Varhaishistorian loisto ja kurjuus

Varhaishistoriaa

Olaus Magnus Gothus, Pohjoisten kansojen historia. Suomea koskevat kuvaukset. Latinasta kääntänyt Kaarlo Hirvnen, Esipuheen ja selitykset laatinut Kustaa Vilkuna. (1555)1977, Otava, 165 s.

Johannes Messenius, Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita. Sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. SKS 1988. Latinan kielestä suomentaneet Martti Linna, Jorma Lagerstedt, Erkki Palmén, 222 s.

Jalmari Jaakkolaa aikoinaan kiitettiin muun muassa siitä, että hän oli kaivanut esiin kokonaisen Suomen historian aikakauden, varhaishistorian.

Mutta mainen kunnia on katoavaista. Pari vuosikymmentä myöhemmin koko valtava työ leimattiin spekulaatioksi, jonka arvo oli kyseenalainen, todennäköisimmin hyvin vähäinen.

Muodeistahan historiassakin on kysymys, joskus sanotaan, ettei se muuta olekaan. Mutta asian merkitys vaihtelee. Joskus halutaan tietää paljon sellaisestakin, josta ei voida paljoa tietää ja joskus taas halutaan viedä kritiikki äärimmäiseen pyrrhonismiin ja kieltää tai ainakin ignoroida sekin, mikä itse asiassa on todennäköistä, joskaan ei varmaa.

Jo Suomen historian isänä tunnettu H.G. Porthan raivosi sellaisia spekulaatioita vastaan, jotka hänen mielestään olivat liian kapealla pohjalla. Toki skandinaaviset saagat ja muukin perimätieto kertoi yhtä ja toista myös Suomesta ja sen varhaisista asukkaista ja jopa kuninkaista, mutta voiko siihen luottaa?

Voi ja voi. Mikäli kyseessä olivat itse nuo skandinaaviset kansat, annettiin sinänsä tarumaisiksi ymmärretyille saagoille suuri arvo, mutta mikäli kyseessä olikin Suomi, oli asia toinen. Miksi näin oli, kannattaa kysyä.

Noita Suomen varhaishistoriaan liittyviä kronikoita ja saagoja on myös suomennettu, joskin yllättävän myöhään.

Niissä Suomi joka tapauksessa esiintyy melko selvästi omana yksikkönään, joka tosin jakaantuu maakuntiin kuten muutkin maat. Puheet siitä että olisi ajateltu olevan olemassa vain erilaisia Ruotsin maakuntia, ovat kovin löyhiä. Yhtenäistä suomalaisuutta ei varhais- tai edes sydänkeskiajalla ollut, mutta eipä ollut myöskään yhtenäistä ruotsalaisuutta tai norjalaisuutta. Silti myös noita yläkäsitteitä käytettiin.

Suomalaisten omituisuus ja heidän etevyytensä noituuden alalla ovat tietenkin tähän päivään saakka tunnettuja. Kuitenkin tuohon aikaan myös hiihtäminen ja poroilla ajo olivat jotakin varsin poikkeuksellista ja niiden merkitystä myös liioiteltiin.

Lähinnä tarumainen oli käsitys Pohjanmaan sisältäneestä Kainuusta naisten maana (Qvenland), mutta useinhan fantastisimpaankin liioitteluun sisältyy jokin määrä totta.

Käsitystä Suomesta jättiläisten asuinsijana itse asiassa tukevat eräät arkeologiset löydöt: meillä oli pienikasvuisten seassa paljon myös hyvin pitkiä ihmisiä.

Suomalaisen oluen ylivertaisuus, minkä Olaus Magnus mainitsee, kannattaisi varmaankin noteerata myös mainonnassa. Sama koskee suomalaisten saman kertojan mukaan valmistamia valtavia, jopa tuhansien naulojen painoisia juustoja, jotka säilyvät vuosia ja ovat esimerkiksi piirityksissä hyödyllisiä.

Sitä paitsi tuo savustettu kutunjuusto on maultaan erinomaista ja vain paranee vanhetessaan. Sellaista taitaa saada nyt vain Pietarin halleista. Mikäli nyt on ihan mahdotonta kumota elintarvikkeiden tuontia Venäjältä koskevaa kieltoa, voisi kai ainakin taas yrittää valmistaa itse jotakin samanlaista.

Lukemattomat detaljit Suomen varhaishistoriasta ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa ja samalla lukijalle hahmottuu myös kertojan käsitys siitä asemasta, mikä Suomella on muiden kansojen keskuudessa.

Eihän se yleensä hullumpi ollut ja suomalaisilla, kuten muillakin kansoilla oli omat erityiset paheensa ja hyveensä. Niin taitaa olla tänäkin päivänä. Toki on syytä, kriittisen arvion pohjaksi, muistaa, mikä asema ja tarkoitus kullakin kirjoittajalla on ollut.

Olaus Magnuksella tuskin oli mitään syytä kohdella suomalaisia erityisen hyvin, kuten ei ollut Messeniuksellakaan. Tosin hänen surkea kohtalonsa ja vankeutensa Kajaanin linnassa ei ollut mitenkään erityisesti suomalaisten syytä. Kiitosta hän joka tapauksessa odottaa niiltä kansoilta, joiden historiaa on kuvannut.

Varsinainen suomalaisten puolustaja on Daniel Juslenius, josta ei tällä erää enempää. Hänen agendansa taas liittyy siihen moitteeseen, jota emämaasta käsin kehdattiin esittää suomalaisille, jotka muka eivät riittävästi vastustaneet Pietari I:n joukkoja… Enemmän siitä myöhemmin.

Messeniuksen ja Olaus Magnuksen teksteissä on joka tapauksessa suomalaisille sekä ruusuja että risuja ja sehän on vakavasti otettavan ja reilun tutkijan tunnusmerkki. Messeniuksen kirjaan liitteenä lisätty tuntemattoman tekijän Suomen kronikka on taas selvä suomalaisten puolustus ja pieni omakehu  ja sellaisethan ovat jokaisen terveen kansakunnan tunnus.

Tuntematon tekijä, jota muuten Porthan ilmeisen kohtuuttomasti moitti on ollut erityisen kiinnostunut suomalaisten varhaisimmista kuninkaista, joista myös Messenius kertoo, perustaen tietonsa lähinnä saagoihin.

Näitä kuninkaitahan mainitaan peräti viisitoista kappaletta ja kaikki ovat yhtä paljon eli siis vähän historiallisia kuin useimmat Ruotsin valtakunnan Erikit. Myös Messenius tuntee nuo kuninkaat.

Itse kunnioitan erityisesti Ukkoa, Suomen kahdeksatta kuningasta, jolla kerrotaan olleen Akka-niminen vaimo. Sen mukaan, vakuuttaa kronikka, kaikkia erityisen arvostettuja naisia kutsuttiin Suomessa lisänimellä Akka. Siitä, mitä Ukko tai Akka saivat aikaan ja miten heidän elämänsä päättyi, ei ole säilynyt tietoa, kirjoittaja harmittelee.

Sama, luoja nähköön, pätee tänäkin päivänä kovin moneen asiaa, jonka haluaisimme tietää. Ikävä totuus vain usein on, että kun tietoa ei ole, niin sitä ei ole.

Kuitenkin historian ystävän avuksi on tullut yllättävä apulainen. Nyt käytettävissä on metodeja luonnontieteistä. Radiohiiliajoitus, joka korvasi ja täydensi kallonmittauksia ja vertailevaa metodia, on saanut seurakseen DNA-tutkimuksen, joka pystyy antamaan hämmästyttäviä uusia tuloksia.

Eivät uudet metodit vanhoja kumoa, saati korvaa. Silti ne tuntuvat antavan suuren psykologisen sysäyksen varhaishistorian harrastukselle. Ei se ollut aikaa, josta ei ole mitään vakavasti otettavaa tietoa. Suomalaiset eivät enää katoa peruuttamattomasti historian hämärään, vaan nousevat sieltä taas esiin.

Ei ole pelkästään todennäköistä, vaan myös varmaa, että meidän kaikkien esi-isät ovat muodostavat tuhansia ja taas tuhansia vuosia pitkän sarjan ilman ainoatakaan katkosta…

Mutta mitä nuo ihmiset tekivät? Saagat ja kronikat eivät varmastikaan ole lähteistä luotettavimpia, mutta ovatko ne epäluotettavuutensa takia vain ja ainoastaan epäkiinnostavia? Miksi olisivat?

Luulenpa, että uusi Jalmari Jaakkola on vasta tulossa. Samalla nousevat taas esille vanhat spekuloijat, Jusleniuksesta Wettenhovi-Aspaan…

Tämähän on luonnollista ja välttämätöntä.

Anakronismeja ja aivokummituksia

 

Olemassa olemisen kysymyksiä. Suomi ja Savo

 

Kysymys siitä, mitä olemassa oleminen on/tarkoittaa ja mitä ei, on aina ollut filosofeille läheinen. Keskiajalla puhuttiin realisteista ja nominalisteista, joiden kiistat koskivat yleiskäsitteiden olemassaoloa tai sen puuttumista. Eksistentialistit keksivät vuorollaan tuon tuoreen aihepiirin ja onhan niitä sen kaivelijoita ollut maailman sivu. Tärkeähän asia on.

Historian populaaritulkinnoissa ja vähän muissakin törmää usein kysymykseen siitä, oliko Suomi jossakin tietyssä historian vaiheessa olemassa vai eikö ollut. Kiivaimmat nominalistit (vai realistit?) väittävät, ettei mitään Suomea ollut eikä voinut ollakaan ennen kuin sen virallisten paperien maailmassa voidaan todeta saaneen poliittisen olemassaolon.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että tunnettu venäläinen kirjallinen hahmo Kozma Prutkov (joka oli ja on kirjallisena olemassa, vaikka hänen kerrotaan päättäneen maallisen olemassaolonsa muuttumalla musteläiskäksi) on eräässä kuolemattomassa mietelmässään sanonut, että todellisuuden ytimeen voi päästä vain valtion palveluksessa.

Ehkäpä voimme siis viitata kintaalla puheille sellaisesta Suomesta, joka olisi ollut olemassa ennen vuotta 1809? Vai voimmeko itse asiassa ottaa viralliseksi syntymävuodeksi 1917? Eikös tässä hiljattain juuri kaikkialla kerrottu, että Suomi täytti sata vuotta? Vai eikö muka täyttänytkään?

Toki jo 1500-luvulla tuli Ruotsin kuninkaiden titulatuuriin Suomen suuriruhtinaskunta, joka ei rajoittunut Juhana-herttuan aikaiseen Suomen herttuakuntaan, vaan ulottui idässä aina Rajajoelle saakka ja pohjoisessakin kenties jopa Jäämerelle saakka.

Myös Suomen menneisyydestä kertovat Suomen kronikat1600-luvulla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomen+kronikka )puhuivat jo paljon suuremmasta Suomesta kuin varsinaisesti siitä läntisestä alueesta, josta maa oli saanut nimensä. Vastaava kehityshän tapahtui kaikkialla: Viron käsite tuli Virumaan pohjalta, Saksa Saksin ja niin edelleen. Britannian (Grande-Bretagne) nimitys lähti Bretagnesta (Brittany) ja niin edelleen.

Ainakin jo 1600-luvulla ymmärrettiin Suomella Ruotsin valtakunnan sitä aluekokonaisuutta, joka oli Pohjanlahden itäpuolella ja 1700-luvulla osattiin jo huolestua sen pysymisestä valtakunnan yhteydessä. Poliittinen heräily Suomessa oli tosiasia.

Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Ruotsin todettiin luovuttavan Venäjälle osan Suomen suuriruhtinaskunnasta. Myöhemminhän Venäjällä -ja Suomessa- otettiin sitten käyttöön käsite Vanha Suomi, johon tuokin alue kuului. Haminan rauhassa ei sen sijaan puhuttu Suomesta, vaan tiettyjen läänien luovuttamisesta, mikä oli tietenkin tarkempi juridinen ilmaus.

Sitä paitsi Suomi oli tuolloin jo kahtia jaettu, joten ei ollut edes korrektia puhua sen pilkkomisesta. Ne alueet, jotka vuosien 1721 ja 1743 rajanvedoissa jäivät Venäjän hallintaan, eivät yhtäkkiä muuttuneet pelkäksi Venäjäksi enempää kuin Ruotsin puolelle jäänyt osa Suomea olisi ollut pelkkää Ruotsia eikä Suomea lainkaan.

Toki ennen Haminan rauhaa Suomella ei ollut edes autonomista valtiollista olemassaoloa, oma keskushallinto muutti sitten tilannetta olennaisesti, mutta eihän se Suomen olemassaolon kaikinpuolista alkua merkinnyt.

Kysymystä siitä, mitä käsite Suomi merkitsi erityisesti 1700-luvulla, on aika paljon tutkittu, vaikka kysymys on viime vuosikymmeninä jäänyt melko epämuodikkaaksi. Puhuminen Ruotsi-Suomesta on toki  anakronismi, sillä mitään valtioliittoa ei ollut. Tanska-Norjakin on tässä suhteessa ilmeisesti asianmukaisempi käsite.

Mutta eihän se juridinen puoli kaikkea tässä maailmassa merkitse muille kuin Kozma Prutkoville ja hänen koulukunnalleen. Ei kaikki tässä maailmassa ole virallisiin papereihin kirjoitettu ja asianmukaisesti vahvistettu ja silti se saattaa olla ihan tärkeää.

Ajatelkaamme Savoa. Historiallisen pyrrhonismin edustaja voi todeta, että todella Savo ilmestyi aikoinaan virallisiin papereihin ja vieläpä sitten jakaantui eri yhteyksissä Suur-Savoon ja Vähä-Savoon eli Pien-Savoon. Sen jälkeen se niistä hävisi.

Onko meidän nyt mahdollisesti sitten ajateltava, että vaikka Savo joskus oli, ei sitä enää ole? Ja kuin Savo joskus oli, oliko sitäkään olemassa yhtenäisenä entiteettinä? Mikä, jos mikään, nyt lopultakin yhdisti Pien-Savoa ja Suur-Savoa?

Tuskin voimme tänäkään päivänä puhua yhtenäisestä Savosta. Kuopiolaisten kotkotukset eivät mikkeliläisiä hetkauta millään tavalla, paitsi yrittäessään syrjäyttää eteläsavolaisten edut vaikkapa soteasioissa. Puhuttu kielikin on molemmilla seuduilla kovin erilaista.

 Missä sitä paitsi olisivat Savon rajat? Sellaisia rajoja ei ole olemassa ja sikäli kuin on, ne ovat keinotekoisia eivätkä merkitse juridisesti mitään. Etnologisestikin erilaiset perinteet ja sanontatavat näyttävät vaihtelevan pitäjänrajoista riippumatta.

Ehkä meidän on siis otettava lusikka ns. kauniiseen käteen ja todettava: mitään Savoa ei ole olemassa. Mikäli pitäydymme kriittisessä asenteessa myös historiaan nähden, voimme lisätä tähän: eikä ole koskaan ollutkaan.

Siitä huolimatta puhumme kyllä Savosta aivan luontevasti jokapäiväisessä kielenkäytössämme ja näyttää siltä, että moni kuvittelee ainakin asuvansa Savossa ja olevansa savolainen tai sitten kieltäytyy ehdottomasti tästä kunniasta. Molemmissa tapauksissa hän olettaa Savon ja savolaisuuden todelliseksi.

Sama se oli tuon Suomenkin kanssa: sen rajat eivät olleet selkeät, saati ikuisesti samat, se ei ollut yhtenäinen alue eikä poliittisesti toimivaltainen yksikkö, vaikka sillä kyllä oli Ruotsin valtiopäivillä edustajansa, jotka vaalivat myös sen yhteisiä intressejä.

Silti kyseessä oli käsite, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki käyttivät. Se oli hyödyllinen ja jopa välttämätön ja siis olemassa, ei pelkkä aivokummitus, jota mikään reaalimaailman entiteetti ei olisi vastannut.

Tämän asian kieltäminen, jota nykyään näyttää paljonkin esiintyvän, kaipaa sen sijaan selitystä? Mistä tämä ajattelutapa oikein tulee ja mitä se palvelee. Jotakin olennaista aikamme suomalaisuudesta se ainakin näyttää kertovan.

Olemassaolon ongelmia

 

Mitä oikein on?

 

Kun halutaan ymmärtää maailmaa pintaa syvemmälti, ei riitä sen kuvaileminen eikä itse asiassa edes fysiikan ja kemian lakien tunteminen, vaikka se joskus muinoin tuntui avaavan tien kaikki käsittävään oivallukseen: ”Let Newton be -and all was light!”

Itse asiassa saatamme tuntea Newtonin ja lukemattomien muiden tutkijoiden tulokset kohtuullisen hyvin ja silti olla niistä ja niiden merkityksestä mitään ymmärtämättä eli niitä ihmettelemättä. Tämä voikin tuntua erityisen ansiokkaalta.

Asiat voi nähdä toisinkin. Zen-mestareilta kuulemma saatetaan kysyä yksinkertainen ja samalla kaikkien vaikein ja laajin kysymys: ”Mestari, kuinka oikein on?”

Kun mestari vastaa siihen vaikkapa, että vesi kiehuu kattilassa, mutta puut ovat vähissä, saattaa oppilas saada valaistuksen eli satorin. Yleensä sen saamiseksi kai tarvitaan mestarin esittämä koan, lause, joka auttaa ylittämään diskursiivisen järjen rajat, mikä taas voi tapahtua kaikkein yksinkertaisimman asian kautta.

Näin olen ainakin zen-buddhismin ymmärtänyt. Ei kai tuota oppia ja sen merkitystä voikaan järkeilemällä ymmärtää, kyse on muuri järjen ja sen rajoitusten voittamisesta, mikä ei kaiketi merkitse sitä, että alettaisiin elää järjettömösti.

Joka tapauksessa koko zen-buddhismi mielestäni on muuan osoitus siitä, miten sidoksissa ihminen on yleensä käsitteisiinsä ja miten vähän looginen ajattelu auttaa hänen ymmärrystään monissa asioissa, samaan aikaan kun se taas toisissa on välttämätön ja hämmästyttävän tehokas väline.

Mutta välineet nyt ovat vain välineitä.

Tässä ei nyt ollut lainkaan tarkoitus ruveta pohtimaan maailman olemusta, ja lopetan sen tähän. Sen sijaan palautan mieleen hieman niitä ajatuksellisia pinttymiä, joita ihmisillä on esimerkiksi valtiollisissa asioissa.

Niitä tullaan puimaan Suomen ja Savon osalta oikein joukolla 5.6. Savonlinnassa pidettävässä Olavinlinnan 550-vuotisjuhlaseminaarissa. Uskallan ennustaa, että uusia näkökulmia ja hämmästymisiäkin tulee riittämään, vaikka uutta tietoa menneisyydestä on saatu vain kohtuullisessa määrin ja lähinnä 1700-luvun lopun asioita koskien.

Joka tapauksessa, kun totunnaisia ajatuskuvioita puretaan, saattaa syntyä näkymiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän yllättäviä.

Eihän tässä kyse mistään zen-budhismista ole, mutta voisin ajatella, että paralleeli on olemassa: me katsomme emmekä näe, kuuntelemme. emmekä kuule ja kaikki tämä johtuu siitä, että käytämme käsitteitä, jotka ovat lakanneet sanomasta meille mitään olennaista ja peittävät sen sijaan näkyvistä asioiden toisen puolen.

No, tässä joka tapauksessa muuan tähän liittyvä vanhempi blogi, näin kesän merkeissä:

 

maanantai 10. huhtikuuta 2023

Anakronismeja ja aivokummituksia

 

Olemassa olemisen kysymyksiä. Suomi ja Savo

 

Kysymys siitä, mitä olemassa oleminen on/tarkoittaa ja mitä ei, on aina ollut filosofeille läheinen. Keskiajalla puhuttiin realisteista ja nominalisteista, joiden kiistat koskivat yleiskäsitteiden olemassaoloa tai sen puuttumista. Eksistentialistit keksivät vuorollaan tuon tuoreen aihepiirin ja onhan niitä sen kaivelijoita ollut maailman sivu. Tärkeähän asia on.

Historian populaaritulkinnoissa ja vähän muissakin törmää usein kysymykseen siitä, oliko Suomi jossakin tietyssä historian vaiheessa olemassa vai eikö ollut. Kiivaimmat nominalistit (vai realistit?) väittävät, ettei mitään Suomea ollut eikä voinut ollakaan ennen kuin sen virallisten paperien maailmassa voidaan todeta saaneen poliittisen olemassaolon.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että tunnettu venäläinen kirjallinen hahmo Kozma Prutkov (joka oli ja on kirjallisena olemassa, vaikka hänen kerrotaan päättäneen maallisen olemassaolonsa muuttumalla musteläiskäksi) on eräässä kuolemattomassa mietelmässään sanonut, että todellisuuden ytimeen voi päästä vain valtion palveluksessa.

Ehkäpä voimme siis viitata kintaalla puheille sellaisesta Suomesta, joka olisi ollut olemassa ennen vuotta 1809? Vai voimmeko itse asiassa ottaa viralliseksi syntymävuodeksi 1917? Eikös tässä hiljattain juuri kaikkialla kerrottu, että Suomi täytti sata vuotta? Vai eikö muka täyttänytkään?

Toki jo 1500-luvulla tuli Ruotsin kuninkaiden titulatuuriin Suomen suuriruhtinaskunta, joka ei rajoittunut Juhana-herttuan aikaiseen Suomen herttuakuntaan, vaan ulottui idässä aina Rajajoelle saakka ja pohjoisessakin kenties jopa Jäämerelle saakka.

Myös Suomen menneisyydestä kertovat Suomen kronikat1600-luvulla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomen+kronikka )puhuivat jo paljon suuremmasta Suomesta kuin varsinaisesti siitä läntisestä alueesta, josta maa oli saanut nimensä. Vastaava kehityshän tapahtui kaikkialla: Viron käsite tuli Virumaan pohjalta, Saksa Saksin ja niin edelleen. Britannian (Grande-Bretagne) nimitys lähti Bretagnesta (Brittany) ja niin edelleen.

Ainakin jo 1600-luvulla ymmärrettiin Suomella Ruotsin valtakunnan sitä aluekokonaisuutta, joka oli Pohjanlahden itäpuolella ja 1700-luvulla osattiin jo huolestua sen pysymisestä valtakunnan yhteydessä. Poliittinen heräily Suomessa oli tosiasia.

Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Ruotsin todettiin luovuttavan Venäjälle osan Suomen suuriruhtinaskunnasta. Myöhemminhän Venäjällä -ja Suomessa- otettiin sitten käyttöön käsite Vanha Suomi, johon tuokin alue kuului. Haminan rauhassa ei sen sijaan puhuttu Suomesta, vaan tiettyjen läänien luovuttamisesta, mikä oli tietenkin tarkempi juridinen ilmaus.

Sitä paitsi Suomi oli tuolloin jo kahtia jaettu, joten ei ollut edes korrektia puhua sen pilkkomisesta. Ne alueet, jotka vuosien 1721 ja 1743 rajanvedoissa jäivät Venäjän hallintaan, eivät yhtäkkiä muuttuneet pelkäksi Venäjäksi enempää kuin Ruotsin puolelle jäänyt osa Suomea olisi ollut pelkkää Ruotsia eikä Suomea lainkaan.

Toki ennen Haminan rauhaa Suomella ei ollut edes autonomista valtiollista olemassaoloa, oma keskushallinto muutti sitten tilannetta olennaisesti, mutta eihän se Suomen olemassaolon kaikinpuolista alkua merkinnyt.

Kysymystä siitä, mitä käsite Suomi merkitsi erityisesti 1700-luvulla, on aika paljon tutkittu, vaikka kysymys on viime vuosikymmeninä jäänyt melko epämuodikkaaksi. Puhuminen Ruotsi-Suomesta on toki  anakronismi, sillä mitään valtioliittoa ei ollut. Tanska-Norjakin on tässä suhteessa ilmeisesti asianmukaisempi käsite.

Mutta eihän se juridinen puoli kaikkea tässä maailmassa merkitse muille kuin Kozma Prutkoville ja hänen koulukunnalleen. Ei kaikki tässä maailmassa ole virallisiin papereihin kirjoitettu ja asianmukaisesti vahvistettu ja silti se saattaa olla ihan tärkeää.

Ajatelkaamme Savoa. Historiallisen pyrrhonismin edustaja voi todeta, että todella Savo ilmestyi aikoinaan virallisiin papereihin ja vieläpä sitten jakaantui eri yhteyksissä Suur-Savoon ja Vähä-Savoon eli Pien-Savoon. Sen jälkeen se niistä hävisi.

Onko meidän nyt mahdollisesti sitten ajateltava, että vaikka Savo joskus oli, ei sitä enää ole? Ja kuin Savo joskus oli, oliko sitäkään olemassa yhtenäisenä entiteettinä? Mikä, jos mikään, nyt lopultakin yhdisti Pien-Savoa ja Suur-Savoa?

Tuskin voimme tänäkään päivänä puhua yhtenäisestä Savosta. Kuopiolaisten kotkotukset eivät mikkeliläisiä hetkauta millään tavalla, paitsi yrittäessään syrjäyttää eteläsavolaisten edut vaikkapa soteasioissa. Puhuttu kielikin on molemmilla seuduilla kovin erilaista.

 Missä sitä paitsi olisivat Savon rajat? Sellaisia rajoja ei ole olemassa ja sikäli kuin on, ne ovat keinotekoisia eivätkä merkitse juridisesti mitään. Etnologisestikin erilaiset perinteet ja sanontatavat näyttävät vaihtelevan pitäjänrajoista riippumatta.

Ehkä meidän on siis otettava lusikka ns. kauniiseen käteen ja todettava: mitään Savoa ei ole olemassa. Mikäli pitäydymme kriittisessä asenteessa myös historiaan nähden, voimme lisätä tähän: eikä ole koskaan ollutkaan.

Siitä huolimatta puhumme kyllä Savosta aivan luontevasti jokapäiväisessä kielenkäytössämme ja näyttää siltä, että moni kuvittelee ainakin asuvansa Savossa ja olevansa savolainen tai sitten kieltäytyy ehdottomasti tästä kunniasta. Molemmissa tapauksissa hän olettaa Savon ja savolaisuuden todelliseksi.

Sama se oli tuon Suomenkin kanssa: sen rajat eivät olleet selkeät, saati ikuisesti samat, se ei ollut yhtenäinen alue eikä poliittisesti toimivaltainen yksikkö, vaikka sillä kyllä oli Ruotsin valtiopäivillä edustajansa, jotka vaalivat myös sen yhteisiä intressejä.

Silti kyseessä oli käsite, jonka kaikki tunsivat ja jota kaikki käyttivät. Se oli hyödyllinen ja jopa välttämätön ja siis olemassa, ei pelkkä aivokummitus, jota mikään reaalimaailman entiteetti ei olisi vastannut.

Tämän asian kieltäminen, jota nykyään näyttää paljonkin esiintyvän, kaipaa sen sijaan selitystä? Mistä tämä ajattelutapa oikein tulee ja mitä se palvelee. Jotakin olennaista aikamme suomalaisuudesta se ainakin näyttää kertovan.

 

Tähän lipsahti jatkoksi vielä toinenkin blogi, jonka voi lukea tai jättää lukematta. Suomen muotutumista sekin liippaa.

 

maanantai 28. tammikuuta 2019

Suomen voittomaat

 

Venäjän rajat ja Suomen valloitukset

 

Joskus maailmassa oli yleistä kuulla jonkun sanovan tai nähdä kirjoittavan, että kun venäläiset kerran jonnekin menevät, niin eivät he sieltä pois lähde, ilman sotaa ei nyt ainakaan.

Koska näin ei käynytkään toisen maailmansodan jälkeen esimerkiksi Itävallassa, josta venäläiset lähtivät vasta vuonna 1955 tai Lapissa ja Pohjois-Norjassa, täytyi todeta, ettei asia nyt ihan varmasti ja jäännöksettömästi niinkään ollut.

Tosin piti paikkansa, että venäläisiä tai siis neuvostoliittolaisia joukkoja jäi Itä-Euroopan maihin ja niillä tietenkin oli ratkaiseva rooli siinä, että nuo maat omaksuivat ns. sosialistisen järjestelmän. Eipä silti, olihan aatteella kannatustakin. Kommunistit olivat aivan oikein ja vakain tuumin onnistuneet ottamaan johtoaseman vastarintaliikkeissä.

Näinhän se olisi pitänyt tehdä meilläkin, mutta ongelmana oli, ettei meillä ollut vastarintaliikettä kun ei ollut saksalaismiehitystäkään.

Niinpä kommunistit eivät saaneet vapaustaistelijan roolia, vaan ainoastaan maanpetturin. Taistolaisaikana yrittivät jotkut onnettomat jälkijättöisesti keksiä ”vastarintaryhmälle” vapaustaistelijan roolin, mutta se nyt oli vain surkea parodia.

Neuvostoliitto vei sitten meiltä sen Karjalan. Asiaa on toisaalla selostettu, joten ei siitä sen enempää. Sen menettämiseen oli omat syynsä, mutta korkeakaan hinta ei sittenkään ollut mahdoton siitä hyvästä, että tässä maassa saattoi, Sillanpään marssilaulun sanoin suorana seistä tai kaatua.

Totalitarismin pirullisuuteenhan kuului, että ihminen riisuttiin kunniastaan ja mikäli haluttiin, tapettiin kuin elukka. Sitäpä ei meille tultu tekemään. Ilman vastarintaa olisi tietenkin tultu.

Neuvostoliiton taktiikkaan kuului, että siihen tai sen vaikutuspiiriin liitettäville kansoille annettiin jonkinlaisia lahjoja, joilla oli kansallinen merkitys. Liettua esimerkiksi sai Vilnan alueen, jolla oli kansallisesti erittäin suuri symboliarvo. Se oli kuin Suomelle olisi annettu Viipuri.

Itse asiassa toki Suomelta otettiin Viipuri, mutta se tapahtui vasta verisen sodan jälkeen. Ennen sitä sille oli lahjoitettu Itä-Karjala eli siis muodostettu tuo Suur-Suomi, jota Moskovassa ilmeisesti pidettiin suomalaisten suurena kansallisena tavoitteena. Ei sitä huolittu.

Arvo ”Poika” Tuominen kyllä arveli, että se oli paha virhe, sillä Itä-Karjalaista olivat kiinnostuneet vain harvalukuiset opiskelijanuoret. Kansan syville riveille se oli aivan vieras ajatus ja herätti syviä epäluuloja.

Joka tapauksessa yritetty oli.

Se, ilmeisesti väliaikaiseksi ajateltu raja, jonka Suomi sitten, vastoin aikeita sai Moskovan rauhassa vuonna 1940, ei ollut vailla perinteitä. Sehän oli jokseenkin sama kuin tuo niin sanottu Pietari Suuren raja, joka vahvistettiin Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.

Tehdäkseen uudesta rajasta sopuisan ja molempien osapuolten aidosti hyväksymän, Venäjä itse asiassa silloin osti nuo sodassa saamansa uudet alueet. Voittaja maksoi niistä hävinneelle kaksi miljoonaa riikintaalaria.

Se oli molemmille sodan raunioittamille osapuolille suuri summa, siis molemmille. Sotakorvauksia ei tosiaan vaadittu, vaikka sellaisetkaan eivät tuohon aikaan olleet suinkaan tuntemattomia.

Erona myöhempään, sinänsä poikkeukselliseen rajajärjestelyyn oli, että alueet luovutettiin vuonna 1721 asukkaiden kera.

Myöhemmin sitten sama alue luovutettiin vuonna 1940 ilman asukkaita. Itse asiassa tätä ei vaadittu, mutta Neuvostoliitolla oli tietty, hyvin ansaittu maine, minkä takia vain parisataa asukasta jäi rajan taakse. Arvattavasti joukossa oli yhteistoimintamiehiä, jotka pelkäsivät paluuta.

Joka tapauksessa se niin sanottu Vanha Suomi, joka aluksi käsitti suunnilleen nykyisen luovutetun Karjalan ja myöhemmin, vuodesta 1743 lähtien lisäksi Kymijokeen ja Savonlinnaan asti ulottuvan alueen, säilyi etnisesti suomalaisena.

Suomi oli väestön valtaosan kieli eikä asia siitä muuksi muuttunut, että sivistyneistö puhui paitsi ruotsia, kuten myös rajan länsipuolella, myös aika paljon saksaa. Sehän oli hallintokielenä myös Baltiassa ja sen käyttö esimerkiksi koululaitoksessa levisi aina Savonlinnaan asti.

Venäjä tuli alueelle pikkuhiljaa ja yllättävän vähäisessä määrin. Talonpoikaisväestön keskuudessa venäläisiä oli hyvin vähän ja he keskittyivät lähinnä Kyyrölään, jonne muuan kartanonherra oli heitä tuottanut. Lisäksi venäläisiä oli kauppiaskunnassa ja virkamiehistössä, etenkin Viipurissa.

Sotilaat tulivat sitten lisäksi, mutta he olivat väliaikaisia asukkaita vailla kansalaisoikeuksia.

Seudun venäläistämisestä ei ollut tietoakaan. Siinä suhteessa kaikki kävi toisin kuin esimerkiksi keskieurooppalaisilla valloituksilla yleensä. Elsass-Lothringen ranskalaistettiin aikoinaan tehokkaasti ja Skoone ruotsalaistettiin. Sleesia, Pommeri ja Preussi saksalaistuivat. Vanhassa Suomessa etnisyyden muutokset olivat sen sijaan hyvin vähäiset.

Toki Ruotsi oli menettänyt huomattavan, strategisesti Venäjälle tärkeän alueen omistamastaan Suomesta -tuo käsitehän oli olemassa toisin kuin joskus nykyään kuulee sanottavan. Suurvaltapolitiikan ansiosta Ruotsi kuitenkin pystyi pitämään tynkä-Suomen siihen saakka kunnes sen entinen suojelija Ranska käänsi kelkkansa.

Napoleonhan suorastaan kehotti Aleksanteria valloittamaan Suomen. Nuori keisari teki tämän ja herätti siinä samalla suurta paheksumista pietarilaisen ylimystön piirissä.

Vielä pahempaa kuitenkin seurasi, kun keisari vuonna 1812 määräsi Vanhan Suomen yhdistettäväksi vuonna 1809 valloitettuun Uuteen Suomeen.

Tämä oli erittäin huono uutinen Vanhassa Suomessa maatiloja omistavalle ylimystölle, mutta riemun päivä suomalaisille. Lukemattomat sukulaissiteet ja muutkin yhdistivät ihmisiä rajan molemmin puolin.

Siunatusta keisarista, Aleksanteri I:stä tuli muun muassa tästä syystä suoranainen palvonnan kohde maassamme. sen osoitti erinomaisesti hänen vuoden 1819 kiertomatkansa, joka ulottui aina Oulujärven syrjäseuduille.

Jo vuonna 1809 Suomen alue oli Aleksanterin ansiosta huomattavasti laajentunut myös länteen ja pohjoiseen, siis Länsipohjaan ja Lappiin. Voi täydellä syylä sanoa, että Aleksanteri oli myös alueellisesti luonut uudelleen Suomen, puhumattakaan siitä, että hän oli antanut sille poliittisen olemassaolon eli korottanut sen kansakuntien joukkoon, kuten hän itse asian ilmaisi.

Katkerat Venäjän kanssa käytyjen sotien menetykset oli nyt korvattu ja jopa korkojen kanssa. Yleensähän tällaista tapahtuu vain silloin, kun uusia alueita saava on sotilaallisesti voittanut sen, joka alueita luovuttaa. Normaalisti asiaan liittyvät myös suuret veriuhrit.

Nyt alueet oli saatu takaisin sanamukaisesti lahjoituksena. Suomi ei toki ollut riippumaton, suvereeni valtio, mutta kuitenkin autonominen eli omalakinen.

Siitä saattoi hyvinkin käyttää venäläistä ilmaisua samostojatelnyi, ”omilla jaloillaan seisova” joka suomeksi voidaan kääntää myös itsenäiseksi. Nezavisimyj eli riippumaton se ei tietenkään ollut. Eipä tainnut olla siihen aikaan mikään muukaan vastaava alue.

Idylli vai pitäisikö sanoa symbioosi Venäjän kanssa, joka alkoi euforisissa tunnelmissa, jatkui aina 1800-luvun loppuun saakka, eli lähes sata vuotta. Valtioidenkin elämässä se on pitkä aika.

Kuten tunnettua, Suomi irtautui sitten emämaasta vuonna 1917, kuten niin monet muutkin imperiumin rajamaat eli okrainat.

Tähän prosessiin liittyi sekä Venäjän hallituksen antama itsenäisyyden tunnustus että sen yritys palauttaa Suomi omaan valtioyhteyteensä. Jäähyväiset jättivät Suomessa jälkeensä vihan, vaikka itse asiassa valtioaluetta onnistuttiin vuonna 1920 laajentamaan. Petsamo oli sangen merkittävä saalis. Se oli erittäin hyvä hinta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta.

On selvästi asiakirjoista havaittavissa, että Neuvostoliiton vallanpitäjät olivat sangen tyytymättömiä uuteen geopoliittiseen asemaansa, joka jätti maalle vain kapean käytävän Suomenlahdelle ja edelleen Itämerelle Suursaaren ja muiden Suomenlahden saarten ja karikoiden välissä. Mutta rauhan solmiminen oli tärkeä lähiajan intressi.

Itse asiassa Neuvostoliiton avomerilaivasto oli lähinnä hullunkurinen ilmiö siinä lätäkössä, jossa se joutui toimimaan. Sitä paitsi Suomi ja Viro, uskollisina velvollisuuksilleen itsenäisinä valtoina, varmistautuivat tarvittaessa yhteisvoimin sulkemaan Suomenlahden, mikä ei ollut suinkaan mahdotonta niiden omistamien sukellusveneiden, miina-alusten ja rannikkotykistön avulla.

Kyseessä oli tietenkin niiden oma turvallisuus: selustan turvaaminen maihinnousulta. Neuvostoliiton näkökulmasta siinä kuitenkin piili myös nöyryyttävä mahdollisuus pitää suurvallan avomerilaivastoa vankina.

Tiedämme, miten Stalin halusi muuttaa sotilasmaantiedettä ja muuttikin. Mitään hyötyä hän ei siitä saanut vaan luultavasti suuren vahingon hankkiessaan puolueettomuuteen aiemmin sitoutuneen Suomen aktiiviseksi vihollisekseen.

 Kuitenkin hänen niin sanotusti geopoliittista näkemystään voi ymmärtää, ellei halua heittäytyä tyhmäksi. Moskovasta käsin asiat näyttivät toisenlaisilta kuin Helsingin näkökulmasta. Se nyt vain oli niin ja saattaapa olla vieläkin.

Sotien jälkeen olivat meillä aika suosittuja kartat, joista voi tarkastella Suomen alueen kehittymistä historian saatossa. Sellainen kuvasto löytyy esimerkiksi Pikkujättiläisestä.

Niistä oli havaittavissa se lohdullinen seikka, ettei Suomi nyt Pariisin rauhankaan jälkeen suinkaan ollut pienimmillään, edes Karjalan menetyksen jälkeen, niin kipeä kuin se olikin.

Sitä paitsi voitiin todeta, ettei Venäjä ollut edes saanut takaisin kaikkia niitä alueita, joita Ruotsin yhteydessä olleeseen Suomeen oli vuosien varrella liitetty.

Tämähän pitää yhä paikkansa. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Venäjältä vallitettu Käkisalmen lääni on enimmäkseen palautettu samoin kuin Inkerinmaa kokonaisuudessaan. Muistakaamme muuten, että Käkisalmi (venäjäksi Korela) ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, se oli tuota ortodoksista Karjalaa.

Mutta osaa siitä ei siis tosiaan ole tänäkään päivänä palautettu. Joensuun seudun ja Ilomantsin asukkaat, siis nuo suvut ovat 1600-luvun alun jälkeen osittain vaihtuneet, osittain suomalaistuneet. Ortodoksinen uskonto on säilynyt, mutta melko heiveröisenä.

Olisi varmasti väärin kuvitella, että alueen asukkaat haikailisivat vanhaan venäläiseen valtioyhteyteensä, niin valloitetulla maalla kuin asuvatkin. Ruptuurisodan aikoihinhan kaikki oli aivan toisin.

Tätä maamme Venäjältä valloitettujen alueiden hallussa pitämistä voi halutessaan pitää eksoottisena historian oikkuna, mutta totta se nyt vain on.

Venäjä hallitsee tiettyä perinteisesti suomalaista aluetta: Kannasta ja Laatokan-Karjalaa, joiden väestö tosin on vaihtunut, mutta niinpä hallitsee Suomikin erästä perinteisesti venäläistä aluetta, joka asein irrotettiin tsaarin valtakunnasta.

Valloittajan rooli on yleensä valloittajien mielestä ylpeä, mutta siihen sisältyy myös vastuu. Jos katsotte Tuntemattoman sotilaan loppusivua, huomaatte, että Linna toteaa helpottuneena, ettei Suomelle tullut vastuuta valloitettujen alueiden hallinnasta.

Jonkin aikaahan meillä se vastuu oli ja sen kantamisesta voi olla kahta mieltä. Mitä taas Pohjois-Karjalaan tulee, olemme varmaankin hoitaneet leiviskämme.

 

Ruttoa, naisia ja sortovaltaa

 

Viron kohtalonvuosia ja Tallinnan naisia

 

Jaan Kross, Uppiniskaisuuden kronikka. Balthasar Russowin tarina (Kolme katku vahel I-IV). Suomentaneet Kaisu Lahikainen ja Jouko Vanhanen. WSOY 2003, 1245 s.

 

Vanhan sanonnan mukaan suuri kirja on suuri paha (Mega biblion -mega kakon). Joskus se tuli mieleeni tätäkin kirjaa lukiessa, vaikka kyseessä on hieno historiallinen romaani, joka jaksoi pitää otteessaan viikkokausia. Vuoteessa monen kilon painoinen perheraamattu joka tapauksessa oli hankala.

Mutta tämä nyt on toisarvoista. Joka tapauksessa, kun uutta painosta otetaan, kehottaisin jakamaan kirjan neljään osaan, kuten tekijäkin on tehnyt. Elefantti syödään parhaiten palasina.

Muuten kirja on aika yllättävä otteeltaan. Liivinmaan vaiheista on paljon kronikoita, mutta Balthasar Russowin kronikka on ilmeisesti paras ja kuuluisin. Sitäkään ei muuten ole suomeksi saatavissa, minkä kustantajat ystävällisesti huomioikoot. Kyllähän Viron historia nykyään monia kiinnostaa.

Joka tapauksessa Viron historian 1500-luku, jota Russow kronikassaan kuvasi osittain myös aikalaisena, oli todella kirjavaa ja dramaattista aikaa. Vanha ritarikuntavaltio tuhoutui uskonpuhdistuksessa ja taisteluissa ja tilalle tunkivat suojelijat niin Venäjältä, Tanskasta, Puolasta kuin Ruotsista.

Tallinnan muurien sisälle valloittajat kuitenkin pääsivät enimmältään liittolaisiksi otettuina ja vanhat instituutiot, jotka perustuivat saksalaisherruuteen ja maarahvaan halveksintaan, säilyivät. Viro ja koko vanha Liivinmaa kärsivät valtavasti Liivinmaan sodassa ja väestömääräkin romahti noin neljännekseen. Suomen Iso viha oli tähän verrattua lopultakin sangen normaali miehitysaika, mikä tosin oli maamme historiassa aivan poikkeuksellinen asia.

Sanon taas ”maamme”, jotta muistettaisiin, että jo 1500-luvulla Suomi oli olemassa. Se tulee usein esille tässäkin kirjassa.

Kun otetaan huomioon, miten dramaattista materiaalia itse historia tarjoaa Viron 1500-luvusta, hämmästyttää oikeastaan se, ettei sitä ole tuotu esille sentimentaalisemmin ja enemmillä superlatiiveilla. Aikalaislähteissäkin olisi ollut paljon huikeita aineksia.

Tarjolla olivat ne kuvaukset moskovalaisten raakuuksista, joita liivinmaalaiset jo vuosisadan alussa levittivät ja jotka Kari Tarkiaisen mukaan olivat länsimaisen russofobian ensimmäinen ilmentymä. Oli tataareita, jotka ryöstivät ja tappoivat aina Suomen rannikoilla saakka, oli patologinen sadisti Iivana Julma ja hänen kätyrinsä, oli Juhana III:n ja Iivanan haukkumakirjeet ja uskomaton kiista Katariina Jagellonicasta ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kross kuvaa kuitenkin ennen muuta yhden todellisen historian henkilön elämää aikansa Tallinnassa, jonka kadut ovat enimmäkseen yhä samat kuin tuolloin. Tallinnan monen kerroksen väki, alkaen virolaisesta rahvaasta saksalaisten käsityöläisten ja kauppiaiden kautta hamaan Toompean ylhäiseen ja pöyhkeään ritaristoon on kuvauksen keskipisteenä.

Russow, joka oikeasti oli alhaista sukua, pääsi opin tielle ja valmistui Saksassa papin virkaan, jota sitten hoiti Pyhän hengen (Pühavaimun) kirkossa, joka palveli rahvasta. Nigulisten kirkko oli sen sijaan saksalaisille, Olevisten kirkko ulkomaalaisille ja Tuomiokirkko ritaristolle, jonka hallitsema Toompea itse asiassa oli oma kaupunkinsa.

Kuten muidenkin normaalien ihmisten, Russowin elämä keskittyi perheen -ja keskeisesti naisten- lasten ja työn ympärille. Vaimoja hänelle kertyi perätysten kolme ja kirjan nimenä olisikin voinut olla myös kolmen vaimon eikä kolmen ruton (katkun) vaiheilla. Toki nuo rutot olivat myös kaameita hetkiä, jotka pahoin ravistelivat kaupunkia.

Mutta politiikka on myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Kuten sanottu, mitään ylenmääräistä dramatisointia tai ainakaan moralisointia sodista ja hirmutöistä ei kirjassa ole. Siinä suhteessa myös Russowin kronikka muistuttaa Lätin Henrikin kronikkaa, jossa yhä uudelleen riemuitaan vihollisen tappamisesta ja ryöstämisestä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) )ast

Kross panee Russowin kuitenkin kärsimään suuria valinnan tuskia kuin Kristus temppelinharjalla: ylistääkö epäinhimillistä roistoa? Nuoleskellako säälimätöntä raakuutta ja saada sen palkkioksi mahdollisuus pitää virkansa ja ylhäissäätyinen vaimonsa vai mennäkö Pranglin saarelle köyhäksi saarnaajaksi?

Russowin kiusaaja tässä kirjassa on Pontus de la Gardie -tuo ranskalaissyntinen Ruotsin joukkojen päällikkö, joka niin hyvin menestyi taistelussa venäläisiä vastaan ja siis valmisti tietä Viron ja Liivinmaan hyvälle Ruotsin ajalle, jota yhä muistellaan kaipauksella.

Mutta mikä mies oikeastaan oli tuo Pontus, jota Kross kuvaa paholaismaiseksi jopa ulkonäöltään? Oliko hän parempi kuin puolalaiset, tanskalaiset tai edes venäläiset? Ei suinkaan. Kaikki ne olivat yhtä pahoja ja etenkin saksalaiset olivat se ikuinen sortaja, joita vastaan talonpojat nousivat tässäkin kirpassa Saksalaiset ne olivat, jota aina pyrkivät painamaan talonpoikien naamaa sontaan ja eivät heidän niskoillaan.

Mitä Pontukseen tulee, hänen raakuutensa oli kuitenkin Russowin (tai Krossin) silmin poikkeuksellinen. Muun muassa Narvan valloituksen jälkeen hän antoi ryöstää kaupungin ja aivan tarpeettomasti tappaa kaikki sen asukkaat, seitsemän tuhatta henkeä. Samanlaista hän tekin muuallakin.

Vastoin vakaumustaan Russow kuitenkin ylistää Pontusta ja hänen herraansa Juhana III:a, joka on samanlainen hirviö. Siitä hän saa palkkansa, mutta menettää sielunsa. Tai, nyt hän Pontuksen avulla pelastuu raatiherrojen vihalta, joka muuten olisi heittänyt hänet turmioon tai ainakin Pranglin saarelle rutiköyhäksi papiksi. Inhimillistä, kovin inhimillistä.

Toki ruotsalaisilla on myös hyvä miehiä ja kansaan kohdistuvaa huolenpitoa. Yksi esimerkki on Kristian Agricola, Suomen uskonpuhdistajan poika, joka tulee piispaksi ja alkaa puuhata kansanopetusta, mutta kuolee pian äkillisesti.

Katsoin muuten Pontus de la Gardiesta kertovaa artikkelia Wikipediasta. Suomalainen versio tiesi hänestä tuskin mitään Muut olivat laajempia ja venäjänkielinen näyttää äkkivilkaisulla käsittävän jopa kymmeniä sivuja. Suomeksi Pontuksen hirmutöitä ei mainita, mutta Viron historioissakin ne aina noteerataan.

Itse asiassa koko Liivinmaan sota näyttää meillä unohdetun ja tuskin muistetaan edes siihen meillä liittyneitä ns. Pitkää vihaa ja Pohjoismaista seitsenvuotista sotaa.

Sen sijaan taas tässäkään kirjassa, jossa myös kuningas Sigismund astuu näyttämölle, eivät taistelut Suomessa tule esille. Luonnolliseti jää unholaan myös Nuijasota, joka tapahtuu hieman ennen Russowin kuolemaa.

Mahtaisikohan olla aika kirjoittaa myös sellaisia historiateoksia, joissa Suomen ja Baltian historia esitettäisiin samanaikaisesti? Se saattaisi auttaa suhteuttamaan asioita. Suomi oli historiassa joskus poikkeustapaus ja joskus ei, mutta tuskin koskaan se oli todella eristynyt ympäristöstään, Virosta nyt ainakaan.

Krossin teos on alun perin ilmestynyt vuonna 1983, mikä sekin saattaa selittää jotakin. Näyttää kutenkin siltä, ettei hän tehnyt siihen muutoksia myöskään Neuvostoliiton romahdettua. Mieleen tulee vökisinkin kysymys, oliko myös Kross ollut temppelin harjalla?

Suomenkielisen laitoksen alkusanoissa hän pyytelee anteeksi sitä, ettei asioihin enempää myönteisesti kuin kielteisestikään suhtautuessaan ollut riittävän selväsanainen. Sitä voimme miettiä.

Saattaa olla, että tätäkin kirjaa on osattava lukea oikealla tavalla. Kaikki ei ehkä olekaan sitä, mitä sen sanotaan olevan.

 

Keskustan osa historiassa

 

 

Historian oppikirja kuvaelmana

 

Esa Leskinen (käsikirjoitus ja ohjaus), Ensimmäinen tasavalta. Kansallisteatterin suuri näyttämö

 

Kansallisteatteri oli katsojia täynnä, kun esitettiin maamme itsenäisen historian ensimmäisten vuosikymmenien kronikka K.J. Ståhlbergin näkökulmasta.

Historiakurssinsa lukeneelle tässä ei sinänsä mitään uutta ollut. Aika laajasti keskityttiin referoimaan uudempia julkaisuja kuten Ester Ståhlbergin päiväkirjaa ja hieman myös Santeri Alkion päiväkirjaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alkio ). Myös Tekla Hultinin päiväkirja oli esillä ja paljon muuta kulloiseenkin ajankohtaan kuuluvaa.

Teksti on siis rakennettu paljolti olemassa olevien dokumenttien pohjalle. Toki niitä virtaviivaistetaan tarpeen mukaan ja yritetään tavalla tai toisella saada myös kontekstiin. Eihän tällainen sinänsä voi johtaa historian rekonstruointiin näyttämöllä, parin paikoitellen myrskyisänkin vuosikymmenen historia on aivan liian laaja asia kutistettavaksi pariin tuntiin.

Toki tulos on historiallisen totuuden kannalta kohtuullinen. Siinä ei juuri ole sitä tuskastuttavan pinnistettyä yhden osapuolen ja erityisesti äärivasemmiston toiminnan oikeuttamista, joka on vuosikymmenet ollut niin leimallista historiaa käsittelevälle kulttuurillemme. Muutama kömmähdys faktapuolella ei ole kovin vakava asia.

Ståhlberg oli liberaali, keskustalainen ja kuten näytelmässä todetaankin, hänen roolinsa on lyhyissä esityksissä usein sivuutettu aivan lyhyellä maininnalla, ikään kuin todella merkittävää olisivat saaneet aikaan vain ääriainekset.

Toki tällaisessa dramatisoinnissa dramatisoidaan myös menneisyyttä siirtymällä kriisistä kriisiin ja unohdetaan suvantopaikat. Poissaolollaan loistaa Väinö Tanner, joka sentään oli tuon ajan historian aivan keskeinen hahmo ja on saanut kunnian tulla peräti kolmen moniosaisen elämäkerran kohteeksi. Ei hän käsikirjoittajallekaan liene ihan tuntemattomaksi jäänyt.

Mutta kärjistykset ja asioiden yksinkertaistamiset ovat draaman omimpia keinoja. Merkittävää on, että nyt keskeisenä tarkastelupisteenä on liberaali laillisuusmies. Suomen palaaminen järjettömästä sisällissodasta normaaliksi demokratiaksi oli paljon hankalampi asia, kuin tulee ajatelleeksi. Siinä tarvittiin olennaisesti myös sosialidemokraateilta aivan uutta ajattelua. Länsivaltain roolikin oli asiassa aluksi aivan keskeinen.

Etenkin Risto Volanen on kirjoissaan korostanut poliittista keskustalaisuutta edustavien voimien merkitystä sille, että maastamme tuli pohjoismainen demokratia eikä minkään sortin ääriaineisten hallitsema maankolkka. Tannerin vähemmistöhallitus oli vallassa jo vuosina 1926-1927 eli vajaan kymmenen vuoden kuluttua verisestä kansalaissodasta. Se on suorastaan hätkähdyttävä asia.

Mitä Ståhlbergiin tulee, mainitsematta jää muuan seikka, joka sai jääkärit ja aktivistit vihaamaan ”plootuvuorta” niin intohimoisesti. Kyseessä oli suhde jääkäriliikkeeseen, jota laillisuusmies Ståhlberg vastusti. Olihan sitä paitsi odotettavissa, että tuo valtiopetoksellinen liike aiheuttaisi ankaria vastatoimia Venäjän taholta.

Sellaisia olikin odotettavissa. Sitä paitsi järkevät ihmiset ymmärsivät, että olipa Venäjä miten heikko tahansa, se aina olisi kyllin vahva Suomelle. Luojan ihme oli, ettei se sitten ollutkaan. Svinhufvudin usko siihen, että itsenäisyys saataisiin aikaan Jumalan ja Hindenburgin avulla, piti paikkansa, vaikka Hindenburg hävisi sodan.

Kansalaissodan jälkeen Bertel Gripenberg kovisteli ”erästä ylhäisyyttä”, joka oli pysynyt poissa taistelukentältä silloin kun maan kohtalo ratkaistiin:

Till en excellens.

Ers excellens, som nu i ståt och glans
Vid maktens grytor frodas så belåten,
hur var det väl Ni vann Er äras krans,
Hur köpte Ni den kära, dyra ståten,
Ni som ej syntes till på kampens dag,
då landet blödde under hårda slag
och Finlands öde Stridens vågskål vägde?
Var fanns väl Ni, ers höga excellens,
när vår förnedring tycktes utan gräns,
och hopplös strid det enda hopp vi ägde?

 

Ståhlbergin sijasta maan päämieheksi olisi ollut ainakin valittava Mannerheim, jonka menneisyyttä keisarin seurueen upseerina ei juuri nyt enää kannattanut muistella. Miehethän olivat presidentinvaalissa vastakkain ja jostakin ihmeen syystä Ståhlberg voitti lähes kolminkertaisella enemmistöllä.

Ståhlberg tuli köyhästä pappissuvusta ja ilmeisestikin häneltä puuttui sellaista karismaa, jota valtion päämieheltä odotettiin. Kuningaspuuhailun aikanahan Paasikivi pohdiskeli, ettei Suomessa ollut yhtään sellaista miestä, jota kaikki voisivat katsoa ylöspäin -kaikkihan olivat ryypänneet yhdessä…

Ståhlberg kuitenkin omaksui julkisuudessa varsin majesteettisen roolin, kuten asiaa läheltä tarkkaillut Toivo T. Kaila muistelmissaan toteaa. Kailan mukaan oli Ståhlbergin koiraakin kohdeltava kunnioittavasti. Yksityiselämässään Kaarlo Juho kuitenkin oli aidosti vaatimaton eikä missään tapauksessa omaa etuaan ajava pyrkyri.

Entisen presidentin ja hänen puolisonsa kyyditys syksyllä 1930 oli ilmeisesti K.M. Walleniuksen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wallenius  ) humalapäissään antaman käskyn toteuttamista, vaikka sekin homma sitten jäi Walleniukselta kesken. Maan korkein sotilasviranomainen Wallenius ei sentään ollut, kuten näytelmässä väitetään.

Kyydityksen tarkoituksena lienee ollut häpäistä Ståhlbergin henkilö niin, että hänestä olisi tullut mahdoton valittavaksi uudelleen presidentiksi. Oliko ajatuksena jopa muiluttaa entinen presidentti Neuvostoliittoon tai peräti tappaa hänet, on tietymätöntä.

Monenlaistahan ”ensimmäisen tasavallan” kirjaviin vuosiin mahtui. Mannerheimin hinku päästä hyökkäämään Pietariin ja pelastaa Venäjä bolševismilta oli äärimmäistä uhkapeliä. Suomen armeijasta tuskin voitiin vakavasti edes puhua.

Toki Lenin, puolustellessaan Suomen-politiikkaansa väitti, että Suomen puuttuminen asiaan juuri ratkaisevalla hetkellä olisi nopeasti ratkaissut Pietarin ja koko vallankumouksen kohtalon.

Että niin ei käynyt, oli kiinni Suomen kokoomuspuolueen kannasta. Sen johto kammoksui seikkailua ja Mannerheim teki johtopäätöksensä ja meni allekirjoittamaan tasavaltaisen hallitusmuodon, joka toi pian Ståhlbergin valtaan. Rauha itärajallamme säilyi.

Onko Venäjän bolševikkivallan säilyminen sitten Suomen kokoomuspuolueen tai peräti henkilökohtaisesti Ståhlbergin ansiota/syytä, on kysymys, jota en pyri ratkaisemaan. Joka tapauksessa Mannerheim juonitteluistaan huolimatta aina lopulta siirtyi kannattamaan laillista järjestystä, josta hänelle on syytä antaa tunnustus, kuten näytelmän Ståhlbergit toteavatkin.

Mutta eihän se Suomen tie pohjoismaiseen kansanvaltaan niin sileä ja yksiselitteinen ollut, päinvastoin. On jo aikanakin, että sen todelliset sankarit, keskustapoliitikot nostetaan esille. Kunnia heille.