilaiseen kirkkoon ja oli ainakin saman moraalikoodeksin alainen, kuin medelsvensson ja lienee veisannut samoja virsiäkin.

Sen kyllä muistan, että Kustaa III lähetti Tanskaan vakoilijan, jonka suureksi eduksi hän mainitsi, että tämä ”härskade deras ohyggeligt språk”.

Tanskassa taas olen istunut amiraali P. Tordenskiöldille, ”ruotsalaisten trappajalle” omistetussa pubissa, mutta eihän asia sinänsä mistään vielä todista. Sekin mies palveli uhattua isänmaataan, kuten kaikki sotilaat.

Vastenmielisiä ovat joka tapauksessa ne ilmiöt, joissa valtio alkaa määrätietoisesti edistää toiseen kohdistuvaa vihaa ja julkaisuttaa valikoivia sepustuksia, joissa vastapuolta ja tulevaa potentiaalista uhria mustataan. Ennen talvisotaa skribentit ahkeroivat Suomen suunnalla ja samanlaista toimintaa on ollut Venäjällä havaittavissa jo hyvän aikaa ennen Ukrainan sodan syttymistä. Moni muistanee nämä lapsiin liittyneet ”kansanmurha” legendat.

Nyt ovat Kremlin hengen jättiläiset taas olleet asialla ja ”Mustia kirjoja” suoltuu kuuliaisten skribenttien kynästä kunniallisten historioitsijoiden harmiksi.

Typerimpien ehdoilla näissä asioissa joka tapauksessa pelataan, eikä ole syytä tuudittautua siihen uskoon, ettei asioilla ole mitään merkitystä. Tuollainen mentaliteetti leviää kuin tauti ja voi tarttua naapuriinkin.

Onhan meillä tuota russofobiaakin myyty hyvin jo muutaman vuoden ajan. Mikäli joku venäläinen asiaa ihmettelee, hänen on syytä asettaa rakas kotimaansa lahjomattomien tosiasioiden peilin eteen ja arvioida ”erikoisoperaation” merkitystä ihan ulkokohtaisesti ja ilman valtiollisen propagandan savuverhoa.

Tosiasia on, että Venäjä on, Saksan ohella, ollut Euroopan pelätyin ja inhotuin valtakunta ihan riippumatta siitä, miten miellyttäviä kansalaisia ja hienoa kulttuuria sieltä löytyy. Syynä on aivan yksinkertaisesti ollut se imperialistinen politiikka, jota tuo maa on harjoittanut.

Minun arviolleni ei tietysti kenenkään tarvitse panna painoa, mutta otetaanpa nyt sen sijaan esille vaikkapa sellaiset miehet, joiden sanalle Venäjällä vielä hiljattain annettiin kuvaannollisesti sanoen JumaSlan sanan arvo:

 

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Marx ja Engels russofobeina

 

Marx ja Engels ”russofobeina”

 

1800-luvun alkupuolella Venäjän pelko alkoi kasvaa Euroopassa. Napoleonin epäonnistunut Venäjän-retki vain pahensi tilannetta, vaikka Pariisiin marssineet Aleksanteri I:n joukot käyttäytyivät sangen mallikelpoisesti. Ainakin verrattuna siihen, mitä Napoleonin joukot tekivät Venäjällä.

Nikolai I:n Venäjästä tuli läntisessä Euroopassa raakuuden ja mielivallan symboli. Tätä mielikuvaa levitti erityisesti Markiisi de Custinen teos La Russie en 1839, jota myytiin huikeat parisataatuhatta kappaletta. Kun Pyhän liiton periaatteille uskollinen Venäjä kukisti puolalaisten kapinan vuonna 1831 ja auttoi vielä Unkarin kapinan kukoistamisessa vuonna 1849, oli ”Euroopan santarmin” laakerit ansaittu. Edistykselliset piirit inhosivat Venäjää ja sotaa sitä vastaan saarnattiin useaan otteeseen, eritoten Puolan vapauttamiseksi, mistä ennen muuta oli ollut kyse myös vuonna 1812.

Noihin aikoihin tuli myös käyttöön sana ”russofobia”, jonka lanseerasi Fjodor Tjuttšev, runoileva diplomaatti ja ”virallisen kansallisuusopin” harras kannattaja.

Kun tarkastellaan 1800-luvun eurooppalaista Venäjän-vastaista kirjallisuutta, ajan ”russofobiaa”, mikäli termi sallitaan, nousee sen piiristä esille kaksi nimeä, joita äkkisestään voisi pitää yllättävinä.

Karl Marx ja Friedrich Engels, joita Leninin aikana pidettiin Neuvostoliitossa erehtymättöminä profeettoina, olivat Venäjästä sangen kiinnostuneita. Marx jopa opetteli venäjää ja seurasi venäläistä keskustelua mahdollisuuksista rakentaa sosialistinen yhteiskunta talonpoikaisen yhteisomistuksen pohjalta.

Näiden ”tieteellisen sosialismin” profeettojen mielipiteet Venäjästä olivat kuitenkin neuvostokaudella joissain kohdin niin arkaluontoisia, että itse Stalin kielsi vuonna 1934 erään Engelsin artikkelin julkaisemisen ”Bolševik”-lehdessä. Artikkeli käsitteli tsaari-Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän aikaan Stalinin suurena projektina oli venäläisen isänmaallisuuden rehabilitointi ja sen kannalta Engelsin artikkeli oli myrkkyä. Tämän ohella ”tieteellisen sosialismin” perustajaisät olivat kirjoittaneet paljon muutakin hankalaa tekstiä. Erityisesti näihin kuuluivat vuonna 1849 kirjoitetut Unkarin kapinaa ja panslavismia koskevat artikkelit.

Edellä mainitussa vuonna 1890 kirjoitetussa artikkelissa Engels kuvasi Venäjän ulkoasiainhallintoa ulkomaalaiseksi mafiaksi, ”jesuiittaveljeskunnaksi”, joka todellisuudessa määräsi maan ulkopolitiikan ja ilmeisesti oli myös vastuussa sekä Pietari III:n että Paavalin ja myös Aleksanteri I:n murhista, sikäli kuin viimemainittu nyt murhattiin.

Venäjä ei Engelsin mielestä ollut ainoastaan eurooppalaisen taantumuksen tukipylväs, sen ulkopolitiikka oli itse asiassa pelkkää rosvousta. Aleksanteri I:n aikana se ei tyytynyt valloittamaan vain venäläisiä tai edes slaavilaisia alueita, joista esimerkiksi ukrainalaiset kuitenkin olivat oma kansansa: ”Vaikka venäläinen chauvinismi saattoikin vielä keksiä tekosyitä –en sano oikeutusta- Katariina toisen valloituksille, niin samaa ei varmasti enää voitu tehdä Aleksanterin valloitusten kohdalla. Suomi on suomalainen ja ruotsalainen. Bessarabia on romanialainen ja Puola on puolalainen. Kyseessä ei enää ole lainkaan hajanaisten ja sukua olevien kansojen yhdistämisestä, joita kaikkia olisi voitu kutsua ”venäläisiksi”. Tässä kyseessä on alaston vieraiden alueiden valloittaminen väkivalloin, selvä ja ilmeinen rosvous”.

Saksan asioihin sekaantuminen ja saalistaminen siellä oli Engelsin tulkinnan mukaan Venäjälle myös tärkeä prioriteetti, joka avasi pelottavia mahdollisuuksia.

Engels, jonka olisi voinut kuvitella selittävän politiikan luokkanäkökohdilla, käsitteli Venäjää itse asiassa erikoistapauksena, joka uhkasi koko Eurooppaa erikoisluonteensa takia. Hän näyttää myös uskoneen niin sanotun Pietari Suuren testamentin aitouteen.

Marxin ja Engelsin sympatiat olivat vahvasti ajan kumouksellisten liikkeiden puolella ja niihin he lukivat myös puolalaisten taistelut sortoa vastaan. Ranskan vallankumouksen säästyminen ensimmäisen suuren liittokunnan hyökkäykseltä selittyi heidän mukaansa juuri puolalaisten kapinalla, joka hajotti liittolaisten voimat.

Napoleon oli heidän mielestään Euroopan toivo Venäjää vastaan, mutta teki kohtalokkaan virheen lähtiessään marssimaan Moskovaan sen sijaan, että olisi tyytynyt vapauttamaan Puolan ja järjestämään sen olot, mikä jälkeen olisi voitu ottaa vastaan Venäjän hyökkäys.

Marxin ja Engelsin ja toisaalta Bakuninin keskinäinen vihamielisyys heijastui myös kansallisuuskysymyksissä. Engels suhtautui ironisesti panslavistien väitteisiin siitä, että saksalaiset ja unkarilaiset olisivat sortaneet slaaveja.

Päin vastoin, ne oli pelastettu turkkilaisilta. ”Mitä olisikaan tullut näistä hajanaisista pikku kansoista, jotka ovat näytelleet niin säälittävää osaa historiassa, jos niitä ei olisi koottu yhteen ja johdettu Muhammedin ja Solimanin armeijoita vastaan, jos niiden niin sanotut ”sortajat” eivät olisi ryhtyneet niihin taisteluihin, jota käytiin näiden heikompien kansojen puolesta!”... ”Lyhyesti sanoen on selvää, että nämä saksalaisten ja unkarilaisten ”rikokset” slaaveja vastaan ovat tässä tapauksessa parhaita ja arvokkaimpia tekoja, joista kansamme ja unkarilaiset voivat ylpeillä historiassaan.” Näin kirjoitti Friedrich Engels ”demokraattisesta panslavismista” vuonna 1849.

Aikansa lapsena Engels pani paljon painoa kansanluonteelle. Slaavilaiset kansat –puolalaiset nimenomaisesti poisluettuna- olivat hänen mielestään aina olleet ”vastavallankumouksen tärkein työkalu”. Slaaviarmeijat, muun muassa kroaatit tukahduttivat vallankumousta niin Puolassa kuin Italiassakin.

 Panslavistinen yhtenäisyys merkitsi Engelsin mukaan joko pelkkää kuvitelmaa tai sitten venäläistä ruoskaa. Kuten tunnettua, Bakuninin mielestä ”ruoskan kansakunta” taas olivat saksalaiset, kuten ilmenee jo hänen teoksensa ”Knuto-germanskaja imperija i sotsialnaja revoljutsija” (Ruoskasaksalainen keisarikunta ja sosiaalinen vallankumous) nimestä.

Marxin ja Engelsin näkemyksille Venäjästä oli Puolan kysymyksellä ja puolalaisilla vaikutteilla tärkeä ja jopa keskeinen merkitys. Toki venäläisten puheet ”legitimiteettiperiaatteesta” Pyhän liiton taantumuksen perusteluna kuulostivat irvokkailta, kun ajateltiin Puolan, tai miksei Suomenkin kohtaloa. Mitä ”legitiimiä” tuoreen ryöstösaaliin pyhittämisessä oli?

 Venäjä myös toimi kaksinaamaisesti esimerkiksi Kreikassa: ”Tsarismi saarnasi legitimiteettiä ruhtinaille ja taantumuksellisille, liberaaleille poroporvareille se saarnasi sorrettujen kansojen vapauttamista ja valistusta –ja molemmat uskoivat.” Näin arvioi Engels 1800-luvun alun tapahtumia vuonna 1890.

Engelsin russofobialla oli myös tutkimuksellista ja dokumentaarista pohjaa. Venäjän diplomaattikunnan ”juonet” paljastettiin vuonna 1830, kun kapinoivat puolalaiset pakottivat suuriruhtinas Konstantinin pakenemaan Varsovasta.

Hän jätti jälkeensä diplomaattisen kirjeenvaihdon, joka julkaistiin Englannissa vuonna 1834. Vanha Engels tunsi myös amerikkalaisen George Kennanin kirjoitukset Venäjän pakkotyöjärjestelmästä. Kennanin teos  Siberia and the Exile System ilmestyi aluksi artikkeleina ja sitten kahtena niteenä vuonna 1891.

Sen kirjoittaja perusti eräiden muiden (mm. Mark Twain) kanssa seuran Society of Friends of Russian Freedom, joka julkaisi itsevaltiuden vastaista aikakauslehteä Free Russia.

Engelsin mielestä Kennan ”paljasti koko maailmalle ne petomaiset tavat, joilla tsarismi tukahduttaa jokaisen vähäisimmänkin vastarinnan imperiumissaan.”

Nykyaikaisen lukijan huomiota herättää se, että Marx ja Engels tavallaan henkilöivät kansakuntia ja kirjasivat niille hyveitä ja paheita kuin ihmisyksilöille. Puolalaiset ja unkarilaiset olivat hyveellisiä, venäläiset paheellisia. Edelliset kykenivät vallankumoukselliseen kapinaan, jälkimmäiset tarvitsivat kapinoidessaankin jonkin ”tsaarin” auktoriteettia.

Koska Venäjä ja näköjään myös venäläisyys edustivat vallankumouksellisuuden vastakohtaa, ne 1800-luvulla tavallaan demonisoitiin myös poliittisen kentän vasemmalla laidalla. Kaikki, mikä palveli Venäjän etua, oli tässä intellektuaalisessa ympäristössä väärin.

1900-luvulta lähtien on tullut tavaksi ajatella, että jokaisella valtiolla on luonnollinen, legitiimi taipumus edistää valtioetuaan raison d’êtat, tai ainakin turvallisuuttaan. Marxin ja Engelsin kannalta taantumuksen eduissa ei ollut mitään legitiimiä.

 

Mitäs me järjellä?

 

Järjen käyttö on kielletty

 

Tuntuu siltä, että nykyaika liukuu yhä kauemmas valistuksen ihanteista, joista keskeisenä voidaan pitää Immanuel Kantin kehotusta: ”Sapere aude!” Uskalla käyttää järkeäsi.

Kuten tunnettua, valistuksen ajan filosofit eivät kaihtaneet käydä kaikkien sovinnaisten totuuksien kimppuun. Kuninkaita, jotka selittivät saaneensa valtansa Jumalalta, pyydetiin esittämään valtakirjansa.

 Itse asiassa Jumalallakin oli tilivelvollisuus filosofin edessä: miksi hän oli sallinut pahuuden tulla maailmaan? Miksi hän nyt vaikkapa antoi Lissabonin maanjäristyksen uhrien kärsiä syyttömästi?

Nyt eivät Voltairen kaltaiset miehet enää kumarrelleet enempää Raamatun ilmestyksiä kuin aateliston perinnäisiä oikeuksia. Kaiken piti astua järjen tuomioistuimen eteen ja kestää sen tutkinta tai sitten siirtyä historian roskakoriin.

Kuinka toisin onkaan nyt. Järjellä me emme enää voi perustella emmekä koetella toisrotuisten (vaikka rotuja ei edes ole), tai toisen (enempää kuin esimerkiksi kolmannen tai neljännen) sukupuolen edustajien emmekä edes muuten vain toisin suuntautuneiden aivoituksia.

Jos joku pahoittaa mielensä, on hänellä oikeus kieltää sellaista aiheuttava ajattelu. Jos joku voisi käyttää jotakin järkeilyä pahoihin tarkoituksiin, on sellainen järjen käyttö kielletty. Johtavat journalistit kävivät taannoin jo kuumana sen takia, että muuan norjalainen terroristi oli viitannut esimerkiksi John Stuart Millin ajatuksiin. En osaa sanoa, miksi Mill pelastui.

Järjellä ei tässä maailmassa enää ole paljoakaan virkaa. Älyähän ei keskivertokansalainen tarvitse, sillä häntä satoja kertoja kyvykkäämpi halpa tekoäly hoitaa hommat sallituissa puitteissa hänenkin puolestaan. Maailmanlaajuinen sensuurikoneisto metsästää nyt järkeilyjen sijasta myös ja erityisesti irrallisia sanoja. Ne ovat markkereita…

Uskaltakaapas vain sanoa noita sanoja, en nyt tietenkään kirjoita niitä tähän. Ei auta mitään, jos väitätte, että tarkoituksenne oli viaton tai peräti hyvänsuopa. Teillä ei yksinkertaiesti ole mitään oikeutta ajatella tai sanoa mitä tahansa.

Itse asiassa henkinen liikkumavaranne on  varsin olematon, kun mennään sille perustavimmalle alueelle, jossa arvoja punnitaan. Voitte tietenkin jättää ajatuksenne omaksi tiedoksenne.

Järki on nyt vaarallinen ja pelottava asia. Ajattelun sijaan on suositeltavaa määkiä laumassa, missä voi kaikin mokomin toteuttaa itseään nauramalla sallituille, oikeaoppisille puujalkavitseille yhtaikaa muiden kanssa ja osallistua aina silloin tällöin kahden minuutin vihaan edistyksen vihollisia vastaan.

Vai halusitteko jotakin muuta? Miksi?

Esimerkkejä uskonnollisesta ja sitä vastaavasta poliittisesta puhdasoppisuudesta löytyy historiasta yllin kyllin. Kaikille on ollut yhteistä pyrkimys ajattelun rajoittamiseen. Rangaistukset väärästä ajattelusta ovat usein olleet äärimmäisen raakoja, millä on kaiketi haluttu korostaa totuuden ja valheen välisen kulun syvyyttä.

 Sitäkin virkistävämpiä ovat poikkeukset, vapaan ajattelun sankarit, jotka eivät ole antaneet pelotella itseään pois järjen käytöstä.

Heitä löytyy primitiivisimpien ja raaimpienkin uskontojen piiristä. Muuan sellainen oli Omar Hajjam (Khaijam), jonka teoksia aletiin julkaista Suomessa sodan jälkeen.

Hänestä joskus kirjoitinkin:

perjantai 19. elokuuta 2016

Omar ja fariseukset

Omar ja fariseukset

 

1960-luvun muistettavimpia runouselämyksiä oli minulle Omar Khaijamin Viisaan viini Toivo Lyyn kääntämänä. Kirjan esipuheessa tosin varoitettiin, ettei se ”viini”, josta runoilija puhuu, välttämättä tarkoita juuri rypäleen mehua vaan sitä itseään viisautta. Viini oli Suomessakin tuolloin hieman arkaluontoinen asia.

Runojen sanat olivat kuitenkin siksi selviä, että ne ymmärrettiin ilman selityksiä. Miksipä muuten tämä runoilija ja tiedemies olisi riskeerannut rienaamalla islamin viininjuontikieltoa eikä puhunut suoraan viisaudesta, jos sitä kerran tarkoitti?

Kaiken kaikkiaankin Omarin runous on pitkä ja lukijalle ajan mittaan hieman väsyttäväkin ylistyslaulu viinille, mihin liittyy myös krapulan problematiikka, ajan fariseuksiin kohdistettu satiiri ja selvä vapaa-ajattelu, joka tekee itsensä Allahin vastuulliseksi runoilijan edessä.

Johtopäätös viinin arvosta ja merkityksestä on selvä: mikäli profeetta lupaa viiniä kuoleman jälkeen, täytyy sen olla hyvä asia ja on kovin epäilyttävää ja moraalisesti arveluttavaa kieltää sitten viini tässä elämässä.

Brittisotilaat kuuluvat vieneen Haijjamin rubaijat eli nelirivit selkärepussa mukanaan rintamille ja Suomen sotasukupolven edustajat ovat kertoneet, että runoilijan konstailematon yksityisen onnen ylistys vaikutti kuin ilmestys sota-ajan uhrimieltä ja yhteisvastuuta saarnanneen paatoksen jälkeen.

 

 

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas

ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas

kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen

Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

 

Tässä on Omarin elämänfilosofian kova ydin. Kun lisätään, että runoilija loi myös kuvan siitä, miten viinin ja lemmen nautiskelija itsekin muuttuu kuoltuaan saveksi, josta savenvalaja sitten tekee uusia ruukkuja, joita uuden viinin juojat kallistelevat, on tämän Salomonin Saarnaajaa muistuttavan viisaan keskeiset vaikutuskeinot kerrottu.

Parhaat tietämäni käännökset ovat Toivo Lyyn. Ertaapa tuota edellistä vaikka Robert Gravesin ja Omar Ali-Shahin versioon:

 

A gourd of red wine and a sheaf of poems-

A bare subsistence, half loaf, not more-

Supplied us two alone in the free desert:

What Sultan could we envy on this throne?

 

Epilemättä ajatus tässä hieman muuntuu, mutta itse perusasia pysyy samana. Puhuminen erämaasta, desert tuntuu oudolta, kun runoilija näyttää yleensä suosivan niittyjä, mutta toki paikan karuus korostaa sitä reaalista rikkautta, jonka antavat juurevat perusnautinnot.

Sitä viisauden tavoittelua, jonka jotkut haluaisivat nostaa Omarin, tiedemiehen ja matemaatikon varsinaiseksi intohimoksi, hän pilkkaa usein. Sitä hän vertaa muun muassa härän lypsämiseen. Venäjäksi näin:

 

Тот, кто следует разум, -доит быка

Умник будет в убытке наверняка!

В наше время доходней валять дурака,

Ибо разум сегодня в цене чеснока.

 

Ketkä tässä maailmassa sitten hölmöjä jallittavat? Aivan ilmeisestin toiset hölmöt. Toivo Lyyn mukaan:

 

Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa

ja typeryytens’ ääretön älystä käydä saa

ja heist’ on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu-

niin entä sitten? –Enintään se ehkä naurattaa…

 

Jos Allah on armelias ja armahtavainen eikä sen lisäksi mikään hölmö, niin tottahan näin viis veisaa kaiken maailman paastoista ja mullahien höpötyksistä:

 

К черту молитву, мечеть и муллу!

Воздадим полной часей Аллаху хвалу.

Наша плоть в бесконечных своих превращенях

То в кувшин превращается, то пиалу

 

Islamin matka kohti kolmatta vuosituhatta ei näytä älylliseltä edistyksen riemumarssilta. Jo toisen vuosituhannen alussa Omar osasi nähdä tiukkojen uskonnollisten säännösten koko naurettavuuden ja niiden pönkittämisestä henkisen ja aineellisen elantonsa saavien mullahien typeryyden.

Omarin henkeä voi ainakin osaksi verrata 1700-luvun valistuksen eetokseen. Sapere aude! tunnuksellaan se samaan tapaan haastoi sen Allahin, jonka ahdaskatseiset klerikaalit olivat luoneet omaksi kuvakseen.

Kaikessa rienaamisen riemussaan Omar kuitenkin esittää olevansa muslimi ja ellei nyt paras kaikista (kuten eivät varmaan myöskään nuo aaseina hirnuvat mullahit), niin tuskinpa muita huonompi:

 

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla

vaellen tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,

enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani

tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla

 

Mutta Omaria pidetään yleisesti suufilaisena mystikkona. Uskonnollisten fanaatikkojen silmissä luopio on aina pahempi kuin pakana. Muistelkaamme vain sitä, minkä aseman Trotski sai Stalinin ja stalinistien silmissä.

Näinä fanatismin ja idiotismin kukoistuksen aikoina Omarilla olisi paljon sanottavaa myös koko muhamettilaisten kirjavalle joukolle ja toki muillekin. Järki on kaikille ihmisille annettu ja sen alkeellisimmat johtopäätökset ovat jokaisella tarjolla. Miksi siis tilanne on taas tämä:

 

Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku,

 vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku.

Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs?

Ne suutelevat, kunnian jos sull’ on valhepuku.

 

 

 

 

Identiteettien etsimistä

 

Tänä mielensä pahoittajien aikana tulee usein unohtaneeksi, miten vapaata ajattelua myös kansojen, rotujen ja muiden ryhmien suhteen pidettiin normaalina harrastuksena, jolle ei ollut määrätty enempää normeja kun sanktioita.

Suomalaisetkin olivat tähän leikkiin osallistuneet jo ennen itsenäistymistä, saati sen aikana ja sen jälkeen. Omaa kansaa ihmetteleviä tilityksiä ilmestyi jo 1800-luvulla, miltä muistamme Topeliuksen ja useampiakin sellaisia ilmestyi myös pian itsenäistymisen jälkeen.

 Sotien jälkeen kysyi Yrjö Niiniluoto jo kirjansa otsikossa, mitä on olla suomalainen. Vastauksia tuli monenlaisia ja elämään jäi ainakin Jorma Eton runo, jota ei tarvitse tässä toistaa.

Yleensä tilitysten tulee olla kriittisiä ollakseen kiinnostavia ja lukemattomat journalistit ovat yrittäneet hankkia kiinnostavuutta piirrellessään kuka minkinlaisia karikatyyrejä kohteestaan. Sellaiset eivät välttämättä ole kiinnostavia ja harva niitä enää muistaa, mutta yleiskuva tämän nyttemmin maailman onnellisimman kansan pahimmista puutteista lienee itse kunkin tiedossa.

Olihan se sellainenkin aika, kun Suomea todella ihmeteltiin maailmalla niin urheilun suurvaltana kuin uskomattomana soturien sankarikansana. Vesa Vareksen uusimmassa kirjassa on asiasta taas monia viitteitä (ks. Vihavainen: Haun vares tulokset ).

Mikäli haluaa lukea maastamme ja sen historiasta kielteisiä arvioita, ei tarvitse kauan etsiä. Tietty joukko harjoittaa niiden tekemistä lähes päätoimisesti. Yleisesti ottaen kyseessä ovat kuitenkin sen verran köykäiset olkiukot, ettei niiden kanssa tappeleminen ole kiinnostavaa.

Viimeisimmät suurisuuntaiset yritelmät Suomen omakuvaksi taitavat olla Jörn Donnerin käsialaa. Harva niitäkään enää muistaa. Ajan riento on ollut sen verran rajua, että uusi aikamme vaatisi taas uutta yrittäjää tällekin alalle.

Merkittävä viiteryhmä suomalaisilla on eurooppalaisuus. Se on hankala sikäli, että kuulumme toiseen kieliryhmään kuin suuret eurooppalaiset kansat. Kuitenkin uskonnollinen ja kulttuurinen tekijä liittävät meidät ehdottomasti ”länteen”.

Ne itäiset ainekset, jotka liitettiin valtakuntaan Stolbovan rauhassa vuonna 1617 olivat aika vähäisiä ja jäivät aluksi varsinaisen valtakunnan ulkopuolisiksi voittomaiksi. Suuri osa asukkaitakin pakeni itään.

Kansallisesti Suomi oli joka tapauksessa paljon homogeenisempi kuin Euroopan vanhat suurvallat. Vielä pari vuosikymmentä sitten maamme oli kai maailman luterilaisin maa, jossa toki asui vajaan kymmenen prosentin vähemmistö, jota ei voinut edes nimittää täysin sopeutuneeksi. Valtaväestö se siihen oli sopeutunut.

Nyt asiat ovat toisin ja ne muuttuvat hyvin nopeasti tässä säikkymättömien idioottien maassa, jonka suurin kunnianhimo on saada kiitosta eurooppalaisen hullujenhuoneen mallioppilaana.

On muitakin kansoja, jotka ovat identiteeteiltään epävarmoja. Sellainenhan on Venäjä, jonka määrittelystä perinteisesti kilpailee kaksi suuntausta, länsimaistajat eli zapadnikit ja slavofiilit (ks. Vihavainen: Haun slavofiilit tulokset).

Venäjän ”erityistie” on tällä hetkellä se traditio, joka näyttää saaneen ratkaisevan yliotteen ainakin virallisella taholla. Se tietenkin muistuttaa hyvin läheisesti saksalaista paralleeliaan ”Deutsche Sonderweg”, jonka saavutuksiin kuului myös se regressiivinen kollektiivisen narsismin ilmentymä, jota nimitämme natsismiksi.

Venäjä näyttää uhkaavasti siirtyneen samalle tielle. Nyt siellä kannattaisi nostaa taas esille ne kriittiset äänet, jotka aikoinaan varoittivat bolševismista ja paljastivat sen valheellisuuden. Poliisivaltion ja santarminuuskijoiden vallan kriitikkojahan löytyy jo Lermontovista lähtien (ks. Vihavainen: Haun nemytaja rossija tulokset ). Ne ovat taas ajankohtaisia.

Vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Venäjältä odottivat suuria myös monet saksalaiset. Oswald Spengler visioi tulevaisuuden Venäjää, jolla vallitsee ”johannekselainen kristinusko”, joka ilmeisesti edustaisi jonkinlaista kristinuskon uutta muotoa. Tuskinpa hän tuli ajatelleeksi tätä nykyistä kirkon alennustilaa, mutta eihän hänkään varsinainen selvänäkijä ollut.

Venäjän ankarimpiin läntisiin kriitikkoihin kuuluivat 1800-luvulla Marx ja Engels (ks. Vihavainen: Haun marx ja engels russofobeina tulokset ). Suuri slaavilaisen maailman puolustaja ja germanofobi oli sen sijaan Bakunin (Vihavainen: Haun bakunin tulokset ).

Toinen Venäjän ja venäläisyyden arvostaja oli Friedrich Nietzsche, mikä usein unohtuu. Tässä taas pieni uusinta:

 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Vähän epäajankohtaista.

 

Se Saksa, jonka menetimme

 

Stanislav Govoruhin teki joskus perestroikan kultaisina aikoina elokuvan nimeltä Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä hän rinnasti imperiumin entisen loiston ja kunnian nykyiseen surkeaan alennukseen, hieman epäreilusti, mutta sehän kuuluu lajityyppiin.

Myös Saksa on maa, jolla voisi olla nyt aihetta haikailla suurta menneisyyttään, joka sattui samaan aikaan tuon tarumaisen ja sinänsä paljolta kuvitellun Venäjän loistokauden kanssa.

Saksalaisilla oli kerran niin sanotusti elämän valttikortit, mutta kaikki menetettiin pelaamalla hasardia. Ylös syvimmästä alhosta on toki noustu, mutta Saksa 2.(vai 4. tai 5.?) on jotakin muuta kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt samanniminen maa. Venäjän kanssa on asia tietysti samoin.

Friedrich Nietzsche kuuluu niihin klassikoihin, jotka ovat sen verran hapokkaita, ettei niihin viitsi joka päivä tarttua. Sitä paitsi Nietzschen teokset ovat poliittisesti niin epäkorrekteja, että on vain ajan kysymys, milloin ne kielletään. Ehkä Suomella olisi kylliksi kunnianhimoa tehdä tämä ensimmäisenä? Jotenkin olisin henkisesti valmis kuulemaan tällaisen uutisen.

Itse en kuitenkaan aio luovuttaa Nietzscheäni kenellekään, en edes viranomaisille, jotka varmaan kerran ovat tässäkin asiassa huolehtimassa meidän omasta parhaastamme. On se sen verran hauska mies.

Usein taitaa jäädä ymmärtämättä, miten tiiviisti Nietzsche oli aikaansa sidoksissa. Hänen maailmoja syleilevät runoelmansa saattavat tässä johtaa harhaan. Itse asiassa hän tulkitsi jatkuvasti oman aikansa ilmiöitä hyvin tiiviisti ja herkästi, eikä moniakaan hänen teoksiaan voi ymmärtää ilman kontekstia.

Ottakaamme nyt vaikkapa Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Luen sitä J.A. Hollon mainiona suomennoksena ja sehän ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1966 eli lähes sata vuotta alkuteoksen (1886) jälkeen.

Nyt on sitten kulunut jo pian puolitoista vuosisataa sen ilmestymisestä, mutta se ei ole oleellista. Moderni ihminen oli tuolloin jo hyvin suuressa määrin sama kuin nyt ja tarkoitan tässä lähinnä ns. oppineen tasavallan kansalaisia ja heidän seurailijoitaan.

Kirjan kahdeksas pääkappale Kansat ja isänmaat kertoo siitä maailmasta, jossa Bismarck jo oli yhdistänyt Saksan verellä ja raudalla ja entisen yömyssyisen Michelin tilalle oli noussut preussilainen upseeri, jonka kiinnostuksen kohteena oli suurpolitiikka: grosse Politik. –Näihin uusiin ilmiöihin Nietzsche suhtautui varsin epäluuloisesti.

Vanha saksalaisuus oli nyt mennyttä ja sen mukana saksalaisten vanha itseymmärrys runoilijoiden ja ajattelijoiden kansana. Itse asiassa koko vanha myytti saksalaisesta syvällisyydestä saattoikin olla pelkkää petosta.

Joka tapauksessa saksalaisuus oli jotakin vasta tulemassa olevaa ja hahmotonta. Juuri saksalaiset olivat se kansa, joka alinomaa kysyi itseltään, millaista se saksalaisuus oikein on.

Näin siis Nietzsche. Hän olisi voinut siihen lisätä, että venäläisillä oli ja on aivan sama pysyvä, lähes maanisen mielenkiinnon kohde: oman itsensä ihmettely.

Nietzschen äärimmäisen herkkä ja runollinen kieli pursuaa kielikuvia, joiden voi arvioida purkautuvan enemmän tai vähemmän sairaalloisen herkästä psyykestä. Niiden toistaminen tässä ei oikein tunnu järkevältä, mutta otetaan nyt muutama hajahuomio siitä huolimatta, että se ei tee oikeutta kirjoittajalle.

Kirjoittaja puhuu aikalaisistaan eli ”meistä” ”hyvinä eurooppalaisina” ja oudoksuu sitä uutta itsetehostuksen nationalismia, joka on vallannut Euroopan siitä huolimatta, että sen halu yhdentyä on selvästi nähtävissä.

Saksalaisuus näyttää nyt olevan velvoitettu harjoittamaan ”suurta politiikkaa”, jota varten se on huonosti valmistettu ja uhraamaan vanhat hyveensä uuden keskinkertaisuuden hyväksi.

Saksalaisilla on ollut taipumus ihailla vieraita kansoja, mutta nyt tästä kainosta taipumuksesta halutaan tehdä rikos. Oliko Bismarck sitten suuri saadessaan tämän aikaan, kysyy Nietzsche ja näyttää vastaavan, että tästä seuraa henkinen latteutuminen, mutta se ehkä korvautuu sillä, että jokin toinen kansa syventyy –mikä se sitten onkin.

On ilmeistä, että kyseessä voisi olla Ranska –tragedian toinen osapuoli, mutta se ei oikein näytä kirjoittajan tarkoitukselta.

Ranskalaisia Nietzsche nimittää vain englantilaisten aatteiden apinoiksi ja näyttelijöiksi –mutta myös uhreiksi, sillä suuri vallankumous oli ehdottomasti englantilaisen hengen luomus. Toki Ranska on yhä Euroopan henkisimmän ja hienostuneimman kulttuurin tyyssija.

Sen henkinen ylhäisö sulkee korvansa demokraattisen bourgeoisie’n kurjalta tyhmyydeltä ja suunpieksänmnältä –miutta todellisuudessa etualalle vyöryy nykyään tyhmistynyt ja karkeutunut Ranska… Mitähän nykinen Ranska olisi Nietzschen silmin?

Joka tapauksessa ranskalaisuus on psykologian alalla saanut aikaan suurta ja koko kansa on puolittain onnistunut pohjolan ja etelän synteesi, sanoo Nietzsche –tuo italialaistunut saksalainen.

Englantilaisuuteen kirjoittaja suhtautuu aika intohimoisesti –hän vihaa sitä.  Hän myös huomauttaa, että samalla kannalla olivat niin Goethe kuin myös sekä Hegel että Schopenhauer, jotka muuten olivat toistensa antipodeja. Saksalainen henki ei kerta kaikkiaan voi sietää englantilaista -he eivät tosiaankaan ole mikään filosofinen rotu…

Tulkoon mainituksi, ettei tuossa rotu-sanassa liene biologialla suurtakaan merkitystä. Mitä saksalaisiin tulee, sanoo kirjoittaja, että sen kansan muodostaa mitä hirvittävin rotujen sekoitus ja yhteenvatvonta, ehkäpä vielä niin, että esi-arjalainen aines on siinä voitolla…

Joka tapauksessa kirjoittaja ei ole kiinnostunut geeneistä, vaan siitä kulttuurista, jota kansa kantaa. Siinäkin suhteessa saksalaiset ovat myös sekava keitos, jos saksalainen tohtisi sanoa, että hänessä on kaksi sielua, hän yksinkertaistaisi asioita monella sielunmitalla.

Tämä mainittu saksalais-englantilainen antipatiahan oli tunnetusti jo perinteistä ja molemminpuolista eivätkä englantilaiset filosofit aikoinaan ottaneet lainkaan vakavasti suurimpiakaan saksalaisia kollegoitaan, mutta tokihan aika on nyttemmin muuttunut.

Englantilainen on, sanoo Nietzsche rakentaen kaikessa vihaisessa yksipuolisuudessaan nautittavan kansallisen stereotyypin, synkempi, aistillisempi, lujatahtroisempi ja brutaalimpi kuin saksalainen. Hän on juuri siksi, halpamaisempana, myös hurskaampi, sillä hän tarvitsee kristinuskoa vielä enemmän.

Englantilaista karkeutta ja moukan-vakavuutta verhoaa, oikeammin tulkitsee ja selittää muuksi sentään yhä vielä siedettävimmin kristillinen elekieli ja virrenveisuu, joka sopii tuolle juoppporattien ja irstailijoiden karjalle, kirjoittaa Nietzsche aika ilkeästi, mutta hänellä on siihen syynsä.

Nietzsche ei malta olla naljailematta jopa englantilaisille naisille ja kehottaa katsomaan, miten he kävelevät –kuin kyyhkyset ja joutsenet. Ja entäs laulu sitten…

Juutalaisiin ja venäläisiin Nietzsche suhtautuu suurella arvostuksella. Kiihkeimmät antisemiittiset kirkujat hän ajattelee kenties parhaaksi karkottaa Saksasta. Sellainenhan oli myös Richard Wagner, jonka taiteellisia näkemyksiä vastaan Nietzsche kirjoitti jopa kirjan.

Juutalaisten perintöön kuuluu mahtava moralismi, jolla kirjoittaja epäilemättä viittaa Vanhaan testamenttiin. Siitä on Eurooppa heille suuren kiitoksen velkaa, noiden äärettömien vaatimusten pelottavuudesta. Juutalaisen ja preussilaisen tyypin yhteiselo saattaisikin kukaties olla hedelmällinen yhdistelmä.

Mutta saksalaisia vaivaavat nykyään tyhmistymisen puuskat: vihamielinen tyhmyys milloin ranskalaisille, milloin juutalaisille, milloin puolalaisille, milloin wagnerilainen, milloin teutoninen, milloin preussilainen –nämä ovat saksalaisen hengen ja omantunnon (Gewissen? ehkä tietoisuus olisi parempi sana?) pienet himmennykset.

Juutalaiset ovat kirjoittajan mielestä joka tapauksessa nykyisin Euroopassa elävistä roduista epäilemättä voimakkain, sitkein ja puhtain.

Ajattelija, jolla on omallatunnollaan Euroopan tulevaisuus, ottaa epäilemättä, kaikissa tätä tulevaisuutta koskevissa suunnitteluissaan lukuun juutalaiset samoin kuin venäläisetkin lähinnä varmimpina ja todennäköisimpinä tekijöinä voimien suuressa leikissä ja taistelussa, arvioi Nietzsche.

Kirjoittaja esittää tässä käsitellyssä luvussa myös paljon varauksia saksalaisen musiikin ja kirjallisuuden laatuun nähden. Jälkimmäisestä puuttuu yleensä se musiikki, jota kuunnellaan kolmannella korvalla: se on tyyliltään latteata ja ikävää.

No, onhan tässä kirjassa ja luvussa paljon muutakin ja suotakoon nyt anteeksi, että edes nämä asiat on nostettu esille. En tässä millään muotoa halua esittää analyysiä Nietzschen ajattelusta sinänsä, vaan ainoastaan nostaa esille sen maailman, jossa kansallisuudet tuolloin –vielä- elivät erään poikkeusihmisen ja herkän taiteilijasielun silmin katsottuina.

Kansallisten stereotyyppien merkitystä ajattelullemme kannattaisi tutkia muutenkin kuin vain jonkun puolihullun stereotyyppien purkajan nipistelytieteellisestä näkökulmasta. Tokihan jokainen normaalijärkinen aikuinen ymmärtää, etteivät ne anna mitään tarkkaa informaatiota kohteestaan, eivät edes sinne päin.

Parhaimmillaan ne silti voivat antaa meille eväitä ajatteluun ja niiden viittaamien asioiden analysointiin.

Nietzschen tasolle tai edes hänen jotenkuten siedettäväksi jäljittelijäkseen ei normaalilla ihmisellä taida oikein olla pääsyä jos asiaakaan.

Silti tietyn aikakauden nerojen ajatukset saattavat kukin tavallaan välittää meillekin jotakin siitä todellisuudesta, johon eivät vielä kuuluneet monet sellaiset ilmiöt, jotka nykyään pyrkivät kahlitsemaan ajatteluamme.

Tämän ymmärtäminen saattaisi auttaa meitä asettamaan myös oman aikakautemme sille kuuluvalle paikalle.