Kun sukupolvien ketju on katkeamassa

 

Dekadenssia virolaisittain

 

Urmas Vadi, Kuun toinen puoli. Suomentanut Petteri Aarnos. Enostone kustannus 2025, 356 s.

 

Venäläisessä 1800-luvun dekadentissa kirjallisuudessa erottuu selvästi myös aseksuaalinen ja jopa antiseksuaalinen juonne.

Kaikki normista poikkeaminen ei liittynyt homouden kaltaisiin erikoisuuksiin tai irstailuun, myös seksistä pidättäytyminen kelpasi perverssiyden lajiksi. Itse asiassa jopa Tolstoi, jota emme yhdistä dekadenssiin, ihannoi seksitöntä elämää, vaikka itse oli himon pauloissa.

Joka tapauksessa normaalista poikkeaminen, esimerkiksi androgyynisyyden korostamisella riitti säikäyttämään porvaria, mikä aina on kuulunut älymystön tavoitteisiin.

Missä määrin normaalin seksuaalisuuden voittaminen onnistui pelkällä tahdonvoimalla ja missä määrin taas oli kyse luonnollisesta rappeutumisesta tai luonnon oikuista, en mene sanomaan. Ainakin mitä hormonitasoon tulee, lienee tuo yli sadan vuoden takainen aikakausi joka tapauksessa ollut nykyistä paljon intohimoisempi.

Urmas Vadin romaanin kertoja on epänormaali tai sitten edustaa enemmän tai vähemmän uutta normaalia suhteessaan seksuaalisuuteen.

Hän nimittäin ei tunne mitään vetoa vastakkaiseen sukupuoleen, vaan sen sijaan kauhua joutuessaan tilanteisiin, joissa yhdyntä olisi se seuraava tarjoutuva vaihtoehto tai jopa velvollisuus.

Kirjailija antaa sankarinsa kuitenkin sitten jo varttuneessa iässä yllättäen löytää seksin ilot. Ajatus lapsen hankkimisesta sen sijaan näyttää painajaiselta. Hän ei halua sellaiseen rooliin edes siittäjänä, vapaana vastuusta.

Pervous ei lopu tähän. Sankarin sisar on oikea androgyyni, joka useampaan otteeseen käyttää voitollisesti nyrkkejäänkin. Se on hän, joka puhkuu tarmoa ja remontoi talon ja kehittää huippuunsa ”ekologisen” elämäntavan, lähetyens sekulaaria pyhimysihannetta.

Samaan aikaan siskolla on vahva naisellinen puolensa. Hän kaipaa seksiä ja läheisyyttä ja elää kolmoistaloudessa kuhnurin ja toisen naisen kanssa. Lapsi olisi toiveissa, mutta ei sitä niin vain hankita.

Kysymys uudesta sukupolvesta, lapsista, on yksi kirjan keskeinen teema. Sukupolvien ketju on kertojalle näkyvissä aina isovanhemmista saakka.

 Vaari on aikoinaan joutunut vankileirille, Kolymaan, ja mummollakin on siihen liittyen ollut kaksi miestä samaan aikaan. Ketju on silloin kuitenkin jatkunut ja kahden lapsen perhe on demografisesti jo lähellä uusiutumisrajaa, jääden hieman sen alle.

Suvussa näyttää kuitenkin piilevän mielisairauden rasitusta ja normaalina voi pitää vain perheen isää, jonka maailmana ovat koneet. Äiti sen sijaan on tutkija ja hallitsee perhettä sydänviallaan. Lapset pakenevat äitiä omiin talouksiinsa.

 Äidin vakaa pyrkimys mummoksi ei ota menestyäkseen, vaikka hän toimii hyvin aktiivisesti. Sukupolvien ketju on katkeamassa.

Sukuun kuuluu vielä setä, joka on yhtä omituinen kuin naisystävänsä ja hänen koiransa. Silläkin taholla näyttää jatko jäävän tulematta. Elämä loppuu.

Mitään erityistä virolaisen kansallisuuden tragiikka ei kirjailija tuo esille. Tarina kertoo pikemmin vain yhden suvun siirtymisestä neuvostoelämästä länsimaiseen.

Kysymys on modernisaatiosta, jonka etenkin nuo lapsettomiksi jäävät omaksuvat täysin. Rock and rollin ansiosta siirtymä ei heille edes ollut kovin jyrkkä. Tyttären mielisairaalavaihe liittyy pikemmin henkilökohtaisiin ongelmiin kuin yhteiskunnalliseen muutokseen.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja pitää lukijan otteessaan. Omituisten henkilöiden kuvausta särvittää lämmin, hiljainen huumori ja lukijan myötätunto koskee itse asiassa kaikkia kuvattavia.

Asetelmansa pessimistisyydestä huolimatta kirjan loppu ei ole vailla toivoa. Hedelmällinen rakastuminen on mahdollinen.

Kirja on Virossa saavuttanut suuren suosion, mitä en erityisesti ihmettele. Suomalaisittain siinä on etevän ihmiskuvauksen ohella myös jossakin määrin paikallisväriä, häivähdys Neuvosto-Viroa ja Tarttoa, sekä suuren murroksen ilmiöitä.

Laskeva trendi

 

Kuohilaiden aika

 

Tutkijat ovat havainneet, että miesten testosteronitaso on nopeasti laskenut neljänneksellä lähes koko maailmassa. Sitä, mistä asia johtuu, ei vielä tiedetä, mutta sen seuraukset kyllä näkee jo paljaalla silmälläkin.

Miehet ovat siis huomattavasti vähemmän miehekkäitä ja yhä naismaisempia, keskimäärin. Samaan aikaan jonkinlaiseksi fyysiseksi ihanteeksi on pyritty korottamaan sellainen uros, joka on kasvattanut lihansa valtaviksi pahkuroiksi. Niissä on täysin tarkoituksetonta voimaa, jopa sellaisissa lihaksissa, joissa sille ei ole lainkaan käyttöä.

Nuo lihamassat on hankittu ylimääräisillä hormoniannoksilla, jotka ovat pysäyttäneet kehon oman testosteronituotannon. Silloin, kun bodari lakkaa käyttämästä hormonejaan, hän osoittautuu eunukiksi. Jos hän niitä itsepäisesti käyttää, hän kuolee ennen aikojaan.

Atleettinen ruumiinrakenne yhdistettiin Kretschmerin vanhasa typologiassa vähäiseen älylliseen aktiivisuuteen ja suorituskykyyn, eikä tietenkään turhaan. Kyse on stereotypiasta, jollaiset yleensä osuvat oikeaan, kun niitä sovelletaan joukkoihin. Tietenkin hajontaa aina on.

Menneinä aikoina bodareita ei ollut, mutta sen sijaan kyllä täynnä testosteronia olevia nuoria ja vähän vanhempiakin miehiä. Se oli sääntö eikä poikkeus. Miehinen tarmo ja kunnianhimo muuttivat maailmaa, jossa naisten osana oli olla kansakunnan hellittynä ja turvattuna kultavarantona.

 Naisten elättäminen ja hoitaminen oli miesten vastuulla ja naiset puolestaan huolehtivat jälkikasvun syntymisestä ja kasvamisesta, eli kansan viimekätisestä tarkoituksesta. Kuten eduskunnan patsaassa, nainen kantoi sylissään tulevaisuutta, sitä varten mies muokkasi työllään ja neroudellaan yhä parempaa paikkaa uudelle sukupolvelle.

Niin kauan kuin asetelma oli tämä, edellytti onnistuminen miehiltä miehekkyyttä ja naisilta naisellisuutta. Miesten naisellistuminen olisi ollut katastrofi, eivätkä naiset olisi missään tapauksessa kyenneet heidän panostaan korvaamaan.

Nythän tilanne on toinen. Kun esimerkiksi laivan ohjaamiseen vielä sata vuotta sitten saatettiin tarvita monen riuskan miehen voimat, hoituu asia nykyään playstickillä, jota käsitellään sormenpäätuntumalla.

Vielä 1950-luvulla kuorma-autoista puuttuivat ohjaustehostimet ja niiden käsittely vaati raakaa voimaa. Nyt sitä ei tarvita.

Lyhyesti sanoen, koko maailma on jo pääosin vapautunut ruumiillisesta työstä, minkä kommunismin oppi-isät ajattelivat toteutuvan vasta kommunistisessa yhteiskunnassa, joka toteutuisi sosialismin kauden jälkeen.

Ruumiillisen ja henkisen työn välinen ero, joka vielä 1960-luvun alussa koettiin Neuvostoliitossa hyvin suureksi, on nyt hävinnyt. Toki työssä on usein yhä kineettistä ainesta, mutta nyt sen suorittaja on yhä useammin samalla tietokoneita ja tekniikkaa hallitseva henkilö, jollaisia ennen sanottiin insinööreiksi. Hyppäys menneen ajan kuormajuhdasta tai ”kulista” insinööriksi on suuri.

Tähän asti erinomaista. Miehekkyyttä ei enää tarvita lihasvoiman takia ja ronskilla reippaudellakin on yhä vähemmän annettavaa työyhteisöissä. Nyt kaikki, niin miehet kuin naiset, voivat tasa-arvoisesti mussuttaa pullaa aamupalavereissa ja jahnata loputtomasti luodakseen jokaiselle tilaisuuksia itsensä tehostamiseen ja esittelyyn.

Nykyään on tavallista, että nainen saattaa ansaita enemmän kuin miespuolinen puolisonsa (miksi miespuolinen?) ja olla perheen pääasiallinen elättäjä (miksi perhe?).

Vielä Karl Marx paheksui kapitalismin luonnotonta julmuutta, joka ilmeni muun muassa siten, että se saattoi tehdä naisista perheensä pääasiallisia elättäjiä. Tämä tarkoitti hänen mielestään miesten kastraatiota, mitä tuohon aikaan ei tosiaankaan pidetty myönteisenä asiana. Kyseessä oli enemmän kuin taloudellinen riisto, se merkitsi inhimillisen arvokkuuden menettämistä.

Arvomaailmamme on tietenkin ratkaisevasti muuttunut Marxin ja Leninin päivistä ja jopa 1960-luvun ”kommunismin rakentamisen projektista”, joka aloitettiin juhlallisin valoin ja lupauksin Neuvostoliitossa.

Moni asia on nyt valtavasti paremmin, kuin nuo kommunismin kuvittelijat saattoivat edes kuvitella. Heidän tavoittelemansa asiat ovat jo suurelta osin triviaalia menneisyyttä, mutta niiden tilalle ovat tulleet uudet ongelmat.

Ihmisen biologinen tulevaisuus on asia, josta puhuminen on nyt tabu. Vielä 1960-luvulla sen kohtaamista kasvoista kasvoihin pidettiin tärkeänä (ks. Vihavainen: Haun medawar tulokset). Avainsana on populaatiogenetiikka, miten ihmisrotu muuttuu?

Tässä tietenkin mennään jo lähelle varsinaista rodun käsitettä, joka on nyt aikamme suurimpia tabuja  (Hitler!) ja jopa pelkän sanan mainitseminen saattaa aiheuttaa anti-intellektuaalisen oikosulkureaktion. Silmien sulkeminen ei kuitenkaan auta mitään ja todistaa pelkästä tyhmyydestä.

Miesten testosteronitaso on siis laskemassa prosentin (vai prosenttiyksikön?) verran vuodessa ja on 1980-luvulta lähtien jo laskenut neljänneksen. Tämä ei ole hyvä uutinen edes naisille tai lapsille.

Tämä kehitys, samoin kuin älykkyysosamäärien laskeva trendi, saattaa olla joidenkin feministien mielestä suuri tulevaisuuden lupaus ja sitä voi myös pitää yhtenä syynä siihen naisten uuteen johtoasemaan, joka on aikakautemme suurimpia historiallisia uutuuksia.

Matalampi testosteronitaso liittyy myös laskevaan hedelmällisyyteen, joka sopii ihan hyvin yhteen naisten uuden yhteiskunnallisen roolin kanssa.

 Lastenhoito on myös nyt jo siirtynyt yhteiskunnalle, juuri siten, kuin venäläiset kommunistisen yhteiskunnan rakentajat suunnittelivat tapahtuvan.

Tehoton kotitalous on lakannut tuottamasta vaatetus- ja ruokailupalveluita. Halvat valmisvaatteet, työpaikkaruokailu ja mikrossa kuumennettavat einekset ovat tehneet keittiöt monelle tarpeettomiksi. Naista ei enää tarvita kotona, eikä sitä paitsi monen mielestä tarvita itse kotia ja perhettäkään.

Jos Otto Ville Kuusinen, joka vuoden 1960 tienoilla osallistui Kommunismin rakentamisen ohjelman suunnitteluun, heräisi nyt henkiin, olisi hän varmasti hyvin imponoitu siitä, miten hyvin nuo aatteet toteutuivat. Toki hän ihmettelisi, miksi ne toteutuivat erityisen hyvin kapitalistisessa lännessä.

Ehkä hän kuitenkin huolestuisi ihmisrodusta ja se tulevaisuudesta. Siinä havaittavat trendit eivät ennusta hyvää, eivätkä ole mielipidekysymyksiä. Tulevaisuuden pariskunta ei nykytiedon mukaan enää lainkaan muistuta Vera Muhinan kuuluisaa veistosta ”Työläinen ja kolhoosinainen” edes kaukaisesti.

Kehityksen pysähtyminen ei ole näköpiirissä. Olemme jo osittain siirtyneet kuohilaiden aikaan (katsokaapa vain johtavia poliitikkoja) ja asian merkitystä vahvistaa voimakkaasti naisistumisen megatrendi, mikä osittain (siis: osittain) lienee juuri tuon miehissä tapahtuvan biologisen muutoksen seurausta.

Olisi kiinnostavaa tietää, mitä kansoja ja valtioita tämä biologinen prosessi koskee eniten ja miten se vaikuttaa tulevaisuuden ihmiskuntaan ja sen kohtaloon.