Ensimmäinen käsky

 

Epäjumalien sota

 

Katselin tässä eilen tik-tokia kännykästä ja huomasin, että kolmas maailmansota on jo alkanut. Täysi Harmageddonin taistelu siellä oli päällä ja uutisrankkurit erilaisilta Breaking News-sivustoilta panivat parastaan asianmukaisen tunnelman aikaansaamiseksi.

En tiedä vieläkään, onko tilanne vielä ihan noin paha vai vasta sellaiseksi tulossa. Joka tapauksessa nyt on maailmassa siirrytty aikakauteen, jossa joukkotuho tunnetaan ajankohtaiseksi velvollisuudeksi. Lainkaan häpeilemättä päästellään tuhoaseita toisen kansan kaupunkeihin ja kehutaan sillä.

Uskonto on hyvin vahvasti kuvassa mukana. Venäjällä se on vain puolivillaisena säestyksenä luihun santarmifiluurin kolttosille, mutta Lähi-idässä sen vaikutus näyttää aivan keskeiseltä. Niinpä päämäärätkin ovat luokkaa ”kansan vihkiminen kuolemalle”.

 Tällaisia tapauksiahan raamattu tuntee kymmenittäin. Kun niin tehtiin, ei kansasta saanut armahtaa yhtään elävää olentoa, ei edes karjaa tai muuta kotieläintä. Jumala suuttui hirvittävästi, jos yritettiin fuskata.

Kuten tunnettua, uskonto in ihmisen omaa projektiota ja siis tavallaan hänen oma kuvansa. Joskus vuosituhansia sitten siinä oli vielä paljon eläimellisen julmuuden piirteitä ja ne on helppo löytää vanhasta testamentista tänäkin päivänä, koraanista nyt puhumatta.

Ihmisen sivistyessä tuosta petomaisesta puolesta alettiin kuitenkin olla välittämättä ja nykyään moni suorastaan uskoo, että raamattu on puhtaasti humanistinen kirja, jossa ihmisen hyvä on kaiken keskiössä. Koraanista ei näin voi tosin uskoa, sillä sadistinen aines on siinä aivan liian keskeinen.

Mutta toki ainakin suufilaiset mystikot osasivat ottaa koraaninkin elämänmyönteisesti, esimerkkinä Omar Haijam (Khaijam), josta joskus olen kirjoittanut. Hän osasi suhtautua rennosti kaiken maailman ortodoksian vartijoihin ja siemaili ahkerasti viiniään (ks. Vihavainen: Haun omar ja fariseukset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Erich Fromm, jonka uskonnonfilosofisia kirjoja ei nyt valitettavasti ole lähettyvilläni, selitti tai ainakin kai tarkoitti, että yksijumalaisuudessa, kuten juutalaisuudessa, kristinuskossa ja kai vielä islamissakin (?) on ytimessään kaiken töhnän alla jalo idea äärimmäisestä hyvyydestä, joka vain ja ainoastaan on palvonnan arvoinen.

Koska se on äärimmäistä, ei se voi toteutua maan päällä sellaisenaan, mutta tarjoaa kuitenkin mittapuun kaikelle äärelliselle.

Mikäli sen sijaan jokin äärellinen asia (oma kansa, rotu, valtio, uskonto, ideologia) otetaan kaiken muun äärellisen mittapuuksi, ollaan siirrytty epäjumaluuden palvelemiseen.

Siitä alkaa barbaria, jolla ei ole määrää.

Muistan, että Frommin esitys vaikutti harvinaisen vakuuttavalta. Epäjumalien palvelijoita olivatkin siis nuo kaikki uskonkiihkoiset fariseukset, soturit ja fanaattiset kommunistit: he olivat lukeneet tekstinsä tavalla, joka teki niistä epäjumalan aseita sen sijaan, että olisivat sisäistäneet sanoman siitä, että vain ääretöntä hyvyyttä on lupa palvoa.

Sattumoisin tapaamme tämän idean myös Dostojevskin Riivaajien lopusta. Nythän siitä on tullut uusi käännöskin, joten se on taas ajankohtainen jopa kirjamarkkinoilla.

On sen sanoma muutenkin ajankohtainen. Kaikki nuo irvokkaat ja fanaattiset epäjumalan palvelijat niin Jerusalemissa, Teheranissa kuin Moskovassa ja muuallakin ovat nyt suurin vaara koko ihmiskunnan olemassaololle. Amerikkalaisen ja nykyeurooppalaisen kulttuurin ala-arvoisuus on ainakin latteampaa ja hitaammin tappavaa ja sisältää vielä mahdollisuuden uuteen nousuun.

Mutta kas tässä kymmenen vuoden takainen blogi epäjumaluuden palvonnasta, idolatriasta:

auantai 31. tammikuuta 2015

Idolien marssi

 

Ja niinpä loin itselleni epäjumalan

 

И сотворил себе кумира…

Лев Копелев (1912-1997)

 

Lev Kopelev, eräs aikamme hienoimpia humanisteja, antoi eräälle kirjalleen nimeksi tuon otsikossa esitetyn lauseen, joka sisältää viittauksen raamattuun. Se on jostakin syystä jäänyt korvaani kaikumaan myös Kopelevin rakastamalla saksankielellä, jolla sen taisin alun perin lukeakin: Und schuf mir einen Götzen. Lehrjahre eines Kommunisten.

Kuten jälkimmäisestä otsikosta ilmenee, Kopelevin epäjumala oli kommunismi. Hän oli kerran uskovainen, mutta ymmärsi sitten palvoneensa epäjumalaa.

Juutalaisuudesta kristinuskoon muistaakseni kääntynyt Kopelev tunsi raamattunsa. Siellähän, siis venäläisessä versiossa sanotaan Mooseksen saamien laintaulujen toisessa käskyssä näin:

 Не сотвори себе кумира и всякаго подобия, елика на
небеси горе, и елика на земли низу, и елика в водах
под землею: да не поклонишися им, ни послужиши им

Tosiasiassa raamattu ei alun perin ollut kirjoitettu venäjäksi, kirkkoslaaviksi tai edes englanniksi, toisin kuin usein kuvitellaan. Minusta nyt vain vanha sakraalinen teksti tuntuu aina jylhemmältä ja aidommin sakraaliselta kuin se puhekielinen jorina, jolle meidän suomalainen raamattumme on käännetty.

 Itsekin opin raamatun tarinoita jo pikkuisena lukiessani niitä heikkonäköisille isovanhemmilleni Gustave Dorén kuvittamasta, fraktuuralla painetusta hirvittävästä kirjasta, jonka avaaminenkin kammotti melko lailla.

Joka tapauksessa Aabrahamin ja Iisakin Jumala, joka on myös meidän kaikkien luterilaisten suomalaisten Jumala, asetti heti toisessa käskyssä kiellon idolien eli epäjumalien tekemisestä ja kumartamisesta. Tämä sitoo myös niin itäistä kristikuntaa kuin paaviakin ja tohtori Luther pohjoissaksalaisessa tosikkomaisuudessaan jopa hävitytti kirkoista palvonnan kohteeksi nousseet kuvat ja patsaat.

Näin meilläkin tehtiin niin kauan kuin totinen uskonnollisuus oli vallalla, mutta sitten hiipivät salakatoliset menot ja meiningit takaisin ja Helsingin tuomiokirkossakin, sen kaikesta karuudesta huolimatta seisoo kuin seisookin pari kuvapatsasta. En tosin ole huomannut niille kumarrettavan, mutta ehkäpä kaikki on vasta edessäpäin.

Kopelev, sellaisena kuin hänet kirjoistaan tunnen, kelpaa todellisen kristityn esikuvaksi, vaikka onkin humanisti. Lukekaapa vain hänen suomeksikin ilmestynyt kirjansa ”Miksi ammuimme toisiamme”?

Humanismihan toki jo käsitteenä asettaa kaiken keskelle ihmisen ja lähtee myös siitä, että Jumala on ihmisen luomus, hän on tarkemmin ottaen sellaisen täydellisyyden kuvitelma, jollaista konkreettinen todellisuus ei kykene esittämään. Hän on todellinen, mutta todellinen vain kuvitelmana eli uskon luomuksena. Jos usko loppuu, häviää Jumalakin.

Tämä on tietenkin 1800-luvun peruskauraa, joka tunnetaan niin Feuerbachilta kuin monilta hänen seuraajiltaan aina jumalanrakentaja Gorkia myöten. Jumalan siis loi ihminen. Miten hän sitten voisi luoda epäjumalia? Eikö kaikilla hänen luomuksillaan ole tasa-arvoinen oikeus olemassaoloon niin kuin on niillä yhteinen syntyperäkin, ihmisen tarve kuvitella jotakin itseään korkeampaa?

Luulen, että juuri meidän aikakaudellemme on erityisen vaikea ymmärtää sitä ongelmaa, joka liittyy epäjumalan rakentamiseen niin Kopelevilla kuin muillakin hurskailla ihmisillä, joista mieleeni ensimmäisenä nousee Erich Fromm, eikä pelkästään komean sukunimensä takia.

Kopelev muistelee teoksessaan, miten hän ja hänen uskovaiset kommunistitoverinsa kollektivisointia toteutettaessa riistivät viimeisenkin leipäpalan talonpojilta, jotka jäivät nääntymään nälkään. He uskoivat asiaansa, tuohon idoliinsa, jolla oli se ääretön röyhkeys, että se oikean Jumalan tavoin väitti omaavansa oikeuden omistaa luotunsa kokonaan ja riistää häneltä hänen henkensä oman logiikkansa nimessä.

Kaikki tämä tapahtui koko maailman pelastamiseksi, ei pelkästään talonpoikien oman vapauden ja onnen tähden, vaikka sekin oli tärkeää. Kommunismi oli muiden jumalien tapaan ihmisen luoma ja julisti olevansa täydellinen, kaikkivaltias ja kaikkihyvä.

Sen ongelma oli, ettei se ollut mitään niistä. Sen sijaan, että olisi uskollisesti kunnioittanut totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, kommunismi väärensi niitä. Machiavelli oli sen profeetta eikä Jeesus. Jumaluuden sijasta kommunismi palvoi idoleja, siis epäjumalia, joille se pystytti patsaita ja nimesi kaupunkeja. Tapahtuiko tämä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa?

Itse asiassa idolit ovat yhtä vanha asia kuin ihminenkin. Roomassa palvottiin keisarin geniusta, espanjalaiset conquistadorit nimesivät kaupunkeja herjaavasti uskon symbolien mukaan samalla kun he ryöstivät ja murhasivat kaltaisiaan ihmisiä palvoen kultaista vasikkaa, joka janosi Potosin hopeaa ja atsteekkien kultaa.

Mutta miten he, vajavaiset ihmiset olisivat osanneet palvoa oikeaa Jumalaa? Ongelma on vanha ja itse asiassa sama kuin sillä vääränrahantekijällä, jolta tuomari kysyi, miksi hän oli ryhtynyt harjoittamaan kurjaa ammattiaan. ”Siksi etten osaa tehdä oikeaa rahaa” kuului vastaus.

En aio ruveta uskonpuhdistajaksi, joten jätänkin nyt lukijalle vielä selittämättä, mistä oikean Jumalan tuntee ja miten on mahdollista, etteivät kaikki ole jumalia tai etteivät kaikki jumalat ole oikeita.

”Minä olen ainoa Jumala, älköön teillä olko muita jumalia” kertoo Nietzsche erään vanhan jumalan joskus sanoneen, jolloin kaikki muut jumalat kuolivat. He kuolivat nauruun. Sama herra esittää myös aikoinaan varmaan tuoreelta kuulostaneen todistuksen ateismille: ”Jos jumalia olisi, kuinka voisin sietää sitä, ette ole jumala? Ergo: jumalia ei ole”.

Psykiatrian ammattilaiset voinevat vahvistaa sen, että uskonnollinen, mukaan lukien ateistinen fanaattisuus liittyy usein narsismiin, josta herra Nietzsche tietenkin on hyvin selkeä esimerkki. Hänen ”yli-ihmisensä” luultavasti syntyi oman kaikkivoipaisuuden harhoista, jotka saattoivat olla perimmältään kuppataudista juontuvia, mene ja tiedä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yli-ihmisellä olisi länsimaiden uudemmassa historiassa aivan keskeinen rooli. Nietzsche antoi sille hahmon ja kuvasi sen omalla nerokkaalla, joskin vinksahtaneella tavallaan. Mutta se oli jo syntynyt heti Jumalan kuollessa. Ja siitä oli Nietzschen kuollessa jo aikaa.

Jumalan kuolema on ollut pitkä prosessi, joka on vieläkin kesken, eikä mikään takaa, ettei se vielä heräisi henkiin. Oikeastaan se on jopa todennäköistä. Joka tapauksessa ajattelevan joutilasluokan Jumala kuoli jo 1700-luvulla, jolloin sen huomattiin olevan kykenemätön vastaamaan Voltairen ja kumppanien heittämään haasteeseen tasaveroiselta pohjalta.

Nämä herrat julistivat itsensä kilpailun voittajiksi ja ottivat mielellään itse vastaan jumalointia, joka ilmeni muun muassa patsaiden pystyttämisenä. Itse asiassa meidän on nykyään kai mahdotonta kuvitella sitä, millaista palvontaa saivat osakseen nuo järjen jättiläiset, joiden paikaksi sitten tuli Panthéon –kaikkien jumalien temppeli, jonka pariisilaisesta versiosta puuttuu Jahvelle varattu nurkkaus.

Panthéonin historia on syvästí symbolinen, kuten sen koko sanoma. Sehän suunniteltiin alun perin kirkoksi, mutta vallankumous ei tarvinnut kirkkoja, joten sinne haudattiin ”isänmaan” suurmiehet, sellaiset, joita voitiin pitää kuolemattomina, Voltairesta ja Mirabeausta lähtien.

Ensikertaista kävijää hätkähdyttävät valtavat 1800-luvun historiamaalaukset ja yksityiskohdat, sellaiset kuin Léon Gambettan sydän, joka on sijoitettu erilliseen uurnaan. Järki ei siis saanut pitää monopolia tähän temppeliin, vaan tunne palasi sinne jostakin ikkunasta, erityisesti isänmaanrakkaus, sekulaarisen epäjumalan palvonta, joka henkilöiden ohella suuntautui myös kansakuntaan. Sehän oli vallassa jo Napoleonin aikana.

Kullakin kansakunnalla on nykyään Pantheoninsa, aika monilla ainakin. Sellaisia ovat omalla tavallaan myös suuret sotilashautausmaat, uhrilehdot, joissa lepäävät aikansa moolokien nielemien miesten luut. Arlington Washingtonissa, Poklonnaja gora Moskovassa, Suomen sadat sankarihautausmaat, Verdun… onhan näitä.

 Niiden symbolisena tehtävänä on ylentää ihmistä, saada hänet tuntemaan, miten paljon yksilöä suurempia arvoja maailmassa on ja miten äärettömällä auktoriteetilla ne vaativat häneltä alistumista, uhrautumista, omasta itsestään luopumista.

Alistuminen, nöyrtyminen, islam, nirvana… Sama periaate toistuu uskonnoissa ja niihin verrattavissa yhä uudelleen: luovu itsestäsi ja saat kunnian kruunun!

Se sankari on, joka ain’ kuolohon, lukin seittejä vastahan taistella voi! lauletaan Sibeliuksen säveltämässä laulussa. Siinäkin todetaan, että sankarit kaatuvat aina. Olennaista on, että he siitä huolimatta tekevät mitä tekevät.

Tämä on tietenkin vanha totuus: nykyaikaisten massa-armeijojen sotilaat ajettiin päin konekiväärejä kentillä, joista muodostui eräänlaisia sankaritehtaita samaan tapaan kuin laittomien aborttien tekijöitä nimitettiin joskus enkelintekijöiksi. Ei sankarin välttämättä tarvitse onnistua siinä, mitä hän yrittää. Yritys kuuluu palkita, jos se on tarpeeksi merkittävä. Tosin suurempaa rohkeutta olisi vaatinut olla lähtemättä hyökkäykseen, mutta tämä huomautus on tietenkin asiaton.

Mutta suurimmat sankarit saavat aina myös henkilökohtaisen patsaansa. Näin on ollut jo siitä lähtien, kun johtavat intellektuellit ajattelivat olevansa ihmisjumalia ja tekivät asiasta johtopäätöksensä.

Jokainen maa ja kansakunta löysi 1800-luvulla kansallissankarinsa. Usein nämä olivat jonkinlaisia intellektuelleja: runoilijoita, filosofeja, kapinallisia, tutkijoita. Porthan, Runeberg, Topelius, Snellman, Petöfi, Garibaldi, Mickiewicz, Shevtshenko…

 Pronssipatsaiden pystyttäminen kuolevaisille ihmisille oli jotakin uutta. Aleksandr Pushkin sanoi, Horatiusta siteeraten, luoneensa itselleen vaskea ikuisemman muistomerkin runoissaan, mutta kyllä hän vaskipatsaitakin on saanut osakseen, valtavasti. Ne ovat melkein yhtä hämmästyttävä ja moniselitteinen ilmiö kuin itse runoilija, joka, kuten tiedetään, on Venäjän kaikki: наше все.

Turha sanoakaan, että pronssipatsaat ovat ainakin jossakin mielessä ja tarkoituksensa puolesta aikamme idoleita, siis epäjumalankuvia, jotka Jahve aikoinaan näki hyväksi kieltää ja kuten koraanin Allah myös omasta puolestaan näkyy profeetalle kertoneen.

Sanan idoli (kr. eidolon, lat. idolum) merkitys on toki nykyisessä kielenkäytössä latistunut aivan muodottomaksi ja tuntemattomaksi, kauas alkuperäisestä ideastaan. En ole koskaan seurannut Suomen idoli –ohjelmaa enkä aio seuratakaan, mutta näen ympärilläni riittävästi merkkejä idoleiksi mainituista ilmiöitä tietääkseni mitä on kysymys. Ymmärtämisestä on väitä mitään.

Idoli voi tietysti olla myös ihminen eikä vain ideologia tai puupökkelö, kultainen vasikka tai karvainen Volos/Veles -hirviö, joka kerran Kiovassa syöstiin Dnepriin.

 Dostojevski kertoo siitä, miten nuoret yli-ihmiset Stavrogin ja Verhovenski loivat omaa epäjumalaansa, kaikkivoivaksi ilmoittautuvaa, mutta falskia vallankumouksen idolia ja miten, täysin loogisesti koko idea kehittyy lopulta mielettömään muotoon: ”olen ajatellut tehdä sinusta Jumalan…”

Lisääntymisikäiselle nuorisolle ihmisyksilön kauneus saattaa olla järisyttävä kokemus, joka on voimassaan uskonnollista luokkaa. Palvotun olennon silmät, huulet, vartalon ihanuus, kaikki yhdessä sytyttävät intohimon, joka näyttää kohdistuvan täydellisyyteen, koska rakastunut ihailija ei voi kuvitella mitään täydellisempää ja on joutunut kokemansa lumoihin, kuten lukemattomat iskelmät niin kaunopuheisesti todistavat.

Nietzsche kertoo eräässä runossaan vuohipaimenesta, joka joutui rakkauden tuskiin ja riutui syömättä ja juomatta vain yksi ajatus mielessään, voimatta edes nukkua. Kun paimen sitten sai morsiamensa, palautui kaikki normaaleille urilleen. Ruoka ja juoma maistuivat ja uni tuli vaivatta.

Tässä tapauksessa ihmisyksilö siis antautui idolinsa valtaan ja luultavasti tunsi ahdistuksensa ja kaipuunsa kasvavan metafyysisiin mittoihin, mutta palasi pian normaalitilaan, jossa asian metafyysinen puoli kaiketi järjestyi perhe-elämän ja lisääntymisen kautta ja kotiliettä vaalien ja sen hyväksi ahertaen, ilman tarvetta sellaisiin joutavuuksiin, joita erilaiset aatteiden kolportöörit levittivät isooville ja janooville sieluille, jotka kärsivät idolin puutteesta ja yleensä puutteesta.

Mutta, kuten on sanottu, vaikka kaikki Euroopan pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön tehdäkseen yhden kengänkiillottajan onnelliseksi, he eivät onnistuisi siinä. Tai –he onnistuisivat siinä vähäksi aikaa, mutta eivät pitkäksi aikaa, sillä kengänkiillottajallakin on sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Ja myös paimenparalla ja hänen vaimollaan on sielu. Sen tarpeet täyttämään luultavasti tarvittiin kerran uskonto, sillä perheen, kotilieden ja erityisesti lasten kohtalo oli koko ajan vaakalaudalla. Ihminen tiesi, että hän tässä maailmassa sekä voi menettää kaiken että myös menettää kaiken. Elämähän myös ottaa kaiken takaisin, eikä vain anna.

Nykyään on aivan ilmeisesti mahdollista elää aivan normaalisti lotkauttamatta korvaansakaan tuolle asialle. Ympärillämme on oikeastaan pelkkiä mysteerejä ja tarkemmin katsoen ymmärrämme sen kyllä, mutta miksi välittäisimme?

Tavalliselle hyvinvointivaltion kansalaiselle riittää hänen hyvinvointinsa ja mikäli hän kaipaa ylevyyden kokemuksia, sopii välillä julistaa, että hän suo tämän autuuden mielellään myös muille. Tervetuloa siis pöytään, kaikki te kärsivät ja raskautetut, vaikka ette vielä ymmärtäisikään, että elämänne tarkoitus on hoitaa pientä kotia ja nauttia aineellisista ja aineettomistakin hyödykkeistä.

 Varmemmaksi vakuudeksi aikamme sankari voi suorittaa hengellisiä harjoituksia projisioiden vihan tunteitaan niihin, jotka ovat hänen jaloutensa epäilijöitä ja sabotoijia.

Mitäpä sanoakaan, tämä on hienoa ja se on edistystä. Ei enää ihmisuhreja, ei moolokeja, ei edes pronssisia idoleita. Muoviset riittävät hyvin, kun muistetaan vuosittain ja jopa viikoittain äänestyksillä ja pudotuksilla valittavia idolihahmoja, jotka eivät luonnollisista syistä voi jatkaa roolissaan kovin kauan. Huvituskoneistojen sisällöntuottajat riittävät hyvin turvaamaan elämyspalvelut kaikille: mikäli kaipaat pornoa –ja kuka nyt ei kaipaisi- olepa hyvä, sitä saa joka tuutista! Tunnetko vetoa himomurhaamiseen, sadomasokismiin, zoofiliaan tai feminismiin?

 Luukku auki vain; tavaraa tulee niin paljon kuin pystyt sulattamaan ja paljon enemmänkin! Jokaiselle taipumukselle löytyy myös kannattaja- ja tukiryhmänsä. Metafyysinen yksinäisyys on siis pelkkä valinta ja ilmeisen typerä vielä lisäksi, jos saa sanoa. Tämä olisi siis nähdäkseni ajallemme normaali ja kohtuullinen näkökulma.

Mutta kaikki maapallon maat ja kansat eivät elä tässä todellisuudessa, kuten voimme päivittäisestä uutisvirrasta päätellä. Joillekin on totisinta totta ehdottoman alistumisen vaatimus muodossa islam, toisia vetää sota ja ihmisyyden ylittäminen itsensä vaarantamalla ja kaltaisiaan tappamalla puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Maailman kansojen elämänarvot eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia kaikille. Voimme todeta asian maailmanlaajuisista tutkimuksista kuten World Values Survey ja voimme todeta sen siitä, miten mahdotonta joidenkin kulttuurien edustajille on hyväksyä jonkun toisen kulttuurin arvoja ja normeja.

Poikkeamat ovat suuria myös länsimaiden välillä. Yhdysvallat ei ole se Ankkalinna, joksi sen usein kuvittelemme. Eurooppakaan ei ole se järjen ja kulttuurin tyyssija, joka on kaikessa oman maamme vastakohta eikä esimerkiksi Venäjä ole samanlainen kuin Suomi, vaikka geneettisesti sukua olemmekin. Ei se myöskään ole joka suhteessa erilainen.

Kaikilla kansoilla on oma omituinen sankarigalleriansa ja näkymätön tai näkyväinen pantheoninsa, jonka kautta ne suhteuttavat itsensä muihin. Kaikilla kansoilla on myös ainakin ollut kokemuksensa pyhästä ja epäpyhästä, Jumalasta ja epäjumalista, idoleista. Joissakin kulttuureissa tämä aines on voimakkaammin esillä arkipäivässä, joillakin heikommin. Mutta siellä jossakin se on ja se määrää ajatteluamme.

Kukaan ulkomaalainen ei ymmärrä, miksi Vilho Koskela tai Antti Rokka ovat niin merkittäviä sankareita, vaikka heitä ei edes ollut olemassa. Harva tajuaa täysin, miksi oli niin tavattoman hienoa, että sotamies sanoi Mannerheimille, joka käski hyppäämään ikkunasta: ”P-le, hyppää ite!”. ja monelta jää ymmärtämättä, miksi opiskelijoiden on aivan pakko muutaman ryypyn jälkeen laulaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.

Nuo hahmot kuuluvat kuitenkin kansalliseen tajuntaamme yhtä tiiviisti kuin Runeberg ja Snellman nyt jo unohdettuine luomuksineen. Vänrikki, sittemmin luutnantti Vilho Koskelan pronssipatsas puuttuu vieläkin pantheonistamme, joka sitä paitsi on ranskalaisessa muodossaan vielä rakentamatta. Mutta ehkä se pitäisi rakentaa? Kulttuurirahasto on rahoittanut huonompiakin ideoita, joten nyt voisi olla aika ruveta miettimään sitä paljon puhuttua uutta kansallismuseota, jonka päähenkilönä ei ole kansa etnoksena, vaan historiallisena sankarien kavalkadina. Niin että unohdetaan jo se uusi poliittinen historia ”alhaalta”. Eivät ihmiset sitä tule katsomaan. Idolatria on maassamme kyllä voimissaan, mutta se on nykyään madaltunut niin huolestuttavalle tasolle, että asia vaatii korjaamista.

Uuteen pantheoniin, jonka voisi sijoittaa suunnitellun Guggenheimin paikalle, olisi tietenkin syytä ottaa mukaan myös kaikki ne kirjalliset hahmot ja taruolennot, joita ilman Suomea ja suomalaisia ei voi ymmärtää.

Kansallisbiografia on jo pitkä askel tähän suuntaan ja noteeraa kyllä laajan kirjon niin idolihahmoja kuin tavallisempia tallaajia, mutta se kertoo vain todellisista henkilöistä. Todellisia ne kirjallisetkin ovat ja tavallaan todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niistähän tiedetään aivan kaikki mikä niistä voidaan tietää. Falskeja poseerauksia ei ole mukana muuten kuin omana itsenään.

Sanomattakin on selvää, että mikäli projekti toteutetaan julkisin varoin, täytyy puolen tai useamman idoleista edustaa toista sukupuolta eikä esimerkiksi tiettyä toista ja on myös tärkeää, että rakennuksen muodot ovat asianmukaisia. Mutta millaisia?

Nyt olen tainnut haukata yhdelle lauantaiaamulle liian suuren palan. Täytynee palata asiaan myöhemmin.

 

Huutoa ja meteliä

 

Kulttuurin kentiltä

 

Kuten lienee yleisesti tunnettua niissä kenties liiankin vähäisissä piireissä, jotka vaivautuvat ystävällisesti tätäkin blogia seuraamaan, ottaa sen kirjoittaja kulttuurin hyvin vakavasti.

Tämä ei koske ainoastaan kulttuuria sanan antropologisessa mielessä eli tietyn populaation tapojen ja normien kokonaisuutena, vaan myös niin sanottua korkeakulttuuria.

 Toki viime mainittu sana on vaivaannuttavan epäkorrekti sisältäessään jo lähtökohtaisesti jonkinlaisen arvoarvostelman, joka viittaa hierarkian olemassaoloon tällä alalla.

Uusrahvaanomaisuushan on jo kauan ollut aksiomaattis-aksiologinen lähtökohta, josta tinkimisen jokainen ymmärtää loukkaavan tasa-arvoa, tuota arvojen arvoa, jonka romahtaessa meille ei enää jäisi mitään..

Sanan ”korkea” voisi koettaa tässä yhteydessä korvata jollakin muulla, mutta jostakin syystä niin ei ole tehty, joten minäkin käytän yhä sitä.

Tarkoitus oli kirjoittaa taas blogi, mutta valitettavasti nukahdin aamuyöstä uudelleen ja unohdin aiheen. Tässä sen sijasta uusintana muuan kulttuurikriittinen traktaatti, jonka toivon lukijan suopeasti ottavan vastaan:

 

lauantai 7. elokuuta 2021

Kulttuuria lehmille?

 

Huuto ja kiljunta

 

Jo jokunen vuosikymmen sitten kiinnitin huomiotani siihen, että esitetty musiikki oli muuttunut yhä alkukantaisemmaksi. Kehittyneiden sävel- säestys- ja rytmikuvioiden tilalle oli tullut monotoninen jumputus ja äärimmäisen simppeli melodia, jos melodiaa yleensä oli. Koko komeus esitettiin järjettömän kovaa, valtavien ämyrien kautta.

Tässä oli tietenkin kyse musiikin primitiivistymisestä tai oikeastaan sen korvautumisesta eräänlaisella epämusiikilla, jolla kyllä saattoi olla ja varmaan olikin yhteyksiä siihen, miten alkukantaiset heimot käyttäytyivät yrittäessään ilmaista itseään äänellisesti.

Aluksi tuohon jumputukseen vielä sisältyi jonkinlaista lauluakin, mutta ajan mittaan se on korvautunut kähinällä, joka sisältää yleensä erilaisia ruokottomuuksia tai vain vihaisen sonnin puhinaa ja ähinää muistuttavaa, yleensä aggressiivista mielentilaa kuvaavaa ääntelyä.

Ymmärrän kyllä, että olemme tässä tekemisissä vanhan ja suorastaan kunnianarvoisan ilmiön kanssa. Jo Rousseau kehotti palaamaan alkuperäisyyteen ja siis menemään sen keinotekoisen kerroksen taa, jota kutsutaan kulttuuriksi. Eikö juuri villi itse asiassa ollutkin jalo olento ja villeys siis kaikkein korkeinta todellista taidetta, ehkä tiedettäkin, kun asiaa tarkoin ajatteli.

Tämä idea näyttää olleen tiedostettuna 1990-luvulla niillä skottipojilla, jotka perustivat yhtyeen nimeltä Primal Scream. Toisaalta nimi saattoi olla jonkinlainen vitsi, kuten noissa ympyröissä on usein tapana. Oikeasti pojat lienevät laulaneet ja laulavat kai vieläkin.

Tämän päivän hesarissa joka tapauksessa mennään perille asti. Toimittaja otsikoi kolumninsa: Joskus pitää vain huutaa suoraa huutoa.

Tämä väite on sinänsä kiistanalainen. Primitiivinen käytös lienee erittäin harvoin parempi vaihtoehto kehittyneille käyttäytymistavoille. Primitiivireaktio on yleensä syystäkin ollut huonossa maineessa ja siihenhän tuollainen suoran huudon huutaminen viittaa.

Mikäli jonkun sukupuolielimet jäävät ketunrautoihin, lienee aivan ymmärrettävää, että kyseinen henkilö reagoi nimenomaan primitiivisellä tavalla. Turhauttavassa ja tuskallisessa asemassaan hän tuskin voi viileästi punnita tapahtunutta ja rajoittua vain asialliseen kuvaukseen siitä, mitä on tapahtunut. Sitä paitsi voi olla, ettei kuulijoita ja mahdollisia auttajiakaan ole mailla eikä halmeilla.

Niinpä voimme silloin täydellä syyllä odottaa tuota reaktiota, jota englanniksi kutsutaan nimellä primal scream ja myös antaa anteeksi sen primitiivisyyden, vaikka emme sitä hyväksyisi, saati arvostaisi. Kulttuuriin kuuluvat käyttäytymissäännöt eivät välttämättä ole tällaisessa tilanteessa hyödylliset tai edes mahdolliset noudatettaviksi.

Niin, joskus pitää vain huutaa suoraa huutoa, kirjoittaa Helsingin Sanomat kolumnissaan. Siinä ei siis kuvatun laista primitiivistä mylvintää ainoastaan hyväksytä, vaan suorastaan asetetaan se velvollisuudeksi. Sana pitää voi tosin suomen kielessä merkitä sekä moraalista velvoitetta, kuten saksan sollen tai myös pakkoa, joka ei ole tahdonalainen, kuten saksan müssen.

Saattaa olla, että tässä on tarkoitettu molempia, vaikka luulisi, että olisi käytetty täytyy-verbiä, mikäli olisi tarkoitettu ei-tahdonalaista ja siis eettisessä mielessä tavallaan neutraalia tekemistä. Suomen kielen käytännöt ovat tässä kuitenkin horjuvia.

Mutta tämä ei minua oikeastaan suurestikaan kiinnosta. Kolumnissa kuvatut karjankutsuhuudot on mielestäni sen sijaan esitetty erittäin yksipuolisesti.

Kirjoittaja viittaa sekä vienankarjalaisiin että ruotsalaisiin karjankutsuhuutoihin. Jälkimmäisiä (kulningar) on joku nuori laulajatar opiskellutkin Tukholmassa ja niitä kuuluu esitetyn Nobel-banketteja myöten. Mikäpäs siinä. Luulen, että Alfred kääntelehtii haudassaan, vaikka ruotsalaisten kulttuuripiirien luovaa yritystä on toisaalta periaatteessa helppo ymmärtää. Mitäpäs teet, kun perinteinen korkeakulttuuri ei kerran snobeille enää kelpaa…

Lapsuudessa äitini kutsui lehmiään herttaisella äänellä: Muurikki see, tän see, tän’aitaa see! Se oli musikaalista, melko korkealta laulettua tekstiä ja sävellaji taisi vivahtaa E-molliin. Sitä oli ihan kiva kuunnella ja tietenkin me lapset matkimme sitä myös ja hyvin tuloksin. Ennen pitkää alkoikin aina metsästä kuulua kellon kalinaa ja sieltäpä kohta löntystivät naudat juhlallisen hartaasti kohti kutsujaa, joka lupasi huojennusta täysille utareille.

Mutta mitä opimmekaan ruotsalaisesta karjankutsusta! Siellä näköjään mölistään veret seisauttavalla volyymillä. Joku raiskaajakin on kuulemma onnistuttu torjumaan tällä hirveällä kiljunnalla, mikä tietenkin on mainio asia.

Mutta mikä mahtaa olla tuollaisen maksimaalisella volyymillä kajautetun korkean, kimeän, nasaalin naisäänen kulttuurinen arvo sinänsä? Siihen ei oikein riitä, että sillä on pelottelussa välinearvoa ja että sitä opetetaan Ruotsissa itsepuolustustekniikkana.

Suomalaiset tekniikat eivät tässä taitaisi toimiakaan (ajatelkaa nyt vain: tän see, tän’aetaa see!...).

Eräässä jännitysromaanissa pari vuotta sitten luin siitä, miten joku fiktiivinen hahmo, jonka nimi muistaakseni oli Anaksia Kalamanainen, esitti jossakin juhlassa tiibettiläistä karjankutsuhuutoa. Hänen kampauksensakin pyrki alkuperäisyyteen ja oli kamelinlannalla vahvistettu, mutta tuppasi sulamaan salin lämmössä.

Nauroin silloin koko jutulle, parodia mikä parodia.

Mutta eipäs olla ennakkoluuloisia. Ei ole olemassa mitään niin alkeellista, etteikö tämä kulttuuri voisi korottaa sitä jalustalle ja esikuvaksi. Siihen kelpaa vaikka karjankutsuhuuto, mikäli se on kyllin raaka sävyltään. Suomalaiset, sivistyneet versiot eivät kuulu tähän kategoriaan.

 

Suurenmoisia kirjoja

 

Klassikoita ja muuta vaarallista

 

Huomasin kirjoittaneeni länsimaisen kirjallisuuden klassikoista joskus ammoisina aikoina, puolitoista vuosikymmentä sitten.

Silloin poliittinen korrektius oli jo muotia, mutta sen koominen äärimuoto woke taisi tulla vasta hieman myöhemmin, BLM-”liikkeessä” vuonna 2014.

Olen lisännyt tekstiin kappalejakoa. Muuten mitään ei ole muutettu, vaikka syytä ehkä olisikin. Tämä nyt on vain lähimenneisyyden dokumentti.

maanantai 15. elokuuta 2011

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

The Guardian on julkaissut listan sadasta tärkeimmästä tai ”suurenmoisimmasta” (greatest) kirjasta. Oikeastaan useammankin listan, yhdessä kaunokirjallisuus ja toisessa muut, kolmannessa vielä kirjat, ”joita ilman ei voi elää”.

Kyseessä on ilmeisesti merkittävä todiste tämän edistyksellisen lehden lukijoiden intellektuaalisesta maailmasta. Listat ovat lyhyesti sanoen tyrmääviä.

Anglosaksisen aineksen yliedustus on niin murskaava, että mieleen tulee Neuvostoliitossa 1960-luvun alussa tehty kyselytutkimus, jossa tiedusteltiin nuorison mielipiteitä historian suurimmista hahmoista. Näitä kertyi useita kymmeniä ja miltei kaikki olivat venäläisiä. Totalitaarisen valtion sanoma oli mennyt hyvin perille.

Mutta hyvin on mennyt perille Guardianin lukijoihin myös jokin hiukan epämääräinen atlanttikeskeinen ja presentistinen maailmankatsomus, jossa nykyaika nousee niin valtavana menneiden aikakausien ylle, että jälkimmäiset todella vaikuttavat vain puutteelliselta ja erehtyväiseltä valmistautumiselta siihen maailmanhistorian päämäärään, joka on meidän päivinämme vihdoin toteutunut.

Muutamat kummallisuudet pistävät heti silmään. Länsimaisen filosofian on usein sanottu olevan vain alaviitteitä Platonin teoksiin. Näistä on mukaan kelpuutettu vain Pidot. Aristoteles, Augustinus ja Tuomas Akvinolainen on arvioitu niin mitättömiksi, etteivät he ole mukana lainkaan. Uskonnossa pärjäillään ilman raamattua tai sen kirjoja eikä tarvita myöskään koraania tai muita vastaavia opuksia, joiden ”suurenmoisuus” lienee arvioitu köykäiseksi muulla kuin vaikuttavuuden perusteella.

Luther ja muut uskonpuhdistajat, joilla sentään oli myös roolinsa modernin hengen luomisessa puuttuvat myös. Politiikassa ei tarvita enempää Leniniä, Mao Zedongia, Stalinia kuin Hitleriäkään, mikä saattaa johtua poliittisesta korrektisuudesta. ”Suurenmoisuus” sisältää kai arvoarvostelman näiden sanoman laadusta ja mukanaolo voisi aiheuttaa ikäviä ajatuksia.

Mutta miksi mukana ei ole edes Rousseaun Yhteiskuntasopimusta? En itse pidä sitä erityisen oikeana ja miellyttävänä, mutta ainakin se on tärkeä. Sen sijaan mukana on läjäpäin muodikasta roskaa, jonka asettamista klassikoiden rinnalle voi pitää majesteettirikoksena.

 Kun jälkipolvet parin sadan vuoden kuluttua tutkivat millainen oli se länsimainen kulttuuri, jonka vaikutus maailman kehitykselle oli keskeinen parin sadan vuoden ajan, heitä saattavat kyllä kiinnostaa Germaine Greer, Lorna Sage, Edward Said tai Truman Capote oman aikakautensa oireina, joskaan ei erityisesti sen loistokauden saavutuksina. Mutta mikäli he yrittävät ymmärtää mitä tuossa kulttuurissa oli ”suurenmoista”, he voivat kaikin mokomin jättää nuo opukset väliin.

Kaunokirjallisuuden osalta Guardianin valikoima on, jos mahdollista, vielä pöyristyttävämpi, mutta asian ymmärtämistä auttaa se, että valikoiman tekijät ovat aivan ilmeisesti olleet englanninkieleen sidottuja.

Englanninkielisten teosten rivistöä täplittää vain muutama harva poikkeus, lähinnä ranskalaisesta kirjallisuudesta. Lukijan on pakko hieraista silmiään ja tarkistaa, että kyseessä todella oli ”sata kaikkien aikojen suurenmoisinta romaania”. Noin suuri etnosentrisyys voi vain mykistää.

No, kyllähän maailmaan listoja mahtuu. The Telegraph-lehden lista sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea, on jo hiukan kirjavampi, mutta unohtaa Venäjän klassisen kirjallisuuden eikä näe mitään syytä kaivella 1800-lukua vanhempia opuksia, antiikista puhumattakaan. No, kirjastoistahan jo meilläkin poistetaan kiireen vilkkaa pariakymmentä vuotta vanhemmat kirjat.

Die Zeitin lista sadasta tärkeimmästä kirjasta on onnistunut välttämään pahimman presentismin ja tietenkin myös anglosaksisen sisäänlämpiävyyden. Yli puolet kirjoista on kirjoitettu ennen 1900-lukua. Saksalaisuus on vankasti esillä, mutta tilanne ei ole verrattavissa anglosaksien uskomattomaan likinäköisyyteen.

Kuten voi arvata, Le Monden lista sadasta vuosisadan tärkeimmästä kirjasta on aivan erilainen, toki myös kriteerit ovat toiset, kun kyseessä on vain 1900-luku. Kotimaisuus korostuu vahvasti myös venäläisillä, joilla listoja löytyy useitakin. Omat saavutukset nousevat jokaisessa tapauksessa tärkeämmiksi kuin ulkomaalaisilla. Asia on sikäli ymmärrettävä, että ne lukijoiden kannalta todella ovat tärkeämpiä.

Norjalaiset näyttävät laatineen oman listansa, kaikkien aikojen kirjoista ja verraton wikipedia antaa myös mestariteosten hajonnan maittain. Se on paljon kirjavampi kuin muut. Useimmin on siinä mainittu Dostojevski (4 kertaa) ja kolmasti Kafka, Shakespeare ja Tolstoi. Brittein saaret esiintyvät 15 kertaa, Ranska 12 kertaa, USA ja Venäjä 10 kertaa, Italia 7 kertaa ja Saksa ja Kreikka 4 kertaa. Tämä kieltämättä jo vaikuttaa tasapainoisemmalta valikoimalta kuin entisten ja nykyisten suurvaltojen itsekeskeisyys.

 Me pienvaltojen asukkaat taidamme ymmärtää maailmaa monipuolisemmin kuin entisten suurvaltojen kansalaiset, joiden egoa vanha pöyhkeys yhä turvottaa.

Katsotaanpa vaikka Ilta-Sanomien vastaavaa listaa kaunokirjallisuudesta. Sepä vasta hätkädyttää. Se on taatusti sisäänlämpiävä ja presentistinen.

 Kotimaisten kykyjen rinnalla vain muutama ulkomainen klassikko ja muutama muotipelle ovat saaneet armon, mutta missäpä ovat Runeberg ja Topelius, Sillanpää ja Paavolainen? Aho, Lehtonen ja Waltari ovat sentään päässeet mukaan, mutta kukin vain yhdellä teoksella.

 Entä venäläiset klassikot?  Tai yleensä vanhempi eurooppalainen kirjallisuus, saksalainen, ranskalainen, italialainen, ruotsalainen, virolainen?  Siis mitä välii? EVVK.

Shokkiterapian viisastuttamana teen sen johtopäätöksen, että meillä ei taida sittenkään olla varaa syyttää anglosakseja enempää kuin muitakaan kansoja omaan napaan tuijottamisesta ja kulttuurin ja historian tajun puutteesta, jos tämä todella on sitä, mitä meillä saadaan aikaan. Toki tämä lienee vain nettiroikkujien lista, mutta silti.

Jotakin yhteistä taitaa olla näissä nyky-Euroopan tuottamissa listoissa. Kaikissa tapauksissa pistää silmään antiikin kulttuuriperinnön verrattain vähäinen tai olematon arvostus.

Tämä on merkittävää siksi, että klassikoiden ajateltiin pitkään olevan kaiken nykyisen puuhailun yläpuolella, saavuttamattomina esikuvina. Amerikkalaista kirjallisuutta sen sijaan oli Euroopassa tapana vähätellä vielä melko hiljattain.

Vielä vajaat sata vuotta sitten saattoi joku tosissaan sanoa, että maailmankirjallisuus ei kärsisi lainkaan, vaikka Amerikka puuttuisi siitä kokonaan. Sen sijaan Islannin puuttuminen toisi siihen pahan aukon.

Tämä oli varmaankin kohtuuton arvostelu. Jo 1800-luvulla Yhdysvallat oli merkittävä osa länsimaista kulttuuria ja synnytti Poen, Melvillen ja Whitmanin mittaisia kirjallisia keskisarjan klassikoita. Mutta huomiota kyllä herättää, että nykyajan listoissa kaikkien aikojen merkittävimpien saavutusten seassa vilahtelee Pyövelin laulua, Kellopeliappelsiinia ja kylmäverisen murhan tai kaksi kertaa soittavan postimiehen kuvausta. Varmaan lukija saa niistä jotakin. Ehkä se kuitenkin on jotakin muuta kuin mitä vielä puoli vuosisataa sitten pidettiin saamisen arvoisena.

Jokaisella aikakaudella lienee käsityksensä siitä, mitä pitäisi lukea. Pitäisikö lukea nimenomaan klassikkoja vai bestsellereitä? Pitäisikö lukemisen sivistää? Ja mitä sivistys on ja miksi sitä kannattaisi hankkia?

Ehkäpä ihmisen ei pitäisikään lukea vaikutusvaltaisimpia kirjoja, vaan korrekteimpia? Ehkä muuta ei oikeastaan saakaan lukea? Länsimaisen kulttuurin piirissä näyttää olevan havaittavissa kaamea aavistus siitä, että kaikki on mennyt ja menossa yhä pahemmin pieleen ja niinpä lienee viisainta suositella hallintoalamaisille vain tervehenkisiä teoksia, joiden poliittinen korrektisuus on epäilyksen yläpuolella.

Itse olen toista mieltä. Harva asia on yhtä opettavainen kuin tutustuminen poliittisesti epäkorrektiin kirjaan. Lukija näkee siitä, millä tavoin on myös mahdollista argumentoida ja päästä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin meidän hyvässä demokratiassamme tällä vuosisadalla on tapana. Nimenomaan alkuteoksen omakohtainen lukeminen on tärkeää, koska vain silloin joutuu tekemään sen intellektuaalisen työn, joka osoittaa kirjan laadun.

Poliittisesti epäkorrekteja näyttävät nykyään olevan kaikki kirjat, jotka ovat vanhempia kuin tuon korrektisuuden rajaama ideologia nykymuodossaan.

Vanhimmat klassikot, kuten raamattu tai antiikin tarusto ovat täynnä mitä kammottavinta ksenofobiaa, syyllistämistä, vihapuhetta, väkivaltaa ja vääryyttä. Silti ne olisi syytä tuntea, vaikkapa Tolkienin ja Harry Potterin kustannuksella. Niiden tunteminen nimittäin auttaisi ymmärtämään länsimaisen ajattelun traditioita ja klassisen kirjallisuuden viittauksia, jotka muutoin saattavat jäädä käsittämättömäksi ahkerasta Wikipedian käytöstäkin huolimatta.

 Marxin tunteminen on sivistyneelle ihmiselle välttämätöntä ja sama koskee jopa Leniniä ja Stalinia. Itse olen yrittänyt antaa opiskelijoille luettavaksi Stalinin terrorin huippuaikana syntyneen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia(Lyhyt oppikurssi). Se on kaamea näyte aikansa poliittisesta korrektisuudesta, ja täynnä verenhimoista paatosta.

 Menestys ei ole ollut kovin hyvä. Monet taitavat jo nykyään ajatella, että akateemisessakin opiskelussa tärkeintä olisi antaa ihmiselle vain ”oikeat ” tiedot ja sitä mukaa kaiketi myös näkemykset. Postmodernina aikanamme itse ajatus oikeista arvoista on periaatteessa kovin pulmallinen, mutta seurailemalla etujoukon käytäntöjä on itse kunkin helppo löytää tabut ja normit, jotka itse asiassa ovat hyvinkin tiukkoja. Tämä on palaamista lapsellisuuteen, jota akateemisessa maailmassa ja koko yhteiskunnassa muutenkin tapahtuu.

Vanha ajatus akateemisesta opiskelusta perustui käsitykseen opiskelijan henkisestä aikuisuudesta tai ainakin aikuistumisesta opiskeluprosessin kuluessa. Se saattoi kyllä olla ylioptimistinen.

Mikäli opettaisin Saksan historiaa, pitäisin Hitlerin Taisteluni-kirjaa pakollisena lukemisena. Ellei ihminen ymmärrä, millaiseen argumentaatioon tietyt menneisyyden ja nykyisyyden ilmiöt perustuivat, ei hän ymmärrä niitä ollenkaan.

Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä kirjallisuudenlaji porvarillisen ideologian paljastaminen, mikä oli ja toisaalta ei ollut erityisen vaikeaa, kun tuon ideologian perusteoksia ei saanut lukeakseen. Olkiukkoja osasi jokainen lapsikin teilata ja hänen myös oletettiin niin tekevän. Tuon toiminnan älyllistä tasoa ei voi juuri ylistää, se tuo mieleen aikamme nettikeskustelut.

. Jos yrittäisin luoda omaa listaani siitä, mitä ihmisen olisi syytä lukea, kuuluisivat siihen ainakin raamatun ja koraanin ohella antiikin klassikoita vaikkapa Plutarkhoksen ja Herodotoksen edustamina. Luther, Erasmus, Montaigne  ja Pascal, Voltaire ja Goethe on syytä tuntea siinä kuin Marx, Lenin ja Stalin.

Ilman John Stuart Milliä postmodernille nomadille jäänee mysteeriksi se, miksi länsimaissa joskus niin kovasti kohkattiin ajatuksenvapaudesta, kun muutenkin tulee hyvin toimeen. Mill saattaa kuitenkin olla jo tämän kulttuurimme kehitysasteen kannalta vanhentunut, sillä hänen jälkeensä ”vapautta” on alettu tulkita uudella tavalla.

 Mill uskoi yksilöön ja hänen vastuuseensa, kun taas nykyään ihailluimmat ajatuksen mestarit usein kannattavat valtion kaikenkattavaa säätelyä, vastuun ulkoistamista ja kollektiiviajattelua kiintiöineen. Toinen variantti on yksilöanarkismista kumpuava kaiken ”vallan” hysteerinen vastustaminen.

On merkillepantavaa, että Millin nimeä näyttää hokeneen myös eräs norjalaislurjus, jonka nimeä en edes halua mainita. Totean kuitenkin, ettei kyseessä ole Ibsen, vaikka en häntäkään ihaile.

Tuon nilviäisen halveksuttava rikos nosti heti esiin reaktion, joka kertoo paljon ajastamme. Poliittisen korrektisuuden toteutumista haluttiin heti kaikkialla tehostaa kiristämällä sanan valvontaa. Valtion virkaholhoojien haluttiin keräävän pois puoliautomaattiaseet. Sanomisesta on siis tullut vaarallista ja ilmeisesti ajattelusta myös. Ei tämä ole ensimmäinen kerta historiassa.

Martti Luther kuuluu maailmanhistorian merkittävimpiin ajatuksenvapauden sankareihin. Hän uskoi siihen, että jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuuskin lukea itse raamattuaan. Se oli vallankumouksellinen asenne ja täysin verrattavissa valistusfilosofien myöhemmin itsevaltiudelle ja feodalismille esittämään haasteeseen. Sensuuria vaativat aina ne, jotka eivät luota edustamansa asian omaan vakuuttavuuteen. Historiassa tämä tie on aina ennemmin tai myöhemmin johtanut umpikujaan.

Mutta onko tilanne nyt uusi? Kun on noussut ja nousemassa sukupolvi, joka ei ole ihan itse lukenut yhtään mitään, länsimaisen ajattelun klassikoista puhumatta, on syntynyt suuri henkisesti alaikäinen ja labiili massa, joka on helposti mobilisoitavissa.

 Koska se luulee, että jokainen mielipide on yhtä arvokas ja että henkilökohtaisen ajattelun vaiva on liian suuri ja joka tapauksessa hukkaan heitetty, se mieluummin seurailee tarjolla olevia ajattelijoita puhtaan tunteen varassa.

”Kivoja” asioita on hienoa kannattaa ja huonoiksi leimattuja taas vastustaa. Molemmat on myös helppo tunnistaa ilman omaa ajattelua. Kuvaavaa on, että viime vaaleissa muuan vihreiden ehdokas, joka edusti pohdiskelevaa sorttia eikä suostunut vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisilla latteuksilla, sijoittui äänestyskoneen ”analyysissä” äärioikeistoon. Keskiverto äänestäjä osaa takuuvarmasti välttää tällaisen virheen.

Klassikoita ei siis arvosteta eivätkä ne ole enää ”suurenmoisia”, vaan suorastaan kartettavia ja pelottavia. Lapsille niitä onkin jo hyvän aikaa kirjoitettu aivan uuteen muotoon ja sama lienee pian tehtävä myös aikuisille tarjottavissa versioissa.

 Pelkään pahoin, että tässä ei ole mitään huvittavaa. Se on ”uljaan” uuden maailman todellisuutta. Yhä merkittävämpi osa yhteiskuntaa ei halua olla missään kosketuksissa kulttuurimme perustan kanssa. Sen sijaan se haluaa pysyä henkisessä alaikäisyydessään ja vaatii samaa myös muille. Mutta demokratiassa kansa tekee, mitä enemmistö haluaa.

 

 

 

Herroja ja ylhäisyyksiä

 

Arvonsa kaikki ansaitsevat

 

Ennen oli tapana sanoa ”Arvaa oma tilasi, anna arvo toisillekin”. Tuo ”arvaaminen” tarkoitti vanhassa kielenkäytössä arvioimista.

Siinäpä kullan arvoinen neuvo, mutta mikä auttaisi meitä tuossa arvioinnuissa? Eihän ihmisten otsaan ole kirjoitettu heidän arvoaan.

Ennen muinoin etenkin Venäjällä se oli kuitenkin kirjoitettu vähintäänkin kauluksiin ja hihan käänteisiin. Arvoastetaulukko kertoi, miten korkealle kukin oli arvioitava. Asiaa ei tarvinnut joka kertya erikseen miettiä.

Nykyään luulen huomanneeni merkkejä vanhan palaamisesta myös tässä suhteessa. Esimerkiksi entinen pääideologi Vlavislav Surkov on todellinen valtioneuvos, dejstvitelnyj statski sovetnik, joka ainakin ennen vastasi kenraalimajuria (4. tšin).

Mutta tässä hieman lisää tuosta vanhasta hierarkiasta, jossa arvoja ei tarvinnut arvata. Kyseessä on aikansa lapsi (blogi), ilman retusointia:

tiistai 19. tammikuuta 2021

Mikä on kunnioituksen asema arvopohjassamme?

 

Kunnioittaen

 

Joko Iso-Antti tai Rannanjärvi päästi aikoinaan suustaan kuolemattoman ajatuksen: Kukkaan ei oo mittään. Iso-Antti kun ei miestä pelännyt, niin hänestä ainakin tuntui siltä, ettei sen korkeampaa asemaa tässä maailmassa ollut kenellekään muullekaan suotu.

Tässähän näemme tietenkin negatiivisen lähestymistavan asioihin. Amerikkalaisten kerrottiin sen sijaan ihastuneen itseensä ja julistaneen, että jokainen on yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinenkin -ellei vähän parempikin.

Käytännössähän molemmat näkökannat edustivat egalitarismia ja päätyivät siis samaan hierarkioiden kieltämiseen, joka tänäkin päivänä kiehtoo yksinkertaisia sieluja, joilla ei ole kykyä nähdä maailmassa mitään kunnioittamisen arvoista.

Kun länsimainen kulttuuri vielä oli herkistynyt hierarkialle, näkyi asia mitä moninaisimmissa muodoissa, muun muassa puhutteluissa.

Englannin kielessä kävi sittemmin niin, että yksikkö- ei sinuttelumuoto (thou) jäi tykkänään pois käytöstä ja yleinen teitittely valtasi alaa. Jokainen oli sitten komeasti you, eli te ja on tänäkin päivänä.

Ruotsissa taas on ihan viime vuosikymmeninä luovuttu monikkomuodosta (ni). Aluksi sinuttelu oli vain maalaisten ja rahvaan harrastama asia eräin poikkeuksin. Kerrotaan, että Ruotsin kuningas kävi joskus Norjan Lapissa ja kysyi: onko totta, että te täällä sinuttelette kaikkia? Näinhän se on, myönsi joku kylänvanhin. Mutta kyllä me sinun suhteesi teemme poikkeuksen…

Mainittakoon tässä yhteydessä, että sinuttelu on meilläkin ihan uusi asia. Vielä vanhempani teitittelivät aina omia vanhempiaan.

Ruotsissa, kuten muuallakin, oli vielä 1800-luvulla tapana, etenkin kirjallisessa esityksessä puhutella vastaanottaja varsin koukeroisesti, jotta kunnioitus varmasti tuli kylliksi esille. Kirjeet allekirjoitti nöyrin palvelijanne -er ödmjukaste tjänare eikä niissä sopinut puhutella vastaanottajaa edes teitittelemällä, vaan kolmannessa persoonassa, ellei nyt sitten ollut veljenmaljoja juotu.

Mikäli samantasoinen tai -luoja paratkoon-rangissa alempi virkamies teititteli tuntematonta vastaanottajaa, kyseessä oli verinen loukkaus. Etiketti olisi nimittäin vaatinut kolmatta persoonaa ja titulatuurin käyttämistä, ainakin lyhyessä muodossaan.

Hierarkiat menivät tuolloin läpi yhteiskunnan ja yleisesti tiedossa oli, kuka on kutakin arvossa alempi tai ylempi. Itse asiassa rankijärjestys kyllä myös meillä löytyi paperillakin, vaikka sen merkitys ei Ruotsissa tai 1800-luvun Suomessa ollut samaa luokkaa kuin Venäjällä, jossa se oli siviilissä yhtä selkeä kuin armeijassa ja myös yhtä näkyvissä. Venäjähän oli loputtomien univormujen maa ennen vallankumousta ja ennen pitkää myös sen jälkeen.

Itse asiassa Pietari Suuren käyttöön ottama 14-portainen rankitaulukko -tabel o rangah- oli kuitenkin aikansa oloissa hyvin edistyksellinen instituutio.

Vielä tsaari Aleksein aikana oli ollut voimassa systeemi nimeltä mestnitšestvo, joka määräsi kullekin suvulle ja sen edustajalle oman paikkansa nokkimisjärjestyksessä. Se perustui ikivanhoihin ja aivan irrationaalisiin perimätietoihin ja aiheutti käytännössä suuria ongelmia.

Ylempi pajari ei voinut olla taistelussakaan alempaan kastiin kuuluvan käskettävänä.  Arvoa ei ratkaissut kyky, vaan peritty asema. Vielä nykyään näemme vastaavan arkaaisen ilmiön eräiden kansanheimojen keskuudessa -meilläkin.

No, tällaistahan oli liikkeellä koko Euroopassa ja vasta Ranskan vallankumous toteutti suuren periaatteen kyvyn asettamisesta perityn arvon edelle: carrières ouverts aux talents! Pietari suuren uudistusten henki oli hyvin edistyksellinen, Venäjällä saattoi vaikkapa murjaani nousta kenraaliksi (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=hannibal ).

Mutta teoria on teoria ja käytäntö on käytäntö. Länsi-Euroopan suuret filosofit ihailivat Venäjän uusia lakeja ja odottivat tulevaisuudelta paljon. Mutta Venäjä kulki eri tietä.

Venäjällä jokaista rankiin päässyttä kohdeltiin aatelisena ja jopa alimman eli neljännentoista tšinin saanutta vänrikkiä tai kornettia kutsuttiin puhuttelulla teidän jalosukuisuutenne (vaše blagorodie). Sama tietenkin toteutui siviilipuolella, jossa samanarvoinen oli kollegireistraattori (kolležki registrator).

Kuten tunnettua, kun arvoasteikossa mentiin ylöspäin, puhuttelut muuttuivat yhä kunnioittavammiksi.

Näin ne menivät:

«Ваше высокопревосходительство» (vaše vysokoprevoshoditelstvo) — к лицам в имперских чинах 1-го и 2-го классов;  Ylimmät tšinit 1-2. Hierarkian olympolainen huippu.

«Ваше превосходительство» (vaše prevoshoditelstvo)— к лицам в чинах 3-го и 4-го классов;

«Ваше высокородие» (vaše vysokorodie)— к лицам в чинах 5-го класса;

«Ваше высокоблагородие»  (vaše vysokoblagorodie)— к лицам в чинах 6—8-го классов;

«Ваше благородие» — к лицам в чинах 9—14-го классов.

Siis korkeajalosukuisuus, korkeasukuisuus, ylhäisyys, korkeaylhäisyys, alemmasta ylempään.

Ensimmäisessä tšinissä oli sotilaspuolella marsalkka ja siviilipuolella kansleri eli ulkoministeri, kun alaspäin mentiin, tulivat erilaiset salaneuvokset ja muut potentaatit, sotaväessä mentiin marsalkoista kenraaleihin ja eversteistä kapteeneihin sekä viimein vänrikin arvoisiin jalosukuisuuksiin. Siviilipuolella oli erilaisia neuvoksia, jotka tunnemme klassisesta kirjallisuduesta.

Näiden lisäksi oli hoviarvojen hierarkia, joka tässä jätetään yksinkertaisuuden vuoksi selostamatta. Tulkoon mainituksi, että meilläkin aikoinaan hyvin tunnettu Kesar Filippovitš Ordin oli arvoltaan hovimestari, mikä vastasi kenraaliluutnanttia tai vara-amiraalia -siis kolmas tšin.

Ettei systeemi kävisi liian simppeliksi, oli myös aatelisarvot huomioitava ainakin joissakin yhteyksissä. Silloin ylimpänä oli tietenkin keisari, jota puhuteltiin teidän majesteetiksenne (vaše velitšestvo). Suuriruhtinaat olivat vain keisarillisia korkeuksia (imperatorskoje vysotšestvo). Sitten tuli muita:

«Ваше Императорское Величество» — к императору, императрице и вдовствующей императрице;  Keisarille, keisarinnalle ja leskikeisarinnalle.

Прошение к Александру II о назначении на должность.

«Ваше Императорское Высочество» — к великим князьям, великим княгиням и великим княжнам (детям и внукам императора, а в 1797—1886 годах и правнукам и праправнукам императора);  Siis keisarillinen korkeus. Suuriruhtinaille eli keisarin lapsille ja lapsenlapsille. Vuodesta 1886 vielä seuraaviinkin polviin.

«Ваше Высочество» — к князьям, княгиням и княжнам императорской крови после 1886 года;  Teidän ylhäisyytenne, ruhtinaille, jotka olivat keisarillista sukua, vuoden 1886 jälkeen.

«Ваша Светлость» — к герцогам; младшим детям правнуков императора и их мужским потомкам, а также к светлейшим князьям по пожалованию. Teidän loisteenne, herttuoille, keisarin kaukaisempien perillisten nuoremmille edustajille ja heidän miespuolisille jälkeläisilleen ja myös loistavimmille ruhtinaille, joille on myönnetty tämä erityinen arvo (oli mm. Kutuzovilla).

«Ваше Сиятельство» — к князьям, графам. Teidän loistavuutenne. Ruhtinaille ja kreiveille.

«Ваше Благородие» — к баронам и всем остальным дворянам. Teidän jalosukuisuutenne. Paroneille ja muille aatelisille.

 

Ortodoksinen kirkko oli ja on hyvin hierarkkinen laitos. Siellä puhuttelut menivät sen mukaisesti. Valitettavasti minulle en löydä nyt auktorisoitua sanastoa. Pahoittelen, jos käännös ei ole asianmukainen, mutta kääntäväthän koneetkin. Siis näin menivät ja menevät Venäjällä yhä kirkon hierarkiassa puhuttelut:

Титулование при обращении к лицам, имеющим духовный сан

При обращении к лицам, имеющим духовный сан, в России употребляются и поныне следующие титулования:

«Ваше Святейшество» — к патриарху (до 1721 года и после 1917 года); Teidän suurin pyhyytenne. Patriarkalle.

«Ваше Высокопреосвященство» — к митрополитам и архиепископам;  Teidän korkeapyhittyneisyytenne. Metropoliitalle ja arkkipiispalle.

«Ваше Преосвященство» — к епископам;  Teidän suuripyhittyneisyytenne. Piispoille.

«Ваше Высокопреподобие» — к архимандритам, игуменам монастырей и протоиереям; Teidän korkeahurskautenne. Arkkimandriitoille, igumeneille ja esipapeille.

«Ваше Преподобие» — к иеромонахам и иереям; Teidän suurhurskautenne. Pappismunkeille ja papeille.

«Ваше Благовестие» — к протодиаконам и архидиаконам, диаконам и иеродиаконам. Teidän hyväsanomaisuutenne. Esidiakoneille, arkkidiakoneille, diakoneille ja hierodiakoneille.

«Ваше Боголюбие» — между прихожанами^[3]. Teidän jumalanrakkautenne. Seurakuntalaisten kesken.

Tässä hierarkkisuudessa näemme epäilemättä jyrkän kontrastin luterilaisuuteen. Meillähän korostetaan sitä, että Jumalan edessä kaikki ovat maan matosia, jotka voivat pelastua vain sola fide, sola gratia, propter Christum. Kaikkihan meidän käsityksemme mukaan ovat suuria syntisäkkejä, joiden kuuluu kerjätä armoa. Iso-Antti oli tässä perusasiassa samaa mieltä kuin Ukko-Paavokin -aitoja luterilaisia.

Luterilaisuudelta siis puuttuu ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua eli saavuttaa pyhyys. Se saattaa olla suurikin puute tai sitten ei, mutta mielestäni ero on ainakin merkittävä ja sitä kannattaa miettiä.

Hierarkioiden kaikkiallisuus löi leimansa myös uuden, eli Pietari Suuren jälkeisen Venäjän instituutioihin ja se kesti itse asiassa myös vallankumouksen.

Toki jo heti Helmikuun vallankumouksessa poistettiin armeijasta koukeroiset puhuttelut ja siirryttiin yksinkertaiseen teitittelyyn. Myös upseerinarvot ja jopa itse upseeri-sanakin (ofitser) poistettiin taantumuksellisina ilmiöinä, mutta sieltähän ne oitis putkahtivat takaisin uudessa muodossa: alettiin puhua komentajista (komandir) ja alemman miehistön (nižnyje tšiny) sijasta puhuttiin puna-armeijalaisista (krasnoarmejtsy).

Hehän eivät olleet sanan vanhassa mielessä edes sotilaita, vaan edustivat aseistettuja työläisiä ja talonpoikia ja kuulivat instituutioon RKKA (Rabotše-krestjanskaja krasnaja armija) eli työläisten ja talonpoikien puna-armeija. Ei siellä mitään sotilaita (soldaty) ollut eikä tarvittu.

Myöhemmin vanhat termit palasivat ja Puna-armeija, kuten tunnettua, muutettiin Neuvostoarmeijaksi vuonna 1946. Samaan aikaan muitakin ”vallankumouksellisia” termejä palautettiin vanhaan, porvarilliseen asuun, esimerkiksi ns. kansankomissariaatteja alettiin kutsua ministeriöiksi.

Puhutteluksi riitti vallankumouksen jälkeisessä puna-armeijassa sana toveri (tovarištš), jota muuten käytetään yhä. Mutta kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Kyllä herra taisi olla herra toverinkin nimellä. Radio Jerevanilta kysyttiin joskus, miten asiat olivat nyt muuttuneet, kun sanotaan, että kapitalistisissa maissa ihminen on ihmiselle susi. Miten on nyt meillä?

Vastaus kuului, että meillä ihminen on ihmiselle toveri susi. Mutta ainakin puhuttelut olivat vallankumouksen jälkeen helpompia.

Armeijassakaan noiden mainittujen vanhojen puhuttelujen oppiminen ei nimittäin ollut helppoa ja erehdyksiä oli syytä välttää, sillä opetuskeinoista parhaana pidettiin keppiä. Suomalaisissa joukko-osastoissa oli puhuttelut myös lausuttava venäjäksi, mikä tuotti ongelmia maalaispojille, kuten Ilmari Kianto muistelmissaan kertoo.

Kun venäjä on täynnään suomen kielelle vieraita äänteitä ja rakenteita, oli kielimestarilla työ ja tuska opettaa pojat lausumaan esimerkiksi puhuttelua vaše vysokoblagorodie. Silloin syntyi kieleen merkillinen ”koplako”-sana, kuten Kianto todistaa.

Itsenäisen Suomen armeijassa käytetty herroittelu oli sitten jo muodoltaan paljon yksinkertaisempaa kuin vanhan väen ja Suomen kaartin meininki. Sekin edusti tavallaan vallankumouksen jälkeistä aikaa ja käyttäytymismallia. Upseerit olivat meillä kyllä suuria herroja ja heitä pelättiin hirvästi, kuten muistelmat tietävät kertoa, mutta ainakin käyttäytymistavat olivat muuttuneet karun asiallisiksi, suoraviivaisiksi, kuten tasavaltaan ja luterilaiseen mentaliteettiin sopikin.

Sivumennen sanoen, olen kuullut, että ulkomaalaiset vieraat olisivat näinä aikoina suuresti hämmästelleet, kuullessaan, että Suomen armeijassa yhä herroitellaan upseereita ja jopa varusmiesesimiehiäkin. Ehkäpä tämä piankin muuttuu, luulen, että siihen suuntaan on olemassa niin sanoakseni intersektionaalisia paineita.

 Ja onhan se natokiimaistenkin porukka. Ainakin takavuosina väitettiin, että Gruusian armeijassa komentokieli oli englanti. Jos näin on, se merkitsee varmaankin sitä, että olemme jääneet siitäkin maasta pahasti jälkeen silläkin alalla. Kulinarismista en tässä puhukaan.

Vai merkinneekö?

 

Kodin ja maailman järjestyksestä

 

Kanttoori Sepeteuksen valtio-oppi

 

Kuten Nummisuutarinsa lukeneet -ja kaikkihan me olemme sen lukeneet- hyvin muistavat, oli kanttoori Sepeteus tunnettu ja luotettu järkimies, jolta voi saada neuvon joka asiaan.

Sepeteus ei niin sanoakseni kuulunut papiston terävimpään kärkeen, mutta joka tapauksessa jonnekin sen piiriin. Varsinaisesti kanttori lienee laulamisen ohella suorittanut lukkarin eli kellonsoittajan tehtäviä ja luultavasti toimi myös esimerkiksi rokottajana.

Sepeteuksen tietojen piiri sulki sisäänsä myös maailmankaikkeuden ja sen synnyn, kosmogonian, minkä hallitseminen nykyäänkin antaa erityistä pontta mielipiteille, koskivatpa ne mitä asiaa tahansa.

Maailma oli hänen tietojensa mukaan olemukseltaan kaaos: ”Ei patsast’ eikä napaa, vaan vahvba virta vapaa”. Postulaatti oli uskallettu, sillä siitä olisi saattanut tehdä johtopäätöksiä myös anarkistisen valtioteorian suuntaan.

Näin ei Sepeteus tehnyt, vaan puolusti horjumatta jumalallista järjestystä, jossa vallitsi hierarkia, joka tuo mieleemme sfäärien sinfonian. Järjestys kuului myös inhiillisen yhteiselämän olemukseen, todisteli Sepeteus vielä historiallisin esimerkein:

aanantai 2. tammikuuta 2017

Naisvaltikka

 

Naisvaltikka

 

Kaikkia meitä lienee joskus huvittanut Nummisuutarien kanttoori Sepeteuksen historiantulkinta, jonka mukaan itse Rooman valtakunta kerran tuhoutui naisvaltikan takia. Tarkemmin sanoen se tapahtui siksi, että portot, narssut ja naassikat pääsivät määräilemään asioista:

 Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä. Mikä häpeä! Mutta kaikki hekuman ja huvituksen työ. -- Topias! minä vaimon arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi meitä könistämään, meille korvapuusteja jakelee ja -- (katsoen merkillisesti Topiasta kohden) meitä tukistelee.

Topiasta oli näet Martta ohi mennessään käväissyt tukistamassa ilman sen kummempia seremonioita, tuosta vaan, niin kuin läpihuutojuttuna. Olipa siis syytä alkaa pohtia maailman järjestystä tuoltakin kantilta. Maailma ei ollut kuten ennen, vai oliko?

Toki Sepeteus ei ollut ainoa tarkkailija, joka on kohdistanut huomionsa nimenomaan naisten aseman muuttumiseen koko kulttuurin mullistajana ja hekumaan ja huvitukseen turmion lähteinä, jopa Roomankin tuhon ja turmion merkkeinä ja ehkä syinäkin.

Kuitenkaan ei esimerkiksi Tacitus, aikansa rappioilmiöiden kuvaaja ottanut erityisesti naisia tähtäimeensä. Monen muun tavoin myös hän näki ylellisyyden ja velttouden -sinänsä naisellisiksi usein ymmärretyt asiat-  rappiona ja arveli sen mukaisesti, että joskus maailmassa vallitsi tasa-arvo ja ihmiset elivät nuhteettomasti ilman rangaistuksia ja pakkokeinoja, sillä heidän luontaiset ominaisuutensa saivat heidät toimimaan hyveellisesti. Se oli se vanha hyvä aika.

Samaisesta asiasta todisti vieläpä myös kanttoori Sepeteus, itse sankarillisesti vanhaksi pojaksi jäänyt: Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa käytiin, ja rautaa kasvoi miehen mieleen, mutta tällä suvulla ei ole tahdon voimaa, vaan tanssii se halujensa pillin mukaan.

Tosiasiahan on, että naiset ovat kautta aikojen käyttäneet aivan olennaisen suurta näkymätöntä valtaa. Tähän viittaa omalla tavallaan myös vanha suomalainen sananlasku: ”ensin pannaan miehelle säkki päähän ja sitten sille annetaan akka!”

Tässä puhe on tietenkin rakastumisesta, joka tosin on molempia osapuolia koskettava ilmiö. Joka tapauksessa se on tilanne, jollaisessa erityisesti tavoitellun morsiamen arvo on jo muinaisina aikoina arvioitu valtavaksi, vaikkapa sodan arvoiseksi, kuten tarut kertovat.

Intohimojen onkin yleensä katsottu kuuluvan naisten hallitsemiin alueisiin, sikäli kuin ihminen ylipäätään kanttoori Sepeteuksen tavoin hallitsee väkeviä intohimoja sen sijaan että itse joutuisi niiden hallitsemaksi. Sellaiset ihmiset ovat harvat, liian harvat.

Itse asiassahan Topias oli aikoinaan joutunut Eskon takia maksamaan katontervausrahojakin. Olipa näet Esko syntynyt liian aikaisin vihkimisen jälkeen. Hekuman ja hillittömyyden matkaan saattama oli tämäkin häpeä.

Juuri intohimoa on kulttuurissamme joka tapauksessa alettu palvoa yhä enemmän hyveiden sijasta ja tämä kehitys liittyy aivan ilmeisesti naisen nousemiseen yhä hegemonisempaan asemaan. Milloin muuten viimeksi kuulittekaan julkisuudessa sanan ”hyve”?

Ja mihin asemaan olikaan Topias kodissaan joutunut? Martan tervapamppu tanssi vuorotellen kaikkien könsikkäiden selässä, olipa kyseessä Esko tai Iivari tai jopa itse isäntä.

Sepeteukselle tosin isäntä selitteli tilannetta hämmästellen tukistuksen tavatonta nopeutta, joka aiheutti sen, ettei hän ehtinyt asiaan puuttua. Martan hän kyllä panisi järjestykseen, vaikka juuri nyt ei ollut sopiva hetki, luoja paratkoon.

Mikseivät edes taloon miehenpuolet yhdessä saaneet pahansisuista akkaa kuriin, vaan antoivat piestä itseään ja humalapäissään jopa lukita sikolättiin, kuten Topiasta uhattiin vieläpä juhlallisella häiden hetkellä?

Lasten kohdalla asia oli ymmärrettävä ja itse jumalan säätämä, mutta Topias oli tässä se syntinen, joka oli astunut pois herran hänelle suomalta istuimelta ja luovuttanut sen vääriin käsiin.

Kuten muistamme ja nykyajastakin tiedämme, äidit ovat olleet lasten suhteen pääkurittajan roolissa. Itse Stalin joutui myöhemmin ihmetellen kysymään äidiltään, miksi tämä oli häntä, pikku Sosoa niin ylen kovasti pieksänyt.

Vastauksessa ei tainnut olla sen kummempaa tolkkua, kuin tämä iänikuinen periaatteellinen velvollisuus: а, придется! Siitäpä kruunusi kirkastui!

Mutta Topiaksen velvollisuuksiin olisi kuulunut pitää nuhteessa Martta, jotta Jumalan määräämä hierarkia olisi toteutunut eikä naishahmoinen usurpaattori olisi rohjennut häiritä miehiä jopa siinä tilanteessa, kun nämä olivat syventyneinä maailmanrakenteen perimmäisten kysymysten äärelle parin pienen ja viattoman ryypyn kera.

Ennen maailmassa, jopa Iivana Julman ajan Venäjälläkin, säädettiin Domostroin (kodin järjestys) kaltaisissa kristillisen elämän oppaissa, että perheissä piti vallitseman hierarkia ja siellä ylin valta kuului miehelle, kuten hallitsija oli valtion pää ja Jumala koko maailman. Vastaava hierarkia toimi tietenkin myös muualla.

Itse asiassa jo noita opuksia huolellisesti lukiessa paljastuu, että vaimon hallittavaksi jäi kuitenkin koko talo ja mies sai tyytyä edustamaan perhettä sen ulkopuolella.

Vaimolla oli kotona käytännössä diktaattorin valtuudet, ellei anoppia ollut niitä käyttämässä, mutta kristillisen hierarkian takia hänen piti tunnustaa ylemmäkseen miehensä, jonka yläpuolella taas oli Jumala. Toki yhteiskunnassa ja valtiossa, kodin ulkopuolella oli otettava lukuun myös Herran voideltu ja hänen hierarkiansa. Ihmisten kotiin niillä ei sentään ollut asiaa. Siellä hoidettiin asiat suoraan Jumalan kanssa.

Vasta yhteiskunnan teollistuessa havaittiin, että naiset kannattaisi ottaa kodista pois tehokkaampaan tuotantoon. Ongelmaksi jäi vain se, miten ihmeellä hoidettaisiin koti. Vai jätettäisiinkö lapset tekemättä ja kuoltaisiin sukupuuttoon?

Näinhän sitä sittemmin päätettiin tehdä ja tuloksena oli, ettei naisten määräilemiselle enää ollut mitään rajaa missään, ei edes kodin ulkopuolella.

Se, minkä Topias ja Sepeteus kohtasivat vain poikkeuksena ja ympäristön pilkkaamana anomaliana, kehittyi vihdoin säännöksi ja uudeksi normaaliksi.

Kukapa nykyään, suu mytyssä ja käsi nyrkissä, Sepeteuksen tavoin kävisi sotia himojensa valtaa vastaan? Eikö niitä pikemmin vain koeteta lietsoa kaikin keinoin? Entä mikä odottaa meitä tämän menon päätepisteenä?

Haj daj!

Todella luonnonmukainen ja vanhurskas meno oli olennaisesti hierarkkista. Tämä koski tietenkin yhtä hyvin kotitalouden piiriä kuin koko maailmaa. Asia käsitettiin yleensä tällä tavoin kaikkialla kehittyneessä maailmassa. Trobriand-saaret olivat sitten erikseen (ks. Vihavainen: Haun trobriand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Meidän päiviimme saakka on säilynyt hyvin kiinnostava venäläinen kodin järjestyksen opas, domostroi. Siinä voi sanoa sepeteuslaisen maailmankatsomuksen täysin määrin toteutuneen.

En viitsi lisätä sitä tähän koko tekstinä, mutta halukkaat löytävät sen tämän linkin kautta: Vihavainen: Haun domostroi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)