Vihan voimalla

Tuhon fantasiat

Konrad Lehtimäki, Inferno (Syvyydestä II). Novelleja. Ahjo 1919, 158 s.

20. vuosisadalla voimme todeta kaunokirjallisuudessa jonkinlaista patologista kiinnostusta suurkaupunkien tuhoamiseen, jo kauan ennen kuin se oikeastaan tuli mahdolliseksi.

Suomessa Arvid Järnefeltin henkilö haaveili syntisen Pietarin hävittämisestä romaanissa Veneh’ojalaiset. Myöhemmin Aarno Karimo romaanissa Kohtalon kolmas hetki pani asialle ihmeaseen keksineet suomalaiset. Venäläisillä tällainen kirjallisuus muodosti maailmansotien välisenä aikana kokonaisen genren.

Työläiskirjailija Konrad Lehtimäellä oli henkilökohtaista tuntumaa epäoikeudenmukaisuuteen ja terroriin ja niistä kumpuavaan vihaan. Itsekin hän jo joutui kuolemaantuomituksi, mutta pelastui sentään.

Ainakin pari Lehtimäen teosta, mukaan lukien tässä käsitelty, koostuu suoranaisesta väkivaltapornosta, oikeudettoman, saastaisen mielivallan kuvaamisesta, jonka alla kunnon ihmiset näännytettiin hengiltä.

Maailmansodan kauhuja kirjailija esitti äärimmäisen irvokkaina. Eräässä novellissa toimii tehdas, jonka työläiset ovat kaikki erilaisia invalideja, jotka työskentelevät tekojäsenin. Nuo jäsenet ovat tehtaan omaisuutta…

Kiinnostavin on kuitenkin tähän kokoelmaan sisältyvä novelli Kostaja, joka on luettavissa myös kokoelmassa Hävittäjä.

Novelli kuvaa terroristiryhmää, joka nimistään päätellen on venäläinen. Sen johtaja vaatii hylkäämään yksittäisterrorin, koska hänellä on sille vaihtoehto: koko suurkaupungin hävittäminen.

Hänellä on käytössään aivan uudenlaista ja äärimmäisen tehokasta räjähdettä ja hän ostaa myös rikkaan lahjoittajan varoilla toistakymmentä lentokonetta. Niiden avulla on tarkoitus kokonaan tuhota kaupunki, joka kovasti vaikuttaa Pietarilta.

Kuvitelmia Pietarin tuhosta ja häviämisestä toki olikin kirjallisuudessa ollut jo pian sen syntymästä saakka. Kyseessähän oli Jumalaa vastaan kapinoivan, ylpeän tsaarin tahdosta mahdottomaan paikkaan rakennettu keinotekoinen kaupunki, jonka kohtalona oli hävitä.

Lehtimäellä hävittämisen motiivit eivät ole toki uskonnollisia. Kyseessä on viha.

Sitä todella tarvitaan ja paljon, mikäli halutaan oikeuttaa suurkaupungin kaikkien ihmisten, niin aikuisten kuin lasten, syntisten kuin viattomien tuhoaminen tulella ja väkivallalla.

Vihaa joka tapauksessa on riittävästi. Terroristeista jokainen janoaa äärettömästi kostoa ja he myös uskovat, että koko työväenluokka mielellään itse tuhoutuu, mikäli voi tyydyttää kostontarpeensa, oikeutetun koston.

Rakkaudesta ja sen voimasta puhutaan paljon ja löysiä, mutta viha on todellinen voima, joka tekee mahdolliseksi sen holokaustin, jonka terroristien johtaja järjestää.

Surmanlentokoneet todella tekevät työnsä ja kirjailija kuvittelee, miten tuho kohtaa jokaisen kaupungissa oleskelevan, omissa puuhissaan. Kaikki tuhoutuu, bulevardeja ja yliopistoa myöten.

Suuren tuhon järjestäjä itse tuhoaa itsensä kaikkein suurimmassa räjähdyksessä ja terroristit, jotka ovat koneineen laskeutuneet jonnekin jään reunalle, pohtivat, kuka tuo kuoleman enkeli oikein oli. Oliko hän ihminen?

Mitä sinä sanot, huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin orjaa ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin maailmassa ja samoin hänen kuolemansa –hän oli suuri loppuun asti.

Kaiken kadotessa sen hävittäjät kuitenkin itkevät, sillä samalla tuhoutuu koko menneisyys. Mutta katuvatko he? Ei siitä ole merkkejä.

Kai tätäkin kirjallista tuotetta voi jonkinlaisena moraliteettina pitää. Mässäily erilaisilla kaameuksilla tuo mieleen Jack Londonin, johon kirjoittajaa onkin verrattu.

Mutta amerikkalainen alan mies ei sentään itse joutunut siihen sisällissodan infernoon, jossa Lehtimäen kokemusmaailma karttui. Lienee lähdettävä siitä, että tätäkin kirjaa voi ymmärtää vain sen syntyhetken taustaa vasten.

Oli se sellainen vuosisata.