Me olemme tyytyväisiä

 

Tyytyväisiä ollaan

 

Ylen Taloustutkimuksella teettämä tutkimus osoittaa, että 86 prosenttia suomalaisista on tyytyväisiä elämäänsä, siis nykyiseen tilanteeseensa.

Kun vielä matematiikan sääntöjen mukaan pyöristämme luvun, saamme tulokseksi ysin, eli kiitettävän. Tässähän mieleen tulee ihan se tunnettu laulu Gracias a la vida, kuka se lieneekään sen laulanut.

Asia on huomionarvoinen, kun tässä ollaan sentään tämän koronakriisin keskellä. Hyvän arvosanan merkitystä vielä korostaa se, että se on hieman parempi kuin vuosi sitten. Pandemia kaikkine rajoituksineen ei siis olekaan koskenut tärkeimpään. Itse taudistahan ovat kärsineet vain harvat.

Onnellisuutta meillä ja myös kansainvälisesti on tutkittu jo iät ja ajat. Vanha havainto on, että se ei kulje yhtä jalkaa varallisuuden kanssa -vain jossakin tilanteessa ja jonkin aikaa ne käyrät seurailevat toisiaan.

Suomalaisten onnellisuuskäsitystä on pidetty syvällisenä: rahalla ostettavat asiat eivät ole ensi sijalla, terveys ja ihmissuhteet, mielekäs työ ja perhe ymmärretään tärkeämmiksi.

On silti kiinnostavaa huomata, miten tyytyväisiä jotkut haastatellut ovat vaikkapa siitäkin huolimatta, että työpaikka on mennyt alta tai että korona-aika on ”kamalinta, mitä minulle on koskaan sattunut”.  Ehkäpä se helpottaa, että se koskee kaikkia.

Sitä paitsi kolmannes uskoo, että ensi vuonna asiat ovat vieläkin paremmin. Tässähän alkaa jo huolestuttaa se, että asteikko loppuu kesken. Olemme me sentään aika hyviä vai mitä?

Tyytyväisyys on aina subjektiivinen tunne. Jos ymmärtää olevansa jollakin alalla täysi nolla tai ainakin melkein, on hyvin tyytyväinen, kun pärjää silläkin edes välttävästi. Jos taas kunnianhimo ja kukaties narsismi riivaa ihmistä, saattaa hänelle olla tragedia, että joku muukin pärjää sillä alalla, jota hän oli kuvitellut ihan omaksi reviirikseen. Voi olla, ettei mikään silloin riitä.

Objektiivisesti ottaen suomalaisilla onkin kaikki syyt tyytyväisyyteen, mikäli mittapuuksi otetaan aiempi historia. Hyvinvointia riittää ylivoimaiselle enemmistölle. Kelkasta pudonneetkin saavat aina jotakin.

Itse asiassa tyytyväisyys on ennen muuta mielentila. Tacitus arveli fennien olevan tyytyväisiä siksi, etteivät he mitään tavoitelleet eivätkä edes toivoneet. Se ei tosin ollut sivistyneen ihmisen kannalta tavoittelemisen arvoinen tila.

Mutta mitä me tarkoitamme tyytyväisyydellä? Onko se samaa kuin onnellisuus ja mitä sekin oikein mahtaa olla? Käsittävätkö kaikki kansat asian samalla tavalla?

Hypoteesina ainakin voimme kai lähteä siitä, että eri kansoilla on suhteellisen samanlainen tarvehierarkia, ainakin, jos kyetään eliminoimaan kuvasta erilaisten ”satunnaisten, esimerkiksi sosiaalisten muuttujien vaikutus. Olisi tosin turhan rohkeaa uskoa, että se on kaikilla samanlainen eikä liene mahdollista millään koeasetelmalla kuoria ihmisistä esiin sitä syvintä olemusta, josta kaikki satunnainen on poistettu.

Tyytyväisyys mahtanee sitten kuvastaa kaikille kansoille tarpeiden tyydyttämistä, ainakin niiden, joita tietoisesti tavoitellaan. Tosin saattaa aina olla, ettei ihminen itse ymmärrä, mitä oikein tarvitsisi. Vähänkös maailmassa näyttäisi olevan tästä todisteita.

Latinaksi tyytyväisyys on satisfaktiota, kylläiseksi tekemistä ja sama idea on tietenkin myös romaanisissa kielissä ja englannissa. Saksaksi se on Befriedigung, Zufriedenheit, jolloin viitataan rauhoittumiseen (Frieden), joka saavutetaan jonkin asian kautta. On myös Genügsamkeit, kylläisyys, kun on saatu tarpeeksi -genug, satt.

Ruotsiksi tyytyväinen on nöjd, joten tuntuu siltä, että ruotsalainen on tyytyväinen saatuaan kyllikseen huvia (nöje). Kovin tuntuvat siis olevan kevytmielistä porukkaa nämä. Lycklig taas näyttäisi viittaavan tuuriin -lycka.

Venäjäksi onni on stšastje, onnellisuutta ja tuuria sekin tarkoittaa. Tulisikohan sanasta tšast -osa. Karjalaksi onnellinen on muistaakseni ozakas -kun on saanut osansa puurosta voi olla tyytyväinen.

Ja tyytyväinen venäjäksi on dovolnyi/dovolna. Tyydytys on udovolstvije. Luulen näkeväni siinä sanan volno -vapaa. Kun siihen lisätään johonkin pääsemistä tarkoittava do, saadaan tulokseksi tila, jossa on päästy vapauteen, kaipa sitten puutteesta, joka on ajanut kohti täyttymystä.

Viron rahulolev, rahuldud näyttäisi saksalaistyyppiseltä onnellisuudelta. Rauhan saa, kun on tyydyttynyt. Seksin jälkeen monia alkaa nukuttaa, tulee tässä mieleen.

Kiinaksi onnellinen on gaoxing. Sanan ensimmäinen osa tarkoittaa ainakin pitkää, esimerkiksi ihmisestä, jälkimmäisestä en uskalla sanoa. Tuntuu ainakin ymmärrettävältä, että pituus on onnea. Toivottavathan kiinalaiset toisilleen kymmenen tuhannen vuoden ikääkin -wansui. Tyytyväinen taas on manyi, josta man tarkoittaa täyttä. Ainahan se yleensä on tyhjää parempi.

Mitäpä oikeastaan etymologisesti tarkoittavat suomen sanat onni ja tyytyväisyys? Itse asiassa en osaa sanoa, kun ei sanakirjaakaan ole nyt käsillä. Tyytyväisyyden synonyymeiksi tarjotaan netissä täyttymystä ja mielihyvää. En taida ostaa ainakaan jälkimmäistä. Se tosin saattaa olla muuan tyytyväisyyden merkki, mutta ei se nyt ainakaan ekvivalentti käsite ole.

Äkkiseltään omituiselta kuulostavan sananparren mukaan raha ei tee onnelliseksi, mutta rauhoittaa. Joissakin rajoissa se on varmaan totta, mutta käytännössä rahan tavoittelijat eivät näytä saavan koskaan kyllikseen, eivät he löydä siitä rauhaa. Se löytyy vain tavoitetasoa säätämällä.

Tunnetun esimerkin mukaan tyytyväisyys on tarpeiden ja resurssien osamäärä. Jos jaettava on ääretön, on suuren osamäärän saavuttaminen jakajaa suurentamalla toivoton yritys. Mikäli sen sijaan tarpeet ovat nolla, on osamäärä ääretön millä tahansa jakajalla.

Kohtuullisen tuloksen saa helpoimmin pienentämällä tarpeitaan, tavotteitaan.

Samaanhan viittasivat muinaiset roomalaiset sanaparrella dives est cui satis est quod habet -rikas on se, jolle hänen hallussaan olevat resurssit ovat kylliksi. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dives ).

Kaikki kansat lienevät tyytyväisiä ja onnellisia omalla tavallaan. Toivotaan, että muutkin saattaisivat tulla enemmän tai vähemmän samalle tasolle kuin mekin.

Vai onko kyse siitä, ettemme edes uskalla ajatella olevamme tyytymättömiä? Todistustaakka on sillä, joka näin uskoo.

 

What do you want to do ?

New mail

Tattis

 

Kiitosta ny vaan

 

Ei ole ihmistä, jolla ei edes joskus olisi syytä kiitokseen. Toki jotkut saattavat olla kaameassa tilanteessa parantumattomasti sairaina ja alituisten tuskien kynsissä mutta on heilläkin varmasti joskus enemmän tuskia ja siis myös joskus vastaavasti vähemmän.

Tällainen kohtalo on, luojan kiitos, kai sentään harvempien osana, mutta ikäviä, pahoja, ei-toivottavia ja vastenmielisiä asioita sattuu kaikille. Ja sitten ne taas poistuvat tai ainakin helpottavat. Siitähän voi tuntea jopa kiitollisuutta. Miksipä ei?

Ihmisen hyvinvointi ei ole summa- vaan tulokäsite. Jos yksi tulon tekijöistä eli perustarpeista (vrt. on nolla, on sitä myös kokonaisuus, ks. Vihavainen: Haun tarvehierarkia tulokset). Ei se auta, vaikka olisi kaikkea maallista hyvää, jos vaikkapa varvas on äärimmäisen kipeä eikä suostu paranemaan.

Kroisoksen opettavaiseen tarinaan on tällä palstalla jo parikin kertaa paneuduttu (ks. Vihavainen: Haun kroisos tulokset). Se opettaa meille onnen oikullisuutta, mutta kiitos ja kiitollisuus kuuluvat vielä eri kategoriaan kuin onni ja onnellisuus.

On mahdollista ja todennäköistä, että Kroisos ymmärsi olla kiitollinen onnestaan niin kauan kuin se kesti. Sittemmin, polttoroviolla istuessaan hän oli jo toisessa tilanteessa ja kiitollisuuden tunteminen ei enää ollut ajankohtaista. Onni täällä vaihtelee, veisattiin ennen, aivan oikein.

Mennet sukupolvet joutuivat elämään suuressa aineellisessa niukkuudessa. Vuodentulo määräsi, oliko täällä pohjolassa niin sanottua selvää leipää syötäväksi koko vuodeksi, vai oliko sitä jatkettava petulla, vehkalla tai muilla korvikkeilla.

Nälkävuosien jälkeen oli syyt kiitollisuuteen, kun koitti kevät ja oli taas toivoa hyvästä sadosta, vaikka ei tietenkään varmuutta. Kaikki oli vielä edessä päin. Joka tapauksessa suvivirren veisaaminen tuntui varmasti monesta perustellulta, vaikka kiittäminen oli vielä hieman ennenaikaista ja siihen tunteeseen saattoi sekaantua myös pelkoa ja mielistelynhalua.

Yhtä kaikki, ilman sen kummempia todisteita esitän ajatuksen, että ennen maailmassa ihmiset pystyivät olemaan spontaanimmin kiitollisia silloin, kun edes perusasiat menivät hyvin. Siihen oli erityistä syytä siksi, että ne yhä uudelleen menivät taas huonosti.

Virsi 462 (Soi kunniaksi Luojan) kiittää siitä ”kun lahjas meille soit. Ja palkaks työn ja vaivan taas puhtaan (so. ”selvän” ilman sekoituksia) leivän soit”.

Siinä siis kiitetään ennen muuta Luojaa, kun hän suostui antamaan työstä palkan. Ei itse työ riittänyt satoa tuomaan, sen talonpoika ymmärsi hyvin.

Jostakin hyvin kummallista syystä tuo virsi muuten kuuluu nykymuodossaan näin:  ”Siis kiitos Herra taivaan, kun lahjas meille toit ja päivän työhön, vaivaan taas puhtaan leivän soit”.

Kaiketi virren modernisoija on yrittänyt laskeutua lapsenmielisen veisaajan tasolle, jotta tämäkin voisi ymmärtää virren sanat edes jollain tavalla ja puhuu vain lahjoista, jotka arvattavasti ovat rahanarvoisia ja ihan jotakin muuta kuin pelkkä leipä, jota toki myös saadaan ”päivän työhön ja vaivaan”, polttoaineeksi runsaine hiilihydraatteineen.

Leipäkin (puhdas, luomu?), joka monen vyötäröä kohtuuttomasti paksuntaa, kyllä tosiaan mainitaan nyt sekin tässä yksin tein, vaikka itse asiassa särpimet ja kasvikset ne ovat se kova ydin, joka nykykuluttajaa syystäkin eniten kiinnostaa. Näin ymmärrän tämän muutoksen idean.

Vanha voimalliesti veisaava seurakunta on varmaankin ollut merkittävä kokemus kaikille osallistujille. Siinä on ollut tilaisuus yhteisölliseen osallistumiseen, joka purkautuu esteettisenä suorituksena ja elämyksenä, kultakin kykynsä mukaan. Noissa vanhoissa virsissä oli vielä jotakin ytyä ja sanomaa.

Nykyinen virsikirja on jo suurelta osalta yhtä tyhjän kanssa ja veisaajat kirkoissa ovat myös kovin harvinaisia. Se ei ole ihme, sillä harva taitaa tuntea kutsumusta sen tyhjän jauhamiseen, mitä niiden sanoissa on, sikäli kun ne eivät ole siirappiset. Toki vielä löytyy joitakin asiallisia hautajaisvirsiä.

Mutta kun aiheena nyt oli kiittäminen, tulee mieleen, että kiitoslalulut ovat nykyään harvinaisia. Ainakin ne ovat harvinaisempia kuin iänikuisen (lähinnä seksuaalisen) puutteen ruikuttaminen tai vihan kähiseminen. Ehkä ennen asiat olivat tässäkin suhteessa ainakin jossakin määrin toisin?

Kevyestä musiikista ei äkkiseltään tule mieleen kovin paljon kiitoslauluja. Muutama vuosikymmen sitten ilmestyi kyllä ”Gracias a la vida”, mutta entäpä muuta?

Tästä tulee mieleen, että aikoinaan niin vaikutusvaltainen marxilaisuus piti tyytyväisyyttä erityisen vaarallisena ja vahingollisena asenteena, sillä se jarrutti vallankumouksen tuloa. Vallankumouksen jälkeen kyllä sopi riemuita ja oli vähän pakkokin.

Mieleen tulee Karjalan kansallisrunoilijan, Jalmari Virtasen ”Vaalilaulu”, joka julkaistiin vuonna 1937, kun runoilijan teloitukseen oli aikaa suunnilleen vuoden verran. Siitä en ole tainnutkaan vielä kirjoittaa, mutta perästä kuuluu.

Mutta se nyt siitä. Palautan mieleen vanhan blogin koskien kiitospäivää, jollaista meidänkin olisi hyvä viettää. Voisimme kiittää kaikkia jostakin. Ellei nyt muusta, niin edes siitä, etteivät he ole meille niin paljon pahaa tehneet, kuin olisivat voineet.

Tässä tämä vanha blogi:

 

tiistai 26. toukokuuta 2015

Yleinen katumuspäivä

 

Yleinen kiitos- ja katumuspäivä

 

Amerikassa vietetään kiitospäivää, joka liittyy heidän ainutkertaiseen historiaansa, mutta eipä olisi hullummaksi viettää sellaista myös yleisesti.

Harvoinkos sitä unohtaa kiittää niistä kaikista lukemattomista asioista, jotka voisivat olla paljon, paljon huonommin. Ketä sitten kiittää on vielä asia erikseen. Monia tuttavia ei ole tullut kiitettyä, vaikka he ansaitsisivat sen ja monista asioista ei oikein tiedä, ketä pitäisi kiittää. Luojan kiitos, aina voi kiittää onneaan siitä, ettei sentään sen pahemmin käynyt.

 Tällaisen päivän funktio voisi olla juuri se, että se panee ajattelemaan, miksi asiat sentään ovat, vaikka ehkä huonosti, aina sentään paremmin kuin ne voisivat olla. Myönteinen vaikutus voisi olla myös sillä, että ihmiset sanoisivat toisilleen myönteisiä asioita.

Vähänkö sitä tulee urputettua joutavista ja unohdettua olennaiset asiat. Sellaisiahan ovat vaikkapa toimivat raajat, edes jotenkin pelaavat aistit ja muu perusrakenne, jota ilman tässä maailmassa voisi olla todella ikävä oleskella. Jos niistä pitäisi maksaa, ei mikään raha riittäisi. Ja paljonhan sitä jokainen pystyy löytämään myös bonusta, joka olisi voinut jäädä saamatta, mutta jotenkin tulla tupsahti ilman erityisiä ansioita tai ponnistelua tai sitten niiden kera.

Tässä vaiheessa tietenkin monella herää terve närkästys ja kauna, ehkä jopa kateus ja sielunvihollinen antaa hänelle suuhun valmiit sanat: ”Hyvähän se on…” ja niin edelleen. Monella nyt ei vaan mene hyvin ja tuntuu, että on niin väärin, kun jollakin toisella menee. Siksi kansamme onkin niin hyvin omaksunut runoilijan sanat: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön!” Jo Catullus muisti varoittaa siitä, että annettaisiin sivullisten saada liikaa selville rakastavaisten onnesta. Harmittaahan se sivullista vähempikin.

Ehkäpä tämä kiitospäivä kannattaakin unohtaa ja keskittyä sen sijaan asioihin, joita kukaan ei kadehdi. Tarkoitan katumusta. Sehän on näennäisesti turhaa työtä, kun ei tehtyä kuitenkaan saa tekemättömäksi eikä mennyttä voi siepata ja palauttaa takaisin.

Quod semel emissum est, volat irrevocabile verbum, sanomme me latinistit snobbaillaksemme nyt silläkin tavalla monien kelpo ihmisten harmiksi. Mutta itse asia on vakavampi ja oikeasti miettimisen arvoinen.

Katsellessani Pietarissa kuolemattoman rykmentin iskulauseita, minuun vaikutti erityisesti tämä: Я помню. Я горжусь. Muistan ja olen ylpeä!

Koska noista kuvien kantajista heti näki, etteivät he mitenkään voineet muistaa itse sotaa ja niitä sotatoimia, joissa heidän sukulaisensa olivat olleet mukana, oli selvää, että ylpeys kohdistui tiettyyn myyttiin, valtion määrätietoisesti konstruoimaan viralliseen rakennelmaan. Sitä stalinistinen Neuvostoliitto oli alkanut luoda jo sodan kestäessä.

Itse asiassa kyse siis oli historiasta eikä muistamisesta. Jotkut asian harrastajat, kuten Pierre Nora, ovat panneet paljon painoa sille, että muisti sanan varsinaisessa merkityksessä on aina jotakin muuta kuin historia.

Jokainen kansakunta ylpeilee historiallaan ja yleensä asialle löytyy aina myös pätevä syy, ainakin mikäli pysytään noin niinkuin kohtuullisissa rajoissa. Ne rajat voi tietenkin myös ylittää ja näin tapahtuu ilmeisesti aina totalitaarisissa valtioissa, olipa kyseessä Neuvostoliitto, Saksa tai Pohjois-Korea. Se kuuluu tuollaisten pyhien valtioiden luonteeseen.

Mutta saattaapa niilläkin olla oikeus ylpeillä joistakin saavutuksistaan. Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että puna-armeija löi Hitlerin armeijat. Ei se merkinnyt onnea valloitetuille maille, kuten valheellisesti julistettiin, mutta on syytä katsoa, että Hitlerin voitto olisi ollut kaikille suurempi onnettomuus. Voittoa on siis syytä juhlia ja voihan siitä ylpeilläkin, jos tuntee asialle tarvetta. Erityinen ylpeilypäivä onkin jo olemassa.

Mutta tässä ei ole kaikki, mitä tuohon asiaan eli siis sotaan liittyy. Ihmisen psykologialle on ominaista, ettei se oikein kykene kohdistamaan samaan asiaan monenlaisia tunteita samanaikaisesti. Kaikilla ei järkikään tähän riitä ja siksi historian tosiasioiden moninaisuudesta rationalisoidaan selkeä ja yksiselitteinen kuva, jossa hyvä (oma puoli) on hyvä ja paha (vihollinen) on paha ja siinä kaikki.

Miten laulettiinkaan laulussa Pyhä sota (Священная война):

 

Как два различных полюса,
Во всем враждебны мы.
За свет и мир мы боремся,
Они - за царство тьмы.

 

Yksi osa omaa puolta kumoaa yhden osan toista puolta. Taidatkos sen selkeämmin sanoa! Se kuulostaa jo liki tieteelliseltä.

Sodan aikana tällainen propaganda tietenkin kuuluu jokaisen valtion toimenkuvaan, mutta on kovin valitettavaa, mikäli sama psykologia jatkuu vielä sodan jälkeen.

Silloin se merkitsee sodan psykologista jatkamista rauhan aikana ja siinä tosiasiallisesti säilyy sellainen periaatteellinen väkivallan hyväksyntä, joka ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Se merkitsee myös suurella todennäköisyydellä menneisyyden valikoivaa muistamista eli sen vääristämistä unohtamalla asioita, jotka eivät ole ylpeilemisen arvoisia. Sellaisiahan jokaiseen sotaan kuuluu ja sellaisia on tiettävästi jokaisella totaaliseen sotaan osallistuneella kansakunnalla tilillään.

Miksipä ei siis vietettäisi yleistä katumuspäivää? Silloin voitaisiin keskittyä muistamaan sodan syyttömiä ja kohtuuttomasti rangaistuja uhreja, niin omia kuin vieraita. Ihmiset voisivat kantaa kylttejä, joissa lukee: ”Muistamme, emmekä ylpeile!” Silloin voisivat sodissa vastakkain olleiden kansakuntien edustajat yhdessä keskittyä kiroamaan sitä, että heidän esi-isänsä oli pantu tappamaan ja hävittämään toisen osapuolen ihmisiä ja omaisuutta.

Suuriin voittoihin ja urotöihin liittyvät ikävät puolet voitaisiin nostaa esille ja pyytää anteeksi niiltä, jotka voidaan jotenkin mieltää asianmukaisiksi vastaanottajiksi. Maittain järjestäytyneinä kaikki pyytäisivät siis anteeksi toisiltaan. Mukava päivä, eikö totta? Tämä siitä huolimatta, että itse kukin vetää esille toinen toistaan ikävämpiä asioita.

Tämäkö ei ole realistinen idea? Kukapa sen koskaan tiennee. Kulttuurimme synnyttää jatkuvasti asioita, joita olisi vielä hiljattain pidetty epärealistisina, jopa pöyristyttävinä. Nyt ne ovat arkipäivää eivätkä enää hätkäytä ketään. Ajatelkaamme nyt vaikka pride-kulkueita, vammaisten osallistumista euroviisuihin, maahanmuuttajien positiivista syrjintää ja niin edelleen.

Katumuspäivän varsinaisena ongelmana tuskin onkaan itse asian vähäpätöisyys tai outous sinänsä. Se poikkeaisi kuitenkin merkittävällä tavalla olemassa olevista juhlista yhdessä merkittävässä suhteessa. Se nimittäin olisi juhla, jossa ei lainkaan ylpeiltäisi yhtään millään, vaan päinvastoin kaduttaisiin.

Vastaavia kulkueita oli Mustan surman aikana, jolloin itseruoskijat eli flagellantit pyysivät anteeksi syntejään ja anoivat anteeksiantoa Jumalalta. Tässä osoite kuitenkin olisi ainakin jossakin määrin toinen. Kaiken keskiössä kuitenkin olisi itse subjekti, joka kerrankin saisi virallisen aiheen vapautua tunnustamaan, että vikaa on itsessäkin eikä aina vain muissa. Ehkä sillä voisi sentään olla oma funktionsa tässä ylpeilyn maailmassa.

Uhkus ajab upakile, kangus kahekäpakile sanotaan eteläisessä naapurissamme. Se kannattaisi heidänkin muistaa.

 

Ei onni ole lahja, Isabella

 

Kapisen koiran syndrooma

 

Useimmat muistanevat tarinan siitä, mitä Sokrates vastasi sofistille, joka väitti, että onnellisin on se, jolla on runsaimmin voimakkaita haluja, joita hänellä myös on vapaus tyydyttää.

”Silloinhan onnellisin on koira, jolla on syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti itseään raapia” päätteli Sokrates, ja tiettävästi sai yleisen hyväksynnän ajatukselle, että oli taittanut sofistin argumentin johtamalla sen loogiseen päätökseensä. Siis klassinen reductio ad absurdum.

En kuitenkaan ole ihan varma siitä, että tämä argumentti nykyään riittäisi vakuuttamaan kovin monia. Itse asiassa yhteiskuntamme nykyinen perusfilosofia lähtee juuri tuosta voimakkaiden ja vähemmän voimakkaiden halujen korostamisesta ja mahdllisuudesta niiden tyydyttämiseen.

Bertrand Russell, jota loogikkona suuresti arvostetaan, edusti jo sukusakin puolesta utilitaristista perinnettä ja osallistui etenkin viime vuosisadan ensi puoliskolla innokkaasti myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Oma etu, ymmärrettynä pyrkimykseksi turvata omien halujen maksimaalinen tyydyttäminen oli myös Russellin suurena periaatteena, kuten se oli utilitaristisella traditiolla yleensäkin (ks. Vihavainen: Haun pushpin tulokset). Hän ei sitä yrittänyt kaunistella ja koristella, vaan pikemmin tahallaan komeili sillä

Joka tapauksessa vulgaari ja etenkin rationaalinen oman edun tavoittelu oli tässä maailmassa tuottanut paljon parempaa politiikkaa, kuin ylevien tunteiden nimiin vannoneet ideologiat, jotka käytännössä olivat vieneet sotiin ja terroriin, päätteli Russell.

Tässähän sitä nyt ollaan. Ihmisen halujen tyydytys on suurelle osalle maailman väestöä jo tehty niin suuressa määrin mahdolliseksi, etteivät muinaisen Kreikan oppineet olisi sellaista voineet edes kuvitella.

Totta kyllä, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän komeus olivat siihenkin aikaan pohjaltaan aivan samoja kuin nykyään. Niiden tyydyttämistä varten ei kuitenkaan vielä ollut olemassa koko sitä valtavaa koneistoa, joka nykyään palvelee niin aineellisten kuin henkistenkin tarpeiden ja halujen tyydytystä tai ainakin turruttamista.

Tarpeet ja halut on tässä erotettu toisistaan. Inhimilliset perustarpeet on usein asetettu hierarkioihin (vrt. Vihavainen: Haun tarvehierarkia tulokset), joissa nälän ja vilun torjumisen ohella tunnustetaan seksuaaliset ja sosiaaliset tarpeet, tarve saada mielekäs elämä ja lähimmöisten, kunnioitus (vrt. esim. Vihavainen: Haun dignity tulokset).

Kun muut asiat on turvattu, on huipulla itsetoteutus.

Nuo kaikki mainitut tarpeet ovat myös tärkeä ja jopa kriittinen osa ihmisen onnellisuutta eli todellista hyvinvointia. Nälkää ja vilu voi kärsiä jopa riemumielin, mikäli tuntee niiden olevan suuremman tyydytyksen ehtona. Aineellisen hyvinvoinnin keskellä sen sijaan voi iskeä masennus, joka johtaa itsemurhaan.

Ihmisen onnellisuutta on syytä pitää pikemmin tulo- kuin summakäsitteenä. Mikäli yksikin tulon tekijöistä on nolla, on koko hyvinvoinnin tulo nolla. Ihmisellä saattaa olla rikkautta ja mainetta, mutta mikäli hänellä ei ole terveyttä, saattaa onnellisuus olla nollassa.

Siinä tilanteessa ei auta, mikäli tulon muita tekijöitä suurennetaan miten paljon hyvänsä ja se on vain yksi esimerkki.

Runsas ruoka ei merkitse mitään, ellei juomaa ole saatavissa lainkaan, herkkujen loputon määrä ei voi korvata seksuaalisen tarpeen täydellistä tyydyttämättömyyttä ja niin edelleen. Kriittiseksi tekijäksi on viime vuosina usein nostettu tuo edellä mainittu inhimillinen arvokkuus, dignitas (engl. dignity).

USA on klassinen esimerkki. Useimmat ihmiset eivät siellä kärsi aineellisesta puutteesta ja siinä mielessä olot ovat paljon paremmat, kuin kukaan vielä joskus 150 vuotta sitten edes pystyi kuvittelemaan. Ruostevyöhykkeen turhautuneet työttömät kärsivät kuitenkin arvokkuusvajeesta. Heidän elämältään puuttuu tarkoitus.

Vaikka kansantulo per capita onUSA:ssa noussut koko ajan sitten 1950-luvun, ovat onnellisuutta kuvaavat luvut olleet laskussa.

Meillä Suomessa hyppäys köyhyydestä yltäkylläisyyteen tapahtui suurimmalle osalle kansaa yhden ainoan sukupolven aikana, suunnilleen 1960-1990-lukujen välisenä aikana. Hyvinvointi nousi tasolle, jota ei periodin alkaessa ollut pystytty edes kuvittelemaan. No, onnellisiahan meillä ollaankin, joten se siitä.

Pyrkimys halujen tyydyttämiseen on meilläkin joka tapauksessa tosiasiallisesti tunnustettu ainoaksi yhteiskunnallisen kehityksen ja politiikan päämääräksi. Poikkeavia käsityksiä ei suvaita, vaikka suvaitsevaisuus erilaisia onnellistuttamisen metodeja kohtaan onkin nostettu loukkaamattomaksi arvoksi.

Vielä hiljattain poliittiset ristiriidat koskivat ennen muuta aineellisen hyvän jakamista. Eihän tämä vieläkään ole sivuutettu vaihe, mutta nyt ovat sosiaalisiin ja etenkin seksuaalisiin tarpeisiin liittyvät asiat nostettu edistysväen ajattelun keskiöön.

Jokaisen oikeus saavuttaa maksimaalinen seksuaalinen tyydytys on ehdoton arvo, joka myös kuuluu keskeisiin yhteiskunnan vastuulla oleviin asioihin, kuten kaikki muukin onnen edellytysten turvaaminen. Myös lapset on mobilisoitava tähän mukaan ja tekninen opastus kaikkiin alan mahdollisuuksiin kuuluu kansalaistaitoihin.

Seksuaalisuus on toki myös rahallisessa mielessä potentiaalisesi bisnes vailla vertaa. Naisellinen kauneus edustaa jo oikein käytettynä miljoonien arvoista pääomaa. Kaunotar on avain sisällöntuotantoon, jossa panokset eivät maksa mitään ja tuotot saattavat olla päätähuimaavia.

Jo muuan Dostojevskin karikatyyrihahmo sanoi, että hänen morsiamensa kauneus on hänen pääomaansa, ja elleihän itse ymmärrä mennä kadulle sitä käyttämään, on sulhasen siihen suorastaan kehotettava.

Kauneuden epätasaisessa jakaantumisessa on epäilemättä jotakin syvästi epädemokraattista, eikä asia siitä muutu, että edistyspiirit julistavat kaikkien olevan itse asiassa yhtä kauniita. Ilmeisesti valtion velvollisuutena on ratkaista asia jollakin tavoin.

Kun tarkkailee aikamme ilmiöitä, saattaa joutua epäuskoisen hämmennyksen valtaan: mistä tällainen typeryyden syvyys? Miten tämä voi olla mahdollista ja miksi nuo luonnottomuudet lasten seksuaalistamisesta erilaisiin masturbaatiodemonstraatioihin saavat osakseen niin laajaa hyväksyntää ja tukea?

Kuten myöhempi venäläinen kirjallisuus tuli Gogolin päällystakin alta, tulee nykyinen onnen tavoittelun parodia sofistin kapiselta koiralta. Anglosaksinen utilitarismi oli perimmältään tervejärkinen ajattelutapa, jonka ääliöt ja bisnesmiehet yhteistoimin sitten pilasivat.

Näinhän se työväenaatekin oli tunnetusti hyvä aate, jonka jätkät sitten omaksuivat ja pilasivat.

Olisiko mahdollista siirtyä takasin alkuperäisasetuksiin ja palauttaa länsimaisen kulttuurin uskottavuus?

Näin ei välttämättä ole. Woke nykyisessä muodossaan ei varmastikaan ole pitkäikäinen, mutta se on vain yksi pitkälle perinteelle rakentuva radikaali muoti, radical chic.

Niitä tulemme saamaan yhä uusia. Tiedämme sen yhtä varmasti kuin sen, että nykyiset naisten vaatteet koetaan jo ensi vuonna vanhentuneiksi. Miljoonat ja jopa miljardit kokevat pian, että heidän on ehdottomasti saatava uudet ja ajanmukaiset kehdatakseen näyttäytyä julkisesti…

 

 

Varsin tyydyttävää

 

Tyytyväisyyden ongelmia

 

Mihin on meidän tyytyminen? Ainakin politiikassa näyttää pyhänä periaatteena olevan se, ettei ainakaan nykyiseen olotilaan. Aina on vaadittava lisää jotakin, ellei sitten muuta, niin sitä, että pelastamme, paitsi sen oman promillemme maapallosta, myös joitakin kymmenestuhannesosia vielä muidenkin hyväksi ja yhteiseksi onneksi.

Tyytyväisyys merkitsee monen mielestä laiskuutta ja paikoilleen asettumista, vaikka voidaan myös kaikin mokomin kuvitella sellainen ihminen, joka on elämäänsä tyytyväinen saadessaan ponnistella yltä kyllin jonkin asian hyväksi, ei suinkaan välttämättä oman rahakukkaronsa kartuttamiseksi.

Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut, sanoo moni vanhus ja totta tosiaan, kun katsoo nuorten lapsiperheiden onnea, niin voi havaita, että siihen liittyy runsain mitoin huolta ja ponnistelua, mutta myös rakkautta ja vastarakkautta, jota ei uraohjuksen tai joutilaan rikkaan elämä tarjoa. Ja elämä ilman mahdollisuutta koetella voimiaan olisi pelkkää tylsyyttä. ellei muuta keksitä, juostaan pitkin metsiä Jumalaa karkuun.

Tyytyväisyydessä huomaan joka tapauksessa olevan monen mielestä jotakin kovin epäilyttävää, mutta asia saattaa pitkälti liittyä siihen, miten käsite ymmärretään.

Luterilainen työmoraalimme edellyttää tunnollisuutta ja ahkeruutta, mutta ei varsinaisesti sitä Max Weberin ajattelemaa työtä sen itsensä vuoksi, joka kerran kai synnytti äärettömään ja sinänsä mielettömään rikastumiseen pyrkivän kapitalismin. Sitähän pidetään kalvinismin luomuksena.

Joka tapauksessa aineellisen tuotannon rajaton lisääminen ei merkitse samaa kuin onnellisuuden lisääminen. Tämä korrelaatio toimii vain rajoitetulla alueella ja tietyssä vaiheessa niin sanottu rikastuminen voi mennä yhtä jalkaa onnellisuuden vähenemisen kanssa.

Aineellinen kurjuus on pahimpia asioita, mitä ihmiselle ja kansalle voi sattua. Sopii kuitenkin myös kysyä, onko yltäkylläisyyskään se kaikkein toivottavin olotila.

1800-luvun utopistit, etenkin niin sanotut Pariisin profeetat, kuten Fourier, Saint-Simon ja Comte kuvittelivat vauraan yhteiskunnan ihmisen henkisten mahdollisuuksien -ja myös vapaan seksin- suureksi toteutumaksi.

Myös venäläinen Tšernyševski uneksi uudesta ihmisestä, joka eläisi uudenlaisen syvällisyyden ja lähes uskonnollisella hartaudella harjoitetun seksin täyttämässä yhteisössä (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

He eivät olisi kyenneet kuvittelemaan maailmaa, jonka täyttää sen sijaan tolkuton tuhlaus, juopottelu, karkea irstailu ja väkivalta kaiken maailman pallopelien seuraamisen ja muun sisällöttömän roskakulttuurin kuluttamisen ohella.

Tämä katajainen kansamme kuuluu maailman tyytyväisimpiin ja onnellisimpiin. Onko meidän siihen tyydyttävä vai ei ja mihin tulisi pyrkiä, ellei nykyinen tila miellytä?

Kirjoitin asiasta puolisen vuosikymmentä sitten ja liitän silloisen blogini tähän:

 

torstai 17. joulukuuta 2020

Me olemme tyytyväisiä

 

Tyytyväisiä ollaan

 

Ylen Taloustutkimuksella teettämä tutkimus osoittaa, että 86 prosenttia suomalaisista on tyytyväisiä elämäänsä, siis nykyiseen tilanteeseensa.

Kun vielä matematiikan sääntöjen mukaan pyöristämme luvun, saamme tulokseksi ysin, eli kiitettävän. Tässähän mieleen tulee ihan se tunnettu laulu Gracias a la vida, kuka se lieneekään sen laulanut.

Asia on huomionarvoinen, kun tässä ollaan sentään tämän koronakriisin keskellä. Hyvän arvosanan merkitystä vielä korostaa se, että se on hieman parempi kuin vuosi sitten. Pandemia kaikkine rajoituksineen ei siis olekaan koskenut tärkeimpään. Itse taudistahan ovat kärsineet vain harvat.

Onnellisuutta meillä ja myös kansainvälisesti on tutkittu jo iät ja ajat. Vanha havainto on, että se ei kulje yhtä jalkaa varallisuuden kanssa -vain jossakin tilanteessa ja jonkin aikaa ne käyrät seurailevat toisiaan.

Suomalaisten onnellisuuskäsitystä on pidetty syvällisenä: rahalla ostettavat asiat eivät ole ensi sijalla, terveys ja ihmissuhteet, mielekäs työ ja perhe ymmärretään tärkeämmiksi.

On silti kiinnostavaa huomata, miten tyytyväisiä jotkut haastatellut ovat vaikkapa siitäkin huolimatta, että työpaikka on mennyt alta tai että korona-aika on ”kamalinta, mitä minulle on koskaan sattunut”.  Ehkäpä se helpottaa, että se koskee kaikkia.

Sitä paitsi kolmannes uskoo, että ensi vuonna asiat ovat vieläkin paremmin. Tässähän alkaa jo huolestuttaa se, että asteikko loppuu kesken. Olemme me sentään aika hyviä vai mitä?

Tyytyväisyys on aina subjektiivinen tunne. Jos ymmärtää olevansa jollakin alalla täysi nolla tai ainakin melkein, on hyvin tyytyväinen, kun pärjää silläkin edes välttävästi. Jos taas kunnianhimo ja kukaties narsismi riivaa ihmistä, saattaa hänelle olla tragedia, että joku muukin pärjää sillä alalla, jota hän oli kuvitellut ihan omaksi reviirikseen. Voi olla, ettei mikään silloin riitä.

Objektiivisesti ottaen suomalaisilla onkin kaikki syyt tyytyväisyyteen, mikäli mittapuuksi otetaan aiempi historia. Hyvinvointia riittää ylivoimaiselle enemmistölle. Kelkasta pudonneetkin saavat aina jotakin.

Itse asiassa tyytyväisyys on ennen muuta mielentila. Tacitus arveli fennien olevan tyytyväisiä siksi, etteivät he mitään tavoitelleet eivätkä edes toivoneet. Se ei tosin ollut sivistyneen ihmisen kannalta tavoittelemisen arvoinen tila.

Mutta mitä me tarkoitamme tyytyväisyydellä? Onko se samaa kuin onnellisuus ja mitä sekin oikein mahtaa olla? Käsittävätkö kaikki kansat asian samalla tavalla?

Hypoteesina ainakin voimme kai lähteä siitä, että eri kansoilla on suhteellisen samanlainen tarvehierarkia, ainakin, jos kyetään eliminoimaan kuvasta erilaisten ”satunnaisten, esimerkiksi sosiaalisten muuttujien vaikutus. Olisi tosin turhan rohkeaa uskoa, että se on kaikilla samanlainen eikä liene mahdollista millään koeasetelmalla kuoria ihmisistä esiin sitä syvintä olemusta, josta kaikki satunnainen on poistettu.

Tyytyväisyys mahtanee sitten kuvastaa kaikille kansoille tarpeiden tyydyttämistä, ainakin niiden, joita tietoisesti tavoitellaan. Tosin saattaa aina olla, ettei ihminen itse ymmärrä, mitä oikein tarvitsisi. Vähänkös maailmassa näyttäisi olevan tästä todisteita.

Latinaksi tyytyväisyys on satisfaktiota, kylläiseksi tekemistä ja sama idea on tietenkin myös romaanisissa kielissä ja englannissa. Saksaksi se on Befriedigung, Zufriedenheit, jolloin viitataan rauhoittumiseen (Frieden), joka saavutetaan jonkin asian kautta. On myös Genügsamkeit, kylläisyys, kun on saatu tarpeeksi -genug, satt.

Ruotsiksi tyytyväinen on nöjd, joten tuntuu siltä, että ruotsalainen on tyytyväinen saatuaan kyllikseen huvia (nöje). Kovin tuntuvat siis olevan kevytmielistä porukkaa nämä. Lycklig taas näyttäisi viittaavan tuuriin -lycka.

Venäjäksi onni on stšastje, onnellisuutta ja tuuria sekin tarkoittaa. Tulisikohan sanasta tšast -osa. Karjalaksi onnellinen on muistaakseni ozakas -kun on saanut osansa puurosta voi olla tyytyväinen.

Ja tyytyväinen venäjäksi on dovolnyi/dovolna. Tyydytys on udovolstvije. Luulen näkeväni siinä sanan volno -vapaa. Kun siihen lisätään johonkin pääsemistä tarkoittava do, saadaan tulokseksi tila, jossa on päästy vapauteen, kaipa sitten puutteesta, joka on ajanut kohti täyttymystä.

Viron rahulolev, rahuldud näyttäisi saksalaistyyppiseltä onnellisuudelta. Rauhan saa, kun on tyydyttynyt. Seksin jälkeen monia alkaa nukuttaa, tulee tässä mieleen.

Kiinaksi onnellinen on gaoxing. Sanan ensimmäinen osa tarkoittaa ainakin pitkää, esimerkiksi ihmisestä, jälkimmäisestä en uskalla sanoa. Tuntuu ainakin ymmärrettävältä, että pituus on onnea. Toivottavathan kiinalaiset toisilleen kymmenen tuhannen vuoden ikääkin -wansui. Tyytyväinen taas on manyi, josta man tarkoittaa täyttä. Ainahan se yleensä on tyhjää parempi.

Mitäpä oikeastaan etymologisesti tarkoittavat suomen sanat onni ja tyytyväisyys? Itse asiassa en osaa sanoa, kun ei sanakirjaakaan ole nyt käsillä. Tyytyväisyyden synonyymeiksi tarjotaan netissä täyttymystä ja mielihyvää. En taida ostaa ainakaan jälkimmäistä. Se tosin saattaa olla muuan tyytyväisyyden merkki, mutta ei se nyt ainakaan ekvivalentti käsite ole.

Äkkiseltään omituiselta kuulostavan sananparren mukaan raha ei tee onnelliseksi, mutta rauhoittaa. Joissakin rajoissa se on varmaan totta, mutta käytännössä rahan tavoittelijat eivät näytä saavan koskaan kyllikseen, eivät he löydä siitä rauhaa. Se löytyy vain tavoitetasoa säätämällä.

Tunnetun esimerkin mukaan tyytyväisyys on tarpeiden ja resurssien osamäärä. Jos jaettava on ääretön, on suuren osamäärän saavuttaminen jakajaa suurentamalla toivoton yritys. Mikäli sen sijaan tarpeet ovat nolla, on osamäärä ääretön millä tahansa jakajalla.

Kohtuullisen tuloksen saa helpoimmin pienentämällä tarpeitaan, tavotteitaan.

Samaanhan viittasivat muinaiset roomalaiset sanaparrella dives est cui satis est quod habet -rikas on se, jolle hänen hallussaan olevat resurssit ovat kylliksi. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dives ).

Kaikki kansat lienevät tyytyväisiä ja onnellisia omalla tavallaan. Toivotaan, että muutkin saattaisivat tulla enemmän tai vähemmän samalle tasolle kuin mekin.

Vai onko kyse siitä, ettemme edes uskalla ajatella olevamme tyytymättömiä? Todistustaakka on sillä, joka näin uskoo.