Armottomat armadat

 

Suuri lahtaus

 

Lepanto. La mar roja de sangre. Alex Claramunt Soto (ed.). Proemio de Hugo O’Donnell y Duque de Estrada. Desperta Ferro Ediciones SLNE, 2021.415 s.

 

Tunnettu kasku valaisee katastrofin ja onnettomuuden eroa. En toista sitä nyt tässä, mutta katson, että Lepanton taistelua voidaan pitää historian suurimpana merikatastrofina.

Olihan se tavallaan myös onnettomuus, sillä osapuolista ei ainakaan se, joka taistelun hävisi, ollut pyrkinyt siihen lopputulokseen. Useimmista sodista voinee sanoa samaa: haluttiin parasta ja saatiin sitä, mitä sodista nyt yleensä saadaan.

Lepantossa, joka sijaitsee Kreikassa Patraksen tienoilla eli Peloponnesoksen ja manner-Kreikan välisessä lahdessa, kohtasivat toisensa Pyhän liigan ja Turkin sulttaanin (Osmanien valtakunnan) laivastot.

Pyhä liiga edusti milteipä yhdistynyttä kristikuntaa. Siinä olivat mukana niin paavi (hänkin laivastoineen), vahvimpina jäseninä olivat Espanja ja Venetsia sekä lukuisia Italian pikkuvaltioita, muun muassa Napoli, Genova, Toskana, Savoji, Parma ynnä Malta. Lisäksi oli Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan sotilaita.

Tällaista laivastoa ei suinkaan voitu jatkuvasti ylläpitää, vaan e koottiin eri tahoilta, ympäri Välimeren. Kuten ymmärtää saattaa, se oli tavattoman kallis operaatio.

Kyllä myös turkkilaiset kokosivat laivoja eri puolilta laajaa valtakuntaansa, mutta he joka tapauksessa edustivat ainakin teoriassa yhtenäistä, despoottista valtiota.

Osmanien valtakunta pyrki yhä laajenemaan, niin Tunisian kuin Kyproksenkin suunnalla. Tavallaan kristittyjen maiden yhteinen rintama oli eräänlainen viimeinen ristiretki tuota laajenemista vastaan.

 Joidenkin tarkkailijoiden ja myöhempien kommentoijien mielestä se jopa pysäytti Turkin laajenemishankkeet ja oli siis äärimmäisen tärkeä tapahtuma. Tätä mieltä oli muun muassa Hegel.

Joka tapauksessa kyse oli ennen muuta Habsburgien (Filip II) ja osmanien yhteenotosta. Ranska ei ollut rintamassa mukana ja pyrki Habsburgien maantieteellisenä vihollisena ylläpitämään hyviä suhteita Korkeaan porttiin.

Joka tapauksessa meritaisteluun kerättiin valtavat voimat ja siitä tuli ilmeisesti historian suurin sekä osallistuien määrän että sen vaatimien uhrien mukaan laskettuna. Trafalgar, Tsušima tai Ruotsinsalmi, jotka kaikki olivat mittasuhteiltaan valtavia ja myös merkitykseltään suuria, olivat paljon pienempiä tapahtumia.

Toiseksi suurin merikatastrofi, jota virolaiset ovat kutsuneet myös miinataisteluksi (miinilahing) siinä eniten uhreja tuottaneen aseen mukaan oli Jumindan niemen tienoilla tapahtunut Tallinnaa evakuoivien laivojen vastainen upotussota vuonna 1941.

Siinä kuolonuhreja oli jopa 16000, vaikka haarukka on tässäkin hyvin suuri, eikä näytä siltä, että venäläisten puolelta asiaa olisi vieläkään tarkemmin tutkittu. Minkäänlaista muistomerkkiäkään tälle katastrofille ei neuvostoaikana pystytetty.

Mutta takaisin Lepanton taisteluun. Espanjalaisen wikipedian mukaan pyhällä liigalla oli 227 kaleeria, 6 kaljaasia, 76 fregattia tai parkentiinia, 1815 kanuunaa ja 86000 mistä.

Vastustajalla oli 210 kaleeria, 87 galeottia ja fustaa, 750 kanuunaa ja 88000 miestä.

Taistelun tuloksena kaatui ja hukkui pyhän liigan puolella 10000 miestä ja 8000 haavoittui. 13 kaleeria tuhoutui.

Turkkilaisten puolella kaatuneita oli 40000, lisäksi vangiksi otettiin 8000. 200 kaleeria upotettiin tai vallattiin. Mainittakoon, että 12000 (15000) kristittyä orjaa vapautettiin. Kaleeriorjat olivat kaikki kristittyjä, sillä muslimi ei saanut pitää toista muslimia orjana.

Pelkästään kuolleita oli siis yhteensä 50000, mikä ylittää monin kerroin tappioluvut maailmanhistorian muissa suurissa meritaisteluissa, myös Ruotsisalmen taustekuissa, jotka kuuluivat suurimpiin soutulaivastojen taisteluihin.

Huvittavaa kyllä, englantilainen wikipedia ei näytä tietävän mitään Ruotsinsalmen taisteluista ja vielä hullunkurisempaa on, ettei niitä tunne suomalainenkaan artikkeli, joka väittää viimeisen soutulaivastojen välisen taistelun käydyksi Hankoniemen luona 1714.

Historiankirjoituksessa esitettyjä taistelujen tappiolukuja on aina syytä epäillä. Erityisesti asia on niin, kun luvut ovat noin pyöristettyjä, mikä viittaa siihen, ettei niitä ole yritettykään tarkoin laskea.

 On joka tapauksessa lähdettävä siitä, että ilmoitettuja vihollisen tappiota ei kannata ilman muuta hyväksyä, vaan niitä on syytä katsoa vihollisen omista laskelmista. He tietävät ne parhaiten, vaikka eivät aina ole suinkaan halukkaita niitä tunnustamaan.

Joka tapauksessa turkkilainen wikipedia ilmoittaa pyhän liigan tappioiksi kujolleina7500-10000 ja turkkilaisten 20000-25000. 117 +20 turkkilaisten laivaa vallattiin ja 50 upotettiin tai tuhottiin.

Kaatuneiden kokonaismääräksi tulisi siis 27500-35000, mikä on selvästi pienempi luku kuin voittajien ilmoittama. Menetettyjen laivojen suuruusluokka on sama.

Wikipedian englantilainen versio noudattelee jokseenkin turkkilaista. Sen mukaan pyhällä liigalla oli 65000 miestä, joista 30000 merimiehiä ja soutajia sekä 35000 sotilasta. Turkkilaisilla taas oli 67000 miestä, joista 37000 merimiestä ja soutajaa sekä 30000 sotilasta.

Tappiot englantilaisen version mukaan olivat kristityillä 7500-10000 kaatunutta ja 15000 haavoittunutta ja turkkilaisilla 20000-25000 kaatunutta. Siis samat luvut kuin turkiklaisessa versiossa.

Varmuuden vuoksi vilkaistaan myös venäläistä wikipediaa, jonka mukaan pyhä liiga menetti kuolleina 9000 miestä ja vastustaja 30000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina (!) ja jopa 240 laivaa.

Yleiskuvaksi jää, että taistelussa, joka muuten oli kestoltaan vain muutamia tunteja, kuoli valtava määrä miehiä ja meren kerrottiin värjäytyneen punaiseksi verestä.

Soton toimittama kokoomateos sisältää kuvauksia siitä, missä hengessä taistelu käytiin. Vankeja ei useinkaan otettu, vaikka niitä itse asiassa mainitaan tuhansia. Usein kuitenkin heitettiin haavoittuneetkin ylilaidan kompasanojen säestämänä.

Mikäli turkkilaiset olisivat voittaneet, olisi vankeja mielellään otettu, sillä ne olivat rahanarvoista tavaraa. Sitä paitsi myös barbareskimerirosvojen laivoja osallistui taisteluun.

 Pyhän liigan laivastojen ylipäälliköstä Juhana Itävaltalaisesta (Juan d’Austria) tuli juhlittu sankari, samoin kuin genovalaisesta Andrea Doriasta, jonka operaatioita tosin myös arvostetiin.

Turkkilaistenkaan ylipäällikköä Uluj Alia ei kuristettu, vaan hän sai nauttia kunnianosoituksista. Amiraalin tittelin ja viran lisäksi hän sai Tunisian kenraalikuvernöörin viran.

Hän myös johti kuumeista jälleenvaustautuista. Laivoja, ruutia ja tykkejä tehtiin kaikkialla Välimeren ja etenkin Mustan meren ympäristössä ja seuraavana vuonna Turkilla oli taas 250 kaleerin laivasto. Sulttaani oli varustautunut taas hyökkäyssotaan ja kaikissa moskeijoissa ja koraanikouluissa luettiin alituisesti Voiton suuraa.

Turkki veikin loppuun Kyproksen ja Tunisian valloituksen ja kristittyjen aikomukset hankkia tukikohtia Osmanien valtakunnan alueelta valuivat tyhjiin. Voitto merellä ei taannut valtaa maalla.

Oliko Lepanto sitten suuri strateginen voitto vai pelkästään episodi, joka ei ratkaissut mitään?

Ainakin kyseessä oli ensimmäinen kertaa noin sataan vuoteen, kun turkkilaiset voitettiin merellä ja vieläpä perin pohjin.

 Tämä antoi heille tervetulleen muistutuksen kuolevaisuudesta ja lisäsi kristittyjen itsetuntoa. Despoottisen Turkin valtakunnan resilienssi ja kyky haastaa hajanainen vastustaja olivat kuitenkin yhä olemassa. Liittoutumat ovat sotilaallisena mahtina problemaattisia.

Lepanton taistelua voi verrata Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun vuonna 1790, joka myös oli soutulaivastojen välillä. Myös siinä katkaistiin vihollisen voittoputki, mutta ei suinkaan annettu sille kuolettavaa iskua. Päin vastoin, on syytä epäillä, että Venäjän halu likvidoida Ruotsin taholta koituva, vakavaksi ilmennyt uhka tuosta tappiosta vain lisääntyi.

Myös Ruotsinsalmen taistelun jälkeen hävinneen osapuolen päällikkö. Nassau-Siegenin prinssi palkittiin kunniamiekalla ja ilmaisi halunsa lähteä heti kostamaan kärsitty tappio. Yleispoliittisista syistä, kuten varmaan myös sotilaallisista, keisarinna Katariina ei kuitenkaan tätä sallinut.

Merisotien marttyyrit, kaleeriorjat ja soututalonpojat kuolivat penkeillään voimatta edes yrittää vastarintaa. Tuhansittain heitä onnistuttiin tappamaan jo ennen ohjusten ja droonien aikaa.

Ruotsin herroja

 

Grand seigneur

 

Herman Lindqvist, Axel von Fersen. Lind&Co 2024, 275 s.

 

Herman Lindqvist on siitä merkittävä ruotsalainen historioitsija, että hän osaa myös suomea. Tässä kirjassa sitä taitoa ei ole hyödynnetty, mutta kyllä sen sijaan esimerkiksi kirjassa När Finland var Sverige. Sillä voi hämmästyttää ruotsinmaalaisia tuttavia tarvittaessa.

Tämä kirja ilmestyi alun perin vuonna 1991 ja silloin alaotsikkona oli Kvinnoförtjusare och herreman. Syystä, jota ehkä kannattaa arvailla, on koko alaotsikko nyt jätetty pois.

Kirja perustuu Pitkälti Fersenin päiväkirjoihin, joita hän piti säntillisesti kymmenien vuosien ajan, mutta lopetti tämän tavan Suomen sodan aikoihin.

Joka tapauksessa edellisen laitoksen alaotsikko oli erinomaisen sopiva. Naistenmies Fersen oli myös muuan Ruotsin suurista kosmopoliiteista ja maan rikkaimmista miehistä ja kuului ylhäiseen sukuun.

Suurelle herralle sopivat vain upseerin ja hallintomiehen virat ja myös Axel alkoi saada upseerinarvoja jo lapsena. Ne oli ostettava. Kyllä hän sai alan koulutustakin, mutta ei palvellut rivimiehenä, kuten jotkut tekivät.

Hänen kasvatukseensa kuului pitkä ulkomaanmatka, grand tour, jonka aikana hänet otettiin vastaan hoveissa ja seurapiireissä. Jokainen ymmärsi, että tässä oli muuan tulevaisuuden dignitääreistä.

Grand tour vei Saksan ja Italian ohella erityisesti Ranskaan ja myös Englantiin ja Axel oppi jopa englannin kieltä, mikä ei suinkaan ollut yleinen taito. Hän toimi tarvittaessa tulkkinakin.

Ranskasta tuli hänen varsinainen ykköskielensä ja ruotsi, etenkin kirjoitettuna tuotti hänelle hieman vaikeuksia sitten, kun hän varttuneessa iässä palasi Ruotsiin. Ruotsia hän puhui ranskalaisella aksentilla.

Sotilasuralla yleneminen oli nopeaa. Viisivuotiaana korpraaliksi, 18-vuotiaana luutnantiksi ja 27-vuotiaana everstiksi. 28-vuotiaana hän oli Royal Suédois -rykmentin eversti ja omistaja ja Amerikan vapaussodan veteraani. Kustaa III:n sodassa hän osallistui Suursaaren meritaisteluun, joka oli poikkeuksellisen ankara, mutta päättyi ratkaisemattomana.

Kiinnostavampaa kuin sota, joka pitkälti oli loputonta odotusta ja kurjia oloja, oli seuraelämä, jossa rikas, komea ja sulavakäytöksinen von Fersen loisti tähtenä ja valloitti lukemattomia naissydämiä.

Fersenissä oli casanovan vikaa ja hänellä oli usein paralleelisia naissuhteita, usein naineisiin naisiin. Kauan aikaa hän myös osallistui tuolloin melko muodikkaaseen kolmen kimppaan, jonka keskipisteenä oli palvottu kaunotar.

Kyseessä oli suhde naiseen, joka asui niin sanoakseni avoliitossa erään toisen rikkaan ja ylhäisen miehen kanssa. Mustasukkaisuudeltakaan ei voitu välttyä. Pikanttina lisänä voi mainita, että kyseisen naisen rakastajiin oli aiemmin kuulunut Venäjän lähettiläs, suomalaissyntyinen vapaahera Simolin, joka oli Fersenin läheinen ystävä ja seurasi tätä hänen matkoillaan.

Fersen oli mitä ilmeisimmin syvästi rakastuvaa tyyppiä ja hänen suurkesi intohimokseen koitui Ranskan kuningatar Maria Antoinette, jonka hän sitten yrtti pelastaa vallankumouksen kynsistä.

Kuten muistetaan, kuningasperhe jäi pakoyrityksestään kiinni Varennes’issa ja kun kuningattaren kirjeenvaihto paljastui, sai koko Ranska tietää kuningasparin vehkeilleen isänmaan vihollisten, emigranttien ja ulkovaltojen kanssa. Tämä oli perusteena kuolemantuomiolle.

Fersenin nimi tuli tutuksi koko Ranskalle ja kun Ruotsi lähetti hänet edustajanaan Rastattin konferenssiin valvomaan maan etuja, karkotti Napoleon hänet karkeasti ulos ovesta: mies, joka oli sekaantunut vieraan vallan agenttina Ranskan asioihin ei voinut olla Ranskan neuvottelukumppani.

Kuningasparin mestaus ja kuningasperheen lasten kohtelu katkeroittivat Fersenin. Hän lienee sitä paitsi ollut kruununperijän, Normandian herttuan isä. Kymmenvuotiaana kuollut herttua laskettiin rojalistien taholla hallitsijaksi nimellä Ludvig XVII, vaikka hän ei hallinnut päivääkään.

Kun Napoleon oli lyöty ja restauraatio palautti kuningasvallan, tuli seuraavaksi hallitsijaksi Ludvig XVIII. Hänkin kuului Fersenin tuttavapiiriin ja vieraili Ruotsissakin, kun Kustaa IV Adolf suunnitteli Napoleonin kukistamista, joko koalition avulla tai sitten pelkästään Ruotsin voimin…

Kuten tunnettua, Ranskan vallankumouksen kukistaminen oli sekä Kustaa III:n että hänen poikansa suuri intohimo.

Kustaa III alkoi neuvotella asiasta Venäjän kanssa heti samaan aikaan, kun solmittiin Värälän rauha ja Katariina II antoikin hänelle aluksi toivoa. Äskeiset viholliset saisivatkin nyt heti alkaa yhdessä valmistautua äkilliseen iskuun Ranskan sydämeen.

 Haapaniemen sotakoulun kasvatti Carl Otto von Fieandt kävi jo valepukuisena tiedustelemassa hyökkäysreittiä, joka kulkisi Seinen vartta pitkin Pariisiin.

Tuolloin oli olemassa vielä mahdollisuus pelastaa kuningasperhe. Kustaa IV Adolf, jonka mainetta näkyy koetun vielä puhdistella, oli puolestaan fanaattinen Napoleonin vihollinen, jonka epärealistisia käskyjä Ruotsiin palannut Fersen ymmärsi usein olevan mahdotonta toteuttaa.

Kun sotilaat suomalaisen Adlercreutzin johdolla syöksivät Kustaa IV Adolfin vallasta, ei Fersenilläkään ollut erityisiä vaikeuksia ymmärtää tapahtunutta. Se mies ei sopinut hallitsijaksi.

Hallitsijaksi tuli nyt 60-vuotias, lapseton Södermanlandin herttua Kaarle, joka vanhastaan oli Fersenin vihamies, lieneekö vastenmielisyys ollut perua Kustaa III:n sodan ajalta, jolloin herttua komensi avomerilaivastoa.

Uusi kruununperillinen saatiin sitten Tanskasta, mutta kuoli pian tapaturmaisesti. Kansan keskuuteen levitettiin huhua, jonka mukaan Fersen oli myrkyttänyt kruununperillisen ja kun tämän ruumista oltiin juhlallisessa kulkueessa viemässä Ritarisaliin, hyökkäsi roskajoukko (ks. Vihavainen: Haun roskaväen valta tulokset) Ferseniä vastaan ja hakkasi tämän kuoliaaksi.

Lynkkaus oli järjestetty, eikä Lindqvist siekaile esittää syyllisiä: pääsyyllinen oli vartioinnista vastannut Isaac Lars Silversparre, mutta moraalisen vastuun kantoi kuningas Kaarle XIII, entinen Södermanlandin herttua.

Varsinainen murhaaja, armoniskun antajana oli suomalainen aatelismies Otto Johan Tandefelt, joka oli saapunut seuramaan kulkuetta merimieheksi pukeutuneena ja lopulta tappoi Fersenin hyppimällä tämän rintakehän päällä.

Näin dramaattisesti ja loistottomasti päättyi erään aikansa tähden, Ruotsin merkittävimmän ja kenties ainoankin grand seigneurin elämä. Sen jälkeen Adlercreutz toi sotilaat kaduille ja mellakointi, joka oli alkanut Fersenin murhasta tukahdutettiin. Sotilaat ampuivat kovilla ja kuolonuhreja tuli. Niiden määrästä on erimielisyyttä.

Murhaajat saivat sittemmin tuomioita, mutta ne olivat kovin vähäisiä. Fersenin kunnia joka tapauksessa palautettiin ja hänet serafiimiritarina haudattiin asianmukaisin seremonioin Riddarholmin kirkkoon, vain musketinkantaman päähän murhapaikasta.

Nyt järjestys oli moitteeton. Kruununperijäksi oli tullut vielä äsken Tanskasta käsin Ruotsia uhannut Napoleonin marsalkka Bernadotte, joka oli ottanut nimekseen Karl Johan.

 

Suomalaisia Euroopassa

 

Talonpoikaiskreivejä?

 

Herman Lindqvistin kirjassa Axel von Fersen kerrotaan Venäjän Ranskan-lähettiläästä, kreivi  Johan Mathias von Simolinista, joka auttoi Ferseniä kuningasperheen paon järjestelyissä hommaamalla venäläiset passit. Siitä enemmän toiste.

Simolin oli suomalaista sukua, Tallinnan ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoheran poika, jonka sukujuuret johtivat Turkuun, missä hän oli vuonna 1720 syntynytkin. Sieltä mainitsee wikipedia varhaisen suvun jäsenen porvari Matts Martinpoika Simolan, joten on syytä katsoa, että suvun tausta on suomalainen.

Tämä ei estä venäläistä wikipediaa puhumasta Baltian saksalaisesta vapaaherrallisesta suvusta, joka johti polveutumisensa transilvanialaisesta Bathory-suvusta. Tuo mainittu Johan Mathias Simolin sai paronin arvon Puolan kuninkaalta vuonna 1776.

Lindqvist mainitsee, että hän olisi saanut myös kreivin arvon Saksan keisarilta, mutta wikipedian viittaamat hakuteokset eivät tunne tätä asiaa. Sukuseura tietänee paremmin.

Kun Viro joutui Venäjän alaisuuteen, tuli monelle valistuneen säädyn jäsenelle mahdollisuus päästä herrahissiin ja korkeallekin Pietari Suuren luoman rankijärjestelmän puitteissa. Periaatteessahan siinä ylenemisen ratkaisi oma osoitettu kyvykkyys, eivätkä esi-isien saavutukset.

 Systeemi oli siis periaatteessa hyvin rationaalinen, etten sanoisi edistyksellinen. Käytäntöhän sitten tuppaa aina olemaan hieman erilainen, etenkin Venäjällä.

Rankisysteemiä on kuitenkin epäilemättä kiitettävä myös siitä, että 1700-luvulla nousi Venäjän ulkoasiain hallinnon ylimpiin virkoihin myös kaksi Vanhan Suomen Alopaeus (venäjäksi Alopeus) -pappissuvun jäsentä, David ja Magnus, joista edellinen sai myös puolalaisen kreivin arvon.

Näiden veljesten erittäin kiinnostavasta urasta on kirjoittanut heidän sukulaisensa Erik Tuomas-Kettunen, joka oli vuorineuvos ja kuului Kekkosen ajan Suomen suuriin ja näkyviin vaikuttajiin.

Tuo nimi Tuomas-Kettunen oli otettu siksi, että suvun (ja siis myös noiden diplomaattiveljesten) ensimmäinen tunnettu kantaisä oli nimeltään Tuomas Kettunen Kerimäeltä.

Koska Kettunen (olkoon sitten vaikka muodossa Kettuin) ei aikanaan kuulostanut oikein komealta, muutti muuan suvun jäsen sen muotoon Kettunius. Kyseessä oli siis latinalaistaminen ja sillä tavalla syntyneitä nimiä tapaa maassamme yhä varsin paljon.

Koska tämäkin muoto saattoi paremmissa piireissä olla vielä vähän kummallisesti kalskahtava, käännettiin kantasana sitten kreikaksi ja uusi muoto oli tuo Alopaeus (kr. alopeks -kettu).

Suvussa on monta haaraa, ja muuan niistä otti nimekseen Nordeswan ja toinen Norrgren. Kettusista oltiin siis jo aika kaukana, vaikka geenit olivatkin heiltä peräisin.

Kun Suomalaisuuden liitto vuosina 1906 ja 1935 järjesti suuria nimien suomalaistamistalkoita, esitettiin perusteluina myös se tosiasia, että monet ruotsalaisnimiset suvut olivat itse asiassa aina tai ainakin joskus menneisyydessä ollet suomenkielisiä.

Tällaisen tarinanhan myös Topelius esittää Välskärin kertomuksissa Bertelskiöldien suvusta, jonka kantaisä oli vanha Aaron Perttilä, joka vastusti aatelisvaltaa ja katsoi, että hyvään hallintoon kuuluvat vain talonpoika ja kuningas. Ne herrat siinä välissä olivat tarpeeton ja vahingollinen lisä. Suvun jäsenen aatelointi ei ollut askel parempaan, vaan huonompaan suuntaan.

Vastaavasti rajakarjalaiset suvut olivat saaneet venäläisen asun vasta melko myöhään eivätkä niiden jäsenet useinkaan olleet koskaan puhuneet tai edes osanneet puhua venäjää. Niiden suomalaistaminen merkitsi siis ainoastaan niiden palauttamista alkuperäiseen mutonsa.

Useinhan asia näin olikin, vaikkei suinkaan aina. Nimenmuutoilla oli niin suuri vaikutus, että se, joka lukee 1800-luvun dokumentteja ja sen jälkeen 1900-luvun vastaavia, saattaa ihmetellä, onko tässä tapahtunut väestönvaihto. No, silloin kyllä tyydyttiin vaihtamaan vain nimiä.

Suomalaisten sukujen edustajia siis joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta nousi hyvinkin korkealle sekä Ruotsin että Venäjän valtakunnassa. Se oli kuitenkin vaikea tie, sillä Suomea hallittiin kielellä, jota vain noin 15 prosenttia puhui äidinkielenään.

Suurin osa ruotsinkielisistä oli samanlaisia talonpoikia kuin suomenkielisetkin, joten tilanne oli toinen kuin Baltian maissa, jonne ei saksalaista talonpikastoa koskaan muuttanut. Siellä rahvaan ja herrojen raja oli myös kieliraja.

Kun suomen kieli ei vielä kuulunut niin sanottuihin sivistyskieliin, oli  yhteiskunnallisen nousun edellytyksenä aina jonkin toisen kielen hallinta. Käytännössä se tarkoitti ainakin ruotsin osaamista, asuttiinpa sitten Venäjän hallitsemassa Vanhassa Suomessa tai Ruotsin Suomessa.

Mieleen kuitenkin tulee, mahtoiko yleneminen virkaportaikossa olla 1700-luvulla suomalaiselle jopa helpompaa Venäjällä kuin Ruotsissa. Ehkäpä ainakin vapaaherran ja kreivin arvojen saanti oli helpompaa, olkoonkin, ettei puolalaista arvoa välttämättä kunnioitettu Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan alueella.

 

Kolmen kimppa ja Eurooppalainen kulttuuri

 

Eurooppalainen veljeskunta eli Turgenev ja kumppanit

 

Orlando Figes, Los europeos. Tres vidas y el nacimiento de la cultura cosmopolita.  Tracucción de Maria Serrano. Taurus 2022. 666 s.

 

Orlando Figes on erinomainen Venäjä historian tuntija ja tässä kirjassa hän on laajentanut näkökulmaansa koko Eurooppaan. Se ei tietenkään tarkoita Suomen ottamista mukaan, vaikka Jac. Ahrenbergilta (Vihavainen: Haun ahrenberg tulokset) onkin kirjaan otettu pitkä sitaatti.

Kirja kertoo eurooppalaisen älymystön tai ehkä pikemmin kulttuurieliitin kehityksestä puolen vuosisadan aikana, 1840-luvulta 1890-luvulle, jolloin eri maiden yksittäisistä neroista, jotka parhaassa tapauksessa olivat kukin oman maansa merkkimiehiä korkea-arvoisten mesenaattien suojeluksessa, syntyi enemmän tai vähemmän yhteisöä muistuttava monikansallinen veljeskunta.

Oli toki ollut olemassa ns. oppineiden tasavalta, république des savants, mutta se oli harvalukuisten latinaa käyttävien tutkijoiden yhteisö, jolla ei ollut yleisöä.

Uuden kehityksen taustalla oli uusi rahan valta, jota Kommunistisessa manifestissa jo profeetallisesti kuvattiin.

Sen ohella ratkaisevaa oli tekniikan kehittyminen. Rautatiet ja höyrylaivat lähensivät 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan maita ja alueita ennenkuulumattomalla tavalla. Nyt myös Euroopan äärialueet, kuten Venäjä ja Espanja tulivat osaksi samaa kokonaisuutta.

Hyvinvoivat turistit kansoittivat ennen pitkää rautatiet ja siirtyivät muuttolintujen lailla sanatoriosta toiseen, hoitamaan vaivojaan tai ehkäisemään niitä ennalta. Tähän tarvittiin rahaa, samoin kuin suurten ooppera- ja teatteritalojen pyörittämiseen ja rahaa alkoi olla jo monen maan uudella keskiluokallakin.

Venäläisessä kirjallisuudessa matkustetaan yhä uudelleen Euroopan sanatorioihin ja Dostojevskin pariskuntakin vietti ulkomailla monta vuotta. Tuloksena ei toki ollut muuttuminen kosmopoliitiksi, päin vastoin (vrt. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset).

Siinä taisi käydä vähän samoin kuin Orwellin mukaan ensimmäisessä maailmansodassa: englantilaiset miehet palasivat mannermaalta, jossa he olivat oppineet vihaamaan kaikkia lukuun ottamatta saksalaisia, joiden rohkeutta he ihailivat.

Dostojevskit kyllä halveksivat saksalaisia sekä ranskalaisia tasapuolisesti, mistä olisi voinut löytyä aiheen kannalta kiinnostavaa ainesta. Aleksandr Herzenin on kirjoittaja tyytynyt vain pari kertaa mainitsemaan, vaikka tämä Turgenevin ohella olisi voinut hyvin kiinnostavasti tasapainottaa kuvaa venäläisten Eurooppa-suhteesta.

Kirjallisuuden ja musiikin mestareista tuli kirjan kuvaaman aikana todellisia supertähtiä, joiden hautajaisten megalomaaniset mittasuhteet usein ylittivät kaiken aiemmin nähdyn. Sitä paitsi kulttuurin tähdistä tuli usein suorastaan rikkaita. Aiemmin heidän oli ollut elettävä jokin mesenaatin suojatteina.

Nyt alettiin kirjoja myydä valtavina painoksina ja maksaa kirjoittajalle rojalteja. Jopa kansainvälinen Bernin copyright-sopimus solmittiin tämän periodin lopulla.

Käytännössä sitä rikottiin surutta, eivätkä monet maat, kuten USA ja Venäjä siihen edes liittyneet ja pohjoismaatkin vitkuttelivat. Sopimushan suosi käytännössä Ranskaa.

Sopimuksesta huolimatta kirjailija oli kauan suojaton ja hänen tuotteitaan käännettiin tai mukaeltiin siekeilematta kolmannen kielen, usein ranskan kautta, mutta joka tapauksessa hän nyt oli aikakauden sankari.

Kulttuurissa nähtiin pyhyyttä, joka aiemmin oli kuulunut uskonnolle ja tämä pyhyys liittyi tai liitettiin usein tietysti nationalismiin. Kulttuurin suurmiehet olivat kuin olivatkin kansallisia.

Figes ei tätä suhdetta juuri noteeraa kertoessaan kosmopolitismin tarinaa. Itse asiassa juuri nationalismin nousu oli aikakauden toinen suuri tarina ja edellistä merkittävämpi.

Ei sikäli, kyllä tuon uuden yhteisön syntymiselläkin oli käänteentekevä merkitys. Nyt syntyi idea maailmankulttuurista eli eri Eusoopan kansojen yhteisestä kulttuurin kaanonista ja alettiin tehdä listoja kirjoista, jotka olivat koko ihmiskunnan kannalta tärkeitä.

Toki ne olivat eurooppakeskeisiä, mutta mitäpä olisi ollutkaan saatavissa esimerkiksi Afrikasta tai islamilaisesta maailmasta? Kyllä vanhojen sivistykansojenkin suuria teoksia alettiin nyt kääntää ja levittää suuren yleisön keskuuteen.

Figes selostaa hyvin kiinnostavasti eri maiden kulttuurista erikoislaatua ja liittää sen myös talouteen ja maantieteeseen.

 Esimerkiksi Englannin kielellinen ja maantieteellinen eristyneisyys oli at silmiinpistävä, mutta toisaalta se maa oli teollisuuden pioneerina rikas ja harjoitti suurta kulttuurin tuontia, vaikka esimerkiksi sen omasta musiikista saattoi tuskin puhua.

Ranska oli kaiken eurooppalaisen kulttuurin keskipiste ja sinne uusi kosmopoliittinen älymystö virtasi kaikkialta. Ranskalaista kirjallisuutta käännettiin valtavasti kaikkialla, kun samaan aikaan esimerkiksi venäläiset klassikot jäivät aivan varjoon jopa Ranskassa, jossa venäläisiä sentään oleskeli paljon.

Figes kirjoittaa kautta linjan erittäin kiinnostavasti siitä korkeakulttuurin yleisestä kehityksestä, joka 1800-luvulla tapahtui. Johtopäätösten luotettavuutta tukevat runsaat tilastolliset vertailut ja luettavuutta lisäävät monet, usein riemukkaat lainaukset ajan merkkihenkilöiden kirjoituksista. Vakavaa sosiaalihistoriaa särvittää joskus suoranainen juoruilu.

Kiinnostavia yksityiskohtia ovat kirjassa kertomukset niistä tunnelmista ja muutoksista, joita Saksan-Ranskan sota aiheutti Englannin ja Saksan suhteissa. Krimin sodan kulttuurinen vaikutus esimerkiksi russofobian syntyyn noteerataan, mutta Puolan kapinat vuosina 1830-31 ja 1863-64 jäävät yllättävän vähälle huomiolle. Kuitenkin niiden merkitys oli suuri.

Käsitellyn periodin ulkopuolelle jää itse asiassa Ranskan ja Venäjän suuri ystävyys, joka oli suunnattu Saksan pään menoksi ja puhkesi äkillisesti kukkaan 1890-luvulla. Toki se tässäkin mainitaan.

Kaiken kaikkiaan tarina uuden kosmopoliittisen kulttuurin synnystä on niin hyvä, että sitä olisi varmaan ollut sääli pilata tuomalla liikaa esille sen kanssa ristiriidassa olevia asioita.

 Tosin kirjassa selostetaan sitä nationalismia, joka saattoi ilmetä jopa musiikissa. Schumannin suorittama Meyerbeerin teilaus muistetaan ja esille tulee myös Wagnerin pompöösi saksalaisuus, jolle voi hakea paralleelia Pariisin Pantheonin kuvakielen synnystä. Jälkimmäistä selostetaan laajasti ja kiinnostavasti.

Ulkomaalaisten kulttuurihenkilöiden rooli Venäjällä oli tähän aikaan hyvin suuri, mutta ei muodosta varsinaista tämän kirjan teemaa, mikä kannattaa hyväksyä. Onhan tässä jo ollut yhdelle miehelle töitä.

Itse asiassa lukijalle jää se mielikuva, että kirjoittaja on ryhtynyt alun perin kirjoittamaan Turgenevin elämäkertaa ja huomannut yllättäen miten merkittävä rooli tällä kosmopoliitilla oli paitsi kotimaassaan, myös koko Euroopassa, jonka kulttuuri koki tämän kirjailijan eläessä suuren muutoksen.

Turgenev eli kolmoissuhteessa, jonka muut osapuolet olivat espanjalaislähtöinen Viardotin pariskunta. Kyseessä ei ollut varsinainen kolmiodraama, vaan ménage à trois -kolmen talous, jossa Turgenevilla oli rouva Paulinea orjan lailla palvovan ja palvelevan cicisbeon osa. Nämä kaikki kolme olivat toki ehdottomasti noita otsikossa tarkoitettuja kulttuurisia kosmopoliitteja, mutta poikkeusihmisiähän he olivat.

Dostojevski piirsi Riivaajissaan Turgenevista nerokkaan pirullisen karikatyyrin, mutta Figesinkin selostamassa Dostojevskin kuuluisassa vuoden 1880 Puškin-puheesta Ivan muiden lailla liikuttui kyyneliin ja syöksyi syleilemään puhujaa, mitä muutkin tekivät yleisen joukkohurmoksen vallassa.

Jälkikäteen Turgenev kyllä vähätteli tuota Dostojevskin puhetta, joka itse asiassa oli Figesin arvion mukaan eräänlainen venäläisen messianismin ohjelmanjulistus: vain venäläinen sielu voi ylittää kaikki kansalliset rajat ja tarjota koko maailmalle uuden kristillisyyden.

Se oli ja on kaunis tarina, mutta taitaa olla läpikotaisin falski, kuten Turgenev sanoi Victor Hugon Kurjista.

Kirja on ilman muuta lukemisen väärtti ja löytyy tietenkin myös englanniksi. Ehkäpä se vielä saadaan myös suomeksi.

Hartolasta Helsinkiin

 

Tie sivistykseen

 

Arvi Kivimaa, Saari Tuulten sylissä. Otava 1938, 404 s.

 

Arvi Kivimaan nimi oli viime vuosisadan puolivälin ”vihaisille nuorille miehille” lähinnä kirosana, kuten kaikki muukin sellainen, mikä liittyi siihen Suomeen, jota joskus 1960-uvulla alettiin kutsua ensimmäiseksi tasavallaksi.

Kivimaa (1904-1984) oli syntyisin Hartolasta ja kävi koulunsa Heinolassa. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki teatterin piirissä ja oli muun muassa Kansallisteatterin johtajana 1950-1974.

Hän oli myös ahkera kirjoittaja ja tunnettiin etenkin runoilijana. Sitä paitsi hän oli aikansa mittapuilla melkoinen kosmopoliitti ja kulttuurimatkailija. Kivimaan aloitteesta alettiin viettää maailman teatteripäivää vuodesta 1961.

Kivimaa toimi vuosina 1932-1934 Greifswaldin yliopiston Suomen kielen ja kulttuurin lehtorina ja sai siis seurata Hitlerin valtaannousua aitopaikalla.

Hän julkaisi vuonna 1942 kirjan Eurooppalainen veljeskunta, joka oli myötäsukainen natsismille. Kansallissosialismin kannattajana häntä ei kuitenkaan voi aiempien kirjojensa perusteella pitää (vrt. Vihavainen: Haun kivimaa tulokset) ja hän oli myös vuosina 1936-1937 kirjailijoiden vapautta ajavan Suomen PEN-klubin puheenjohtaja.

Kirjoittajan tausta on oleellinen asia hänen tuotantonsa ymmärtämisen kannalta. Pelkkä kirjoen käsittäminen ”tekstinä” edustaa vain osaltaan  sitä humanioran primitiivistymistä, josta Richard Pipes puhui historian osalta.

Tämän kirjan päähenkilö edustaa ensimmäisen polven sivistyneistöä ja käy oppikoulun ja kokee kansalaissodan kovasti Heinolaa muistuttavassa kaupungissa. Hän on vauraanpuoleisen talon ainoa poika, mutta lähtee opintielle. Se on epäuskottavaa, mutta näin on hänen nuorena kuollut sivistystahtoinen isänsä kirjoittajan mukaan halunnut.

Pojan nimeksi pannaan Leo. Miksi näin tapahtui? Itse olisin ilman muuta veikannut esikuvaksi Leo Tolstoita, jonka ääriradikaaleja pamfletteja Suomessakin tuolloin inonnolla luettiin. Mutta ei: tässä tapauksessa innoituksen on antanut Leo Mechelin, merkittävä oikeustaistelija, jota ehkä kuitenkin saattoi pitää hieman kuivakkaana lakimiestyyppinä.

Joka tapauksessa sivistyksen arvon ymmärsi valistunut talonpoika hyvin: Suomen oli kasvatettava omaa sivistyneistöä, sen oli sivistyttävä, ettei suuri itäinen naapuri nielaisisi sitä. Tämä vaara oli konkreettinen.

Kirjat eivät olleet isällekään vieraita. Niistä mainitaan Lindeqvistin Suomen historia, Topeliuksen Luonnonkirja, Ahon Lastuja, Bangin Euroopan sivistyshistoria, Eino Leinon Sata ja yksi laulua ja iso, sanomalehtipaperille painettu kuvitettu teos, jona nimi on Feodora.

Jälkimmäinen on kyllä epäilyttävä, se on jännitysromaani tsaarivallan Venäjältä, missä kirja oli kielletty, koska se esitteli venäläisen ylhäisön rappeutunutta elämää. Sen kirjan lukemisen isä oli keskeyttänyt itsepuolustussyistä, sillä siitä huokui synnillisen ja vaarallisesti kiehtovan maailman henkeä, joka oli huumannut kuin salaperäinen myrkky..

Saksasta tuli maailmansodan sytyttyä suomalaisten kansallisten toiveiden kohde ja Hindenburgista heidän sankarinsa, kuten amiraali Togo oli ollut aikoinaan.

Tässä oli jotakin uutta.  Nuorisolle saksalainen mies oli merkinnyt lähinnä tylsää kauppamiestyyppiä tai ilotonta, jäykkää ja mahtipontista preussilaista upseeria. Paljon paremmin he sen sijaan tunsivat englantilaisen miestyypin. Kaikki olivat lukeneet Kiplingin, Dickensin ja Chestertonin kirjoja.

He ihailivat englantilaisten siirtomaasotilaiden urheutta, älykkyyttä ja huumorintajua. Kasvavien poikien intomieliseen tapaan he kuvitelmissaan liioittelivat englantilaisten gentlemannihyveitä ja kuvittelivat maailman täydellisimpien miesten asuvan Brittein saarilla.

Sivumennen sanoen: toisin kuin joskus näkee kuviteltavan, anglosaksinen populaarikulttuuri oli Suomessakin ylivoimaisessa asemassa maailmansotien välisenä aikana, kuten Olli Jalonen on tutkimuksessaan Kansa kulttuurien virroissa osoittanut. Saksalla oli tällä alalla kovin vähän tarjottavaa.

Mutta lapset kasvavat ja ikuistuvat. Poika lukee ylioppilaaksi ja lähtee opiskelemaan lääketiedettä. Nuoren opiskelijan saapumista Helsinkiin on kirjallisuudessa kuvattu ilmeisesti jo kymmeniä kertoja, mutta ei se turha teema ole. Tässäkin tapauksessa kuvaus perustunee omakohtaisiin kokemuksiin.

Tuo aikanaan niin paljon huomiota ja levottomuuttakin herättänyt ylioppilaiden tulva oli alkanut. Suomenkielinen opiskelija, joka vielä äskettäin oli ollut seurapiirien kiinnostuksen kohteena, ei ollut enää mitään.

Vanhan kaksikielisen sivistyneistö piirissä käytiin luontevasti Pariisissa, tilattiin ranskalaisia lehtiä ja keskusteltiin uusista musiikkitapahtumista, joita Helsingissä edusti muun muassa kuuluisa viulisti ja  juutalainen aktivisti Bronislaw Huberman.

Helsinki oli hyvin historiaton ja vahvasti amerikkalainen kaupunki, jossa Töölön uusi kaupunginosa symbolisoi ajan uutta henkeä. Talonpoikaiseen ensimmäisen sukupolven sivistyneistön edustajaan se joka tapauksessa teki ahdistavan vaikutuksen. Hän tunsi kaikkialla itsensä kömpelöksi, eikä kuulunut oikein mihinkään kansantyhmään.

Vanhaa kaksikielistä sivistyneistöä edustavan, mutta suomenmielisen perheen tyttö roihautti pojan tunteet liekkeihin, mutta sellainen romanssi päättyyiennen kuin on alkanutkaan.

Tuo miljöö taisi olla liian vieras, korkean muurin takana, vaikka perheen poka olikin kiivas suursuomalainen. Poika kuitenkin ymmärsi, että tärkeintä oli nyt elinkeinojen kehittäminen, jolla kulttuuri sitten saattoi kasvaa.

Hänen mielestään Suomen piti harjoittaa mitä aktiivisinta ja voimakkainta sosiaalipolitiikkaa, jotta Suur-Suomen reaaliset edellytykset tällä tavoin luotaisiin. ”Työväenkysymys oli myönteisesti ratkaistava”. Kansanyhteyden tietoisuus oli luotava.

Tämä epäilemättä haiskahtaa aikansa muodikkaalta fasismilta, mutta toki kertoo vain yhden roolihenkilön ajatusmaailmasta, johon ei sen enempää palata.

Sisaren mukaan veli oli tietysti utopisti mutta ei sulkenut silmiään eräiltä tärkeiltä tosiasioilta. Sitä paitsi veli uskoi ja oli elämänmyönteinen. Hän ei sairastanut neuroosia, joka oli ajan muotitauti.

”Saari tuulten sylissä” on sointuva nimi kirjalle, mutta ei sovi lainkaan tämän kirjan nimeksi. Alussa tosin on saari ja sen raivaaja, mutta kirjoittaja tappaa hänet jo alkumetreillä. Saari ei päähenkilön elämässä näyttele mitään osaa.

Saareen palataan vain kirjan lopussa aasinsillan kautta ja on outoa, että päähenkilölle se tuntuukin yllättäen olevan jonkinlainen elämän keskeinen kiinnekohta. Olisin mieluummin kuullut siitä, miten aloitteleva lääkäri nyt näki asemansa yhteiskunnassa ja millaisia olivat hänen kansalliset ja intellektuaaliset pyrkimyksensä. Ajan hengestä ja muodeista on kirjassa kiinnostavia mainintoja, jotka ovat sitäkin arvokkaampia, kun ne esitetään vain taustana.

Hurjia joka lähtöön

 

Maanikko Andalusiassa

 

Antonio Muñoz Molina, Täysikuu. Suomentanut Tarja Härkönen, Tammi 2003. 475 s.

 

Suomen kielessä sana maanikko saattaa tarkoittaa ihan harmitonta fakki-idioottia tai intohimoista harrastajaa. Venäjässä ja englannissakin sillä on pahempi kaiku. Tässä tapauksessa tarkoitan sillä himomurhaajaa, joka on tavallaan tämän kirjan keskushenkilö.

Tämän kirjan tapahtumat on paikallisesti sijoitettu Andalusiaan, johonkin pikkukaupunkiin, jossa ei mainita olevan turisteja. Päähenkilöistä toinen tulee Madridista ja toinen Baskimaasta, minkä ymmärrän hyvin merkittäväksi asiaksi.

Andalusia ei enää ole se rutiköyhä lukutaidottomien talonpoikien ja kalastajien junttila, jollainen se oli vielä pari vuosikymmentä sitten, ennen turistien tuloa, mutta jotakin tuosta vanhasta imagosta tuntuu leijailevan seudulla ja etenkin vanhemman sukupolven maailmassa.

Vanhemmat puhuvat maalaismaisesti, ajattelevat ahtaasti ja koko heidän olemassaolonsa on kirjan roistolle jonkinlainen loukkaus. Sitä samaa on myös naissukupuolen asenteissa ja tekopyhyydessä. Murhaajalla on taustansa.

Mutta kiinnostavampaa kuin murhaaja tai murhat, joita kirjassa on ainakin yksi toteutunut ja yksi yritys, on niitä selvittävän komisarion ja hänen naisystävänsä rakkaustarina.

Itse asiassa se ja sen esittämistapakaan ei ainakaan minusta ole erityisen kiinnostava muutoin, kun kulttuurin ilmentymänä, enkä voi sanoa, että se erityisemmin poikkeaisi meikäläisestä. Vanha mies herää seksuaalisesti. No entäs sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mutta päähenkilöiden elämäntarinassa ja siihen kuuluvassa kokemusmaailmassa on paljon kiinnostavia paralleeleja suomalaisten ikätovereiden kohtaloon, mutta myös merkittäviä eroja.

Kirja on alun perin ilmestynyt espanjaksi vuonna 1997 ja näyttää kuvaavan tuolloista nykyhetkeä, johon kuuluu jo matkapuhelin, mutta ei vielä internettiä, joka toki oli jo olemassa.

Kenraali Franco oli kuollut vuonna 1975 ja hänen mukanaan hävisi ennen pitkää se reaktionäärinen ideologia, jota Espanjassa oli yritetty ylläpitää ja joka sai ilmauksensa erityisesti klerikalismissa.

Espanjaa voi pitää yhtenä niistä maista, joissa modernisaatiota yritettiin kieltää mahtikäskyllä. Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan maat olivat samalla asialla, mutta vain paljon tehokkaampia.

Katolisuus, joka oli hyvin merkittävä osa latinalaisten maiden identiteettiä, menetti nopeasti, etten sanoisi yht’äkkiä otteensa muuallakin Euroopassa, mutta Espanjassa se oli vielä liittynyt kansalaissodan veriseen terroriin ja saanut varsin irvokkaita rooleja. Diktatuuri oli sen tukipylväänä ja sekin puolestaan palveli diktatuuria.

Joka tapauksessa tuo aika oli 1990-luvun puolivälissä vielä hyvin lähellä. Vanhan komennon arvostamat pyövelit olivat useinkin vielä hengissä, kuten asia oli Neuvostoliitossakin.

Tämä aikakausien muutos ei kuitenkaan kuulu kirjan keskeisiin teemoihin, vaikka sen päähenkilö, poliisikomisario olikin opiskeluaikoinaan toiminut ilmiantajana ja naispuolinen päähenkilö, opettajatar, taas oli olut aktiivinen vasemmistolaisissa piireissä.

Jälkimmäinen oli muuttanut Madridista Andalusiaankin voidakseen toteuttaa opetuksessaan antiautoritaarisia, emansipatorisia oppeja, edellinen taas oli paennut ETA:n terroristeja, jotka olivat uhanneet hänenkin henkeään eivätkä tehneet sitä leikkiäkseen.

Tuo nuoren opettajattaren muutto, yhdessä kiihkeän anarkistin kanssa oli tapahtunut puolitoista vuosikymmentä aiemmin eli joskus vuoden 1980 tienoilla. Neuvostoliitto oli tuolloin yhä voimissaan ja radikaalit muodit Leninistä ja Maosta Sartreen ja Che Guevaraan korvasivat urbaanille nuorelle polvelle vanhan ajattelun ja elämäntavan.

Poroporvarillisen onnen sijasta oltiin kapinallisia ja vallankumouksellisia ja päätettiin muuttaa koko maailma, omasta itsestä aloittaen.

Nyt, vain puolitoista vuosikymmentä myöhemmin koko maailma oli sitten muuttunut. Se näkyi aineellisesti vanhojen rakennusten purkamisena ja uusien rakentamisena, mutta jo myös innolla tehdyn uuden rappeutumisena.

 Suosittu puistokin oli jo vajonnut muodikkaan paseon näyttämöstä lasinsirujen ja ryteikön valtaamaksi kolkaksi.

Millaista sitten oikein oli ollut se edistyksellinen ja emansipatorinen elämäntapa, jota nuoripari oli noudattanut?

Tahdin saneli miesystävä, jonka kanssa mentiin jopa maistraatissa nopeasti naimisiin ilman sen kummempia seremonioita.

Ylkämies oli onnettomuudeksi auttamaton narsisti ja mikäli sanaa voisi käyttää, täydellinen mulkku, joka käytti vallankumouksellisuuttaan vaimonsa henkiseen nujertamiseen.

Tämä taas oli alistuva tossukka, joka ei uskaltanut edes ajatella omilla aivoillaan: ”Kuinka olisin voinut sanoa… että se niin kuuluisa Sartre-Beuvoir-pariskunta suureksi häpeäkseni herätti minussa inhoa, puhtaasti fyysistä inhoa. Beauvoir en-koskaan-pese-tukkaani -turbaanissaan ja Sartre vanhan irstailijan naamioineen, se roikkuva kostea alahuuli ja ne lahot hampaat”.

Vastarinta ei kuitenkaan ollut pelkästään naisellisen vaistomaista, jossakin vaiheessa nainen oppi ymmärtämää, että jotakin oli pielessä, kun kaikki muut vain olivat aina syyllisiä tuon jalon olennon kärsimyksiin: ”Hän on yksi niistä ihmisistä, jotka valittavat aina, että ’tässä maassa’ sitä ja tätä, tämä on paska maa, tässä maassa ei ole ainesta, tämä maa on alle arvostelun…”.

No, itse asiassa mies itse ratkaisi asian menemällä yksiin naisen parhaan ystävättären kanssa. Nyt tämä sitten jäi yksin poikansa kanssa, kunnes isä sitten teini-ikäisenä kaappasi itselleen. Hän kelpasi mainiosti poikansa isähahmoksi ja sankariksi.

No, mitäpä sanoakaan, elämä on. Vastaavia tarinoita löytää varmasti muistakin maista ja radikaalit opit tarjoavat kehittymättömälle, narsistiselle psyykelle loputtomasti aarteistoa, josta ammentaa. Näinhän se oli jo Venäjän 1800-luvun narodinikeilla.

Mutta Espanja ei ollut mikään Suomi eikä ole vieläkään. Siellä ei rajoituttu vihapuheisiin, vaan pantiin ruuti palamaan. Toki se oli 1990-luvulla jo perin harvinainen poikkeus, mutta meillähän ei vastaavaa tapahtunut lainkaan muualla kuin edistysväen mielikuvituksessa.

Joku tarina nimeltä ”Laukaus tehtaalla”, jossa havainnollisesti esitettiin yhteiskunnallisen ristiriidan muuntuminen konkreettiseksi teoksi, piti kaivaa kokonaan mielikuvituksesta, kun eläviä esimerkkejä ei ollut.

Toivokaamme nyt, ettei niitä tulekaan.

Jatkoa edelliseen

 

lauantai 3. kesäkuuta 2023

Lintu vai kala?

 

Karl-Heinrich von Nassau-Siegen (Charles-Henri de Nassau-Siegen), 1743-1808

 

Nassau-Siegenin ruhtinaskunta oli lakannut olemasta jo vuonna 1743, mutta sen hallitsijan jälkeläisillä oli oikeus ruhtinaalliseen nimeen ja titteliin (Karl-Heinrichia nimitettiin myös Venäjällä arvonimellä prints eikä knjaz, koska hän periaatteessa kuului Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaisiin). Keisarikunta enempää kuin Nassau-Siegenin sukukaan eivät kuitenkaan tunnustaneet sukulaisuuden velvoittavuutta, koska Karl Heinrich oli syntynyt ns. morganaattisesta avioliitosta.

Karl Heinrichiin on jälkimaailma suhtautunut vaihtelevasti. Aikalaiset vierastivat hänen pöyhkeyttään, kuten Curt von Stedingk venäläisten upseerien osalta kertoo. Lukemattomista taisteluista ja kaksintaisteluista huolinatta prinssi säilyi haavoittumattomana ja hänestä käytettiinkin nimitystä l’invulnérable

Nassauta pidettiin yleisesti suurena kehuskelijana ja jopa huijarina (charlatan) ja urotöitä, joilla hän kerskaili, on epäilty. Prinssin väitettiin taistelleen paljain käsin tiikeriä vastaan Keski-Afrikassa (!) ja vietelleen Tahitin kuningattaren. Väitetystä tiikeripainista maalattiin jopa suurikokoinen taulu. Argentiinassa hän tiettävästi pelasti toverinsa jaguaarin kynsistä.

Joka tapauksessa Nassau tuli tunnetuksi uhkapelurina, joka kierteli Euroopan hoveissa. Tiettävästi velkojiaan paetakseen hän osallistui myös Louis de Bougainvillen purjehdukselle maapallon ympäri. Sen jälkeen hän toimi sotilaana Ranskan palveluksessa. Eräässä polttolaivojen hyökkäyksessä kunnostauduttuaan Karl-Heinrich nimitettiin myös Espanjan grandiksi. Puolan kuningas Stanislaus August antoi hänelle Puolan magnaatin arvon.

Vuonna 1786 Nassau siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti menestyksellisesti soutulaivaston hyökkäystä Otšakovin taistelussa. Hänen on väitetty olleen myös keisarinna Katariinan rakastaja.

Kustaa III:n sodassa Nassau komensi Venäjän uutta soutulaivastoa, joka saatiin valmiiksi vuoden 1789 sotaretkiä varten ja voitti ruotsalaiset Ruotsinsalmessa mainittuna vuonna. Tämän johdosta prinssi sai Venäjän korkeimman kunniamerkin, apostoli Andreaksen risitn.

Vuonna 1790 Nassau-Siegenin johtama Venäjän soutulaivasto sen sijaan tuhottiin varsin perusteellisesti Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa. Masentunut prinssi halusi sanoutua irti tehtävästään ja palautti Katariinalle venäläiset kunniamerkkinsä.

Katariina ei hyväksynyt eroa vaan lähetti kunniamerkit takaisin lohduttavan kirjeen saattelemana. Keisarinna selitti, että sotapäälliköiden suuruus näkyy parhaiten juuri onnettomuuksien aikana. Prinssi oli toiminut Katariinan käskystä ja hänen vahvistamansa suunnitelman mukaisesti: ”En ole unohtanut, että olette seitsemän kertaa tullut vоittajaksi niin etelässä kuin pohjoisessa. Tällä kertaa tuli myrsky, joka teki tyhjäksi yrityksenne… te olette minua palvelleet, palvelette ja tulette palvelemaan korvataksenne tämän vahingon…”.

Nassau-Siegen olikin pian taas valmis käymään ruotsalaisten kimppuun, mutta ei saanut siihen lupaa, koska Värälässä neuvoteltiin rauhasta. Rauhan tultua solmituksi venäläisiä päälliköitä palkittiin erilaisilla lahjoilla ja myös Nassau sai komean miekan, joka oli koristeltu jalokivin.

Von Stedingkin mukaan prinssi oli saamaansa lahjaan tyytymätön. Venäläiset kollegatkaan eivät kätkeneet tyytyväisyyttään siitä, että kerskurina pidetty prinssi oli Ruotsinsalmessa kärsinyt tappion. Kenraali S.A. Tutškov arvioi, että prinssin rohkeus oli enemmän krenatöörin kuin kenraalin tapaista. Hän oli impulsiivinen eikä noudattanut tarpeellista huolellisuutta.

Venäjän-kautensa jälkeen prinssi kierteli Eurooppaa ja oleskeli mm. Preussin hovissa ja Venetsiassa, jossa ylläpiti komeaa palatsia.

Elämänsä lopulla Nassau yritti saada marsalkan paikkaa Napoleonin armeijassa, mutta ei onnistunut.

 

Borodkin 2016

Brikner 2016

Hurjapää lainehilla

 

Nassau-Siegenin prinssi ja hänen tykkilauttansa

 

Nassau-Siegenin prinssi Karl-Heinrich (Charles-Henri) oli legendaarinen kansainvälinen seikkailija, aikansa Tarzan, joka tuli tutuksi meidänkin rannoillamme Kustaa III:n sodan aikana (1788-1790).

Tuossa sodassa hän taisteli Venäjän keisarinnan Katariina II:n palkkalistoilla, mutta oli hänellä kokemusta myös meidän (ruotsalaisten) rinnalla taistelemisestakin.

Silloin kyseessä oli Gibraltarin piiritys 1780-luvun alussa, jolloin Englannin hallitsemaa linnoitusta vastaan hyökkäsi myös Ranskan kuninkaan niin sanottu ruotsalaisrykmentti, Royal Suédois. Ruotsalaisia, myös suomenruotsalaisia oli lähinnä sen upseeristossa.

Gibraltaria vastaan kelpo prinssi oli keksinyt erityisen nerokkaan aseen, tykkilautat, joista enemmän jäljempänä. Valitettavasti koko hommasta tuli fiasko.

Joka tapauksessa Gibraltarin museossa on näytteillä tykkilautan pienoismalli.

Otin siitä kuvan, joka on alla:

 

Tässä vähän lisää prinssistä ja hänen tykilautoistaan:

 

perjantai 3. marraskuuta 2023

Royal Suédois

 

Royal Suédois

 

Margareta Beckman, Under fransk fana! Royal Suédois. Svenskt regemente i fransk tjänst 1690-1791. Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Stockholm 1995, 141 s.

 

Kuten tunnettua, Ranskassa oli erityinen rykmentti niille ruotsalaisille upseereille, jotka halusivat saada kansainvälistä sotakokemusta, jota tuon suurvallan alituiset sodat tarjosivat riittämiin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella.

Toisin, kuin voisi kuvitella, rykmentti ei syntynyt Ranskan ja Ruotsin liittolaissuhteesta, joka sekin oli merkittävässä roolissa 1600- ja 1700-luvuila. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin vihollisuus: vuonna 1690 taistelivat keskenään Ranska ja ns. Augsburgin liiga, johon kuuluivat Englanti, Hollanti, Itävalta, Espanja ja Ruotsi.

Mahtavuutensa kukkuloilla ollut Ranska löi taas kerran vastustajansa ja ruotsalaisrykmentti lähes hävitettin Fleuru’n taistelussa. Jäljelle jääneistä noin 536 miehestä oli ruotsalaisia vain vähemmistö, suurin osa oli saksalaisia.

Ajan tavan mukaan sotavankeja ei ruvettu missään leireissä hyysäämään, vaan heille tarjottiin töitä uuden isännän palveluksessa ja näin muodostettiin Ranskan kuninkaalle alistettu ruotsalaisrykmentti, joka jatkoi toimintaansa niin kauan kuin Ranskassa oli kuningas eli suureen vallankumoukseen saakka.

Rykmentissä palveli myös suomalaislähtöisiä upseereita. Wrede af Elimä -sukuisia oli neljä, Tawasteja yksi, Sprengtporteneita kaksi, Mannerheimeja yksi, etunimiltään muuten Carl Gustaf, yhden sukunimi oli Kurck, yhden Boch af Bukkila.  Armfelt-sukuisia oli yhdeksän ja Aminoffeja neljä. Svinhufvudeja oli kaksi.

Välttämättähän nämä eivät olleet sukujen suomalaista haaraa edustavia ja monilla suvuilla oli myös saksalaisia juuria, esimerkiksi Baltiasta. Sellainen oli Schultz von Ascheraden, jonka edustajia rykmentissä oli kaksi. Yksi tämä sukuinen kenraalihan johti venäläisiä joukkoja Sulkavalla ja Parkumäellä vuonna 1789.

Merkittävimpiä nimiä rykmentin upseeristossa olivat sellaiset kuin Sparre, joita siellä oli peräti 19 kappaletta, sekä Fersenit, joista Hans Axel von Fersen tuli kuuluisaksi siitä, että oli läheisissä suhteissa kuningatar Marie Antoinetteen ja yritti pelastaa kuningasparin vallankumouksellisilta, mutta paljastui Varennes’n kylässä. Fersen oli suomalaisten Vuojoen ja Harvialan kartanoiden omistaja.

Fersenin veroinen kuuluisuus oli Curt von Stedingk, joka Kustaa III:n sodan aikana oli Savon prikaatin komentaja ja vietti sotatalven 1789-90 Sulkavalla, Partalan kartanossa.

Stedingk oli saksalaista sukua Ruotsin Pommerista ja liikkui hovimiehenä sulavasti niin Pariisissa kuin Pietarissa. Jälkimmäisessähän paleli kauan Ruotsin suurlähettiläänä.

Royal Suédois osallistui niin Espanjan- ja Puolan- kuin Itävallan perimyssotiin, Seitsenvuotiseen sotaan ja Amerikan vapaussotaan ja saavutti hyvän maineen. Vallankumouksen tultuakin siinä säilyi nuhteeton järjestys.

Ajan tavan mukaan upseerinarvoista oli maksettava ja rykmenttiä myytiin kuin jalkapallojoukkuetta. Kun Axel von Fersen vuonna 1783 osti rykmentin Sparren veljeksiltä, mainitaan hinnaksi 100000 livreä ja serafiimiritarikunnan sininen nauha -miten tuo jälkimmäinen sitten saatiinkaan, ei kerrota.

Silloin rykmentin 83 upseerista oli ruotsalaisia 28 henkeä, mutta sen 1400 miehestä vain neljä. Käytännössä rykmentin komentavana everstinä oli tuntemamme Curt Bogislaus von Stedingk, joka oli ottanut menestyksellä osaa Amerikan vapaussotaan.

Tuohon sotaan kuului myös epäonninen hyökkäys englantilaisten hallitsevaa Gibraltaria vastaan, johon rykmentti osallistui. Stedingk ei silloin ollut mukana, mutta suurta yritystä johti Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri), joka sitten siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti laivasto-operaatioita Mustalla merellä ja oli venäläisten päällikkönä sekä Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa vuonna 1789 että toisessa vuonna 1790.

Gibraltarin piiritys oli ajan suuria tapahtumia, joka kiinnosti koko Eurooppaa. Omintakeisena hurjapäänä tunnettu Nassau-Siegen antoi valmistaa sitä varten Algécirasissa kymmenen uivaa patteria, jotka olivat periaatteessa nerokkaita laitoksia.

Ne oli katettu tukevilla hirsivarustuksilla ja niissä oli muun muassa vesipumput, joilla vihollisen hehkuvat kuulat voitiin sammuttaa. Kokeissa havaittiin kuitenkin, että sammutusvesi tuppasi kastelemaan ruudin ja systeemistä luovuttiin. Patterit asettuivat linnoituksen ympärille ja niitä avusti 30 tykkivenettä ja 30 pommilaivaa (mörssäreillä varustettua alusta). Lisäksi eskaaderia tuki kymmenen muuta laivaa. Ainakin periaatteessa.

Suunnitelmat menivät pieleen ja 153 tykin sijasta vihollisen 280 tykkiä vastassa olikin vain noin 60 omaa putkea. Tulituksen kiivaudesta kertoo, että muuan tykkilautta sai 1200 osumaa ja paloi sammutusyrityksistä huolimatta. Ruutioli silloin kasteltava räjähdysvaaran vuoksi ja poistuttava paikalta

Koko laivue poistui sen jälkeen paikalta ja perääntymisessä toheloitiin niin, että 335 miestä jäi vangiksi. Koko operaatio epäonnistui.

Tämä nyt toki oli vain muuan epäonninen sivu Royal Suédoisin historiassa. Oli sillä paljon onnistumisiakin niissä kymmenissä taisteluissa, joihin se osallistui.

Mitä rykmentin rakenteeseen tulee, siellä oli osittain toisenlaisia tehtäviä ja titteleitä kuin Ruotsissa. Rykmentin esikuntaan kuuluivat omistaja-eversti, komentava eversti, everstiluutnantti, kaksi pataljoonankomentajaa, majuri, kolme apulaismajuria (aide-major), tulkki, rykmentinsaarnaaja, kirurgi, auditööri, rykmentinvääpeli, rykmentinkirjuri, tampurimajuri, kaksi konstaapelia ja pyöveli. Everstin päiväpalkka oli 33 livreä, everstiluutantin viisi livreä, majurin yllättäen kymmenen livreä ja apulaismajurin kolme livreä. Tampurimajuri ja kirjuri saivat 13 solia kukin ja pyöveli vain 12.

Tampurimajurin titteliin törmää nykyänkin ja sillä tarkoitetaan meillä portieria, jollaisilla oli vielä taannoin kaulassaan asianomaiset koristeet. Tambour major tarkoitti aikoinaan kuitenkin rumpalien esimiestä, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli marssia etummaisena rykmentin kärjessä. Tittelin kantana ovat sanat tambour -rumpu ja major -suurempi. Erilaiset luutantithan olivat esimiehensä varamiehia (lieu -paikka ja tenant pitävä), kuka kapteenin, kuka everstin tai kenraalin.

Aikoinaan Ranskan armeijassa arvonimet ja tehtävät olivat konstikkaampia ja oli olemassa eimerkiksi sellainen arvo kuin aide-major (aide -apulainen) ja hänen alaupuoellaan sous aide-major (sous -alapuolella).

Kapteeneja oli monenlaisia (lat. caput -pää). Oli capitaine en pied (pied -jalka), capitaine àla suite (suivre -seurata) sekä capitaine reformé (alennetulla palkalla). Luutnantteja olivat kapteenin alapuolella lieutenant, aliluutnantteja sous-lieutenants voi olla useampia ja tunnettiin myös lieutenant en second, joka itse asiassa kuului toisen yksikön alaisuuteen.

Prikaatin komentajana oli asiaankuuluvasti brigadier, mutta maréchal-de-camp oli myös kenraaliarvo ja viittasi huoltopuolelle, majoitukseen. Marsalkka oli tässä tapauksessa aina jonkin kenraalin alainen.

Sekä vanhan komennon (ancien régime) Ranskaa että tuon ajan Ruotsia on arvosteltu sotilasalan rationaalisuuden puutteesta, mitä symbolisoi upseerinvaltakirjojen ostaminen. Systeemillä oli omat puutteensa, mutta sen avulla pyrittiin turvaamaan myös upseerien perheiden etuja.

Pahempaa oli, etteivät aatelittomat päässeet etenkään Ranskassa korkeampiin arvoihin. Napoleonkaan ei olisi päässyt kapteenia korkeammalle, ellei vallankumousta olisi tullut. Käytännössä olivat lähes kaikki upseerinvirat Ruotsissakin aateliston käsissä 1800-luvun alkuun asti.

Royal Suédois oli henkireikä suureen maailmaan ja sen riveissä hankkivat monet ruotsalaiset upseerit sotakokemusta, jota kotimaassa oli tarjolla niukasti. Tämän rykmentin ulkopuolellakin moni osallistui Ranskan armeijan riveissä sotiin esimerkiksi Amerikassa, kuten von Stedingk ja Intiassa kuten von Döbeln. Tällä kokemuksella oli sitten käyttöä sekä Kustaa III:n sodassa 1788-1790 että Suomen sodassa 1808-1809.

 

 

Mikä kulttuurissa on suurta?

 

Ennen wokea

 

Muutaman vuoden ikäinen woke-kulttuuri oli kuin moukkamaisuuden oikea suora intellektuellin palleaan.

Se yksinkertaisesti löi ällikällä koko sillä sivistyksen puutteellaan, mitä ei vielä hiukan aiemmin olisi osannut pitää mahdollisena.

Mistä tämä barbaarien lauma oli oikein tänne saapunut? Oliko lukutaidon unohtaminen voinut tuottaa näin järisyttäviä tuloksia jo muutamassa vuodessa? Eikö länsimaidenkin älyllinen taso ollut sentään huomattavan korkealla vielä 2010-luvulla? Koskaan ei niiden väestö ainakaan ollut korkeammin koulutettua.

Oma blogiarkistoni ulottuu vain vuoteen 2011, mutta tekeehän sekin mahdolliseksi tutkia uusimpia muutoksia ainakin siinä muodossa, kuin ne olen itse havainnoinut.

Kaivelin vanhoja tekosiani hieman arkeologin tapaan ja löysin oheisen blogin, joka suoraan sanoen yllätti minut. Siltä varalta, että asialla on yleisempää mielenkiintoa, panen sen tähän sellaisenaan:

 

maanantai 15. elokuuta 2011

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

Tärkeät ja suurenmoiset kirjamme

 

The Guardian on julkaissut listan sadasta tärkeimmästä tai ”suurenmoisimmasta” (greatest) kirjasta. Oikeastaan useammankin listan, yhdessä kaunokirjallisuus ja toisessa muut, kolmannessa vielä kirjat, ”joita ilman ei voi elää”.

Kyseessä on ilmeisesti merkittävä todiste tämän edistyksellisen lehden lukijoiden intellektuaalisesta maailmasta. Listat ovat lyhyesti sanoen tyrmääviä. Anglosaksisen aineksen yliedustus on niin murskaava, että mieleen tulee Neuvostoliitossa 1960-luvun alussa tehty kyselytutkimus, jossa tiedusteltiin nuorison mielipiteitä historian suurimmista hahmoista. Näitä kertyi useita kymmeniä ja miltei kaikki olivat venäläisiä. Totalitaarisen valtion sanoma oli mennyt hyvin perille.

Mutta hyvin on mennyt perille Guardianin lukijoihin myös jokin hiukan epämääräinen atlanttikeskeinen ja presentistinen maailmankatsomus, jossa nykyaika nousee niin valtavana menneiden aikakausien ylle, että jälkimmäiset todella vaikuttavat vain puutteelliselta ja erehtyväiseltä valmistautumiselta siihen maailmanhistorian päämäärään, joka on meidän päivinämme vihdoin toteutunut.

Muutamat kummallisuudet pistävät heti silmään. Länsimaisen filosofian on usein sanottu olevan vain alaviitteitä Platonin teoksiin. Näistä on mukaan kelpuutettu vain Pidot. Aristoteles, Augustinus ja Tuomas Akvinolainen on arvioitu niin mitättömiksi, etteivät he ole mukana lainkaan. Uskonnossa pärjäillään ilman raamattua tai sen kirjoja eikä tarvita myöskään koraania tai muita vastaavia opuksia, joiden ”suurenmoisuus” lienee arvioitu köykäiseksi muulla kuin vaikuttavuuden perusteella. Luther ja muut uskonpuhdistajat, joilla sentään oli myös roolinsa modernin hengen luomisessa puuttuvat myös. Politiikassa ei tarvita enempää Leniniä, Mao Zedongia, Stalinia kuin Hitleriäkään, mikä saattaa johtua poliittisesta korrektisuudesta. ”Suurenmoisuus” sisältää kai arvoarvostelman näiden sanoman laadusta ja mukanaolo voisi aiheuttaa ikäviä ajatuksia. Mutta miksi mukana ei ole edes Rousseaun Yhteiskuntasopimusta? En itse pidä sitä erityisen oikeana ja miellyttävänä, mutta ainakin se on tärkeä. Sen sijaan mukana on läjäpäin muodikasta roskaa, jonka asettamista klassikoiden rinnalle voi pitää majesteettirikoksena. Kun jälkipolvet parin sadan vuoden kuluttua tutkivat millainen oli se länsimainen kulttuuri, jonka vaikutus maailman kehitykselle oli keskeinen parin sadan vuoden ajan, heitä saattavat kyllä kiinnostaa Germaine Greer, Lorna Sage, Edward Said tai Truman Capote oman aikakautensa oireina, joskaan ei erityisesti sen loistokauden saavutuksina. Mutta mikäli he yrittävät ymmärtää mitä tuossa kulttuurissa oli ”suurenmoista”, he voivat kaikin mokomin jättää nuo opukset väliin.

Kaunokirjallisuuden osalta Guardianin valikoima on, jos mahdollista, vielä pöyristyttävämpi, mutta asian ymmärtämistä auttaa se, että valikoiman tekijät ovat aivan ilmeisesti olleet englanninkieleen sidottuja. Englanninkielisten teosten rivistöä täplittää vain muutama harva poikkeus, lähinnä ranskalaisesta kirjallisuudesta. Lukijan on pakko hieraista silmiään ja tarkistaa, että kyseessä todella oli ”sata kaikkien aikojen suurenmoisinta romaania”. Noin suuri etnosentrisyys voi vain mykistää.

No, kyllähän maailmaan listoja mahtuu. The Telegraph-lehden lista sadasta kirjasta, jotka pitäisi lukea, on jo hiukan kirjavampi, mutta unohtaa Venäjän klassisen kirjallisuuden eikä näe mitään syytä kaivella 1800-lukua vanhempia opuksia, antiikista puhumattakaan. No, kirjastoistahan jo meilläkin poistetaan kiireen vilkkaa pariakymmentä vuotta vanhemmat kirjat.

Die Zeitin lista sadasta tärkeimmästä kirjasta on onnistunut välttämään pahimman presentismin ja tietenkin myös anglosaksisen sisäänlämpiävyyden. Yli puolet kirjoista on kirjoitettu ennen 1900-lukua. Saksalaisuus on vankasti esillä, mutta tilanne ei ole verrattavissa anglosaksien uskomattomaan likinäköisyyteen. Kuten voi arvata, Le Monden lista sadasta vuosisadan tärkeimmästä kirjasta on aivan erilainen, toki myös kriteerit ovat toiset, kun kyseessä on vain 1900-luku. Kotimaisuus korostuu vahvasti myös venäläisillä, joilla listoja löytyy useitakin. Omat saavutukset nousevat jokaisessa tapauksessa tärkeämmiksi kuin ulkomaalaisilla. Asia on sikäli ymmärrettävä, että ne lukijoiden kannalta todella ovat tärkeämpiä. Norjalaiset näyttävät laatineen oman listansa, kaikkien aikojen kirjoista ja verraton wikipedia antaa myös mestariteosten hajonnan maittain. Se on paljon kirjavampi kuin muut. Useimmin on siinä mainittu Dostojevski (4 kertaa) ja kolmasti Kafka, Shakespeare ja Tolstoi. Brittein saaret esiintyvät 15 kertaa, Ranska 12 kertaa, USA ja Venäjä 10 kertaa, Italia 7 kertaa ja Saksa ja Kreikka 4 kertaa. Tämä kieltämättä jo vaikuttaa tasapainoisemmalta valikoimalta kuin entisten ja nykyisten suurvaltojen itsekeskeisyys. Me pienvaltojen asukkaat taidamme ymmärtää maailmaa monipuolisemmin kuin entisten suurvaltojen kansalaiset, joiden egoa vanha pöyhkeys yhä turvottaa.

Katsotaanpa vaikka Ilta-Sanomien vastaavaa listaa kaunokirjallisuudesta. Sepä vasta hätkädyttää. Se on taatusti sisäänlämpiävä ja presentistinen. Kotimaisten kykyjen rinnalla vain muutama ulkomainen klassikko ja muutama muotipelle ovat saaneet armon, mutta missäpä ovat Runeberg ja Topelius, Sillanpää ja Paavolainen? Aho, Lehtonen ja Waltari ovat sentään päässeet mukaan, mutta kukin vain yhdellä teoksella. Entä venäläiset klassikot?  Tai yleensä vanhempi eurooppalainen kirjallisuus, saksalainen, ranskalainen, italialainen, ruotsalainen, virolainen?  Siis mitä välii? EVVK.

Shokkiterapian viisastuttamana teen sen johtopäätöksen, että meillä ei taida sittenkään olla varaa syyttää anglosakseja enempää kuin muitakaan kansoja omaan napaan tuijottamisesta ja kulttuurin ja historian tajun puutteesta, jos tämä todella on sitä, mitä meillä saadaan aikaan. Toki tämä lienee vain nettiroikkujien lista, mutta silti.

Jotakin yhteistä taitaa olla näissä nyky-Euroopan tuottamissa listoissa. Kaikissa tapauksissa pistää silmään antiikin kulttuuriperinnön verrattain vähäinen tai olematon arvostus. Tämä on merkittävää siksi, että klassikoiden ajateltiin pitkään olevan kaiken nykyisen puuhailun yläpuolella, saavuttamattomina esikuvina. Amerikkalaista kirjallisuutta sen sijaan oli Euroopassa tapana vähätellä vielä melko hiljattain. Vielä vajaat sata vuotta sitten saattoi joku tosissaan sanoa, että maailmankirjallisuus ei kärsisi lainkaan, vaikka Amerikka puuttuisi siitä kokonaan. Sen sijaan Islannin puuttuminen toisi siihen pahan aukon. Tämä oli varmaankin kohtuuton arvostelu. Jo 1800-luvulla Yhdysvallat oli merkittävä osa länsimaista kulttuuria ja synnytti Poen, Melvillen ja Whitmanin mittaisia kirjallisia keskisarjan klassikoita. Mutta huomiota kyllä herättää, että nykyajan listoissa kaikkien aikojen merkittävimpien saavutusten seassa vilahtelee Pyövelin laulua, Kellopeliappelsiinia ja kylmäverisen murhan tai kaksi kertaa soittavan postimiehen kuvausta. Varmaan lukija saa niistä jotakin. Ehkä se kuitenkin on jotakin muuta kuin mitä vielä puoli vuosisataa sitten pidettiin saamisen arvoisena.

Jokaisella aikakaudella lienee käsityksensä siitä, mitä pitäisi lukea. Pitäisikö lukea nimenomaan klassikkoja vai bestsellereitä? Pitäisikö lukemisen sivistää? Ja mitä sivistys on ja miksi sitä kannattaisi hankkia? Ehkäpä ihmisen ei pitäisikään lukea vaikutusvaltaisimpia kirjoja, vaan korrekteimpia? Ehkä muuta ei oikeastaan saakaan lukea? Länsimaisen kulttuurin piirissä näyttää olevan havaittavissa kaamea aavistus siitä, että kaikki on mennyt ja menossa yhä pahemmin pieleen ja niinpä lienee viisainta suositella hallintoalamaisille vain tervehenkisiä teoksia, joiden poliittinen korrektisuus on epäilyksen yläpuolella.

Itse olen toista mieltä. Harva asia on yhtä opettavainen kuin tutustuminen poliittisesti epäkorrektiin kirjaan. Lukija näkee siitä, millä tavoin on myös mahdollista argumentoida ja päästä aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin meidän hyvässä demokratiassamme tällä vuosisadalla on tapana. Nimenomaan alkuteoksen omakohtainen lukeminen on tärkeää, koska vain silloin joutuu tekemään sen intellektuaalisen työn, joka osoittaa kirjan laadun.

Poliittisesti epäkorrekteja näyttävät nykyään olevan kaikki kirjat, jotka ovat vanhempia kuin tuon korrektisuuden rajaama ideologia nykymuodossaan. Vanhimmat klassikot, kuten raamattu tai antiikin tarusto ovat täynnä mitä kammottavinta ksenofobiaa, syyllistämistä, vihapuhetta, väkivaltaa ja vääryyttä. Silti ne olisi syytä tuntea, vaikkapa Tolkienin ja Harry Potterin kustannuksella. Niiden tunteminen nimittäin auttaisi ymmärtämään länsimaisen ajattelun traditioita ja klassisen kirjallisuuden viittauksia, jotka muutoin saattavat jäädä käsittämättömäksi ahkerasta Wikipedian käytöstäkin huolimatta. Marxin tunteminen on sivistyneelle ihmiselle välttämätöntä ja sama koskee jopa Leniniä ja Stalinia. Itse olen yrittänyt antaa opiskelijoille luettavaksi Stalinin terrorin huippuaikana syntyneen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia(Lyhyt oppikurssi). Se on kaamea näyte aikansa poliittisesta korrektisuudesta, ja täynnä verenhimoista paatosta. Menestys ei ole ollut kovin hyvä. Monet taitavat jo nykyään ajatella, että akateemisessakin opiskelussa tärkeintä olisi antaa ihmiselle vain ”oikeat ” tiedot ja sitä mukaa kaiketi myös näkemykset. Postmodernina aikanamme itse ajatus oikeista arvoista on periaatteessa kovin pulmallinen, mutta seurailemalla etujoukon käytäntöjä on itse kunkin helppo löytää tabut ja normit, jotka itse asiassa ovat hyvinkin tiukkoja. Tämä on palaamista lapsellisuuteen, jota akateemisessa maailmassa ja koko yhteiskunnassa muutenkin tapahtuu. Vanha ajatus akateemisesta opiskelusta perustui käsitykseen opiskelijan henkisestä aikuisuudesta tai ainakin aikuistumisesta opiskeluprosessin kuluessa. Se saattoi kyllä olla ylioptimistinen.

Mikäli opettaisin Saksan historiaa, pitäisin Hitlerin Taisteluni-kirjaa pakollisena lukemisena. Ellei ihminen ymmärrä, millaiseen argumentaatioon tietyt menneisyyden ja nykyisyyden ilmiöt perustuivat, ei hän ymmärrä niitä ollenkaan. Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä kirjallisuudenlaji porvarillisen ideologian paljastaminen, mikä oli ja toisaalta ei ollut erityisen vaikeaa, kun tuon ideologian perusteoksia ei saanut lukeakseen. Olkiukkoja osasi jokainen lapsikin teilata ja hänen myös oletettiin niin tekevän. Tuon toiminnan älyllistä tasoa ei voi juuri ylistää, se tuo mieleen aikamme nettikeskustelut.

. Jos yrittäisin luoda omaa listaani siitä, mitä ihmisen olisi syytä lukea, kuuluisivat siihen ainakin raamatun ja koraanin ohella antiikin klassikoita vaikkapa Plutarkhoksen ja Herodotoksen edustamina. Luther, Erasmus, Montaigne  ja Pascal, Voltaire ja Goethe on syytä tuntea siinä kuin Marx, Lenin ja Stalin. Ilman John Stuart Milliä postmodernille nomadille jäänee mysteeriksi se, miksi länsimaissa joskus niin kovasti kohkattiin ajatuksenvapaudesta, kun muutenkin tulee hyvin toimeen. Mill saattaa kuitenkin olla jo tämän kulttuurimme kehitysasteen kannalta vanhentunut, sillä hänen jälkeensä ”vapautta” on alettu tulkita uudella tavalla. Mill uskoi yksilöön ja hänen vastuuseensa, kun taas nykyään ihailluimmat ajatuksen mestarit usein kannattavat valtion kaikenkattavaa säätelyä, vastuun ulkoistamista ja kollektiiviajattelua kiintiöineen. Toinen variantti on yksilöanarkismista kumpuava kaiken ”vallan” hysteerinen vastustaminen.

On merkillepantavaa, että Millin nimeä näyttää hokeneen myös eräs norjalaislurjus, jonka nimeä en edes halua mainita. Totean kuitenkin, ettei kyseessä ole Ibsen, vaikka en häntäkään ihaile. Tuon nilviäisen halveksuttava rikos nosti heti esiin reaktion, joka kertoo paljon ajastamme. Poliittisen korrektisuuden toteutumista haluttiin heti kaikkialla tehostaa kiristämällä sanan valvontaa. Valtion virkaholhoojien haluttiin keräävän pois puoliautomaattiaseet. Sanomisesta on siis tullut vaarallista ja ilmeisesti ajattelusta myös. Ei tämä ole ensimmäinen kerta historiassa.

Martti Luther kuuluu maailmanhistorian merkittävimpiin ajatuksenvapauden sankareihin. Hän uskoi siihen, että jokaisella on oikeus ja jopa velvollisuuskin lukea itse raamattuaan. Se oli vallankumouksellinen asenne ja täysin verrattavissa valistusfilosofien myöhemmin itsevaltiudelle ja feodalismille esittämään haasteeseen. Sensuuria vaativat aina ne, jotka eivät luota edustamansa asian omaan vakuuttavuuteen. Historiassa tämä tie on aina ennemmin tai myöhemmin johtanut umpikujaan.

Mutta onko tilanne nyt uusi? Kun on noussut ja nousemassa sukupolvi, joka ei ole ihan itse lukenut yhtään mitään, länsimaisen ajattelun klassikoista puhumatta, on syntynyt suuri henkisesti alaikäinen ja labiili massa, joka on helposti mobilisoitavissa. Koska se luulee, että jokainen mielipide on yhtä arvokas ja että henkilökohtaisen ajattelun vaiva on liian suuri ja joka tapauksessa hukkaan heitetty, se mieluummin seurailee tarjolla olevia ajattelijoita puhtaan tunteen varassa. ”Kivoja” asioita on hienoa kannattaa ja huonoiksi leimattuja taas vastustaa. Molemmat on myös helppo tunnistaa ilman omaa ajattelua. Kuvaavaa on, että viime vaaleissa muuan vihreiden ehdokas, joka edusti pohdiskelevaa sorttia eikä suostunut vastaamaan vaikeisiin kysymyksiin yksinkertaisilla latteuksilla, sijoittui äänestyskoneen ”analyysissä” äärioikeistoon. Keskiverto äänestäjä osaa takuuvarmasti välttää tällaisen virheen.

Klassikoita ei siis arvosteta eivätkä ne ole enää ”suurenmoisia”, vaan suorastaan kartettavia ja pelottavia. Lapsille niitä onkin jo hyvän aikaa kirjoitettu aivan uuteen muotoon ja sama lienee pian tehtävä myös aikuisille tarjottavissa versioissa. Pelkään pahoin, että tässä ei ole mitään huvittavaa. Se on ”uljaan” uuden maailman todellisuutta. Yhä merkittävämpi osa yhteiskuntaa ei halua olla missään kosketuksissa kulttuurimme perustan kanssa. Sen sijaan se haluaa pysyä henkisessä alaikäisyydessään ja vaatii samaa myös muille. Mutta demokratiassa kansa tekee, mitä enemmistö haluaa.

 

 

 

Cranium

 

Pyhien henkilöiden päivä

 

Läntiset kirkkokunnat muistavat kristinuskon marttyyrejä (All Hallows, All Saints) syksyllä, marraskuun ensimmäisenä päivänä ja sitä edeltää All Hallows´Eve eli Halloween, kuten se englanniksi vääntyy. Vainajien päivä eli All Souls’ Day on sitten 2.11.

Päivä sattuu mukavasti suomalaisen perinteisen talonpoikaisen kekrin eli keyrin (köyrin) aikoihin, joten sen muistaminen on meilläkin on ollut luontevaa, samoin kuin maan alle siirtyneiden sukupolvien muistaminen, kun kerran maan antimiakin muistetaan.

Amerikkalainen Halloween ei siis sinänsä ole meillekään vieras juhla, sen kulttuuriset muodot kylläkin.

Meksikossa näyttävät esi-isien luurangot löytäneen mukavasti paikkansa ihmisten elämässä ja näyttäisi siltä, ettei niihin liity erityistä makaaberia karmeutta, kun pääkallot naureskelevat hyvässä sovussa elävien joukossa.

”Olin kerran kuten sinä ja sinustakin tulee sellainen, kuin minä nyt olen” on pääkallon sanoma uusille sukupolville. Sehän on mitä luonnollisin ja onkin hieman outoa, että se onnistutaan niin usein häivyttämään mielestä. Hyvä, jos nyt edes kerran vuodessa muistettaisiin.

Pääkallot näyttävät koko ajan nauravan niin sanottua sardonista naurua, joka elävistä voi tuntua vahingoniloiselta: tännehän tulette, teettepä mitä tahansa…

Merirosvolippu tunnettiin nimellä Jolly Roger, tuon irvistävän pääkallon mukaan. Sen nostaminen lupasi kolkkoa kohtaloa kaikille ja sen tehtävänä lienee ollut ylimielisyydellä lamauttaminen. Voisi kyllä ajatella sen nimenomaan kannustaneen epätoivoiseenkin vastarintaan.

Pariisin katakombien maanalaisissa tunneleissa on valtava määrä luurankoja, ilmeisesti yli kuusi miljoonaa. Niistä osa on usein ryhmitelty koristeellisiksi kuvioiksi ja niiden valtava määrä aiheuttanee sen, että ne menettävät kammottavuutensa. Pääkallo on siellä normaaliakin normaalimpi esine eikä muuta.

Nyt kuulee kerrottavan, että tutkijat ovat viimeinkin ruvenneet systemaattisesti tutkimaan tuota antropologista aarteistoa. Siinä mahtaa työkenttää riittää, vaikka tietenkin on käytettävä otoksia eikä kannata yrittää muistaa jokaista vainajaa erikseen.

Vastaavia valtavia ossuaarioita (lat. os -luu) eli luuvarastoja on esimerkiksi Verdunin taistelukentällä. Sen sijaan Waterloon seudulta on löytynyt vain vähän miesten ja hevosten luita. Naisten luista en muista erikseen mainitun, mutta niiden ilmaantuminen historiankirjoituksen keskiöön lienee vain ajan kysymys.

Tuo löydösten vähäisyys selittyy populaarihistoriallisen Historia-lehden mukaan siitä, että nuo luut kerättiin aikoinaan luujauhotehtaiden raaka-aineeksi. Niistä saatiin hyvää fosforilannoitetta, jollaisesta on aina ollut pulaa (vrt. Vihavainen: Haun wc tulokset).

Osa luista ja kaiketi jopa suuri osa, meni sen sijaan makeistuotannon palvelukseen. Sokeria nimittäin opittiin puhdistamaan aktiivihiilen avulla ja tuota erittäin suuren pinta-alan omaavaa hiiltä saatiin parhaiten luusta. Luuhiiltä käytetään yhä aktiivihiilen perusaineena, vaikka nykyään osataan jalostaa sitä esimerkiksi kookospähkinän kuoresta.

Niinpä kunnian kentät puhdistettiin tarkoin sankareista ja heidän ratsuistaan, kuten kerrotaan Kun tämä tapahtui vain muutamia kymmeniä vuosia hautaamisen jälkeen, on syytä uskoa, että monet luurangot oli ensin riisuttava yhä kohtuullisen hyvin säilyneistä univormuistaan.

Ainakin saappaiden on täytynyt olla joskus lähes kelvollisia, elleivät hautaajat olleet ymmärtäneet niitä korjata uusia käyttäjiä varten. Ehkäpä vain suurimmat herrat saivat pitää saappaansa vielä tuonpuoleiseen siirtyessään.

Jokseenkin makaaberilta tuntuu koko ajatus siitä, että vaikkapa Belgian kuuluisa suklaateollisuus olisi hyödyntänyt ensin tunnetulla raakuudellaan kongolaisia alkuasukkaita ja sitten vielä Napoleonin sotien vainajia raaka-aineenaan. Arvatenkin toki tasapuolisesti rintaman molemmin puolin.

Mene ja tiedä, miten luotettava tuo lehden juttu on. Sensaatiohan se on, joka myy, historiassakin. Ehkäpä sentään bisnes käytti hyväkseen ennen muuta eläinten luita ja mikäli ihmisten luurankoja sattui mukaan, ei niitäkään pois heitetty.

Näin lienee tehty ainakin jossain päin Kiinaa, jossa saksalaisen yrittäjän Knochenmühle pyöri joskus toista sataa vuotta sitten. Muistelen jonkin laatulehden kertoneen siitä ja arvelleen ihmisluiden sentään olleen harvinaisuuksia raaka-aineiden joukossa.

No, Halloween on nyt meillä kai jäädäkseen. Luterilainen pyhäinpäivä on ollut hieman ankea juhla vuoden synkimpänä aikana, eikä meillä ole marttyyrien muistoa juuri kunnioitettu, omaisten haudoilla vain käyty.

Mutta niin se maailma kehittyy. Ainakin Andalusiassa voi nähdä aikuisten ihmisten ja jopa naimaikäisten tyttöjenkin sonnustautuvan erilaisin zombie- ja pääkallokoristuksin. Karkin tai kepposen vaatijoita en ole toistaiseksi huomannut. Eivät ne taida hotelleihin uskaltaakaan.

Pääkalloilla on yhä suuri merkitys kuoleman symbolina. Hiljattainhan oli muotinakin esittää niitä myös lasten vaatteissa.  Vielä takavuosina niitä kammoksuttiin ja ne toivat mieleen lähinnä SS-joukkojen pääkallo-osastot, jotka edustivat avoimesti maksimaalista pahuutta.

Sinänsähän pääkallo on neutraali ja vanhassa ikonografiassa sen voi nähdä myös Golgatan ristin juurella ns. Aatamin kallona.

Nykyinen kaupallinen kallo sen sijaan tuntuu edustavan sitä kaupallisen kulttuurin kaiken latistavaa henkeä, jonka mukaan myös kallolla ja sitä esittävillä tuotteilla on vain yksi todellinen merkitys ja se voidaan laskea rahassa.