Muuan kirjallinen hahmo

 

Sazonov ja kumppanit

 

Tilasin aikoinaan Literaturnaja gazetaa. Kaikista muista neuvostolehdistä se erosi siinä suhteessa, että siinä usein oli pitkiä artikkeleita, joissa kirjoittajat esittivät ajatuksiaan. Siis ihan itse ajateltuja ajatuksia, joita ei ollut survottu virallisen ankkapuheen Prokrusteen vuoteeseen eikä varustettu pakollisilla tunteenilmaisuilla pakollisissa paikoissa.

Kyseessä siis olivat parhaassa tapauksessa artikkelit, jotka jyrkästi poikkesivat neukkusanomalehtien ankarasta koodista, joka muuten muistutti hyvin paljon nykyisen ns. laatulehdistömme käytäntöjä.

Toki siinäkin oli paljon roskaa ja falskiutta, mutta myös yritystä asettua sen yläpuolelle tai ainakin sivulle ja kiertää niitä loputtomia tabuja, joita valtio julkiselle sanalle asetti.

Paras osasto koko lehdessä oli niin sanottu 12 tuolin klubi, joka yleensä käsitti sen takasivun. Nimityshän viittasi Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin romaaniin, jonka veijarisankari ”Turkin alamainen”, kuten aina muistettiin muistuttaa, Ostap Bender toimi ”suurena kombinaattorina”, joka osasi luovasti yhdistää sosialismia rakentavan yhteiskunnan hyödyt omaan etuunsa.

Tuossa klubissa oli vakiovieraana myös fiktiivinen herra nimeltä Jevgeni Sazonov. Hän oli kirjailija, joka oli kirjoittamassa vuosisadan romaania, jolle oli jo keksitty nimikin: Raivoisa/myrskyisä virta (Burnyi potok).

Otsikko kuvasi mainiosti ajan kirjailijoiden ja lehtimiesten tapaa kuvata niin sanottua sosialismin rakennustyötä ja sen latteimpiakin arkipäivän puuhia, jotka ehdottomasti esitettiin valtavan dynaamisuuden osoituksina ja merkkeinä kaikille pian koittavasta yleisestä onnen ajasta.

Sazonov kertoi itse mahtailevasti olevansa ljudoved ja dušeljub -ihmistuntija/tietäjä ja sielunrakastaja. Venäläisen korvaan nämä itse keksityt epiteetit varmastikin toivat mieleen sanat ljudojed (ihmissöjä) ja dušegub (murhaaja, sielun kukistaja).

Intellektuellina Sazonov tuotti myös esseitä ja aforismeja ja kutsui itseään nimillä essenizator ja aforizmatik. Jonkun luonnehdinnan mukaan hän myös oli kirjalija, jollaista ei ole ollut, ei ole eikä tule olemaan, eikä tarvitsekaan.

Fiktiivisen elämäkerran mukaan Jevgeni sai myös Nobelin palkinnon ja kävi matkallaan sitä noutamassa myös Luxemburgissa ja kolmasti Pariisissa, joka oli vanhasta muistista venäläisen älymystön toiveiden pääkaupunki, jonne ei enää niin vain menty.

Sazonov-hahmo tuotti lehteen suuren määrän mietelmiä ja kiteytyksiä, joille oli yleensä luonteenomaista pöyhkeä itserakkaus, joka yhdistyi typeryyteen. Lukijoita hän vaati ehdottomasti kunnioittamaan kirjailijoita ja lukemaan heitä, koska neuvostojen maassa ei yksinkertaisesti voinut olla huonoa kirjallisuutta.

Sazonovilla oli 1800-luvulla esikuva, johon olen silloin tällöin viitannut, Kozma Prutkov, joka oli tsaristinen byrokraatti ja yhtä omahyväinen kuin vähälahjainen grafomaani, literaattori, joka ei voinut olla suoltamatta loputtomasti tekstiä aiheista, joista hän ei itse asiassa mitään ymmärtänyt, kuten vaikkapa muinaisista kreikkalaisista ja espanjalaisista (ks. Vihavainen: Haun prutkov tulokset).

Itsekylläisenä byrokraattina Kozma Prutkov oli oikeassa elementissään ja teki jopa sen johtopäätöksen, että ihminen voi päästä lähelle todellisuuden ydintä vain valtion palveluksessa.

Kuten asiaan sopii, Prutkovin kuolema oli myös täysin kirjallinen. Kun hän lähti tästä maailmasta, jäi jäljelle vain suuri mustetahra.

Jevgeni Sazonov, ilmeinen Prutkovin työn jatkaja, ilmestyi tähän maailmaan vuonna 1967 ja lienee täältä jo lähtenyt, ehkä yhdessä niiden Literaturnaja Gazetan toimittajien kanssa, jotka muuttivat Israeliin.

Aikanaan hän oli hykerryttävän herkullinen tyyppi, jonka hahmo lienee vaarallisen paljonkin muistuttanut erinäisiä sosialistisen realismin mestareita, jotka olivat periaatteessa kaiken kritiikin yläpuolella.

Season's greetings

 

Pääsisäissuudelmat

 

Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisia Venäjällä ihmetytti yhä uudelleen pääsiäinen kaikkine seremonioineen.

Niistä suomalaisille kummallisin oli ilman muuta pääsiäissuudelma, joita kaikki kristityt antoivat toisille Jumalan orjille. Erään suomalaisen upseerin todistuksen mukaan komppanian päällikkö joutui antamaan satoja suudelmia (3/alainen) (Vihavainen: Haun maanmiehemme tulokset). Rykmenttitasolla ilmeisesti tyydyttiin upseeriston keskisiin suuteluihin.

 Siviilissä suudeltiin myös naiset siinä kuin miehetkin. En ole ihan varma, miten aloitteellisuus käytännössä määräytyi kussakin tapauksessa, mutta periaatteessa se ei mennyt normaalien arjen hierarkioiden mukaisesti, vaan alempiarvoisella oli etusija. Sitä paitsi spontaanisuus muutaman vodkan jälkeen on syytä olettaa.

 Joka tapauksessa kyseessä oli sen luokan juhlapäivä, että kaikki normaalit arkiset käytännöt voitiin unohtaa, paasto nyt etenkin, koska siihen ei enää ollut syytä.

Tänään on vielä pitkäperjantai, mutta pääsiäistä odotellessa pistän tähän vanhan blogin, jossa on sentään jotakin myönteistä myös Venäjästä. Kirjoitin juuri myös yhdet madonluvut, mutta julkaisen ehkä myöhemmin.

Ilojuhlaa odotellessa:

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Totisesti on ylösnoussut!

 

Hristos voskrese!

 

Vanhoissa suomalaisissa aikakauslehdissä, joita nykyään voi mukavasti lukea kotisohvalla, on runsaasti myös Venäjää koskevaa aineistoa. Erityisesti voi suositella vuoteen 1890 ulottuvan artikkelikortiston perusteella tehtyä luetteloa Matkakirjeitä eri maista/Pietarista.

Naapurin metropoli, tuo Venäjän eurooppalaisin kaupunki, tarjosi suomalaisille loputtomasti eksotiikkaa, joka suurelta osalta liittyi ortodoksiseen kirkkovuoteen.

Laskiaisviikon juhlinta, omituiset paastosäädökset ja viimein pääsiäiskemut olivat yhä uudelleen kuvausten kohteena.

Aivan erityisesti suomalaisia kiinnosti niin sanottu pääsiäistervehdys eli hristosovanie (http://www.vidania.ru/slovar/hristosovanie.html ), joka on kolminkertainen poskisuudelma. Sen yleensä aloittaa arvossa tai hengellisyydessä alempi, joka sanoo ”Kristus on ylösnoussut!” ja johon toinen vastaa: ”Totisesti on ylösnoussut”.

Siihen voi vielä liittyä keitettyjen munien lahjoittamista ja siunauksen toivotuksia vastauksineen (papeille).

Joka tapauksessa kyseessä on rituaali, joka koskee kaikkia ihmisiä, niin lapsia kuin aikuisia, naisia kuin miehiä ja aikoinaan myös niin maaorjia kuin vapaita. Siinä siis käytännössä näkyy kristittyjen veljeys.

1800-luvun lopulla luterilaiset suomalaiset eivät lakanneet ihmettelemästä sitä, miten yhteiskunnalliselta asemaltaan  erilaiset ihmiset tuosta vaan menivät toisiaan suutelemaan ja erityisesti herätti huomiota se, että molemmat sukupuolet (niitä oli kaksi) eivät lainkaan kainostelleet toisiaan tässä pyhässä tervehdyksessä.

Samaan aikaan useampikin kirjoittaja esitti noissa lehtiartikkeleissa sen hämmästyttävän väitteen, että niin sanottu säätyerotus oli Venäjällä paljon vähäisempi kuin Suomessa. Pari vuosikymmentä maaorjuuden lopettamisen jälkeen asia ei voi olla herättämättä suurta ihmetystä.

Omasta puolestani ole selittänyt asiaa sillä, että juuri maaorjuuden aikana venäläiset herrat (barin) olivat alaisiinsa patriarkaalisessa eli siis isä-lapsisuhteessa. Juuri sen takia suhde oli intiimimpi kuin suomalaisessa kylässä, jossa suurin osa oli omia isäntiään, palkollisia lukuun ottamatta. Lisäksi meillä asuttiin hajallaan, isonjaon räjäytettyä lännessäkin ryhmäkylät.

Toisaalta myös ortodoksisen kirkon rituaalit, kuten juuri pääsiäistervehdys, lähensivät ihmisiä toisiinsa niin sanotusti yleisinhimillisellä tasolla. Kaikki kävivät samoja ikoneja suutelemassa ja hartaus oli muutenkin luonteeltaan kollektiivisempaa kuin luterilaisessa kirkossa.

Mieleeni muistuu tässä yhteydessä asia, jota voinee pitää jotenkin kuvaavana.

Ilmari Kianto muistelmakirjassaan Moskovan maisteri, kuvaa kohtausta, joka sattui eräänä pääsiäisenä Moskovassa.

Punanaamainen tuttu venäläisherra astui nuoren maisterin luo ja pyysi saada luvan pääsiäissuudelmaan. Tämä kuulostaa sinänsä hieman omituiselta, kun olisi voinut vain odottaa hänen vain sanoneen Hristos voskrese! Kianto joka tapauksessa esittää hänen sanoneen: Iljmari Aavgustovitš,  Pozvolte hristosovatsja! Suvaitkaa pääsiäissuudella!

Oli miten oli, tuo nuori tolstoilainen radikaali kieltäytyi ja vastasi: En halua, ei haluta pilkata Jumalaa…

Kak? Kak? Kak vui skazaali? kiljui venäläinen herra perinpohjaisesti hämmästyneenä. Mitä ihmettä te oikein puhutte!

Olen suomalainen, lisäsi toinen jäykästi haluamatta jatkaa keskustelua.

Muistelija jatkaa vielä, että söi aamupalansakin kajoamatta venäläisten pääsiäisherkkuihin …

Näin vaikeaa saattoi kulttuurien kohtaaminen olla radikaalille suomalaiselle patriootille pääsiäisenä vuonna 1902. Mutta tällä anekdootinomaisella tapauksella saattaa kyllä nähdä laajempaakin symbolista merkitystä.

Ortodoksisen uskonnon monet menot ovat kaikessa epä-älyllisyydessään luultavasti tavoittaneet enemmän ihmisen uskonnollisiin tarpeisiin vetoavia elementtejä kuin se luterilaisuuden aggressiivinen rationalismi, jollaista myös Nuoren Kiannon moukkamainen reaktio muistuttaa.

Koska kristinuskolla olisi tässä maailmassa vielä paljon tehtävää, olisi varmaankin suotavaa, että se muistuttaisi enemmän vanhoja esikuviaan kuin nykyinen luterilainen kirkkomme, jonka edustajien härski politikointi taitaa pain karkottaa loputkin sen ylläpitäjät.

 

Pitkät jäähyväiset

 

Jäähyväiset kulttuurille

 

Pidän kovasti kulttuurista. Olen joskus saanut siitä jopa leipänikin ja tarkoitan tässä nyt kulttuuria sanan ahtaammassa mielessä, en kaikkea sitä, mitä ihminen tekee maata ja muutakin myllätessään eli kultivoidessaan (Vihavainen: Haun kultivoinnista tulokset).

Nykyään kulttuuri on tapana määritellä laajasti, tekemättä eroa korkeakulttuurin ja inhimillisen toiminnan matalampien tasojen välillä. Kukapas olisi (enää) oikeutettu sellaisia rajoja vetämään?

”Uusrahvaanomaisuus” ei ollut pelkkä 1960-luvun vitsi, se sisälsi olennaisen siitä uudesta virtauksesta, joka oli tullut maailmaamme.

Kulttuurin määritelmästä olen ennenkin kirjoittanut, enää viitsi enää vanoja toistella. Totean vain, että itse se muutos, joka on tapahtunut tavassa ymmärtää tuota käsitettä, on erittäin merkittävä.

Ehdotan, että se, joka liikkuu Helsingin aseman (steissin, ks. myös vanh. tatsuuna) lähellä, pysähtyy hetkeksi katsomaan Ateneumin julkisivua ja miettii vähän näkemäänsä (vrt. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset ).

Rakennuksen julkisivua koristavat medaljongit eivät ole siellä sattumalta. Ne eivät myöskään kerro suoraan mitään siitä, mitä sisällä on, mutta kyllä koko joukon siitä, mitä rakennus symbolisoi ja mitä varten se on olemassa.

Koko tuo mahtirakennus, joka aikoinaan vaati valtavasti uhrauksia, on muuan ilmaus siitä kultista, johon ihmiskunnan läntinen etujoukko oli siirtynyt tai siirtymässä sen jälkeen, kun kristinusko oli hiipunut ja jumalihmisen mystinen kultti oli muuttunut puisevaksi muodollisuudeksi.

Uusi kultti syntyi humanismin pohjalle. Se ammensi antiikista ja sen innoittamasta renessanssista ja kaiken keskellä oli ihminen. Tai sanotaan nyt Ihminen isolla alkukirjaimella, kuten Maksim Gorki sitten 1900-luvun puolella asian ilmaisi ylistäessään tuon kultin nimissä ihmisuhreja janoavaa barbariaa.

Olen käynyt maailman merkittävimmissä ns. modernin taiteen museoissa, New Yorkin MoMasta Lontoon Tate Moderniin. Paljon on toki käymättäkin, en minä sillä, mutta luulen jo nähneeni riittävästi tietääkseni, mistä niissä on kysymys.

Päämajoitusmestarini, joka yleensä aina suunnittelee ulkomaanmatkani, on alkanut jättää modernin taiteen museot pois ohjelmasta, enkä ole vastaan harannut.

Toki niissä on aina silloin tällöin jotakin nokkelaa ja katsomisen väärttiäkin. Yleensä kyse kuitenkin on parhaimmillaankin vitseistä, eikä sellaisia viitsi kuunnella monta kertaa, jos kerran vähemmällä tajuaa.

Tämä ei tarkoita vitsin arvon kieltämistä, päin vastoin: sehän on parhaimmillaan tie tiedostamattomaan ja myös siis sivilisaation salattujen henkisten kerrosten tajuamiseen. Ymmärrän hyvin, että myös läntisessä maailmassa vitsejä vainotaan nyt kuin suurtakin rikosta. Siitä lopultakin on kysymys.

Mutta kulttuurin muutoksesta ja itse asiassa sen katoamisesta sanan vanhassa merkityksessä piti puhumani. ”Kulttuurin” rappiomuodoksi on usein nimetty ”sivilisaatio”, niinhän teki erityisesti Oswald Spengler.

Näin teki myös nykyään liiankin usein unohdettu Nikola Berdjajev. Tässä vanha blogi, jossa referoin hänen näkemyksiään:

 

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Ajankohtainen Berdjajev

Kiehtova profeetta

 

Odi profanum…

Horatius

 

Nikolai Berdjajev, Sudba Rossii. Eksmo-Press (Moskva), Folio (Harkov) 2000, 734 s.

 

Tässä on itse asiassa kyse kolme Berdjajevin teosta sisältävästä niteestä.  Vapauden filosofia (Filosofija svobody) ilmestyi ennen maailmansotaa ja vallankumousta, vuonna 1911, Venäjän kohtalo (Sudba Rossii) vielä maailmansodan aikana vuonna 1918 ja Eriarvoisuuden filosofia (Filosofija neravenstva) vuonna 1923, kun kirjoittaja jo oli karkotettu Venäjältä.

Yhdessä ne tarjoavat kiinnostavan katsauksen siihen, miten suuri historiallinen ja yhteiskunnallinen mullistus vaikutti ajattelijan ja profeetan näkemyksiin.

Berdjajevhan on ennen muuta profeetta, joka katsoo niin menneisyyteen, nykyisyyteen kuin tulevaisuuteen. Hän ei ole uskollinen millekään metodille eikä edes usko metodiin, joka hänestä on vain ajatuksen orjuuttamisen väline. Berdjajev on moralisti ja mystikko, mutta pysyttelee tervejärkisenä, hän on myös uskonnonfilosofi, mutta kauhistus kaikille puhdasoppisille.

Berdjajevin henkilöhistoria johtaa ns. legaalisesta marxismista kuuluisan ”Vehi”-kokoelman kautta yleiseen kerettiläisyyteen ja luovuuden ja vapauden korostukseen. Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa vaikutti myös hänen patrioottiseen sieluunsa, mutta toisin kuin monet muut, hän ei koskaan palannut synnyinmaahansa.

Kuten lähes koko Venäjän johtava intelligentsija, Berdjajev karkotettiin synnyinmaastaan ns. filosofien laivassa vuonna 1922. Paluu kiellettiin ampumisen uhalla, mikä hyvin kuvaa bolševikkien älyllistä tasoa.

Berdjajevin teokset ovat mielestäni aina olleet jollakin tavalla kiehtovia ja usein omalla tavallaan vakuuttaviakin, vaikka yleensä onkin mahdotonta löytää häneltä mitään ns. kovia argumentteja suggestiivisten visioiden perusteeksi. Hän nyt vain on briljantti, vaikka varmasti usein myös erehtyy. Ei lukijan ole pakko hänen perässään erehtyä.

Berdjajevin kirjoitukset Venäjän sielusta ja sen nöyrästä naisellisuudesta ovat hyvin tunnettuja. Sen mukaisesti Venäjällä (venäläisyydessä) ei ole läntisestä ritarilaitoksesta löytyvää miehistä prinsiippiä. Venäjä osaa puolustautua, mutta sillä ei ole hyökkäävyyttä, arvelee kirjoittaja vanhojen slavofiilien tapaan.

Venäjän olisi pitänyt ja pitäisi löytää tuota naisellisuutta täydentävä sulhanen, mutta Pietari Suurikin oli vain raiskaaja ja hänen jälkeensä ilmaantui ylkämieheksi saksalainen byrokraatti…

Mitä tulee vapauteen Venäjällä, se on kaikista ulkoisista rajoituksista huolimatta todellinen sisäisen vapauden maa. Ranska, jota tuohon aikaan ihailtiin vapauden tyyssijana, oli sen sijaan henkisen orjuuden ja orjailun luvattu maa. Tämänhän oli todennut aikaisemmin jo Herzen ja myös Dostojevski.

Mutta ei näistä niin usein jauhetuista pohdinnoista tässä sen enempää. Totean vain, että minusta ne ovat kiinnostavia ja usein tuntuu siltä, etteivät ne ole sadassa vuodessa menettäneet mitään tuoreudestaan.

Juuri nyt viime päivinä olen nauttinut siitä, miten mestari kuvaa sellaisia ilmiöitä kuin kulttuuri, anarkismi, sivilisaatio ja konservatismi.

Kulttuurissa sinänsä hän näkee kunnioituksen ikuisuutta tavoittelevia arvoja ja ajan suurta jatkumoa kohtaan .

Kaikki kulttuuri on konservatiivista ja vallankumouksellisuus ja anarkismi taas sille vihamielisiä. Kulttuurin ytimessä on kultti, sellaisen palvominen, joka ymmärretään korkeammaksi kuin palvoja itse.

Kulttuuri lähtee alhaalta ja pyrkii korkeammalle, se taistelee kaaoksen eläimellisiä ja pimeitä voimia vastaan ja korkeampien arvojen puolesta. Konservatismi pyrkii säilyttämään arvokkaan, mutta ei sellaisenaan suinkaan estämään kehitystä, mikäli se on terveellä pohjalla. Silloin se ei edusta vain voimaa, vaan myös totuutta (ja oikeutta, pravda).

Onneton on se maa, jossa ei ole sellaista tervettä konservatismia, jolla on juurensa kansassa. Sellainen merkitsee myös uskollisuutta menneelle ja yhteyttä esi-isiin, mitä kulttuuri juuri edustaa.

Anarkismin päämääränä on sen sijaan vain kaaos, mikä ei suinkaan tarkoita vapautta. Sen lähteenä on kapinoiva pahantahtoisuus ja viha sitä kohtaan, mikä on omaa itseä korkeammalla. Anarkisti ei tunne korkeampia arvoja omikseen eikä mitään muutakaan. Ainoa, mitä hän kykenee niille tekemään, on tuhoaminen.

Anarkismin päämääränä on tyhjyys, inhimillinen ”minä” on todella olemassa vasta sitten, kun omaa itseä korkeampia arvoja ymmärretään ja tunnustetaan. Anarkismi ei niitä tunnusta ja se on viime kädessä myös ”minän” hävittämistä.

Kaikki vallankumoukselliset ovat kulttuurin vihollisia (kulturobortsy) ja kuvainraastajia (ikonobortsy) kun taas (todellinen) kulttuuri on aina olemukseltaan konservatiivista. Kulttuuri on pohjimmiltaan kulttia, esi-isien kulttia, hautojen ja monumenttien kunnioitusta, side vanhempien ja lasten välillä. Kulttuurissa ei ole hävyttömyyttä (hamizm), eikä epäkunnioitusta isien hautoja kohtaan.

Toisin on sivilisaation laita. Kulttuuri ylpeilee vanhuudellaan, mutta sivilisaatio ylpeilee uutuudellaan eikä etsi juuriaan menneisyydestä. Kulttuuri taistelee kuolemaa vastaan, mutta sivilisaatio ei sitä tee, se on futuristista ja edustaa nousukkaan hävyttömyyttä. Päinvastoin kuin kulttuuri, sivilisaatio suuntautuu ylhäältä alaspäin. Kaiketi se myös pyrkii niin matalalle kuin mahdollista.

Vallankumoukselliset tuhosivat Venäjällä leikiten vanhoja muistomerkkejä ja väittivät rakentavansa uutta kulttuuria, mutta sitä he eivät pystyisi tekemään, väitti Berdjajev ja oli oikeassa.

Niin sanotun proletaarisen kulttuurin kausi kesti Neuvostoliitossa vain 1930-luvun puoliväliin ja sitten samaan aikaan tehtiin loppu monesta muustakin vallankumouksellisesta suuntauksesta eri aloilla. Tutkijat ovat myöhemmin luonnehtineet niitä yhteisnimellä hare-brained schemes.

Futurismiin taipuvaisen uuskulttuurin ja sen johtavien edustajien tultua Venäjällä nopeasti tuhotuiksi, oli kenttä taas vapaana klassiselle kulttuurille, joka Neuvostoliitossa saavutti erittäin korkean tason ja suuren arvostuksen.

Klassisen kulttuurin arvomaailma oli kyllä räikeässä ristiriidassa bolševismin kanssa ja voidaan todeta, että siitä tuli yksi jälkimmäisen haudankaivajista. Virallinen taho saattoi kyllä vapaasti julistaa, että sen edustamat arvot olivat kaiken sen parhaan –eli klassisen kulttuurin-  orgaanista jatkoa, mitä aiemmat aikakaudet olivat kyenneet luomaan. Nyt soihtua vain kannettiin yhä eteenpäin NKP:n soveltaman tieteellisen sosialismin myötä.

Tätä mielivaltaista julistusta ei ajan mittaan ollut mahdollista puolustaa. Mutta kulttuuri sai joka tapauksessa Neuvostoliitossa elää suorastaan etuoikeutettuna, eräänlaisessa ansarissa ja tällä seikalla on tämänkin päivän maailmassa suuri merkitys. Yksi nykyisenkin Venäjän erikoisuuksista on klassisen kulttuurin perinteen elävyys.

Mutta oli siis aika, kun kirkkoja Venäjälläkin räjäyteltiin ja patsaita kaadettiin. Taistelu jaloa kulttuuria  ja sen symboleja vastaan alkoi ikonoklasmista (ikonoborstva), kultin vastaisuudesta. - Siinä on kulttuurin vastaisen taistelun henkinen alkulähde, toteaa Berdjajev Eriarvoisuuden filosofiassaan.

Mitäpä tuohon lisäämään.

 

Ajopuu. Ks. hylkeenpyynti

 

Ajopuu ja ulkopoliittinen realismi

 

Motto:

”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla

omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat.

Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin

niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun.”

(Wipert von Blücher)

 

Suurpolitiikassa tuppaavat päätösvallan rajat olemaan suurvalloillakin usein suppeat, ainakin mikäli ne pyrkivät käyttäytymään rationaalisesti eli pysymään realismin puitteissa sen sijaan, että haihattelisivat jotain muuta. Kovin harvoin valtio voi päätöksiä tehdä aivan mielensä mukaan, muiden reaktioista välittämättä.

Saksan entinen Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher tunsi erinomaisesti Suomen poliittisen liikkumavaran sekä ennen sotia että niiden aikana. Sehän oli hyvin pieni, mutta ei olematon. Parhaimmillaan sitä oli sen verran, että se mahdollisti erillisrauhan.

Eihän talvisotaakaan olisi tarvinnut käydä, jos olisi antanut sen, mitä vaadittiin. Ei Neuvostoliittokaan sitä itsetarkoituksena pitänyt, vaikka Vorošilov juuri sen alussa julistikin, etteivät venäläiset pelkästään osaa taistella, vaan myös rakastavat taistelemista. Saivathan nyt hekin sitten haluamansa.

Jatkosotaan Saksan puolella ei olisi jouduttu, jos olisikin keksitty mennä Neuvostoliiton puolelle, mikä talvisodan jälkeen olisi osoittanut todellista yli-inhimillistä valtiomiestaitoa, mutta luultavasti kuitenkin vienyt erittäin tuhoisaan sotaan koko Suomen alueella. Puolueettomuuden julistaminen oli hyvä idea, mutta sen ylläpito kaikin voimin olisi jäänyt pelkäksi hirtehishuumoriksi.

Ennen talvisotaa Suomi piti tiukasti kiinni puolueettomuudestaan Kansainliiton periaatteisiin nojaten. Se ei ollut niin sanottua reaalipolitiikkaa, vaan periaatepolitiikkaa, arvojen ja periaatteiden päälle rakennettua. Niitä koko sivistynyt maailma noudatti ja niinpä siis mekin.

Mutta uudessa tilanteessa politiikan keskiöön olivatkin tulleet valtiot, jotka viis veisasivat oikeudenmukaisuudesta, sopimusten pitämisestä ja vastaavista periaatteista. Ne olivat siis pyhän Augustinutksen määritelmän mukaan suuria rosvojoukkoja, magna latrocinia (vrt. Vihavainen: Haun magna latrocinia tulokset).

Suomen poliittinen johto oli oppinut raskaimman kautta, ettei arvopohjainen politiikka enää kelvannut mihinkään ja siirtyi siis reaalipolitiikan kannalle. Kun rosvoja ei voinut muuksikaan muuttaa, oli valittava se, jonka kanssa toimiminen toi todennäköisesti parhaan tuloksen.

En tiedä, millaisia kertoimia englantilaisissa vedonlyöntitoimistoissa oli tuohon aikaan, kun veikattiin Saksan ja Neuvostoliiton sodan voittajaa. Saksan pikaisen voiton odottamiselle olivat joka tapauksessa vasta-argumentit harvassa.

Suomessa Saksa nautti perinteistä sympatiaa, jota oli erityisesti vahvistanut vuoden 1918 retki, jolloin se oli uhrannut puolentuhannen sotilaansa hengenkin Suomen hyväksi. Sen sijaan poliittista saksaslaismielisyyttä meillä ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan, jopa IKL oli tuominnut Saksan politiikan, kun se tuhosi Tšekin.

Nyt sen sijaan ”takuumiehen” arvo nousi kunniaan ja sen apu kelpasi jopa sosialidemokraateille, jotka toki joutuivat korostamaan jäsenistölleen, ettei mitään ideologisia myönnytyksiä natsismille tehtäisi: kyseessä oli puhdas reaalipolitiikka.

Siitähän juuri olikin kysymys. Arvopohjaisesta politiikasta oli jouduttu irtautumaan katkeran kokemuksen opettamina. Nyt oli toinen aika. Läntiset demokratiatkin olivat liittoutuneet Stalinin Neuvostoliiton kanssa, jonka rikollinen luonne tunnettiin hyvin.

Sodassa kävi niin kuin kävi. Syksyllä 1944 vähäksi aikaa auennut mahdollisuuksien ikkuna auttoi hyppäämään pois sen tiikerin selästä, jolla oli lähdetty ratsastamaan. Sen jälkeen ulkopolitiikkaa oli käännettävä välittömästi 180 astetta ja hyökättävä aseellisesti edellisen liittolaisen kimppuun.

Se oli voittajan vaatimus. Vasta veren vuodattaminen nostaisi ristiriidan sen korkeimmalle asteelle, kuten käytännön dialektiikka opetti. Ei Stalin ollut ensi kertaa pappia kyydissä.

Sodan jälkeinen uusi ulkopolitiikka olikin sitten jo kouliintuneiden reaalipoliitikkojen käsissä. Niistä Paasikivi ja eräät muut olivat saaneet oppinsa jo suuriruhtinaskunnan aikana ja Mannerheim oli suorastaan ollut sortovallan palveluksessa henkilökohtaisista syistä, uraa luomassa.

Tällä kertaa reaalipolitiikka menestyi erinomaisesti ja muu maailma saattoi vain ihmetellen katsella sen tuloksia. Itä-Euroopan mailla, joilla oli vastaavanlainen lähtökohta, oli syyttä kateellisuuteen.

Suomen realistinen ulkopolitiikka, jota ei kannata samaistaa ns. suomettumiseen, joka tarkoittaa suurvalan joutumista pikkuvaltion asemaan, oli ehdottomasti menestys, jopa kansainvälinen sensaatio, kuten John Mearsheimer toteaa.

Toki sen puitteissa tapahtui kaikenlaista ikävää, kun suomalaiset itse kiiruhtivat peluuttamaan venäläisiä toisiaan vastaan ja kilpailivat joskus eräänlaisessa limbotanssissa, jossa syvimmälle kumartunut palkittiin.

Suomen ulkopoliittinen asema oli tietenkin tässä takana asiaa mahdollistamassa, mutta ei siihen pakottanut.

Sitten kun Neuvostoliitto hajosi, oli aika irtautua tarpeettomasta Venäjän kumartelusta. Asiat voi hoitaa muutenkin.

Suuren katkoksen Suomen ja Venäjän suhteen pitkään linjaan toi kuitenkin yhtäkkinen liittyminen Natoon, reaktiona Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Siinä hypättiin kerralla pois kaksisataavuotisesta reaalipoliittisesta perinteestä ja alettiin vannoa periaatepolitiikan nimeen.

Edellisen kerranhan vastaavanlaista politiikka oli harjoitettu vuosina 1917-1939, jolloin kyseessä ei kuitenkaan ollut yhtyminen de facto sijaissodan rintamaan, vaan rauhanpolitiikkaa korostava poliittinen linja. Se oli eräänlainen välinäytös Suomen historiassa.

Vuonna 1941 hyppääminen Saksan kelkkaan oli ollut reaalipolitiikkaa, vaikka laskelmat pettivätkin. Vuonna 2022 oli kysymys pitkälti samanlaisesta asiasta. Molemmilla kerroilla asiaa oli etukäteen valmisteltu, mutta ”option” lunastamista lykättiin. Itse asiassa se oli ainoa vähäinen valtti sen liikkumavaran puitteissa, joka Suomella oli.

Nyt heitettiin siis kaikki peliin ja uhrattiin toimiva politiikka uuden hyväksi, jota tietenkin arveltiin entistä toimivammaksi.

Aivan läpinäkyvänä verukkeena käytettiin optiokaupassa sitä, että Venäjä oli uhkaillut: puhunut siitä, että sillä oli Suomen suhteen turvallisuuspoliittisia intressejä ja luvannut vastatoimia, jos Suomen status muuttuu.

Totta kai asia oli näin ja tietenkin jokainen maa suorittaa vastatoimia, jos kokee potentiaalisen uhan lisääntyvän. Näihin on turha uhrata sen enempää bittejä.

Tässä sitä ollaan, sanoi Kekkonen, kun oltiin kaulaa myöten siinä itsessään. Kyllä valtiojohto oli parhaansa tehnyt ja läksynsäkin oppinut, mutta kun niitä vapausasteita ei ollut, niin ei ollut ja kun se maailma muuttui meistä riippumatta.

Se oli silloin, mutta nyt asia taisi mennä hieman toisin. Paniikkijarrutus keskellä liukasta mäkeä vei aluksi hallitsemattomaan limboon, jossa Nato ei ottanutkaan eksyneitä lampaita avosylin vastaan. Unkari ja Turkki rankaisivat Suomen ja Ruotsin naiivista periaatepolitiikasta, johon vedoten niiden asioihin oli sekaannuttu.

Päästiinhän sinne Natoon sentään. Siellä oli jo vuosia kaivattu Suomea selustaksi Baltian maille, joilla ei ollut omia ilmavoimia. Viron puolustusministeri olikin jo aiemmin tarjonnut Suomelle vastuuta Viron ilmatilan puolustamisesta.

Sitä paitsi Venäjällä oli vuonna 2022 yhä paljon liikkumatilaa Itämerellä, joka ei vielä ollut Naton meri. Kun Suomi ja Ruotsi liittyivät järjestöön, tilanne muuttui.

Lisätäänpä tähän vielä se, että Suomi on nyt luovuttanut viisitoista tukikohtaa amerikkalaisille, joita pidettiin Naton varsinaisena keihäänkärkenä. Jopahan oli vanjalla ahtaat paikat. Ei kannattanut sen enää hevostella, vai kuinka?

Kuten realistisen koulukunnan edustaja Mearsheimer toteaa, tällainen varustelu ei lisää turvallisuutta, vaan vähentää sitä.

Hyppääminen pois toimivasta ulkopolitiikasta juuri sillä hetkellä, kun koko Nato oli purkautumisen partaalla, oli pelkkää mielettömyyttä.

On kuitenkin lievennettävä tuomiota: ei aisaa vielä silloin tiedetty. Se näytti hyvältä ajatukselta vielä vuonna 2022, aivan kuten pääsy Saksan kelkkaan näytti loistavalta onnenkantamoiselta vuonna 1941.

Parikin vuotta saattaa kuitenkin asettaa poliittiset päätöksen aivan uuteen valoon.

Mitäs meidän nyt kannattaisikaan tehdä? Millä keinoin se onnistuisi? Perustuuko ulkopolitiikkamme nyt enemmän arvoihin kuin realismiin ja mikä on niiden keskiöinen suhde? Molempia sentään lienee mukana?

Vai tarkoittaako koko arvopohjainen realismi vain korulauseilla koristeltua opportunismia?

Sellainen ei pienelle maalle ole välttämättä halveksittava linja, kun sen liikkumavara on mitä on. Kaikki riippuu siitä, mitä nimikkeen alla tapahtuu.

Onko ainoa, mitä meillä osataan, vain yrittää olla mahdollisimman paljon paaviakin paavillisempia ja pitää yllä poliittista ja sotilaallista jännitystä, tuli mitä tuli? Ehkäpä joku siitä palkitsee?

Eihän meillä koskaan näin tyhmiä ole oltu.

 

Halkoja syövä hevonen

 

Uuden ajan ihmeitä

 

Juhani Aho, Rautatie. Kuvilla varustanut Eero Järnefelt. WSOY 1892, 119 s.

 

Minun sukupolveni luki vielä suomen kielen tunneilla otteita parhaista vanhoista kirjoista. Se oppi siinä samalla senkin, että ennen muinoin, itse asiassa vielä ihan hiljattain, oli suomea saatettu puhua ja kirjoittaa aika lailla toisin kuin nykyään ja käyttää jopa ihan outoja sanojakin. Ne siinä sivussa sitten myös opittiin.

Äskettäin luin jonkin tutkimuksen, jossa valiteltiin ettei nuoriso enää tunne monia ihan tavallisiakaan sanoa. Sille ei sitten oikein kuulemma voi sellaisia tekstejäkään tarjota, joita se ei ihan ymmärrä. Jopa sellainenkin sana kuin ”hella” ei kuulemma ollut noille tulevaisuuden toivoille auennut.

No, onpa heillä vastaavasti sitten sellaista sanavarastoa, jota eivät enää nämä kuuluisat buumeritkaan ymmärrä. Itse tuo sanakin taitaa olla monelle siihen ryhmään kuuluvalle ihan outo. Tilanne on hieman sama kuin sillä ranskalaisen kirjallisuuden hahmolla, joka hämmästyi suuresti kuullessaan koko ikänsä puhuneensa proosaa.

Tärkeintä kai olisi, että nyt jonkinlainen kommunikaatio vanhojen ja uusien sukupolvien välillä ainakin säilyy. Eiköhän tuo onnistune, ainakin kun puolin ja toisin pysytään omissa ympyröissä, jotka leikkaavat toisia vain osittain.

Maailma muuttui Suomessa hurjasti 1800-luvun lopulla, mistä on tullut kirjoitettuakin. (ks. Vihavainen: Haun aikakauden alku tulokset). Vauhti oli hurjimmillaan joskus 1870-luvun ja seuraavan vuosisadan alun välillä, kun liberaalit reformit päästivät markkinavoimat irralleen.

Silloin  Suomenkin maa alkoi tuottaa kaikenmoista tavaraa maailman markkinoille ihan uusilla volyymeillä ja kyytiä saivat jo vesireittien latvoilla kasvavat tukkipuutkin.

Höyryvoima oli maailmalla valjastettu itseasiassa jo sata vuotta aiemmin, mutta siitä tuli joka paikan ihme vasta 1800-luvun lopulla, kun se kuljetti laivoja ja junia ja pyöritti tehtaita jo Euroopan syrjäkulmillakin, jopa Pohjois-Savossa.

Suomen ensimmäinen rautatie oli valmistunut jo vuonna 1862 Helsingistä Hämeenlinnaan ja jo vuonna 1870 oli saatu aikaan yhteys Pietariin.

Savon rataa Kouvolasta Kuopioon aloitettiin rakentaa vuonna 1886 ja se avattiin virallisesti liikenteelle vuonna 1889.

Työtä jatkettiin pian ja liikenne Iisalmeen saakka alkoi vuonna 1902. Sen aikana siis sivuutettiin Lapinlahti ja Kajaaniin saakka päästiin vuonna 1904.

Juhani Aho kirjoitti kirjansa Lapinlahdelle ulottuvasta rautatiestä jo vuonna 1892, joten hän kertoi vielä olemattomasta asiasta. Kyseessä oli siis kirja, jonka voimme sijoittaa luokkaan sci-fi, kuten lapinlahtelaiset kuulemma tekevät.

Kirja on joka tapauksessa hienoa työtä ja voi vain ihmetellä sitä kielellistä taituruutta, josta se todistaa. Vielä aivan vähän aikaa sitten oli monen kirjoittajan suomi ollut aika tönkköä ja ruotsinvoittoista. Ahon teksti sen sijaan soljuu vapaasti ja käyttelee ilmeikkäitä savolaisiakin sanontoja.

Kirjaa ei suotta pidetä merkkitapauksena suomalaisen kirjallisuuden historiassa ja sen merkitystä korostaa sekin, että Lapinlahdella, nyt vireässä 9000 asukkaan kunnassa ilmestyvän paikalislehden nimikin on Matti ja Liisa.

Kirja huipentuu kauan ja ahkerasti kuvitellun rautatien näkemiseen ja jopa sillä ajamiseen. Ihmehän se oli, eikä sitä voinut puheiden perusteella ennakolta käsittää, itse se oli koettava. Kuitenkaan rautatie ei Suomessakaan ollut mikään varsinainen uutuus enää 1800-luvun lopulla, josta kirja kertoo.

Mutta syrjäkylän mökkiläiset eivät olleet koskaan selailleet Kyläkirjaston kuvalehteä tai muita  kuvallisia teoksia, joissa niin nykyajan kuin entisaikojenkin ihmeet oli kuvattu.

Eivät he olleet kansakouluakaan käyneet eikä Matti itse asiassa osannut edes sisältä lukea, minkä takia hänen olisi oikeastaan pitänyt jäädä niin sanotuksi ruunan kummiksi eli kristilliseen avioliittoon vihkimättä.

Mutta miksipä nyt jokaisessa tapauksessa olisi pykäliä sovellettu viimeisen päälle. Matti hoiti mökkinsä ja Liisa lehmänsä ja niin vain pariskunta kristillisessä avioliitossaan elää kitkutteli ilman kunnan apua, sikäli kuin voi havaita. Veipä Matti verokapatkin rovastille ja Liisa kehräili lankoja, joista sai ruustinnalta jonkin pennosen. Rajaa oli junapilettiinkin.

On arvioitu, että sama populaatio, joka modernisoitumisen myötä kehittää kyvyn saada sata pistettä niin sanotuissa älykkyystesteissä, olisi aiemmin, ennen koulunkäyntiä, joutunut tyytymään parikymentäkin pistettä alempiin tuloksiin.

Näyttääkin selvätä, että myös 1800-luvun suomalainen rahvas, varsinkin se osa, joka ei kouluja ollut käynyt, oli älylliseltä tasoltaan huomattavasti omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan matalammalla tasolla. Ajattelu oli pitkälti konkreettista ja jos yleistettiin, päästiin helposti melko avuttomiin tuloksiin, mikä kyllä on normaalia nykyäänkin.

Joka tapauksessa kirjan kohokohta, ajelu junalla, joka päättyy symbolisen surkeasti, on kyllä sen kohokohta, mutta tärkeämpää on se kuvaus, mikä koko asian ennalta kuvittelemisesta ja siihen suhtautumisesta annetaan.

Siinä näkyy sekä puolisoiden keskinäinen nokkimisjärjestys ja oman henkisen reviirin ja kotirauhan puolustaminen kuin myös pyrkimys välttää naurettavaksi tuleminen, kun kieltäydytään ilmaisemasta kenellekään, että sitä ihmettä katsomaanhan tässä ollaan menossa, tuota rautatietä.

sen sijaan kerrotaan tarinoita Lapinlahdella muka asuvista sukulaisista, mietitään, olisiko oikeastaan aika kiinnostavaa kuulla sikäläistä pappia, joka kuuluu täkäläistä paremmin saarnaavan ja niin edelleen.

Mökin vähäiset talviaskareet kuvataan tarkoin ja lukijan silmien eteen piirtyy kuva aidosti vanhanaikaisesta elämänmuodosta, jota ei Kauppis-Heikin kuvaama modernisaatioloikka ollut päässyt vielä lainkaan koskettamaan.

Mutta mihin aikaan tarina oikeastaan sijoittuu? Rautatie tuli Lapinlahdelle vasta hyvän naikaa kirjan ilmestymisen jälkeen, joten se itse asiassa kuvaa jotakin toista, olkoonkin että kuvitteellista, seutua.  Matin ja Liisan kotikylääkään ei kerrota. Ehkäpä joku olisi voinut vaikka loukkaantua?

Kun syrjäisiin mökkeihin tuli valistus vielä aika hitaasti, etenkin silloin, kun siellä ei ollut nuorisoa, joka oisi kansakoulua käynyt, saattoi Matin ja Liisan tapaisten melko alkukantaisesti elävien henkilöiden otaksua olleen vielä osa todellisuutta kirjan ilmestymisen aikoihin, vuonna 1892.

Luultavimmin heitä kyllä olisi tavannut, sanotaan nyt kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Ihan keskivertokansalaisista tuskin oli kysymys.

Mutta tämä on sivuseikka. Modernisaation vallankumous, joka tapahtui niin elinenojen kuin kansanvalistuksenkin alalla, oli parhaillaan menossa ja vanhempi polvi sai sillonkin ihmetellä, mihin tässä oikein on matka ja vielä hirveä Kiirekin.

Matti ja Liisa sopivat hyvin tuota asiaa ihmettelemään.

 

Suojelu on kaunis sana

 

Vapaus ja reilun pelin henki

 

Eino Jutikkala aikoinaan ”Uuden ajan taloushistoriassaan” kuvaili sitä vallankumousta, joka uudella ja uusimmalla ajalla on tapahtunut myös kauppatavoissa.

Vahan ajan basaarissa kauppias pyrki joka kerta maksimoimaan sen voiton, jonka hän sai tavaran myydessään.

Niinpä aloitettiin tinkiminen vaikkapa kymenkertaisesta tai sitäkin korkeammasta hinnasta ja hölötettiin niitä näitä, kauppias tavaraansa ylenpalttisesti kehuen ja ostaja taas sitä vähätellen ja salattuja ja ilmeisiä vikoja etsien ja korostaen.

Kun viimein tuo kauan valmisteltu transaktio saatiin päätökseen ostajan näyttäessä välinpitämätöntä ja hieman hapantakin naamaa ja myyjän hakatessa rintoihinsa ja surkeasti valittaessa vaimonsa ja lapsilaumansa kohtaloa, saattoi hinta olla mitä tahansa, mutta voitto tuskin vähempää kuin kaksinkertainen.

Koko teatteri vei joka tapauksessa melkoisesti aikaa ja vaati näyttelijäntaitoja ja eläytymistä, ostajan viihdyttämiseksi ja sydämellisen ystävyyden merkiksi jaettuja minttuteekupposia ja hänen ja hänen maansa imartelua. Energiaa kului paljon ja aikaa vielä enemmän, mutta toki voittoprosentti oli vakuuttava.

Olisipa sellaisia kauppoja saanut tehdä vaikkapa kymmenen tai jopa kaksikymmentä joka päivä! Joskus varmaan saikin, mutta kun myyjiäkin oli valtavasti ja ostajat tuppaantuivat yleensä paikalle suurina joukkoina vain tiettyinä pyhäpäivinä, länsimaissa sen jälkeen, kun pappi kirkossa oli sanonut ”Ite, missa est”.

Jokainen ymmärsi sen tarkoittavan,” menkää nyt messuille!” Sana ”messut” (Messe, mässa) juontaakin juurensa juuri tästä ja juhlakansa teki työtä käskettyä.

Vanhan ajan kauppiaan ja vie nykyäänkin itämaisen basaarikauppiaan tavoitteena on tehdä kauppoja mahdollisimman suurella voitolla. Samasta asiasta moni muukin liikeies haaveilee, mikä on helppo ymmärtää. Se ei kuitenkaan takaa suuria tuloja.

Tulot tuppaavat jäämään pieniksi, kun rahavirta on satunnaista ja sykäyksittäistä. Joskus kauppa vain ei käy ja kilpailu saattaa alentaa hintoja, ellei oman tavaran ylivertaisesta arvosta onnistuta ostajia suggeroimalla vakuuttamaan.

”Mercator sine peccamine vix esse potest” sanoi jo Aristoteles. Rehellinen kauppias lienee mahdottomuus.

Jokaisen kauppiaan pitää ainakin tavoitella ja saada jonkinlaista voittoa eli katetta, muuten hän toimii itse asiassa tappiolla eli saa vaivat palkakseen. Millainen voitto sitten on kohtuullinen, on kysymys erikseen. Siitä ei ole koskaan tainnut syntyä yksimielisyyttä.

Etenkin uusista ja himoituista tavaroista, joita ei kaikille riitä, maksetaan mielettömiä hintoja, kunnes tarjonta tasaa tilanteen. Jokainen Neuvostoliitossa käynyt ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa.

Joka tapauksessa uudella ajalla alkanut kehitys teki länsimaisesta kauppiaasta ja hänen ammatistaan rationaalisen. Hän ei enää tavoitellut ennen muuta huikeita ylivoittoja yksittäisistä tavaroistaan, vaan laskeskeli sen sijaan kassavirtoja.

Pienikin kate jokaisen tavaran hinnassa, mikäli niitä saatiin myytyä tasaisena virtana, tuotti helposti paljon paremmin kuin ikuinen tinkiminen ja pettäminen.

Itse asiassa oli parasta olla pettämättä ja hankkia asiakkaan luottamus siihen, että hän saa joka kerta rahallaan ihan sellaista tavaraa kuin odottaakin. Jokaisen ostoksen syynääminen erikseen voitiin lopettaa samoin kuin myös tinkiminen.

Tasalaatuisuus ei kyllä kaikkien myyntiartikkelien kohdalla onnistu. Sosialistisessa taloudessa oli tuottajalla aina kiusaus pistää menemään myös sellaisia tuotteita, jotka olivat jotenkin vajavaisia. Niinpä tavara siellä tarkastettiin monen henkilön toimesta ja jokainen sai vahvistaa asian allekirjoituksellaan. Tarkastajathan oli myös voitu lahjoa, joten heitäkin oli valvottava.

Kun kilpailua kaupassa kuitenkin oli van vähän, jos ollenkaan, meni laadutonkin tavara kaupaksi ja houkutteli fuskaamaan lisääkin. Kuluttaja pystyi harvoin niin sanotusti äänestämään jaloillaan. Kuitenkin hän muuttui pian laatutietoiseksi siinä mielessä, että oppi varomaan tiettyjä merkkejä ja niiden tiettyjä valmistumispäiviä.

Joka tapauksessa myös kaupassa, perinteisessä petoksen ja huijauksen saarekkeessa syntyi ja pääsi valtaan länsimaissa ns. reilu peli. Se, joka toimi luotettavasti, saattoi myydä kiintein hinnoin tavaraa enemmän kuin vähemmän luotettava kilpailija ja sai homman tuottamaan paremmin.

Tässähän toteutui muuan liberalismin perusideoista: vapaus ei synnyttänytkään massamittaista petkutuksen kulttuuria, vaan rehellisyyttä, joka hyödytti jokaista. Ihmiset alkoivat toimia moraalisesti oman etunsa vuoksi, eivät siksi, että pakottivat alhaiset vaistonsa kuriin.

Eihän tässä utopia toki toteutunut. Sen idea on juuri siinä, että se on parempaa kun todellisuus.

 Erilaisia uusia epätasa-arvoisia asetelmiakin syntyi luonnostaan, puhumatta siitä, että konnia ja porsaanreikien etsijöitä on aina ollut keskuudessamme.

Joka tapauksessa luottamus vapauteen ja sen mukanaan tuomaan reiluun peliin ei ollut kuvitelmaa, vaan osoitti kelpoisuutensa käytännössä, makrotasolla.

Toinen liberalismin postulaatti, kaupan vapaus, joka synnyttäisi kansainvälistä työnjakoa, koettiin  jo1800-luvulta lähtien myös itsestään selvästi rationaaliseksin toiminnaksi kehittyneimpien talouksien piirissä.

Murinoista siitä, että esimerkiksi kehittymättömien maiden alkutuotanto arviotiin vaihdossa kovin halvaksi, kieltämättä syntyi, mutta kukapa kielsi noita maita sen sijaan itse tuottamasta sitä tavaraa, johon he banaaninsa vaihtoivat…

Kaikki teoria on harmaata ja elämän puu yksin vihreä, vaikka kuuluukin olevain oikeastaan kultaa. Ei jumalallinen oikeudenmukaisuus toki toteudu kaikkialla vain yhden simppelin periaatteen noudattamisella. Eriaikoina se suosii eri tahoja.

Jotkut menestyivät pelissä paremmin ja jotkut huonommin. Kuten Saarnaajan sanoo, kaikella on myös aikansa. Lännen kulta- aika, joka toi niin tekniikan kuin henkisen kulttuurin uudelle kehitystasolle myös muualla, tekikin yllättäen tuon muun maailman ajan mittaan ylivoimaiseksi kilpailijakseen.

Paluu maailmalaajuisiin suojelutulleihin on pitkä askel taaksepäin niistä periaatteista, jotka kerran veivät läntisen maailman sille huipulle, josta käsin se saattoi tulla jäljitellyksi esimerkiksi kaikilla muillekin ja loi niillekin mahdollisuudet samanlaiseen rationaaliseen tuotantoon ja taloudenpitoon.

Paradoksaalisesti liberalismin puitteissa toteutuva ylivoima onkin nyt muualla kuin länsimaissa. Vapaa kauppa hyödyttää kyllä yhä maailmaa kokonaisuutena, mutta nyt siinä eivät enää voita ne, jotka koko idean ihmiskunnalle toivat.

Kehityksen pyörän pysäyttäminen ei ole koskaan osoittautunut pitkän päälle mahdolliseksi ja sen yrittäminen tuskin tuo siunausta millekään osapuolelle. Neuvostoliitto pyrki aikoinaan autarkkiseksi vapautuakseen kapitalistisen maailman kahleista. Onnistuihan sekin, tavallaan ja tietyssä määrin.

 Estotullien pystyttäminen kapitalistisen maailmantalouden keskelle voi tuskin olla pitkäaikainen toimi ja odotettavissa on, että kaikki osapuolet ennen pitkää joutuvat asian tunnustamaan.

Toki kauppasotia ja protektionismia on olut ennenkin ja jossakin laajuudessa ne todella saattavat joskus edistää joitakin etuja.

Luonnotonta sen sijaan olisi, jos ne kaupan vapauteen ja rationaalisuuteen liittyvät periaatteet, jotka kerran veivät läntisen maailman ja sitten koko ihmiskunnan uuteen vaurauteen, voitaisiin kokonaan hylätä.

Silloin voitaisiin todella sanoa ihmiskunnan siirtyneen uuteen aikakauteen, jossa on hylätty se, mikä toimi ja siirrytty taas tavoittelemaan sellaista, mikä ei ole koskaan toiminut.

Ennen sotia

 

Älykköjen kerho

 

Yrjö Kivimies, Toisen asteen ihmisiä. Gummerus 1938, 246 s.

 

Yrjö Kivimies (1899-1980) oli ahkera pakinoitsija ja kääntäjä. Hän käänsi klassikoita etenkin englannista ja ranskasta. Saksa ei erityisesti näy hänen lyhyessä elämäkerrassaan, mutta sen sijaan hän ajoi yhdessä Tahko Pihkalan kanssa vuonna 1926 Pohjois-Amerikan mantereen halki autolla ja kirjoitti siitä kirjan.

Wikipedia lukee Kivimiehen ansioksi myös legendaarisen keskustelukirjan ”Pidot tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset), jota se lapsekkaasti kuvailee Kivimies-artikkelissaan.

”Toisen asteen ihmiset” sijoittuvat siis hieman noiden kuuluisien pitojen jälkeen. Kirjan eetos on reippaan nietzscheläinen, kuten jo sen nimestäkin kuulee. Aikakauden laumaihmistä halveksitaan, ei mitenkään aktiivisesti saati intohimoisesti, vaan itsestäänselvyytenä. Omien näkemysten viitekehyksenä viitataan sen sijaan intialaiseen ajatteluun ja mytologiaan.

Kirjan kohteena on joukko miehiä, joiden ikärakenne vaihtelee nuoresta vanhaan. Kaikkia yhdistää älyllinen kunnianhimo ja harrastus humanistisiin teemoihin, erityisesti kieliin ja kulttuuriin, mutta myös historiaan ja filosofiaan liittyviin.

Aikakauden virtaukset freudilaisuudesta suhteellisuusteoriaan tunnetaan kyllä, mutta yleensäkään ajan muodit, saati poliittiset vertaukset eivät kiinnosta lainkaan.

Kaikki ovat vähintäänkin puoliboheemeja ja joukossa on myös yksi täysboheemi kuvataiteilija, joka on vailla vakituista asuntoakin ja ”kiinaa” sen sijaa milloin kenenkin asunnossa

Tämä joukko kokoontuu säännöllisesti tai ehkä pikemmin asustaa antikvaarisen kirjakaupan takahuoneessa, jota se nimittää ”kasematiksi”. Se on linnoitus, jonne tullaan turvaan nykyhetken maailman hyökkäävältä vulgaarisuudelta.

Sotavalmisteluihin ja diktaattoreihin ei juuri edes viitata, mutta sen sijaan kyllä välillä mietitään suomalaisen kulttuurin yhteisiä piirteitä suurten maailmankulttuurien kanssa. Kuten Tornin pidoissa, tässäkin Englanti kaikkine puutteineen pääsee voitolle. Ranska on monessa suhteessa etummainen, mutta liian kaukana Suomesta ja suomalaisuudesta.

Eipä sikäli, ei tässä ole ideana pohtia Suomen kulttuurista suuntausta, toisin kuin ”Pidoissa”. Tämä joukko tuntee olevansa ”toisen asteen ihmisiä” ja irrallaan massoista, paarioista, joilla ei ole toivoa.

Joku joukosta on huolissaan tai ainakin hieman masentunut siitäkin, miten lukutaito on maassa rappeutunut ja millaista roskaa nykyään luetaan. Aikoinaan suosikkeja oli esimerkiksi Anatole France, joka ei tietenkään voinut maailmansodan barbariaa estää: eiväthän massat häntä koskaan lukeneet, saati ymmärtäneet.

Myös kielitaidon rappio huolettaa. Ruotsin saaminen on yhä sellainen itsestäänselvyys, ettei sitä mainita, mutta uusi tilanne on nyt se, ettei nuori polvi osaa lainkaan venäjää. Kuitenkin vihollisen kielen osaaminen olisi kaikkein tärkeintä, huomautetaan, vaikka ei tuosta vihollisuudesta ja sen syistä sen enempää puhuta. Olisihan sitä jutun juurtakin löytynyt.

Mutta politiikka ei voisi tätä joukkoa vähempää kiinnostaa. Kannanotot tämän tai tuon diktaattorin puolesta olisivat sille olleet mahdoton asia. Sen ajattelu ja kiinnostuksen kohteet olivat toisella tasolla.

Tiettyä epikurolaisuutta mahtuu kyllä kasemattilaisten elämään. Erinomaista konjakkia nautitaan hyvin pieninä annoksina. Joskus toki menee vähän enemmänkin. Myös tuoksuva vesipiippu kuuluu kalustoon.

Tässä on siis puhtaasti miehinen piiri, jonka ulkojäsenenä toimii vielä kolmikymppinen eronnut rouva, johon joukon kaksikymppinen kuopus onnettomasti rakastuu.

”Nainen”, kuten häntä lyhyesti, kutsutaan, edustaa myös korkeaa älyllistä tasoa ja lukee Propertiuksen runoja alkukielellä. Häntä kyllä kunnioitetaan ja itse asiassa rakastuneitakin on kaksi kasematin miehistä, mutta keskusteluissa hän ei ole mukana.

Ilmeisesti koko joukko jakaa sen näkemyksen, että naisten osallistuminen keskusteluun laskee sen tasoa. Syynä ei ole naisten älyllisten kykyjen puute, vaan se vaikutus, joka heidän läsnäolollaan on miehiin. Näin ainakin tulkitsen tätä asiaa, joka toki on vain detalji koko kirjassa. Ei sellaisiin sen enempää energiaa tuhlattu.

Vanhojen kirjojen lukeminen on useimmiten avartavaa. Tässäkin kirjassa esiintyy aina silloin tällöin detaljeje, joita enää voisi edes kuvitella. Sellainen on vaikkapa radiossa luettu uutinen, jonka mukaan ”Tänään klo 16.20 hyppäsi Pasilassa junan alle eräs mies kuollen heti… vainaja, nimeltään Aulis Kallio on..” jne.

Kokonaan unhoon ja ansaitusti on jäänyt myös sellainen kirjassa mainittu kapine kuin koirapiiska. Mutta nämä ovat vain yksittäisiä kuriositeetteja. Kirjan anti on muualla, sen hengessä.

Tuo henki on ymmärrettävissä vain oman aikansa ilmauksena. Fiktiotahan koko opus on, mielikuvitusta puhtaimmillaan. Mutta se on oman aikansa pohjalta syntynyttä mielikuvitusta, joka sai kirjallisen asun, painettiin ja sai lukijoita.

Uusprimitiivisyyden paluu

 

Abstraktion kautta konkreettiseen

 

Keskiajan filosofian suuriin kysymyksiin kuului niin sanottu universaalikiista: ovatko yleiskäsitteet olemassa vaiko vain yksittäistapaukset?

Kuten huomamaamme, kiistassa kosketeltiin asiaa, joka on yhä hyvin ajankohtainen: mikä on yksittäistapaus? Merkitseekö se jotakin itseään suuremman kokonaisuuden kannalta vai ei?

Mikäli olemme voineet havaita, että ruttoa sairastanut on tartuttanut toisia, tarkoittaako se sitä, että kaikki ruttotautiset tartuttavat toisia? Entä se, että ensimmäisinä ruttoon kuolleet ovat juoneet tietystä kaivosta ja myöhemminkin on käynyt ihan samoin? Onko kaivon vesi kenties myrkytetty? Kenen toimesta ja miksi?

Kuten huomataan, yleistäminen on helppoa ja sen pohjalta syntyy vaivatta sekä täydellistä typeryyttä, että myös sellaista abstraktia ajattelua, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin lapsenomaisesta ajattelusta kaikkein vaativimpiin kalkyyleihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi luonnonvoimien valjastamisen.

Koko ylempi henkinen kulttuurimme perustuu yleiskäsitteistä yleisimpiin eli matematiikkaan, jossa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Sitä ei lueta ns. reaaliaineisiin, koska se on aisteilla havaittavasta todellisuudesta riippumatonta.

Itse asiassa matematiikka voidaan ajatella vain joukoksi yhtälöitä, jotka puolestaan ovat muodoltaan tautologioita. Sama asia voidaan sanoa lukemattomin eri tavoin, mutta mihin tämä perustuu: onko matematiikka jollakin tavoin olemassa muuallakin, kuin sen luoneen ihmisen aivoissa vai ei?

Tyhmyyden luonnollinen suojakeino omaa itseään vastaan on kehotus: ”Ei saa yleistää”! Yksittäistapaukset on aina ymmärrettävä omassa kontekstissaan, mikäli todella halutaan tietää, mistä niissä on kysymys.

Mutta ellemme yleistä, ajattelumme jää infantiilille tasolle. Tässä vaanivat siis toisella puolella ennakkoluuloisuuden Skylla ja toisella taas naiiviuden Kharybdis. Ulospääsy ongelmasta edellyttää, ettei mennä kumpaankaan äärimmäisyyteen.

Paradoksaalisesti voimme myös päästä nimenomaan yleistämisen ja yleiskäsitteiden kritiikittömän käytön kautta vielä paljon typerämpiin tuloksiin kuin yksittäistapauksia tarkastelemalla ja siihen rajoittumalla. Silloin tyhmyys saa seurakseen vielä vaateliaisuuden (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Platon aikoinaan määritteli ihmisen yleiskäsitteitä käyttäen ”höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi” ja sai määritelmästään kiitosta. Kuvia kumartelematon Diogenes romutti koko rakennelman kynimällä kanan ja heittämällä sen filosofien keskelle: ”Tässä on teille ihminen”!

Platon selvisi ongelmasta jatkamalla hieman eleganttia määritelmäänsä, joka muuttui muotoon ”Ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet”.

Kuitenkin kysymys yleiskäsitteiden merkityksestä ei ollut vielä sillä selvä. Höyhenettömyys on ominaista kaikille ihmisille ja samoin kaksijalkaisuus. Molemmat ovat ihmisen idean attribuutteja ja niin on myös litteäkyntisyys.

Tässä ei pohdita enemmälti ”litteyden” ideaa ja sen mahdollista problemaattisuutta. Keskeinen on kysymys siitä, onko esimerkiksi kaikki litteys jokaisessa ilmenemismuodossaan osa yleistä litteyden ideaa, vain syntyykö litteyden käsite vasta sen konkreettisten ilmentymien kautta, siis niiden jälkeen?

Keskiajalla sanottiin Platonin kannalla olevia ajattelijoita yleensä (käsite)realismin kannattajiksi ja heidän vastustajiaan taas nominalisteiksi.

Nominalistien (lst. nomen -nimi) mielestä yleiskäsitteillä eli ideoillla ei ollut omaa olemassaoloa, ne olivat vain tyhjiä äänen törähdyksiä (flatus vocis, ks. Vihavainen: Haun flatus tulokset).

Kuten jo alussa huomautettiin, kiista on yhä aivan ajankohtainen ja tällä hetkellä näyttää länsimaiden edistyksellisimmissä piireissä realismi olevan niskan päällä.

Kaikki niin sanotusti joukkokuntainen ajattelu keskittyy toimimaan yleiskäsitteillä. Sosiologia käsittelee ihmisiä ryhminä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia riippumatta siitä, onko reaalimaailmassa mitään tällaista ryhmää.

Sosiologiset tietomme koskevat kuitenkin vain ryhmiä niitä kuvaavien edustavien otosten pohjalta arvioituina. On nykyään toisenlaistakin sosiologiaa, mutta siitä ei puhuta tässä.

Niin sanottu kriittinen teoria on nykyisen edistyksellisyyden kivijalka (vrt. Critical theory - Wikipedia. On syytä käyttää englanninkielistä versiota, koska suomenkielinen on kovin triviaali).

Tuo teoria keskittyy pelaamaan nimenomaan yleiskäsitteillä ja vaateliaasta nimestään huolimatta edesauttaa nimenomaan yleiskäsitteiden nousua keskeiseen rooliin yhteiskunnallisessa ajattelussa ja paluuta sen kautta typeryyteen.

Niin sanottu woke-ilmiö ja ”intersektionalismi” (vrt. Vihavainen: Haun helo tulokset) olisivat mahdottomia ilman ajattelun kohtuutonta painottamista yleistyksiin, mikä on suora tie normaalin, terveen järjen vastaisiin johtopäätöksiin.

Ajatelkaamme nyt konkreettista esimerkkiä. Meillä sai joku yritteliäs apurahojen kalastelija suurta menestystä projektilleen ”ruskeat tytöt”. Asian ideana oli, että ihminen, höyhentön kaksijalkainen, joka on tyttö ja samaan aikaan vielä ihonväriltään ruskea, on kahdenlaisen sorron kohteena samaan aikaan.

Johtopäätös on intersektionalismin kannalta moitteeton, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa täysin absurdi. Millä tavalla tyttöjä Suomessa sorretaan? Miten se ilmenee aivan konkreettisella tasolla? Entä minkälaisia vaikeuksia aiheuttaa ruskea ihonväri ja millaisissa asioissa?

Naisvaltaisessa maassa, jossa naiset kadehtivat ja kilvan tavoittelevat ruskeaa ihonväriä, ei tällaisiin asioihin perustuva yritys surkutella osaansa voisi normaalin tervejärkisen ajattelun puitteissa aiheuttaa uuta kuin naurua ja korkeintaan sääliä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Menestyshän oli ainakin vähän aikaa erinomainen ja runsaasta uhripääomaa woke-herkkyyttään testaavien keskuudessa nauttiva henkilö paistatteli julkisuuden valokeilassa ja kutsuttiin kilvan kaikkialle esiintymään, niin kirkon kun muunkin rahaa ja julkisuutta jakelevan edistysväen toimesta.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla ansiokkaasti pitänyt yllä tietoisuuttamme siitä, miten suuressa määrin olemme palanneet tilaan, jota hän nimittää keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Tämä liittyy henkiseen taantumaan ja esimerkiksi sotien aikana (eikös me nytkin sellaista eletä?) se ilmenee vaipumisena horrosmaiseen älylliseen tilaan.

Siloloin ajatellaan kuvaannollisesti sanoen vain liskoaivoilla ja pienikin ärsyke riittää herättämään zombiutetun vaistot ja saa hänet unohtamaan sen varovaisuuden, joka abstraktiin ajatteluun aina pitäisi liittää.

Onhan näistä tullut ennenkin kirjoitettua. Panen tähän vain linkin: Vihavainen: Haun yleiskäsitteet tulokset. Ja tässä vielä toinen: Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset.

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Eteenpäin!

 

Postprogressiivinen kulttuuri

 

Länsimaisen kulttuurin nousukaudella ja sen jälkeenkin oli edistyksen käsite korkeassa kurssissa (vrt. Vihavainen: Haun condorcet tulokset). Kun maailma meni eteenpäin, se meni aina kohti parempaa.

Muinaiset käsitykset historian syklisyydestä, menneestä kultakaudesta tai ikuisesta paluusta olivat mahdottomia ja käsittämättömiä. Eteenpäin, siis ylöspäin ja irti vanhentuneesta, irrationaalisesta ja tehottomasta!

Friedrich Nietzsche pilkkasi asiaa 1800-luvun lopulla, edistysuskon ollessa korkeimmillaan:

Heil euch, brave Karrenschieber!

Stets ”je länger, desto lieber!”

Unbegeistert, ungespässig,

unverwüstlich mittelmässig,

steifer stets an Kopf und Knie,

sans génie et sans esprit…

 

Google auttaa mielellään, ellei saksa suju.

Suunnilleen 1980-luvulta lähtien jokin sentään näytti jo muuttuneen. Edes maailmansodat eivät vakuuttaneet ihmiskuntaa siitä, ettei edessäpäin odottaisi vain aina parempi maailma. Sitä eivät vielä tehneet 1960-1970-lukujen ennusteet tulossa olevasta saasteisiin ja myrkkyihin hukkumisesta ja raaka-aineiden loppumisesta, vaan vasta konkreettiset ilmiöt.

 Alettiin suorastaan ”nähdä” todisteita kasvun rajoista, kauhisteltiin öljyn hintoja, ”katseltiin” otsoniaukkoa, joka kuulemma oli siellä jossakin ja poltti ihoa ja voivoteltiin happosateita, jotka tappoivat metsiä. Ne ainakin harsuuntuivat.

Itse asiassa maailman johtavat tiedemiehet olivat kyllä olleet hyvin huolestuneita ihmiskunnan tulevaisuudesta jo1960-luvun alussa (Vihavainen: Haun nobelistit tulokset), mutta eivät he massojen mielialoihin vaikuttaneet.

Neuvostoliitossakin puuhattiin juuri samaan aikaan suurta harppausta kommunismiin (1961-1980) ja sen loputtomaan yltäkylläisyyteen (ks. Vihavainen: Haun kommunismin rakentaminen tulokset), eikä Kiina jäänyt pekkaa pahemmaksi. Siellä harpattiin myös ja saatiin aikaan muuan historian tuhoisimmista nälänhädistä. Mutta ei se mitään, edistys oli yhä kova sana: Eteenpäin vain kärryt tiellä, paratiisi vartoo siellä! (vrt. Nietzschen runo yllä).

Edistyksen vastakohdasta, taantumisesta unelmointi jäi kuitenkin harvojen, Petti Linkolan kaltaisten eksentrikkojen asiaksi.

 Jokainen ymmärsi, ettei Suomen kansa voinut elää, mikäli se siirtyisi kalastajiksi Päijänteelle. Sellainen elämä oli mahdollista vain kouralliselle ihmisiä. Erilaiset elämäntapaintiaanit eivät saaneet massoja seuraamaan itseään, mutta epäilyksen siemen oli kylvetty.

Sosialismi oli rakentanut oppinsa nimenomaisesti tuolle edistykselle, maailman kehityslogiikalle, jossa sosialismi väistämättä seuraisi kapitalismia. Kun tuo niin sanottu reaalisosialismi sitten kuitenkin maineettomasti ja vastaan sanomattomasti romahti, jäi maailman edistysväelle vain luu kouraan. Oli osoittautunut, että heitä oli petetty.

Edistyskeskeiseen lineaaris- kiliastiseen historiankäsitykseen nojaavan maailmankatsomuksen sijalle tarjottiin sen jälkeen postmodernismia, missä mikään ei ollut lopultakaan toista arvokkaampaa ja kansakuntien (joita ei edes ollut) ja ihmiskunnan niin sanotut suuret tarinat puuttuivat kokonaan.

Toki kilpaileva tarina historian lopusta ja lineaarisen kehityksen saapumisesta loistavaan päätökseensä kehdattiin myös esittää, mutta sen merkitys jäi lyhytaikaiseksi. Parissa vuosikymmenessä suurin osa ihmiskuntaa osoitti viis veisaavansa noista edistyksen luomista arvoista, joita ei kukaan myöskään voinut niille pakottaa.

Tässä sitä ollaan. Venäjää voi suhteellisen vähäisestä potentiaalistaan huolimatta pitää edelläkävijänä edistyksestä luopumisesta ja taantumukseen kääntyjästä. Maailmassa, jota pidettiin vielä yksinapaisena, se kieltäytyi yhteisistä normeista ja selitti olevansa suvereeni demokratia(ks. Vihavainen: Haun suvereeni demokratia tulokset).

Tuo ”demokratia” toki on vain sana, jolle voi antaa haluamansa sisällyksen, mutta ”suvereenisuus”, kun sitä korostetaan, tarkoittaa juuri luopumista kaikista sellaisista arvoista ja sitoumuksista, joita ulkoapäin voidaan esittää. Mikseipä siis palaisi takaisin vaikkapa1500-luvun arvoihin ja normeihin? Pust huže da naše! Omia ne ainakin ovat.

Kun maailman suurin talous, Kiina, seuranaan vielä useimmat Aasian ja Etelä-Amerikan nousevat talousmahdit, enemmän tai vähemmän avoimesti seurasivat samaa lippua, oli jo pakko ymmärtää, että lehti on kääntynyt.

Ihmiskunnan yhteinen, valoisa tulevaisuus, ei enää kenenkään mielestä lainomaisesti lähene kehityksen myötä. Monelle tässä on käyvä vielä huonosti. Maailman uusjaossa kamppailevat nyt uudet voimat ja armottomassa kilpailussa tulee myös ruumiita, varmasti suuriakin. Niin sanoakseni aleneva säätykierto on jo havaittavissa oleva asia.

Progressiivis-kiliastisen länsimaisen hengen tilalle on hiipinyt pessimistis-apokalyptinen, jossa ikävät skenaariot kilpailevat vain kaikkein kauheimpien katastrofinäkyjen kanssa.

Länsimaissa tulevaisuuden odotukset ovat aiheuttaneet hysteerisiä ilmiöitä (Thunberg, Elokapina, vihreä liike, hiilidioksidin näkeminen, kadulla makailu ja itsensä liimaaminen), joiden toimijat takertuvat infantiilisti erilaisiin fetisseihin, joilla on puhtaasti pelkkää symboliarvoa. Tämä tehdään yrittämättäkään hahmottaa ja suhteuttaa asioiden merkitystä. Eletään eräänlaisen maagisen ajattelun mukaisesti.

Tilanne muistuttaa tietenkin keskiajan ruoskijakulkueita, jotka yrittivät torjua mustan surman tuhotöitä ruoskimalla itseään ja toisiaan. Äärimmäisen irrationaaliset toimet, kuten maidon juonnin lopettaminen ja matojen ja kuoriaisten lisääminen ruokaan toimivat jonkinlaisina symbolisina uskon tekoina, joilla ilmeisesti on rauhoittava vaikutus. Ehkä niitä käytettiin myös 1300-luvulla?

Suuret laivat kääntyvät hitaasti, mutta juuri nyt Amerikan Yhdysvallat on alkanut tempoilla yllättävän rajusti. On outoa, että megatrendejä yritetään muuttaa äkillisillä poliittisilla päätöksillä. Edistyksen hevosta yritetään piristää ruoskimalla.

On odotettavissa, että rajut uudet määräykset jäävät lyhytaikaisiksi ja kaikki osapuolet rientävät tekemään parhaansa niiden vaikutusten vähentämiseksi. Jotakin varmasti jää myös jäljelle ja on mahdollista, että globalisaatio, sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan, on tulossa tiensä päähän. Onhan maailma elänyt protektionismin aikoja ennenkin.

Yhdysvallat on vielä nimellisesti eli kansainväliseltä ostovoimaltaan maailman suurin talous, mutta ei enää niin suuri kuin vielä hiljattain. Etenkin suhteellisesti USA:n merkitys on väistämättömässä laskussa ja mikä on sangen tärkeää: sen tuotannon arvo on ostovoimakorjatulla kurssilla laskettuna paljon pienempi kuin sen nimellisarvo.

USA:n osuus maailman tuotannosta laskettuna ostovoimakorjatulla BKT:llä (PPP)oli vuonna 2000 23%. Nyt se on enää 16% ja suunta on laskeva. Kehitys suuntautuu siis alaspäin, ainakin suhteellisesti.

Markkina-arvolla mitaten USA:n talous muodostaa kyllä yhä neljänneksen maailmantaloudesta, mutta se merkitsee olennaisesti vain dollarin kansainvälistä arvostusta, joka voi romahtaakin.

Reaalinen tuotanto on aivan toisella pohjalla kuin tileihin merkityt rahasummat. Mikäli USA ryhtyy taloussotaan muuta maailmaa vastaan, se istuu lasikaapissa.

Väestönmuutokset ovat muuan megatrendi, joka nopeasti muuttaa maailman voimasuhteita. USA:n osuus maailman väestöstä on nyt 4% ja yllättävää kyllä, vuonna 2100 sen ennustetaan olevan suunnilleen sama. Kiinan osuus on nyt 18%, mutta vuonna 2100 vain 6%. Euroopan unionin osuus laskee 6%:sta 3,5%:een, keitä siellä sitten asuneekin. Tulevaisuus on joka tapauksessa musta.

Näyttää siltä, että Eurooppa ja sen poikima USA, jotka aikoinaan nostivat edistyksen lipun ja olivat maailman kehityksen johdossa, jäävät väistämättä sivuosaan lähimpien sadan vuoden kuluessa. Kehitys ei vie enää ylös, vaan alas.

Ajatus siitä, että Euroopan unioni arvoineen hallitsisi maailmaa tulevaisuudessakin sen henkisenä johtajana ja esimerkiksi kansainvälisen oikeuden tukipylväänä, on kaunis ja kannatettava. Täältä, valkoisten miesten aivoista ne tasa-arvon ja vapauden aatteet ovat lähteneetkin.

Ei kuitenkaan kannata luottaa liikoja siihen, että maailma olisi kehittymässä aina vain paremmaksi ja reilummaksi paikaksi kaikille kansoille. Kunnianhimoinen ilmastohysteria ja woke-flagellantismi eivät voi asioita muuttaa ainakaan parempaan suuntaan. Paikallista tuhoa ne kyllä varmasti pystyvät saamaan aikaan.

Eurooppalainen henki loi edistyksen, mutta sen kärryjä vetänyt hevonen näyttää pahoin uupuneen matkalla. Ettei se vain olisi kuollut? Taitaa olla uuden ajattelun aika.