Isänmaita

 

Kakkosmaat

 

Tout homme a deux patries: la sienne et la France -kaikilla on kaksi isänmaata, omansa ja Ranska, oli 1800-luvulla tapana sanoa, tarkoittaen, että jokainen älyllisen ja moraalisen tasonsa puolesta täysiarvoinen henkilö kunnioitti niitä asioita, joita maailmassa edusti erityisesti Ranska.

Väitetään, että tämä lentävä lause on lähtöisin jo Benjamin Franklinilta, mutta se toimi monen mielestä erinomaisesti juuri Ranskan kolmannen tasavallan aikana (1870-1940): Ranska symbolisoi älyllisyyttä, liberalismia, sekulaarisuutta ja maallista hyvää arvostavaa epikurolaisuutta.

Venäläisen ylimystön pyrkimys tulla ranskalaisiksi 1700-1800-luvuilla on tunnettua ja meni usein tolkuttomuuksiin. Ranskalaisuuden vaikutus oli kuitenkin yleismaailmallista ja ranska oli se maailmankieli, jota jokaisen oli osattava ja mieluummin hyvin.

 Jopa Suomessa taiteilijat ja älyköt löysivät Ranskasta toisen isänmaansa. Sivumennen sanoen, Helsingissä toimii yhä Syyrakin ritarit-niminen seura, jonka tilaisuuksissa lauletaan Marseljeesi ranskaksi -ranskalaisuus symbolisoi liberaalia epikurolaisuutta.

Ennen sotia oli meillä suosittu merimieslaulu ”Hiiohei, hiioihoi nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan”. Noista maistahan meille oli jo iät ja ajat haettu suolalasteja ja sen lisäksi viinejä ja muuta hyvää.

1930-luvulla meillä tunnetusti esiintyi myös sekä kulttuurista että poliittista saksalaismielisyyttä, jonka merkitystä ei kannata liioitella. Sen verran se kuitenkin vaikutti, että laulua hieman muokattiin muotoon ”me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” R.W. Palmrothin alias Pallen Iloisen laulajan kirjassa se on yhä tässä muodossa.

Ranska ei kuitenkaan ollut ainoa mahdollisuus sivistyneen ihmisen toisena isänmaana. Venäjällä ilmeni jo 1700-luvun lopulta lähtien anglomaniaa, jota on kirjallisuudessa värikkäästi kuvattu: englantilaisen nannyn kasvattama venäläinen herra pukeutui redingcoatiin, söi veristä paahtopaistia ja luki englantilaista kirjallisuutta. Lyhyesti sanoen, hän oli peripohjaisesti englantilainen, englantilaisempi kuin edes kollegansa Brittein saarilla.

Saksalaisuudella oli omat kannattajansa ja mitä Venäjään tulee, se suorataan kuhisi saksalaisia, joista suuri osa oli kotoisin Baltian maakunnista. Keisareista aivan erityisiä preussilaisuuden ihailijoita olivat tunnetusti Pietari III ja Paavali. Preussilainen karkeus ja moukkamaisuus tuskin kuitenkaan koskaan elähdyttivät kulttuuriväkeä, saksalainen filosofia sen sijaan kyllä ja jopa slavofiilinen ajattelu tietenkin perustui juuri sille.

Meidän kaikkien rakastama Dostojevski inhosi kaikkea poroporvarilisuutta, kuten hänen matkakuvauksistaan (ks. Vihavainen: Haun dostojevskin politiikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) käy erityisen hyvin ilmi. Se oli hänestä, kuten monesta muustakin venäläisestä ajattelijasta erityisen epävenäläinen elämänasenne ja sitä löysi etenkin Saksasta ja Ranskasta, Englannissa Dostojevski ei käynyt.

Toisaalta Dostojevski väitti vuoden 1880 puheessaan, joka lienee Venäjän historian kuuluisin, että venäläiset rakastavat tavattomasti läntistä Eurooppaa ja sen sivistystä ja sen pyhiä muistoja. Käytännössä hän halveksi sitä (ks. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja nosti paradoksaalisesti venäläisen nöyryyden arvoon arvaamattomaan.

Dostojevskilla tuskin oli kakkosmaata -hän oli Venäjän ja venäläisyyden ihailija, joka katsoi, että hänen kurja ja köyhä kotimaansa oli kuitenkin perimmältään läntistä Eurooppaa arvokkaampi ja ansaitsi tulla sellaisena ymmärretyksi myös oman sivistyneen luokkansa silmissä.

Siinä, että kansakunta, saati valtio alkaa palvoa itseään, on aina älyllisesti myrkyllisen anti-intellektualismin siemen. Sota-aikoina ja suurten vastakkainasettelujen vallitessa näin pääsee helposti tapahtumaan ja silloin omasta valtiosta voi tulla epäjumala sanan alkuperäisessä merkityksessä. Mitä enemmän ihmishenkiä sille uhrataan, sitä suuremmaksi sen valta sieluihin kasvaa, kun älyllinen toiminta samalla surkastuu.

Tuli mainituksi, että Ranskalla oli suuri toisen isänmaan roolinsa myös suomalaiselle kulttuuriväelle. Se oli tietylle ryhmälle hyvinkin tärkeä ja jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Ohuena jäänteenä sen jälkeen muistanemme vaikkapa Armas J. Pullan hupaisat ranskalaiset pakinat.

Vielä 1930-luvulla Ranska joka tapauksessa otettiin kulttuurisena voimana vakavasti. Tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, joka ilmestyi vuonna 1937, kyselivät eturivin kulttuurivaikuttajat, minne Suomen nyt olisi kulttuurisesti suuntauduttava. Saksa ja Venäjä olivat sattuneesta syystä poissa laskuista, kulttuuritekijöinä ne olivat painuneet mutasarjaan poliittisen diktatuurin ansiosta.

Ranska oli yksi vakavasti otettava mahdollisuus, mutta sekin oli jo keskustelijoiden mielestä herpaantumassa. Ehkäpä sen modernismia ja yleistä, itsetarkoitukseksi kasvanutta radikalismiakin vierastettiin. Ykkösmaaksi -eli siis sivistyneen suomalaisen ihmisen kakkosmaaksi- valittiin Englanti (ks. Vihavainen: Haun pitojen puheita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Suomihan oli tuohon aikaan maailman demokraattisimpia maita ellei nyt sitten ihan demokraattisin. Englanti oli selvästi vanhoillisempi ja vanhanaikaisempi poliittisessa mielessä, mutta sen perinteet vetosivat suomalaisiin, gentlemannin ihanne ja reilu peli tuntuivat meistäkin läheisiltä. Kulttuurisesti englantilainen terveen järjen filosofia ja ehkä jopa tietty poroporvarillisuus vetosivat suomalaiseen.

Se oli sitä aikaa, mutta kuinka on nyt? Onko mahdollista edes puhua kulttuurisesta suuntautumisesta johonkin tiettyyn maahan? Mitä ne nykyään edustavat?

Venäjä on taas painunut omaan mutasarjaansa, vaikka se vielä jokunen aika sitten näytti tarjoavan lupauksen omaleimaisesta kulttuurisesta voimasta. Saksa edustaa surkeaa nahjusmaisuutta, jossa vähämieliset radikaalit riepottelevat hallitusta mielensä mukaan.

Toinen moukkamaisen katuväkivallan maa on Ranska, joka näyttää vain palvovan vallankumouksellisia perinteitään aivan huolimatta siitä, että historioitsijat ovat riisuneet sen vallankumoukset turhasta gloriasta. Ranskassa on yhä hyvää kirjallisuutta, mutta sen postmodernia filosofiaa voi pitää lähinnä aikakautemme häpeänä ja sen intelligentsijan perinteet diktatuurien orjailussa eivät juuri herätä kunnioitusta.

Toki noista asioista voi olla toistakin mieltä, mutta meidän aikanamme Ranskalta puuttuvat kaikki ne erityispiirteet, jotka aikoinaan tekivät siitä esikuvallisen. Mitä tulee nyt vaikkapa sekularismiin, on protestanttinen Pohjola sen edellä ja epikurolaisuudessakin se jää keskitasolle.

Englannin imago puolestaan on nyt muuttunut ennen muuta moukkamaisen jalkapallorahvaan symbolisoimaksi, sehän kansoittaa maanvaivana maanosamme etelän lomakeskuksia. Suurimmat kulttuurisaavutukset, kuten Beatles, olivat aikoinaan toki merkittäviä, mutta vain siksi, että ne avasivat tietä uudenlaiselle nuorisokulttuurille.

Kuitenkin englannin kieli ja sillä kielellä tuotettu ns. popkulttuuri ovat vallanneet maailman. Niiden arvosta en tässä viitsi sanoa mitään, mutta niiden vaikutusvalta on monin verroin suurempi kuin vielä sata vuotta sitten voitiin edes pitää mahdollisena.

Korkeakulttuuriakin USA:sta toki löytyy ja aivan erityisesti itärannikon juutalaisten kulttuurilehdet ovat huomionarvoisia. Kuitenkin maan yhteiskunta on kehittynyt niin kieroon suuntaan, että sen pitäminen esikuvallisena lienee mahdotonta jokaiselle täyspäiselle suomalaiselle ja useimmille muillekin.

Onko meillä siis nykyään edes mahdollisuutta nostaa mitään maata kulttuuriseksi esikuvaksi samassa mielessä, kuin vielä 1930-luvun lopulla tuntui ilmeisen normaalilta?

Kiinasta ja Japanista en ole puhunut tässä mitään enkä liioin Intiasta. Tiedän, että ne kaikki herättävät yhä suurempaa mielenkiintoa älymystön keskuudessa. Taloudellisen ja poliittisen vallan yhä kasvaessa myös  niiden kulttuurinen vetovoima on tuomittu kasvamaan. Katsellaanpa siis sinne päin.