Syntien katuminen ja
anteeksipyyntö
Mene, äläkä enää syntiä tee,
sanoi Jeesus avionrikkojanaiselle, jonka hän muuten nimenomaan jätti tuomitsematta.
Miksi näin oli, en pysty sanomaan,
mutta arvattavasti olosuhteet olivat olleet sellaiset, että aviorikosta saattoi
ymmärtää, joskaan ei nyt sentään hyväksyä, koska kerran velvoitettiin sitä vastedes
karttamaan.
Väkijoukko oli Mooseksen lain mukaisesti
valmistautunut kivittämään tuon naisen, kunnes Jeesus käski sen heittämään
ensimmäisen kiven, joka itse oli synnitön. Tuo kehotus otettiin vakavasti ja
niinpä kivittäjät luikkivat häpeissään tiehensä, kun kenestäkään ei ollut
teloituksen aloittajaksi.
Jeesuksen retoriikkaa voi
halutessaan nimittää ovelaksi, jos siltä tuntuu tai sitten vaikkapa Paasikiven
tapaan brännvinsadvokatyriksi, jos ihan hirveästi tuntuu siltä, että olisihan
se laki nyt joka tapauksessa pitänyt panna toimeen. Eihän siitä ollut mitään
erivapautta säädetty sellaisessa tapauksessa, ettei sopivia toimeenpanijoita löytynyt.
Tässä kuitenkin oli kysymys siitä,
että olisi rangaistu yhtä sellaisesta asiasta, jossa rankaisijat olivat aivan
yhtä syyllisiä. Sellaista toimintaa voimme nimittää vaikkapa epäreiluksi ja jo
lastentarhassa asiakkaat ymmärtävät, että silloin on kyseessä vääryys.
Totalitaarisen ajattelun mukaan vääryydellä
ei kuitenkaan ole mitään arvoa sinänsä. Tärkeää on vain se, millä tavalla se
palvelee sitä suurta asiaa, jonka nimissä se voidaan tehdä tai olla tekemättä.
Jo siitä on hyötyä, ei mikään häpeän tunne estä käyttämästä sitä hyväksi.
Toista maailmansotaa voitaisiin hyvin
nimittää etniseksi puhdistussodaksi. Se oli sitä saksalaisten primitiivisissä
suunnitelmissa oman, kuvitellun rodun nostamiseksi maailman valtiaaksi. Siis
hieman samaan tapaan kuin Izborskin klubi nyt puuhaa satojen miljoonien uutta
venäläistä kansaa.
Etniset puhdistukset teki kuitenkin
voittaja. Ainakin 12 miljoonaa saksalaista ajettiin pois kotikonnuiltaan ja
tilalle tuli muita kansallisuuksia (vrt. Vihavainen:
Haun etnisiä vähemmistöjä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten
tiedämme, myös yli 400000 suomalaisen kanssa kävi aivan samoin.
Väestönvaihdossa kuoli suuri määrä
ihmisiä, arviot vaihtelevat, mutta miljoonaluokasta on kysymys. Suomen osalta
en tiedä tehdyn edes laskelmia, mutta selvää on, että tuollainen koko kansan
siirtäminen aina nostaa kuolemantapausten määrää.
Venäjän totalitaarinen
propagandalaitos on nyt nostanut esille suomalaisten sota-aikana Itä-Karjalaan
perustamat keskitysleirit, joiden toiminnassa se ei nähnyt mitään epäilyttävää
heti sodan jälkeen, muutamien yksilöiden toimintaa lukuun ottamatta. Hehän
saivat rangaistuksensa.
Tuollaisten leirien perustaminen
oli sangen ymmärrettävää ottaen huomioon sen tilanteen, jossa oltiin. Itse
kaikkivaltias vihollisen diktaattori oli velvoittanut kaikki valloittajan tielle
jääneet ihmiset uhraamaan kaikkensa vihollisen vahingoittamiseksi. Sanamuoto
oli seuraava:
Kun Hitler hyökkäsi Venäjälle,
julistettiin poltetun maan taktiikka jokaisen toverin ja kansalaisen
ehdottomaksi velvollisuudeksi. Stalin itse sanoi puheessaan 3.7.1941: При вынужденном отходе частей Красной Армии нужно угонять
весь подвижной железнодорожный состав, не оставлять врагу ни одного паровоза,
ни одного вагона, не оставлять противнику ни одного килограмма хлеба, ни литра
горючего.Колхозники должны угонять весь скот, хлеб сдавать под сохранность
государственным органам для вывозки его в тыловые районы.Все ценное имущество, в том числе
цветные металлы, хлеб и горючее, которое не может быть вывезено, должно
безусловно уничтожаться.
Viesti oli mahdollisimman selvä. Viholliselle
ei saanut jättää mitään sitä hyödyttävää, ei kiloakaan viljaa tai
polttoainetta, ei karjaa eikä värillisiä metalleja. Mitä ei voinut perääntyessä
ottaa mukaan, oli ehdottomasti tuhottava.
Sen lisäksi oli muodostettava selustaan
partisaaniosastoja, mutta se oli jo toisarvoista poltetun maan rinnalla. Puute
tekisi vihollisen oloista sietämättömät.
Sen ohella se tietenkin teki myös oman
väestön oloista sietämättömät. Mikäli noudatettiin Stalinin tahtoa, saatiin
kärsiä sekä puutetta että saksalaisten terroria, mikäli sitä ei noudatettu,
saatiin kärsiä Stalinin terrorista rauhan palattua. Niin tai näin, talonpoika
sai aina kaiken kestää
Kun suomalaiset sitten saivat syksyllä
vuonna 1941 huomata joutuvansa elättämään yli 60000 venäläistä sotavankia ja
niiden lisäksi vielä enemmän itäkarjalaista siviiliväestöä, olivatkin vitsit
vähissä.
Moskovan rauhansopimuksessa pieni
ja köyhä Suomi oli jo joutunut luovuttamaan maatalousmaat, joilla oli
tyydytetty yli 400000:n karjalaisen tarpeet. Itse tuo väestö oli nyt siirtynyt niin
sanotun tynkä-Suomen viljelijöiden niskoille.
Kun elintarvikehuolto oli ennen sotaakin
ollut melkoiselta osin tuonnin ja tuontilannoitteiden varassa, olisi nälänhätä
pian alkanut armottoman niittonsa myös kantasuomalaisten keskuudessa, ellei
Saksasta olisi saatu ostaa viljaa.
Stalinin käsky tuhota kaikki
elintarvikkeet ja muu hyödyllinen infrastruktuuri oli toki liian vaativa
tullakseen viimeistä piirtoa myöten täytetyksi. Paljon työtä sen asian hyväksi
sentään tehtiin. Kylät paloivat suomalaisten edessä, eivätkä suomalaiset omaksi
vahingokseen niitä polttaneet, asialla olivat alueen omat ns. tuhoojapataljoonat.
Kun syksy saapui, olikin edessä nälkä.
Uutta satoa odotellessa päättyivät monen elonpäivät aliravitsemuksen ruokkimiin
tauteihin. Erityisesti liian moni sekä sotavangeista, että keskitysleireille
internoiduista kuoli, mutta kyseessä ei ollut tahallinen murhaaminen. Aikalaisdokumentit
osoittavat sen kiistattomasti.
Onko myös Stalinin leirien
kuolleisuus arvioitava samanlaisista tekijöistä johtuvaksi, on kiistanalainen
kysymys, joka on esitettävä aina, kun muita aikakauden tuhoisia leirikuolemia selvitetään.
Joka tapauksessa tuo asia oli vahvasti taustalla, kun tiliä tehtiin sodan
jälkeen.
Venäjän valtiolla, Neuvostoliiton
seuraajavaltiona on näissä asioissa vakavan itsetutkistelun paikka. Ellei se
pyydä anteeksi tekojaan, on sen kohtuutonta odottaa toisilta anteeksipyyntöä
vastaavista tai niihin verrattavista tapahtumista.
Olen kyllä itse ollut kuulemassa,
miten muuan sotaveteraani suomalais-venäläisessä historiasymposiumissa pyysi julkisesti
anteeksi talvisotaa. Se oli kaunis ele, jota on pakko arvostaa, mutta nyt
olemme tekemisissä valtiollisen toiminnan kanssa.
Mitenkähän olisi tuon Putinin esittämän
julkisen anteeksipyynnön kanssa? Aloittaa voisi talvisodasta ja Ukrainan sota
on tietenkin ehdottomasti mukana listalla. Meillä on syytä sellaista vaatia.
Näin kirjoittelin pari vuotta
sitten:
perjantai 24. huhtikuuta 2020
Katumus ja anteeksipyyntö
Synkät tarinat ja katumuksen tarve
Suomalaisille oli yllätys, kun he jatkosodan hyökkäysvaiheessa huomasivat
saaneensa vangeikseen yli 60000 venäläistä sotilasta. Venäläiseen traditioonhan
kuuluu myytti siitä, etteivät venäläiset antaudu. Sitä paitsi Stalin oli
kieltänyt antautumisen kaikissa tilanteissa. Neuvostoihmisistä ei tullut
sotavankeja, ainoastaan pettureista tuli, oli periaate ja suhtautuminen sen
mukaista.
Lisäksi suomalaisten valtaamalle alueelle jäi Itä-Karjalassa noin 80000
henkeä siviiliväestöä, näistä noin puolet karjalaisia ja puolet muita
kansallisuuksia.
Tämä oli merkittävä väestönlisäys aikana, jolloin Suomi oli Moskovan
rauhassa menettänyt noin 15 prosenttia maataloustuotannostaan ja jolloin
sotaponnistukset haittasivat suuresti maataloustöiden suorittamista.
Itä-Karjalassa taas Stalinin ankara käsky määräsi tuhoamaan kaiken, mikä
saattaisi hyödyttää vihollista: sille ei saanut jättää litraakaan
polttoainetta eikä kiloakaan viljaa. Se mies tunnetusti tarkoitti mitä
sanoi ja erityiset tuhoojapataljoonat hävittivät suomalaisille jätetyltä
alueelta elämisen edellytyksiä niin paljon kuin voivat.
Nälänhätä oli tulossa, ellei jostakin saatu apua. Onneksi sitä saatiin,
mutta talvi 1941-1942 elettiin todella suuren niukkuuden oloissa. Jopa
perunasta oli suurta pulaa.
Hyökkäysvaiheen riemusotaan lähdettäessä uskottiin, että
päästään takaisin vielä viljankorjuuseen tai viimeistään jouluksi kotiin. Sen
sijaan saatiin kaivautua korsuihin, usein keskelle korpea. Mieliala meni
apeaksi.
Puuttuvaa maataloustyöväkeä saatiin sentään sotavangeista joita
sijoitettiin maataloihin, silloin puhuttiin ns. kotiryssistä.
Armeijan ylemmissä portaissa havaittiin kuitenkin pian, että rintamamiehillä
alkaa käydä sotavankeja kateeksi ja systeemi kiellettiin joksikin aikaa.
Myös ylimääräisen ruoan antaminen vangeille kiellettiin. Annostenhan oli
laskettu riittävän ja ruokavarastojen kerääminen olisi tehnyt pakomatkat
mahdollisiksi.
Tosiasiassa annokset, jotka lienevät olleet samat kuin kotimaisilla
mielisairaaloiden asukeilla, olivat katastrofaalisesti liian pienet. Asiaa
tutkineet ovat todenneet, ettei määrättyjä ravintoaineita yleensä kyetty
antamaan ja korvaavat ravintoaineet eivät olleet samanarvoisia.
Alkoi nälkiintyminen, puutostaudit, sairastelu ja kuolemat.
Venäläisistä sotavangeista Suomessa kuoli noin 30 prosenttia. On ilmeistä,
että perussyynä oli nälkiintyminen.
Ylivoimaisesti suurin osa kuolemista sijoittuu juuri kevääseen 1942. Sen
jälkeen tilanne parani. Mannerheim Punaisen ristin puheenjohtajana oli tilannut
ulkomailta kiireisesti suuren määrän vitamiinivalmisteita, ruokaa ja lääkkeitä,
mutta katastrofia ei voitu estää, kun tilanne oli kehittynyt liian pitkälle.
Vankileirikatastrofi oli skandaali ja sellaiseksi ymmärrettiin.
Vastuukysymys on vaikea, eikä sodan jälkeinen tutkinta pystynyt osoittamaan,
että asiaan olisi liittynyt tahallisuutta. 30 prosenttia oli kammottava
kuolleisuusluku, mitä ei muuksi muuta se, että venäläisillä leireillä
suomalaisten kuolleisuus oli hieman yli 40 prosenttia.
Molemmissa tapauksissa ilmeisesti voidaan puhua rikoksesta nimeltä kuolemantuottamus.
Murha sen sijaan tulee kysymykseen vain niissä laittomissa ampumisissa, joita
leireillä tapahtui. Suomalaisilla leireillä niitä on voitu todeta 1019
kappaletta, mikä on huomattavan suuri luku. Ne olivat aina yksittäisiä
tapauksia, eivät joukkotuhontaa. Yleensä ne liittyivät pakoyrityksiin.
Neuvostoliitto vaati aikoinaan Suomelta sotarikosten selvittämistä ja
syyllisten rankaisua, mikä tehtiinkin. Suomi ei sen sijaan tietyistä, hyvin
arvattavista syistä vaatinut Neuvostoliitolta samaa eikä ole vaatinut tähän
päivään asti. En tiedä, olisiko niin tehtävä vai ei. Minusta ei.
Mitä tulee sotavankien olojen järjestämiseen, löytyy sen tavoitteista
kiinnostavaa tietoa vankileirien tarkastajien raporteista. Tarkastaja Spåre
pohdiskeli, että etenkin upseerivangit ovat tärkeitä siksi, että sodan jälkeen
heistä tulee jonkin tason johtajia kotimaassaan. Niinpä kohtelun olisi oltava,
paitsi tiukkaa, myös oikeudenmukaista ja sellaista, että tällä ryhmällä olisi
sodan jälkeen sympatioita maatamme kohtaan.
Jälkeenpäin luettuna tämä kuulostaa irvokkaalta, mutta kuvaa hyvin sitä,
ettei ainakaan tuolla tasolla vallinnut mikään kaikenkattava zoologinen viha
vihollista kohtaan eikä vankileirien tehtäväksi suinkaan ymmärretty vihollisen
tuhoamista.
Sivumennen sanoen, kenraali Tuompo päiväkirjassaan päämajasta ihasteli
Mannerheimin päätöstä ostaa omilla rahoillaan kaikille upseerivangeille
tupakkaa. Hän arveli asian olevan historiassa ainutlaatuisen. Muistanemme myös
sen kauniin kiitosadressin, jonka vangit laativat Mannerheimille ja joka on
näytteillä Mannerheim-museossa.
Siviiliväestön kohtalo on luku sinänsä. Kuten tiedämme, Neuvostoliitossa
murhattiin vuosina 1937-38 systemaattisesti yli 10000 suomalaista
kansallisuuden perusteella. Kyseessä olivat ns. kansalliset operaatiot. Tässä
luvussa ovat mukana vain varsinaiset murhat, jotka tehtiin takaraivoon
ampumalla, ei sen sijaan ihmisten nääntyminen nälkään ja sairauksiin, mitä myös
laajasti tapahtui.
Sen ohella voimme muistaa Suomen kaupunkien pommituksissa kuolleet yli 1000
siviiliä ja ns. partisaanien murhaamat vajaat 200 henkeä.
Nämähän ovat tietenkin yksiselitteisesti rikoksia, eivätkä siitä muuksi
muutu, vaikka niitä kuinka vääntelisi. Nuo 30-luvun kansalliset operaatiot
täyttävät lisäksi varsin selvästi kansanmurhan tuntomerkit.
Neuvostoliitolaiselta taholta voidaan nostaa ja on nostettukin esille
Suomen osallistumiseen Leningradin saartoon ja yritetty osoittaa enemmänkin:
Suomi ei vain joukoillaan saartanut, vaan myös aktiivisesti piiritti Leningradia,
minkä osoittaa Laatokalta Suhon majakan kimppuun lähetetyn retkikunnan tapaus.
Tässä on helppo langeta katteettomaan jankkaamiseen siitä, että Suomen
todellisena tarkoituksena oli, piiritysrenkaan osana, saada aikaan se jopa
miljoonan ihmisen kuolema, joka piiritetyssä kaupungissa tapahtui. Silloin
unohdetaan se, että Suomi nimenomaan systemaattisesti kieltäytyi aktiivisista
toimista Leningradia vastaan, vaikka sitä siihen koetettiin kovasti painostaa.
Se Suhon juttu oli poikkeustapaus.
Tiedossa on, että Suomen kaupunkien pommitukset herättivät kostonhimoa ja
moni olisi halunnut myös Leningradia pommitettavan. Aktiivisista toimista
kuitenkin siis kieltäydyttiin ja tämä oli tuon totaalisen sodan oloissa aivan
ainutlaatuista, mikä on syytä ottaa huomioon, ennen kuin alkaa laskeskella,
miten moni nälkään nääntynyt olikin itse asiassa suomalaisten vastuulla.
Sellaista järkevää laskelmaa ei voi tehdä eikä myöskään osoittaa, että
suomalaisten tarkoituksena oli siviiliväestön tuhoaminen piirityksen avulla.
Kysymys vastuusta ei ole helppo ja se koskee monia muitakin tuon barbaarisen
sodan tapahtumia rintaman molemmin puolin. Ei kannata ruveta piehtaroimaan
missään tunteissa ennen kuin on kunnolla tutustunut asioihin ja ymmärtänyt myös
sen, että sodan eri vaiheissa samoilla asioilla saattoi olla aivan eri
merkitys.
Mitä tulee Itä-Karjalan siviiliväestöön, pitää syyte etnisestä
puhdistuksesta paikkansa. Sellaista tosiaan suunniteltiin ja
perustelunahan oli ajatus, että Neuvostoliitto oli keinotekoisesti
venäläistänyt aluetta, jossa vuonna 1920 oli karjalainen enemmistö, joka vuonna
1939 olikin muuttunut noin kolmasosan vähemmistöksi.
Mutta etninen puhdistushan on nykyajan normien mukaan rikos. Sitä se ei
kuitenkaan ollut sota-aikana eikä sen jälkeen. Itse asiassa se oli koko sodan
tärkeimpiä päämääriä kaikkialla. 430000 suomalaista ja toistakymmentä miljonaa
saksalaista joutui silloin etnisen puhdistuksen kohteeksi, kuten tiedämme.
Siviiliväestön keskittäminen leireihin oli normaali sodanaikainen tapa.
Amerikassa se kohdistui jopa japanilaisperäisiin omiin kansalaisiin.
Kertomukset suomalaisten, saksalaisten jne. kohtelusta Neuvostoliiton
sodanaikaisessa työarmeijassa tiedämme. Kyseessä oli etnisin
perustein määrätty pakkotyövankeus, jossa moni menehtyi
Itä-Karjalassa perusteltiin leireihin keskittämistä partisaanivaaralla,
mikä oli varsin vakava peruste. Eriarvoista kohtelua, joka myöhemmin
poistettiin, perusteltiin mm. sillä, että siirrettäväksi määrätylle väestölle
ei kannattanut antaa omia maapalstoja, joiden turvin karjalainen väestö sai
leivän jatketta.
Palkkaerottelua, jota aluksi käytettiin, oli toki mahdotonta perustella
muulla kuin syrjinnällä. ”Epäkansalliset” olivat kuin olivatkin toisen luokan
kansalaisia, mikä oli lähinnä rikollista politiikkaa. Samaahan voimme toki
sanoa myös suomalaisten asemasta sodan ajan Neuvostoliitossa.
Niin sanottujen kansallisten ryhmien (karjalaiset,
vepsäläiset) asema ei sen sijaan ollut huono ja siitä todistaa suuri määrä
NKVD:n käsiin jääneitä kirjeitä, joista muutamia on julkaistu suomeksikin
teoksessa Stalinin salainen jatkosota. Paljon lisää löytyy kyllä ja
lyhyesti sanoen niissä kiitettiin oloja suomalaisen miehityshallinnon aikana.
Neuvostoviranomaisten kannalta suomalaisten hallitsemalle jääneet olivat
epäilyttäviä ja jopa todennäköisiä pettureita, ja koko porukan karkottamista
Siperiaan todella suunniteltiin.
Oman nahkansa pelastamiseksi kannatti NKVD:n kuulustelijoille kertoa niin
karmeita juttuja kuin ikinä oli mahdollista. Ja kyllähän niitä kerrottiinkin.
Nyt olemme saattaneet huomata, että Venäjän presidentin alainen Erittäin
tärkeiden asioiden tutkimuskomitea näyttää ottaneen vakavasti
sellaisiakin sepitelmiä, kuin 7000 sotavangin tuhoamisen elävältä hautaamalla,
kaasuttamalla ja ampumalla. Myös kansanmurha on syytelistalla.
On pakko yhtyä Kansallisarkiston johtajan Jussi Nuortevan kommenttiin, että
tuollainen puhe vie uskottavuuden koko asialta. Kyseessä ei ole enää asioiden
venyttely ja propagandistinen vääristely. Tämä on täyttä valetta alusta
loppuun.
Noin kömpelöä tarinaa lienee turha lainkaan tarjoilla ns. älymystölle ja on
pidettävä selvänä, etteivät sen esittäjät usko siihen itsekään.
Herääkin kysymys siitä, miksi tuollaista räikeätä valehtelua nyt on ruvettu
systemaattisesti harjoittamaan. Tarinan alkuhan on jo parin vuoden aikana
suoritetuissa disinformaatio-operaatioissa, joissa kohteena ovat olleet
Sandarmohin haudat ja sieltä muka löytyneet suomalaisten murhaamat vangit.
Moskovassa ymmärretään varmasti, että siellä istutaan lasitalossa. Omat
rikokset ovat niin valtavaa suuruusluokkaa, että niiden suhteellistamiseksi ja
mikäli mahdollista, unohtamiseksi kai on päätetty nostaa esille myös muiden
vastuulla olevia rikoksia ja tuottamuksellisia surmia.
Ikävä kyllä, ne Stalinin rikokset eivät siitä muuksi muutu, että toistenkin
omallatunnolla on yhtä ja toista. Mikäli tässä ruvetaan vaatimaan
anteeksipyyntöjä, kuten muuan dosentti on esittänyt, on niitä vaadittava
molemmilta osapuolilta.
Sellainen juhlallinen, valtionpäämiesten suorittama anteeksipyyntö tosiaan
saattaisikin olla kaunis ele, jolla voisi olla hyviä vaikutuksia molemmin
puolin. Molemminpuolisuus on kuitenkin ehdoton vaatimus, muussa tapauksessa
koko asia saa aivan uuden luonteen. Jos sellaisen esittäisi vain Suomi, olisi
kyseessä tosiasiallisesti vain nöyristelevä stalinismin rehabilitointi.
Venäjä ei
toistaiseksi ole virallisesti katunut Stalinin aikaisia syntejään, mutta
tilanne on voinut muuttua. Toivottavasti asialle ei nyt enää ole olemassa
mitään esteitä.